II.
Samana iltana matkusti Tamara miehineen kotiin. Erotessamme Boris uskoi vaimonsa erityisesti äidilliseen huostaani, ja minä puolestani lupasin heille molemmille tehdä voitavani keventääkseni sitä surun taakkaa, joka niin raskaana painoi heitä. En siitä syystä hämmästynyt kirjettä, joka muutaman viikon kuluttua toi minulle hartaan pyynnön saapua nyt niin tyhjänä olevaan kotiin.
Huolimatta kaikesta, mikä oman suuren suruni johdosta täytti mieleni, täytyy minun tunnustaa, että suurella uteliaisuudella odotin tapaamistamme ja vaikutusta, minkä Tamaran koti tekisi minuun, Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että heillä oli ollut paljon taloudellisiakin huolia, sentähden hämmästyin saapuessani palstatilalle rakennettuun erittäin kauniiseen kotiin.
Tamara oli itse ollut asemalla minua vastassa. Hän huomasi hämmästykseni, ja se näkyi ilahduttavan häntä kuten edelliselläkin kerralla hänen ulkomuodostaan lausumani kiitos. Hän kuljetti minua paikasta toiseen, näytti, esitteli ja kertoi. Hän oli niin iloinen ja huvitettu kaikesta, että vähällä olisin erehtynyt uskomaan sitä tulisesti rakastavaa naista, johon luulin tutustuneeni hetkellisten ja herkkien tunteitten lapseksi. Monet pikku seikat osottivat kuitenkin, ettei niin ollut. Ilon alla, jota Tamara tunsi, piili muutakin kuin iloa vanhojen, kauniiden huonekalujen omistamisesta. Ja kun vähitellen pala palalta pääsin tutustumaan koko kodin historiaan, ymmärsin itse miten paljon nuo niin kutsutut "kuolleet" kapineet puhuivat.
Suurin osa kodin irtaimistosta oli kasvattisedän perintöä. Mutta tavarat olivat Tamaralle erityisen rakkaat siksi, että ne alkujaan olivat olleet hänen äitinsä isoäidin, jonka kodissa äiti oli viettänyt sekä lapsuutensa että nuoruutensa. Jo Tamaran äiti oli aikoinaan iloinnut sitä, että hän uudelleen joutui hänelle rakkaaksi käyneeseen ympäristöön. Ja nyt oli kaikki lopulta joutunut hänen tyttärelleen.
— Elämän vaiheet ovat monesti yhtä mutkikkaat ja yhtä hämmästyttävät kuin ihmissydämen salaisuudet, huomautti Tamara. Sitte hän kääntyi puhumaan muusta.
Kaikki se mitä he itse yhdessä Boriksen kanssa ja omin varoin olivat ostaneet, oli hänelle erityisen rakasta. Siihen liittyi lukemattomia pikku muistoja, muista vähäisiä, heille suuriarvoisia ja rakkaita. Kaunis itaalialainen voittoa kuvaava marmoriveistos, joka seisoi laudakolla Tamaran kirjoituspöydän yläpuolella kiinnitti erityisesti huomiotani, "Voitto" oli Boriksen lahja Tamaralle. Se oli aluksi enne, sitte kuva hänen rakkautensa suuresta, voitokkaasta taistelusta.
Ymmärsin, että tuo taistelu Boriksen sairauden ja hänen toisten tähden kärsimiensä tappioiden vuoksi taloudellisestikin oli ollut hyvin kovaa. Sitä ajatellen lausuin ihmettelyni siitä, että kasvattisetä, joka myöhemmin jätti koko omaisuutensa heille, ei heitä silloin auttanut.
Tamara hymähti.
— Siinähän ne ovat nuo odottamattomat sekä elämän että ihmissydämen käänteet! — Vaikka olisin ollut sedän oma lapsi, en olisi voinut odottaa itselleni penninkään perintöä, — en ainakaan naituani Boriksen. Olin jo lapsena liian itsepäinen ja itsenäinen ollakseni ukolle mieliin. Mutta kun lisäksi naimisiin mennessäni en katsonut helisevää nimeä, en valta-asemaa tai varoja, vaan otin köyhän, nuoren miehen, jota rakastin, ei hänen suuttumuksellaan ollut rajoja. Hänellä oli itsellään poikapuoli, — Miniäkseen hän ei kuitenkaan olisi minua tahtonut. Isä ja poika elivät kuin kissa ja koira. Mutta hän halusi luullakseni jonkinlaista kostoa. Ja tiedättekö, mitä hän teki? Olin kuten tiedätte hankkinut itselleni ansiotyötä. Säästelin rahojani kuin saita tarpeen tullen käyttääkseni niitä äidin ja Boriksen hyväksi. Boris oli näihin aikoihin yhtenään sairas. Olin saanut hänet toimitetuksi kuuluisaan parantolaan Dresdenin läheisyydessä. Sinne aijoin, hänelle ja itselleni iloksi, matkustaa joulua viettämään. Mutta arvatkaa, miten kävi?
Tamara nousi ja rupesi kiivaasti astumaan lattiata pitkin. Näytti siltä kuin pelkkä muisto olisi häntä vieläkin järkyttänyt.
— Kun aloin puhua matkastani, jatkoi hän, oli setä huonolla tuulella erään vastasaapuneen hänen poikapuolensa maksamattoman laskun tähden.
— Vai on sinulla rahaa? Oikeen ulkomaanmatkoihin! — Setä viskasi laskun pöydälle eteeni. — Olen minä maksanut siksi paljon sinun puolestasi, että sinäkin kerran voisit maksaa jotain minun puolestani! — Hän katsoa tiirotti minuun toinen silmä ummessa. — Saakoon kiitollisuuskin sijansa!
Katsoin hätäytyneenä äitiin. Hän oli aivan kalpea, ja katseessa oli rääkätyn kärsivä ilme. Mutta samalla näin siinä rukouksen.
— Saakoon kiitollisuuskin sijansa, sanoin ja viskasin uudet sataruplaiset pöydälle sedän eteen. Sitte kiiruhdin huoneeseeni, viskauduin vuoteelleni ja tukin suun päänaluksellani, jottei äiti kuulisi kuinka itkin.
Tamara nousi kohentamaan takkavalkeata. Näin että hänen kasvonsa hehkuivat — Joulu ei tuntunut joululta sinä vuonna. Mutta sitäkin sain katua, lisäsi hän hiljaa. — Seuraavana vuonna oli äiti poissa.
Käänsin puheen toisaalle. Kaikki mikä liikutti Tamaraa tuntui myöskin kuluttavan häntä. Ja entisyysmuistot näkyivät poikkeuksetta järkyttävän hänen mieltään. Olin siitä syystä hyvilläni saadessani etsimättömän puheenaineen perheen vanhasta Sanjasta, joka venäläisen palvelusväen tavoin palvovasti ja uskollisesti kuin koira näkyi rakastavan isäntäväkeään. Tiedustelin Sanjan aikaisempia vaiheita ja huomasin arvanneeni oikein. Sanja oli kasvavana tyttönä palvellut Tamaran isoäidillä, naimisiin jouduttuaan eronnut perheestä, mutta leskenä palannut Tamaran äidin luo. Mitättömästä palkasta hän oli seurannut Tamaraa tämän kotiin uskollisesti jakaakseen hänen kanssaan sekä hyvät että pahat päivät. Sanjan pojista oli kaksi jo kaatunut sodassa, kolmas samoin kuin nuori pojanpoika olivat rintamassa.
Hyvä tarkoitukseni ei tällä kertaa auttanut minua pitkälle. Kohta, kun Sanjan tarina oli kerrottu, luistivat Tamaran ajatukset takaisin hänen omiin kokemuksiinsa.
— Köyhyydessä on jotain kauheaa, puhkesi hän puhumaan, jotain paljon, paljon pahempaa kuin se, ettei ole rahaa silloin kuin pitäisi olla. Köyhyys alentaa ihmistä hänen omissa ja toisten silmissä. Se määrää hänen suhteensa koko hänen ympäristöönsä. Se on kova, aina kiduttava puristin.
Koetin vastustaa, tai ainakin lieventää hänen sanojaan. Mutta hän ei antanut minulle suunvuoroa: — Minä tiedän sen. Minä olen sitä kokenut. — Hän puhui etäältä entisyydestä juureutuvalla kiihkeydellä.
— Tietäisitte miten kovaksi ja katkeraksi kävin noina takavuosina! Tunsin rahan arvon niin kipeästi, että loittonin lähimmäisistäni. Pelkäsin tuttavia, jotka mahdollisesti pyytäisivät lainaa. Pelkäsin köyhiä. He ehkä kerjäisivät tai varastaisivat meiltä. — Kerran hädissäni läksin pyytämään apua setä-ukolta, huolimatta siitä, että välimme äidin kuoleman ja minun naimisiin menoni jälkeen kokonaan oli rikkoutunut. Tulin sopimattomasti, huomasin sen. Mutta en uskaltanut kääntyä takaisin. Boris oli taaskin vuoteessa ja viikon kuluessa lankesi kaksi vekseliä maksettavaksi. Niin huolettomasti kuin mahdollista viskasin siksi heti tervehdittyäni tulemaan: setä, onko sinulla rahaa lainata?
Ukko rähähti tavanmukaiseen nauruunsa. — Vai rahaa! Olisit ajatellut rahaa silloin kun otit miehen! Johan minä sanoin.
— Sinä muistutit minulle, että olin jalosukuinen. _Jalo_sukuinen ottaa sen jota rakastaa.
— Ja elää rakkaudellaan!
— Elää rakkautensa voimassa — työllään. Hyvästi setä! — Minä lennätin oven kiinni.
— Siinä annettiin niinkuin ennenkin sana sanasta. Kova oli kovaa vastassa. Mutta seuraavana päivänä sain nimettömän rahalähetyksen, joka auttoi minua suuresta hädästä. Ja kun lopuksi sain tämän suuren perinnön, liikutti se minua syvästi. Se oli ehkä sittekin uskollisen rakkauden palkka, jonka naisen uskottomuudesta katkeroittunut mies jätti jälkeensä.
Katsoin seinälle, missä Tamaran muitten sukulaisten joukossa kasvatti-sedän kuva riippui. Tarkastin tuota terävää, aatelista kotkannenää, josta Tamara oli maininnut ja suuta, joka niin helposti vääntyi pilkkanauruun. Toisenlaisissa oloissa olisi se ehkä hymyilyt hyvää, kaunista hymyä. Näin paljon mahdollisuuksia noissa kasvoissa. Mutta näin että niissä piilevä hyvä oli tullut tukahutetuksi.
En voinut olla ajattelematta poikiani. Nyt kun he yhtenään olivat katsomassa kuolemaa silmästä silmään, en voinut muuta kun tuhlailla heille äidinrakkauttani. Mutta tavallisissa oloissa olin ollut vaativa äiti. En mielestäni kyllin ankarasti voinut heille teroittaa sitä, että jok'ainoassa elämän kokemuksessa, oli se vähäpätöinen ja arkinen tai ratkaisevan tärkeä, tarjoutui porras sekä ylöspäin että alaspäin.
Katsellessani vanhuksen seinällä riippuvaa kuvaa iloitsin ankaruudestani. Mutta samalla kävi minun sääli tuota vanhaa, yksinäistä miestä. Tamarakin näkyi tuntevan samaa, sillä hän jatkoi äkkiä:
— Kunpa setä olisi aavistanut, miten suunnattoman suuresta taakasta hän meidät vapautti! Boris pääsi veloistaan, saimme tämän kodin ja "last but not least" kävi Borikselle mahdolliseksi erota sotaväestä ja siviilimiehenä asettua tänne maalle.
Hän painui hetkeksi muistelmiinsa. Hänen herkistä kasvoistaan näin, etteivät ne olleet yksinomaan valoisaa laatua. Huomasin senkin, että hän pari kertaa aikoi sanoa jotain. Mutta lopuksi hän ainoastaan huomautti:
— Kun viime sota idässä syttyi, tulimme erehdyksen kautta siihen käsitykseen, että Boriksen oli lähdettävä rintamaan. Siitä asti oli hartain toivoni saada hänet toiselle alalle. Ja se toivo toteutui puolitoista vuotta sitte sedän testamentin kautta.
Vasta puolitoista vuotta takaperin!
Kun ajattelin, miten suuret heidän vaikeutensa olivat olleet ja miten lyhyt se aika, jona he olivat saaneet nauttia turvatusta onnesta, ymmärsin paremmin kuin koskaan Tamaran hillitöntä tuskaa.
Katseeni etsi pöydän yläpuolella iltahämyssäkin loistavaa "Voittoa". Sen kasvoilla heijastui autuasta, yliluonnollista riemua. Se ei kuvannut voittoa, jonka jalkoihin joukot sortuvat. Tämä "voitto" oli sekä syvempää että korkeampaa. Mutta läpikuultavuudessaan hauraana, helposti särkyvänä kuin mainen onni seisoi se jalustallaan.
Tunsin katseeni kostuvan. — Rakas lapsi, — (Vaikka ero ijässämme ei ollutkaan aivan suuri, käytin tätä nimitystä sydämeni suurimman hellyyden ilmaisijana) — koko sydämestäni olisin suonut teille pitempää onnen aikaa!
Hän pyyhkäisi hätäisesti kyyneleen silmästään. Niin pitempää, pitempää, sitähän he olivat toivoneet. Mutta tuo lyhytkin aika oli antanut äärettömän paljon. Eivätkä he noita takavuosiakaan olisi antaneet pois, jälestäpäin ei ainakaan. Niiden aikanahan he olivat saaneet osoittaa, jaksoivatko elämässä toteuttaa mitä sanoin olivat luvanneet. Jo kihlausaika oli ollut siksi vaikea, että he hyvin tiesivät naimisiin mennessään lähtevänsä raskaalle taipaleelle. He olivatkin tälle taipaleelle vihkiytyneet tavalla, joka heille merkitsi paljon enemmän kuin ne menot, jotka heidän hääpäivänään sitä seurasivat. Juuri ennenkuin läksivät kirkkoon he käsi kädessä toistivat ne sanat, joita he aina olivat ihailleet, Gloryn lupaukset John Stormille: otan sinut — — rakastaakseni ilossa ja murheessa, rikkaudessa ja köyhyydessä, terveyden ja sairauden päivinä — — kunnes kuolema meidät eroittaa.
— Anna Petrovna, minkä pappi juhlatilaisuuksissa sanoo se jää helposti ulkopuolelle meitä itseämme, mutta kun sitä näin, ei huumauksen hetkenä vaan tyynesti silmä silmässä, käsi kädessä lupautuu toisilleen, ei senlaista lupausta helposti rikota.
Hän nousi, kohotti taas käsivartensa ylöspäin niinkuin hänellä oli tapana tehdä etsiessään ilmausta lausumattoman voimakkaille tunteille ja kuiskasi: — Me sanoimme usein, usein niin. Vaikeina hetkinä otimme toisiamme kädestä ja toistimme: ilossa ja murheessa — kunnes kuolema meidät eroittaa. — Ne sanat olivat ensimäisemme tässäkin kodissa.
Tamara oli tähän asti pysynyt hämmästyttävän tyyneenä, mutta viime sanat ja niiden herättämät muistot kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Hänen äänensä murtui, ja kuin häveten liikutustaan syöksyi hän huoneesta, Näin että hän vapisi pidätetystä itkusta.
Koetin tästäpuoleen huolellisesti välttää kaikkea mieltäliikuttavaa. Tamara oli mielestäni hyvin heikko, joskaan hän ei itse kiinnittänyt huomiota siihen. Jokapäiväinen posti säännöllisine sanomalehtitietoineen sekä usein sotarintamasta saapuvine tervehdyksineen toivat myöskin tarpeeksi mielenliikutusta. Koetimme siitä syystä viettää niin rauhallista ja ymmärtäväistä elämää kuin kahdelle meidän asemassamme olevalle oli mahdollista. Teimme kävelymatkoja yhdessä, lueskelimme, ja ennenkaikkea kirjoitimme usein ja pitkältikin rakkaillemme. Minulla oli kolme, joille kirjoittaa, hänellä vain yksi, mutta luulen, että hän kirjoitti yhtä paljon kuin minäkin. Hänellä oli tapana kirjoittaa kaksi kirjettä samaan postiin, toisen pitkän "luettavaksi kun sinulla on aikaa", toisen lyhyen, jossa oli vain sydämellinen "hyvää huomenta" tai "hyvää yötä". Eräs tällainen tervehdys sattui kerran käteeni ja tulin sen lukeneeksi ajattelematta mitä tein. Toisella sivulla näin: Hyvää huomenta armaani! Rakkauteni panssari peittäköön sinut tänään! toisella: Nuku hyvin rakkaimpani. Minäkin koetan nukkua — käsi sinun kädessäsi kuten ennen. Se rauhoittaa.
Ymmärsin miten paljon sisältyi tähän tervehdykseen, sillä Tamara oli kerran tullut kertoneeksi, että heillä oli tapana illoin nukkuessaan ja öisin herätessään tarttua toinen toisensa käteen tunteakseen, että he yhä omistivat toisensa.
Sekä häpeissäni että liikutettuna pistin tervehdyksen takaisin salkkuun, josta se oli pudonnut, ja kiiruhdin etehiseen, jossa Tamara odotti minua yhteiselle kävelylle. Hän oli tänään entistäkin enemmän virkistyksen tarpeessa, sillä ensi kertaa oli kulunut lähes kaksi viikkoa hänen saamatta sanaakaan Borikselta.
* * * * *
En tiedä miten pitkälle oleskeluani Tamaran kodissa olisi jatkunut, ellei odottamaton tiedonanto vanhimmalta pojaltani äkkiä olisi sitä keskeyttänyt. Nuorimpani oli vakavasti, joskaan ei hengenvaarallisesti sairastunut ja oli tulossa kotiin hoidettavakseni. Sähkösanoma tuli illalla. Seuraavana aamuna matkustin.
Suurin osa yöstä meni meiltä keskusteluun. Huolimatta sähkösanoman rauhoittavasta sävystä, olin järkytetyssä mielentilassa. En voinut ajatella nukkumista, eikä Tamarakaan suostunut jättämään minua yksin. Hän tilasi juuri ennen toisten maata menoa meille valkeata uuniin, (kevään tulosta huolimatta oli ilta nimittäin kolkko) ja sydänyön aikana hän itse valmisti meille teetä.
Tähän asti olin minä vanhempana ja vahvempana koettanut tukea ja lohduttaa häntä. Nyt hän teki sitä minulle. Tähän asti olin minä häntä puhuttamalla koettanut keventää hänen kuormaansa, nyt kohdistui keskustelumme kokonaan poikiini ja minuun. Vuoromme olivat vaihtuneet. — Ainoastaan kerran luiskahtivat Tamaran ajatukset sanojeni johdosta hänen omaan kohtaansa.
Tamara oli juuri kantanut höyryävän samovaarin pöydälle. Hänen siinä askarellessaan emäntähommissa, seurasi katseeni hänen kauniin, jalomuotoisen kätensä liikkeitä. En voinut olla ajattelematta kaikkea sitä uskollista, uupumatonta työtä, jota nuo kädet olivat tehneet, Äidinsydämessäni heräsi ehdottomasti ajatus: kumpa poikanikin kerran saisivat tuollaisia vaimoja!
Lausuin kai ajatukseni ääneen, sillä Tamaran kasvoille lehahti sama ilon ilme, jonka ennenkin olin niissä huomannut kehuessani häntä ja hänen kotiaan. Siinä ei ollut kiitokseen kipeän itseensätyytyväisyyttä, vaan paremmin työssä uupuneen tekijän kiitollisuutta eteenpäin kannustavasta sanasta.
Emme puhuneet asiasta sen enempää. Mutta minä ajattelin itsekseni miten oivallinen, ihmisten sisäisen arvon mittaaja koetuksen ja murheen aika on. Nykyinenkin hätä nostatti joukottain maani naisia rakkauden suuriin, itseään unohtaviin tekoihin. Toiset taasen iloitsivat entistä upeammista puvuista ja entistä kimaltelevimmista kalleuksista.
— Tamara, sanoin äkkiä, oletko tullut ajatelleeksi, että naisemme nykyään joko kamppailevat sydämessään suuri rakkaus ja suuri tuska tai iloitsevat entistä koreammista helyistä.
— He eivät koskaan ole rakastaneet, sanoi hän yksinkertaisesti, Sitte hän kaasi teetä laseihimme.
Kukaan ei meistä jatkanut puhetta. Yön hiljaisuus vallitsi ympärillämme. Samovaari pöydällä vain puhisi hiljakseen ja keittiön puolelta kuulin kuin tukahutettuja nyyhkytyksiä. Vanha Sanja itki poikiaan.
Seuraavana aamuna saattoi Tamara minut asemalle. Vielä junan astimella hän suuteli minua kiittäen kaikesta mitä olin ollut hänelle hänen suuressa surussaan. Sitte juna vihelsi ja meidän tapaamisemme oli päättynyt.