LAPSI
I
"Mitä on tuolla hyvin kaukana metsien takana, äiti?"
"On toisia metsiä ja järviä taas."
"Ja järvien takana?"
"On vielä vuoria ja metsiä ja taloja vain."
"Mutta kun loppuu?"
"Taivaan ranta."
"Alkaako taivas?"
"Alkaa."
"Sielläkö alhaalla on tulinen järvi?"
"Siellä, siellä."
"Pääseekös sieltä pois?"
"Ei pääse."
"Pääseekö taivaasta?"
"Ei taivaastakaan."
"Äiti, ei mennä milloinkaan sinne asti."
"Sinne on kerran kaikkien mentävä."
* * * * *
"Äiti!"
"No, lapseni?"
"Minua niin peloittaa."
"Mikä lapseni?"
"Jos Jumala on vihainen ja viskaa tuliseen järveen."
"Ei viskaa."
"Mutta jos viskaa, kun suuttuu?"
"Jumala on ankara ainoastaan niille, jotka pahaa tekevät."
"Viskaako ne tuliseen järveen?"
"Viskaa."
* * * * *
"Äiti!"
"No, lapseni?"
"Minä en tahdo taivaaseen."
"Miksi et?"
"Siellä täytyy olla hyvä ja hiljaa. Onko Jumala vanha?"
"Ei Hän vanhene koskaan."
"Eikö ole vihainen?"
"Ei, Hän rakastaa kaikkia hyviä lapsia."
"Eikö pahoja?"
"Ei."
"Mutta sinähän sanot, että pitää rakastaa pahojakin. Miksi Jumalan ei tarvitse?"
"Jumala rakastaa kaikkia."
* * * * *
"Äiti!"
"No, lapseni?"
"Onko Jumalana hyvä olla?"
"On, Hänellä on hyvä, jos ihmiset tekevät hyvin, mutta jos tekevät pahoin, itkee Jumala."
"Ainako itkee — — äiti — — minä en tahtoisi olla Jumala."
"Ei saa sellaista puhua!"
"Miksi?"
"Se on syntiä — ja Jumala suuttuu."
* * * * *
"Äiti, kuinka Jumala pääsi taivaaseen?"
"Hän on aina ollut siellä, silloinkin kun maailmaa ei ollut."
"Eikö ihmisiäkään?"
"Ei mitään. Pimeys oli silloin syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä."
"Lentikö Jumala?"
"Jumala on henki, ei Hän lentänyt. Hän oli kaikkialla."
"Kaikkialla?"
"Kuka Jumalan loi kaikkialle?"
"Hän oli aina olemassa. Hän loi sitten maailman."
"Oliko Jumalalla ikävä yksinänsä?"
"En tiedä, ehkä oli."
"Eikö muita jumalia ollut?"
"Ei ollut."
* * * * *
"Äiti!"
"No, lapseni?"
"Jos olisi ollut toinen suurempi jumala, eikö hän olisi neuvonut luomaan parempaa maailmaa ja parempia ihmisiä?"
"En tiedä, lapseni. Ei sellaista saa ajatella!"
"Suuttuuko Jumala?"
"Suuttuu."
* * * * *
"Äiti, suuttuuko Jumala aina?"
"Suuttuu, jos puhutaan ymmärtämättömästi hänestä."
"Eikö milloinkaan synny toisia jumalia, jotka eivät suutu?"
"Ei synny."
* * * * *
"Äiti!"
"No, lapseni?"
"Eikö olisi ollut parempi olla ilman Jumalaa?"
"Ei, ihminen tarvitsee aina Jumalan, hyvä lapsi!"
"Äiti, en minä Jumalaa milloinkaan tarvitse!"
* * * * *
Äidin sydäntä kouristi.
II
"Oi, äiti, nyt minä tiedän, mitä on taivaanrantojen takana."
"No, poikani?"
"Siellä on avaruutta niin, niin kauas kuin jaksaa ajatella ja tähtimaailmoita lukemattomat, lukemattomat joukot."
"Luojan käsialoja."
"Ja niissä maailmoissa asuu henkiä ja kummallisia olennoita.
Minkälaisia? Emme tiedä."
"Siellä on kaikki, mitä luotiin, mitä ilma ja vedet täynnä ovat."
"Ja, äiti, se avaruus, jossa maailmat keinuvat, on niin ääretön, että jos sitä voisi katsella, näkisi maailmoiden kierron kuin pienten tomupallojen leikin, kun ne pyörivät — palavat, jäähtyvät. Ja niiden pinnalla, äiti, leikkii elämä sitten."
"Elämä, joka lankeaa kuin varjo maan päälle, poikani."
"Elämä, joka on kirjavaa ja väririkasta, elämä, joka synnytti luonnosta hengen ja ajatukset. — Ajatukset korkeammat kuin taivaat, ajatukset laajemmat kuin meret. — Elämä, jota minä rakastan, joka minua huumaa, ja säveleitä, äiti, kuulethan niitä säveleitä, joina elämän voimat kauttamme kuohuvat."
"Tiedän, lapseni!"
"Ja kaunis kuin elämän iankaikkinen kierto on sitten! — Kulkevat tuhannet saman, jota me kuljemme, äiti. Tulevat tuhannet vielä — syntyvät, syntyvät, äiti — vaihtuvat, kulkevat, kuolevat."
"Aika syntyä ja aika kuolla."
"Kuolla. Vajota kuten sävel äänettömään muotoonsa. Minä ymmärrän sen kaiken, äiti. Tiedän, tiedän. Minä olen oma, elävä maailmani, aikani iloitseva elämän kiitokseksi."
"Jumalan kiitokseksi, lapseni."
"Sano sinä sitä Jumalaksi. Minä sanon sitä elämäksi."
"Ei, lapseni, ei elämäksi."
"Elämäksi ikuiseksi, rakas äitini!"
III
"Sinä olet sairas, lapseni?"
"Elämän yksitoikkoisuudesta — olen väsynyt."
"Ja ajatuksesi?"
"Ovat kuolleet, kuten kaikki kuolee."
"Ei elämä."
"Ei, tiedän, sakeana kuohuu yhä maan pinta veren vioista."
"Unohdat hengen."
"Sen viattoman valheen, — kuinka sitä unohtaa jaksaisi."
"Lapseni —"
"Jätä, jätä minut!"
"Lapseni!"
"Jätä minut, jätä minut — jos jo levätä voisi."
"Haudassa, siellä vasta —"
"Niin, haudassa. Jumalan kuvat lepäävät ja omasta herruudestaan humaltuvat. Liian voimakas on mullan väki valheelle, oi, että yhdellä ainoalla elämisen vaivalla vapaaksi pääsee."
"Lapsi, lapsi!"
IV
"Äiti!"
"Niin, lapseni!"
"Vääriä teitä minä kuljin, koko elämäni erehdyin. Mitä etsein minä, mitä luulin minä? Eikö kaikki ole, niinkuin olla voikin. — Ja mitä, mitä minä olisin, jos elämää en saanut?"
"Mutta tuskat, joita sinä kärsit."
"Kärsinkö, nautin tuskistakin, sairas ja tyhjä oli sydämeni, ja millä sitä täytin, oli tyhjää kaikki, ei ollut suuruutta, ei pienuutta, ei mitään, mihin uskoin, elämän suora yksinkertaisuus kaikkialla."
"Niin."
"Ja jos tunnet sen, tunnet itsesi, aavistat kaikki ja rauhan saat."
"Niin, niin."
* * * * *
"Äiti!"
"Lapseni."
"Sinun silmäsi ovat väsyneet, kyynel on kasvoillasi, äiti, minun äitini, huokasitko tähteni?"
"En, vanha sydän vavahti. Minun aikani olivat ja uudet tulevat. Niinkö sinä sanoit, lapseni, että kun tunnet itsesi, aavistat kaikki ja rauhan saat?"