ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
Suuri, vanhanaikuisesti kalustettu arkihuone. Peräseinällä vanha nahkasohva, sen yläpuolella pari taulua, kaksi puutuolia sohvan molemmin puolin. Vasemmalla etualalla pöytä, pari nahkalla päällystettyä nojatuolia ja kiikkutuoli. Taempana vasemmalla ovi. Oikealla etualalla kirjoituspöytä ikkunan kohdalla, taempana ovi. Samoin ovi perällä sohvan ja oikealla olevan nurkkakaapin välissä. Muu kalusto vanhaa. Lattialla leveäraitaiset, vanhanaikuiset kesämatot. Joku kukka ikkunan edessä.
KAUPPIAS JYNKKÄ (istuu kiikkutuolissa paitahihasillaan, kiikkua nyökyttää ja polttaa pitkävartista piippuaan hyräellen): Hy-hyy hy-hyy. (Hän nousee ylös vaivalloisesti. Toinen jalka on jäykkä. Hän katselee ympärilleen, menee ja tarkastaa, ovatko taulut suorassa, korjaa niitä ja nyökäyttää päätään.)
FIINA EKBOM (lihava ja hyvinvoivan näköinen ihminen) tulee oikealta ja asettaa pöydälle tarjottimen, jolla on kahvipannu kuppeineen.
JYNKKÄ (osoittaen): Suorasepas samalla tuo matonpää tuolla.
EKBOMSKA: No nyt ei kiitetä. Eipä ole kohta viiteenkolmatta vuoteen sattunut, että ulkonaiset seikat meillä olisi vinossa. Ja kaikkea se tarkastaakin. Ihan kuin nuori sulhasmies. Ja terävä silmä on. Onpa ihan kuin jotakin odottaisi, kun noin juhlallinen on ja tuollaisia huomioita tekee.
JYNKKÄ. Jospa odottaisi. Mene tiedä.
EKBOMSKA: Olkaa vaiti. On ne niitä odotuksia — noo, (lähennellen, leikillään tuupaten) noo, elkää tyhjää.
JYNKKÄ (osoittaen kahvipannua): Eiköhän tuota olisi ruttoisampi yhdessä tässä tyhjennellä? Mitä?
EKBOMSKA: Jo toki. Minä haen kupit. (Menee.)
JYNKKÄ (vetelee savuja, kiikkua nyökyttelee hyrähdellen): Hy-hyy hy-hyy.
EKBOMSKA (tuoden kupit): Jo toki ruttoisampi tavallaankin. (Kaataa kahvia?) Me siellä Miinan kanssa äsken pari kuppia härpättiin. Tuota, piti sanoakseni: Miina arveli, että joutaakohan se kauppias nyt hierottavaksi?
JYNKKÄ: Joutaapahan olla, tuumataan tuonnempana. Miten kuten sitten nähdään, ei tässä nyt, tuskin näinä päivinä ollenkaan, niille puuhille —
EKBOMSKA: Tehtaallako tulee kiireet vai sahalla?
JYNKKÄ: Niissäkin. Vaan ne nyt enemmän niinkuin perheelliset — joo, perheelliset olosuhteet kiinni pitelevät.
EKBOMSKA: Vai perheelliset. Eihän tuo Iisakki ole nyt pitkiin aikoihin hyvin pahasti juopotellut, paitsi tässä toissa päivänä. Ne tuolla kyökin rappusissa Eevertin kanssa yötäkin nukkuivat. Etteihän se nyt taas asioita liene sekoitellut?
JYNKKÄ: Ei, mitäpä se.
EKBOMSKA: Noo? Kukas?
JYNKKÄ: Ei kukaan. (Juovat kahviansa.) Vaan, Viina, eiköhän tuo olisi nyt aika jo ajatella meidänkin tuon nuoren sukupolven kohtaloita? Tokko tuota olet edes tyttärellesi Eliinalle sulhasta katsastanut? Eiköhän tuo olisi jo aika?
EKBOMSKA: Jo aika tavallakin. Ja jo olen vähän niinkuin katsastanutkin.
JYNKKÄ: Hee, vai olet. Ketä olet?
EKBOMSKA: Olenpahan vain. Vaan olen odotellut, että asiat kulkisivat luonnollisia teitänsä, kun näkyvät jo kululla olevan.
JYNKKÄ: Hee. Naita tyttö, se on järkevintä. Vaan minun tuosta Artturista, mitä pitäisi minun siitä ajatella? Eikö olisi jo aika hänenkin kotiutumaan päästä? He, kovin on hentoista tuon nykyisen nuoren polven olento. Ei itsestään mitään ymmärretä. Ja kun ne sitten vanhenevat, velvoituksitta elävät ja jos vielä ryyppytavoille tottuvat, niin elä enää vankkaa olijaa odota. Käy kuin Iisakin. Siinä työ tehtiin, kun se naitetuksi saatiin ja niinpäs kävi, että se vieraaksi kaikelle tälle kotiololle jäi. Elää kuin käypäläinen kotonaan. Ja mitä hyötyä siitä elämästä? Lyö risti koko sen sukupolven perään. Hyötyä siitä ei ollut.
EKBOMSKA: Surua vain.
JYNKKÄ: Surua vain. Siksipä on nyt toisin ladut laadittavat. Katsopas, näin ajattelin.
EKBOMSKA: Noo?
JYNKKÄ: Laittaisiko sinne pääkaupunkiin tuon Artturin? Sen vaimovainaan yksi sukuhaara on siellä varakasta perua vielä ja kouluutettua koko suku tätä Eeverttiä myöten. Niin että etsiköön nyt Artturi sieltä mieleisensä, ketäpä sitä täällä maalla naimaan pystyisikään.
EKBOMSKA: Ei niin ketään.
JYNKKÄ: Ja kun Artturista lukumiestä ei tullut, ottakoon ja asettukoon sitten tänne ja pitäköön sahat ja tehtaat, kun minusta aika jättää, isänsä ei siinä tielle pyri. Jotta ei tuota sukua huonoille pohjille jättäisi. Sitä kun on tuota maallista kerännyt, tahtoisi nähdä, kenelle sitä oikein kerännyt on. Ja tahtoisipa senkin nähdä, Viina, miten suku leviää ja vankistuu ja jälessäsi kansoittuu ja osaltaan maan turvaksi kasvaa. Mikä on sitten pois lähtiessäkään, kun tietää, että joskin tulvat tulevat ja lahot rakennukset lyyhistyvät, niin sinun vankalla perustallaan yhä seisoo.
EKBOMSKA: Niin, niin.
JYNKKÄ: Niin, että näistä on neuvoteltava nyt, kun Teresia kotiin tulee. Olet kait kuullut, että Teresia, minun tyttäreni, tohtorinna — mikä tuo nyt olikaan?
EKBOMSKA: Tohtorinna Frank.
JYNKKÄ: Niin, niin Rankki — kirjoitti, kirjoitti, että tässä nyt ovat kotiin tulot, siihen vanhaan kotiin, sanoi. Jotta tarkastapas sinä sitä kyökinpuolta, Viina.
EKBOMSKA: Olkaa huoletta. Vai tulee se nyt tohtorinna. Viisi vuotta tuosta jo onkin, kun läksi. Vai nyt se tulee? Kyllä muistan, kun läksi. Ja tämän tohtori Frimanin kanssa vähän niinkuin väliä näytti olevan.
JYNKKÄ: Ole vaiti. Mitä väliä?
EKBOMSKA: Ystävyyttä, mitäpä muuta. Vaan siitähän se olisi voinut alkaa, jos ei toiselle meno ollut. Vai nyt se tänne tulee? No, sanokaapas, kauppias, Eevertille sitten tiukka sana, että vieraan aikana nyt toki varansa pitäisi. Siellä se tuntuu tulla kompuroivan. (Ottaa tarjottimen, menee oikealle.)
EEVERTTI kurkistaa sisään.
JYNKKÄ: Eevertti, tulepas tänne.
EEVERTTI (joka näyttää viiden-, kuudenkymmenen vanhalta, elähtäneeltä kulkurityypiltä, pyörittelee hattua käsissään ja astuu hiukan keikarimaisesti ja huolettomasti Jynkän eteen): Huomenta, huomenta.
JYNKKÄ: Sanon sinulle, Eevertti, jotta rappusilla ei ole makuupaikat minun talossani, pane se mieleesi.
EEVERTTI: Mitä se veli?
JYNKKÄ: Kuuluit toissa yönäkin kyökin rappusilla olleen. Se ei sovi. Kun on sänkyjäkin talossa. (Kiivastuen.) Ja kun minä sanon, ettei se sovi, niin se ei sovi.
EEVERTTI: Tyhjää kiivastelet, veli, miksi tyhjää taas kiivastelet?
JYNKKÄ: Syyttäkö ehkä?
EEVERTTI: Eipä suinkaan. Kiivastele, kiivastele sitten.
JYNKKÄ: Nähdä sinuakin aina, tuon elämäsi pitäjää.
EEVERTTI: Anna tulla. Koetan jaksaa syytöksesi kepeästi kantaa.
JYNKKÄ: Jaksaa. Mitä sinä jaksat. Alamäkeen mennä vain, se on sinun työsi. Suvun pahennuksena olla.
EEVERTTI: Ystävälliset sanat, hyväätekevät ja ymmärtäväiset sanat, ne siunausta ja sopua rakentavat.
JYNKKÄ (lauhempana): Olisi kirjanpitoa, olisi muuta, vaan ei, että ihmisestä vähääkään apua olisi. Olisi oppia kyllä.
EEVERTTI: Olisi oppia, veliseni. Ja yhä ihminen uutta oppii, kun kärsii. Vaan käyttää sitä hyödykseen, syödä sydänverestään, siinäpä taitoa tarvitaan.
JYNKKÄ: Mene sydänverinesi. Eipähän sinua työhön saane kuitenkaan.
EEVERTTI: Työ, se ei ole kaikkia varten.
JYNKKÄ: Vaan leipä ja koti, ne ovat kaikkia varten.
EEVERTTI (leikillä): Vaan missä on sinun kotisi, ihminen? Siinäkö, johon huoneesi rakensit? Siinäkö, jossa ajatuksesi asuivat, siinäkö, jossa sukukuntasi kukoistivat? Katoavaa on kaikki. Kun ilmojen tuulet tulevat ja puhaltavat, katso, maahan jaottuvat sinun rakennustesi hauraat seinät ja tyhjiin häviävät sinun töittesi tyhjät jäljet. Ajattele tätä, lanko, eläkä ole suotta viattomille vihainen.
JYNKKÄ (lauhempana): Mitä minä sinulle vihainenkaan. Vaan katsos, tuossa on nyt Iisakki ollut tasaantumaan päin. Työhönkin on jo ryhtynyt. Jos tuo tuosta ajattelemaan jo oppisi ja kotiutumaan ja ne kiertolaistapansa jättämään. Johan tuo taitaisi olla aikakin, kun viisissäkymmenissä mies. Vaan eläs, jo olitte taas tässä toissa yönä otelleet. Sitä en salli.
EEVERTTI: Sanoinhan minä Iisakille: Holhoojasi ei salli.
JYNKKÄ (kiivastuen): Holhoojasi — vai ivaat siinä vielä. Minä en salli, minä.
EEVERTTI: Minä, minä — kaikki ne ovat minuja vain —.
JYNKKÄ: Mikäs sinä olet?
EEVERTTI (pehmeästi): Vain muoto, vain osa yhdestä, itsessäni en mitään.
IISAKKI (kärsineen näköinen, kumarahartiainen ja harmahtava) tulee poikansa Artturin kanssa tuoden tilikirjoja, jotka he asettavat pöydälle.
IISAKKI (katsoo aina puhuessaan alas, eikä koskaan isänsä silmiin):
Tilit ovat tarkastetut.
JYNKKÄ: Kaikkiko olette läpi käyneet?
ARTTURI: Kaikki.
JYNKKÄ: Hyvä. (Äänettömyys, jolloin Iisakki aikoo lähteä.)
JYNKKÄ: Mitä minun pitikään? Niin, olet kaiketi kuullut, että tyttäresi
Teresia, Teresia tulee vanhaa kotiaan katsomaan.
ARTTURI: Teresia?
IISAKKI: Teresia? En ole kuullut.
EEVERTTI (matkien Jynkkää mennessään): Teresia, tyttäresi, tohtorinna, mikä tuo nyt olikaan?
Iisakki katsoa vihjauttaa kieltävästi Eeverttiin, joka menee
oikealle. Artturi ottaa sanomalehden pöydältä ja selailee sitä.
IISAKKI (tukahtuneesti): Milloinka hän tulee?
JYNKKÄ: Kirjoitti kohta niinkuin tulevansa. Matkalta kirjoitti.
IISAKKI (pyyhkii kädellä otsaansa, jatkaa keskustelua vaivautuneen näköisenä): Pankkikorko on noussut.
JYNKKÄ: Niistäkö lehdistä luit?
IISAKKI: Niistä. Näyttää kuin vaikeammat raha-ajat koituisi. Metsien osto on lakkautettu ja lankkujen vienti voi keskeytyä.
JYNKKÄ: Vaikeat, vaikeatpa ajat sitten koituu.
IISAKKI: Mitenkä olisi niiden meidän uusien varastohuoneiden ja katosten? Olisiko syytä niitä kiirehtiä?
JYNKKÄ: Tottahan. Joutaa tulla varastoa vain. Eihän väkeä sovi työttömäksi jättää. Sehän olisi maan turmioksi.
ARTTURI (heittäen lehden kädestään): Vaan jos ne itse itsensä työttömäksi jättävät.
JYNKKÄ: Mitä?
ARTTURI: Kun tuntuu lakkopuuhat olevan.
JYNKKÄ (kiivastuen): Lakkopuuhat? Minun sahallani ja minun tehtaallani, koettakoot, koettakoot sitten. — Vai lakko — Mitä ne ovat tahtovinaan?
Iisakki pujahtaa pois.
ARTTURI: Mitä. Tuntipalkan korotusta tietysti.
JYNKKÄ: Koko viime vuosi toi tappiota. Tokko tietävät sitä? Vielä mitä. Vaaditaan, vaaditaan vain, vaan mistä se rahakaan enää tulee, joka heidän tarpeensa tukkii. Enkö jo sanonut, että hyvä tulee, hyvä tulee, kun piti niille sinne kirjastot, sanomat ja kaikki saada.
ARTTURI: Vaan lakkohan on meille eduksi tällä kertaa.
JYNKKÄ: Minä vähät eduista. Vaan kun ei ymmärrystä näe, ei kuin koiramaisuutta. Se on nyt sitä uutta aikaa: kunnottomuutta, kevytmielisyyttä ja häpeämättömyyttä. — Ja kuka siellä nyt sitä villitystä johtaa?
ARTTURI: Kuka muu kuin Hallinen.
JYNKKÄ: Annahan olla. — Tokko olet koettanut estää niiden ryhmittelyä siellä tehtaalla edes?
ARTTURI (hiukan väsyneesti): Minkä niille taitaa. Enhän minä yksin mitään mahda. Enkä minä jaksa tapella.
JYNKKÄ (kiivastellen): Vaan sitä pitää jaksaa. Vaan tyhjää jo puhun. Eihän nykyinen polvi tahdo työtä tehdä, ei mitään jaksaa. Valmista niille olla pitää. Vaikeata on omilla jaloilla seista, nelinryömin pitäisi saada mennä. Ja niinkuin väärin vaadin, jos oikeutta vaadin. Ja niinkuin itseni tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden usein ennen kärsin, kun sain tyhjästä aloittaa, työtä raataa. Vaan ei, kaikki oli turhaa. Tehtaat häviävät täten maasta. Jo tullaan työttä toimeen. Kunhan varastaa osataan ja ryöstää ja sitä korkeinta oikeutta jakaa.
ARTTURI: Elkää liioitelko, ukko.
JYNKKÄ: Puolustatko sinä niitä, puolustatko pahaa? Ja minuako sinä neuvot? Nyt tässä se ihme, että lapset neuvovat ja elämänohjeita antavat. Kyllä tuota jo ilmankin näen, että liikaa, liikaa ne ovat vanhat ja nuorten tiellä. (Heltyen itsekseen.) Näen, kaikki näen. Vaan, vaikka huono olen, en voi olla ajattelematta sinunkin kohtaasi. Kun nämä asiat selviävät, on sinulla kaupunkiin lähtö. Ja kotiin elä tule, ennenkuin olet sieltä vaimon löytänyt. Jos on huonoa tämä vanha polvi, kasvakoon parempi uusi. (Menee ähkyen huoneeseensa.)
ARTTURI. Mitä se nyt? Vaimon!
ELIINA (vaalea ja hento tyttönen) tulee sisään ja panee tuomansa vesikarahviinin pöydälle.
ARTTURI: En ole saanut tavata sinua, Eliina. Miten pitkät ovat päivät olleet.
ELIINA: Niin ovat olleet. Vaan nyt, mitä teemme, Artturi?
ARTTURI: Miten niin?
ELIINA: Kun Teresia, tohtorinna, tulee.
ARTTURI: Antaa hänen tulla.
ELIINA: Pelkään häntä. (Torjuva liike kädellä.)
ARTTURI: Elä pelkää (hyväillen). Ei hän muita kummempi ole. Ei hetikään niin suloinen kuin sinä, armas. Hän on kylmä. Täällä kotona rakastavat häntä vain siksi, kun hän on ainoa nainen koko suvussa.
ELIINA: Voi Artturi, minulla on paha olla, niin vaikea.
ARTTURI: Tyhmä tyttö, (hyväillen) eihän enää ole?
ELIINA: Ei.
ARTTURI: Olet itkenyt? (Eliina vaikenee.) Miksi olet itkenyt? (Ottaa häntä käsistä.) Miksi olet itkenyt?
ELIINA: En tiedä. Omaa ikävääni itkin. On niin kolkkoa joskus.
ARTTURI: Ajattele kauniita asioita. (Levottomana.) Ukko puhui jotakin, että minun pitäisi lähteä. Tahtovat laittaa minut pois täältä. Oletko varma, ettei äitisi tästä mitään tiedä?
ELIINA: En tiedä. Hän sanoi —
ARTTURI: Mitä?
ELIINA: Kauppiaan sanoneen, että — olisi aika —
ARTTURI: Naittaa sinut. Niinkö?
ELIINA nyökäyttää päätään.
ARTTURI: Ja sinä itkit. (Valoisasti.) Lapsi. (Miettien, otsa hiukan rypyssä.) Miksi sitä itkit, eihän sinun silti tarvitse mennä?
ELIINA: Ei — (tuskallisemmin) Tulin vain ajatelleeksi, että kuitenkin pitäisi tehdä jotakin.
ARTTURI: Miksi? (Pitelee lujasti Eliinan käsiä.) Miksi?
ELIINA vaikenee.
ARTTURI: Sano Jumalan tähden, miten ovat asiat?
ELIINA painaa päänsä alas.
ARTTURI: Ovatko sillä kannalla, sano?
ELIINA: Ovat.
ARTTURI (ponnahtaa erilleen): Herra Jumala, mitä on tehtävä, johan minä pelkäsin. Mitä on nyt tehtävä?
ELIINA: En tiedä.
ARTTURI (kävelee edestakaisin): Voi tätä elämää.
ELIINA: Olen koettanut ajatella, vaan en voi, en voi auttaa asiaa,
Artturi. Elä ole minulle vihainen siksi.
ARTTURI: Rakas lapsi (syleillen Eliinaa). Mitä sinä puhut! Vaan järkevästi pitää asiaa ajatella. Ei ole sinun eikä minun syyni tämä, Jumala sen tietää. Jos ne antaisivat meidät toisillemme — vaan ne eivät anna —
ELIINA: Noin, sinä olet pahoillasi.
ARTTURI: Mitä siitä. Kun vain tietäisin keinon miten selviytyä tästä.
(Pyyhkii hikeä otsaltansa.)
ELIINA (hiljaa lohduttaen): Minä tiedän yhden.
ARTTURI: Minkä?
ELIINA: Kuolla.
ARTTURI (taistelee itkuissaan): Voi, sinä lapsi. Ei — ei —
ELIINA: Sitten tiedän minä toisen, vaan pahemman.
ARTTURI: Minkä?
ELIINA: Mennä jollekulle — niinkuin äitikin tahtoo.
ARTTURI: Kenelle?
ELIINA: Jollekulle, joka ottaa, eikä välitä, jos —. Eikä ajattele asioita niinkuin toiset — mennä Halliselle.
ARTTURI: Taasko hän on sinua pyytänyt? Ja sitäkö sinä nyt ehdotat?
Minun tähteni sen tekisit, että minun rauhani säilyisi. Ei —
ELIINA: Niin, Artturi. Sinun tähtesi sen tekisin. Sinun tähtesi tekisin vaikka mitä. Ettei sinulle mitään ikävyyttä tapahtuisi, tekisin senkin, jos sinä sallit. Vaan ei sitten, jos sinä et salli etkä tahdo.
ARTTURI: Tahdo. Kuinka voisin sitä tahtoa? Ei, en voi. (Tuskissaan.) Ja kuitenkin on se ainoa keino, kun ajattelen. Vaan ei, en voi, (silmät ummessa) en voi sitä nähdä.
ELIINA painaa alakuloisena päänsä alas ja on vaiti.
ARTTURI: Eliina, minulla on ikävä olla (syleilee häntä). Miten elämä on ikävää ja kurjaa! Jos sinä minut jätät, ei minulla ole ketään, ei ketään koko maailmassa, ja minulla on niin vaikea olla.
Itkee, itkevät kuin lapset.
ELIINA: Lähde pois täältä, tee niinkuin tahtovat.
ARTTURI: En voi, ikävä on. Ei missään ole minulla hyvä olla.
ELIINA: Kun löydät jonkun — jonkun sitten.
ARTTURI: En koskaan.
HALLINEN (nuori työmies tulee sisään): Artturi-herraa kutsutaan. Siellä yksi kone reistaa.
Artturi lähtee, katsoo Eliinaan. Hallinen on lähtevinään
perästä, vaan pysähtyy ovessa, kääntyy takaisin.
HALLINEN: Ei tahdo tavata teitä missään. Onko Eliina nyt ajatellut?
Vaan ehkä kiusaan taas teitä?
ELIINA (hiljaa, raskaasti): Ette kiusaa. Vaan eihän minusta Halliselle ole.
HALLINEN: Miksi ei?
ELIINA: Ei vain ole.
HALLINEN: Jos olisikin toiselle lupa annettu?
ELIINA: Ei ole.
HALLINEN: Niin että jos vapaa on ja tahtoa on —
ELIINA: Vaan minä olen huono ihminen Halliselle. Olen pitänyt toisestakin.
HALLINEN: Et huono silti ole, Eliina. Sekö siinä vain olikin? Elä luule, että siihen kompastelen, jos jotakin väliä on sinulla ollut.
ELIINA: Kuinka te olette hyvä.
HALLINEN: Ei sinne päinkään. (Tarttuen Eliinan käsiin.) Ja saanko nyt katsoa niin, että omani tunnen?
ELIINA: Te syytätte minua sitten.
HALLINEN: En. Kaikilla on joskus omat haaveensa, ymmärränhän minä siksi. Eliina, saanko pitää sinut omanani?
ELIINA: Ei vielä. Kunhan selitän joskus.
HALLINEN: Elä anna enää kaukaa odottaa — kuule — (Vetää häntä luoksensa.)
ELIINA: Elkää — joku tulee — ah — kun säikähdin!
Ekbomska tulee sisään ja huomaa nuorten hämmästyksen, vaan ei ole näkevinään. Hallinen väistyy ja menee ulos.
EKBOMSKA: Mitä hän täällä teki?
ELIINA: Artturi-herraa haki.
EKBOMSKA: Vaan mitä hän kanssasi puheli? Kosiko sinua? Näinhän minä.
Noo? Ja silloin sano sinä: jaa. Sanoitko sinä: jaa?
ELIINA: Elkää, äiti.
EKBOMSKA: Kaikkea muuta katuu, vaan ei nuorra naimistansa. Niin on ferskin maku elämällä silloin. (Menee, katsoo ovesta.) Tuossapa tuo Hallinen vasta menee — (Huutaa huitoen kädellään.) Ihminen, ihminen, te siellä. (Vilkuttaa Hallista sisään.)
ELIINA: Äiti, elkää.
Hallinen tulee sisään.
EKBOMSKA: Eliina kertoi minulle jo kaikki. Onneksi olkoon. (Kättelee ja taputtaa Hallista.) Niin olin hyvilläni. No, ei muuta kuin pusut päälle vain. Eliina — noo. (Työntää Eliinaa.) Noo, en katso. (Kääntyy pois.)
ELIINA: Elkää, äiti.
EKBOMSKA: Kaino on vielä. Ei pidä Hallisen sitä viaksi lukea. Ennen oli niin, että kuta kainompi, sen parempi. Nyt on aika toisenlainen.
HALLINEN: Eliina on minun mieleiseni.
EKBOMSKA: Sehän onkin pääasia, jos tyttö on mieleisenne. Ja jos saan luvan esittää itseni lähempään tuttavuuteen. Ole sinä sinä, Kalle, ja minä olen minä, Fiina-täti, faster, sanovat ruotsiksi, vaan minä suomea kaikin puolin enemmän suosin. Ja se, että sinä olet sosialisti, Kalle, on sinussa pahinta. Muuta pois uskoa.
HALLINEN: Ei ole muutettavissa.
EKBOMSKA: Olkoon, minun puolestani ihminen kuin ihminen, vaan kauppiaan puolesta —
HALLINEN: Enhän minä kauppiasta nai.
EKBOMSKA: Ha-ha-haa, oikein vastattu. Etpä tietenkään. Ja minun puolestani usko mitä uskot. Olen minä siksi vapaasukuinen, että minä tätä yleistä vapausaatetta enin hyväksyn. Etten minä muille härski, kun eivät muutkaan minulle härski. Ja se on sivistyksen kaunein perusta, että sopiutua ja ymmärtää kaikkea. Noo? Hee, tulehan iltasilla sitten, niin kihlajaisia juodaan.
HALLINEN: Ja jos toisi kihlat?
EKBOMSKA: Tuo ne vain, on varmempikin sitten.
ELIINA: Ei vielä, äiti.
HALLINEN: Antaa olla sitten.
EKBOMSKA: Rohkea rokan syöpi, kaino ei kaaliakaan. Vaan en pakottaa tahdo. Olen minä siksi vapaasukuinen. Vaan voi, ihan se ilosta sydäntäni kääntää, kun kaikkea tätä ajattelen.
HALLINEN: Pitää joutua, hyvästi.
EKBOMSKA: Hyvästi iltaan, hyvästi.
Hallinen menee.
EKBOMSKA: Noin se tyttö mennä suikahti kaupaksi kuin ei mitään. Vasta sitä naitu ihminen tietää ihminen olevansakin. Kokemus se oli, joka minulle opetti, että lainmukainen naiminen se on elämän ensi peruste. Sille pohjalle kun rakennat, mitäpä rakennat, hyvä tulee.
ELIINA (joka on syrjässä seisonut, väistynyt vähitellen ovelle, kuuntelee, sanoo hätääntyen): Äiti, maantieltä kuuluu kärryjen rätinää. (Menee.)
EKBOMSKA (kuuntelee, sitten mennen Jynkän kamarin ovelle vasemmalle):
Maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.
JYNKKÄ (tullen): Mitä! Sanoitko mitä?
EKBOMSKA: Maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.
JYNKKÄ: Taidat kuulla kuulumattomia. (Kuulostaa.) Kun minä en mitään kuule. Vanhapa olet sinäkin jo, Viina. Kaikki tässä vanhetaan. (Istuutuu kiikkutuoliin.) Vaan ei nykypolvi jaksa enää sitä, mitä meidän on pitänyt. Tässä sitä on yhtenä kemmerretty, kemmerretty ja monet koetukset koettu. Eikä sinulla helpointa ole ollut. Ja noin pulski olet vielä ja aina nurkumaton. Ei ne nykyaikaiset naiset enää mitään jaksa.
EKBOMSKA: No nyt sitä kauppiasta, kun ihan kuin ennenkin.
Teresia tulee sisään. Hän on pitkä, solakka ja joustavan näköinen, alle kolmenkymmenen. Iho kalpea ja tukka väliväriä. Puettu rikkaasti.
TERESIA (rynnäten Jynkän luo, syleillen): Ukki, rakas ukki. Siinä se istuu entisellä paikallaan vielä, vanha pesäkarhu. Siinä yhä istuu, miksi et liiku pesästäsi.
JYNKKÄ (liikutettuna): Hautaan sitten, kun on vuoro.
TERESIA: Elä niin puhu. (Katsellen ympärilleen.) Miten hauskaa ja kodikasta ja turvallista on tässä vanhassa pesässä.
JYNKKÄ pyyhkii kädenselällä silmiään.
TERESIA (kuin yksin): Miten tätä kaikkea rakastan ja kaipaan — ja öillä uneksin usein — niin usein — — (Hän seisoo kuin muistellen jotakin ikävää, kääntyy sitten iloisesti Ekbomskaa tervehtimään.) Ja Ekbomska on yhtä nuori yhä, hauskaa taas nähdä. (Antaa päällysvaatteensa, jotka Ekbomska niiailtuaan vie mennessään)
TERESIA (istuutuu Jynkän viereen, ottaa häntä kädestä): Niin ovat vuodet menneet kuin uni vain.
JYNKKÄ: Niin, niin, aika rientää vain ja sivulle vanhat viskaa.
TERESIA: Sinä pysyt kuitenkin terveenä ja vankkana. Niin sitä pitää nuorille näyttää.
JYNKKÄ (ilostuen): Mitä minusta. Vaan sinäpä vasta itse kukoistus olet. Sopiipa miehesi olla tyytyväinen. Miehesi, mikä hän nyt taas olikaan — niin, Rankki. Miksi ei se Rankki itse tullut?
TERESIA (kevyesti): Se työ.
JYNKKÄ: Se työ. Kuuluihan hän jotakin aikaankin saaneen, oli sanomissa, jotakin tieteellistä.
TERESIA: Niin.
JYNKKÄ: Tieteet ne ovat tieteitä, sitä korkeampaa oppia. Ne eivät ole tavallista kuolevaista varten. — Noo, sittenhän teillä on hyvin kaikin puolin. Varoja vankasti? (Hän katsoo Teresiaan ja Teresia myöntää äänettömästi.) Varat, ne ovat maan tuki ja turva. Näes, ilman niitä mitä on elämä, mitä ihminen? Kuin tuulessa heiluva rihma.
TERESIA: Vaan onhan paljon sitäkin, jota varat eivät anna.
JYNKKÄ: On. Vaan köyhyys, se tuopi ensin toran perheeseen.
TERESIA: Köyhyyttä on vain niin monenlaista.
JYNKKÄ: Kärsitkö sinä, Teresia, minkäänlaista?
TERESIA: En minä.
JYNKKÄ: Sitä minäkin. Kun minulla oli vain tuo yksi poika — noo — en moiti sinulle isääsi — niin kiinnyin minä tähän nuoreen polveen. Te olitte kuin omia lapsiani, sekä sinä että veljesi. Teidän parastanne tahtoisin. (Peläten liikoja sanovansa.) Noo, ja kuulepa, mitä ajattelin. Ajattelin Artturinkin laittaa nyt sinne pääkaupunkiin. Mitäs sanot? Minulla on omat tarkoitukseni siinä. Hee —
TERESIA: Se on oikein. Onhan aika.
JYNKKÄ: Onhan aika. Vaan siitä toiste, siitä toiste. Sitten oikein rauhassa pakisemme.
TERESIA: Niin pakisemme. Mitenkäs tehdasasiat ovat?
JYNKKÄ: Kiitos kysymästä. Hyvin ovat. Paremmin vielä olisivat, ellei tämä nykyinen työkansa — (nousee ylös, ähkää) työkansa olisi —
TERESIA: Työkansakin on herännyt ja vaatimukset kasvaneet.
JYNKKÄ (kävelee): Niin näkyy kaikki kasvaneen. Ehkä olet sinäkin sen kasvamisen puolella?
TERESIA: En vastaan.
JYNKKÄ: Et vastaan? Vai et vastaan? Vaan minun, minun pitää olla vastaan. Jos en olisi vastaan, ei tätä kotia tässä olisi. — Vai et vastaan. — No niin. (Huutaa ovesta oikealle kiivaasti.) Eikö se aamiainen ala olla jo kohta valmis? Vai niin. Lähettäkää sana sitten tehtaalle tai konttooriin, että vieraita on tullut. (Katsoo toisesta ovesta.) Kas tohtori, huomenta, huomenta.
Tohtori Friman, kalpea, pitkänlainen mies, tulee sisään.
TOHTORI: En tiennyt, että on vieraita. Suokaa anteeksi. Tohtorinna on vihdoinkin tullut vanhaa kotiaan katsomaan.
Tervehtivät.
TERESIA: Vihdoinkinko?
TOHTORI: Vihdoinkin. Pitkien vuosien perästä.
TERESIA: Vuosi on lyhyt aika.
TOHTORI: Onnessa unohtaa ajan ja kaikki.
JYNKKÄ: Siinä tohtori on oikeassa. Onnessa unohtaa, unohtaapa kaikki.
TERESIA: Ei kaikkea koskaan unohtaa voine.
JYNKKÄ: Unohtaa ja kasvaa irti, irti näistä vanhoista, vanhasta kodista ja vanhoista tavoista.
TERESIA: Ei irti kodista. Vaan tavathan voivat muuttua kyllä.
TOHTORI: Aina ajan mukana.
JYNKKÄ: Ja etenkin kun tämä työväki ja kehitys rupeavat tunkeilemaan.
TERESIA: Ukki ei rakasta työväkeä eikä kehitystä.
JYNKKÄ: En sellaista ryntäilemistä.
TERESIA: Kuitenkin se on välttämätöntä ja pahalta tuntuvanakin joskus terveellistä.
JYNKKÄ: Lieneekö tuo?
TOHTORI: Verratkaamme vain entisiä ja nykyisiä aikoja.
JYNKKÄ (hilliten kiivastumistaan): Pahastipa, pahastipa taitaisi saada pettyä silloin.
Eevertti kurkistaa ovesta. Jynkkä katsoo muiden huomaamatta
tuimasti häneen. Eevertti katoaa. Jynkkä vetää oven kiinni.
TERESIA (kuunnellen): Isä sieltä tulee, tunnen askeleista. (Nousee vastaan, taluttaa isää käsipuolesta.)
JYNKKÄ (tohtorille): Jospa me sillä aikaa tämän maallisen linnan varustuksia tarkastaisimme. (Huutaa ovesta.) Miina, tulepas vähän auttamaan.
Tohtori ja Jynkkä poistuvat, ja Miina, vanhanpuoleinen, laiha hieroja, jolla on niskaan solmittu huivi päässä ja ylöskäärityt hihat, kulkee varpaisillaan toisten huomaamatta huoneen läpi vasemmalle.
TERESIA: Rakas isä, (silittää hänen harmaita hiuksiaan) oma isä.
Sellainen hiljainen isä. (Painaa päänsä isän olkapäätä vasten.)
IISAKKI (arkana): Että sinä tulit vihdoinkin.
TERESIA: Ikävä sinua on ollut.
IISAKKI (estellen): Ei —
TERESIA (arasti): Paljon enemmän kuin oman tyttösi ikävöinnit ansaitseisit.
IISAKKI: Ei, Teresia. Vaan kiitos sinulle hyvästä ajatuksestasi.
TERESIA: Tämä vanha koti on paikka, jonka veroista ei ole toista maan päällä.
IISAKKI: Minä toivon, että olisi — olisi koti kaikkialla, missä kuljet.
TERESIA: Olen kuullut, että sinä, isä, olet ryhtynyt töitäkin nyt johtamaan. Että olet kiinni nyt tässä — elämässä. Isä, sinä et usko, minkä ilon minulle sillä tuotit.
IISAKKI (raskaasti, hiljaa): Vähänpä olen iloa sinulle tuottanut.
TERESIA (ikäänkuin aueten omille ajatuksilleen): Vaan, isä, minkä surua olet tuottanut, on tärkeämpää ollutkin. Suo anteeksi. Surua ei se ole ollutkaan. Vaan ajatuksia, ehkä ilottomia siksi, kun ne eivät ole liikaa luvanneet, eivät enempää kuin mitä pitää ovat jaksaneet. Jo siinä, isä, olen suurimman perinnön saanut.
IISAKKI (tuskallisempana): Teresia — aina vaadit sinä minut tilille. Vaan kuinka usein sitä itsekseni teenkin, huomaan, että, että mitään ei olisi voinut muuttaa.
TERESIA: Ymmärrän sinua, isä. Elä luule, että — — (voimakkaasti) Rakastan sinua juuri sellaisenaan ja iloitsen kaikesta siitä ihanasta, tuskaa tuottavasta, jota minulle antanut olet.
Äänettömyys. Tohtori tulee vasemmalta, pysähtyy.
TOHTORI: Häiritsen varmaan?
IISAKKI (joka levottomana on siirtynyt oven suuhun): Ette mitenkään. Olin juuri lähtemässäkin. Jäi konttooriin asiamies. Tehkää hyvin, tohtori, istukaa. (Kumartaa hätäisesti, menee.)
TERESIA (istuutuu ja osoittaa viereistä tuolia): Kuinka isoisä oikein voipi?
TOHTORI: Heikko sydän, ja veren kalkkiutumaa — heikko hän on.
TERESIA: Niin, niin. Kuinka viihdytte nyt täällä, tohtori?
TOHTORI: Kiitos. Kuten ennenkin.
TERESIA: Kauan todellakin, kun olen teidät nähnyt.
TOHTORI: Kauemmin siitä vielä, kun minä teidät.
TERESIA: Kuinka niin?
TOHTORI: Aika kuluu onnessa nopeaan. Yksinäisyydessä vierivät hetket hitaasti.
TERESIA: Noo — onnessa? Eikö se ukki äsken niin sanonut? Hän on sen ajan lapsia, jolloin onni vielä eli.
TOHTORI: Eikö se enää eläisikään?
TERESIA: Oletteko nähnyt?
TOHTORI: Olen nähnyt sen vilahtavan editseni.
TERESIA (leikitellen): Ehkä ojentanut kättänne, vaan ette kiinni saanut?
Vanha koti
TOHTORI: En. Todellakaan en. Aina se on pujahtanut pakoon. Luvannut ja houkutellut.
Äänettömyys.
TOHTORI: Aavistin, että te täällä olisitte. Tahi ei, ajattelin juuri tullessani teitä. Ja kun kuljin tuota lehtikujaa — unohtuiko vuodet — tuntui kuin olisin teidät eilen nähnyt. Puut, nurmet ja kukat ovat minulle samat kuin viisi vuotta sitten. Niin unohtuu aika, kun mennyttä kuvittelee. Ja joskus tuntuu kuin se, jota kuvittelee, olisikin vain totta ja elämää, ja muu ei mitään.
TERESIA: Ja kuitenkin kuviteltu on vain kuviteltua.
TOHTORI: Vaan se elämämme arvon määrää.
TERESIA: Kun kaikki elämänarvot ovat samaa kuvittelua.
TOHTORI: Kaikkiko?
TERESIA: Kaikki.
TOHTORI: Niin ei aina tunnu. Tahi ehkä ei ole teille mikään syvästi kipeää tehnyt?
TERESIA: Moni seikka, uskokaa, moni erehdys.
Vaikenevat.
TOHTORI: Tarkoitan kiinteästi, pysyvästi kipeää.
TERESIA: Mikään ei ole pysyvää. Kaikki on haihtuvaa, kipeäkin.
(Leikitellen.) Nyt tunnen suurta maailmantuskaa, kohta en tunne mitään.
Eikö se ole naurettavaa?
TOHTORI: Ei, se ei ole naurettavaa. Ette vain tiedä, mikä oikea kipeä on. Ettehän te ole koskaan ketään kipeästi — rakastanut. Vaan mitä puhummekaan! Suokaa anteeksi. Tarkoitan —
TERESIA: Ei mitään. Kuinka en olisi —?
TOHTORI: Mitä puhummekaan!
TERESIA: Puhukaamme. Siitä on kauan, kauan, kun olen tyhjästä puhunut. Ettenkö ole "rakastanut?" (Hymyilee.) Ensikseenkin voi rakastaa onnellisesti ja onnettomasti. (Suljetusti.) Jälkimmäinen on onnellinen, sillä se kestää kauemmin. Ja sitten voi rakastaa monesti. Tuhannesti. Ja eri tavalla. Teihinkin, uskokaa, olen ollut kerran oikein, oikein todella (tekee kädellään lieventävän liikkeen) rakastunut.
TOHTORI: Te leikitte sanoillanne.
TERESIA: En. Vaan eikö se ole naurettavaa! Ja kaikki nämä rakkaudet! Vaan pikku sydänraukalle siinä on tekemistä kerrakseen. (Tohtori nousee, kävelee levottomana.)
TERESIA: Istukaa. Jutelkaamme järkevämmistä asioista, eikä näistä lasten seikkasista.
TOHTORI (synkkänä): Ei. Jutelkaamme näistä kerta, näistä naurettavista.
Siitähän on kauan, kun olette tyhjästä puhunut.
Teresia naurahtaa kevyesti. Äänettömyys.
TOHTORI (pakotetusti): Te tiedätte sen kuitenkin, tiedätte, että, että (tahtomattaan ratkeaa hän sanomaan välittömästi) — kuinka olen kaivannut teitä. Jos te tietäisitte, kuinka —
TERESIA (seuraten tohtorin tuskaa, heijastaen sitä, myös puhkeaa sanomaan välittömästi): Ja jos te tietäisitte, kuinka kauan, (ummistaen silmänsä) kauan sitten kaipasin teitä kerran.
TOHTORI (tuskallisesti): Teresia!
Teresia painaa päänsä käsien varaan. Äänettömyys.
TOHTORI: Katkerata on ollut. Ei mitään sovitusta elämällä.
TERESIA: Elämä on huono lastensa holhooja.
TOHTORI: Miksi en tavannut teitä ennen? Miksi tapasin liian myöhään, kun jo toiselle menemään valmistauduitte?
TERESIA: Niin, miksi? Sattuma on sokea. Se tekee meistä naurettavia.
TOHTORI: Muistatteko, kun kävelimme ja puhelimme tuolla kujalla ennen? Siitä on kuitenkin jo kauan, kuin iäisyys. Se oli teidän hääaattoinanne, kun te toista tänne jo odotitte. Muistatteko ne illat? Niiden muisto voi sairaaksi tehdä.
TERESIA: Muistan.
TOHTORI: Siitä saakka ei koko maailmassa ole minulle muita ollut kuin te. Siitä saakka, nämä pitkät vuodet, olen sitä sairautta katkeruudetta kantanut.
TERESIA: Ja minä. Luuletteko, että helpommalla olen ollut? Ei kukaan voi aavistaa, minkä tappion tunsin kärsineeni.
TOHTORI: Miksi ette mitään sanonut?
TERESIA: Mitä olisin voinut sanoa? Enkä minä tiennyt vielä, kuinka oikein oli. Ja jos olisin tiennyt, enhän minä voinut aavistaa, että se tunto niin sitkeässä oli. Mitä tietää ihminen tunnoistaan? Ja jos tietää, luottaa voiko? Sitten jälestäpäin huomasin vasta, että ajatukseni tänne jäivät.
TOHTORI (tuskallisena): Kipeätä.
Äänettömyys.
TERESIA (kohoten ylös, hillityssä, salatussa riemussaan): Jos sanon sinulle totuuden. Sinua varten tänne tulin. Tiesin löytäväni täältä sitä, jota missään muualla ei ollut. Tiesin löytäväni rakkautta, tiesin löytäväni sinut, sinut, jota nämä vuodet olen kipeästi kaivannut.
Tohtori on kohonnut kalpeana ylös. Teresia seisoo äänetönnä, katkera, kärsinyt piirre ilmaantuu hänen suupieliinsä ja katoaa vähitellen. Kirkas hymy valaisee hänen kasvonsa. Hän kulkee ajatuksissaan ikkunan luo, vetää verhot syrjään, niin että auringonpaiste lankeaa hänen kasvoilleen. Tohtori tulee hänen luokseen, ottaa arasti hänen kätensä.
TERESIA: Katso, taivaan ikuinen valo kylvää siunaavia säteitään yli koko luonnon. Onnellinen ihminen, joka katoavan hetken ihanuutta nauttia saapi, nauttia autuuden kultaisista ikiunelmista. Vaan onni häipyy. Kuinka jaksaisimmekaan sen autuutta kauan kantaa?
TOHTORI (sairaasti): Niin kipeätä ajatella, kipeätä —
TERESIA (hiljaa, kuin anteeksi pyytäen): Ystäväni, niin on. Niin kipeätä — elämää ajatella.
Esirippu