SIELU
Pyhä Pietari istui taivaan portilla. Oli tavaton kiire, sillä kuolleita tulvi tulvimalla. Herra oli lähettänyt maahan ruton ja kaikkinaisia tauteja rangaistakseen ihmisiä heidän lihallisesta menostansa.
Kaikista oli selvä saatava, kaikkein elämät tutkittava.
"Mihinkäs jäimmekään sinun kanssasi? Niin, sinä varastit ne kirkon rahat ja elit sitten synnissä."
"Minä kaduin sitten sitä", sanoi sielu.
"Katso kirjasta!"
Ja apulainen etsi ja katsoi.
"Niin se on, mutta on täällä vielä paljon muutakin törkeätä. Tämä mies on ollut suurimpia konnia maan päällä."
"Kuinka sinä menit elämään niin, ihmisraukka! Etkö sinä tietänyt, että hänen pyhä vihansa tulee kohtaamaan väärintekijöitä?"
"Tiesinhän minä, tiesin, mutta ihminen on syntinen raukka, joka omin voiminsa ei jaksa autuaaksi tulla."
"Ymmärsitkö sinä sen?"
"Ymmärsin, ymmärsin, hyvinkin ymmärsin, ja minä kaduin kuollessani ja nautin Herran pyhän ehtoollisen."
"Katso kirjasta, onko niin!"
Apulainen katsoi.
"On, niin on, hän on katunut syntinsä ja tehnyt parannuksen."
"Kaduinhan, kaduinhan minä toki."
Pyhä Pietari hykersi käsiään yhteen. Hänellä oli niin hyvä mieli. Ei hän olisi puolestaan enää kenellekään pahaa tahtonut, niin vanha kun jo oli, hän puolestaan olisi kaikki taivaaseen laskenut. Ihmisraukat, samanlaisia kaikki. Mutta virka näet!
Hän korotti äänensä ja sanoi:
"Pelastettu olet sinä, ihminen, iankaikkisesti. Katso, joka anoo, sille annetaan, joka kolkuttaa, sille avataan."
Ja hän kolkutti taivaan portille, joka ylistyshymnin kaikuessa kätki sielun iankaikkiseen kirkkauteensa.
* * * * *
Mutta taivaan portilla kasvoi tungos, jokainen olisi tahtonut tietää sijansa, sillä epätoivo kalvoi heitä kauheasti.
"Kenen vuoro nyt!"
Pyhän Pietarin ääni kähisi väsymyksestä, mutta hän ei joutanut levähtämään, joukot olivat selvitettävät ja uusia tuli, aina uusia ja uusia, kyllä riitti, väki kun oli lisääntynyt maassa niin tavattomasti, ja synnit olivat samat, aina samat ja samat, mutta ei Pyhä Pietari sitäkään ihmetellyt, hän oli tottunut siihen, seistessään siinä iankaikkisesti.
"Kenen vuoro?"
"Minun, minun", pieni sielu tunkeutui sieltä esille. "Minä kuolin melkein samalla kuin edellinenkin. Olin hänen päivätyöläisensä."
"Katso hänen elämäänsä!"
Apulainen katsoi.
"Tämä näyttää nuhteettomalta."
"Minä olin köyhä ja elin Herran pelvossa."
"Mutta sinulla on syntiä siltä. Kaikkiin synteihin olet sinä siltä vikapää, sillä ei ketään, paitsi hän, synnitöntä ole. Ei synnitöntä ole!"
Pyhä Pietari oli saanut toistaa sitä samaa niin lukemattomat kerrat kaikille niille ihmisraukoille, jotka elämällänsä luulivat jotakin ansainneensa. Ja hän jatkoi:
"Tunsitko sinä edes syntisi?"
"Minä tunsin ne ja minä rukoilin aina Herralta apua."
"Ja hän se auttoi sinua elämään oikein, mutta sittenkin teit sinä aina syntiä salassa, sillä ihmissielu on syntien pesäpaikka. Kaduitko sinä kuollessasi ja etsit pelastusta, ennenkuin iankaikkisen tuomion eteen astuit?"
"Minä en ehtinyt katua enkä anteeksi pyytää, sillä minä kuolin tapaturmaisesti."
"Voi, ihminen! Sinä olet kadotuksen oma!"
Pyhä Pietari oli epätoivoissaan, sillä hän tiesi, että huonommatkin olivat taivaaseen menneet.
"Katso edes, mitä hän ajatteli vähää ennen kuolemaansa?"
Apulainen katsoi.
"Hän oli edellisen päivätyössä, ja kun hän kuuli, että isäntä oli kuollut, iloitsi hän sydämessään, sillä hän ajatteli, että nyt hän saisi irti päiväpalkkansa, jotka kauan olivat maksamattomina olleet, ja silloin tapahtui, että —"
Pyhälle Pietarille selvisi.
"Voi, sinä syntinen! Sinä olet helvetin tuleen vikapää."
Sillä minkä taisi hän! Hän oli vain ase korkeimman kädessä.
Ja Pyhä Pietari osoitti ja enkelit tarttuivat sieluun, mutta sielu riuhtaisihen irti ja ensi kertaa kirosi, kirosi koko Jumalan taivaineen.
Ja se sattui kuulumaan taivaaseen, ja Jumala kutsutti miehen eteensä, ja kaikki sielut vapisivat, sillä he tiesivät, että Hänen vihansa on pyhä ja vanhurskas.
Mutta sielu päätti kerrankin olla luja ja sanoa, että taivaan järjestys oli väärä, ja ettei hän sellaisesta taivaasta, eikä sellaisesta Jumalasta välitä. Hän päätti, sillä totuus —
Mutta hyvä Jumala tunsi ihmisensä. Hän hymyili.
Ja enkelit hymyilivät.
Ja Jumala ojensi kätensä sielua kohti ja sielu lankesi polvillensa Herran jalkojen juureen, ja katso, samassa kirkastui sielu ja muuttui enkeliksi.
Ja koko taivas kaikui ylistystä Hänen rakkaudelleen, ja siitä sielusta tuli sitten nöyrin ja uskollisin palvelija Herran jalkain juuressa.