V
MAININGEISSA
Sadekuuro toisensa jälkeen oli aamuyöstä virrannut maahan. Nyt heloitti päivä aamuraittiina ja iloisena pilvettömältä taivaalta. Mutta sen paisteessa oli sittenkin loppukesän vaimennettua kirkkautta. Siinä väreili kuin tietoisuutta syksyn läheisyydestä.
Eira valmistautui lähteäkseen kaupungille. Hänellä oli takki päällään ja kassi kädessä. Oli käytävä torilla ja sitten oli muutakin asiaa. Toimitettavia oli monenlaisia nyt, kun hän pari kuukautta oli ollut kaukana syrjäisessä maalaispitäjässä. "Punaisen talven" jälkeen, jolloin kaikki enemmän tai vähemmän olivat nähneet nälkää, oli täytynyt lähteä oikein maan sydämeen syömään itsensä kylläiseksi. Tältä matkalta hän oli palannut vasta päivä sitten. Oli pitänyt tulla panemaan koti kuntoon ennen työkauden alkua. Ja muun lisäksi hän tahtoi olla kodissaan tänä ja tätä seuraavina muistopäivinä. Tänään oli 20/8. Täsmälleen kaksi vuotta oli tänään kulunut siitä illasta, jonka Martti vietti Eiran luona. Ja huomenna oli hänen kuolinpäivänsä.
Mahtoivatkohan muut muistaa tätä päivää? Tuskin Sonja ainakaan. Hänen surunsa oli tuntunut yhtä pian ohimenevältä kuin kiihkeältä. Tai jos lie vain siltä tuntunut. Ehkä hyvinkin oli toisin.
Ja entä lapset, muistivatkohan he? Niilo Ensio mahdollisesti. Häneen oli isän kuolema jättänyt syvän ja pysyvän jäljen. Hän tuntui herkkämieliseltä, hienotunteiselta ja kelpo pojalta. Ja viime talven kuluessa hän oli kunnostautunut. Sitä oli Eira kuullut monelta.
Einar, joka oli ollut Anna-Stiinan kodissa oppiakseen maamieheksi, oli joutunut "valkoiseen Suomeen", toiminut sanankuljettajana ja sellaisella retkellä kaatunut. Hän oli monessa suhteessa ollut vaikeasti kasvatettava lapsi. Yhtä usein kuin hän teki itsensä syypääksi kaikenmoisiin rikkeisiin, yhtä usein hän osasi luikerrella niin, että asiat kääntyivät hänelle suosiolliseen suuntaan ja hän kaikesta huolimatta sai ympäristönsä ainakin ajaksi uskomaan mitä parasta hänestä ja hänen aikeistaan. Oli tuntunut suorastaan helpotukselta, että hänen matkansa loppui näin alkupäähänsä. Harri oli aivan toisenlainen. Hän muistutti monessa suhteessa Marttia. Mutta tuskin hänkään, niin nuori kuin vielä oli, tuli pitäneeksi muistopäiviä mielessään. Missään tapauksessa ei tietysti kukaan tänään erikoisesti ajatellut Marttia. Tämä päivä oli Eiran päivä — ainutlaatuinen ja suurisisältöisin hänen elämässään.
Hän teki vielä hajamielisenä kierroksen huoneessaan, asetteli paikoilleen siellä täällä esillä olevia pikku esineitä, vilkaisi sitten hajamielisesti peiliin ja otti vielä viimeksi sanomalehden oven postiaukosta.
Täytyi vähän vilkaista lehteen. Hän levitti sen eteensä etehisen pöydälle ja antoi katseen solua palstoja pitkin. Toisen sivun ilmoitusten joukossa hän näki nimet: Sonja Jänne, Valio Saarto.
Hän työnsi pikaisesti lehden luotaan, sieppasi pöydällä olevan kukkaron käteensä ja kiiruhti ulos hätäisesti kuin pakeneva.
Sonja, Sonja, Sonja! — Eira ei saanut ajatuksiaan eroon siitä, mitä nuo kaksi nimeä olivat hänelle sanoneet. Hän näki pitkien ripsien alta säihkyvän katseen. Hän tiesi, miten se osasi kietoa ja tenhota. Hän oli nähnyt sen pitävän ihmistä kidutuspihdissä. Hän näki kuin edessään ne askeleet, joita se jätti jälkeensä — sellaisina kuin hän ne syrjästäkatsojana oli nähnyt: huumausajan, sen jälkeen kuluttavaa ristiriitaisuutta, epätoivoista taistelua, viimein väsymystä, välinpitämättömyyttä ja voimattomuutta.
Mutta olihan Sonja saattanut muuttua.. Eikä moni mies kärsisikään niinkuin Martti.
Samassa näki Eira edessään vaaleaveriset, poikamaiset kasvot vasta oraalla olevine viiksineen. Hän oli nähnyt sellaisen kerran Sonjan rinnalla kadulla. Ja nyt hänestä tuntui siltä, kuin Sonja silloin olisi mennyt vähän hämilleen.
Voi poloista, jos se todella oli hän! Kuinka tuollainen lapsi voisi suoriutua!
Eira koetti väkipakolla irtautua uutisen herättämistä ajatuksista. Hän toimitti ostoksensa torilla, kulki sitten Eteläistä esplanaadia pitkin ja oli kääntymässä Kasarmin torille, kun hän kadunkulmauksessa äkkiä seisoi vastatusten Sonjan kanssa.
He katsoivat hetken puhumattomina toisiaan silmästä silmään. — Minä tiedän, että sinä tuomitset minua, sanoi viimein Sonja. Hänen katseessaan oli arkuutta. Mutta äkkiä kohosi pää ja liekehtivä katse iskeytyi Eiraan. — Sinun on helppo sanoa. Sinä et koskaan ole rakastanut!
Eira vastasi kysymyksellä. — Onko hän se nuori — se vaaleaverinen, jonka kerran näin sinun seurassasi?
Sonja nyökkäsi.
— Sonja, sääli nuorta! — Eiran molemmat kädet ojentuivat Sonjaa kohden. Hänen katseensa, hänen kätensä, hänen koko olemuksensa rukoili.
Sonjalta pääsi lyhyt, hermostunut nauru. — Sinä et ymmärrä mitä puhut. Sokea ei tiedä mitään väririkkaudesta. Nunnana elänyt ei ymmärrä, rakkauselämää.
Eira ei vastannut. — Tästä kai tiemme eroavat, sanoi hän väsyneesti, kun kadunkulmaus tuli eteen.
Mutta silloin näytti jokin sulavan Sonjassa. Hän tarttui hätäisesti Eiran käteen ruveten kuljettamaan häntä Boulevardille päin. — Älä mene vielä. — Tule nyt. — Voit kai sinä istua vähän — täällä Vanhan kirkon puistossa — ja puhella kanssani — Martin tähden.
Eira istuutui. — Ei sinun eikä Martin tähden. Mutta jos sinä tahdot, niin se on oikeinta.
Sonja tulistui uudelleen. — Sinä olet sellainen mallikelpoinen — ihan kuin säntillinen kello, jota ei millään saa pois oikeasta käyntitahdista — ei ennenkuin särkee. Tuollainen on minua aina kiusannut ja tulee kiusaamaan, vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi.
— Minä tiedän, että on vanhanaikaista olla säntillinen. Samoinkuin entisajan oikeuskäsitteetkin ovat joutuneet pois muodista, ikävinä ja epämukavina. Niidenkin pitää vaihdella — muodin mukaan.
— Sinä ivaat.
— Minä vain jatkan omaa vertaustasi. Mutta etkö luule, että tuollaisista tahdistaan horjumattomista kelloista sittenkin käytännössä on enin hyötyä?
— Ei kiistellä mielipiteistä. Puhutaan elämästä. Minä tahdon puolustautua.
— Ketä vastaan? Itseäsikö?
— Sinä syytit minua. Sinä rukoilit toista ajatellen kuin oman henkesi edestä.
— Minä ajattelin hänen nuoruuttaan. Sonjalta pääsi taas lyhyt, hermostunut ja katkera nauru. — Ja siksi pyysit, että säästäisin häntä — elämän rikkaudelta.
Eiraa jähmetytti Sonjan nauru. Se oli hätääntyneen ja kuitenkin petostaan pitkittävän naurua virvatulien keskellä suon syvälle upottavalla pohjalla. — Sonja, sanoi hän ja laski kätensä Sonjan käsivarrelle. Anna Valio Saarron ensin kypsyä oikein mieheksi ja anna hänen sitten tutustua siihen rikkauteen, josta puhut ja jonka suhteen sanot minua sokeaksi — anna hänen tutustua siihen ikätoverinsa rinnalla. Minusta vanhempi nainen useimmassa tapauksessa menettelee itsekkäästi ja väärin sitoessaan nuorukaisen elämän omaansa. Ja sinä tiedät sitäpaitsi, että sinun rakkautesi on tuli, joka kuluttaa.
— Minä tiedän, että sinunlaisellasi ei ole muuta kuin maidonvalkeata, ravitsevaa äidinrakkautta ihmisiä kohtaan. Mutta toisten suonissa kohisee rakkaus veripunaisena ja kuumana koskena. Ja kuka meistä on itse määrännyt, millaisena hän syntyi tänne maailmaan?
— Me olemme joka tapauksessa vastuussa siitä, mihin suuntaan me kehitämme itseämme.
Sonja ei kuullut Eiran sanoja. Hän jatkoi ajatuksiaan omaan alkamaansa suuntaan ja hän nauroi niille uudelleen niin kovaan ja katkerasti, että kaksi läheisyydessä leikkivää lasta jättivät leikkinsä kesken ja jäivät tuijottamaan Sonjaan suurin hämmästynein silmin.
— Älä naura noin, pyysi Eira hiljaa. Mutta Sonja nauroi sitä enemmän. — Minä nauran sinulle, nauran itselleni, nauran koko naissuvulle. Sinä rukoilet naista säästämään miestä — intohimoiselta rakkaudelta — eikö niin — jos puhutaan suoraan? Ha-ha-ha! Minkä verran miehet säästävät meitä naisia? Tunnetko elämää sen verran, että tiedät jotain siitä? Tiedätkö, että meidän naisten oikeastaan pitäisi palaa halusta tuhota ja kiusata niitä, jotka meidän sukupuoltamme niin paljon kiusaavat. Ja mistä luulet intohimoisten naisten saaneen taipumuksensa? Mistä on kotoisin sekin tuli, joka palaa minun suonissani? Luuletko äidistäni? Hänen kirjeessään Anna-Stiina-tädille ei kuitenkaan ollut sanaakaan, joka tukisi sellaista käsitystä. Mutta isäni urheiluna oli armastella — pitää hetken huvinaan ja sitten viskata katuojaan. Tähän päätökseen olen tullut siitä vähästä mitä tiedän. Ymmärrätkö sinä miessuvun puoltaja oikeastaan mitä puhut?
— Ajattele, lapsi, kuiskasi Eira hiljaa. — Molemmat pikku tyttöset seisoivat yhä tuijottaen Sonjaan samalla kuin lujasti pitelivät toisiaan käsistä. — Täti nauraa rumasti, sanoi äkkiä toinen heistä, viskasi hiekkalapionsa maahan ja alkoi marssia tiehensä.
Silloin Sonja hyrähti itkuun. Oli katkeraa saada syytöksiä siitä, missä ei ollut mitään pahaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä Eira häneltä vaati.
Odottamatta kietaisi Eira kätensä Sonjan vyötäisille. Hän ei yleensä helposti hyväillyt, mutta tällä kerralla hän teki sen aivan vaistomaisesti. — Sonja, minä en ajattele vain nuorukaista. Minä rukoilen lastesikin puolesta. Uusi naimisiinmeno tuo uusia velvollisuuksia ja työntää lapset syrjään. Elä lapsillesi, se olisi niin paljon kauniimpaa! Jatka Martin työtä heidän hyväkseen! Sinähän sanot suuresti rakastaneesi Marttia.
— Entä jos juuri kaipuuni minua nyt pakottaa? Minä en jaksa kantaa yksinäisyyttä. Mutta ethän sinä voi ymmärtää. Ei puhuta enää. — Sonja nousi hätäisesti. Eira ojensi kätensä hyvästiksi.
— Jos kaikesta huolimatta joskus tahtoisit tulla…
— Kiitoksia vain! — Eirasta tuntui siltä kuin pohjaton kuilu olisi erottanut heidät toisistaan. Hän kääntyi eikä katsonut enää taakseen. Aikaakin oli kulunut niin paljon ja hänen teki vielä mieli haudalle.
Hän kulki Aleksanteria pitkin kunnes poikkesi kukkakauppaan. Torilta ostamansa kukat eivät enää tyydyttäneet häntä. Hän voisi käyttää niitä kotonaan huoneensa kaunistukseksi. Nyt tahtoi hän jotain erikoisen kaunista, jotain lämmintä, iloista ja tuoksuvaa, mutta puhdasta samalla — ei tulista eikä hehkuvaa.
Kauan valikoituaan hän tyytyi viimein pariin kellahtavan valkoiseen ruusuun, voimakkaasti tuoksuaviin jättiläisreseedoihin ja muutamiin tummanpunaisiin neilikkoihin.
Suuri, ylhäinen rauha sulki hänet piiriinsä kohta kun hautausmaan portti aukeni hänelle. Lintujen hiljaista sirittelyä kuului puitten latvoista ja auringon säteet paistoivat oksien lomasta pitkinä valoviiruina rauhaisalle kummulle.
Eira asetteli hellävaroen kukkaset paikoilleen.
"Vaivas täällä katkerin parhaan soinnun antaakin kanteleestas taivaan autuudessa."
Hän painui istumaan hautaa ympäröivälle kivireunalle. Kun hän nousi siitä, tiesi hän kokeneensa jotain rajan toiselta puolen virtaavasta voimasta.
Paluumatkalla täytyi hänen uudelleen ajatella Sonjaa. Hän oli ehkä ollut liian jyrkkä lausunnoissaan. Tai vaikka ei sanoissakaan olisi ollut vähentämisen varaa, niin olisi Sonjalle kuitenkin pitänyt osoittaa enemmän hellyyttä. Joka päivähän vei ihmisen lähemmä iäisyyttä. Ja jota lähemmäksi hän läheni tuota suurta päämäärää, sitä enemmän häneltä saattoi vaatia ymmärtämystä ja — rakkautta.
Eira oli vasta saanut syödyksi puolisen ja tuomansa kukat asetetuksi maljakkoihin, kun Väinö Eerola soitti ovikelloa. Hänellä oli kimppu valkoisia ruusuja kädessään. Ne hän mitään sanomatta ojensi Eiralle. Hän oli muistanut.
Astuessaan kynnykselle hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Kukkia oli kaikkialla — kuin juhlana. Ja niinkuin oli ollut silloin, kun hän kaksi vuotta takaperin tuli Eiran luokse.
Heidän katseensa kohtasivat etsimättä toisensa ja he tiesivät ajattelevansa samaa. Sitten Väinö rupesi kertomaan Martista. Hän löysi yhä vieläkin jotain uutta kerrottavaa. Hän oli pannut mieleensä niin paljon haaskaa ja mukavaa heidän yhteisiltä koulu- ja opiskeluvuosiltaan.
Eiralla oli se tunne, että hän haki ja keräili näitä muistoja tuodakseen ne tullessaan tänne ihan kuin hyväsydäminen setä iloitsee jokaisesta pienille ystäville kokoomastaan ilonaiheesta.
Alkoi jo hämärtää, kun he vielä istuivat yhdessä. Silloin vasta kääntyi puhe suureen uutiseen, jota toinen samoin kuin toinen tähän asti oli kiertänyt.
— Sinä tiedät siis?
— Me tapasimme tänään.
— Sonja ja sinä? — Eerola alkoi vetää haikuja tähän asti unohduksissa olleesta savukkeestaan. Ja Eira kertoi.
— Se on tietysti hyväksi jossain suhteessa, päätteli Eerola. — Minä olen fatalisti.
— Ehkä voisin ajatella asiaa rauhallisemmin, jos tapaamisemme olisi ollut toisenlaista.
— Hän on niitä naisia, joissa sukupuoliolento vie voiton äidillisyydestä. Mutta eihän sitä tiedä, jos tämä uusi "uhri" tulee siitä kärsimään. Martinlaisia ei ole monta. Jos ketään. Naisen osaksi useamminkin joutuu kärsiä siitä, että sielujen sisäinen vieraantuminen tukahutetaan intohimon voitoilla.
— Kun se poika poloinen on niin nuori. — Äidinsydämesi säälii!
Vihainen tuulenpuuska puistatti samassa vanhaa pientä rakennusta. Rännit rämisivät, peltikatto poukahteli. Ilta oli pimennyt ja sade sinkoili vasten ikkunaruutuja.
— Kyllä sinun täytyy odottaa, sanoi Eira Eerolan aikoessa tehdä lähtöä.
Ulkoa kuului taas kova tempaus — ihan kuin ovi olisi auennut. Eira nousi. Samassa soi ovikello.
Oli niin pimeää kadulla, että Eira avatessaan oven ei voinut nähdä muuta kuin edustalla seisovan, sadevaippaan kääriytyneen olennon. Mutta tämän astuessa muutaman askeleen ovea kohti tunsi Eira.
— Sonja, hyvänen aika!
— Sinulla on vieraita, tuli hätäisesti.
— Väinö Eerola vain. Tule sisään!
— Ei, ei — en minä voi. Sano vain terveisiä. Minä tahdoin ainoastaan saada sanotuksi — Eira, minä aion purkaa.
— Sonja, et sinä saa olla täällä ulkona sateessa. — Eira tavoitteli hänen kättään. Mutta Sonja teki vastarintaa. Nyt ei satanut enää. Ja hänen oli mentävä nyt, kun hän oli saanut asiansa sanotuksi.
Äkkiä tunsi Eira Sonjan kädet kaulallaan. Sonja nyyhkytti rajusti. Ei kukaan — ei kukaan voi rakastaa minua niinkuin Martti. Minä tahdon tulla hänen rakkautensa arvoiseksi. Paras minussa rakasti aina hänen suurta hyvyyttään — hänen lapsensieluaan.
Eira ei voinut puhua, hän vain syleili Sonjaa sydämellisemmin kuin koskaan. Mutta äkkiä irroittautui Sonja hänen syleilystään, kietaisi märän sadetakin paremmin ympärilleen ja katosi seinän pimentoon. Kerran hän kuitenkin vielä kääntyi katsomaan taakseen. Silloin hän sisältäpäin tulvivan valon taustaa vastaan näki ääriviivat Eiran vartalosta. Ja hänelle teki hyvää, että Eira vielä seisoi siinä hänen tähtensä — saattaen häntä ajatuksillaan, — ehkä ystävällisillä.
Eiran kääntyessä takaisin sisään seisoi Eerola etehisessä lähtövalmiina. Hän näpäytti miettivästi savukekotelonsa kantta kuullessaan illan viime uutisen.
— Henki on altis, mutta liha on heikko. Minä uskon, sitten kun näen.
— Sinä uskot, että tässä on pelkkiä sanoja — ehkä teatteritemppu?
— Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
— Me voimme kai monesti auttaa lähimmäisiämme silläkin, että uskomme heistä hyvää.
— Auta, auta sitten sinä äidillinen ihminen! — Hän puristi Eiran kättä ja he astuivat yhdessä ulos portaille.
Sade oli lakannut. Ainoastaan ränniä pitkin valui vesi vielä maahan. Silloin tällöin kuului pisara tipahtelevan aidankohdalla olevien puitten oksilta. Se muistutti hiljalleen herkeävää itkua.
Vesihelmissä kimaltelevan luonnon yläpuolella loistivat taivaalle syttyneet tuhannet tulet.