TOINEN NÄYTÖS
Lasiveranta, jonka takaseinän muodostavat köynnöskasveilla ja kukilla koristetut ikkunat. Verantakoristukseksi hakatut tuuheat koivut jakavat ikkunaseinän osastoihin. Oikealta taustalta kohoavat ulkoa portaat. Oikealla sivuseinällä on ovi kyökkiin. Vasemmalla kaksi ovea. Verantakalusto korkeaselkäisine korituoleineen. Ikkunoista näkyy puutarha, kauempana tehdas ja kesäinen järvimaisema. Valaistus aurinkoisen iltapäivän.
Teresia istuu vaaleassa kesäpuvussa hypistellen kukkaa. Kauempana ikkunasyvennyksessä seisoo tohtori Friman, ja tuijottaa vähäväliin ajatuksissaan Teresiaan.
TERESIA: Mitä ajattelet?
TOHTORI: Sinua.
TERESIA: Minkä tähden?
TOHTORI: Autuuteni tähden.
TERESIA (leikillään): Puhu hiljempaa, kohtalottaret suuttuvat, jos kuulevat.
TOHTORI: Pahemmin eivät kuitenkaan voi kohdella kuin jo ovat kohdelleet.
TERESIA: Jos paljon vaadimme, otetaan meiltä pois sekin vähä, mikä meillä on.
TOHTORI: Ne ovat sanoja vain.
TERESIA (jota puistattaa): Hui — kylmä.
TOHTORI: Mikä sinua värisytti?
TERESIA: En tiedä, syksyn tunto.
TOHTORI: Vaan sinähän olet kuin aurinko, joka lämpöä hehkut. Todellakin. Ja kuinka kaikki sinua rakastavat ja kaikilla on oikeus rakastaa.
TERESIA: Onko se niin synkkä asia mielestäsi?
TOHTORI: On.
TERESIA: Lapsi.
TOHTORI: Kerro minulle kotoasi.
TERESIA: Mitä sieltä? Sieltä ei ole mitään kerrottavaa. Siellä on ikävää ja harmaata. Illat pitkät ja sydän raskas. Niin, mitään muuta ei olekaan.
TOHTORI: Oletko onneton?
TERESIA (kevyesti): Miksi onneton? Ikävä ja yksitoikkoisuus ei ole sama kuin onnettomuus. Ei. Onneton en ole.
TOHTORI: Ja miehesi?
TERESIA: Mitä hänestä. Hän on kunnon mies. Olen häneen tavallaan tyytyväinen.
TOHTORI: Mitä sanot?
TERESIA (hymyillen): Mitä minun pitäisi sitten sanoa?
Äänettömyys.
TERESIA: Mitä ajattelit, kun otsasi yli kulki synkkä pilvi?
TOHTORI: Sinua. Miksi kiusaat?
TERESIA: Ymmärrä minua.
TOHTORI: Näenhän ymmärtämättäkin. Nainen rakastaa vain omaa rakkauttaan.
TERESIA: Niin se on. Rakastaa vain omaa rakkauttaan. Omia unelmiaan.
Vaan puhukaamme liioittelematta. En ole enää nuori. Siinä se.
TOHTORI: Minulle pysyt sinä aina nuorena.
TERESIA: Siis vain ajatuksena. Vaan en itselleni. Olen vain ihminen.
TOHTORI: Ja julma.
TERESIA: Kuinka sinä olet vielä nuori ja malttamaton.
TOHTORI (kävellen): Elä sano niin —
TERESIA (seuraa hänen kulkuansa, vaipuu ajatuksiinsa, nousee ylös ja puhuu hellästi kuin lapselle): Lupaan ajatella — olla mieleisesi. Oletko siis tyytyväinen?
TOHTORI: Vien sinut kauas, täältä pois, niinhän?
TERESIA (ajatuksissaan): Niin, ehkä —
TOHTORI: Kiitän sinua. Kiitän ikuisesti lainehtivaa elämää, kun se minutkin loi ja sinun lähellesi saattoi.
TERESIA (katsoen kauas ajatuksissaan): Niin.
TOHTORI: Kasvosi ovat kuumeiset, vaan katseesi on kirkas. Sinä olet ihana.
TERESIA (nousten): Ei, tule, kävelkäämme tuonne. Ilta on viileä ja ranta on tyyni. Tule, menkäämme sinne hetkeksi, unohtakaamme oma itsemme.
Laskeutuvat portaita.
Ekbomska kurkistaa kohta kyökin ovesta ja katoaa heidän jälkeensä. Hän viittilöi kädellä ajatuksissaan. Sitten puhelee hän porraskaiteen yli Miinalle, joka on puutarhassa, vaan jota ei näy.
EKBOMSKA: Muuttunut on tuo tohtori. Herranen aika, sanon minä. Ennen ajattelin, että heistä pari olisi tullut. Vaan ei. Ihminen päättää, Jumala säätää. Miina, katsos nukkuuko tuo Eevertti tuossa puutarhapenkillä. He-hee — vai nukkuu. Aina huoletonna kuin taivaan lintu. Elä herätä, anna olla. Ha-haa. Eikö se nukkunutkaan, säikäyttipä sinua. Tulkaa vain. Tulkaa vain — ha-ha-haa.
Miina ja Eevertti tulevat käsikoukussa. Eevertti vie Miinan istumaan.
EEVERTTI: Kuin kesän hengetär liiteli tämä luokseni ja suikkasi suuta.
EKBOMSKA: Ha-ha-haa.
MIINA: He-he-hee.
EKBOMSKA: Vaan mitäs herrasväki sanoo, jos me tässä eklateeraamme?
EEVERTTI: Me eklateeraamme ja jubileeraamme — hei (viskaa hattuansa ilmaan).
EKBOMSKA: Eliinan kihlausta. Sillä, jos saan luvan ilmoittaa, on ristityttönne jo kihlattu miehelle.
MIINA: Kihlattu, ristityttöni kihlattu?
EKBOMSKA: Kihlattu Halliselle.
EEVERTTI: Sääli on. Lapsenko sinä naitat? Kuin kukka on hento vielä.
EKBOMSKA: Ajallansa työn teko, hetkellänsä ilon pito.
Asettuvat istumaan.
EKBOMSKA (kyökin ovelta): Eliina, tuopas niitä viinipulloja joku tänne. Kummit täällä vain ovat. Tuohan, lapsi. (Toisille.) Ei tässä pitäisi liikettä ennen illallista olla. Ja omaa viiniähän se on. Kauppiaan itsensä antamaa.
EEVERTTI: Sinua rakastan.
EKBOMSKA: Aina sinä osaat sopivassa tilaisuudessa oikean sanan löytää.
EEVERTTI: Mitä tunsi mieleni, sanoiks' ei saa kieleni.
EKBOMSKA: Vaan on kuin kuorma olisi pois päältäni pudonnut, kun tyttö on turvattu.
MIINA: Hyvä mieskin sattui, paras koko tällä paikkakunnalla.
EKBOMSKA: Ja kymmenen peninkulman alalla.
MIINA: Vaan kauppias siitä elämän nostaa, kun sosialistille annat.
EKBOMSKA: Ptsit — ei hölyksi nosteta asiaa vielä, ennenkuin lakko on loppunut. Sitten julki kihlaus julaistaan.
Eliina tuo tarjottimen, jolla on pullo ja lasit. Eevertti kaataa.
EEVERTTI (kohottaen lasiaan): Toivotan sopuisaa sydäntä!
MIINA: Joka onkin toista kuin onni.
EKBOMSKA: Vaan koska tämä ilonpäivä koitti —. Eikös katsottaisi korteista nyt elämän juoksua eteenpäin?
MIINA: Katsotaanpa vain. (Kaivaa kortit poveltaan, sotkee. Toiset, paitsi Eliina, joka istuu syrjässä neuloen sukkaa, kurottavat katsomaan povausta.) — Katsos, häähuone hyppäsi ja mikä iloinen trahteeraus kiirehtii tässä mamma-rouvalle. Rahoja syliisi nostat, ai sen tuhannen seteleitä. — Vaan pois muuttavat tältä paikkakunnalta nuoret. Eivät kasva nämä ahot marjoja heitä varten, eivät kuku tämän puolen käet heidän kuherruksillensa. Pois menevät — ja katso, heidän teilleen lankeaa kyyneleitä, aamupäivän kyyneleitä, keveitä kuin aamukaste. Vaan mikä on tuo nuori poikanen, joka lemmenliittoa tarjoaisi? Kaunis se on kuin metsänhirvi. Vaan katso, senkin sydänajatus on synkkä. Katsokaa, mustaa, pelkkää mustaa. Ikävää tapahtuu sinulle, Eliina. Niin ikävää, ettet aavistaa voi. Ei, pois panen kortit. Ne eivät puhu totta, levottomiksi kävivät. Ah, suuta jo kuivaa. (Ryyppää lasistaan.)
EEVERTTI (hyvitellen): Jos ikävää tapahtuu, mitä siitä. Kuin palavin rukous on ihmisrinnan puhtaan tuskan tunto. Ja kenelle tapahtuu muuta kuin ikävää? Kuka voi kerskata saaneensa, mitä halasi? Vain houkkio ja sokea, joka mitään ei nähnyt ja jonka elämä suurinta jumalanpilkkaa oli.
Miina nyökäyttää päällään.
EKBOMSKA: Laulapas sinä, Miina, Eliinalle nyt jotakin.
MIINA: Mitä minä laulaisin? No kuulepas, miten ennen morsianta opasteltiin. (Laulaa kiehauttaa vanhaa morsiamen opastuslaulua.)
Hoi mutso, sisar hyväni,
Elä anna armoasi,
Heinäsistä hempeyttäsi,
Rahasista rakkauttasi.
Sano:
'Ei nyt joua lempimähän
Kesäisiltä kiirehiltä;
Kala kultainen kutevi,
Lohenkala karkeloivi.'
EKBOMSKA: Kaunista. Niin, niin, tässä samalla paikalla David-vainajan kanssa kihlat juotiin. Ai, Eliina, katsopas, ettei tuli hellasta putoa. Ja tuo se toinen pullo tullessasi.
Eliina menee.
EEVERTTI: Tässä kihlat juotiin. Ero vain, että kauppias itse oli puhemiehenä.
EKBOMSKA: Niin toki olikin.
EEVERTTI: Ja luvalla sanoen, kiire tuli, häät ja ristiäiset samassa kuussa.
EKBOMSKA: Niin. Tyttö syntyi, tottahan sen syntyä piti.
MIINA: Niinkuin Eevertinkin on kerran pitänyt.
EEVERTTI: Vaan kenen se oli, isän vai isän sijoillisen!
EKBOMSKA: He. Se kun leikittelee. Olipa lapsi vaikka itsensä kuvernöörin, ei Ekbomskan suusta se tieto ulos tulisi. On sitä toki siksi ihmisyyttä ja naisellisuutta.
MIINA: Ja kuntoa vielä tämän ajan naisissakin. Ja niin kauniisti kun
Ekbomska usein sanoo, että moni asia ei puhuen parane.
Hallinen kohoaa portaita, paperikäärö kädessä.
EEVERTTI: Mitä nyt?
HALLINEN: Lakosta ilmoitan.
EEVERTTI: Sinä sitä liikut vain maailmanparannuspuuhissa. Vaan mikä on pahinta, on täällä. (Painaa rintaansa.) Mitenkäs sen ajattelit parantaa?
HALLINEN: Se paranee vähitellen, kun olot paranevat.
EEVERTTI: Jaksatko odottaa, kun et jaksa pienempien seikkojen parannusta odottaa?
HALLINEN: En jaksa.
EEVERTTI: Vaan piru se nauraa teille, ja Jumala on vanhoillinen. Ketä on sitten puolellanne?
HALLINEN: Ihmisyys.
EEVERTTI: Mikä suuruus!
HALLINEN: Ja oikeus.
EEVERTTI: Toinen suuruus! 'Suurin oikeus on suurin vääryys', sanotaan jossakin.
HALLINEN: Oikein sanottu sekin.
EKBOMSKA: Jos Hallisella on kauppiaalle asiaa, on hyvä ja menee sisään.
HALLINEN: Nämä ehdot olisi jätettävä vain. (Ojentaa paperit
Ekbomskalle, joka ne ottaa.) Tänä iltana julistetaan lakko.
EKBOMSKA: Ikävyyttä vain laitatte.
MIINA: Ja paikkakunnan pahennukseksi muututte.
HALLINEN: Asia ei ole yksin meidän. Muidenkin maiden työväki pyrkii vapautumaan. (Katsoen Eliinaan, joka tulee kyökistä tuoden toisen pullon pöydälle.) Yhteisen hyvän vuoksi on uhrattava aikansa ja toimeentulonsa ja onnensa, jos siitä on kysymys.
EKBOMSKA: Voittaakseen.
HALLINEN: Niin, voittaakseen elämisen ja kehityksen mahdollisuudet tuleville.
ELIINA: Vaan kun pahalla ja väkivallalla tahtovat —
HALLINEN: Olosuhteet pakottavat. Eikä pahuutta aina hyvyydellä saa voitetuksi. Eikä oikeudellakaan. Olemmehan nähneet kurjuutta. Mitä se oikeudesta tietää ja mitä se oikeudesta kertoo! Vaan yläpuolella oikeuden on ihmisyys, ikuisesti taisteleva ja oikeuksiansa etsivä. Kuin nälkäinen ja kahlehdittu eläin kohottaa se päätään, ja sen tuskanhuuto kajahtaa yli maanpiirin.
EKBOMSKA: Ei, ei ole hyväksi tällaiset sanat.
HALLINEN: Lakkorahasto on pieni ja lähden täältä kaupunkiin tovereilta apua saamaan. Eliina, tule minun omakseni. Ehkä puutettakin kärsimään. Se meidät yhteen vihkiköön!
EKBOMSKA: Mitä! Eikö vihitettäisi?
HALLINEN: Eikö ole meidän oma asiamme, milloin toisiimme suostumme?
Mitä sillä asialla on papin kanssa tekemistä?
EKBOMSKA: Ei, sanon minä. Kihlaus on sillä purettu. Etkös häpeä, kunniallisille ihmisille mokomaa sanoa. Häpeä, sanon minä. Kaikkien kanssa sitä tekemisiin sattuukin. Luulin teitä ihmisiksi, koiria olette.
HALLINEN: Annamme anteeksi erehdyksenne. Joskus keskustelemme järkevämmin.
EKBOMSKA: Et minun kanssani. Etkä tyttöäni saa, et eläissäni.
HALLINEN: Hyvästi, Eliina. (Antaa kättä.) Matkustan, vaan tulen takaisin.
Menee.
EKBOMSKA: Mitä sinä itket, Eliina? Häpeätä tuo onkin. Kaikkea sitä pitää kuulla. Että vihkimättä. Onko Eevertti kummempaa kuullut?
EEVERTTI: Olen kummempaa nähnytkin.
EKBOMSKA: Ettäkö vihkimättä?
EEVERTTI: Niin.
EKBOMSKA: Vaan ettäkö julkisesti? Ei. Vihittiin minutkin ennen, ja niin on koko ihmispolvi vihitty aina Aatamista tänne asti. Eihän sitten koira koiran hännälle astu. Vaan olkoon. Ei sanaakaan tästä enää. Eliina, elä itke, kyllä minä sinulle toisen löydän. Kaikkiakin.
Menee papereineen oikealle. Eevertti työntää täyden pullon housuntaskuunsa, ottaa toisenkin ja menee. Eliina pyyhkii silmiään ja kerää laseja.
MIINA: Mitä sinä oikein itket?
ELIINA: Enhän minä itke.
MIINA: Sitäkö, kun kihlaus raukesi? Kuule, sanon sinulle, et sitä itke.
Sinun asiasi eivät ole oikein, Eliina. Kyllä vanhan silmä näkee.
Eliina ei vastaa.
MIINA: En pahalla kysy. Onko niin, sano?
ELIINA: On. (Hän painaa päänsä alas.)
MIINA: Voi sinua! Vaan minkä sille taitaa. Hallisenko se on?
Eliina vaikenee tuskallisena.
MIINA: En pahalla kysy. Hyvää tarkoitan. Sano, senkö se on?
ELIINA: Ei.
MIINA: Enkö jo arvannut! Kuka se oli?
ELIINA: Antakaa minun olla. Olen niin onneton.
MIINA: Tyhjästä olla onneton. Niinkuin se ansaitseisi. Ja kiittämätöntä se on Jumalaakin kohtaan olla onneton. Ihmisasioita ne ovat kaikki ja järjestää kaikki voi. Kyllä kummi auttaa. Niin, (kuiskaa) ei suinkaan se Artturi-herra ollut?
Eliina painaa päänsä alas.
MIINA: Sano ei, niin minä uskon.
Eliina vaikenee vaivautuneena ja kalpeana.
MIINA: Lapseni, luuletko, ettei maailma ole murhetta täynnä? Se on murhetta täynnä. Ei maailmassa ole niin onnellista kuin näyttää. Jokainen luulee olevansa onnettomin, kun jotakin sattuu. Vaan toisia on aina onnettomampia vielä. Vaan mistään ei tiedetä, kun lapsellinen ja nuori on ihmisajatus vielä. Elä pelkää, kyllä kummi auttaa.
ELIINA: Ette te voi.
MIINA: Pitää voida. Lapset, ette te tienneet —
Eliina on vaiti.
MIINA: Elä pelkää, en pahaa tahdo. Elä sano vain äidillesi tästä. Elä kenellekään, niin on asia autettavissa. Sillä tässä on se paikka, jossa ihmisen velvollisuus on Luojan töitä noin niinkuin vähän korjailla. Niin, lapsukainen, koeta olla iloisempi hiukan ja kunnialla kuormasi kantaa.
Eevertti ja Iisakki tulevat juovuksissa käsikoukussa oikealta.
MIINA: Ai, elkää tulko. Kauppias tuntuu olevan jalkeilla.
Eliina menee pelästyneenä pois.
IISAKKI (juopuneen tavoin): Antakaa minun olla. Missä on minun tyttäreni, Teresia, minun iloni?
MIINA: Ukko on vihainen, kuulkaa. Siellä se tepastaa kuin ärsytetty peto, kun lakot ja kaikki sattui.
EEVERTTI (laulaen): "Edistys, valistus."
Miina koettaa houkutella Iisakkia pois, Iisakki vastustelee ja
Teresia, kuultuaan ääniä, tulee puutarhasta isäänsä asettamaan.
TERESIA (ei ole huomaavinaan isän tilaa): Isän ääntä kuulin.
IISAKKI: Kuulitko, lapseni? Katsos, taas olen minä näin. Anna minulle anteeksi, Teresia, tämä lepo, tämä ilo.
TERESIA: Ei mitään, isä.
IISAKKI: Raskasta on olla. Kun on joutunut toisen tahdon alle. En syytä ketään. Voimakkaammalle valta kuuluu.
EEVERTTI: Voimakkaammalle valta kuuluu, ei meille, Iisakki. Meidän voimamme on meidän heikkoudessamme.
IISAKKI: Totta on, että minä olen heikko ja huono ihminen, minä, sinun isäsi, Teresia. Vaan sinä olet minun iloni, minun ainoa iloni tässä elämässä. Itketkö sinä, Teresia? Kyynel välkkyi silmässäsi. Minunko tähteni, Teresia? Olen niin pahoillani, kaikesta pahoillani. Sillä syvästi minä, Teresia, sen tunnen, että olen kehno eikä minulla ole oikeutta elämään eikä oikeutta ihmisnimeä kantamaan.
TERESIA: Ei, isä.
EEVERTTI: Poikani.
MIINA: Antakaa hänelle anteeksi hänen huonoutensa, tohtorinna.
Tuletteko Iisakki pois nukkumaan, vaivaatte vain tohtorinnaa?
(Koettaa vetää Iisakkia mukanaan, kun Iisakki ei lähde, menee yksin.)
IISAKKI: Ei, en tule. Anna minun olla. Kuules yhtäkaikki, Eevertti. Emmekö ole olleet narreja koko ikämme, emmekö enemmän narreja kuin ne, joita narreina olemme pitäneet ja joiden edessä ihmisyytemme paljastaneet?
EEVERTTI: Menkäämme, ystäväni. Ymmärräthän sinä elämän ja tiedät, miten sitä syvimmin halveksitaan: Kun et ole näkevinäsi mitä näet, et kuulevinasi mitä kuulet, et elävinäsi mitä elät. Siten säilyt sinä puhtaana, poikani.
TERESIA (joka tuskallisena on seurannut keskustelua, sanoo hellästi): Isä, isä, ei kukaan pakota sinua, istu täällä, istukaamme molemmat, me molemmat, eikö niin? Ymmärrämmehän me toisiamme.
IISAKKI: Kun sinä niin sanot, koskee sydämeeni. Ei, minä menen. Minun paikkani ei ole sinun vierelläsi.
TERESIA: On, isä.
IISAKKI: Kun sinä hymyilet noin, hymyilee koko maailma. Vaan jos sinä itket, (itkee) särkee rintaani ja murtaa sydäntäni. Maailman olisi pitänyt olla toinen, vain sinun tähtesi, sinun tähtesi. Ja minun olisi pitänyt olla toinen —
Iisakki tarttuu Eevertin käteen, menevät hoippuen pois.
Teresia on yksin, nojautuen verantapylvääseen, kun tohtori kohoaa portaita. Tohtori pysähtyy hänen luoksensa.
TOHTORI: Odotin sinua iäisyyden. — Mitä, itketkö sinä, armas?
Teresia nyyhkyttää.
TOHTORI: Miksi? Mitä on tapahtunut? Kuka on pahoittanut mieltäsi? Minäkö, minä olen tielläsi ehkä? Minä lähden. Eikö? Kas niin. Nyt olet sinä iloisempi, sinä hymyilet, armas. Ja miten hymyilet, sinä saatat minut itkemään. Ja sinun kyyneleesi — (Ottaa hellästi Teresian pään käsiensä väliin, suutelee kyyneleet hänen kasvoiltansa.)
TERESIA (katsoen ulos avonaisesta verannan ikkunasta, saavuttaa viileän rauhan, viitaten ilta-aurinkoiselle taivaalle): Kauas lentäisi ajatus, kauas. — Mitä on tämä ihminen täällä? — Tuolla on loputon avaruus ja avaruuksien kauneus.
TOHTORI: Ja täällä samaa avaruutta ja samaa kauneutta. Minulle rakkaampaa vain ja läheisempää.
Teresia pudistaa päätään. Äänettömyys.
TOHTORI: Sinun olentosi saattaa minut hulluksi. Sinun liikkeesi, sinun sanasi, sinun äänettömyytesi ennen kaikkea. (Tarttuu rajusti Teresian käteen, vetää hänet luoksensa.)
TERESIA: Ei, ystäväni, ei saa.
TOHTORI: Miksi? Miksi? En voi —
JYNKKÄ (tulee samassa sisään vasemmalta Hallisen jättämät paperit kädessään. Nähtyään nuoret jää hän seisomaan kuin kivettyneenä): Teresia! (Hänen äänensä jylisee.) Teresia!
Teresia ja tohtori eroavat. Tohtori painaa päänsä alas, vaan Teresia katsoo lujana ja tyynenä kumpaakin. Heikko hymy kierii hänen suupielissään, kun hän näkee tohtorin hämmästyksen ja heikkouden.
JYNKKÄ (viittaa kädellään, kun tohtori koettaa sanoa jotakin, ja painaa toisella kädellä sydäntään): Ei mitään, ei mitään. Alan ymmärtää.
TERESIA: Ukki —
JYNKKÄ: Alan ymmärtää tätä uutta aikaa, tätä vapautta, tätä mätää, jota joka puolelta löyhkää.
TERESIA: Minä pyydän, väärin käsitätte, ukki —
JYNKKÄ: Ei mitään pyytämistä. Tokko tuota tiedät, miksi tätä pahetta ennen sanottiin, tätä uuden ajan rutsaa ja löyhkää?
TERESIA (levollisesti): Ettei se ole yksin uuden ajan, sen sinä itsestäsi tiedät. Ja ettei se kohdaltani ole pahetta, sen minä tiedän, ja se riittää.
JYNKKÄ: Uskallatko sinä —
TERESIA: Uskallan.
JYNKKÄ: Silmieni edessä siinä seista?
TERESIA: Miksi en? Tunnemmehan me toisemme, niinkuin kaksi eri ihmistä voi toisensa tuntea. Puhukaamme suoraan kerran. Syvällä on valhe meissä, kun itsessämme emme mitään näe, vaan toisissamme kaikki paheet.
JYNKKÄ: Valhe — minussa?
TERESIA: Sinussakin. Niin kauan kuin muistan, on sinulla peitettävää ollut. Valheelle olet kaikki rakentanut.
JYNKKÄ: Pois minun talostani!
TERESIA: Tämä on isäni koti.
JYNKKÄ: Maantie on hänen kotinsa.
TERESIA: Kun olet hänestä kiertolaisen tehnyt ja kodin ryöstänyt. Pakottanut hänet palvelukseesi, kun hänen opintonsa olivat kesken. Että hänen elämästään olisi sinulle hyötyä. Pakottanut hänet naimisiin talonpojan tyttären kanssa, että rahoja pesään ja omiin yrityksiisi sait. Hän on ollut heikko ja totellut. Ei sinulla silti ollut oikeutta tehdä sitä. Vaan sinä et ajatellut. Sinä et ajatellut kuin itseäsi ja toisen täytyi unohtaa itsensä ja anteeksipyytää omaa olemistansa. Sinä olet ryöstänyt hänen elämänilonsa ja elämisen oikeutuksen tunnon. Ja onko kukaan sinua siitä vielä edesvastuuseen vetänyt?
JYNKKÄ: Vaikene!
TERESIA: Onko kukaan sinua edesvastuuseen vetänyt siitäkään, miten sinä työväkeäsi olet kiristänyt tänne saakka? Nyt ovat nousseet sinua vastaan. Hyvä. Lyyhistyköön se rakennus, jonka perustukset horjuvat ovat.
JYNKKÄ: Vaikene, portto!
TERESIA: En. En ole koskaan ennen kysynyt, montako vaimoa ja montako lasta sinulla on ollut.
TOHTORI: Teresia!
TERESIA: Ja miksi sinä lapsiasi, kuten Eliinaa, palvelijan asemassa pidät, kun talon perijöitä ovat? Vai eikö sillä vanhalla, hyvällä polvella rehellisyyttä eikä kunniantuntoa sen syvemmältä ollutkaan?
JYNKKÄ: Kirottu valheinesi!
TERESIA: Kirottu on tämä sukupolvi, tiedän sen, kun se valheen alla sikisi ja teidän valheistanne ravintonsa imi.
JYNKKÄ: En tee elämästäni tiliä sinulle.
TERESIA: Et minulle. Teet kohta tilisi kuoleman kanssa. Ja minä kunnioitan sinua, jos silloin edes huomaat, että olet vain — erehtyvä ihminen.
JYNKKÄ: Osaan kuolla kunniattasikin. (Ratketen heikoksi, katkerana.) Anna vain kasvaa ruohon haudalleni ja peittää valheen jäljet. Poissa tuo lienee silloin paha maailmasta, poissa, poissa. (Nyyhkyttää itkemättä kuten voimaton vanhus ja menee vaivalloisesti huoneeseensa.)
TOHTORI: Ymmärtäkäämme vanhoja.
TERESIA: Ja myöskin heikkoja.
TOHTORI: Anteeksiantamattomuus on julmuutta.
TERESIA: Suoruus on aina julmuutta.
TOHTORI: Ei kukaan vaadi sinulta sitä suoruutta.
TERESIA: Oikeudentuntoni vaatii, oma sydämeni ja rauhani vaativat. Tahi en tiedä — Vaan olkoot sanat vääriäkin, ja vääriä ne aina ovat, on sitten irti jostakin painavasta taakasta, tukahduttavasta läheisyydestä. On polttava tarve saada joskus olla yksin. Ajatella ilman vihaa ja rakkautta, unohtaa ihmiset — kohota ajatuksen saavuttamattomaan yksinäisyyteen. Ja siihen tarvitaan vääriä sanoja.
TOHTORI: Kuinka sinä puhut, Teresia, revit sydäntäni? Näinhän särkyy kaikki. Saavuttamattomaan yksinäisyyteen, sanot. Emme erillämme, vaan yhdessä saavutamme jotakin. Koossa pysyen kaikki.
TERESIA: Ja näännyttäen toinen toisemme kuoliaiksi. Minä huomaan, ettet ymmärrä minua, sinä hyvä sydän. Kuilu on välillämme. Sinä tuskin tuntisitkaan oikeutustasi, tuskin uskaltaisitkaan ottaa muuta kuin salaa sitä, mitä sinulle voisi kuulua.
TOHTORI: Myöskin kun laki oikeutuksen antaa?
TERESIA: Laki on toinen, ankarampi tunnossansa sillä, joka ihmisyyden velvoituksen tuntee.
TOHTORI: Vahvistamaton laki.
TERESIA: Voimakas ei kaipaa toisten vahvistusta. Se vahvistaa lait itse itsellensä. Vaan näinkö puhelemme, me vennonvieraat? Olisi ihme ollutkin, jos ihminen ihmistä lähellä olisi seisonut ja ymmärtänyt toinen toistansa.
TOHTORI: Käsität minut väärin. Olet muuttunut toiseksi ja käsität minut väärin.
TERESIA: Sitähän sanon, että aina toisiamme väärin käsitämme. Olen sen tiennyt. Yksin, yksin on ihminen ja yksin oltava. Olisin sen vain jaksanut uskoa, jaksanut uskoa sitä tuntoa, jota povessani kannoin: elämän pohjattoman tyhjyyden ja kieltäymisen välttämättömyyden.
TOHTORI: Kuinka raskasta — raskasta tämä elämä. Vaan olette väsynyt.
Velvollisuuteni on jättää teidät. Ja kuitenkin —
TERESIA: Ja kuitenkin on se teistäkin vapauttava. Niinhän? Hyvästi, ystäväni.
Tohtori menee. Teresia tuntee itsensä vapautuneeksi. Hän silmäilee
tyynenä maisemaa, kulkee hitaasti, ajatuksissaan vasemmalle.
Kohta kohoaa Artturi kaideportaita puutarhasta.
ARTTURI: Tiedätkö, mikä ukille on tullut? Hän kävelee kiivaasti huoneessaan ja valittaa.
TERESIA: Lähden täältä jo tänään.
ARTTURI: Miksi?
TERESIA: Emme voi sopia isoisän kanssa.
ARTTURI: Mitä hänestä, hän kiivastelee ja riitelee aina.
TERESIA: Hän on vanha ja sairas, olkaa varovaisia, hän ei siedä enää vastustusta. Parasta, että sinäkin lähdet pois, niinkuin hän toivoi.
ARTTURI: Minä en lähde nyt. Mikä oikeus hänellä on pakottaa?
TERESIA: Parastasihan hän tahtoo.
ARTTURI: Vaan hän ei ymmärrä nyt minun parastani.
TERESIA: Minä pyydän, ole varovainen.
ARTTURI: Ah tuota samaa aina.
ELIINA (tullen sisään vasemmalta): Kauppias kysyi, olisiko tohtorinnalla aikaa käydä vielä hänen luonansa. Hän taitaa olla sairas.
Teresia menee vasemmalle.
ARTTURI: Eliina, tule, minulla on asiaa. Minun täytyy puhua kanssasi. (Ottaen häntä kädestä.) Olen ajatellut — ja minulle on selvinnyt nyt moni seikka. En lähde täältä, en voi, en voi elää sinutta. Sinun täytyy tulla omakseni, vaikka kuolema tulisi. En välitä muusta. En osaa enää ajatella muuta kuin sinua.
ELIINA: Elä katsele — elä katsele minua niin —
ARTTURI: Minä katselen, katselen sinua aina. Sinä olet omani. Ei kukaan muu. Sinä olet ikuisesti omani. Anna anteeksi heikkouteni. Olen ollut kuin sairas ja sekaisin. Vaan nyt on selvinnyt minulle elämäni arvoitus.
ELIINA: Artturi, jätä minut. Onnettomuus vaanii meitä. Ukko on liikkeellä siellä. Kuule — tulee tänne —
ARTTURI: Tahdon sanoa hänelle kaikki. Tahdon sanoa, mitä olen nyt ajatellut ja päättänyt. Ellei hän suostu, jätän kodin. Lähdemme yhdessä kauas, Eliina. Jos tämä sukupolvi on heikko, kasvakoon jäljestä toinen, joka tietää, mitä tahtoo, joka uskaltaa katkoa ne kahleet, jotka sen tahdon ja terveen elämänvoiman tukahduttavat, uskaltaa kerran nousta meitä vastaan ja kulkea omia teitänsä.
JYNKKÄ (tulee laahustaen huoneestaan. Puhuu vaivalloisesti): Artturi.
Tahdon puhella kanssasi. Eliina — (viittaa, että Eliina poistuisi).
ARTTURI: Jää, Eliina.
JYNKKÄ: On tullut seikkoja, että Teresian täytyy lähteä jo huomenna.
ARTTURI: Minä kuulin.
JYNKKÄ: Kotoiset seikkansa pakottavat hänen lähtemään. Olen päättänyt nyt, huolimatta lakkoseikoista, jotka ilman sinuakin selviävät, päättänyt kysyä.
ARTTURI: Kysyä?
JYNKKÄ: Sanoa, että sinun on samalla lähdettävä täältä, niinkuin puhe oli, että tässä selviämään pääsisi —
ARTTURI: En voi lähteä.
JYNKKÄ: Et voi? Sinun on voitava. (Lauhasti.) Katsopas, lapseni, kun sinulle selitän. Minun elämässäni, tuota, on ollut vikoja — vikoja monia. Minä tuota, huoneeni ikäänkuin hiedalle rakensin. Se, jonka aviokseni otin, ei ollut varoja vailla. Mutta hän oli toista säätyä. Ja sitä on pitänyt sietää täällä sitä sivistystä (rypistäen silmäkulmiaan) kaikenmuotoisena. Sitä et saanut mieleiseksesi puhdistaa, et kyllin kiinteäksi rakentaa tätä kotia. Täällä ovat päässeet rehoittamaan kaikenlaiset rikkaruohot, täällä ovat päässeet puhaltamaan kaiken maailman tuulet. (Kuin itsekseen.) Tyhjään haihtuvat sinun töittesi jäljet — (katkerasti) ja sinun elämäsi. (Vaikenee.) Ja kun se parhain on ollut, on se tuska ja vaiva ollut. (Vaikenee.) Sinulle elköön käykö niin, lapsi. Lähde sinä täältä ja valitse vertaisesi.
ARTTURI: En voi lähteä.
JYNKKÄ (kiivaammin): Et voi?
ARTTURI: En. Tahi jos minä lähden, jos pakotat, en enää tule tänne. Sinä syytät aina voimattomuudesta. Ja sinä käytät kovinta pakkoa — niinkuin isänkin suhteen olet käyttänyt. Vaan nyt tahdon minä astua omia teitäni. Tiedän, ettet sinä sitä salli. Vaan minä tahdon kuitenkin. Minä olen aikoja sitten tehnyt jo valintani (tarttuu Eliinan käteen). Eliina on minun vaimoni Jumalan edessä, minä tahdon, että hän on sitä ihmistenkin edessä.
JYNKKÄ (katsoo heitä kauhistuneena. Hän koettaa nostaa kättänsä, saa vaivoin sanotuksi): Sinun vaimosi — lapseni, lapseni — Mikä kirous painaa meitä? (Vaipuu tuolille.)
ARTTURI: Valheen kirous. Vaan se ei paina tulevia, ei meidän lastamme, joka syntyy kohta.
JYNKKÄ (voihkaisten kuin satutettuna, syyllisenä): Minä, — minä, mitä olen tehnyt — ah, aah — (painaa sydäntään ja vaipuu kuolleena paikoilleen).
ELIINA: Kauppias kuolee. Voi, miksi sanoit sen hänelle?
ARTTURI (painuu isoisän eteen): Ukki, ukki, rakas ukki — ei kuule.
(Eliinalle.) Hae tohtoria! (Eliina menee.)
ARTTURI (tuskissaan): Mitä minä olen tehnyt? Mitä olen minä tehnyt, minä onneton, mitä olen tehnyt?
Esirippu.