AINA
Kevätkö sen teki, kevät, jonka Aina jo iäksi luuli menneen?
Aina ummisti silmänsä. Hän muisteli.
Lukemattomia kuvia muisti Aina hänestä. Toisesta muisti hän tarkemmin hymyilevän suun, toisesta lämpimän katseen, joka sai vieläkin rinnassa omituisen aallon yhtäkkiä laajenemaan. Hän ei tahtonut raskia erota tästä kuvasta, ei niistä silmistä.
Siihen katseeseen voi hän unohtaa kaiken, se yksin voi korvata hänelle kaiken kärsityn. Ja mitä olivat hänen kärsimyksensä olleet? Pienen elämän vähäisiä vastahakoisuuksia, joita hän oli suurennellut ja liioitellut, mutta joilla ei ollut mitään merkitystä enää, kosk'ei niillä ollut mitään tekemistä tämän uuden elämän kanssa.
Tämän uuden elämän, jossa oli niin paljon valoa ja kirkkautta, ettei sitä mikään pimentämään kyennyt. Sillä ei mikään mahti maailmassa voinut riistää häneltä hänen muistojaan. Ne olivat hänen, hänen rikkautensa!
Aina muisteli taaskin katsetta, se oli hänelle lämmennyt, — suuta, se oli hänelle hymyillyt.
Hän koetti muistella muitakin piirteitä samasta kuvasta, mutta hän ei löytänyt, hän ei saanut kokonaisuutta esille. Ja kovempi kosketus hajoitti kaikki, hän ei tavoittanut katsettakaan enää.
Ja hänelle tuli paha olla.
Miksei hän ollut nauttinut välittömästi, vaan rupesi luomaan ja särki kaikki?
Mutta yhtäkkiä näkikin Aina hänet toisena. Hän näki luisen käden poskella, näki sen pitkät, solakat sormet, näki otsan korkeuden ja silmien peitetyn ankaruuden, näki suupielien kovan, hiukan ivallisen piirteen. Hän oli kuin marmoriin veistettynä Ainan edessä. Hillityltä ja viileältä hän näytti, täynnä elämän ymmärrystä, elämää, sellaista elämää, jota Ainakin elämänä piti.
Ja Aina ajatteli ja katseli hänen veistettyjä piirteitään. Hän luki ajatukset tuon otsan takana, hän tunsi pienimmätkin väreet hänessä; kaikki oli tuttua, kaikki käsitti hän. Hän tiesi hänen elämäntarinansa kertomattakin, tiesi hänen heikkoutensa, näki hänen kärsimyksensä, näki hänen lujuutensa.
Aina olisi tahtonut langeta polvilleen sen kuvan edessä. Se oli hänen jumalansa tästä lähtien oleva. Sen kanssa hän oli kaikesta sopiva. Se oli häntä viileästi lohduttava, se oli hänelle elämän ymmärrystä opettava. Hänelle, niin hänelle.
Olemassaolo, se oli suloista kuitenkin!
Ja Aina nosti kädet päänsä taakse, oikaisihen suoraksi tuolissaan ja hymyili itseksensä silmät ummessa.
Hän nautti niin —
Eikö koko oleminen ollut kummallisen salaperäistä, aivan selittämätöntä rikkauksineen, jotka tulvivat näkymättöminä, huumaavina kuin voimakas tuoksu? Ei mitään tapauksia, ei kiinteätä, mutta sitä enemmän tuota pyörryttävää salaperäisyyttä, sitä tulvi kaikkialta.
Hän katsoi ja ajatteli elämää.
Ajatteli omaa olemistansa.
Ja hän sykähti riemusta.
Aina tunsi, kuinka toinen kätensä painoi lämpimästi toista pään takana, kuinka suonet siellä elonhaluisina pulpahtelivat. Hän tunsi kädellänsä tukan hyväilevän kosketuksen. Ja hänen täytyi vetäistä pois kätensä, silittää sillä omaa tukkaansa kuin jonkin toisen rakkaan. Ja sitten täytyi hänen suudella kättään, suudella vielä ja vieläkin, hartaasti kuin toiselle kuuluvaa pyhää omaisuutta.
Toisen Aina olikin. Hänelle hän kuului, hänelle!
Ja Aina ojentihen taas, hymyili, painoi silmänsä kiinni uudelleen ja oli näkevinään, kuinka toinen kumartui hänen ylitsensä, tunsi kuinka painautui häntä vasten, tunsi hänen sydämensä sykinnän, tunsi kuinka välittömiä he olisivat, kuinka he rakastaisivat ja samalla kunnioittaisivat toisiansa luonnon pyhyytenä.
Ja eikö ollutkin pyhä koko luonto kaikissa muodoissaan, eikö ollutkin pyhä koko ihmisolento, eikö ihmisruumis rakkauden pyhä temppeli?
Ennen oli Aina ollut niin lapsellinen, että häntä oli vaivannut ihmisen ruumiillisuus. Nyt hän ajatteli mielellään ruumiinsa muotoja, kunnioitti itseään ja nautti siitä, että hän oli nainen, että hän oli elävää lihaa ja verta.
Niin, lihaa ja verta! Tietää olevansa ihminen, elävä ihminen, tuntea elämä sykkivänä omassa rinnassaan, tuntea olevansa kuin elämän keskus.
Niin tuntea täytyi. Ei elämää nukkuvana elää.
Sillä elämällä oli paljon, jota se kätki, josta hänelläkään ei ollut aavistusta ollut.
Mitä hän oli tiennyt rakkaudesta? Ei mitään! Se oli tuntunut hänestä luulottelulta, ei hän ollut oikein uskonut siihen, oli epäillyt, että ihmiset pettävät itseänsä ja muita.
Oli sitä olemassa! Oli — oli!
Aina tunsi sen nyt.
Ja taas hymyili kuva hänelle, sen silmien lämmin katse herkytti koko Ainan olennon, haihdutti kaiken muun ympäriltä. Hymyillen jäi Aina katsomaan noihin kummallisen syviin silmiin, uppoutui ja unehtui niihin.
Hän katseli vain häntä.
Jumala, kuinka hän rakasti häntä!
Ja olkoonpa, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, olkoonpa, ettei hän mitään vastaan saisikaan, hän on onnellinen sittenkin. Muistot rikastuttivat häntä. Niitä ei mikään voinut riistää häneltä, ne olivat hänen, hänen omaisuuttansa.
Ja kuka tiesi, eikö kukkiva kesä voinut seurata kirkasta kevättä, kuka tiesi, mitä kaikkea pitkä elämä vielä sisältää voi.
Ja oliko Ainan mahdotonta vastarakkautta saada? Miksei se mahdollista olisi?
Ainahan hän oli huomannut Ainan, piti hänestä, sen Aina oli tuntenut. Hän oli kohdellut Ainaa hienosti ja hellävaroen. Ja heidän keskusteluistaan, jokapäiväisistäkin, oli aina punoutunut tunnelmia, jotka olivat hentoja ja välittömiä, joissa ei ollut mitään tehtyä ja liioiteltua.
Sellainen juuri piti olla suhteen, sellainen juuri sen, jota Aina rakasti. Ihminen, joka tuntee ja ymmärtää elämää, joka katselee sitä syrjästä, mutta joka on ihminen silti, joka jaksaa pitää päänsä pystyssä, mutta osaa taivuttaakin sitä, voidakseen mahtua samaan matalaan elämään kuin muutkin!
Sellainen! Hän oli juuri sellainen!
* * * * *
Aina tapasi sitten jäljestäpäin kadulla hänet.
Aina erotti jo kaukaa hänet. Sydän puristui, veret pysähtyivät, mutta hän rauhoitti itseänsä ja kulki vastaan levollisen näköisenä.
Tervehdys.
Välinpitämätön, jäykkä ja kylmä katse, joka samanlaisena tähtäytyi toisiin kadulla kulkijoihin.
Se pisti Ainan sydämeen, se koski kipeästi.
Hänen jalkansa melkein horjahtivat ja päätä huimasi.
"Oi jumala, niinkö se olikin, sitäkö se olikin, se oli siis luulottelua, oli luulottelua kaikki!"
Sen täytyi sitä olla, ja se oli parahiksi Ainalle.
Ja Aina hymyili sydämessään kovaa ja katkeraa hymyä.
Hän oli erehtynyt, hän oli luulotellut, hän! Hän, joka toisille oli nauranut, oli tehnyt samanlaisen lapsellisen virheen. Vieraalle olisi hän sydämensä lämmön ollut valmis tuhlaamaan, olisi antautunut, kun vain ottajaa olisi ollut!
Miksei hän jaksaisi olla yhtä järkevä ja kylmä kuin toinenkin, miksei hän yksinänsä jaksaisi? Jaksoi kyllä.
Häntä harmitti vain oma itsensä, oma herkkyytensä.
Miksi oli hän mitään ulkopuolelta itseään odottanut? Tiesihän hän, ettei sieltä mitään saisi. Hän raukka, hän oli luulotellut turhaa, kaivannut olematonta.
Eikö hän ollut päättänyt olla kova, eikö hän ollut tuhansia kertoja itsellensä vakuuttanut, ettei mitään sellaista ole, että elämä on tylyä ja tyhjää, että mikä muulta kangastaakin, on luulottelua kaikki.
Luulottelua kaikki! Ei mitään rakkautta. Hän tunsi, ettei hän ollut sitä tuntenut, ja eikö muidenkin ollut herkkien tunteiden valhetta vain.
Ja kun hän kulki, tuntui kuin hän kulkisi autiota erämaata, jossa silmänkantamat levisi sama tasainen tyhjyys yksitoikkoisen harmaaseen taivaanrantaan saakka.
Ja hänen suupielensä väännähtivät katkeraan, kovanlaiseen hymyyn, kun hän ajatteli, että se sama taivaanranta oli rusottanut milloin minkinlaisena, monet eri vivahdukset olivat vaihtuneet ja loistollaan houkutelleet.
Nyt ei kangastanut mitään, ei ollut mitä tavoittaa, ei mihin uskoa, ei mihin pyrkiä ja rientää.
Ja tuntui niin sanomattoman haikealta.
Eikö mitään siis ollutkaan —?