XI.
Kylän ulkopuolella, erään rinteen juurella, jota aikoinaan oli peittänyt jo vuosikausia takaperin hävitetty metsä, oli muuan hylätty hiekkakuoppa. Tyhjennettyään viimeisenkin suonensa oli se jäänyt hylkiölle, eikä kukaan ajatellut käyttää hyödykseen tuota autiota nummea, joka ei olisi ainakaan yhteen miespolveen kasvanut mitään. Vain kerran tarjosi paroonittaren taloudenhoitaja kolmekymmentä guldenia tuosta rikkaruohojen peittämästä hiekkanummesta, joka oli armollisen rouvan huonoimpien peltojen rajalla, mutta kun kauppaan oli todenteolla ryhdyttävä, peräytyikin hoitaja. Sen koommin ei ollut ostajaa ilmautunut. Suuri olikin sentähden hämmästys, kun sellainen vihdoin jälleen ilmestyi ja kun tuo ostaja oli — Pavel Holub.
Vuosi oli kulunut siitä, kun hän oli päässyt tutkimusvankilasta, ja jokainoa päivä, niin talvella kuin kesällä, oli hän lähtenyt aikaisin työhönsä ja palannut vasta myöhään illalla. Mikään ei katkaissut tuota yksitoikkoista raatamista, ei mikään houkutellut häntä seuraamaan ympäristönsä tapahtumia. Peterin ja Vinskan häitä, jotka vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja jotka antoivat kylän vaiteliaimmillekin asukkaille paljo puheenaihetta, hän ei sanallakaan maininnut. Sinä päivänä, niinkuin kaikkina muinakin, meni hän Zbaroon, jossa sai aina työtä joko sahalla, sokeritehtaalla tai metsässä. Hän ansaitsi paljon ja voi viikon lopulla panna jokainoan pennin säästökassaansa Habrechtin lattiapalkin alle, opettaja kun antoi hänelle sekä ruuan että vaatteet. Ilolla hän näki omaisuutensa lisääntyvän päivä päivältä ja olisi ollut eloonsa hyvinkin tyytyväinen, jos vain kaksi pientä toivomusta olisi täyttynyt. Ensimäinen oli sisarensa jälleennäkeminen, toinen rauha kylän nuorison kiusanteolta. Mutta kumpikaan ei toteutunut. Yhtä monesti kun hän näyttäytyi luostarinportin edessä, yhtä monesti hän sai kääntyä tyhjin toimin takaisin, ja menipä hän kuinka aikaisin tahansa Zbaroon, aina oli vielä aikaisemmin nousseita poikia ja tyttöjä, jotka vaanivat häntä matkan varrella huutaakseen ovenraosta tai aidan takaa: "Myrkynvalmistaja!… Olet sittekin myrkynvalmistaja!"
Pavel vaikeni kauvan, mutta valitti vihdoin opettajalle katkerasti harmiaan.
"Kas, kas", vastasi tämä; "joko nyt harmittaa? Kuinka kauvan siitä onkaan, kun et vielä välittänyt vähääkään mitä ihmiset sinusta ajattelivat tai sanoivat?"
Poika punastui: "Siitäkin alkaa lopulta saada kyllänsä".
"Sitä minäkin", jatkoi Habrecht. "Jos joku on hankkinut itselleen selkäsaunan ja alussa ylvästelee: antaa vaan tulla, lopulta hän kuitenkin saa kyllänsä ja sanoo: heretkää jo, hyvät ihmiset! Mutta juuri silloin lyönnit koskevatkin, silloin vasta alkaa kärsimys. Siitä on jo pitkä aika, kun minäkin olen viimeksi nauranut ihmisten tullessa luokseni pyytämään, että loihtisin heidän vainionsa rakeidentuhoa ja latonsa salamaniskua vastaan. Ja tuo on kuitenkin aikoinaan minua huvittanut. Oi rakas ihminen!… Tänään lankeisin iloiten jokaisen aasin kaulaan, joka luulisi minua yhtä typeräksi kuin hän itsekin on."
Kapakassa neuvottelivat talonpojat hiekkakuopan myymisestä Pavelille.
Seppä Antonin mieltä kysyttäessä hän puolusti myöntiä.
Häneen oli vaikuttanut oikeuden päätös Pavelin syyttömyydestä ja asiantuntijain lausunto oli poistanut loputkin arvelut myrkyn suhteen. Hänen neuvonsa oli: myytäköön kuoppa Pavelille, hänellä on rahaa, hän voi sen maksaa. Ehdotus hyväksyttiin.
Pavel julistettiin täys-ikäiseksi ja sai maksaa kuopasta korkean hinnan, sillä hänelle selitettiin ettei kunta, jonka rasituksena hän oli ollut seitsemän vuotta, suinkaan voinut antaa hänelle mitään ilmaiseksi.
Mutta hänen omasta mielestään ei tuo summa ollut ollenkaan liian suuri. Hänestä oli mikä summa tahansa, joka aikaansai sellaisen ihmeen, että teki hänet, kerjäläisen, kunnanlapsen, maapalstan omistajaksi, aivan mitätön. Suosijansa kanssa hän vietti sitä päivää, jolloin kauppakirja vihdoinkin allekirjotettiin, mitä juhlallisimmin.
Habrecht sytytti lampun lisäksi vielä kynttilän palamaan ja Pavel levitti pöydälle aarteensa: oikeuden päätöksen, kauppakirjan, loput säästönsä ja Miladan pienen kukkaron vielä koskemattomine sisällyksineen. Rahat laskettiin ja mökinrakennuksen kustannusehdotus laadittiin. Tiilistä ei tule puutetta, ne Pavel valmistaa opettajan pellolla, siellä ei tarvitse savea kaukaa hakea. Vaikeampaa sen sijaan on puuaineen hankinta, siihen eivät hänen nykyiset varansa riitä eikä hän voi paraimmassakaan tapauksessa saada tarpeellista summaa kokoon ennen ensi syksyä. Onneksi tarvitaan katonkannattimia vasta viimeiseksi; Pavelin ensimäisiä huolia olisi perustuksen laskeminen ja seinien muuraaminen. Mutta olihan siinäkin kylliksi, kylliksi sille, jolta ei omiin puuhiinsa riittänyt muuta aikaa, kuin mikä jää aamua ja iltaa tähteeksi vieraan työssä ollessaan.
Suunnitelman valmistuttua toi poika kirjotustarpeensa ja kirjotti huokaillen ja hikoillen seuraavan kirjeen:
"Milada,
rakkahin sisareni, olen kolme kertaa pyrkinyt luoksesi, mutta luostarinsisaret eivät ole antaneet minulle lupaa, opettaja on heille jo kirjottanut. Milada, minä olen ostanut hiekkakuopan johon rakennan mökin itselleni ja äidille, pyydä paroonitarta että hän antaa minun tulla luoksesi koska olen viaton ja olen saanut oikeuden päätöksen että minun ei tarvitse kärsiä rangaistusta minulla on myöskin uudet vaatteet enkä enää tahtoisi olla luostarissa renkinä kun minulla on hiekkakuoppani. Sitte luostarinsisaret kaiketi päästävät minut luoksesi."
Myöskin äidilleen kirjotti Pavel vielä samana iltana ja kertoi että äiti rangaistusaikansa päätyttyä saisi tyyssijan hänen luonansa.
Äidiltä saapui pian vastaus, täynnä rakkautta, kiitosta ja ikävöimistä. Miladan vastaus viipyi kauvan ja tuotti tullessaan suuren pettymyksen.
"Rakas Pavel, minä olen aina tiennyt että olet viaton" — näin kuului kirje — "ja olen iloinnut ja kiittänyt Jumalaa että hän katsoo sinut sen arvoiseksi, että saat viattomasti kärsiä meidän rakkaan Vapahtajamme esikuvan mukaan. Ja nyt täytyy minun sanoa sinulle jotakin, rakas Pavel. En ole saanut sinua nähdä pitkiin aikoihin, mutta se johtui ainoastaan tottelevaisuudesta eikä vapaaehtoisesta uhrautumisesta, eikä Vapahtajani ole lukenut sitä minun ansiokseni. Nyt on kunnianarvoisa johtajatar antanut luvan että saat tulla luokseni, ja nyt vasta voin tehdä vapaaehtoisen uhrauksen. Minä teen sen, Pavel, ja pyydän sinua, rakas Pavel: älä tule luokseni, odota vielä vuosi, odota nurkumatta, sillä ainoastaan sellainen uhri, jonka laskemme iloisina ristin juurelle, on Jumalalle otollinen ja luetaan niiden hyväksi, joidenka puolesta sen teemme. Kieltäytykäämme ilolla, sinä tiedät että teemme sen vanhempiemme sielun tähden, joilla ei ole muita puolustajia ikuisen tuomarin edessä. Älä siis tule. Jos kuitenkin tulisit, rakas, rakas Pavel, niin olisi kaikki turhaa — minua et näkisi, vaan pyytäisin hyviä luostarinsisaria kätkemään minut sinulta. Sinun täytyisi mennä tiehesi minua näkemättä ja tekisit vain sydämeni hyvin surulliseksi, sillä minä rakastan sinua, rakas Pavelini, varmaan enemmän kuin itse rakastat itseäsi."
"Mitä sisaresi kirjottaa?" kysyi Habrecht nähdessään pojan alakuloisesti tuijottavan paperiin, jonka kaunista, säännöllistä käsialaa hän oli hitaasti tavaillut. Pavel kumartui äkkiä eteenpäin ja suuret kyyneleet vierähtivät hänen silmistään.
"Mitä hän kirjottaa?" uudisti opettaja, mutta ei saanut vastausta eikä enää kysynytkään, hänhän tiesi omasta kokemuksestaan että kun ihminen tahtoo vaijeta, niin ei mikään voima voi riistää häneltä salaisuuttaan.
Kevään tultua teki Pavel monena kuutamoyönä peräkkäin tiiliä rakennukseensa. Useammin kuin yhden kerran huomasi hän illalla tehtaalta palatessaan työnsä sillä välin turmelluksi. Pienet jalat olivat juosseet vielä pehmeiden tiilien yli ja tehneet ne kelpaamattomiksi. Pavel väijyi pieniä kiusanhenkiään, otti ne kiinni ja vei kirkkoherran luo. He saivat varotuksen, mutta siitä ei ollut mitään apua, vaan vallattomuutta yhä jatkui. Silloin päätti Pavel itse jakaa oikeutta. Kepillä varustettuna aikoi hän asettua vanhan leveärunkoisen pähkinäpuun taakse, odottaakseen kylästä tulevia vihollisia ja antaakseen niille aika selkäsaunan. Suureksi hämmästyksekseen tapasi hän kuitenkin vartijatoimessa jo toisen miehen — Virgilin. Hänelläkin oli keppi kädessään.
"Olen täällä", sanoi hän; "muutamia olen jo ajanut käpälämäkeen."
"Mitä sinä siellä, konna?" huusi Pavel hänelle. "Pois, heittiö; sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä!" Hän kohotti uhaten keppiään.
Virgil oli laskenut oman keppinsä maahan ja kyyristynyt kokoon.
Vavisten ja nöyrästi puheli hän:
"Paveliseni, älä lyö minua. Anna minun seistä täällä, vartioin sinun tiiliäsi."
"Paras vartija tosiaankin! Kyllä tunnen sinut. Mene helvettiin, paholaisen ruoka!"
"Älä puhu hänestä", rukoili vanhus vapisevin polvin; "älä Jumalan tähden puhu hänestä. Olen jo vanha, Paveliseni, ja kuolen pian; sinun ei pidä käskeä minua helvettiin."
"Yhdentekevä jos käsken tahi en, yhdentekevä jos menet tahi et; ellet itse mene, tulee hän sinua noutamaan."
Virgil alkoi itkeä: "Muorikin kuolee pian ja hän pelkää. Hän tahtoisi nähdä sinut ennenkuin kuolee. Hän se olikin, joka sanoi: mene sinä vartioimaan hänen tiiliään."
Pavel katseli häntä kauvan tarkkaavasti. Minkä näköinen hän olikaan, miten kumman näköinen! Kokoonkyyristynyt ja laiha, vilusta värisevä ohuissa vaatteissaan ja kasvot tulipunaiset kuin punainen lasilamppu. Öljynä, joka tuota kurjaa olentoa valaisi, oli paloviina; ainoana lohdutuksena, joka häntä virvotti, ajattelematon suurukous.
Konna-raukka, ajatteli Pavel; ne ajat ovat menneet, jolloin sinä minua pieksit, nyt ryömit edessäni. "Jäähän sitte", sanoi hän hitaasti, yhä vielä epäluuloa täynnä. "Pian se nähdään, minkälainen vartija olet."
Hänen takaisin tullessaan oli kaikki kunnossa. Virgil oli todella ollut uskollinen vartija, eikä pyytänyt kiitosta eikä palkkaa, kyseli vain myötäänsä: "Etkö tule muorin luo?"
Pavel käski sanoa Virgilovalle että häneen nähden hän kyllä voi rauhassa kuolla, mutta hänen luonansa Pavel ei tahdo käydä. Pääsyynä kieltoonsa oli pelko, että tapaisi Vinskan äitinsä luona eikä silloin voisi häntä karttaa, niinkuin oli tehnyt aina siitä asti kuin tämä oli tullut Peterin vaimoksi. Ja niinkuin hän käänsi silmänsä poispäin hänet kohdatessaan, niinkuin hän vältti mikäli mahdollista kuulemasta hänestä mitään, samoin hän karkotti jokaisen Vinskaa koskevan ajatuksenkin, joita, sen pahempi, pyrki väkisinkin mielessään heräämään.
Vinska oli saavuttanut toiveittensa päämaalin ja Pavel oli häntä siinä avustanut, nyt oli asiasta tehtävä loppu. Mikä lie ollutkaan, joka häntä yhä vielä kiusasi, mikä häntä itseään voimakkaampi, joka tuotti hänelle tuskia tuota naista nähdessään? Pavel laski käsivartensa rinnoilleen sydämen kohdalle ja mutisi kiroten: "Älä tykytä!" Mutta se tykytti siitä huolimatta kauniin talonemännän astuessa ohitse tai ajaessa noissa samoissa vaunuissa, joissa hänen miehensä puolitoista vuotta sitte oli vienyt Pavelin oikeuteen. Vinska pyrki näyttämään onnelliselta, mutta todella onnelliseksi hän tuskin voi itseään tuntea. Peter oli ahne, tyrannimainen aviomies, joka teki tyhjäksi kaikki Virgilovan ennustukset. Hänen appivanhempansa eivät rohenneet pistää jalkaansa hänen taloonsa; se vähä, minkä Vinska voi tehdä heidän asemansa parantamiseksi, tapahtui salaa, pelolla ja vavistuksella.
Vinska itse eleli vauraasti ja vietti suurella komeudella toisen lapsensa ristiäisiä, mutta tämä, niinkuin ensimäinenkin, kohta häitten jälkeen syntynyt, kuoli muutaman viikon vanhana ja kylässä alettiin kuiskailla: "Hän näyttää jäävän lapsettomaksi".
Pavel sattui kulkemaan ohitse juuri kun pieni kirstu aivan hiljaa ja ikäänkuin häveten vietiin portista ulos. Hän kuuli tuvasta nyyhkytystä, nyyhkytystä, joka tunkeutui hänen sieluunsa muistuttaen sitä hetkeä, jolloin tuo onneton, jonka hän heitti ulos, oli nojautunut hänen rintaansa vasten ja hänet hyväilyillään hurmannut.
Virgilova näki vielä toisen lapsenlapsensa kuoleman, mutta pian sen jälkeen tuli hänenkin viimeinen hetkensä, kovan, kauhistavan kuolonkamppauksen jälkeen.
Pappi ei saattanut poistua hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä; vielä maailmasta erotessaan hän halusi siunauksia ja esirukouksia, ja sammuneissa silmissään kuvastui kysymys: onko minulle annettu anteeksi?
Pavel kuunteli välinpitämättömästi tietoa hänen kuolemastaan ja jäi kylmäksi Virgilin valituksille. Ainoa lohdutus, minkä hän puolestaan antoi leskelle, kuului: "Pieni vahinko", jolloin Virgil keskeytti surunpurkauksensa, katsoi silmiään räpyttäen Paveliin ja kysyi puoleksi vakuutettuna: "Niinkö arvelet?"
Tämä sattui syyskesällä ja ensimäisenä sunnuntaina sen jälkeen kutsui kirkkoherra Pavelin luokseen.
Hän meni heti jumalanpalveluksen päätyttyä. Hengen mies istui puutarhansa penkillä kauniin päärynäpuun alla, jonka hedelmät jo alkoivat käydä kullanvärisiksi. Hän oli vaipunut sanomalehden lukemiseen, Pavel seisoi hetkisen paikoillaan, uskaltamatta puhutella kirkkoherraa ennenkuin tämä nosti pienet, kalpeat, leveälierisen olkihatun varjostamat kasvonsa ja jonkun verran hidastellen sanoi: "Sinulle on tehty vääryyttä". Hänen katseensa liukui Pavelin ohi kauvas etäisyyteen. "Sinä et ole syypää esimiehen kuolemaan."
"En suinkaan", sanoi Pavel, "mutta kuitenkin lapset juoksevat jälessäni huutaen: myrkynvalmistaja!… Pyytäisin että herra kirkkoherra kieltäisi heitä huutamasta jälkeeni."
"Luuletko heidän tekevän sitä minun luvallani?" kysyi pappi närkästyneesti.
"Ja vanhemmat henkilöt ovat samanlaisia", jatkoi Pavel. "Kolme kertaa olen istuttanut nummelleni pieniä kuusia, mitään muuta ei siellä kuitenkaan kasva. Kolme kertaa he ovat ne repineet maasta ylös. He sanovat: sinun mökkisi pitää olla vapaana, sinun mökkiisi tahdomme katsella joka puolelta, tahdomme tietää mitä sinä mökissäsi teet."
Kirkkoherra yskähti: "Hm, hm… Se johtuu siitä, että sinulla on niin huono maine. Sinun täytyy koettaa parantaa mainettasi."
Pavel mutisi: "Minulla on oikeuden päätös".
"Siitä ei ole mitään hyötyä, ellei ihmiset sitä usko", sanoi hengellinen. "Uskosta kaikki riippuu, niin suuressa kuin pienessä. Ikuiseksi autuudeksesi sinun täytyy uskoa Jumalaan, maallinen onnesi vaatii että ihmiset uskovat sinua."
"Se olisi varmaankin hyvä se."
"Tarkotat että olisi hyvä, jos voisit tuon luottamuksen itsellesi voittaa, niinkö?"
"Niin."
"Siis pyri siihen! Sinä olet jo alkanut vaeltaa parempaa tietä ja sinun täytyy pyrkiä sillä tiellä yhä eteenpäin. Ilman tukea se kuitenkaan tuskin käy päinsä, sellaista tulet vielä kauvan kaipaamaan. Tähän saakka oli opettaja sinun tukenasi … vaan kauvan hän ei enää voine sitä olla."
"Miten? Minkätähden? — Miksei enää kauvan?"
"Siksi, että hänet siirretään toiseen kouluun."
"Siirretään?" huudahti Pavel hämmästyneenä.
"Luultavasti."
Kirkkoherra katsoi häneen hetkisen tiukasti, ja sanoi sitte: "Enemmän kuin luultavasti — aivan varmasti. Mieti asiaa ja ajattele kenen puoleen voit kääntyä, kun opettaja lähtee, kenelle silloin voit sanoa: pyydän että te otatte minut suojaanne."
Pavel katsoi häneen aivan murtuneena ja kirkkoherra, osottaakseen tuolle kömpelölle pojalle, joka oli hänelle suorastaan vastenmielinen, edes sielunpaimenen osanottoa, jatkoi: "Ajatteleppas, eikö ole ketään, johon voisit luottaa ja jolle voisit asiasi puhua?"
Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä ennenkuin sai vastauksen, ja silloin kuului niin jyrkkä: "ei ketään" — että pappi ei enää koettanutkaan muuttaa tuota vakuutusta. Hän yskähti.
"Vai niin", sanoi hän, "eikö ketään? Se on ikävä seikka. Ajattele kuitenkin hiukan, ehkä voisit sentään muistaa jonkun henkilön." Hän nojautui jälleen puuta vasten, katsoi avaruuteen ja sanoi lopuksi: "Voit mennä kotiisi ja sanoa opettajalle, että illalla luultavasti käyn hänen luonaan."
Pavel poistui hämmästyneenä, melkein huumautuneena, ikäänkuin olisi saanut iskun päähänsä.
Kotiin tultuaan tapasi hän opettajan kirjansa ääressä pöydän luona. Hänen kasvoillaan näkyi tuo suloisen tuskan ilme, joka niitä aina kirkasti hänen syventyessään noihin rakkaisiin lehtiin. Pavel seisahtui häntä vastapäätä ja katseli opettajaa tavattomalla tarkkaavaisuudella. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut lukijaa häiritä, mutta huudahti vihdoin vasten tahtoaan: "Herra opettaja, mitä minun täytyykään teistä kuulla?"
Pavel oli tuskin ennättänyt lausua tuon nuhtelevan kysymyksen, kun häntä jo pelästytti sanojensa vaikutus. Habrecht sävähti kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, silmänsä muuttuivat sameiksi, alaleuka riippui velttona alaspäin ja hän koetti turhaan puhua, kuului vain epäselviä ääniä. Ilmaa tavottaen heilautti hän käsiään ja vaipui voihkien ja ähkien takaisin tuolilleen. Mutta Pavel, joka ei ollut milloinkaan nähnyt ihmisen kuolevan ja luuli sen suoriutuvan paljoa helpommin kuin asianlaita todellisuudessa on, heittäytyi polvilleen ja rukoili ristissä käsin: "Älkää kuolko, herra opettaja, älkää kuolko!"
Heikko hymy väreili opettajan huulilla. "Mitä joutavia", sanoi hän; "nyt ei ole kuolemasta puhe, vaan siitä mitä olet minusta kuullut. Tunnusta!" huusi hän kohoutuen ylös ja kamalasti silmiään pyörittäen. "Kuinka se onkaan, miten tuo mielettömyys kuuluu? Oi, sinä kirottu mielettömyys!… Ei kukaan järkevä sitä usko, ja kuitenkin se elää uskosta, hiipien eteenpäin syvällä ja pimeässä… Kerro mitä olet kuullut!" Hän nosti Pavelin lattialta ja ravisteli häntä. Kun hämmästynyt poika sitte aikoi puhua, likisti hän kätensä hänen suutaan vasten ja käski hänen vaijeta.
"Mitä aijot puhua? Sitä, minkä tiedän jo ennestään ja joka minua inhottaa, joka ei suo yölläkään rauhaa. Vaiti!" huusi hän, "tahdon kerrankin puhua, minä viheliäinen valehtelija, tahdon sanoa totuuden, minä onneton publikaani, ilmottaa sen toiselle onnettomalle publikaanille. Istuunnu kuuntelemaan ja pidä korvasi avoinna. Se on surullinen kertomus kurjasta mielettömyydestä, mutta se on pyhä, sillä se on tosi."
Hän meni vesiruukun ääreen ja joi pitkin siemauksin ja alkoi sitte kertoa hiljaa ja nopeasti. Hän oli opettajan poika ja oli jo aikaisimmasta nuoruudestaan ollut kivuloisen isänsä apulaisena. Lahjansa, olot, kaikki tyyni näyttivät kehottavan häntä valitsemaan itselleen saman elämänuran kuin isänsäkin. Mutta hänen sydäntään paisutti kunnianhimo ja turhamaisuus, ja nuo huonot avut suuntasivat hänen halunsa kauvas saavutettavista päämääristä, loihtien hänen eteensä korkeampia elämäntehtäviä. Hän kuvitteli itseään korkea-arvoiseksi professoriksi jossakin suuressa kaupungissa ja samaa haaveili hänen heikko isänsä, ja nuo tulevaisuuden varjokuvat imivät ravintonsa todellisuuden lihasta ja verestä, imivät hänen nuoruutensa voimia ja terveyttä, riistivät häneltä öittenkin levon … kuinka kauvan kestää molemmista päistä sytytetty kynttilä palaa? Ei kukaan ihminen voi yhtaikaa elää kahtena — päivin opettajana, öisin tutkijana. Ensimäinen oli vielä hyvinkin nuori, mutta toinen oli jo vanhus, sillä aika, josta hän voi käyttää viimemainitun hyväksi vain puolet, kului tavattomalla nopeudella. Eräänä aamuna vaipui hän maahan koulusalin rappujen eteen. Kuin kaukaisesta etäisyydestä hän vielä kuuli vapisevan valitushuudon, näki kuin sumussa rakastetut vanhuksenkasvot puoleensa kumartuneina; sitte seurasi hiljaisuus ja pimeys ja hän tunsi miellyttävän, syvän rauhan laskeutuvan ylitseen.
Kului pitkä aika; Habrecht makasi sairasvuoteella, aluksi kuumeenhoureissa, myöhemmin tylsässä tajuttomuuden tilassa. Hänet luultiin kuolleeksi, pantiin arkkuun ja kannettiin ruumishuoneeseen. Siellä hän heräsi. — Mutta elämään palaaminen herätti ainoastaan kauhua, ei ollut enää ketään, joka olisi siitä iloinnut. Pelästys ja suru olivat surmanneet hänen isänsä, tämä oli jo pari päivää sitte viety hautuumaalle, ja kuolleista noussut itsekin olisi mieluummin seurannut häntä kuin ryhtynyt murtuneena miehenä uudestaan elämäntaisteluun. Lukujen jatkamista ei saattanut enää ajatellakkaan. — Habrecht pyrki isänsä virkaan ja sai sen — kyläläisten harmiksi.
"Kun ihminen on ollut kolme päivää kuolleena ja jälleen virkoo elämään, niin se on joka tapauksessa kamala asia. Missä hänen sielunsa on ollut nämät kolme päivää? Mistä kamalasta paikasta se onkaan tullut takaisin…?" sanoivat he. Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja, syntyi kokonainen satu siitä, mitä koulumestari oli nähnyt manalassa käydessään. Ja hän antoi heidän kertoa satujaan. Hän oli viheliäinen, haaksirikkoinen ihminen, joka ei luullut saavuttavansa edes oppilastensakaan kunnioitusta, mutta joka nyt mielihyvällä huomasi että aikuisetkin häntä pelkäsivät ja että jokainen koetti niin puheissa kuin töissä olla hänelle myötäsukaa. Hän oli kadottanut mahdollisuuden tyydyttää jaloa kunnianhimoaan, nyt hän takertui väärän kunnianhimon verkkoon ja turvautui sen tyydyttämiseksi hylättäviin keinoihin. Hän ylläpiti mielettömyyttä, jota vastaan hänen olisi pitänyt taistella; hän, opettaja, jonka tehtävänä oli totuuden levittäminen ja taikauskon vastustaminen, hän kannatti valhetta ja tyhmyyttä — vihollista. Hän kavalsi oman asiansa, hän ylläpiti ennakkoluuloja, koska se tyydytti hänen itserakkauttaan.
Kirkkoherra, joka oivalsi hänen tilansa, moitti hänen tekoaan, ja omatuntonsakin häntä soimasi. Ja niin hän päätti muuttaa menettelyään ja luuli helposti onnistuvansa.
Mutta — mitä hän saikaan kokea? Mielettömyys, jota hän oli aikaisemmin tukenut ja nyt tahtoi hävittää, ei ollut enää hävitettävissä. Ei nopeaan eikä hitaasti, ei pienillä eikä suurilla ponnistuksilla…
"Olen viskannut tyhmyydelle puupalikan, ja se on siitä tehnyt nuijan, jolla nyt minut musertaa… Olen leikkinyt käärmeiden kanssa, ja kun huomaan olevani väärässä ja haluan lopettaa, on kaikki myöhäistä: ne ovat jo kietoutuneet ympärilleni."
Tuskastuttavan rauhattomuuden valtaamana alotti hän tavanmukaisen huoneessa kävelemisensä.
"Kunpa olisin edes oikea pahantekijä, vaikkapa murhaaja — rehellinen murhaaja, enkä se vaivainen valhettelija mikä olen … olen! Siitä ei pääse irti. Vilppi on pureutunut ihmiseen kiinni ja hallitsee häntä vastoin hänen tahtoaan. On kamalata tahtoa olla totuudenmukainen voimatta enää viedä pyrkimystään perille."
Hän seisahtui Pavelin eteen, tarttui pojan käsivarsiin ja ravisti niistä. "Samaa saat sinäkin kokea, ellet muuta tapojasi… Muuta tapasi! Se on vielä mahdollista."
"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi Pavel.
"Älä valehtele, älä sano itsestäsi mitään, mitä et pidä totena, ei hyvää, sillä se on ala-arvoista, eikä pahaa, sillä se on typerää. Sinä alistut jokaisen palvelijaksi, jolle valehtelet itsestäsi, vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinua huonompi ja vähäpätöisempi. Tiedän, mitä haluat, tahdot olla uppiniskainen ylläpitääksesi muiden vihaa… Odotahan, kunnes tulee katumus, — se tulee sinullekin, se on jo ovella — odotahan, kunnes kerran kauhistut omaa itseäsi."
"Opettaja", keskeytti Pavel; "olkaa levollinen, joku koputtaa."
Habrecht säikähti. "Koputtaa? — Mikä? — Kuka?… Oi — teidän
Korkea-arvoisuutenne…!"
Pappi astui sisään. "Olen koputtanut kolme kertaa", sanoi hän, "mutta ette ole kuullut, olette puhunut niin äänekkäästi." Hänen älykkäät, terävät silmänsä katselivat tarkkaavasti hänen odottamattoman tulonsa kautta hämmästynyttä opettajaa.
"Oi, teidän Korkea-arvoisuutenne, kuinka ilahuttavaa … mitä suvaitsette? — Tuolin … Pavel, tuoli tänne!" änkytti Habrecht ja kiiruhti pöydän ääreen, jota vasten nojasi vapisevia polviaan laskien käsivartensa suojelevasti sen yli. Tavattomalla kömpelyydellään kiinnitti hän papin huomion juuri siihen, jota ei mistään hinnasta olisi suonut hänen näkevän, pöydällä olevaan avonaiseen kirjaan.
Kirkkoherra astui lähemmäksi, katsoi, ennenkuin Habrecht sai sen estetyksi, nimilehteä ja luki hämmästyksellä, inholla ja kauhulla: Titi Lucretii Cari: De rerum natura. [De rerum natura, roomalaisen runoilijan Titus Lucretius Carus'en (synt. v. 94 ennen Kr.) kirjottama laaja opetusruno, sisältävä fysiikan, sielutieteen, jumaluusopin ja siveysopin perusteet. Suomentajan muist.]
Hän vetäsi kätensä pois, pyyhki sitä kiivaasti nuttuunsa ja huusi:
"Lucretius… Oi, herra opettaja — oi…!"
Ja Habrecht, sieluntuskissaan väännellen, tyyntyi hitaasti, vaivaloisesti — valhetellakseen. "Tilapäistä", änkytti hän, "sattumalta säilynyt tuo kirja aikaisemmilta tutkintoajoilta … sattumalta nyt joutunut esille…"
"Toivon niin, uskon niin, muussa tapauksessa surkuttelisin teitä", vastasi hengellinen, joka katsoi häneen herkeämättä.
"Ja teillä on siihen oikeus, teillä, joka voitte luvata taivaan autuuden jokaiselle, joka tulee teidän luoksenne lohdutusta etsimään!" huudahti Habrecht.
Kun pappi oli mennyt, otti hän kirjansa, hyväili sitä kuin elävää olentoa ja kätki poveensa tuon rakkaan ystävän, jota hän luki yhä uudistuvalla ihastuksella, mutta jota ei uskaltanut koskaan julkisesti omistaa.