MARGARETA
Margareta katseli ihmetellen sairasta miestään, joka näytti hänestä nyt niin kummallisen vieraalta.
Oliko se hän — hänen miehensä?
Posket olivat sisäänpainuneet, rypyt kasvoissa syventyneet ja nenän ääriviiva kulki aivar oudosti. Tuntui kuin hän ensi kerran vasta hänet näkisi.
Kylmästi ja tunnottomasti hän tarkasti häntä, näki laihan kaulan heikosti kohoutuvan ja laskeutuvan hengittäessä, näki kuinka nahka oli veltosti painunut kuopille jättäen luut ja suonet koholle.
Hän katseli ja katseli rentoa päätä, seurasi silmillään ihon karkeata kudosta siinä, kuinka se otsassa oli epätasaista, kuinka nenän hikireiät olivat suuret ja mustiksi tukkeutuneet, kuinka parrattomat huulet olivat tahdottomat ja veltot.
Hän ei tuntenut mitään tuskaa katselemisesta. Hän ei tuntenut mitään. Oli kuin se olisi ollut vieras mies vain, jokin vanha tuttava, ehkä sukulainen ainoastaan.
Ja Margareta aivan unohti, että he olivat olleet lähempänä toisiaan kuin tavalliset tuttavat. Hän ei muistanut, että he olivat yhdessä mitään eläneet. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vielä lapsi, kotona oleva. Hän oli vain tullut vähäksi aikaa hoitamaan tätä miestä. Ja nyt olisi hän tahtonut kotiinsa takaisin.
Kotiin, jossa saisi olla vapaana, saisi olla omaa itseään, ei tarvitsisi olla kiitollinen kenellekään, ei pakottaa itseänsä hyväksi ja herttaiseksi.
Tälle miehelle täytyi hänen hyvä olla. Miehensä olento vaati sitä, ei vaatimalla vaatinut, vaan omalla hyvyydellään pakotti.
Sillä hyvä hän oli. Hän oli parhain kaikista, joita Margareta tunsi.
Hän oli tuhat kertaa parempi kuin hän, Margareta.
Sairas heräsi. Hänen hailakat silmänsä katsoivat kysyvästi Margaretaan.
Margareta ymmärsi.
Se sama sanaton kysymys oli läpi vuodet luonut hänen silmiinsä tuon ilmeen. Monesti oli Margareta ollut vastaamatta katseeseen, monesti oli hän hyväilyllä tukahduttanut sen. Niin oli helpompi ja parempi molemmille.
"Rakastatko sinä, Margareta, minua", oli katse kysynyt ja kysyi nytkin.
Margareta kumartui sairaan yli ja painoi suudelman hänen värittömille huulillensa nyt kuten ennenkin ja hymyllä vastasi hänen kiitolliseen katseeseensa.
Mitä olisi hän voinut muuta tehdä? Mitä olisi hänen pitänyt vastata? "En tiedä itsekään", olisi hän voinut sanoa, mutta eikö hänen pitänyt tietää jo nyt, olivathan he jo niin kauan olleet naimisissa. Mutta Margareta ei ollut sitä tiennyt silloinkaan, kun omituinen epäilys oli omassa mielessä noussut ja vastausta vaatinut.
Kyllä hän rakastikin, mutta oliko se oikeata? Hän ei koskaan huumaantunut tunteessaan. Hän antoi kyllä miehelleen kaikki mitä voi, koska hän oli paras Margaretan mielestä, eikä ainoastaan Margareta, vaan kaikki kunnioittivat ja pitivät hänestä, ja sitten rakasti hän häntä, melkein jumaloi häntä — Margaretaa.
Mitä olisi Margaretakaan siis voinut muuta kuin rakastaa häntä, palkita häntä?
Mutta välistä kun hän istui siinä yksinänsä vuoteen ääressä ja sairas nukkui, tunsi hän rinnassaan kaipausta, joka puristi sydämen kokoon ja sitten ikäänkuin kiskaisi sydänjuuria kipeästi.
Silloin olisi hän halunnut muutosta elämäänsä, tunsi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti. Eikö olisi voinut elämä toisinkin olla, eikö rakkauskin toisenlaista?
Joskus taas pulpahti hänen rinnassaan outo riemu ja hän hytkähti ajatuksissaan. Oli kuin elämä olisi nuorena ja virtaavana auennut eteen. Tuli vain rientää ja joutua, se kutsui, ja sillä oli niin paljon annettavaa.
Ja rinta laajeni ja silmät säteilivät sitä ajatellessa. Se oli sama tunne, joka kotona ennen sai jalat kevyesti polkemaan ahoja ja kivikoita, teki sydämen paremmaksi ja pehmeämmäksi.
"Kun tulisi joku, jota saisi rakastaa, oikein rakastaa!" "Tulee — tulee — tulee — se vielä", olivat puiden oksat kuiskailleet keveästi heilahtaessaan.
"Kun saisi kerran antautua tunteelleen, niin että kaiken maailman unohtaisi, nauttisi, nauttisi vain elämän ihanuudesta."
"Sinä saat vielä", kuiskasi metsä, ja sen syvyydestä kasvoi ääniä, jotka lupailivat elämän rikkaana ja täyteläisenä hänelle. Hänen tuli vain odottaa.
Ja hän odotti, ja odotettu saapui. Oli jotakin salaperäistä elämässä silloin, kaikki tuntui uudelta ja toiselta. Se oli rakkaus varmaan. Se huumasi kaikki tunteet ja ajatukset sekaviksi. Päivät menivät kuin unessa käyden. Ei saanut paljon selkoa itsestään, ei ajatuksistaan. Sen vain tiesi, että oli onnellinen, että nyt tulivat ne elämän rikkaudet, Salaperäisinä ne häämöttivät ja lupailivat.
Sitten tuli se uusi elämä.
Ei ollutkaan se sellaista kuin hän oli ajatellut. Ei rakkauskaan, sekin oli kokonaan toista. Se ei häntä yhtään huumannut. Hän pysyi puolestaan kylmänä. Kysyvästi jäi hän usein katsomaan mieheensä. Tunsiko hän toisin? Tietysti tunsi, ja Margareta vaikeni, ettei olisi häirinnyt häntä. Ja Margareta otti hyväilyt vastaan, ja hän jaksoi. Miksi ei olisi jaksanut hän, täytyihän muidenkin jaksaa. Ehkä oli kaikki niinkuin ollakin piti. Ja Margareta iloitsi, että hän osasi ymmärtää elämää siksikin, olla siksikin mukiinmenevä. Ja useasti muisteli hän niissä ajatuksissa hymyilleensä miehelleen tuota salaperäistä, suljettua hymyilyään ja silittäneensä miehensä kulunutta tukkaa.
"Se olikin siis tätä — — Eikä muuta ollutkaan?"
Ei, toista hän oli odottanut, toista toivonut, mutta sitä toista ei hän koskaan saanut.
"Eikö sitä siis todellakaan ollut?"
Ja siihen loppui ajatus. Hän ei päässyt etemmäksi.
Mutta miksi hän taas tätä ajatteli? Mistä tuo kummallinen tuska yhä kohosi?
Oliko hän tyytymätön mieheensä? Ei, ei hän ollut. Hän ei saanut olla.
Sillä hän sai liiaksikin. Mitään ei hän ansaitsisi.
Ja Margaretan silmät kostuivat omaa mitättömyyttään ajatellessa. Hän painoi silmäluomensa kiinni, ja kyynelten puristuessa tuli olo helpommaksi, alkoi tuntua suloiselta ja hyvältä. Kellä oli maailmassa parempi kuin hänellä? Ei kellään, varmaankaan ei kellään.
Oli hän onnellinen näinkin. Hänellä oli sija maailmassa, häntä tarvittiin, häntä rakastettiin, ei häneltä mitään puuttunut, vakautumista vain. Oli hän onnellinen. Oli. Sillä ei hän muutakaan voinut olla. Hänellä oli kaikkea, mitä ihminen voi vaatia. Miksi oli hän kiittämätön miehelleen, joka niin paljon oli hänelle antanut, niin paljon häntä rakasti?
Rakasti Margaretakin. Rakasti. Hän silitteli keveästi sairaan kalpeaa kättä ja suuteli sitä hellästi.
"Oma rakkaimpani, parhaimpani." Ne olivat muistosanoja ja ne toivat ihania menneitä hetkiä sairaan mieleen.
"Kiitos, rakas! Sinä olet elämäni kaunein ajatus ollut."
"Sinä et saa kiittää minua. Minun on kiittäminen sinua paljosta. Sinä nostit minut rinnallesi, sinä olet elämän minulle antanut."
Ensi kerran pitkiin aikoihin ajatteli hän näin lämpimästi.
Sairas sulki tyytyväisenä väsyneet silmänsä, ja Margareta hiveli keveästi hänen otsaansa.
Kuinka hän ei olisi rakastanut tuota miestä? Hän rakasti, rakasti!
Muita mahdollisuuksia ei voinut olla. Miksi hän oli epäillytkään?
Sillä jos samalla sijalla olisi vaikka kuka levännyt sairaana, hän olisi rakastanut häntäkin, vaikka kuinka vieras ja outo olisi ollut. Hän olisi säälinyt ja ymmärtänyt häntä, olisi ollut hellä hänelle samoin kuin miehellensäkin, olisi samoin voinut lohdutella, samoin vaalia, samoin rakastaa, vaatimatta itselleen mitään sijaan.
Hän ei vain ollut ymmärtänyt elämää, ei sea vaatimuksia. Ei kukaan ollut opettanut, että oikea rakkaus semmoista juuri olikin.
Nyt hän sen ymmärsi. Nyt hän varmaan tiesi, että hän rakasti, sillä oli kuin koko hänen olentonsa olisi rakkaudeksi tullut.
Ja hän rakasti kaikkia, koko maailman ihmisiä, rakasti heitä lämpimästi, kuinka ei sitten sitä, jonka kautta hän oli sen oppinut, kuinka ei sitten omaa miestänsä.