KOLMAS NÄYTÖS
Kyökkikamari. Oikealla seinällä vanha, aukivedettävä sohva, perempänä ovi, nurkassa uuni. Peräseinällä uunin vieressä ovi, vasemmassa nurkassa Eliinan sänky uutimineen. Vasemmalla seinällä piironki. Vieressä pieniruutuinen ikkuna, jonka edessä on yksinäinen verenpisara. Keskellä lattiaa suuri, pyöreä pöytä ja sen ympärillä vanhoja, erilaisia tuoleja. Pöydällä juomatavaroita. Muuten raskaan ja painostavan näköistä.
Iisakki nukkuu sohvalla. Miina ja Eevertti tanssivat ja laulavat:
"Koska meillä on nyt joulu,
Ilo armas lapsien."
Siirtyen toiseen lauluun pyörähtelevät ja laulavat:
"Ole sinä vaan
Minun armahan,
Sinua minä rakastan."
EEVERTTI:
"Gaudeamus igitur,
Juvenes dum sumus."
MIINA: Miten ihmeesti se ilo elähdyttää, kuin aurinko kevätkaritsaa.
EEVERTTI: Vaan pientä on ilo yksin, pientä. Vapaus se on toista. Ja suurin vapaus on mikä, Miina? On elämisen vapaus. Kun et olekaan kuollutta ainetta. Vaan lämmintä, sykkivää verta. Kun uneksit — Ja miten uneksit?
MIINA: Ja rakastat. Nuorena etenkin. Nuori olin ennen minäkin (laulaa).
"Moni katsoi muotohoni,
Iski silmät varteheni.
Vilmui katse viiden, kuuden,
Seuroi seitsemän sydämet."
Niin se oli. Toinen oli ihminen silloin, toinen.
EEVERTTI: Toinen. Kuori kuluu. Vaan sielu, Miina, syntymästä on sama.
MIINA: Ihminen on kuin tuo kukka. Se kukoistaa ja vihannoi vain kerran,
EEVERTTI: Kuin kukka on ihminen. Vaan pian se lakastuu ja maaksi maatuu. Siinä kaikki. Siinä koko elämän palkka.
MIINA: Siinä. Vaan olkoon. Huvittavaa kuitenkin.
EEVERTTI: Huvittavaa aikanansa.
MIINA: Huvittavaa he-he-hee.
EEVERTTI: Huvittavaa ha-ha-haa.
MIINA: Vaan kuule, kauppiaan vasen silmä jäi auki. Se toista perässään kutsuu. Kuolee joku.
EEVERTTI: Ole vaiti.
IISAKKI (nousten): Kuka kuolee?
MIINA: Kuka kuolisi. Kuolee kuoleva, elää elävä. Mistä unta näitte?
IISAKKI: Nukuinkos minä?
MIINA: Koko illan kuin tukki.
IISAKKI: Mikä päivä nyt on?
EEVERTTI: Nyt on ensimmäinen päivä.
MIINA: Toinen päivä.
IISAKKI: Mistä?
EEVERTTI: Siitä kun tulit täysi-ikäiseksi, poikani, ja holhoojasi pudisti maan tomut jaloistansa Miinan avulla.
IISAKKI (turruksissa, välinpitämättömästi): Niin, minä unohdin sen. Se se olikin. Minä kun ajattelin tuossa juuri, että mitä on äskettäin tapahtunut, jotakin uutta, vai näinkö unta. Ja muistelin, muistelin, enkä voinut muistaa. Vaan sehän se olikin.
MIINA: Ja tehdas seisoo. Artturi-herra ei kuulu ryhtyvän neuvotteluihin. Isän asia on, sanoo. Vaan kuuluikin tyytymättömyyttä Hallista kohtaan olevan. Kyllä ne siitä tulevat työhön pyrkimään.
IISAKKI: Nyt muistan. Jahaa — (väsyneesti). Niin se oli. Ei kannata ajatella. Mitätöntä.
Ryhmittyvät pöydän ympärille.
MIINA: Ja Eliinan kihlaus purkautui. Olisi vihkimättä vienyt.
Ajatelkaas —
EEVERTTI: Välikö tällä? Muoto kuin muoto.
IISAKKI: Monella kaikki kaikessa, veli.
EEVERTTI: Raukkapa olit, ihminen, jos muotojen varassa pystyssä pysyit.
IISAKKI: Niin pysyit. Vaan miksi halveksia ihmistä sentähden? Katsele sellaisenaan. Jos et jaksa, ota värilasit, joiden läpi katsot, sinä kun muutenkin värejä rakastat. (Osoittaa Eevertin punaisia kenkiä.)
EEVERTTI: He-he. Ainakaan en lähde etsimään totuutta niinkuin sinä paljain jaloin ihmisten taivaltamilta teiltä, verille jalat käyvät, vaan vedänpä näin paksupohjaiset suojukset jalkaan, sillä totuuden tiet ovat likaiset, liejuiset ja pettäväiset.
IISAKKI. Ja sinä puhdas pulmunen. Kysys maan matkailijoilta muiltakin, mitä olet!
EEVERTTI: Kuule, annan anteeksi, he, ota. Sillä näes, en päätä, niinkuin matkailijat monet, sitä, mikä sinä olet, sen mukaan, mitä minusta luulet. Enkä sen mukaan, miltä minusta näytät. Sillä sinä näytät minusta aina siltä, mitä minusta luulet: lurjukselta. Vaan sanon sydämelleni: tutki tarkempaan vielä, eikö hän kuitenkin ole ihminen, eikö kuulla ihmismerkit jo kuonan alta? Kuultaa, sanoo sydän. Hyvä. Hän on minun sukuani silloin. Ja niin on koko maailma minun pieni kotipihani.
MIINA: Niinpä on, niinpä on.
IISAKKI: Vaan ei minun. Koska, tuota, käypäläinen olen, vieras — ja kotia kohti kuljen.
EEVERTTI (nostaen lasiaan): Vaan terve sinä, joka lämmin vielä olet!
IISAKKI: Terve sinä, joka jäähtynyt jo olet.
EEVERTTI: Terve, luonnon ihanin kaunistus: lämmin, sykkivä ihmisruumis ja värähtävä ihmissielu!
IISAKKI: Terve sen kaunistuksen tumma ja kylmä kivipohja: eloton, kivettynyt luonto!
Ekbomska tulee sisään.
EKBOMSKA (käsiään yhteen lyöden): Täällä sitä vain juhlitaan ja ruumis on talossa.
IISAKKI: Tulkaa, istukaa! Ei suinkaan ruumis sitä pahakseen pane, että elävät elävät ja häntä muistelevat.
EEVERTTI: Ja ilolla ajattelevat.
EKBOMSKA: Jo tuota olenkin itkenyt ja surrut.
EEVERTTI: Silloinpa pieni unohduksen pisara hyvää tekee. (Hakee lasin, johon kaataa Ekbomskalle.)
MIINA: Ja olisiko kauppiaan Ekbomskan mielestä pitänyt yli ikänsä elää? Eikö korkeimmassa paikassa ole säädetty näin, ja eikö itsekullekin ole parempi näin, että väljemmille tiloille muuttamaan pääsee?
IISAKKI: Totta on sekin, että hän oli isäni. Vaan minkäs minä taidan, että hän, minun isäni, kuoli. Hän kuoli, vaikka hän oli isäni, eipä siltä, ja minä poika elän, vaikka olen vain poika, eipä siltä. Vaan niinhän useimmin käy, että poika on nuorempi ja jälemmä jää, niin ettei sille mitään taida.
EEVERTTI: Ja luonnon järjestykseksi sitä sanovat.
IISAKKI: Niin. Ja se on hyvä. Ja oikeus siinä vain tapahtuu. Sillä kuolema on lepoa ja vieläkin ihanampaa. Mitä sinä olit ennen syntymääsi? Nichts, ei mitään. Ja oli hyvä olla. Minä sinä olet kuoltuasi? Samaa kuin ennen syntymääsi: Nichts, ei mitään. Ja on hyvä olla.
EKBOMSKA: Vähätpähän muusta, kunhan autuutta saisi. Kovin olisi kurjaa ikuinen kadotus.
MIINA: Ei ole meidän asiamme pohtia näitä kysymyksiä. Vaan suorittakoot he keskenään asiansa siellä taivaan portilla, jonne kuolevan katse ei ulotu. Ja luottakaamme me ikuisien tuomiokirjojen järkähtämättömiin ja kiveen kirjoitettuihin lakipykäliin. Vaan nämä asiat täällä olkoot meidän asioitamme. Missäs menee kyökin puolella hautajaisvalmistukset, Ekbomska?
EKBOMSKA: Luojan kiitos, hyvällä alulla ollaan. Ehkä siitä selviää tavallisella kunnialla vielä. Vaan niin tuo suru päähän pakkaa, että on kuin sekaisin.
Miina nousee, tunnustelee Ekbomskan päätä ja alkaa sitä hieroa.
MIINA: Antakaahan, kun minä hieron surut alemma. Tässä ovatkin suonet sellaisella solmulla, ettei ihme, jos suru ei alemma painumaan pääse. Vai alulla ovat jo hautajaispuuhat. Pitää sitä ruokaa ja juomaa olla, ihan haljetakseen kiskoa. Kiittää pitäisi suurta tekijää.
EKBOMSKA: Kiittää, kiittää pitäisi.
IISAKKI (Eevertille): Mistä he kiittävät?
EEVERTTI: Kristinopin humala kohoaa heidän päähänsä.
IISAKKI: Suvaitsevaisuutta, ystäväni, suvaitsevaisuutta ja mielenmalttia.
EEVERTTI: Minultako mielenmalttia puuttuisi? Enkö aina sano, että jos sinulle hyvin käy, mielenmalttia, ja jos sinulle ei hyvin käy, mielenmalttia. Minultako suvaitsevaisuutta puuttuisi? Enkö ole sanonut, ymmärrä kaikkea ja vaikene? Äänettömyys yksin osoittaa ymmärrystä. Vaan vieläkin suurempaa ymmärrystä ja suurempaa inhimillistä sydäntä tyhjät sanasi. Niin, veljeni. Ja kuitenkin sanot sinä varoittavia sanoja, jotka loukkaavat tunteitani. Kun sitä ajattelen, hellyn, hellyn siihen paikkaan.
IISAKKI: Jos sinä sanoille sen arvon annat, eno, mihin joudummekaan? Ei. Terve, sinä elämän lämminsydäminen katselija! (Kohottaa lasiaan, vaan käsi painuu alas, kun Teresia tulee sisään.)
TERESIA: Täälläkö isä onkin? Olemme Artturin kanssa etsineet.
IISAKKI: Etsineet minua! Ajatelkaas —
TERESIA: Aikomukseni oli lähteä täältä ennen aamua.
EKBOMSKA: Hautajaiset ovat ylihuomenna. Eihän tohtorinna toki.
MIINA: Eihän tohtorinna toki? Tuleekin pulskat hautajaiset. Pitää olla ruokaa ja juomaa.
TERESIA: Olin ajatellut puhella kanssasi, isä.
IISAKKI: Tulen sinne. (Koettaa nousta, vaan ei onnistu.)
TERESIA (kärsivän näköisenä): Istukaamme täällä kuin perhe ainakin.
MIINA: Suokaa anteeksi, tohtorinna, tätä kodikasta järjestystä.
Miesväkeä kun on talossa, niin sitä se on, sitä se on.
EEVERTTI: Teresia ymmärtää meitä.
IISAKKI (huomaten Teresian peitetyn kärsimyksen): Elä ole minun tähteni murheissasi, Teresia. En ole sen arvoinen. Ja jos sinä tietäisit, miten minulla on hyvä olla ja mikä rauha on täällä (painaa rintaansa).
MIINA: Antakaa anteeksi tälle isäraukallenne, tohtorinna, hyvä hän pohjaltaan on.
EEVERTTI: Vaikene, vaimo!
Teresia viittaa kädellään vaivautuneena.
IISAKKI: Minulla on niin hyvä olla, että vaikka elämäni tähän loppuisi, tahi se tuhat vuotta vielä kestäisi (hymyilee), niin minulle ei se mitään merkitseisi.
MIINA: Sillä ihmiselämä on kummallista. Eikö tohtorinnakin ole sitä mieltä?
TERESIA: Niin.
MIINA: Niin. Minä olen vain oppimaton ihminen, enkä osaa vetää rajoja hyvän ja pahan välille, vielä vähemmän kauniisti ajatella ja seurustella, vaan saanko minä kuitenkin puhua yksityisesti tohtorinnan kanssa?
TERESIA: Miina on hyvä. (Menevät syrjään.)
MIINA (puoliksi kuiskaten): Ihmiselämä on kummallista. Siitä lähden, siitä äsken läksin. Et tiedä, mistä tulet, minne menet, minkälaisia esi-isäsi olleet, minkälaista jälkipolvesi on, miten se maan päällä leviää ja kansoittuu. Siksi ajattelen, eikö sinun tule tehdä aikanasi sitä, mitä tehdä voit.
TERESIA: Niin.
MIINA: Sillä turvatonhan se oikeastaan on tyttörukka.
TERESIA: Tyttö?
MIINA: Niin, Eliina, luvalla sanoen. Eliinastahan minä tahdoin puhua. Eikö tohtorinna ole tarkastanut kauppiaan ruumista? Ei. Eikö tohtorinna tahtoisi olla hyvä ja tarkastaa? Ei. Ei sitten. Vaan tietääkö tohtorinna, minkälainen kasvain kauppiaalla rinnassa oli? Ei. Ja tietääkö tohtorinna, että Eliinalla on aivan samanlainen?
Teresia koettaa irtautua hänestä.
MIINA: Voipiko tohtorinna pahoin? Vanha vaimo rupattaa mitä rupattaa. Vaan ajattelin, että puhun, kun ruumis on vielä maan päällä todistuskappaleena. Sillä, luvalla sanoen, samaa sukujuurtahan se Eliina on herrasväen kanssa. Ja siksi käy tyttöä säälikseni, kihlauskin kun jäi ja Herra tiesi, miten heillä asiat olivat.
TERESIA (väkisin): On ollut aikomus antaa Eliinalle osuutta muutenkin.
MIINA: Kiitos, hyvä tohtorinna, kiitos. (Kohottaa ääntänsä.) Surkuttelen mielessäni monesti, kun noin ja noin piti käydä. Vaan oikeastaan ei tiedä, missä vika, luoduissako vai Luojassako lienee. Ja siksi sanoin, eikö elämä ole kummallista. Se kiertelee ja kaartelee suonia, joita ihmissilmä ei näe eikä seuraa. Luvallisia ja luvattomia teitä. Kysymättä, näinkö on hyvä tahi näinkö on paha.
TERESIA (irtautuen): Miina on oikeassa. Järjestän asian. (Mennen Ekbomskan luo, joka keskustelun aikana on siivonnut tavarat pöydältä ja pyyhkinyt jäljet esiliinallaan.) Ja Ekbomska jää paikoilleen. Kauppias on muistanut teitä testamentissaan.
EKBOMSKA: Voi sitä hyvää kauppiasta ja hyvää herrasväkeä. (Itkee.)
TERESIA: Ja jos Ekbomska pyytäisi samalla Eliinaa tänne.
EKBOMSKA: Minä pyydän.
Miina nyökäyttää salaa päätään Eevertille. Tekevät merkkejä ja poistuvat ympäröiden Ekbomskan, joka loistaa huonosti salatusta ilosta.
EEVERTTI (puhuu mennessään ovessa Artturille, jota vielä ei näy):
Täällä, täällä kaikki ovat.
ARTTURI (tullen sisään): Täälläkö te olette?
IISAKKI: Täällä, tule, istu.
ARTTURI (Teresialle): Lähdetkö sinä siis?
TERESIA: Lähden. Lähde mukaan. Olet niin sairaan näköinenkin. Lähde, sehän oli ukonkin toivo.
ARTTURI: Jään tänne.
TERESIA: Tule sitten.
ARTTURI: En tiedä. Tokko tullen. Täällä on minun paikkani. Oli vain ikävä, että satuit niin pahaan aikaan.
TERESIA: Miksi kuolema olisi ikävämpi kuin muutkaan tapahtumat?
ARTTURI (hillittömänä): Kammottaa. Minua kammottaa hänen loppunsa. Minä vastustin häntä. Hän voihkaisi. Se ääni vaikeroi ja huutaa yhä korvissani.
TERESIA: Lapsiraukka. Koeta ajatella selvästi. Hänhän oli vanha, lääkärikin sanoi sitä odottaneensa.
ARTTURI: Vaan että minä vastustin häntä juuri silloin. (Valittaen.)
Vaan minä en voinut sanoa muuta kuin mitä sanoin, minä en voinut.
Minä olen syyttänyt itseäni — vaan minä en olisi voinut välttää.
Hetken äänettömyys.
IISAKKI (koettaa kääntää puhetta toisaalle): Menet siis pois, Teresia.
Sano, onko sinulla hyvä siellä olla?
TERESIA: On, isä. Niin hyvä kuin ihmisellä yleensä voi olla.
IISAKKI: Niin. Oman elämämme kannamme omassa rinnassamme. Toinen ei voi meille onnea eikä onnettomuutta tuottaa. Kun sen tiedät, tiedät alun.
ARTTURI (kiihtyneenä): Voi tuottaa toinen onnen ja onnettomuuden. Uskon sen, olen sen nähnyt. (Kävellen edestakaisin.) Minulla on asioita sinulle, Teresia, asioita, joiden pitää selviytyä. Sinä voit halveksia minua. Minä en ole se, jolta olen näyttänyt.
TERESIA: Sinä olet sairas.
ARTTURI: Ja sinä, isä. En ole ennen ymmärtänyt sinua. Olen syyttänyt sinua mielessäni aina — kuitenkaan, ei olisi pitänyt. Voi tulla joku, joka syyttää taas minua. Minun tekoni voivat näyttää yhtä heikoilta ja rikollisilta. Mistä ymmärrän minä tätä elämää? Käy niin sekavaksi. Se, jota on vääräksi luullut, voi ollakin oikeata.
IISAKKI (lohduttaen): Ei ole oikeaa ja väärää, on vain suhteellisesti oikeaa ja —
ARTTURI (keskeyttäen): On oikeaa ja väärää. Ja minä tahdon pyrkiä — rukoilla, että oikeus elämässäni voiton saisi.
TERESIA: Niin, lapsi. Vaan sinua vaivaa jokin. Onko se se, että kun Ekbomska jää tänne vielä, tahi se, että häntä on testamentissa muistettu?
ARTTURI (tyynemmin): Sehän oli oikeus ja kohtuus.
TERESIA: Olihan hän enemmän kuin tavallinen emännöitsijä.
ARTTURI (ajatuksissaan): Olihan hän enemmän.
TERESIA: Nuorena on arka ja kiivas tuomitsemaan. Erottaa jyrkästi oikean ja väärän. Ajattelin vain, että jos sekin sinun ajatustasi loukkasi, että hän jää, kun hän nyt oli niin läheinen — oli, kuten kaikki tiedämme, oli ukon vaimo.
ARTTURI (torjuen): Ei!
TERESIA: Etkö sitä tiennyt? Luulin — kun kaikki sen täällä tiesivät.
Iisakki myöntää äänettömästi. Artturi kävelee tuskissansa.
TERESIA: Elä ota sitä niin raskaasti. Koettakaamme ymmärtää — jo
Eliinankin vuoksi. Jos myöntäisimme hänelle perintöosaa?
Iisakki nyökäyttää päällään hyväksyvästi. Artturin tuska näyttää
yhä kasvavan.
TERESIA: Luulen, että Artturikin voi siihen suostua?
Äänettömyys.
TERESIA (lujemmin): Onhan hänellä sama oikeus, onhan hän samoja jälkeläisiä.
ARTTURI: Ei, ei (huutaa avuttomana, vihlovasti) — ei voi —
TERESIA: Mielenmalttia. Onko se niin kauheata?
ARTTURI (väännellen käsiä tuskissaan): On, on, se on kauheata, kauheata!
Hän syöksyy ulos.
TERESIA: Mikä lapsi hän vielä on. Ottaa niin raskaasti.
IISAKKI: Hänen iällään.
TERESIA: Voisiko isä mennä ja puhua hänelle — selvittää jotakin — sanoa jotakin?
IISAKKI (nousten): Minä koetan.
Menee.
TERESIA (yksin): Kotona. Tämä oli minun kotini. Muuta kotia ei ollut. Jos minä olen siellä taikka minä olen täällä, vieras olen, vieras, outo ja yksin, yksin kaikkialla. En luullut sitä! (Valoisasti.) Mitä minä uneksinkaan elämästä! (Raskaasti.) — Ja mitä se oli!
Eliina tulee arkana oikealta.
TERESIA: Tule tännemmäksi, rakas lapsi. (Ottaa Elinaa kädestä, painaa hänet vierelleen istumaan.) Sinä olet niin kalpea, lapsi. Oletko tehnyt liian paljon työtä? Ei saa rasittaa itseänsä. (Silittää hänen kättänsä.) Tahi oletko surrut jotakin?
ELIINA. Olen.
TERESIA: Onko pikku ystävä surrut? Elämä on sellainen. Se ei ketään jätä. Se vaatii paljon ja antaa vähän. Se vaatii meitä jättämään kaiken kalliin, luopumaan kaikesta rakkaasta, ennenkuin se rauhan antaa. Onko sinulle tapahtunut sellaista? Onko sinun ollut vaikea luopua?
ELIINA: On.
TERESIA: Pikku ystävä. Minun pieni sisareni. Olet kärsinyt. Rakastanut ja kärsinyt.
ELIINA: Kärsinyt hänen tähtensä.
TERESIA: Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut rakastaa edes kerran.
Rakkaus, se on kuin unelma, taivaan laina, joka otetaan sinulta pois.
Sillä se ei ole ihmisiä varten. Anna se, elä säästä sitä. Vaan rukoile,
että jaksat köyhyytesi kantaa. Tahdotko?
ELIINA: Tahdon.
TERESIA: Miten pienet ja hennot kädet sinulla on. Sydämeeni koskee.
ELIINA: Vaan minä olen paljon syntiä tehnyt.
TERESIA: Kaikki olemme syntiä tehneet.
Eliina pudistaa surullisena päätänsä.
TERESIA: Rakastat häntä. Se ei ole syntiä, jos rakkaudessasi olet antautunut hänelle. Ja kuka tietää, eikö näin pitänyt käydä oman parhaasi vuoksi? — Täälläkö sinä nukut, ystäväni?
ELIINA: Täällä.
TERESIA: Etkö tahdo lähteä täältä pois?
ELIINA: En voi.
TERESIA: Et voi. Rakastan sinua kuin omaa pientä sisartani.
ELIINA: Etkö sinä ole siis vihainen minulle? Sitä niin pelkään.
TERESIA: Vihainen? Miksi olisin?
ELIINA: Kun olen — (nyökäyttää päällään).
TERESIA: Minäkin olen — samoin.
ELIINA (hymyilee): Vaan minä en voi ajatuksistani jättää häntä vielä nytkään. En sille mitään taida. En voi olla rakastamatta häntä. Ja Artturikin sanoi, ettei hänkään voi elää minutta. (Hymyilee.) Niin sanoi, ajattelehan.
TERESIA: Artturi?
ELIINA: Niin, Artturi. Näinhän minä, että sen tiesit, (hymyilee) ja sanoit kuitenkin, ettei se ole synti. Minulle tuli siitä niin hyvä olla. Kuin rauha ja siunaus olisi ylitseni laskeutunut.
TERESIA (nousee kauhuissaan, ojentaa, vääntää käsiänsä voivotellen):
Voi teitä, voi, voi.
ELIINA (synkistyen): Vaan ei. Tiesinhän minä, että se oli synti, että se oli väärin.
TERESIA: Voi, rakas lapsi. Voi, voi teitä. Voi kurjaa, kurjaa elämää.
ELIINA (ristien kätensä): Ei yksikään ihminen ymmärrä minua. Olen rikkonut, eikä kukaan voi anteeksi antaa.
TERESIA (lankeaa maahan hänen eteensä, nyyhkyttää ja itkee): Voi, jos sinä tietäisit, miten kurjaa on elämä. Jos sinä tietäisit, voi jos sinä tietäisit, miten pohjattoman kurjaa, kurjaa kaikki — (kiihkeästi, sekavasti). Vaan sinun täytyy lähteä täältä pois — tahi Artturinko on lähdettävä? En tiedä, mitä on tehtävä — jotakin on tehtävä, kun lankeavat isäin pahat teot lasten päälle. (Nousee väsyneenä, allapäin.) Ei — ei — lepää sinä, minä menen ja ajattelen, ajattelen yksin. (Hänen äänensä on kalsea ja suupielensä vääntyvät hervottomina.) — Menen ja ajattelen näitä asioita — näitä asioita yksin ajattelen.
Hän laahustaa kuolemaan saakka väsyneenä, kumarassa pois.
Äänettömyys.
ELIINA (kädet ristissä): Minun sieluni on niin raskautettu ja sydämeni levoton. Kuka tietää, ovatko nämä viimeiset päiväni, kun on käynyt niin vaikeaksi elää? Kuka tietää, jos surma on jo täällä? (Silmäilee peloissaan huonetta.) Kuka tietää, jos se minua jo odottaa ja (kuiskaa) tahtoo pois? (Äänettömyys.) Vaan minä en voi vielä lähteä — minua kammottaa kuolla — (kauhuissaan) — ja jos se nyt minut viepi, olen — kadotettu!
Äänettömyys. Eevertti tulee kyökistä. Eliina ojentaa
kätensä torjuen.
ELIINA: Oi, kun säikähdin. (Rientää vastaan.) Hyvä, että tulitte, minä niin pelkäsin yksin.
EEVERTTI: Mitä sinä pelkäsit?
ELIINA: Kun kuollutkin on talossa, kammottaa yksin. Ja minä näin viime yönä unta. Kauppias tuli ja viittasi minulle. Ja minä seurasin häntä pitkin monia kukkivia niittyjä. Ja pieni metsälampi oli siellä, jonne tulimme. Ja hän hyppäsi lampeen ja veti minua mukanaan, ja minä painuin sinne syvälle. Ja sitten enää en muista. Mitähän se oli, sanokaa?
EEVERTTI: Ei mitään.
ELIINA. Vaan miksi hän kutsui minua?
EEVERTTI: Untahan se oli.
ELIINA: Niin unta. Untahan se oli.
EEVERTTI: Tyhmyyksiä. Anna siis tyhmyyksien olla ajattelematta. Vaan minä kun näin unta, se oli toista.
ELIINA: Näittekö? Kertokaa!
EEVERTTI: Alahan asettua nukkumaan sinäkin. (Riisuu nuttunsa.) Minä tässä viskaudun vain tuohon sohvan kannelle.
ELIINA: Minä otan kannen pois ja laitan tilan.
EEVERTTI (heittäytyy sohvan kannelle ja viskaa nuttunsa peitteeksi):
Näin on niin hyvä.
ELIINA: Jos te ette täällä nukkuisi, en minäkään yksin uskaltaisi. Olen niin kiitollinen teille, kun nukutte täällä. Minua kun pelottaa yksin. Vaan mitä unta te näitte, kertokaa. (Istuutuu jakkaralle sohvan luokse.)
EEVERTTI (pitkollaan): Kultainen kuun sirppi laskeutui taivaalta alas ja minä istuuduin hajareisin sen selkään. Ja se alkoi kohota, se kohosi, se kohosi.
ELIINA: Mihin?
EEVERTTI: Ylös avaruuksiin, jotka olivat kuin loputtomat meret — ja maa oli pieni pilkku allamme ja katosi näkyvistäni tuhansien toisten tähtien taakse. Tähdet loistivat kuin timantit, kimmelsivät kirkkaat auringot ja häikäisivät aurinkojen auringot, hehkuvina kuin suuret tulipallot ja säteilivät lämpöänsä kiertäessään ratojansa niissä mitattomissa äärettömyyksien merissä.
ELIINA: Eikö ollut siellä taivas?
EEVERTTI: Se oli taivas.
ELIINA: Ja Jumala ja kaikki enkelit?
EEVERTTI: Kaikki kaunis. Kaikki mitä on, ja kaikki mitä ei ole, kaikki, mistä emme mitään tiedä.
ELIINA: Ja sielut sinne joutuvat?
EEVERTTI: Sinne.
ELIINA: Kuoltua. Vaan kuinka ne, jotka ovat pahaa tehneet? Ne eivät sinne joudu. Ne eivät näe Jumalaa.
EEVERTTI: Kaikki näkevät, mitä nähdä voi. Kaikki nukkuvat samoin, yhtä kevyesti sitten, ilman pahoja unia. Ja kaikilla on hyvä olla.
ELIINA: Ei kaikilla. Ei niillä, jotka ovat syntiä tehneet ja paljon pahaa ajatelleet, ei niillä. Eikä niillä, jotka ovat maailman pahennuksena olleet ja paljon rikkoneet (ummistaa silmänsä), ei niillä. Ne eivät koskaan lepoa löydä.
EEVERTTI: Kaikki löytävät.
Äänettömyys.
ELIINA: Minä olen syntiä tehnyt ja rikkonut Jumalan tahtoa vastaan.
Siksi on minulla vaikea olla.
EEVERTTI: Ihminen tahtoo, että aina hyvin olisi, ei kärsimystä, ei jaksettavaa.
ELIINA: Vaan kun on syyllinen, on mieli raskas.
EEVERTTI: Opi erottamaan, mikä on sinun syysi ja mikä ei ole sinun syysi. Ja miksi tuskistella? Eikö oppia kestämään tapauksia, mitä tahansa, eikö oppia köyhtymään ja nöyrtymään ja löytämään oikean itsensä ja oikean rikkautensa? Niin — ja kyllä Hallinenkin kohta takaisin tulee ja kaikki asiat selviävät. Menehän nukkumaan vain. Oh hoh — (haukottelee) kun nukuttaa minuakin.
ELIINA (kuiskaa): Kuulkaa —
Äänettömyys.
ELIINA: Mitä te sanoitte?
Äänettömyys.
ELIINA: Mitähän se tarkoitti? (Äänettömyys.) Kun nukkui. (Panee kätensä ristiin.) "Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu" — (Hänen päänsä painuu alas, levottomana.) Ei, ei. Minä en voi, minä en voi rukoilla.
Äänettömyys. Eliina tuijottaa peloissaan pimeihin nurkkiin ja vilkuilee ympärilleen.
EEVERTTI (unissaan): Miksi et mene nukkumaan?
ELIINA: En saa unta.
EEVERTTI: Koettele.
ELIINA (valittaa lapsen tavoin): Uni ei helpota minua.
EEVERTTI: Elä ajattele mitään.
ELIINA: Minun täytyy.
EEVERTTI: Jos sinun täytyy ajatella, ajattele kauniita asioita.
Ajattele kauniita tarinoita, niitä on niin monenlaisia. Ihanoita.
Niistä voi löytää lohdutuksen. Oli kerran eräs nuori äiti ja Jumala
siunasi hänet ja hän synnytti pojan maailmaan. — Muistatko?
ELIINA: Synnytti pojan?
EEVERTTI: Ja poika kasvoi ja vahvistui hengessä ja viisaudessa ja oppi rakastamaan maailmaa ja elämää ja sen kauneutta omalla tavallaan. Vaan ihmiset eivät ymmärtäneet häntä, he pilkkasivat ja vainosivat häntä. Hän kärsi paljon, vaan hän ei ollut katkera, hän rakasti heitä, siunasi niitä, jotka häntä sadattelivat. Niin pitää oppia tyytymään ja ymmärtämään ja kärsimään. Vaan ajattelehan, että hän oli herttainen, pieni lapsi ensin. Ajattelehan sitä, ajattele ilolla. Lapsi, kenelle sellainen on uskottu, on siunattu maan päällä. Miten ihanaa, (unissaan) eikö kaikkea kärsisi — oh-hoh — (Vaipuu unen horrokseen uudelleen.)
ELIINA: Niin, herttainen, pieni lapsi. Jos kaikki sitä sysivät, äiti ei —
EEVERTTI (unissaan): Niin — äiti ei — oh-hoh.
ELIINA: Jos kaikki vihaavat, äiti ei. Se sitä suojelee, se sitä varjelee.
EEVERTTI nukkuu.
ELIINA: Herttainen, pieni lapsi — kuulkaa, sanoitteko te — (kuuntelee) — Nukkui. (Mennen vuoteensa luo, riisuutuen hiukan.) Nyt voin ehkä nukkua ja ajatella siten, kauniisti. (Istuallaan vuoteella, kädet ristissä.) Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu. Hän kaitsee minua ja vie minut virvoittavien vesien tykö. — Kiitos, Jumala, kun rauhan annoit. Varjele Sinä minua. Johda minua teillesi. Anna kärsiä, kun kärsittävä on. Koettele minua. Ja jos minun sydäntäni ahdistaa ja mieleni on raskautettu, anna Sinä armosi ja käännä kasvosi minun puoleeni ja anna minulle iankaikkinen rauha. (Laskeutuu pitkälleen rauhallisena.)
Äänettömyys.
MIINA (kurkistaa ovesta ja kuiskaa): Joko täällä nukutaan?
ELIINA: Jo Eevertti-herra.
MIINA (ääneen): Eevertti, Eevertti! (Hiljaa.) Jo nukkuu, Luojan kiitos. Nyt, lapseni, nyt tulen avuksesi. Jo on aika, (katsoo ikkunasta) kuu korkealla kumottaa, (kuuntelee) ja yksinäinen yökehrääjä rauhatonna harhailee, harhailee.
ELIINA: Mitä Miina ajattelee?
MIINA: Pahasta lapsen päästän.
ELIINA: Vaan minulla on nyt hyvä olla.
MIINA: Omaa parastasi et tiedä. (Kulkee pöydän luo, kaivaa poveltaan pussin, jonka aukaisee ja josta levittää taikakaluja ja pulveripusseja pöydälle. Tunnustelee yhtä pulverilippua ja supisee:)
"Päästä, luoja, päästä, luonto,
Päästä, päähinen jumala,
Suuren mieron suuteloista,
Pahan sijan paisumoista."
ELIINA: Mitä Miina ajattelee?
MIINA: Rohtoja lapselle annan. Yrttipölyä vain, se pahat mielet poistaa. Ei se ole myrkkyä edes. Vaikka on täällä sitäkin. Sitä kaatuvatautisten pulveriin pannaan. Kaikkea on Miinalla ja kaikkia Miina auttaa. Sääli on ihmisiä, sääli. Syntikö, kun kuorma on liian raskas, kevennellä sitä? Syntikö? Ihmisten keksinnöitä kaikki.
ELIINA: En minä voi ottaa.
MIINA: Lämmintä maitoa haen, niin voit.
ELIINA: Ymmärrän, mitä te tahdotte. — En tahdo lapsen kuolemaa!
MIINA (kuiskaa): Kuolemaa? Eihän sillä vielä elämää ole. Ennenkö häpeän kärsit?
ELIINA: Ennen. Rakastan lasta.
MIINA Ihmiset pilkkaavat sitä.
ELIINA: Jos kaikki pilkkaavat, äiti ei, se sitä suojelee, se sitä varjelee.
MIINA: Vaan se kärsii ja kiroaa sinua, kun kurjuuteen saatoit.
ELIINA: Minä rukoilen anteeksi siltä. Ajatelkaa, herttainen, pieni lapsi. Kenelle sellainen uskottu on, on siunattu maan päällä.
MIINA: Kun et ymmärrä. Usko minua. Lepo synnittömän on parempi.
Kuolema on onni, lapsen onni.
ELIINA: Minä uskon sen. Lepo synnittömän on parempi kuin kärsimys täällä. Lepo synnittömän on suloinen. — Vaan minä en voi.
MIINA: Et voi! Artturi-herrakin häpeää, pois matkustaa. Siellä tavaroita kokoon panivat, ennen aamua lähtee.
ELIINA (valittaen): Kaikki pakenevat minua. Artturi, Artturi!
(Painautuu pitkälleen itkemään.)
MIINA (lohdutellen): En pahaa sinulle tahdo, olet kuin oma lapseni, siksi, siksi täytyy minun — ja siksi täytyy sinun.
ELIINA: Ei, ei.
MIINA: En olisi sinulle sanonut tätä, mitä nyt sanon: Kirous on kohdannut tätä sukua ja kirous on ankarampi, jos sen täyttyä annetaan. — Sinun isäsi olikin kauppias ja sinun lapsesi saa kantaa suvun kirot, — siksi — (heikosti) — ajattele vielä — jotakin täytyy tehdä.
Menee kyökkiin.
ELIINA (kauhistuen): Ei, ei voi olla totta! — Ja se on totta! Nyt näen kaikki. Se tieto murhasi — isäni. Minä murhasin — isäni! Nyt on minun kuoltava. Vaikka olisin — kadotettu! Ja minä olen kadotettu! Armahda, armahda, Jumala! Et voi armahtaa. Lastani armahda, minua elä. Lastani säästä. Hän on viaton. Anna hänelle armosi laupeutesi tähden. Eihän hän ole mitään pahaa tehnyt. Eihän hän ole rikkonut. Minä vain, minua rankaise. (Tuijottaen äänettömänä, painuu köyryyn. Sitten kohottaa päätänsä, katsoo ylös.) Nyt tunnen sen. Sinä armahdat häntä. Sinä ymmärrät ihmisten virheet ja sovitat ne. Sinun poikasihan sovitti ne. (Nousee vuoteeltaan. Valoisammin.) Niinpä menenkin pois sinne, jossa on lapsen hyvä olla, jossa on lepo. Lepo synnittömän on suloinen. — (Menee, ottaa Miinan pussista myrkkypulverin, tyhjentää sen, juo vettä ja kulkee kuin unissakävelijä sänkynsä luo. Viittaa kädellään kuin jollekin loittonevalle.) Hyvästi elämäni, tuskani, iloni. (Haikeasti.) Iloni! Minne haihtuvatkaan ne kaikki? Niin ei ollutkaan elämä siis mitään? (Nyökäyttää hiljaa päätään.) Niin ei olleetkaan kärsimykset mitään. (Painaa kädellä rintaansa, tuntee polttoa.) — Niin ei ollut mikään mitään. — Lepo vain — ihaninta. (Asettuu sänkyynsä.)
Kohta kuuluu heikkoa voivotusta vuoteelta. Miina tulee lämmin maitolasi kädessään.
MIINA: Mitä sinä otit?
Eliina voivottaa heikosti. Miina tarkastelee pulvereitaan, huomaa tyhjennetyn paperin.
MIINA: Voi sinua. Voi mikä piti tulla. Myrkkyä otti.
Eliinan voihkina hiljenee.
MIINA: Eliina, Eliina — ei kuule enää. Mitä minä teen? Voi kuitenkin minua kirottua! Kun en katsonut. Eliina, rakas lapsi. (Menee Eevertin luo.) Eevertti, Eevertti, kuulkaa, nouskaa.
EEVERTTI: Mikä hätä?
MIINA: Tohtoria hakekaa, Eliina kuolee.
EEVERTTI: Mitä?
MIINA: Joutukaa, myrkkyä sai.
EEVERTTI: Myrkkyä?
MIINA: Menkää, joutukaa, voi — voi.
Eevertti menee, Miina jäljessä, tullen kohta
Ekbomskan kanssa takaisin.
EKBOMSKA: Eliina, lapseni, mikä sinulle tuli? Ei vastaa.
MIINA (tunnustellen): Ei se enää. Jo kylmenevät kädet.
Ekbomska painuu sängynlaitaa vasten nyyhkyttämään.
Teresia tulee laahustaen, kalpeana sisään.
MIINA: Myrkkyä sai, lapsirukka.
TERESIA: Lääkäriä.
MIINA: Ollaan hakemassa. (Koettelee Eliinan käsiä ja rintaa uudestaan.) Vaan ei tässä nyt enää maalliset lääkärit auta. Kylmenevä ruumis. Tuskin sydän riksuttaa — noin — hiljalleen heikkenee — ei mitään enää tunnu. Rauhan sai.
Itkevät. Teresia seisoo kyynelettömänä, tuskan kivettämänä.
MIINA: Voi minua poloista, kun en huolta pitänyt.
EKBOMSKA: Ja voi minua, minua poloista!
Tohtori ja Eevertti tulevat. Menevät äänettöminä Eliinan luo. Artturi ilmaantuu samassa, seisoo ovipieleen nojautuneena, murtuneena, ja tuijottaa kuin tajuton.
TOHTORI (tunnustelee): Kuollut.
EEVERTTI: Kuollut?
TOHTORI: Mitä myrkkyä se sai?
MIINA: Tuossa on paperi. Minun syyni, minun syyni se oli.
TOHTORI: Pitäisi tutkimusta kai toimittaa?
TERESIA: Hän on tilinsä tehnyt ja tutkimuksensa toimittanut. Rauhassa levätköön. Elkää itkekö, äiti. Kuka tietää, eikö lepo ollut hänelle parhain?
EKBOMSKA: Vaan olisi hän elää saanut. Niin oli kauniskin.
EEVERTTI (kuin yksin): Kaunis kuin unelma. — Unelma uupui, lämmin satu sammui. Sammuivat silmät rakkaat, rakkaammat kuin muiden.
MIINA: Kuin kukka oli kaunis. Minä pesen hänet ja puen arkkuun, morsioksi lapsen laitan.
TERESIA (ojentaa kätensä tohtorille, joka seisoo syrjempänä): Hyvästi, matkustan kohta.
TOHTORI: Hyvästi. Matkustatteko? (Epäröiden, hiljaa.) Eikö sanaakaan enää?
TERESIA: Ystäväni, luuletteko, että meillä on sanoja toisiamme varten.
Ymmärtäkäämme sanoitta pienet erehdyksemme. Elämä on niitä täynnä.
TOHTORI: Ymmärrän teitä.
TERESIA: Ja toivon, ettei tämä tapaus täällä suurempia tutkimuksia synnytä. Mikä on, se on. Hän lepoa kaipasi. Täällähän voi väsyä (painaa väsyneenä silmänsä kiinni) — voi väsyä ihminen joskus, kun harhailee, harhailee yksin — (Hänen sisäinen tuskansa nousee.) Harhailee yksin koko elämänsä. Missä määrät tuskillensa? Missä sovitus?
Äänettömyys.
EEVERTTI (unohtaen toiset, Eliinalle): Lepo ikuinen hellästi levitä rauhasi viileä syli. Yö ikuinen iäksi peitä lapsesi levoton uni.
EKBOMSKA: Lieneekö poloinen saanut autuutta edes, kun niin äkkiä lähtö tuli?
MIINA: Saanut on. Katsokaa. Rauha kaunis on kasvoillansa, kun elämän kruunua perimään kulkee.
TERESIA: Elämän kruunua?
ARTTURI (joka ovipielessä on painunut voimatonna lattialle, huutaa mielipuolen karmivalla ja kolealla äänellä epäinhimillisen suuressa ja ratkeavassa tuskassaan): Elämän kruunua, elämän kruunua, ha-ha-ha-haa.
Kuin kauhun humahdus kulkee läpi huoneen. Teresia painuu kyyryyn ja painaa kädet kasvoilleen. Kuuluu vain Artturin vihlova, epäinhimillinen nauru:
Ha-ha-ha-haa.
Esirippu.