MAANTIELLÄ
"Päivää."
"Päivää päivää."
"Mistä matka?"
"Kirkonkylistä tuolta."
"Asioissako se Pekka siellä oikein?"
"Mitenpä lie —"
"Taitaa niissä sulhaspuuhissaan kuleksia?"
"Ei tuota niissä, he-he."
"Ne kielivät sitä Pekkaa jo kuulutetun."
"Kuulutti mitä kuulutti, ei niistä kaikista kuulutuksista."
"Purutko tuli?"
"Oisi tuota nekin, vaan ei sopiutuneet tässä."
"Vai ei sopiutuneet."
"Ei sopiutuneet."
"No, eipä auta sitten muu kuin vihintä."
"Mitäpä tuota."
"Mikä ettei?"
"Tokko tuota."
"Mikäs on vaimolla vikana?"
"Näkyy sitä vikaa olevan itsekussakin."
"Nehän sitä sanoi, että työteliäs ihminen se on, joko siltä nyt siellä selkä katkesi — että työteliäs ne siitä Riittastiinasta sanoi."
"Työteliäs, työteliäs ihminen, ei sen puolesta, vaan kovin on muuten rohmu."
"Vai on rohmu?"
"Rohmu. Se siihen mökille kapristiin ensi kuulutuksen pyhänä sitä järjestystään pitämään. Pitäköön kun pitää, se karja sen ihmisensä tahtoo — kyllähän tämä sitä karjaa ja muutenkin, mikäpä siinä, vaimoihminen, vaan annas kun se voita lokkasi kakulleen, no jo ihmettä."
"Vai lokkasi."
"Lokkasi. Nokare se ei ollut mikään mennessään suupalalla, ei se sitä siloittamaan eikä tasoittamaan kuin tuo muu ihminen, 'vedä pitempään tuota', sanoin minä, vaan ei se sitä vetämään — eikä se niin että yhtä palasta paljaaltaan. Ja kun siitä sanalle sakenin, se terhentämään, että hän menee muualta palveluspaikkaa hakemaan, jos tässä särpimettä."
"Vai niin tuo."
"Niin; sanot niitä pitäväsi, vaan voilla ei meillä emäntiä lihoteta — sanoi se äitivainaa aina ennen, että siitä sen, Pekka, oikean vaimon merkin tiedät, ettei se kuivaa leipäpalaa suunsa sivu kierrä."
"On se sitäkin."
"On se — jo se Riittastiina hökäystiin lähteä siitä, vaan minä kielottelemaan, että palvelusihminenhän se on otettava tähänkin, ja jos tästä ei nyt tään enempää tästä kaupasta sakia, niin sopii sitä tässäkin."
"Siihenkö se jäi?"
"Siihenhän se jäi, se siihen neljällä markalla kuun sitten ja talon kengät ja pitovaate — vaan se suuhunsa sen kaikki, ei niin että penni kiertyisi taskuun, se sitä voita ja sitä kahvia minulta ostaa kiehittää — ja kun on omissaan, ostakoon, mitäpä minä hänestä."
"No jo on."
"No jo on, sitä minäkin. Muuten tuo on ihminen, enemmän kuin kunnon ihminen ja riski, se siinä pojan tehdä kapristi sivussa viime viikolla."
"Vai jo pojan."
"Jo."
"Se on Pekan poika?"
"He-he, kenenkäs se muiden, sitähän se on minun perua."
"Joko siitä papille sanoit?"
"Sanoinhan tuota."
"Eikö pappi nuhdellut?"
"Mitäpä se olisi nuhdellut."
"Niin, mitäpä tuo."
"Se kun on pantu niillä keinoin lisääntymään tuo ihminen, niin mikäpä auttoi, eipä tuo niistä puuhista ole irti pappikaan."
"Eipä ei, mitäpä sitä pappikaan."
"Minä sitä vähän niinkuin kysyin, että onko hänellä käyntiä sielläpäin, että jos olisi ristittää ja ripittää niitä siinä, että jos mikä tapaturma ja se siinä ristimättä kuolisi, niin mitenkuten tiedäpäs se viimeisellä tuomiolla siellä toisten jalkoihin sotkeutuisi."
"No, sanoiko tuo olevan sielläpäin käyntiä?"
"— niin minä manasin, että jos se pappi ei sinnepäin, niin ne on kirkolle kyydittävät."
"Sanoiko tuo olevan käyntiä?"
"Sanoi, että kun hän tuo nahkoja sinne suutarin mökille, kun kuului saappaan tietto olevan, niin sanoi, että samalla hän käypi, osta vain kahvit siksi."
"Vai kahvit."
"Kahvit, johan nuo nyt raskii, jos ei entistä — on sitä pastorilla meistä nurkkakuntalaisista huolta, sitä kun syntyy ja kuolee ja elää ihmisellisissä menoissa tämä syntinen — vaan ei tuo tuosta pahaa tykännyt, nauroi vain ja vakuutti tulevansa."
"Mikä siinä, että se ei niihin purkuihin ryhtynyt?"
"Ei ryhtynyt — kovin se niillä hintaa piti."
"Vai piti, paljonko tuo tahtoi?"
"Sanoi 5 markkaa tahtovansa, pyytelin siinä, että eikö se pastori huokeammalla, kun sitä ollaan vain mökin miehiä ja se kihlattu morsian palvelusihmisiä, vaan ei sanonut voivansa, sanoi että se juoksee joihinkuihin tuomiokirjoihin, mihin juossee."
"Niihinhän se."
"No, joutaapahan sitten kuulutus olla voimassaan, eipähän se siinä kiikastane, onpahan siinä se ihminenkin paremmin kuin lain varjon alla ja pitääpä hänet siinä leivän leipojana ja karjan katsojana, kun sitä ei kuitenkaan vaimoihmisettä —"
"Vihitä pois."
"Sanoi se pappikin ja naureskeli, että vihitä pois, Pekka, että kyllä hän vihkii, vaan minä sanoin, että joutipahan olla, pysyypä se siinä vihkimättäkin, jos sen siihen vihkii, niin se siinä sitä voita lokkii kuin mikäkin voilokki."