UNI
Hän oli pakenevinaan, joku ajoi häntä takaa. Häntä painoi ja väsytti, mutta hänen täytyi vain juosta.
Oli pimeä, eikä hän tuntenut maita edes. Vihdoin joutui hän entisen kotipeltonsa pientareelle, mutta hänen kotinsa oli hävinnyt.
Hän istuutui maahan itkeäkseen sitä, että kaiken oli täytynyt hävitä, kaikkien kuolla, äidinkin, joka aina oli hymyillyt, joka koskaan ei väsynyt.
Oli täytynyt hänenkin kuolla. Ja minne he hänet panivat?
Yhtäkkiä tunsi hän takaa-ajajansa seisovan vierellänsä. Hän katsoi, se oli hänen miehensä.
"Anna minun olla jo", rukoili hän.
"Minä tuon sinulle tämän, jonka unohdit."
Hän antoi hänelle verisen sydämen.
"Minun elämäni ja rakkauteni. Annatko ne minulle takaisin?"
"Annan."
"Niin, rahallahan sinä siellä sitä rakkautta saat."
"Jäikö sinulta sinne muuta?"
"Ei, muuta ei jäänyt. Ajattele, ei koko elämästä muuta, särjetty sydän vain. Ja minä lähden täältä lapsetonna, et sinä antanut minulle siementä."
"Sinä syytät?"
"En syytä sinua — enää."
"Älä syytä minua, syytä elämän jumalaa. Kaikki syyttävät nykyään jumalia."
"Mutta eihän ole jumalaa."
"Meidän ajatuksissamme on montakin jumalaa."
Kuului kuin sydän olisi nyyhkyttänyt hänen kädessään.
"Itketkö sitä, sydämeni?"
"Itketkö sitä?"
Omat sanat soivat hänen korvissaan, kun hän nousi, jätti miehensä ja läksi astumaan puristaen sydäntä kädessään.
Oli aivan pimeä. Hän astui ja astui. Maa alkoi kumahdella. Pääkalloja!
Ne vetivät häntä maahan, mutta hän ei pysähtynyt.
Siellä piti olla elämää vielä matkan päässä. Elämä siellä oli oikeata, vapaata, kun sinne olisi päässyt.
Mutta häntä väsytti. Kaikki veri sydämestä oli jo vuotanut.
Ei kumahdellut maakaan enää askeleista, pehmeältä tuntui jalan alla. Ei mitään ääntä kuulunut, oli haudan kostea hiljaisuus.
Hän koetti ponnistaa, hetken edes vielä, mutta hän ei jaksanut.
Herra Jumala, täytyikö hänen, täytyikö? Hän kyyristyi kokoon kosteaan maahan, johon niin monet ennen häntä olivat kyyristyneet. Häntä puistatti, kuten niin monia ennen häntä oli puistattanut. Hän tiesi, mitä se oli. Vielä tuikahti ajatus: "Elämä!" Hän naurahti, ja kumma hymy kivettyi hänen kasvoillensa.
* * * * *
Hän heräsi siihen, oikaisihen suoraksi vuoteellaan, tunnusteli kädellä laihoja kasvojaan, joihin hymy oli jäätynyt.
Käsi putosi väsyneenä sivulle. Hän jäi liikkumatonna katsomaan eteensä.
Hän kertasi mielessään sen, mitä oli nähnyt ja tuntenut.
Tuttua oli kaikki — koleus, hänen elämänsä hedelmättömyys.
Samaa untahan oli ollut koko hänen pitkä elämänsä. Vielä ei hän ollut herännyt, vielä ei hän ollut perehtynyt toiseen, joka hänen rinnallansa eli, vielä ei hän ollut perehtynyt itseensä, ei elämäänsä, vierasta kuin unessa oli kaikki, kenties aina.
Syyttääkö "elämän jumalaa?"
Kun elämä oli jättänyt hänet osattomaksi, kun se ei ollut pannut hänen sydäntänsä sykkimään, ei rintaa kertaakaan riemuitsemaan, kun koko elämä näytti hänestä alentavalta erehdykseltä, päämäärättömältä taipaleelta — elämä ilman tehtävää, ilman tarkoitusta, ilman rakkautta.
Vai oliko hän kenties liikoja vaatinut, kaivannut sitä, joka ihmismaailmaan oli mahdotonta?
Ehkä oli. Ehkä elämä ei ollutkaan elämää, oli kuolevien leikkiä, veretöntä unta, josta havahduttua sen mahti katosi.
Kuinka paljon katkeruutta se kuitenkin oli tuottanut!
"Elämä!"
Ja hänen silmänsä tuijottivat kauas. Hän näki jotakin, näki niin selvästi, ja heikko, särkynyt hymy levisi hänen kasvoillensa.