HÄMYHETKENÄ.
Oli maaliskuu. Päivä oli ollut kirkas ja kevättunnelmaa täynnä. Sinisenä oli taivas siintänyt, hanki oli häikäisevänä hohtanut, ja päivä oli paahtanut melkein kuin kesällä. Nyt oli ilta. Aurinko oli mailleen mennyt, ja iltaruskonkin heloittava puna oli häipynyt. Valju kuutamo yksin valaisi lumivainioita. Luonnon voimakas, keväinen riemastus oli vaihtunut vienoon sopusointuisuuteen ja rauhaan. Oli hiljaista sydänmailla. Kaikki oli kuin uneen vaipumaisillaan. Ainoastaan tulet, jotka siellä täällä syttyivät mökkien ikkunoihin, kertoivat siitä, että täälläkin oli ihmisiä, oli elämää ja työntekijöitä, jotka eivät vielä levolle joutaneet.
Vähän matkan päässä maantieltä kapean niemen nenästä näkyi suurempi herraskartano. Sen kirkkaasti valaistuista keittiön ikkunoista loistivat tulet tielle asti. Sielläkin oltiin jo ahkerassa työssä sytytetyn lampun ääressä.
Muualla talossa vallitsi vielä hämyhetken syvä hiljaisuus. Huoneissa oli pimeää, ainoastaan salin uunissa räiskyi iloinen takkavalkea. Siellä istui kasvava tyttö roihurahilla tuleen tuijottaen. Hän oli jäänyt tänne valkeata vartioimaan muiden kaikkien ollessa lepäämässä. Mutta pian he tulisivat, sen hän tiesi, ja sitten alkaisi se hetki päivästä, jota hän eniten sekä rakasti että pelkäsi, hämyhetken vietto, jolloin äiti soitti ja perhe saliin kokoontuneena istui kuuntelemassa.
Ei sitä semmoista aina tarjottu, ei jokapäiväisissä oloissa, mutta nyt, kun naimisissa oleva sisar perheineen oli tullut käymään, ja kun velikin pikku poikansa kanssa oli kotona, tulisi hämyhetken viettokin varmaan. Ja mukanaan toisi se valtavan, voimakkaan tunteen elämän ihmeellisestä rikkaudesta, sen suruista suurista, sen ihanimmista iloista. Se paisuttaisi rintaa, saisi sydämen sykkimään, olisi suuri, mahtava kuin hyökylaine, lopulta aivan itseensä upottaa tukahduttaisi.
Ja tuo odotettu hetki tuli.
Isä asettui keinutuoliin. Pieni pojanpoika kapusi hänen polvellensa, ja sisko miehensä kanssa asettui viereen. Sitten alkoi äiti soittaa.
Lapsenlapset saivat ensin osansa. Raikkaina kaikuivat marssin säveleet. Pienokaisten silmät loistivat, posket punoittivat ja jalka polki tahtia. Mutta kun marssijoita alkoi väsyttää, saivat he siirtyä toiseen huoneeseen, ja soitto muuttui syvällisemmäksi.
Kaikki oli hiljaista huoneessa. Takassa räiskyvä valkea oli muuttunut hiilokseksi. Ei mikään häirinnyt hämyhetken vienoa soittoa. Se oli niin sisältörikasta, niin vaihtelevaa ja samalla niin todellisuuden mukaista. Siinä ihmissydän iloistaan iloitsi, siinä se ikäviään itki. Milloin taas särähtävät epäsoinnut loihtivat ilmi elämän ristiriitaa, sen suruja, sen tuskia ja taisteluita, milloin vaativat säveleet voimakkaina työhön ja tosi toimeen, vaativat terästä tahtoon, tarmoa mieleen.
Mutta tuon kaiken ohessa soi uudelleen ja yhä uudelleen kesken epäsointujen ja voimakkuuden hiljainen vieno sävelvirta. Se oli tyyni kuin kesäiltana lammen pinta Suomen saloilla, oli syvä, salaperäinen kuin valtameri ja sopusointuinen kuin kaiku iäisyyden mailta.
Oudoksi muuttui kuulijain mieli. Kun marssin säveleet olivat soineet, olivat ne heitäkin innostuttaneet. Noinhan äiti oli heillekin soitellut, kun he pieniä olivat. Ja samoin kuin soitto nyt marssista oli muuttunut syvällisemmäksi, samoin oli se ennen lasten kehityskannan mukaan muuttunut. Äidin soitto oli heille esittänyt lapsuuden iloja, oli nuoruuden lämmintä hehkua heille tulkinnut ja ollut tutustuttajana elämän taisteluun. Se oli heille viittonut tietä syvään, katoamattomaan sielun rauhaan.
Ihmeellinen voima oli tällä soitolla. Lieneekö se siitä johtunut, että äiti itse oli elänyt kaiken sen, mitä säveleissä esitti. Hän oli ollut lapsi lastensa kanssa, nuori kun he nuoria olivat. Ja kun he nyt täysi-ikäisinä kuuntelivat hänen soittoansa, ymmärsivät he sitä kuin yhdenikäisen rakkaan lapsuusystävän puhetta. Siksi sen säveleet eivät turhaan kaikuneet, siksi kävivät ne sydämestä sydämeen.
Tyttö uunin edessä kätki kasvot käsiinsä. Miten suurta ja valtavaa tuo kaikki oli, semmoista kuin se elämä, jota hän ei vielä tuntenut, mutta jonka ilot ja surut jo hänen rintaansa ahdistivat. Tuntui siltä, ettei hän voi sitä kestää, ei jaksa elää elämää, ellei saa muotoa antaa sille, mitä tuntee, luoda kuvia elämästä ja sen äärettömästä, ihmeellisestä rikkaudesta.
Hän painoi käden rintaansa vasten ja kuunteli. Jospa voisi hän sieluunsa kätkeä jok'ainoan säveleen, jok'ainoan kuvan sitä kerran luodakseen uudelleen yhtä eheänä, yhtä kauniina, kuin hän sen nyt kuuli. Miten kadehdittavan onnellinen olikaan äiti, jonka sielua jo elämän ilot ja surut olivat rikastuttaneet. Niin tahtoi hänkin kerran elää, aina oppia, aina koota aarteita elämän poluilta, ei koskaan kylmetä, käydä välinpitämättömäksi — — — vaan iloita siitä, mikä on suurta, mikä kaunista elämässä. Hiilos oli mustunut. Hämyhetki oli vähitellen pimeäksi muuttunut. Soitto vaikeni, valoja sytytettiin ja kukin kävi työhönsä. Mutta äidin hämyhetken soitto kaikui vieläkin kuulijoiden sydämissä, kaikui päivä päivältä, vuosi vuodelta, elämän taistelussa ja sen tyyneydessä, sen iloissa ja sen suruissa. Se oli kuin hiljainen henkäys, joka toi siunauksen tullessaan. Se oli pyhä muisto lapsuuden kodista.