TUONEN MAILLA
Kylmä tuuli törmäsi vastaan tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla. Kuolema kajahutti kolkon, ilkkuvan naurunsa, joka peloittavina aaltoina levisi tuonen mustiin äärettömyyksiin.
"Ha-ha-haa, ei ainakaan tätä sielua kukaan suremaan jäänyt."
Se oli kurjan vangin sielu, jota hän nyt sylissään vei.
"Kuule, sielu, etkö ole nyt onnellinen, kun sinut elämän kurjuudesta vapahdin?"
"Voi, herra jumala, mitä sinä minulle tehnyt olet! Anna minulle elämäni takaisin! Minä en tahdo kuolla ja hävitä."
"Mitä sinä elämällä tekisit, johan kyllä tiedät, mitä se on."
"Voi, anna se minulle takaisin. Elämä, elämä! Minä tahdon elää ja nauttia!"
"Mutta sinähän kärsit siitä, eihän se yhtään nautintoa sinulle tuottanut. Muistelepas lapsuutesi kotia. Muistatko yhtään onnellista hetkeä sieltä?"
"Niin, en, enhän. Me kärsimme paljon siellä", huokasi sielu.
"Ja sitten nuoruutesi, muistele sitä! Muistatkos vaimosi, muistanet vielä, ja sitä helvetillistä elämää sitten, muistatkos sitä!"
"Voi! Älä muistuta sitä, taivaan tähden, minä rukoilen sinua!"
"Ja kun olit vankilassa ja vaimosi veri vainosi sinua, oliko elämä siellä herttaista… Noo, muistelehan toki. Sitäkö sinä vielä tahtoisit?"
"Voi, päästä minut, pois vain, täällä on niin jäädyttävän kylmää, ja pimeys painaa minut olemattomaksi. Olemattomuus — ei, älä — minä niin pelkään. Elämä on toista sittenkin. Laske, laske minut elämään uudestaan!"
"Ha-ha-haa, tyydy vain nyt muistoihin! Mitä luulette te olevanne, pienet ihmisraukat! Mikä on teidän elämänne sitten! Kuin kuplia kohoo niitä, kuin kuplia särjen minä niitä olemattomaksi. Ha-ha-haa, mutta te ette tyytyisikään yhteen vuoroon, vaikka se helpompi teille olisi. Se on sitä ihmiskurjuutta! Ha-ha-ha-haa!"
Kuolema kiiti eteenpäin. Rämäkän kolkkona kaikui hänen ilkamoiva naurunsa tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla ja levisi peloittavina aaltoina tuonen mustiin äärettömyyksiin.