SIGRID.
Ylioppilaana tulin lastenopettajaksi kreivi W——lä, asuva eräässä
Ruotsin läntisistä lääneistä.
Kreivillä oli tytär, joka oli aikaihminen, ja kaksi alaikäistä poikaa.
Kohta minun tultuani Åkersfors'iin — niin oli kreivin kartanon nimi — matkusti neiti Köpenhaminaan, tervehtimään siellä oleskelevaa omaista.
Talvi ja kevät kului — vaan neiti Eeva ei palannut. Vasta juhannuksen aikaan oli vanhemmilla ilo nähdä kaunista tytärtään, joka poissaollessaan oli kadottanut kukoistavan muotonsa ja myös vähäsen hyvästä luonteestaan.
Minä olin silloin maailman iloinen nuorukainen, avosydämmellinen kaikille tunteille, joka teki että kohta löysin neitin olevan suloisemman, kun luvallista oli lastenopettajan huomata; mutta minä tunsin aivan hyvin sen roolin, kun meidän välillämme oli ja säilytin senvuoksi itselläni lämpöiset tunteeni.
Mutta kuitenkaan ei kahdenkymmenen vuotiaana olla mestari keinossa itsiään hillitä, ja minä en ollenkaan voinut itsestäni saada pois että, niin paljon kun mahdollista oli, nauttia neiti Eeva W——n seurasta ja läsnäolosta.
Eräänä iltana, noin kolme viikkoa hänen kotiin palattuaan, näin hänen aivan yksinään menevän alas puistoon.
Otin hattuni ja kävelin jälessä, tullakseni jollakulla sivukäytävällä häntä vastaan ja niinmuodoin saada, näkyväisesti, sattunaista tilaisuutta, kiittää vastaantulosta hänen kera.
Juuri kun siinä luvallisessa aikomuksessani poikkesin kapealle polulle, kuulin ääntä kahdelta keskustelevaiselta.
Minä seisahdun erään häkin taakse ja kuuntelin; sillä minä tunsin heti
Eevan äänen, joka lausui nämät sanat:
— Tyttö on niinmuodoin parantunut?
— Vallan, ja hän vaurustui niin että on oikeen lysti katsella häntä, vastasi ääni, joka kuului olevan vanhanpuolisen naisen.
— Herra Jumala, Annika, kuinka puhut; eikö se olisi ollut parempi jos lapsi olisi kuollut, Silloin olisi kaikki ollut unohdettu ja minä päässyt ilmitulon pölöön.
— Hyvä pikku kultaseni, älkäät itkekö. Lapsi on sisään ostettu lastenkotoon ja sieltä viety maalle. Tässä on hänen nimensä ja numero.
— Mitäs luulet minun sillä tekevän?
— No niin, tallettakaa paperi, voisi tapahtua tulevaisuudessa että neiti tahtoisi tehdä hänelle jotakin, raukka paralle.
— Minä, tehdä hänelle jotakin; mahdotonta. Minä antaisin sillä aihetta kuiskutuksiin ja kunniani tulisi auttamatta loukatuksi.
— No, herra minun luojani, eihän neitin tarvitsisi näkyä; minä voisin saada sen tehtäväkseni.
— Sinä, vanha imettäjäni? Etkö usko että, jos jutulla olisi lapsen kanssa tekemistä, kaikki heti arvattaisiin. — Ei, Annikka, tyttö on kuollut meillen, ja paras on hävittää aina nimeen ja numeroon asti.
Minä kuulin että hän rikki repi paperin. Minä kuulin myös amman tekevän muutamia esittelyjä ja koettaa herättää hänen myötätunnetaan vähitellen; mutta silloin rupesi Eeva itkeen ja syyttämään ammaa että hän tahtoisi lykätä häntä häpeesen ja onnettomuuteen; syytöksiä joita ei Annikka kestänyt, vaan lupasi ettei koskaan enään puhua lapsesta.
Tämän vakuutuksen jälkeen poistuivat he.
Minä menin sen sammallavitan tykö, jossa neiti Eeva ja hänen vanha ammansa olivat istuneet ja heittäytyin sillen, ajatuksiani kootakseni ja liikutettua sisuani tyvennyttääkseni; sillä minusta oli kuni koko puisto olisi tanssinut.
Kun olin joutunut tyvennyttää itseäni, lankesi silmäni muutamiin paperin palasiin, jotka olivat heitetyt pensaasen.
Minä kokosin ne yhteen, ja sittenkun minä, paljon vaivaa nähtyäni, onnistuin jotensakin sovittaa rypistyneet palaset, luin minä:
"Tyttölapsi Sigrid, syntynyt 1 päivä Toukokuuta 18—, tuntemattomilta vanhemmilta, sisäänostettu lastenkotiin 20 p:nä Kesäkuuta N:o 112:la".
Tietämättä minkä tähden, pistin paperin palaset liivini taskuun.
* * * * *
Kahdeksan vuotta sen jälkeen oleskelin pohjois Uplandissa.
Minä tapailin iltasilla kävellä pitkin erästä jokea, joka juoksi läpi sen maakunnan.
Näillä kävelyilläni olin usein huomannut pienen tytön, joka istui joen rannalla ja katseli muutamia suorsia, jotka uiskentelivat kahilistossa.
Lapsi oli risasesti ja köyhästi puettu, kelmee ja muuten kituneen näköinen.
Eräänä iltana istui se pikkunen pää painettuna pieniin käsiin ja itki.
Minä puhuttelin häntä, kysyen:
— Minkätähden itket?
Hän nosti päätään ja vastasi:
— Minun on nälkä, mutta en arvaa mennä kotiin.
— Mikset?
— Kas, he aikovat myydä minut, on Kreta sanonut.
Lapsi katseli pelästyneenä ympärilleen.
Nyt vasta tutkin likemmin hänen kasvojansa ja hämmästyn niiden kauneutta.
Minusta tuntui kuin olisin ennen nähnyt nuo kasvot; — mutta missä? sitä en saanut päähäni.
— Mikä vanhempaisi nimi on? kysyin minä.
Tyttö katseli minuun ihmetteleväisesti ja vastasi:
— Ei minulla ole vanhempia.
— Ovatko kuolleet?
— Ei, Kreta sanoo ettei minulla ole koskaan ollutkaan, ei minulla ole ketään, kun välittäisi minusta ja nyt he ovat sanoneet että he myyvät minun tuolle mustalle miehelle, jolla on suuri joukko rumia eläimiä.
— Kuinka vanha olet?
— Täytin kahdeksan vuotta 1 p. Toukokuuta.
— Mikä nimesi on?
— Sigrid!
Tässä keskeytettiin me kiljuvalta ääneltä, joka huusi: Sigrid.
Lapsi vapisi ja hiipi taakseni.
— Missä se p——n kakara lienee? sanoi ääni ja suuri vaimo tuli esiin metsästä.
— Pikku Sigrid on täällä, vastasin minä; hän on näyttänyt minulle tietä.
— Niin, semmoisiin sillä saatanan elävällä kyllä on aikaa; mutta vartoo, kyllä sinun opetan, että sen kyllä muistat, ja samassa tuli hän ottaakseen kiinni lasta. Minä menin väliin ja antaen pari riksiä kiukustuneelle akalle ja muutamilla toisilla sanoilla, uhaten valittaa rovastille, jos hän lasta löisi, onnistuin tyvennyttää hänen kiukkunsa ja saada hänet hillitetyksi.
Juuri kuin hän irvistäen lupasi, ettei rangaista lasta siitä että hän on kauvan poissa, saimme kuulla jyrinän matkavaunuilta, jotka tulivat maantietä myöden pyörien.
— Riennä porttia avataksesi, eläväinen; se on se vieras vapaaherratar, sanoi akka tytölle, joka juoksi, niin paljon kuin pääsi, joutuakseen portille ennen hevosia.
Ajuri, ylpeydessään, ei luullut tarvitsevansa hiljentää kulkua, vaan antoi mennä täyttä vauhtia, ajatellen sen vähäisen risasen elävän kyllä voivan juosta. Mutta Sigrid oli heikko lapsi ja koettaessaan että ehtiä, putosi hän hevosien eteen.
Minä riensin paikalleni; mutta samassa kuulin itkun ja vaunut pyöri pikku vaivaisen ylitsen.
Akalta pääsi kirous ja minä nostin ylös lapsen, joka oli tainnoksissa.
— Mitä se on? kysyi nuori naisääni vaunuissa, ja nuori nainen nojauntui sieltä.
Minä tunsin neiti Eeva W——n.
Eevan näkeminen, nimi Sigrid, tytön ikä, lastenkoti — kaikki toi silmänräpäyksessä muistiini puheen, kun kuulin Åkerfors'in puistossa kahdeksan vuotta takaperin. Kaikella kiukulla kun sydämeni tunsi, tätä muistaessa ja katsellen sitä pahastin runneltua esinettä, kun varmaan oli sama lapsi jonka Eeva toivoi kuolemaan, vastasin minä:
— Te olette ajaneet Sigridin ylitse.
Nimi Sigrid vaikutti että, entinen neiti Eeva, nyt rikas vapaaherratar T——, kelmeni: mutta ei muuta, hän otti muutaman setelin ja kurotti ne akallen, joka seisoi vieressäni, sanoen:
— Kait se on lapsenne, ottakaat nämät lääkärin hoidoksi.
— Kiitän nöyrimmästi, armollinen vapaaherratar, sanoi akka, jonka silmät loistivat ahneudesta ja tytyväisyydestä.
— Pikku Sigrid ei ole tuon akan tytär, vaan lastenkodin lapsi, syntynyt kahdeksan vuotta takaperin 1 päivä Toukokuuta.
— Aja! käski vapaaherratar ja vaunut pyörivät pois viedäkseen häntä johonkin loistavaan kylpylaitokseen.
Minä kannoin Sigrid'in kolarin tupaan metsässä, täällä sidon hänen haavansa, jotka eivät olleet vaarallisia, ehkä kepeitä. Minä sanon akalle, jos hän hoiti tyttöä hyvin, niin maksaisin hänelle siitä.
Minä kävin joka päivä pientä lemmikkiäni katsomassa, jonka kärsivällinen ja lempeä luonne syvästi liikutti minua. Itse toimitin hänelle maitoa ja leipää ynnä senlaatuista ruokaa, että hänen piti pian tointumaan; sillä olin päättänyt ottaa hänen pois niiltä ihmisiltä, joidenka hoidettavana hän oli ollut, siitä kun hän otettiin lastenkodista ja jotka menettelivät hänen kanssaan niin pahasti kun mahdollista.
Minä vartosin vaan hänen täydellistä parantumistansa, matkustaakseni tieheni ja viedäkseni hänen kanssani.
Päivää ennen lähtöäni menin pienoisen suosittuni luo, puhuakseni asiasta ahneen ja ryyppääväisen kolarinvaimon kanssa; mutta tupaan tultuani en nähnytkään Sigridiä.
— Missä tyttö on? kysyin minä.
— Ah, hyvä herra, hän on seurannut veljeäni, joka on keinottelija, eikä hän tule pariin kuukauteen; mutta ei herran tarvitse pelätä, että hän siellä voi pahoin, sillä minun veljeni on hyvä mies, niin että kakara siellä saa kyllin hyvää ja hauskaa.
Minä lähdin sieltä raskaalla sydammellä, sittenkun turhaan olin uhannut ja rukoillut saada tietää mihinkä he matkustivat.
Minä turvasin nimismieheen ja rovastiin, mutta kolarin vaimo toteen näytti että tyttö vaan oli seurannut hänen veljeään, jonka vuoksi nimismies, joka tunsi veljen, piti asian vähäpätöisenä ja jätti sen siksensä, ollenkin, sittenkun muutamat naapureista olivat todistaneet, että Sigrid todellisesti oli seurannut kolarin vaimon veljeä, jonka jälkeen minua neuvottiin ettei enempi ajatella asiaa.
* * * * *
Yhdeksän vuotta sen jälkeen, kun olin jo unohtanut pikku Sigridin, menin, vähän aikaa pääkaupungissa ollessani, eräänä suvi-iltana eläintarhaan.
Afissista näin että suuri ratsuseura piti antaman suuren näyttelyn.
Minä otin piletin ja menin maneesin. Se oli väkeä täysi. Parahimmat paikat oli otettu isosimmilta (noblessilta.)
Kiikarilla katsellessani, kaikkia siellä olevia loistavia naisia, seisahtui se erääsen, hyvin loistavasti vaatettuun, joka istui takanani.
Minä tunsin heti vapaaherratar T——n.
—- Tuossa istuu vapaaherratar T——. Hän on tunnettu kauneutensa tähden ja sitä paitse hän on oikein esimerkki toisille naisille, sanoi naapurini, joka sattumalta oli vanha tuttava.
— Vai niin, vastasin minä.
Samassa alkoi näytteleminen.
Se alkoi niillä tavallisilla keinottelemisilla. Kun nämät oli loppuneet, piti mamselli Sigridin, seitsemäntoista vuotias, tekemän useoita konstia satuloitsemattoman hevosen selässä.
Kaunis, musta hevonen tuli täyttä karkua sirkusellen, sen selässä istui nuori, tavattoman pieni tyttö.
Minä katselin hienoja, kelmeitä kasvoja, sillä aikaa kun hän antoi hevosen mennä yhden kerroksen.
Nimi Sigrid oli jo herättänet huomioni ja minä tunsin nuoressa keinottelijattaressa suosittuni kolarin tuvassa.
Sigrid teki ne enin kummalliset keinot ja sai suuret kiitokset; mutta sekä kiitokset että se vaarallisuus hänen esitellessään ei voinut elähyttää hänen katsettaan, niissä näkyi aina vaan se niin kuolettava välinpitämättömyys.
Kun hän oli lopettanut tämän osaston, piti hänen tulevassa näkymän toisen nuoren keinottelian kera.
Nytkin kunnioitti hän itseään, siten että hän asetti ihmisen kuolevaisempaan tuskaan, siitä kuinka hänen jäsenien ja henkensä kanssa piti käymän.
Käsiä taputettiin, huudettiin hyvin, oltiin mieltyneenä, ja nyt piti Sigridin lopettaman esiintulonsa, siten että hän seisoi yhdellä jalalla kumpaisenkin hevosen selässä, jotka juoksivat täyttä karkua.
Myös tämä täytettiin katselioitten mielihyväksi.
Sigrid seisoi oikoisena hänen olkapäällänsä, käsivarret ristissä rinnalla; mutta hän seisoi siinä ainoastaan muutaman hetken; sillä toinen hevosista kompastui yhdeltä jalaltaan ja Sigrid toverinensa putosivat alas.
Toveri putosi maan päälle, mutta tyttö, jolla oli ollut korkeampi sija, heittäytyi barrieria kohti, jonka läheisyydessä vapaaherratar ja minä istuimme.
Katselijat huusivat tuskahuutoa ja toiset keinottelijat tulivat sisään ylösnostaakseen tyttöraukkaa.
Hän oli kuollut, hänen päänsä oli musertunut.
Syvimmillä ja itaraisemmmilla tunteilta käännyin vapaaherrattareen ja kuiskasin:
— Teidän lapsenne on arvoltaan kuollut, kas tuossa he kantavat Sigridin ruumista. Nyt saatatten olla mieltynyt ja tyven, sillä hänellä haudataan teidän häpeänne.
Vapaaherratar tirkisti minuun, kelmeni ja nousi ylös mennäkseen pois; mutta hoiperteli ja putosi tainnuksissa takaisin paikalleen.
Kuinka pehmeä ja helläsydämmellinen hän on, sanottiin joka haaralta, kun hän uloskannettiin tainnoksissa ollessaan.
Minä ajattelin:
— Ilettävä nainen, kun uhrasit lapsesi ylpeytesi tähden. Jos sinulla olisi ollut hyvä tunne, olisi se pelastanut sinun lankeamisesta, nyt se on vaan ollut viattoman lapsesi murhaaja, sillä aikaa kun itse kävelit pää suorana maailman läpi.
Tämä kertomus on ainoastaan yksi niistä tuhansista, joita voisi kertoa niistä raukoista, kuin tulee uhratuksi vanhempiensa vikojen tähden.
Eiköön olisi aika että yleinen myötäsuojellisuus kiinnitettäisiin vähäsen enempi näihin onnettomiin lapsiin, joitten elämä on kauhea tuskan jatko aina syntymäpäivästä asti.