VANGIN KUOLEMA.
Kertomus.
Eräässä jossakin Savon metsässä löytyi pieni sysi-tupa.
Se oli yksinkertainen ja sen omistaja köyhä; mutta se ympäröi seinillään sentään monta aarretta, joita rikkaan miehen huoneessa kaivataan.
Sysi-Yrjöllä oli herttainen ja kukoistavainen vaimo, ahkera ja reipas, hiljaisella luonteella ja hyvä sydän, vieläkin hänellä oli pikkuinen tytär, soma ja voimallinen, kuni lapsi, kasvatettu metsässä.
Sitä paitsi olivat molemmat puolisot onnellisia sillä rakkaudella, mikä heitä yhdisti, sillä tyytyväisyydellä, mikä täytti heidän luonteensa, sillä iloisuudella, mikä teki työn keveäksi. Se karkea leipä maistui niin äärettömän hyvältä vaivaloisen päivän tulleen, se usein enempi kuin laiha kusti nautittiin aina iloisella mielellä.
Ei milloinkaan kuultu Sysi-Yrjön eikä hänen vaimonsa valittavan onneansa eli murehtivan toimeentuloansa. Ei, he olivat kiitollisia siitä mitä Jumala heille soi, tyytyväisiä sillä vähällä, ja kun heidän mökkinsä ohitse kulki, kuului sieltä aina joku iloinen laulu. —
Kylälliset pitivät tapana sanoa, kun he tahtoivat tarkoittaa jotakin oikein tyytyväistä:
Iloinen luonteelta kun Sysi-Yrjö ja hänen vaimonsa Ingrid.
Jos pastori jonakuna suvi-iltana seisahtui heidän oven eteen ja kysyi:
— No; kuinka te voitte?
Niin Ingrid kumarsi ja vastasi koreasti hymyillen:
— Jumala siunatkoon herra pastoria, kun kysyy, kyllä me hyvin voimme, ja huonosti se olisikin muuten, kun me ollaan terveitä.
— Mutta minä olen kuullut että tulot tänä vuonna ovat olleet kehnot, voi pastori lisätä.
— Ehkä ne tulevat paremmaksi tulevana vuonna, vastasi Yrjö: ja näytti koko rikkauden kahdella neljättäkymmenettä valkoisilla, tukevilla hampailla. Niin kauan kun leipä ei puutu meiltä ja tytöltä, emme voi valittaa, lisäsi hän.
* * * * *
Kylässä asui rikas talollinen nimeltä Sven, yleisesti kutsuttu Iso-Sven — senvuoksi — että hän oli suuri sekä vartaloltaan että rikkaudeltaan.
Iso-Sven'illä oli yksi ainoa poika ja hänen piti lukemaan itsensä papiksi.
Se ei olisi liiaksi, arveli Iso-Sven, jos hänen Ollestansa tulisi herrasmies, kun hän itse oli niin rikas, että hän voisi ostaa koko kylän ja herraskartanon myös jos vaan tahtoi.
Olle oli hyvin oppivainen poika ja kunnosti itseään koulussa suurella ahkeruudellaan; mutta Olle arveli myös, kun hän lomamatkoina oli kotona isän ja äidin luona, että hän oli vähäisen enempi kun toiset kylän pojat ja se teki ettei hän ollenkaan tahtonut seurustella heidän kanssaan. Hän oleskeli ainoastaan herraskartanolla, jossa hänellä löytyi kaksi koulutoveria.
Kylän pojat katsoivatkin karsaasti häneen hänen ylpeytensä vuoksi, joka kerta kun hän oli kotona. Harmi kasvoi vuosittain, ollenkin, kun Ollesta pidettiin paljon herraskartanossa.
Eräänä Juhannuksena, kun Olle oleskeli kotona, olivat hänen samanikäiset kylässä päättäneet, että "kiskoa ylpeyden hänestä", niinkuin he sanoivat.
Se oli kummallista, että hän, talollisen poika kuni he, piti itsiään parempana heitä. Ei, sitä eivät kärsineet pitemmältä.
Olle oli siihen aikaan kolmentoista vuotias, iso ja voimallinen poika, kauniilla katsannolla ja rohkealla luonnolla.
Oli ehtoolla ennen juhannusta, nuori Olle oli koko päivän ollut herraskartanossa, mutta piti illalla menemän kotiinsa, yöllä mennäkseen isänsä renkien kanssa tuomaan lehtiä.
Hän tavallisesti kulki aina metsän läpi, sillä sieltä kävi oiko polku, ja sen hän nytkin teki.
* * * * *
Vähän matkaa Sysi-Yrjön tuvasta juoksi hopeaselvä ojanen, jonka rannat olivat puettuna viljavalla ruoholla, metsä kukilla, lehtipuilla ja pensailla.
Ehtooaurinko heitti säteitään puitten latvoihin ja satakieli lauloi häiritsemätä yksinkertaista lauluaan.
Ojan syrjällä istui pieni tyttö ja pesi jalkojaan. Hän oli aivan yksinään. Koko hänen vaatetuksensa oli lumivalkoinen paita ja hame.
Hän kuletti jalkojaan sinne tänne vedessä ja hymyili veden liikutusta, minkä hän sillä tapaa sai aikaan, mutta — seisahtui väliin kuullakseen lintujen laulua.
Yhtäkkiä kuului ääni metsässä. Lapsi katsahti pelästyneenä sinnepäin, josta se kuului, sen jälkeen hiipi hän ylös ojan rannalta ja piilotti itsensä suuren pähkinäpuun taakse.
Muutaman hetken perästä tuli joitakuita kylän poikia esiin. He kulkivat pitkin ojan reunaa. Toinen oli varustettuna metsästä taitetuilla kepeillä ja seipäillä.
— Oletko siitä varma että hän illalla menee ulos renkien kera? sanoi eräs heistä.
— Olen kyllä ja sen tiedän myös että hän tulee tielle tuolla ristikossa, kulkee hän mitä tietä hyvänsä.
— Sitten piiloutumme sinne odottamaan ja sen lupaan minä että semmoista selkäsaunaa, kun hän saapi, ei kukaan ennen ole saanut.
— Kyllä, kyllä vaan, kyllä tehdään kaalia Ison-Svennin Ollesta, niin ettei hän toisten tule nenä ilmassa meitä vastaan enään, olkaat siitä varmat, minä hakkaan niinkauvan, kun käsivarsiani voin liikuttaa.
— Minä kanssa, minä kanssa, huusivat toiset.
— Sitten saa Iso-Svennin Olle sentään aika selkäsaunan. Vaikka hän huutaisi ja parkuisi kuinka hyvänsä, niin ei kukaan kuule sitä tuolla ristikossa.
He olivat nyt kulkeneet sen vähäisen pensaan ohitse, jonka taakse pieni tyttönen oli piiloutunut. Kun ei ääniä enään kuulunut hiipi hän sieltä esiin. Lapsi istui vähäiselle mättäälle ja mumisi:
— Iso-Svennin Olle saa selkäänsä. Sitten pudisti hän vähäistä päätänsä, katseella, kuni hän olisi ollut sitä vastaan.
Muutaman hetken kuluttua juoksi hän pois ojalta metsään ja Sysi-Yrjön tupaan.
Siellä ei ollut ketään kotona. Isä oli mennyt miilua katsomaan ja äiti oli ulkona lypsämässä heidän ainoata lehmäänsä.
Pikku Elsa istui kynnykselle ja rupesi itkemään. Hän ajatteli Ison-Svennin Ollea, jonka piti saaman niin paljon selkäänsä nyt, kun ei isä ollut kotona, joka olisi voinut estää sitä.
Juuri kun hän istui ja itki, kuului metsässä ääni, joka lauloi kansanlaulun. Elsa kuunteli.
Niin ei laulanut isä eikä äiti, se oli joku kylästä.
Siinä samassa tuli hyvissä vaatteissa vaatetettu poika esiin polkua myöden. Elsa katseli häntä, niinkuin hän olisi tahtonut nähdä jos hänelläkin oli keppi ja kukatiesi aikoisi lyödä Ison-Svennin Ollea, mutta ei, hän näytti aivan ystävälliseltä.
Poika lähestyi häntä ja sanoi:
— Oletko Sysi-Yrjön tyttö?
Elsa pisti kaikki kymmenen sormea suuhunsa ja katseli häntä tukkansa alitse. Vastausta ei koskaan tullut kysymykseen.
Poika ei näyttänyt sillä väliäkään pitävän, vaan istui hänen viereensä näyttäen jotakin joka oli hänen kourassaan, sanoen:
— Katsos niin kaunista lintua kuin olen pyytänyt!
Lapsen silmät kiintyivät siihen vähäiseen lintuseen, joka vapisi pojan kädessä.
— Voit uskoa, minä en juossut vähää ennenkuin sain kiinni tämän, mutta nyt se on minun. Minä asetan sen häkkiin ja hänestä pitää tuleman niin kesy, että hän istuu olkapäälläni, kun herraskartanoon menen. Koko kylän pitää ihmettelemän lintuani ja kaikkein pitää puhuman Ollen kottaraisesta.
— Olle, kertoi lapsi ja katseli häntä. Et suinkaan sinä ole
Ison-Svennin Olle?
— Se oli kysymys, huusi Olle, etkö minua tunne? Kaikki kylässä tietää kuka minä olen. Etkö ole kylässä käynyt, ja eikö ne ole näyttäneet sinulle Ison-Svennin Ollea, josta pitää tuleman herrasmies? —
Poika röyhkäili itseään.
— En, vastasi Elsa.
— Etkö sinä käy kirkossakaan?
— Kyllä; mutta äiti on sanonut että silloin pitää pappia katseleman.
— Mutta nyt voit katsella minua, että toisten tiedät miltä rikkaan
Ison-Svennin Olle näyttää.
Poika katsahti tyttöön suurella ylönkatseella. Sen jälkeen nousi hän ylös, nikkasi tytölle, sanoen:
— Hyvää ehtoota, nyt menen kotiini, häkkiä lintuselleni toimittamaan.
Minä olen kävellyt suuren matkan.
Ne monet pojat keppeineen tulivat nyt selvästi Elsan mieleen. Hän piti kiinni Ollen takista huutaen:
— Älä mene, älä mene; Sinä saat selkääsi. Sinun pitää tänne jäämän siksi kun isä tulee!
— Päästä minut, kakara, sinä saastutat hienot vaatteeni, sanoi Olle, ja tuuppasi pois Elsan. Lapsi putosi suullensa ja löi nenänsä maahan että se rupesi verta juoksemaan. Vähäinen rupesi huutamaan.
Olle, joka jo oli pari askelta hänestä, käänsi päätään katsoakseen, minkätähden hän itki ja sai nähdä että hän nousi ylös verisillä kasvoilla.
Heti kääntyi hän takaisin. Lintu pääsi irti ja Olle koetti estää veren tuloa, pois pyyhkiä kyyneleitä ja, niin hyvin kuin hän taisi, lohduttaa itkevää Elsaa.
— Olen tehnyt sinulle paljon pahaa, pikku raukka, sanoi Olle; mutta katsos, se ei ollut tarkoitukseni. Minä tahdoin vaan mennä kotiin lintuneni, ja suutuin, kun estit minua.
Näillä ystävällisillä sanoilla kääntyi Elsa ja hymyili pojalle, joka häntä auttaakseen oli irtipäästänyt linnun, kaikilla siihen kiinnitetyillä toivomuksilla.
Äiti Ingrid tuli juosten. Hän oli kuullut tytön itkun ja riensi kuulemaan mitä se oli.
Ollelta sai hän kuulla koko tapauksen. Pikku Elsa arveli että hän jo voi hyvin; mutta ei Olle ollenkaan saa menua, sillä niitä oli monta, monta poikaa, kun tahtoivat lyödä häntä.
Ei Olle kuunnellut tytön sanoja, vaan piti niitä lapsellisina loruina. Kuinka se oli mahdollista että noin pikkanen kakara voisi ymmärtää sitä jos pojat kylässä aikoivat lyödä häntä.
Senvuoksi, kun hän kerran vielä oli puhunut ystävällisesti Elsalle ja sanonut sydämmelliset jäähyväiset Ingridille, jatkoi hän matkansa kotiin.
Elsa kirkui kaikin voimin, kun hän näki hänen poistuvan. Äiti otti hänet käsivarrelleen ja koetti lohduttaa häntä, mutta turhaan.
Elsan kovin teuhatessa tuli Sysi-Yrjö, kantaen takallisen polttopuita selässään, esiin metsästä.
— Mikä tyttöä vaivaa? kysyi isä, ja taputti tyttöä.
— Isä, ne lyövät häntä! ne lyövät häntä! huusi Elsa. Muutamalla sanalla selitti Ingrid mitä oli tapahtunut ja että tyttö intti kuulleensa, kuinka kylän pojat olivat suostuneet, että varrota Ollea antaakseen hänelle selkään.
— Hm, sanoi Yrjö, se on mahdollista että tytöllä on oikeen. Minun tekee tosiaan mieli seurata Ollea ja katsahtaa ristikkoa miltä siellä näyttää.
Yrjö heitti puut pois ja ottaen runsaasti pitkiä askeleita poistui hän heti samalle polulle, jota Olle oli kulkenut.
Vaikka Yrjö käveli yhtä kovaa, kun joku toinen juoksee, ei hän kuitenkaan saavuttanut Ollea.
Tultuaan ristikon läheisyyteen, kuuli hän huutoa ja melua. Hän kiiruhti askeleitaan ja pian seisoi hän melupaikalla.
Kylän pojat olivat yhtä aikaa juosseet Ollen päälle ja heti ensi kohtauksessa saaneet hänen nurin. Juuri kuin he raivosti huutaen nostivat keppiään, antaakseen häntä selkään, tuli Yrjö ristikkoon. Ei kukaan niistä rajuista pojista huomanneet häntä, ennenkun hän jyrisevällä äänellä huusi heille: "Ettekö p——le vieköön häpee, onnettomat kakarat, että niin monta karata yhden päälle! Minä p—ru vieköön nitistän te kaikki!"
Kepit putosivat alas, joukko hävisi, jokainen juoksi eri haaralle.
Väkevällä miehen äänen kaijulla on jotakin kauheata pojille, kun ovat aikeessa tehdä jotakin pahaa, Senvuoksi he siis lähtivät heti käpälämäkeen.
Pari heistä oli Yrjö kuitenkin saanut niskasta kiinni ja pitäen heitä, pudisti hän niitä kovasti ja löi heitä toinen toiseensa, että kun hän viimein päästi heidät irti, olivat he aivan sekaisin, että he töin tuskin voivat poistua.
Tällä aikaa oli Olle noussut ylös. Hän kiitti Yrjöä, joka siihen vastasi:
— Älä minua kiitä, kiitä pikku Elsaani. Hän taitaa olla ainoa joka tällä kertaa pelasti sinut selkä-saunasta; mutta katsos Olle, jos aina olet yhtä kankea, kun tähänki saakka, niin he kukatiesi tapaavat sinun toisten, ja siitä voit olla varma että he silloin merkitsevät sinut. Tervehdi sen vuoksi kauniisti heitä ja minua kanssa, kun yhteen tullaan kirkkomäellä, ja muista, että jos ei köyhää Sysi-Yrjöä olisi ollut, olisi nyt käynyt huonosti Ison-Sven'in ainoalle pojalle. Ylpeys on tyhmyyttä vaan, ja siitä seuraa paljasta harmia; pane se muistiin.
Sitä ja paljon muuta sanoi Yrjö Ollelle, saattaen häntä kylään. Hiljaisesti äänetönnä kuunteli Olle häntä. Tosin oli se vähäisen raskasta sen ylpeän pojan kuunnella kaikkea tätä köyhältä Sysi-Yrjöltä, jota hän oli pitänyt niin alhaisena ett'ei edes ennen tervehtinyt. Mutta Olle huomasi olevansa Yrjölle kiitollisuuden velassa, sen vuoksi oli hän ääneti ja seurasi.
Muistoon pani hän kuitenkin Sysi-Yrjön sanat, jotka vaikuttivat enempi kuin Yrjö voi aavistaakaan.
* * * * *
Juhannusaattona aamulla istui Elsa etehisessä syöden aamiaistaan.
Se muuten iloinen ja irstas lapsi oli nyt hiljaa, seuraten silmillään pientä lintua, jolle hän heitti leivän muruja.
— Mikä tyttöäni vaivaa, sanoi Yrjö, ja istui lapsen viereen. En ole kuullut lapsen laulavan ja nauravan tänäpäivänä.
Hän otti hänet polvillensa ja katseli Elsan jotenkin turvonnutta nenää, lisäten:
— Ehkä hän on kipeä, pikku Elsani?
— Ei, isä, Elsa tahtoo Ollen tänne tulevan lintuneen, sitä Elsa tahtoo, vastasi lapsi.
— Jos et saa Ollen lintua, voit saada jonkun toisen, arveli isä, ja lupasi pyydystää yhden ja tehdä häkin, jossa Elsa voi sitä pitää; mutta Elsa pudisti päätään, eikä välittänyt niistä kauniista lupauksista. Hän toivoi Ollen lintua eikä muuta.
Kun ei isä voinut luvata hänelle sitä, oli hän itkemäisillään: mutta siinä samassa huusi iloinen poika-ääni:
— Hyvää huomenta, Yrjö! ja siinä seisoi Olle iloa loistavilla silmillä.
Hienosti puettu talollisen poika kurotti käden Sysi-Yrjölle.
Elsa hyppäsi alas isän polvelta ja huusi: — "Olle, mini tahdon saada lintusi; sinun pitää antamaan se Elsalle."
— Se on lentänyt pois, pikku Elsa, vastasi Olle: ja istui alas taputtaakseen tyttöä; mutta näes, jos en voi antaa sinulle lintua, niin on minulla täällä antaa jotakin parempaa sinulle palkinnoksi siitä että vapautit minut selkäsaunasta. Katsos tänne, saat nähdä.
Olle otti povitaskustaan muutamia kiiltäviä hopea ruplia.
— Nämät rahat on isä antanut minulle, lahjoittaakseni sinulle.
Elsa pisti sormet suuhunsa, niinkuin hän aina teki, hämmästyttyään ja kurkisti tukkansa aita suuria hopearuplia. Sittenkun hän hetkisen oli niitä katsellut, lykkäsi hän äkkinäisellä liikutuksella pois Ollen käden, sanoen itkeväisellä äänellä:
— Ei Elsa välitä kolikoistasi, hän tahtoo vaan lintusi!
Olle koetti koreilla puheilla ja esittelemisillä houkutella häntä että se olisi parempi jos hän ottaisi rahat, mutta Elsa, luonnon lapsi, tottunut omia oikkujaan tottelemaan, ei tahtonut kuulla sitä korvillaan.
Nyt kääntyi poika Yrjöön ja pyysi häntä ottamaan ja piilottamaan rahat
Elsalle, mutta Yrjö vastasi;
— Ei, kiitoksia, sillä en ole auttanut sinua selkäsaunasta, saadakseni tyttärelleni siitä palkintoa. Elsa huomaa kyllä sen niin olevan kun pitääkin, ettei ottaa vastaan niitä rahoja. Mene sinä Olle, sanoen terveisiä Iso-Svennille, etten minä olekaan niin köyhä, että tarvitsisin lahjoja häneltä.
Olle meni surullisena Sysi-Yrjöltä. Se kiusasi häntä ettei Elsa huolinut hänen hopeastaan. Ei hän voinut tyytyä siihen että olla valassa sille köyhälle Yrjölle. Pojan ylpeyden oli vaikea tätä sulata.
Kun hän oli vähän matkaa tietä kulkenut, poistuivat kuittenkin nämät ajatukset hänestä muistaessaan että Elsa tahtoi linnun.
* * * * *
Ehtoolla juhannusaattona seisoi Sysi-Yrjön tupa tohisemassa metsässä siistinä ja hienona, havutetulla laattialla ja lehdillä ympäröityillä seinillä.
Ulkopuolella pehmeässä ruohistossa istui nuori muori Ingrid Elsan kanssa ja sitoi palmikoita lapsille. Yrjö istui vähän matkaa niistä lavitsalla, likimmäisen naapurinsa, torppari Erikin kanssa, polttaen piippunysäänsä ja puhellen yhtä ja toista. Tämä oli kaunis maallinen kuva raivoavan metsän keskellä.
Yhtäkkiä kuului rohkeita ja rivakkaita askeleita joltakulta juoksien tulevalta.
Ingrid katsahti ylös ja kas, sieltä näkyi Olle tulevan täyttä vauhtia vähäinen lintuhäkki kädessään. Kun hän näki Ingridin ja Elsan, huusi hän:
— Elsa, tässä saat linnun, jonka toivot.
Pikku Elsa huusi ilosta ja otti liutuhäkin helmaansa suudellen sitä. Hän oli aivan kun sekaisin ilosta. Ollen silmät loisti vähäisen ilosta, ja kun hän hetken kuluttua palaisi kotiin, tunsi hän itsensä onnellisemmalta kun ennen, sillä se oli ensikerran kun hän teki jotakin, jolla oli tarkoituksena toisen ilo.
Siitä illasta Olle aina kulki herraskartanoon sitä tietä, joka kulki Sysi-Yrjön tuvan ohitse. Usein viipyi hän koko tiiman ja leikki Elsan kanssa, joka aina silloin toi esiin häkin, jossa linturaukka oli vangittuna. Näistä kolmesta oli tämä se onnettomampi ja sentään matkaansaattoi se niin suurta iloa Elsalle.
Tuskallisilla koetuksillaan päästäksen ulos häkistä, hyppäsi lintu häkin seiniä vastaan siksi kun hän vihdoin väsyneenä putosi pohjalle josta hän pelästyneenä heitti surullisia katseita ympärilleen.
Elsa poimi ruohoja hänelle, puetti häkin kukkaisilla, antoi hänelle sokeria ja istui päivät läpitse, jutellen lemmikkinsä kanssa, mutta kaikki tämä ei sentähden voinut tuottaa hänelle lohdutusta kadotetusta vapaudestaan. Onneksi Elsalle, ei hän ymmärtänyt, kuinka paljon tuskaa hänen ilonsa matkaan saattoi tälle eläin raukalle.
Lintu ja Olle olivat hänen suurin ilonsa. Muutama päivä kului myöskin ettei mikään häirinnyt hänen lapsellista iloansa.
Eräänä kauniina aamuna, kun Ingrid oli pukenut Elsan vaatteesen ja sitonut huivin hänen päähänsä, juoksi Elsa lintuhäkin luo, joka riippui ulkopuolella tuvan ovea.
— "Hyvää huomenta, pikku lintunen!" huusi hän suositulleen.
Ei mitään pelästynyttä lentämistä kuulunut vastaukseksi häkistä. Hän kurotti nyt käsiään, ottaakseen sitä alas ja antaakseen ravintoa vangille. Kun hän oli saanut vähäisen vankilan käsiinsä, ja katsonut sinne, makasi lintu lattialla.
— Minun pikku lintuni, miksi makaat niin hiljaisesti? huusi Elsa, istui maahan suuren puun ääreen ja aukasi häkin oven. Lintu putosi hengettömänä ulos häkistä. Kyyneleet tulvasivat Elsan silmistä. Hän itki katkerasti, hetki hetken perästä surullisesti katsellen kuollutta lintua. Mitä enempi hän katseli sitä, sen katkerammaksi muuttui itku.
Pikku Elsa oli aivan yksinään siinä suuressa metsässä, sillä äiti oli mennyt kylään ja isä oli lähtenyt viemään puita miilulle.
Ei löytynyt siis ketään, joka ystävällisellä sanalla olisi lievittänyt sitä tuskaa, kun esine hänen suurimmasta ilostansa nyt oli vaikuttanut.
Kauan oli Elsa istunut ja itkenyt, kun hellä miehen ääni hänen takanaan lausui seuraavat sanat:
— "Mitä varten itket niin kovin lapseni?"
Pelästyneenä katsoi metsän tyttö ylös. Siinä seisoi mies puettuna mustiin vaatteisin. Hän katsoi ystävällisesti lapseen.
— Lintuni on kuollut, änkytti Elsa, joka tunsi pastorin. Hänellä oli tapa joka sunnuntai niiata hänelle kirkkomäellä.
Pappi otti ylös linnun ja sanoi:
— Lintusi on paljon onnellisempi nyt, kuin silloin koska sinä pidit vankina sitä tuossa häkissä. Vangin kuolema on aina onnellisin, mitä hänelle voi tapahtua, sillä sen kautta hän saa vapauden. Lintu tässä varmaan on tuntenut itsensä onnettomaksi.
— Ei, Elsa antoi hänelle sokeria ja piti hänestä paljon, sanoi lapsi.
— Mutta kaikki se ei voinut lohduttaa häntä siitä ettei hän saanut lentää ympäri metsässä. Sinun ilosi on ollut syynä vangin kuolemaan, älä sentähden kadehti häntä.
Elsa tirkisti pastoria. Se näytti siltä kun hän ei olisi ymmärtänyt häntä. Pappi jatkoi:
— Etkö pitäisi sitä hyvin ikävänä, jos vanhempasi sulkisi sinut huoneesen, etkä koskaan saisi juosta vapaassa ilmassa?
— Kyllä, Elsa suuttuisi silloin kovin.
— Sinä et sentään ole saanut siipiä, jotka kannattaisivat sinua avarassa ilmassa, kuin linnuilla on, ja sentään pitäisit sen ikävänä ettei saada pitää vapautta; kuinkas luulet linnun tunteneen sen?
— Mutta ei Elsa kuule olleensa paha linnulle, sillä hän ei ollut paha, keskeytti hän.
— Sen tiedän pikku lapseni. Sinä olit niin hyvä, kun ymmärsit, mutta ymmärtämättömyytesi on tehnyt, että ilosi maksoi hänelle monta tuskaa. Ole sen vuoksi tyytyväinen, kun kuolema on lopettanut hänen tuskansa.
Elsa pyyhki pois kyyneleet, otti linnun ja suuteli sitä, sanoen:
— Sinä pikku lintu raukka, sinulla on ollut niin ikävä! Elsa olisi kyllä päästänyt sinut ulos, jos olisit elänyt ja hän tietänyt, että olit murheissasi. — Nyt pitää sinun antaman hänelle anteeksi.
— Se on kyllä antanut sinulle anteeksi ja on onnellinen nyt, kun
Jumala aukasi hänelle häkin, sanoi pastori.
* * * * *
Ehtoopäivällä tuli Olle. — Sittenkun Elsa kyynel silmissä oli jutellut mitä pastori sanoi linnun kuolemasta, asetettiin se pieneen oksista palmikoittuun laatikkoon ja kaivettiin maahan suuren puun viereen, jonka runkoon Olle riipusteli Elsan pyynnöstä:
"Tässä lepää Elsan vanki."
Monta päivää kului ennenkuin Elsa sai iloisen luonteensa takaisin. Se ainoa, joka voi hänen surunsa poistaa, oli Olle.
Niin kului kesä, eräänä kauniina päivänä Olle tuli sanomaan Elsalle että hänen piti lähtemän kouluun.
Elsa itki katkerasti, kuni silloinkin kun lintu kuoli ja kun Olle oli poissa, oli se vähänen tyhjä häkki, hänen rakkahin ystävänsä. Joka aamu otti hän sen alas seinästä ja puetti sen kukkaisilla, pani sokerimuruisia sen pohjalle; sillä, sanoi hän, pikku lintuseni voi yöllä tulla haudasta ja silloin tarvitsee hän ruokaa. Häkin ovi oli aina avoinna.
Eräänä aamuna, Elsan ulos tullessa, istui pieni lintunen häkissä, noukkien sokeri- ja leivänmurusia. Kun se oli syönyt tarpeeksi, lensi se pois; mutta puolipäivän aikaan näkyi se taasen.
Vähäinen varpunen, kun joka päivä löysi leipää ja sokeria häkissä, tuli sinne joka kerta kun nälkä oli, mutta lensi sitten pois, iloitakseen vapaudestaan.
Elsan tyytyväisyys palasi nyt vallan täydellisesti. Talveksi rakensi varpunen itselleen pesän räystään alle ja Elsa varusti ruoalla, jonka hän aina pani häkin pohjalle, minkä hän aina aamusilla ripusti ulos.
* * * * *
Vuodet kuluivat. Elsa kasvoi vapaana ja iloisena, honkien ja koivujen keskellä. Vähäinen lintuhäkki oli aina vaan hänen ilonsa ja piti paikkansa tuvan oven viereisyydessä. Joka päivä nähtiin Elsan panevan leipää ja ryyniä häkin pohjalle, jonka hän talvella kaunisteli kuusen oksilla ja kesäsin kukkaisilla ja ruohoilla.
Ei yksi, kun monta lintua tuli sinne syömään ja iloittamaan Elsaa, jonka suurin ilo oli ne lentävät ruoka-vieraat.
Niin oli aika mennyt eteenpäin. Lapsesta oli tullut sorea ja soma neitsy, ja Sysi-Yrjön Elsa oli, silloin kun hän kirkkomäellä näytti itseänsä, esine, johonka kaikkien silmät kiintyivät.
Elsa oli lukenut ripille pastorin edessä ja kauniisti muisti hän, että se oli pastori, joka lohdutti häntä silloin kun pikku lintu kuoli. Hän pani myös hänen sanansa muistiin, ja harvoin on kristillisellä papilla ollut oppilaana joku, joka enemmän kun Elsa hartaudella ja lämpymyydellä kuuntelee hänen oppiaan.
Iloinen ja vapaa, silloin kuin hän oleskeli metsässä ja maalla, oli hän jumalinen ja hiljainen, kun hän astui temppeliin eli rukoili Jumalaa.
Elsa oli sitä paitsi voimallinen ja kelpo tyttö, työskenteli ahkeruudella, terveellä luonteella ja kun päivän työt loppuivat, istui hän suvi-illoilla puun vieressä, jonka runkoon Olle oli riipustanut sanat:
"Tässä lepää Elsan vanki."
Välistä tapahtui, että torppari Eerikin Kalle, roteva nuorukainen, muutamia vuosia vanhempi Elsaa, istui hänen vieressään ja jutteli iloisesti.
Kalle auttoi Yrjöä miilulla, jotta hän joka päivä näki ja tapasi Elsan.
Niin oli aika kulunut ja Elsa täyttänyt seitsemäntoista vuotta.
* * * * *
Kesä loisti taasen kauneudessaan. Oli kaunis ilta. Päivän työ lopetettu. Yrjö poltti piippuaan, istuen lavitsalla ulkopuolella tuvan ovea, tavaten erästä sanomalehteä, jonka hän oli lainannut kylästä ja joka oli vähintäkin kolmen kuukauden vanha.
Suuren puun alla löydämme Kallen ja Elsan, jutellen tanssi-huveista, jotka piti tuleman ensi sunnuntaina, ja Elsa arveli ettei hänen pitänyt antaman tätäkään tanssia Kallelle.
— Ja sen sanon sinulle Elsa, etkö lupaa että saan pyöritellä sinun kanssasi, niin… "Saat tehdä sen toisten tyttöjen kanssa," keskeytti Elsa nauraen.
Vaikka kasvanut metsässä ja aivan tietämätön kaupunki-elämästä, tiesi Yrjön tytär sentään, enempi kuin pitäisi, että hän oli kauniin tyttö koko kylässä.
— Se oli kummallista, selvitti Kalle, mutta ei se ollut sitä, kun aivoin sanoa, vaan tiedän uutisen, jonka mielin puhua sinulle. Nyt pääset sitä kuulemasta.
Elsalla oli se vähäinen vika, että hän oli utelias ja kellä ei sitä vikaa olisi? saadakseen tietää mitä Kalle tiesi, lupasi hän tanssia Kallen kanssa kolme tanssia eikä antaa Pentti Olson'ille, joka pidettiin kauniina poikana, yhtäkään ainoata.
Kun tämä sovinto oli tehty, sanoi Elsa aivan levottomasti:
— No, Kalle, esiin uutisella.
— Tiedätkö, Ison-Svennin Olle on tullut kotiin.
— Onko Olle tullut kotiin, huusi Elsa? Voi! minulla on niin hauskaa!
— Luulen tulleesi oikein iloiseksi siitä uutisesta, sanoi Kalle ja katsoi karsaalla mielellä Elsaa.
— Niin Kalle, niin tulinkin. Sinun pitää tietämän, että sitten on kokonaista kuusi vuotta kulunut kun Olle oli kotona. Se on hauskaa saada nähdä häntä. Hän on aina pitänyt minusta, jo siitä asti kun olin pikkainen, ja hän antoi minulle tuon.
Elsa osoitti lintu häkkiä.
— Rakas Elsa, ei hän sinua enään muista. Hänestä on nyt tullut oikea herrasmies ja haukutaan magister Olof Svensonniksi.
— Mitä sitten? kun hän viimeksi oli kotona, oli hän ylioppilas ja hänellä oli valkoinen lakki. Mutta se ei estänyt häntä minua tervehtimästä? Olle tulee kyllä, sen tiedän varmaan.
— Siinä sinulla on oikeen, Elsa! rakkahin Elsa! huusi ilonen ääni hänen takanansa.
Elsa hyppäsi ylös, ja kas — siinä seisoi hänen edessään eräs herra, mustalla tukalla ja huuliparralla, hienoilla vaatteilla ja iloisilla silmillä. Hän kurotti molemmat kätensä Elsaa kohti, sanoen sydämellisesti:
— Hyvää päivää, Elsa. Miten sinä olet tullut suureksi ja kauniiksi!
Sitten paiskasi hän ystävällisesti kättä Elsan ja Kallen kanssa. Josko Olle oli vielä ylpeä, sitä ei kuitenkaan huomattu nyt hänen käytöksestään.
Ensi pyhänä oli hän kanssa tanssissa ja pyöritti kovin tyttöjä, kumminkin enimmän Elsaa, joka oli kauniimpi ja iloisempi kun ennen. Kalle raukka näytti surulliselta, mutta oli vaiti. Ei hän tahtonut häiritä Elsan iloa. Se oli hänen kanssaan, kuin Elsan vähäisen linnun kanssa; Kallen tuskalla osti Elsa ilonsa.
* * * * *
Suvi kului ja Olle viipyi kotona — ehkä hän ainoastaan oli aikonut viipyä muutaman viikon. Että se oli Elsa, jonka takia Olle viipyi, se huomattiin heti, sillä iltasilla käveli hän Yrjön kotiin ja vietti ehtoonsa jutellen Elsan kanssa.
Kerran oli Yrjö sanonut hänelle:
— Älä käy ja sekoita tyttöni päätä, sillä hän ei sovi hienolle herralle.
— Siitä tulee oivallinen papin rouva, sanoi Olle nauraen, ja tuli taasen toisena päivänä.
Ingrid ei sanonut mitään. Hän ajatteli: Jos Olle tahtoo tehdä Elsan vaimokseen, tapahtukoon se Jumalan nimessä.
Eräänä iltana, kun Olle tuli kotiin Elsan luota, istui Iso-Sven portailla poltellen piippua.
— Mistä rakas poika tulee? (Sven ei milloinkaan kutsunut Ollea muuksi kun pojaksi, eikä milloinkaan nimeltä, ei nytkään vaikka hänestä oli tullut oppinut maisteri).
— Minä tulin Sysi-Yrjön Elsan luota, vastasi Olle ja istui isän viereen.
— En ymmärrä mitä sinun on sen kanssa tekemistä, enkä juuri paljon pidä siitä, jatkoi Sven, kääntäen piippuaan.
Hän ikäänkuin vähän karttoi Ollea, kun siitä oli tullut jo niin oppinut mies ja maksanut isälle niin paljon rahaa.
— Sen tarttee isän sentäänkin tietää, että minä rakastan Elsaa, ja arvelen, että hänestä jonakuna päivänä tulee minulle vaimo, vastasi Olle.
— Ottaisiko Iso-Sven miniäkseen Sysi-Yrjön tyttären! huusi Sven. Ei, me viivymme siinä asiassa. Korkeammalta se täytyy tulla. Ei hän ole nainen herrasmiehelle, ainakaan semmoiselle kun minun poikani on.
— Mitä hän ei ole, voi hänestä tulla, ja nyt se on päätetty minun ja Elsan välillä, että hänestä tulee omani. Minä arvelen, että Ison-Svenin poika on tarpeeksi rikas, että hänen isänsä antaa hänen ottaa vaimokseen, kenenkä hän tahtoo. Ja jos niin vaaditaan, voi isä kyllä antaa miniälleen kasvatuksen, että hän sopii pojallensa. Ei löydy monta isää, jonka rikkaudellaan sopisi tehdä se.
Olle oli koskenut isäänsä hänen heikolta puoleltaan, nimittäin hänen turhamielisyydestään rikkaana ollen. Hänen halunsa näytti, että hän rahoillaan saattaisi tehdä sitä, mitä ei muut pitäjässä voisi tehdä.
Kun oikeen todenmukaisesti oli keskusteltu isän kanssa, tuli Iso-Sven tosiaankin siihen päätökseen, että hän suostui ottamaan Elsan poikansa vaimoksi ja että Iso-Sven itse piti menemän puhumaan Yrjön kanssa. Sven esitteli Yrjölle, että saada lähettää Elsaa kaupunkiin, johonkin oppilaitokseen, jossa hän oppisi kaikellaista, kun maisteri Svensonin vaimon täytyisi osata.
Sysi-Yrjö antoi luonnollisesti myönnytyksensä, kun hän kuuli että Elsa ennen oli antanut sydämensä Ollelle.
Syksyllä piti Elsan jättämän vanhempiensa kodin.
Illalla ennen matkustustansa kotoansa, sanoi Kalle Elsalle.
— Hyvästi, kaikkein rakkahin Elsa: niinkuin minä sinua rakastan, en minä koskaan rakasta ketään muuta, ja sen vuoksi jos ei sinun hyvin käy poissa kaupungissa ollessasi, niin muista että täällä kotona löytyy sydän, joka lyö uskollisesti sinun tähtesi.
Elsa asetettiin rouva X~—-n kouluun C. kaupunkiin. Hän sai alottaa kirjoittamisella, proderamisella, piirustuksella ja monella muulla kauniilla työllä, joista ei hänellä ennen ollut aavistustakaan.
Ehtoisin tuli Olle häntä tervehtimään, puhui kuinka paljon hän rakasti häntä ja kuinka iloiseksi hän tulisi, kun Elsasta tulee sivistynyt nainen; mutta sillä niin kutsutulla sivistymisellä kävi kehnosti.
Elsa edistyi aivan vähän. Tämä ostettiin kuitenkin aivan kalliisti, sillä ilo katosi metsän tyttäreltä, joka nyt istui suljettuna aamusta ehtoosen vähäisessä, somassa huoneessa, jonka Olle oli antanut kaunistaa kaikin tavoin. Posket vaalenivat ja silmät kadottivat loistonsa. Hänen hymynsä oli surullinen ja hänen onnensa oli kadonnut. Hän toivoi ulos häkistä.
Elsa toivoi saada palata metsään, isänsä mökkiin, vapauteen; mutta hän oli vaiti ja riiteli tahtoansa vastaan, ettei olisi murehdittanut Ollea. Hänkin oli tullut hänelle vieraaksi, sillä hänen ajatuksensa ei ollut Elsan, ja välistä oli, kun hän ei olisi ymmärtänyt Ollea. Lopullisesti oli sielun hiljainen tuska koskenut ruumiisen. Elsan täytyi ottaa vuoteen turvakseen.
Kova kuumetauti ja vaarallinen rintakipu oli, kolme kuukautta oltuaan kaupungissa, katkaissut sen voimallisen tytön terveyden.
Olle oli tuskissaan. Kaupungin parhaimpiin lääkäriin turvattiin, mutta se ei voinut mitään.
Lopullisesti sanoi yksi heistä:
— Nyt ei enään ole muuta keinoa, kun viedä hänet kotiin omaistensa luo.
Olle teki niin. Enempi kuolleena kun elävänä palasi Elsa köyhään vanhempainsa kotiin, mutta kun hän sai nähdä sen matalan asunnon, ympäröittynä korkealta havumetsältä, itki hän ilosta ja, kääntyen Olleen, kurotti hän kätensä hänelle, sanoen:
— Kiitoksia Olle, sinä olet antanut minulle vapauteni. Jos minun olisi täytynyt enemmän aikaa elää häkissä tuolla poissa, niin olisi minun kanssani käynyt, kuni lintuseni; siitä olisi tullut vangin kuolema.
Elsa palasi nyt elämään ja terveyteen.
Ne kalpeat kasvot kukoistivat uudestaan, silmät rupesivat loistamaan ja huulet hymyilemään; mutta kun Olle puhui rakkaudestaan ja heidän tulevaisuudesta, niin pudisti Elsa päätään sanoen:
— Se on minun kanssani, niinkuin linnun metsässä, minä sovin ainoastaan sille. Minä kuolisin toivosta vapauteen, ja siihen yksinkertaiseen elämään, joka on tullut minulle rakkaaksi; ja sinä Olle huomaat kyllä piankin, että Elsan yksinkertaiset vaatimukset ja tavat eivät sovellu sinulle ja sinä et tyytyisi minuun. Ei, yhtävertaiset lapset sekä leikit parahin.
Syksyllä matkusti Olle taasen kaupunkiin.
Elsa itki hänen mennessä, mutta ei tahtonut seurata häntä.
* * * * *
Elsan poissa ollessa oli Kalle hoitanut vähäistä lintujen ravintolaa, niin, että huoneen oven ympärillä lenteli lintuja parvissa ja hyppelivät ulos ja sisälle auki olevasta häkin ovesta. Heillä oli koto siellä, mutta koto, joka ei poistanut heiltä vapautta.
Vuosi kului. Elsa kukoistui ja metsän kaiku saneli hänen laulujansa. Hän oli palannut vanhoin tapoihinsa ja töihinsä. Hän oli tyytyväinen ja onnellinen.
Kalle auttoi aina eteenkinpäin Yrjöä ja ehtoisilla kisaili hän Elsan kanssa; mutta jos hän silloin tuli sanoneeksi, että hän sydämestä rakasti Elsaa, niin vastasi hän:
— Älä puhu semmoisia joutavia minulle. Niin kauvan kuin ei Olle ole antanut minulle takaisin sanaani, en tahdo kuulla senlaatuista puhetta.
Keväällä tuli Olle taasen. Hänen ensimmäinen käyntinsä oli Elsan luo. Hän puhui ystävällisesti ja iloisesti hänen kanssaan ja näytti tyytyväiseltä, kun hän huomasi, että Elsa oli tullut terveeksi ja tyytyväiseksi: mutta ei sanaakaan rakkaudesta kuulunut hänen huuliltaan.
Hän oli ruvennut rakennuttamaan uudistaloa metsään, ei kaukana Yrjön tuvasta. Siitä piti tuleman suviasunto, sanoi hän.
Kun hänen piti syksyllä poislähtemän, tuli hän eräänä aamuna Elsan luo ja pyysi häntä seuraamaan itseään mäelle. Siellä he istahtivat ja Olle sanoi:
— Sano minulle nyt todellisesti, Elsa, kumpaako sinä enemmän rakastat, minua vai Kallea?
— Se on niin erilaatusta kun minä tunnen teistä, vastasi Elsa, punehtuen. — Kalle on minun vertaiseni, menestyy metsässä miilun ääressä ja yksinkertaisuudessa, niinkuin minäkin. Me rakastamme samaa työtä, samaa elämää, ja voimme puhua kaikista näistä toinen toisemme kanssa. Sinä taasen, Olle, olet niin oppinut, et sinä löydä ihanuutta myrskyisessä metsässä, et hauskuutta köyhässä olemisessa ja sen vuoksi olet sinä minusta, niinkuin korkeampi, parempi olento; sinä et ole vertaiseni.
— Enkä siis voi tulla sinulle mieheksi.
— Ei, Elsa kurotti hänelle kätensä, lisäten: mutta niin kauvan kun et sinä pidä kenestäkään toisesta, ei Elsa mene naimiseen.
— Ei niin, Elsa. — Sinä olet vapaa, ja minä olen tästä lähin veljesi, — ja sinä, sinä pidät minut aina paraana ystävänäsi.
— Sen teen niin kauvan kuin elän.
— Kiitoksia siitä, ja nyt, Elsa, jos sinä rakastat Kallea, niin valmista minulle se ilo, että tulevana vuonna, kun olen papiksi vihitty ja tulen tänne, saan lukea siunauksen sinulle ja Kallelle.
* * * * *
Seuraavana vuonna ei Olle tullut, niinkuin tavallisesti, juhannusaikaan, vaan kirjoitti ettei hänen pitänyt tuleman ennen syksyä, jolloin hän toivoi uudistalonsa olevan valmiina; ja kun hän oli kuullut ettei Elsan ja Kallen häitä pitänyt vietettämän ennen joulua, voi tapahtua että hän viipyisi siksi.
Jouluna oli paljon tekemistä Ison-Svennin talossa.
Hän vartosi poikaa kotiin, pappismiehenä.
Sitä paitsi oli Sven päättänyt, että, vaikka olisi mikä hyvään esteenä, niin ei Elsan häitä saa viettää muualla kun hänen luonaan.
Totta puhuaksemme, täytyy tunnustaa, että Sven oli hyvin tyytyväinen siitä, ettei Sysi-Yrjön tyttärestä tullut hänelle miniää ja siitä ilosta tahtoi hän oikeen kunnioittaa häntä.
Tapaninpäivänä vihki Olle aivotun morsiamensa Kallen kanssa.
Se oli ensimmäinen toimitus, jonka Olle pappina toimitti.
Hänen äänensä oli tyven ja lempeä, kun hän heille luki siunauksen, eikä kukaan voinut havaita sen nuoren papin otsalla edes varjoakaan.
Iloisena tanssi hän ringissä, kun ruunu tanssittiin morsiamelta; ja kun morsiusparin piti menemän kotiin Yrjön mökkiin metsässä, jossa paras huone oli tehty morsiushuoneeksi, seurasi Olle kanssa. Hän ajoi itse morsiusparin rekeä. Kun hän tuli uudistalonsa kohdalle, seisahtui Olle ja huusi toisille että heidänkin piti seisahtuman. Sen tehtyä pyysi hän kaikkia tulemaan sisälle juomaan morsiamen muistoa.
Koko joukko astui siihen suureen ja somaan tupaan, jossa kaikki pienemmästä suurempaan, mikä kuuluu huonekalustoon, oli uutta ja hyvää. Olle vei heidät kahteen kauniisen, uusilla huonekaluilla varustettuun kamariin. Sitte lähestyi hän kolmatta ja ottaen kiinni Elsan kädestä, sanoi hän pehmeällä äänellä:
— Pitääkö Elsa tästä vähäisestä kodista?
— Niin Olle, täällä sinun on hyvä olla.
— Ei minun, vaan sinun. Tämä on se morsiuslahja jonka minä sinulle annan. Ota se muistoksi Ollelta. Ynnä tätä, seuraa maata tarpeeksi kyllä teitä elättämään. Ja nyt, minun pikku kesytön lintuni, ole onnellinen tässä avonaisessa häkissä, keskellä metsää, sitä toivoo ystäväsi Olle.
Hän avasi morsiushuoneen oven, suuteli Elsaa otsalle ja poistui äkkiä.
Eiköhän Elsa nytkin ostanut onneansa toisen kärsimisellä.
* * * * *
Kymmenen vuotta sen jälkeen tuli Olle seurakunnan kirkkoherraksi.
Hän oli kelvollinen pappi, kävi usein Elsan luona ja näki että hän oli tyytyväinen ja onnellinen. Itse oli hän naimata.
Kun hän kuoli, lahjoitti hän omaisuutensa kouluhuoneuksen rakentamista varten.