XII.
Pavel rakensi reippaasti mökkiään, ja se valmistui kaikista niistä vastenmielisyyden ja ilkeyden ilmauksista huolimatta, jotka hänen uutteraa työtään hidastuttivat. Siinä se nyt oli, sammal- ja olkikattoisena, matalana ja vaatimattomana. Kolmesta pienestä ikkunasta tirkisti köyhyys, mutta ken ymmärsi näkymättömiä kirjotuksia, hän oli näkevinään kapean oven päällä lauseen: Minun kauttani astuu sisään ahkeruus, joka köyhyyden karkottaa. Tähän aikaan oli mökkipahanen jokaisen ohikulkevan pilkkana. Pavel ei kuitenkaan antanut tuon seikan tärvätä pikku mökkinsä synnyttämää mielihyvää, vaan ryhtyi ilomielin sitä sisustamaan. Hän oli laittanut tulisijan ja ostanut pienen lautavaraston. Tuota varastoa tarkasteli hän eräänä päivänä opettajan kanssa. He neuvottelivat, käänsivät jokaista lautaa sen seitsemänkin kertaa ja tuumivat miten sitä parhaiten käytettäisiin. Äkkiä kohotti Pavel päänsä. Kuului raskaiden vaunujen jyrinää, mikä kiipesi mäkeä ylös.
"Paroonitar tulee!" huusi Pavel. "Hän ei ole vielä nähnyt mökkiäni; mitä hän nyt sanonee, kun näkee että minulla on mökki!"
Paroonitar ei todellakaan tiennyt mitään Pavelin rakennuspuuhista. Vanhan rouvan ajomatkat kulkivat säännöllisesti toiseen suuntaan. Huonoa, jyrkkää tietä kylän läpi hän ei ajanut kuin kerran vuodessa, enimmäkseen syksyisin, käydessään katsomassa vanhaa, eläkettä nauttivaa metsäherraansa hänen virkatalossaan. Se oli matkan päämääränä tänäänkin, ja luultavasti hän olisi käynyt useamminkin, ellei Mathias-palvelijallaan olisi ollut kaikenmoisia verukkeita näitä matkoja vastaan. Ukkoa näet vaivasi pahanlainen jalkakihti, jonka vuoksi hän pelkäsi jalankävelemistä ja etenkin näitä matkoja, kun hyvin tiesi että ennätettyään kylän loppupäähän, jossa alkoi jyrkkä nousu, kuuluisi käsky: "Astu alas Mathias, olet liian paksu, eihän hevosraukat jaksa sinua vetää".
Kun Pavel huomasi vaunujen lähenevän, oli Mathias juuri astunut alas ja käveli happaman näköisenä vaunujen perässä, sisässä istui paroonitar yhtä happamana. Häntä harmitti kuskinsa kyhmyniskaisuus, joka hänen mielestään osotti kunnioituksen puutetta, vaikka se itse asiassa oli vanhuuden vikaa. "Nykyajan ihmiset eivät enää osaa edes suorina istua!… Mitä sekin on olevinaan!… Oikein hävettää!…" Haltijatar itse istui suorana kuin kynttilä, oikaisten itseään niin paljo kuin mahdollista näyttääkseen siten hyvää esimerkkiä, puuha jolla ei kuitenkaan ollut kuskiin mitään vaikutusta. Sen ohessa hän tarkasteli ympärilleen vilkkaasti ja uteliaasti suurten silmälasiensa läpi, jommoisia käytti aina näillä matkoilla. Kun vaunut olivat ennättäneet hiekkakuopalle asti, huomasi hän Pavelin mökin ja huusi: "Mathias, kuka on tuonne tallin rakentanut? Mitä varten sinne on talli tehty?"
Mathias kiiruhti askeleitaan, kohotti hattuaan ja vastasi: "Se on mökki".
"Mökki! Kuka sen on rakentanut?" Mathias naurahti halveksivasti:
"Sehän on Pavelin, tuon Holubin."
"Varjele! Sekö huoneita rakentaa?"
"Niin", sanoi Mathias ja asetti tutunomaisesti kätensä vaununovelle. "Sanotaan että se on äitiä varten, jotta hänellä olisi joku paikka minne puikahtaa, kun pääsee kuritushuoneesta. Siitä se tulee vielä ryövärien pesä; hyvä sentään että on niin erikseen ja loitolla kylästä."
Tämän keskustelun aikana olivat ajoneuvot ennättäneet aivan mökin kohdalle, josta ne erotti vain tienreuna ja Pavelin lautakasa.
Paroonitar käski kuskin pysäyttämään hevoset. Hän kumartui vaunusta ulos ja kysyi: "Mitä lautoja nuo ovat?"
Habrecht astui esiin tervehtien armollista rouvaa.
"Oi, sehän on opettaja", puheli paroonitar; "sepä oli mainiota! Te kai voitte sanoa minulle kenenkä nuo laudat ovat?"
"Linnan sahalta tuotuja, teidän Armonne."
"Ja miten ne ovat tänne joutuneet?" "Pavel Holubin omaisuutena, hän on ne ostanut."
"Ostanut?" huudahti paroonitar. "Onpa vaikeata uskoa että hänkin on jotakin ostanut."
Pavel oli tähän saakka pysyttäytynyt liikkumattomana koulumestarin selän takana. Armollisen rouvan viimeiset sanat kuultuaan hän oikasihe, kääntyi, juoksi mökkiin ja palasi tuossa tuokiossa heiluttaen kädessään paperiarkkia, jonka sanaakaan sanomatta ojensi paroonittarelle.
"Mitä se on?" kysyi tämä. "Mitä hän minulle toi?"
"Kuitatun laskun ostetuista laudoista", vastasi Habrecht, jolle kysymys oli kohdistettukin.
"Vai niin — tuo ostaa ja maksaa laskunsa? Mistä hän saa rahoja? Olen kuullut että hän olisi varastanut täyden rahakukkaron."
"Vanha juttu, teidän Armonne; juttu joka ei ollut tosi edes uutenakaan."
"Tiedän vanhastaan että te aina häntä puolustatte. Teidän mielestänne teen aina vääryyttä tuolle kelvottomalle ihmiselle."
"Hän ei ole enää kelvoton. Ne ajat ovat olleet ja menneet, teidän
Armonne voi uskoa minua."
"Miksei hän sitte puhu itse puolestaan? Minkätähden hän seisoo tuolla kuin paha omatunto?… Pyydä anteeksi", sanoi vanha rouva Paveliin kääntyen, "sano edes jotakin, pyydä jotakin. Jos olisin tiennyt, että sinä rakennat mökkiä ja tarvitset lautoja, olisin lahjottanut ne sinulle… Etkö voi pyytää?… Etkö tiedä mitään, mitä minulta pyytäisit?"
Pavel nosti nyt silmänsä vanhaan rouvaan. Hitaasti, epäillen katsoi hän häneen. Ja nähtyään nuo synkät silmät, niiden surullisen, sanomatonta ikävöimistä kertovan ilmeen, ei paroonitar enää ollut epätietoinen mikä hänen mieltään painosti.
"Mitä siis tahtoisit?" sanoi hän. "Puhu asiasi!"
Pavel epäröi hetkisen, rohkasi vihdoin mielensä ja vastasi jotenkin selvään ja varmasti: "Pyytäisin rouva paroonitarta kirjottamaan sisarelleni, että hän antaisi minulle luvan käydä hänen luonaan."
Kärsimättömästi pudisti paroonitar päätään: "Sitä en voi tehdä, siihen asiaan en sekaannu, se kuuluu luostarinsisarille. Miladan luo ei voi sillälailla mennä, niin usein kuin päähän pälkähtää, en edes minäkään. Milada ei enää kuulu meille, hän on taivaan oma… Tuo ihminen puhuu aina tuosta samasta asiasta", sanoi hän Habrechtin puoleen kääntyen; "en ymmärrä mitenkä voidaan sanoa että hän olisi muuttunut… Ja nyt lähdemme. — Adieu! Eteenpäin Jakob!"
Vaunut lähtivät liikkeelle, mutta eivät ennättäneet pitkällekään, kun paroonitar jälleen käski pysäyttää, viittaili Habrechtia luokseen ja kysyi:
"Mikä meidän uutta opettajaa vaivaa? Miksei hän tule? Hänenhän olisi pitänyt esittää itsensä tänään."
"Huomenna, teidän Armonne, jos rohkenen ilmottaa."
"Kuinka, huomennako?… Eikö tänään olekkaan keskiviikko?"
"Pyydän anteeksi, tänään on tiistai."
"Tiistai? Se on aivan toista. Olen jo luullut että nuorukainen, joka luultavasti on joku oppinut tomppeli, pitäisi tarpeettomana käydä linnanomistajatarta tervehtimässä. Ja milloinka te matkustatte, opettaja?"
"Ensi viikolla, teidän Armonne."
"Vahinko, vahinko; emme saa teidän jälkeenne parempaa", sanoi paroonitar ja ajoi tiehensä nyökäytellen Habrechtille armollisesti päätään.
Kun opettaja kääntyi Paveliin, seisoi tämä liikkumattomana ja kasvoiltaan tulipunaisena. "Se on siis kuitenkin totta?" sanoi hän hengittäen vaivaloisesti, ikäänkuin kurkkunsa olisi ollut tukossa. "Te lähdette pois?"
"Toisin sanoen, siirretään pois", vastasi Habrecht hitaasti. "Minut määrätään toiseen paikkaan."
"Kauvaksiko?"
"Jotenkin kauvaksi."
"Oletteko tietänyt siitä jo kauvan että teidät siirretään muuanne?"
"Kauvan — en kauvan — miten asian käsittää…"
"Miksette ole sanonut siitä minulle mitään?"
"Miksi? Olethan kuullut ilman sanomattanikin."
"Vaan en ole saattanut uskoa, en herra kirkkoherraakaan, muita en ensinkään. Olen itsekseni ajatellut, että jos niin olisi, silloin te itsekin sen minulle sanoisitte…" Enempää ei poika saanut sanotuksi.
Pavelin tuskallinen hämmästys koski hänen vanhaan ystäväänsä, mutta hän koetti sitä salata. "Suo minulle onneni", sanoi hän hetkisen päästä. "Ajattelehan että tulen vallan vieraitten ihmisten keskuuteen… Jos joku katsoo minuun, katson häneen takaisin aivan rauhallisesti — ei johdu mieleenikään kysyä: mitä olet minusta kuullut, mitä kamaloita tekoja luulet minun tehneen?… Sen kunnioituksen, jonka voin itselleni hankkia, tahdon nauttia vähentymättömänä. — Haluan saada mitä suurinta kunnioitusta osakseni, tahdon olla enkelin ja pyhimyksen kaltainen, niin että kieroimmankin ihmisen täytyy myöntää: se vasta on hyvä opettaja!… Niin on oleva siellä, jota vastoin täällä…" hän painoi käsiään ohimoitaan vasten ja voihki sydäntäsärkevästi. "Kerronpa sulle esimerkin siitä, miten täällä on asiat ja miten siellä tulee olemaan. Ajattelehan suurta lumivalkoista taulua, johon tahtoisin piirtää kaunista kirjotusta, mutta jonka olen liannut ja töhrinyt, ja kun nyt teen niinkuin tahtoisin ja piirrän siihen kauniita kirjaimia, ei se käykkään päinsä ennenkuin entinen töhräys on ensin poistettu. Mutta se on niin vaikeata, jopa mahdotontakin!… Ja vaikka luulenkin että vanha kirjotus on vihdoinkin poistettu eikä enää mitään jälellä — niin sittenkin pilkistää se yhä noiden uusien kirjainten takaa esille. Se tosin vuosi vuodelta vaalenee ja mahdollisesti — mutta mitä se auttaa? — Silmäni ovat käyneet yhä herkemmiksi sitä huomaamaan ja vaikutus on sama… Ymmärrätkö? Kaikki muuttuu nyt toiseksi. Siellä kaukana, uudessa kotiseudussa, on taulu alkuperäisen puhdas. Taulu, se on minun maineeni. Ymmärrätkö vai etkö?… Ihmislapsi, minusta näyttää kuin et käsittäisi sanaakaan!"
Pavel ei inttänyt vastaan. Hän ajatteli muita asioita ja huudahti äkkiä: "Tiedän mitä teen — minä seuraan mukana!"
"Kaikkia mieleesi johtuukin!" huusi Habrecht, mutta lisäsi selittävästi, ikäänkuin vähentääkseen kieltonsa säälimättömyyttä: "Miten äitisi kävisi, ellei hän löytäisi sinua täällä takaisin palatessaan?"
"Hän voi tulla meidän jälessämme, jos tahtoo", sanoi Pavel venytellen huultaan kuin hämillään oleva lapsi. Ja Habrecht puhutteli häntä kuin lasta, koetti häntä tyynnyttää ja selittää kotiin jäämisen etuja sekä lopetti kärsimättömästi, kun Pavel pudisti kaikkeen tyytymättömästi päätään: "Ja viimeksi!… Ihmiset saisivat kyllä pian selvän, mistä äitisi (josta muuten en usko mitään pahaa) tulee ja kysyisivät: mitä joukkoa se opettaja haalaakaan kylään?… Se ei käy päinsä — sen ymmärrät itsekin … rauhotu…" Näin sanottuaan hän kääntyi ympäri, pyyhki syyskylmästä huolimatta otsalleen kihonnutta hikeä ja läksi nopeaan tiehensä, välttääkseen Pavelin uusia ehdotuksia.
Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha. Poika ei enää sen jälkeen johtanut keskustelua tuohon yhä lähenevään eronhetkeen, kävihän vain hiljaisemmaksi ja surullisemmaksi; työtä hän teki ahkerasti kuin ennenkin eikä pyrkinyt suosijansa seuraan useammin kuin muulloinkaan.
Sairaan itsekkyydellä, joka ei välitä muusta kuin omasta paranemisestaan, ei Habrecht välittänyt vähääkään siitä taistelusta, mikä riehui Pavelin rinnassa hänen näennäisestä rauhallisuudestaan huolimatta. Ero oli kuitenkin kerran tapahtuva, parasta että se tapahtui valituksitta. Samoin hän ei sanallakaan maininnut siitä syvästä pettymyksestä, minkä hänelle tuotti seuraajaansa tutustuminen.
Tämä nuori mies, herra Georg Mladek, oli saapunut vasta muutamia päiviä yli määräajan ja laskenut pilaa Habrechtin sen johdosta ilmaisemasta hämmästyksestä. Kehotukseen käydä linnassa paroonitarta tervehtimässä, vastasi hän: "Aivan kernaasti, jos hän on nuori ja kaunis. Muuten ei minulla ole mitään tekemistä paroonittarien kanssa eikä heidän linnoissaan."
"Mutta", arveli Habrecht, "kohteliaisuus toki vaatii…"
"Ei jokaista; minä esimerkiksi olen siinä suhteessa aivan ennakkoluuloton."
Hän ylvästeli olevansa miltei yhtä köyhä kuin Job ja yhtä ylpeä kuin Diogenes, saapui koulutaloon istuen kuormalla, joka sisälsi kapsäkin, telttasängyn, pöydän ja tuolin, sanoi siinä olevan aluksi kyllin ja kieltäytyi käyttämästä niitä muutamia talouskaluja, joita edeltäjänsä hänelle hyväntahtoisesti tarjosi.
Niin sai Habrechtin irtain omaisuus siirtyä hiekkanummen mökkiin, joka oli kylänkesken ristitty "Kuoppalaksi", ja teki siellä oikein komean vaikutuksen herättäen paljo kateutta. Ihmiset pitivät Habrechtin hyvyyttä Pavelia kohtaan käsittämättömänä, tuskin anteeksiannettavana. Mladekilla oli näiden molempien keskinäisestä suhteesta oma mielipiteensä, jota hän ei salannut virkaveljeltäänkään.
Habrechtin lähdön edellisenä iltana haki Mladek häntä ja tapasi vihdoin koulusalin ikkunan äärestä levottomasti kadulle katselemassa. Mladekin mainitessa hänen nimeään, katsoi Habrecht taakseen ja virkkoi:
"Tekö siellä olette? — Hyvä, hyvä; olen mielissäni ettei se ollut joku toinen."
"Kuka toinen?"
"Pavel tietysti. Tahdon teille tunnustaa että aijon lähteä matkaan jo tänään ja edes hyvästiä sanomatta … pojan tähden. Menen täältä tyytyväisenä, en voi sitä salata, ja se koskee häneen. Sentähden olen käynyt jäähyväisillä paroonittaren ja kirkkoherran luona ja lähden matkaan ennenkuin Pavel ennättää, kotiin. Olen tilannut hevosen — tuonne ristikkoportin luo … sen pitäisi jo olla siellä."
Habrecht kiiruhti jälleen ikkunaan ja kumartui kauvas ulos. Tuuli liehutti hänen ohuita harmaita hiuksiaan ympäri kasvoja, jotka näyttivät niin vanhoilta ja soveltuivat niin huonosti tuohon vielä nuorekkaaseen, notkeaan vartaloon. Hänellä oli yllään musta puku, jonka isänsä oli hänelle teettänyt viimeiseen tutkintoon ja joka oli tehty omistajansa vastaista vartalon kehittymistä silmällä pitäen — otaksuma, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut, ja jonka vuoksi se nytkin riippui viheliäisen velttona noiden laihojen jäsenien ympärillä, velttona, nukkavieruna ja laskoksiin painuneena.
Mladek tarkasteli häntä nenäkakkulainsa takaa kysyen: "Kuinka kauvan olette ollut täällä opettajana?"
"Yksikolmatta vuotta."
"Ja yhdenkolmatta vuoden päästä te pudistatte tomun jaloistanne kuin jos olisitte jotain varastanut! Riistätte lapsilta jäähyväisten ilon ja täys-ikäisiltä juhla-aterian … ja tämä kaikki jottette näkisi Pavelinne itkevän? Merkillistä! Mahdatte olla häneen omituisessa suhteessa, virkaveli? Miten?"
Habrecht kalpeni toisen katsoessa häneen tiukasti. "Missä suhteessa?" kysyi hän ja kieli tarttui suulakeen.
"Älkää toki noin hämmästykö minun edessäni — ei mikään inhimillinen ole minulle vierasta", vastasi Mladek ylevämielisesti. "Tunnustakaahan avomielisesti, virkaveli! Oliko teidän Pavelinne äiti, joka muuten kuuluu nykyään olevan kuritushuoneessa, hyvinkin kaunis nainen?"
Habrecht ei aivan heti ymmärtänyt tämän kysymyksen merkitystä. Mutta kun se hänelle selveni, nauroi hän ääneensä, nauroi yhä iloisemmin ja helakammin huudahtaen mitä hilpeimmästi: "Onko kummempaa kuultu! Oi, te älyniekka! Että vielä tänään sain moisen ilon osakseni… Oi verratonta viisauttanne!" Hän purskahti uudestaan nauruun. Tuo sairaloisen tunteellinen mies, jota pieninkin viittaus vanhaan epäluuloon loukkasi mitä syvimmin, tunsi itsensä ikäänkuin puhdistetuksi tuon perusteettoman oletuksen kautta. Ei mikään kiitoslause, ei mikään imartelu olisi saattanut häntä niin tyytyväiseksi kuin seuraajansa väärä luulo. Lainkaan huomaamatta miten hän hilpeydellään loukkasi toista, huusi hän ylimielisesti: "Soisin että olisitte oikeassa, se olisi pojalle parempi. Mutta sen pahempi ette ole, vaan on hänen isänsä todellakin kuollut hirsipuussa. Se oli onnettomuus, josta poikakin on saanut kärsiä. Häntä täytyy suojella typeryyttä ja ilkeyttä vastaan. Olen tehnyt niin, tehkää tekin samoin, luvatkaa se minulle."
Mladek nyökäytti happamannäköisenä päätään, mutta tunsi mielessään katkeruutta ja ajatteli: senkö palkaksi, että olet hänen tähtensä pitänyt minua narrinasi? Se vielä puuttuisi!
Samassa kuului vaunujen hidasta lähenemistä. "Ajopelini!" huudahti Habrecht, nosti matkalaukkunsa lattialta ja asetti sen Mladekin avulla hartioilleen. Kieltäytyen jokaisesta muusta palveluksesta, varsinkin vaunujen luo saattamisesta, riensi hän eteenpäin katsomatta kertaakaan taakseen monivuotisen työnsä tyyssijaan. Suru ei painostanut häntä eron hetkenä. "Ajahan!" huusi hän tervehtivälle talonpojalle. "Ja jos joku sinulta kysyy, ketä kyyditset, niin sano — sulhasta, sano vain niin. Moni on lähtenyt häihinsä paljoa huonommalla tuulella kuin minä nyt matkaan." Hän hyppäsi vaunuihin, ojensihe pitkäkseen pohjalle levitetyille oljille ja komensi riemuiten: "He-hei!"
* * * * *
Kyläläiset tulivat sinä päivänä tavallista aikaisemmin peltotöistään, heidän täytyi jouduttaa opettajan jäähyväisjuhlan valmistuksia. Ravintolan savupiippu oli ryöhännyt jo muutamia tunteja. Ne, joilla oli valmistusten suhteen jotain sanottavaa, menivät kyökkiin tarkastelemaan, toiset pysyttelivät läheisyydessä saadakseen tuntea edes suloista paistinhajua, jota alkoi tunkeutua kaikkialle. Poikia kokoontui joukottain ravintolan ulkopuolelle ja kun heidän oli määrä pysyä huomisessa juhlakulkueessa pitkät ajat rauhallisessa järjestyksessä, käyttivät he tilaisuutta hyväkseen kurittaakseen tänään toisiaan oikein perinpohjaisesti. Taloissa ja niiden ulkopuolella palmikoivat äidit tyttöjensä hiuksiin punaisia nauhoja ja talleissa rengit samanlaisia koristeita hevostensa harjoihin. Sanalla sanoen: juhlavalmistukset olivat täydessä käynnissä, kun äkkiä levisi tieto että Habrecht oli matkustanut tiehensä. Alussa ei juuri kukaan tahtonut sitä uskoa, vasta kun se talonpoika, joka oli vienyt opettajan asemalle, palasi tuoden mukanaan matkalle lähteneen sydämelliset terveiset kylän asukkaille, oli pakko uskoa tosi todeksi.
Ainoastaan Pavel ei tahtonut vielä illallakaan, päivätyöstä palattuaan, luopua siitä vakuutuksesta, että Habrecht yhä oli kylässä. Hän ei vastannut niille, jotka häntä sen vuoksi pilkkasivat, sanaakaan, riensi vain koululle ja astui muitta mutkitta arkihuoneeseen, jossa tapasi Mladekin. Tältä hän kysyi lyhyeen ja jurosti: "Missä on herra opettaja?"
Mladek, joka kirjotti kirjettä, käänsi päätään "Tässä on opettaja", sanoi hän osottaen itseään, "ja hänen huoneeseensa ei astuta ilman koputtamatta; paina se mieleesi, tomppeli!"
Pavel änkytti anteeksipyynnön ja kysyi missä entinen opettaja oli.
"Lähtenyt tiehensä, ja lähde sinäkin!" kuului vastaus.
Pavel astui hitaasti portaita alas, tuli kouluhuoneeseen, jäi sinne hetkeksi odottaen seisomaan, ja kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt, meni puutarhaan, jossa käveli edestakaisin etsien ja kuulostellen. Äkkiä hän löi otsaansa… Tyhmeliini, kun en sitä ennen hoksannut!… Hänen luonaan, hänen mökissään oli opettaja, sanoakseen hänelle — ainoastaan hänelle jäähyväiset. Uuden innostuksen ja toivon valtaamana juoksi hän kylän läpi mökkiinsä päin ja huusi sen kohdalle ennätettyään: "Herra opettaja!"
Ei vastausta. Ei siis täälläkään, ja nyt käsitti Pavel hakevansa turhaan vanhaa hyväntekijäänsä.
Keskellä huonetta seisoi pöytä, jonka vieressä suosijansa niin useasti oli istunut häntä vastapäätä, sen edessä hänen hoikkajalkainen nojatuolinsa ja seinällä hänen vanha ruskea kaappinsa. Näiden esineiden näkeminen pisti Pavelin sydämeen ja sai hänen verensä kuohumaan. Hän viskasi tuolin nurkkaan ja potkasi pöytää niin, että se romahti kumoon… Oliko Pavel enää niiden tarpeessa? Mitäpä hän esineillä, jotka muistuttivat hänestä, joka itse oli niin sydämettömästi lähtenyt tiehensä?
Hän oli poissa, hänen ainoa ystävänsä!… Poissa — edes sanomatta: Jumala sinua siunatkoon!… Minkälainen ihminen hän olikaan, joka saattoi tehdä moisen työn?… Parempi, tuhat kertaa parempi kun olisi kuollut, että olisi voinut edes itkeä hänen kirstunsa ääressä ja ajatella: viimeiseen saakka hän sinua rakasti. Mutta tuollainen katoaminen pirstoi kaiken entisen hyvyyden ja ystävyyden.