BERTA
Berta syöksähti sisään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Silmät paloivat.
"Antakaa lasi viiniä", kähisi hän. "Antakaa pian!"
"Johan", sanoi Anna Maria miehellensä, "hae!"
Johan toi viinikarahvin ja juomalasin, johon kaatoi.
Berta joi, kaatoi itse uudelleen, joi senkin ja painui sohvaan istumaan.
Toiset katsoivat äänettöminä.
Punaiset pilkut olivat kohonneet Bertan kalpeille kasvoille, suupielet olivat vääntyneet katkeroiksi, mutta silmien hurja välke himmeni hiukan.
"Olin tukehtua", sopersi hän.
Toiset eivät saaneet sanaakaan suustansa.
Sitten kysyi Anna Maria arasti:
"Mikä sinulle tuli?"
"Mikäkö tuli! Onni, mies tietysti, ha-ha-ha-haa", hänen naurunsa särki korvia, vihloi sydäntä.
Pitkät, laihat sormet tarttuivat uudelleen viinikarahviin, lasi täyttyi.
"Juo, kun janottaa. No, maljani, vaikkapa hautajaismaljakin. — Noo, rakkaat, tulkaa, onnitelkaahan toki."
Hän joi.
Sitten ponnisti hän toisella kädellään sohvan selkänojaan ja koetti nousta ylös, mutta putosi takaisin istualleen.
"Ette moiti. Ei sovikaan. Miksi moittia. Kuka täällä ei osta ja myy? Sanokaa. Ja kuka kerskaa, että sai mitä ikänsä odotti? Saiko Johan, saiko? — Et sano. Ei sovikaan. Ei saanut, kun ei ollut. — Kun ei ollut. — Mutta kun mies on sellainen ja kun on mentävä, niin, rakkaat, tulkaa, onnitelkaahan toki!"
Hänen harrottavat silmänsä pysähtyivät vuorotellen molempiin, joita kammotti se katse.
"No, ettekö tule, ette tahdo, ettekö suo muille? Te, te, te kaksi samanikäistä, onnellista. Te rakastitte — hellästikinkö, kuten kirjoissa rakastetaan — suutelitte toisianne silmille, ja kaikkea sitä, sitä hellää, saatanallista valhetta. Oo, Anna Maria, Anna Maria, te olitte onnellisia, älkää kieltäkö sitä. Sitähän minäkin olen etsinyt ja kaivannut. Eipä tullut, ei tarttunut, karkeata oli, matalaa — Ennen oli, ennen, olin lapsi, oh-hoh-hoo", ei erottanut, oliko se naurua vai itkua.
"Lapsi, lapsi olin minäkin, lapsi. Ja tiedätkö, kuinka se viaton voi rakastaa, tiedätkö sitä, Johan, sinä Johan, Johan, tiedätkö sitä —"
Hän huusi ja väänsi käsiänsä. Sitten raukeni ruumis suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen, itkuun ilman kyyneliä.
Hän ei jaksanut enää pidättää. Ruumis nytki vain. Hän itki nyt, itki niin, että olisi luullut sydämen halkeavan.
Mutta se ei haljennut.
Anna Maria oli unohtunut paikoilleen, seisoi siinä kädet ristissä, tuska väsyneillä, lautumaisilla kasvoillansa.
Mutta Johan istui allapäin, pää nyrkkien välin puristuneena.
Olihan se Berta, jota hän ennen itsellensä ajatteli, ennen, ennenkuin toinen sattui.
Olihan se Berta, Berta, joka oli ollut hänelle enemmän kuin kukaan muu,
Berta, hänen oma, rakas Bertansa!