OLIIVIA
He olivat jo väsyneet. Oliivia oli heittäytynyt lepotuoliinsa. Kädet olivat ristissä pään takana. Vartalo lepäsi sujavana. Toinen jalka ojentui keveästi toisen päällä.
"Kuinka sinä olet paikallasi siinä, Oliivia, silmät noin, ja tukassa taas noituutta."
"Vai niin", sanoi Oliivia välinpitämättömästi.
"Muuten sinussa on jotakin, jotakin, odota — antiikkia ehkä."
"Antiikkia, eipä se sovi."
"Sopii sittenkin. Kun lepäät siinä, jokin piirre, täältä katsoen, ja iho tuollainen kuulakka. Silmät eivät ole entisten, mutta elettiinhän sitä ennenkin. Eikä kaikki olleet suinkaan tavallisia. Et sinäkään olisi ollut."
"Mikäs olisin ollut?"
"Mikäkö! — Hetaira tietysti!"
Oliivia liikahti:
"Mistä päättäen?"
"Kaikesta. Ethän sinä olisi mahtunut niiden ahtaisiin rajoihin silloinkaan, vielä vähemmän kuin nyt."
"Hetaira! Ehkä olet oikeassa. Ja oletkin. Saat anteeksi!"
"Tietysti."
"Ja saat mennä!"
"Niinkuin vaadit."
"En — ajattelen, kun olet jo väsynyt."
"Kuten ajattelet." Hän painui Oliivian puoleen.
"Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä." Oliivia ei nostanut katsettaan.
"Ja kiitos tästäkin illasta!"
Oliivia hymähti. Voi lähteä niin helposti hänen luotansa, voi jättää hänet, nyt, kun hän haluaisi pitää häntä! Eikö tuntenut sitä? Harvoin hän sitä niin halusikaan.
"Antaisit minun olla vielä luonasi?"
"Miksi, sinuahan väsyttää", vastusteli Oliivia.
"Minä tahtoisin, sinun noituutesi —"
"Oo!"
"Saanhan — anna, hetkinen edes. Minä jään luoksesi", hän katseli Oliivian kasvoja, jotka näyttivät liikkumattomilta, katseli alaspainettuja silmäripsiä, joiden takana elämä näytti asuvan.
"Jää, jää", Olivian ääni tuli yhtäkkiä monivärisenä kuin sateenkaari, kätkien hänen salaiset, moniväriset halunsa.
"Jää", kuiskasi Oliivia vielä, "jää".
"Etkö sinä rasitu?"
"En."
He lämpenivät taas. Oliivia tunsi, kuinka toisen sydän alkoi uudelleen sykkiä, kuinka kevyesti hän nosti hänet, kantoi häntä. Oliivia kuiskasi hänen korvaansa. Hänen hyväilynsä tulivat ohuina, viattomina kapeiden huulien välistä. Katse vaihteli kevyenä ja hellänä, mutta oli aina jonkin verran pidätettynä, niin että sen olisi voinut ikuistaa millä hetkellä tahansa, eikä siinä olisi ollut koskaan liioittelevan vastenmielistä.
Hän tiesi sen itse, tiesi, että kun tämä suhde loppui, olivat muistot toisen sydämessä kirkkaat. Ja vaikkei hänelle itselleen jäänytkään yhtä kirkkaita muistoja, ei juuri hänen elämänsä tapaukset muistoiksi enää kyenneet painumaankaan, ei hän antanut sen itseänsä häiritä, jos parempaakin tiesi löytyvän. Hän nautti silloin kun voi, mutta ei hän siitä nautinnosta yksin välittänyt.
Vai välittikö?
Välitti harvoin. Silloin kun vielä voi elää mukana. Mutta hän tahtoi muuta. Hän tahtoi tulla toiselle välttämättömäksi, niin välttämättömäksi, että muu elämä hänen rinnallaan tuntui mitättömältä. Hän tahtoi tuntea siten oman voimansa. Hän tahtoi aikansa hallita toista ja sitten viskata hänet pois!
Aikansa, sillä loppu oli tuleva tästäkin suhteesta. Hän tunsi kyllästymistä, kuten monesti ennenkin, hän tunsi kaikki lopun oireet, mutta hän ei viitsinyt vielä ponnistaa viimeistä askelta ottaaksensa eikä hän välittänyt, jos toiselle tulikin pitempi kidutus. Hän tahtoi hänelle antaa kaikki, mitä antaa voi, antaa kasvaa hänen kiinni itseensä, rikastuttaa hänen sielunsa elämällä, täyttää sen hetkeksi elävällä hengellä.
Ja sitten repäistä itsensä irti, näyttää toiselle, mitä hän on, kuinka tyhjää elämä ilman häntä.
Silloin tietää toinen, että on arvoa hänelläkin.
Ja huutaa häntä.
Mutta hän on kaukana. Hän heittäytyy uuden aallon harjalle, uipi uusille ulapoille, kulkee, kunnes väsyy.
Niin koko elämänsä!
Oo, hetaira!
Miksi ei kulkisi? Eikö hänelle ollut sama, ihminen kuin ihminen, melkein sama? Eikö hän sitä ollut jo ehtinyt huomata? Samat hyväilyt kaikilla, samat väreet äänessäkin ja sama hengen yksitoikkoisuus. Ja kulkua vartenhan hän oli luotukin. Kulkua, kulkua —.
Ilme oli vaihdellut Oliivian kasvoilla. Hän hymähti taas ajatuksilleen.
"Oliko katkerakin ajatus?"
"Oli jokseenkin, mutta älä sitä kysy, en sano kuitenkaan", vastasi
Oliivia.
"Sinä olet suora."
"Minä olen suora ja minä olen väärä. Rakastan totta, mutta rakastan valhetta yhtä paljon", sanoi hän huomaten samalla äänensä pettävän keveyden, joka vähensi sanojen merkitystä.
"Sinä olet kokonainen kuitenkin."
Oliivia vaikeni.
"Sinä olet ainoa laatuasi, minun kun olet!" Hän tarttui Oliivian käteen.
"Oh!" Oliiviasta tuntui vastenmieliseltä.
"Oliivia!"
Tyhmä — jos hän sanoisi sen, tahi löisi vasten kasvoja! Miksi kaikki olivat sattuneetkin olemaan sokeita, heikkoja, heikompia kuin hän. Miksi kukaan ei tuntenut häntä, miksi kukaan ei päässyt hänestä perille, miksi kukaan ei voinut vapauttaa häntäkin virheistään, aina vain piti hänen alas kumartua, alas kätensä ojentaa, valhe valheeseen vaihtaa.
"Oliivia!"
"Oh, en välitä", sanoi hän terävästi ja jatkoi lujasti:
"Sinäkin annat pettää itseäsi."
"En ymmärrä —"
"Et!"
Oliivia naurahti kuivasti, painoi silmänsä kiinni peittääkseen katsettaan ja hillitäkseen itseään.
"Sinä olet omituinen, Oliivia. Ei sinusta aina saa selkoa."
"Ei saa. Ei ole tarkoituskaan. Pitäisikö sinun selkoa saada?"
"Minun, sitä sinä kysyt", toisen katse välähti jo. "Tiedäthän sinä, mitä minä olen tähtesi uhrannut, jättänyt kaikki, ollakseni luonasi. Ja sinä pidät minua kuin leikkikalua kädessäsi, heittelet sitä minne milloinkin haluat, luuletko, etten minä mitään huomaa?"
Oliivia tunsi tyydytystä. Hänen täytyi nähdä, että toinen voi edes suuttua. Turhaanhan hänkin — mitä se auttaa — hän katui jo —
"Mitä sinä huomaat", sanoi hän pehmeästi. — "Ei", hän ojensi kätensä, "ei olla pikkumaisia enää, eihän olla —"
Toinen ei päässyt tasapainoon vielä.
"No, minä pyydän, minä olin paha, mutta, rakas lapsi, sinua." Oliivian äänessä helähti herttainen nauru, hänestä olivat toisen kasvot niin kömpelön totiset.
"Mutta rakas ystävä", Oliivia tunsi, ettei ääni ollut taas oikea. Mutta se voitti.
"Oliivia!"
"Niin, sinä paha!"
Oliivia tunsi sydämensä lämpenevän. Oli niin suoraa ja pilaantumatonta toisen olennossa, lasta, sitä rakasti hän sittenkin kaikissa, itsessäänkin, kun hän sitä väärentämättömänä huomasi.
"Anna anteeksi!"
"Kuka pyytää, en tunne", sanoi Oliivia.
Hän istui nyt silmät suljettuina. Kasvoilla oli hymyilevää iloa, vasta puhkeavaa, joka teki hänen kaidat kasvonsa niin suloisiksi ja jota toinen niin monesti ennenkin oli niillä ihaillut.
"En näe. Kuka se on?"
"Oma lapsesi."
"Onko?"
"On, oma."
"Jos se on minun lapseni, sanokoon, ettei pienen tyttönsä oikuista välitä. Pahan, ilkeän tyttönsä, jossa ei ole mitään hyvää, sanokoon, että silti voi pitää siitä."
"Pitää, pitää", hänen äänensä vapisi ihastuksesta. Harvoin oli hän nähnyt Oliivian niin välittömänä, lupaavana.
"Ja sanokoon, ettei sitä jätä, ei muita tahdo." Oliivia silitteli hiljaa hänen hiuksiansa.
"Ei tahdo!"
"Muita maailman ihmisiä, joista voisi enemmän pitää." Ja hän kuiskasi vielä kapeiden huuliensa välistä:
"Ja sanokoon, että rakastaa sitä paljon", silmät sulkeutuivat taas, "paljon, yli kaiken muun maailmassa."
"Paljon, paljon!"
Ja nostaen Oliiviaa riemuitsi hän:
"Yli kaiken, yli kaiken!"
"Vähä aikaa."
"Ikuisesti — jumalani!"