III.
Runsaasti kaksi kuukautta sain pitää poikani luonani. Huolimatta hänen haavastaan ja siitä, että meillä oli kaksi rintamassa, oli se onnellinen aika. Ainoa mikä teki minut levottomaksi oli, etten saanut tietoja Tamarasta. Heti alussa sain kirjeen, ja kohta sen jälkeen toisen, sitte ei enää sanaakaan. Oli kuin yhteys välillämme kokonaan olisi katkennut.
Heti poikani uudelleen lähdettyä rintamaan, päätin matkustaa Tamaran luo. Ennenkuin ennätin toteuttaa aiettani, sain kuitenkin häneltä omituisen elon merkin. Postissa saapui kirje, jonka kuoreen minulle outo ja nähtävästi tottumaton käsi oli kirjoittanut nimeni. Sisällä löytyi paperinkaistale (ei kirje), johon Tamara selvällä, voimakkaalla käsialallaan oli kirjoittanut:
"Astun yksin tyhjissä huoneissani. Tukkani on käynyt valkeaksi, ja kasvoihini on suru uurtanut syvät vakonsa. Olen parhaissa voimissani olevasta naisesta muuttunut vanhaksi. Käteni vapisee kuin vanhuksen. Astuntani on raskasta.
"Joskus vain selkäni äkkiä suoristautuu, katse kohoaa ja joustavuus palaa jäseniini. 'Hän voi vielä tarvita minua', se ajatus tuo minulle vielä sitä tarmoa ja voimaa mitä minulla oli ennen vanhaan hoitaessani sairastavaa armastani.
"Mutta jos hän vielä tarvitsee minua, minkälaisessa tilassa onkaan hän silloin? Ehkä kädettömänä, jalattomana tai sokeana!
"Anna Petrovna, kahteen kuukauteen en ole saanut vähintäkään tietoa hänestä. Ja juuri tänä aikana ovat taistelut riehuneet hurjimmillaan. Joukkoja kaatuu. Toisia vangitaan. Toiset katoavat teille tietymättömille. Ja näiden joukossa on hän.
"Viime viikkojen epävarmuus on minua kuluttanut enemmän kuin aikaisemmin pelko ja jännitys. Ennen sain toki tietoja hänestä. Ja sain kirjoittaa, milloin pitkälti valvoessani öisin, milloin lyhyitä pikku tervehdyksiä, jotka kuitenkin merkitsivät paljon hänelle, mutta nyt, — nyt on sekin lohdutus minulta riistetty.
"Eräs upseeri toi minulle, ystävällistä kyllä, tietoja taistelusta, jossa Boris katosi. Hänen ollessaan meillä pysyin pystyssä. Olen oppinut hillitsemään itseäni. Mutta kun hän oli lähtenyt, löysi Sanja minut etehisen lattialta.
"Olen ollut hyvin heikko sen jälkeen. Lääkäri sanoo sydäntäni kovin huonoksi. Mutta näkyyhän tuo sydänparka kestävän paljon."
* * * * *
Minulle ei sanaakaan päätökseksi.
Joka tapauksessa sain tästä sen tiedon, että Boris oli kadoksissa. Tamara itse oli varmaan joko sairas tai niin kokonaan murtunut, ettei hän jaksanut kirjoittaa.
Päivän kuluttua olin matkalla. Kukaan ei tietänyt tulostani, joten vain otin hevosen asemalta ja kiiruhdin eteenpäin.
Nähtävästi huomasi vanha Sanja minut keittiön ikkunasta. Hän tuli juosten pihalle vastaani, siunaili tuloani ja kertoi Tamaran olevan vuoteessa. Hän oli viikon päivät ollut kuumeessa, jonka syytä ei tiedetty.
Tamara nukkui tai oli ainakin jonkinmoisessa horrostilassa astuessani huoneeseen. Kun hän avasi silmänsä, ei hän aluksi minua tuntenut, mutta sitte tarttui hän äkkiä käteeni ja painoi sen sanaakaan sanomatta huulilleen. Näin suurten kyynelten vierivän hänen poskipäitään pitkin.
Sanjalta kuulin, että Tamara päivä päivältä oli käynyt yhä vaiteliaammaksi ja heikommaksi, kunnes viimein joutui vuoteeseen. Hänellä ei enää ollut sielun eikä ruumiin voimia edes puhuakseen surusta, joka häntä kalvoi.
Olin yöt päivät hänen vuoteensa ääressä, vaikkei minua siinä oikeastaan tarvittu, Tamara makasi tavallisesti silmät puoli-ummessa jonkinmoisessa horrostilassa tai hereillä ollessaan puhumattomana eteensä tuijottaen, En uskaltanut paljon häntä puhuttaakaan. Se tuntui rasittavan häntä.
Mutta eräänä yönä heräsin kepeästä unestani siitä, että Tamara äkkiä ja voimalla kohoutui istumaan.
— He vievät minun lapseni, oman pienen lapseni.
Jouduin niin ymmälle, etten saanut sanaakaan sanotuksi. En ollut edes selvillä siitäkään, puhuiko hän kuumehoureissa vai unissaan.
— Ei, ei, hän ei palaa enää. — Hän painui voihkien takaisin vuoteelle.
— Se vie hänetkin, ihan niin kuin lapsen.
— Kuka, kysyin varovaisesti.
— Sota, mutisi hän tuskin kuuluvasti ja ummisti silmänsä.
Minä en saanut ajatuksistani sitä, mitä olin kuullut. En suorastaan tahtonut tiedustella, mutta kerran mainitsin kuin ohimennen Sanjalle, että hänen emäntänsä oli houraillut pienestä lapsesta.
— Lapsesta? Sanoitteko pienestä lapsesta? — Hän lysähti kokoon äkillisestä mielenliikutuksesta ja rupesi itkemään. Sitte se tuli kerrotuksi vähin erin. Rouva oli yhteen aikaan ruvennut valmistelemaan pieniä, pehmoisia vaatekappaleita. Hän oli iloinen kuin leivonen siihen aikaan. Jalka nousi niin kepeästi, että olisi luullut hänen ihan nuortuneen, ja työtä tehdessään hän aina hyräili. Mutta sitte syttyi sota idässä. Rouva säikähti kovasti erästä erehdyttävää huhua. Yhdessä miehensä kanssa hän kuitenkin läksi Pietariin, ja sillä tiellä viipyivät he kuukauden. Palatessaan ei rouva enää laulanut. Ne pienet valkeat ja ruusunpunaiset vaatekappaleet hävisivät kuin itsestään, eikä kukaan koskaan uskaltanut viitatakaan koko asiaan.
Sanja oli aivan kyyneltensä vallassa kertoessaan tästä. Paljon hän oli itkenyt sekä lastensa että lastenlastensa tähden, mutta hän ei sittekään olisi tahtonut vaihtaa osaa rouvan kanssa. Sen hän kuitenkin oli tietänyt jo edeltäkäsin, että surua tai kuolemaa siitä tulee. — Ihminen ei saa olla liian onnellinen. Ja rouva oli niin autuaallisen iloinen.
Luulen melkein, että katseeni painui kuten syyllisen katse, kun tämän jälkeen astuin Tamaran vuoteen ääreen. Tunsin olevani varas. Olin varkain saanut osaa ihmiselämän huolellisesti kätketystä salaisuudesta, haavasta, joka aristi katsettakin.
* * * * *
Oltuani pari viikkoa Tamaran luona, hän vihdoin pääsi kuumeestaan. Mutta voimat eivät ottaneet palatakseen. En tietänyt mitä tehdä, kun odottamatta sain apua niistä suurista, maailmaa järkyttävistä tapauksista, jotka pohjaltaan olivat sekä Tamaran sairauden että koko tutustumisemme syynä.
Venäjä ja Saksa rupesivat vaihtamaan sotavankia, ja tieto siitä vaikutti Tamaraan kuin puhallus sammuvaan hiillokseen. Hän rupesi silminnähtävästi toipumaan.
Joka päivä puhuimme hänen voimistumisestaan. Siitä nimittäin riippui, milloin voisimme matkustaa. Tamara tahtoi niin pian kuin suinkin päästä Pietariin, ollakseen jos mahdollista, Borista vastassa, jos hän palaisi.
Ihmeteltävä muutos oli tapahtunut Tamarassa. Hänen entinen tulisuutensa näytti palanneen. Hänellä oli taas tarve puhella, ja hän kertoi kuten ennenkin minulle iloksi ja itselleen mielen kevennykseksi kaikenmoisia pikku piirteitä Boriksen ja omasta elämästään. Eräänä iltana, kun maata pannessani luulin hänen jo nukkuneen ja sammutin lampun hämmästytti hän minua pyytämällä, että sytyttäisin sen uudelleen ja toisin aivan hänen viereensä. Hän nukkui levollisemmin kun oli valoisaa.
— Oletko nähnyt, miten omituinen pikku lamppu tämä on? Se oli äidin, ja se on seurannut minua siitä asti, kun elämäni suuri taistelu alkoi. Sen ääressä valvoin yöni milloin Borista hoitaessani, milloin ansiotyössä. Se on minusta aivan kuin osa itseäni ja omaa elämääni. Se hyriseekin niin kotoisen hauskasti. Minulle se aina on hyrissyt elämän tunnussanoja: "rakastaakseni ilossa ja murheessa, terveyden ja sairauden päivinä, kunnes kuolema meidät eroittaa."
Hänen kasvoilleen levisi surunvoittoinen, mutta sittekin sisäistä tyydytystä todistava ilme, ja hiljaa kuin väsynyt lapsi painoi hän päänsä päänaluselleen.
Hetken kuluttua oli hän nukahtanut lamppunsa hyrinään.
* * * * *
Jokapäiväisen ohjelmamme tärkein kohta näihin aikoihin oli pieni kävely ensin huoneissa, sitte kartanolla. Tamaran täytyi ennen matkaa sekä vahvistaa että koetella voimiaan.
Kerran hän määräsi, että matka-arkku oli tuotava hänen huoneeseensa.
Hän tahtoi vähitellen ruveta kokoamaan tavaroitaan siihen.
Muutamat vaatekappaleet asetettiin kohta pohjalle. Sitte hän avasi
kirjoituspöytälaatikkonsa.
— Etpä arvaa, mitä tässä on? — Hän otti esille pienen, kirjoitusvihkoa tahi käsikirjoitusta muistuttavan käärön, sylkitteli sitä hetken sylissään kuin pientä lasta ja laski sen sitte hellävaroin matka-arkkuun.
— Siinä on koko eletty elämäni, — rakkauteni mosaikkia, — koottuna
Borikselle.
Hän oli niinä toivottoman pitkinä päivinä ja öinä, jolloin hän ilman minkäänmoista tietoa Boriksesta ja ilman muuta seuraa kuin vanha Sanja, ruvennut kirjeistä ja muistiinpanoista kokoamaan kuvaa elämänsä taistelusta ja rakkaudesta. Siinä oli kirjeitä hänen lapsuusaikansa läheisimmältä ystävältä, jonka kautta hän tutustui Borikseen, vieläpä Tamaran omia tälle ystävälle kirjoittamia kirjeitä, joissa hän kuvasi kihlaustaan ja sitä seuraavaa aikaa. Ystävätär oli Tamaran häitten jälkeen lähettänyt ne takaisin "säilytettäväksi lasten ja lastenlasten iloksi". — Tamara toisti sanat ilman pienintäkään, hänen sisimpänsä arkaa salaisuutta ilmaisevaa äänen värettä.
Paitsi näitä nuoruusaikaa koskevia kirjeitä, oli siinä vielä sellaista, jota Tamara niinä pitkinä öinä, jolloin hän mielensä viihdykkeeksi järjesti kokoelmaansa, oli kirjoittanut, kun ei voinut Borikselle osoitettuun kirjeesen purkaa sisintään. Täten olivat kai syntyneet myöskin ne rivit, jotka minä olin saanut häneltä. Hän ei itse tietänyt mitään niiden lähettämisestä. Sanja oli saanut paperin käsiinsä Tamaran sairastaessa, kirjoituttanut osoitteeni renki-Petjalla, joka oli kirjoitustaitoinen, ja sitte toimittanut postiin. "Kutsuakseen minua rouvan luo", sen hän sanoi suoraan.
— Niin, niin, sanoi Tamara kokoelmaansa selaillen. — Siinä on paljon aukkoja, etenkin keskellä. Me emme kirjoittaneet paljon toisillemme, kun melkein aina olimme yhdessä. — Hän nousi, meni kirjoituspöytänsä luokse ja jäi siihen "Voittoaan" katselemaan. — Mutta alkuna on nuoruusvuotemme ja tutustumisemme, loppuna yölliset, tuskani ja rakkauteni sepittämät kirjeet, keski-osana yhdessä eletyt vuodet, joita ei kuvata eikä tarviskaan kuvata.
Hän painui äkkiä vuoteelleen. Hengitys kävi hätäiseksi ja huohottavaksi, ja kun kumarruin hänen puoleensa, puristi hän kättäni kuin suuressa ruumiillisessa tuskassa. Levottomana rupesin vaatimaan puhelua lähikaupungin lääkärille. Mutta hän esteli. Kaikki oli muka ohi, ja kaikki oli hyvin. Hän oli ainoastaan vähän heikko tautinsa jälkeen.
Minä joudutin häntä levolle, mutta hän oli hämmästyttävän virkeä pitkin iltaa. Vielä vuoteessakin innostui hän kertomaan häistään. Hän tuli juuri nyt erityisen elävästi niitä muistaneeksi erään kokoelmassa olevan kirjeen johdosta. Hääpäivänä oli ystävätär Maruscha Pavlovna äkkiä ottanut häntä vyötäisiltä, likistänyt rintaansa vasten ja huudahtanut: — Kuinka sinä säteilet, Tamara! Sinä olet kauniimpi kuin koskaan. — Ja sulhasesi samoin, oikein ylevän kaunis! Mutta hän on niin kalpea, aivan kuin hän pelkäisi vastaanottaa sinun suuremmoista lahjaasi. — Suuremmoista lahjaa? — Minä en ymmärtänyt. — Eikö se ole suuremmoista, että sinä nuori, kaunis, ihminen sitoudut köyhän miehen hoitajaksi En minä vain sitä tekisi, en. — Mutta minä sittekin melkein kadehdin teitä, lisäsi hän nauraen, ehkä itsekin tuntien, että oli puhunut tyhmästi.
Minä hymyilin, asetuin Tamaran vuoteenlaidalle ja suljin hänet syliini.
— Minä näen vieläkin tuota hääpäiväsi säteilyä kasvoillasi. Mutta minäkin sanon: kauniimpana kuin koskaan.
* * * * *
Pelkäsin, että mielenliikutus olisi heikontanut Tamaraa. Mutta hän oli seuraavana päivänä virkeämpi kuin edellisenä. Samoin sitä seuraavana. Viikon kuluttua pääsimme iloksemme lähtemään.
Niin iloinen kuin Tamara olikin lähdöstämme, oli sillä sittekin erohetken haikeutta. Kuin hyvästellen kulki hän huoneesta toiseen viipyen siellä täällä rakkaitten muistojen pidättämänä. Kun hän viimeisen kerran painoi kotinsa oven kiinni, näin hänen katseessaan ajatuksen: "hänen kanssaan tai ei koskaan."
Kyyneltensä vallassa syleili vanha Sanja emäntäänsä, ja kun ajoimme kylän läpi, huiskuttivat sekä pesijätär Natascha että räätälin vaimo Nastja Nikolajevna meille kotinsa kynnykseltä viime hyvästit. Heilläkin oli miehensä ja poikansa rintamassa, ja he tiesivät mitä matkamme tarkoitti.
Olimme jo etukäteen tilanneet itsellemme samat huoneet, joissa olimme asuneet ensi tutustumistamme seuraavana päivänä. Koetimme joka suhteessa asettaa olomme niissä niin mukavaksi ja kodikkaaksi kuin mahdollista. Tamara etenkin näkyi käsittävän, että hänen suurin tehtävänsä oli vahvistaa ja säästää itseään. Voisihan Boris palata.
Mutta niin ylläpitävä kuin tämä toivo olikin, sisältyi siihen samalla suunnaton pelko. Se oli ollut selvillä meille ennenkin, mutta sen järkyttävä todellisuus kävi meille yhä selvemmäksi joka kerralla, jolloin äärimmäisyyteen saakka jännitetyin mielin seurasimme Suomen kautta palaavien sairasjunien ruhjoutuneita matkaajia.
Siinä sokea kulki jalattoman opastamana, siinä jalaton tukea etsien nojasi kädettömän olkapäähän. Paareilla kannettiin kelmeitä, taudin ja sotavankeuden näännyttämiä, usein lisäksi avuttomasti ruhjottuja olentoja.
Silloin tällöin tarttui Tamara hätäisesti käteeni. Missä? Ja minkälaisena? kysyi katse tuskaa täynnä.
Tunsin miten suuresti se mitä näimme, kulutti minua, tervettä, joka yhtenään sain tietoja pojiltani, Kuinka se silloin mahtoikaan kuluttaa häntä, joka jokaisesta saapuvasta junasta etsi ja odotti ainokaistaan.
Me puhelimme vähän näinä aikoina, — ehkä siksi että elämä puhui meille niin valtavan voimakkaasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kaikki mistä olisimme voineet puhua, oli enemmän tai vähemmän liikuttavaa. Ja meillä oli mielenliikutusta tarpeeksi.
Kerran palatessamme asuntoomme tavanmukaiselta matkaltamme, tulin Tamaralle huomauttaneeksi, että oli täsmälleen seitsemän kuukautta kulunut tutustumisestamme. Se tapahtui kevättalvella. Nyt oli syksy.
— Seitsemän kuukautta? Eikö siitä jo ole ihmisikä?
Hän oli tavallista väsyneempi ja ehkä myöskin alakuloisempi. Tulokseton odotus hivutti.
Mutta kun hän vähän aikaa oli levännyt huoneeni mukavimmassa tuolissa, virkistyi hän huomattavasti.
— Anna Petrovna, sanoi hän äkkiä, mitä sinä uskot elämästä kuoleman jälkeen?
— Se on kysymys, johon luulen olevan parasta vastata suurella varovaisuudella. Sen voin kuitenkin sanoa: en hetkeäkään epäile, ettei elämämme jatku.
Iloinen tyydytyksen ilme kirkasti hänen väsyneet kasvonsa. — Minä toivoin sitä, sanoi hän ja nyökkäsi. Mutta sitte hän äkkiä nousi, tuli luokseni ja puristi molempia käsiäni niin kuin joskus ennenkin. — Anna Petrovna, se, joka todella rakastaa, hänen täytyy myöskin uskoa sielun kuolemattomuuteen. Hänen sisimmässään on jotain joka todistaa: tämä ei ole luotu maaksi maatumaan. Tässä on ijäisyys-itua.
— Anna Petrovna, hän toisti, ja minä hätkähdin hänen kasvojensa outoa kirkkautta, — Minä en tiedä, mitä varten me oikeastaan olemme luodut. Mitä siitä eri tahoilta olen kuullut, ei koskaan täysin ole tyydyttänyt minua. Mutta minä tunnen, että pohjaton rakkauteni Borikseen — (hän ojensi kätensä kuin ikävöityä syleilyä kohti) — ei ole minun synnyttämäni, vaan on kotoisin jostain oman itseni ulkopuolelta, lähteestä, joka on hyvä, syvä ja pyhä. Ja sitä lähdettä kohti kurottautuu koko sieluni.
Oli kuin kireimmilleen pingoittunut jänne samassa olisi lauennut. Hän painui väsyneesti takaisin tuoliinsa, ja minä kuulin hänen mutisevan: Kun näkee paljon kärsimystä ja kun itsekin kärsii, oppii kaipaamaan tukikohtaa elämälleen.
Puhelumme katkesi siihen. Hetken kuluttua Tamara nousi ja sanoi hyvää yötä. En seurannut häntä, sillä hän tuntui kaipaavan yksinäisyyttä. Mutta omituinen levottomuus hiipi mieleeni.
Seuraavana päivänä, kun taas rinnan seisoimme tarkastamassa haavoittuneiden kuljetusta vasta saapuneesta sairasjunasta, tarttui Tamara äkkiä ja hätäisesti käteeni. Ohitsemme kannettiin juuri paareilla keski-ikäiseltä näyttävää miestä. Koko vartalo oli vaippojen peitteessä, ja silmät olivat ummessa kuin nukkuvalla, mutta suu, tuo suu —
Tamara tuijotti siihen katse lasittuneena. Eihän hän voinut erehtyä? Tunsihan hän suun, joka hänen kauttansa oli oppinut hymyilemisen taidon, joskin se nyt näytti unohtaneen sen.
— Boris, Boris! — Tamara vapisi yltyleensä. Minä melkein kannatin häntä, meidän hätäisesti seuratessamme sairassaattuetta ympäröivää ihmisvirtaa.
Samassa silmänräpäyksessä, jona paarit hetkeksi laskettiin päämääränä olevan sairaalan käytävään, oli Tamarakin niiden ääressä.
— Onko hän pahastikin haavoittunut? — Hän kääntyi hätäisesti vieressä seisovaan "sisareen", katse lakkaamatta kiintyneenä yhä ummessa oleviin silmiin.
— Haavat selässä ovat jo parantuneet, ja hänellä on näkönsä, mutta kädet — —
— Mikä käsi?
— Molemmat.
Tamara ei äännähtänytkään, mutta hän kävi niin kuoleman kalpeaksi, että kiireisesti kietaisin käteni hänen vyötäisilleen.
Samassa sairas liikahti. Umpeen painuneet silmäluomet kohosivat väsyneen hitaasti. Katse tähtäytyi kysyvänä, miltei hämmästyneenä ensin sairassalin korkeaan kattoon, sitte läheisyydessä näkyviin vuoteisiin. Viimein pysähtyi se Tamaraan.
Hän oli jo polvillaan paarien vieressä — Boris, oma armaani. Sinä olet kotona minun luonani.
Hillitön kyyneltulva syöksyi sairaan silmistä.
— Tamara, sinäkö täällä!
— Täällä, sinun luonasi! Tätä hetkeä varten olen koettanut elää.
— Enkä voi hyväillä sinua, en koskaan, koskaan enää!
— Mutta sinä voit tuntea kuinka minä sinua hyväilen!
— Ei koskaan, ei koskaan enää! — Paarit miltei vapisivat hänen nyyhkytyksistään. — Näin katkeraksi en sitä aavistanut.
— Boris, rakkaani, me näemme toisemme, omistamme toisemme!
Kyyneleet valuivat yhä virtanaan Boriksen kasvoja pitkin. — En niitäkään voi kuivata enää! — Ääni värisi katkeraa tuskaa.
— Sitä vartenhan minä elän ja olen olemassa, että minä ne kuivaisin!
Sairaan itku lakkasi hetkeksi. Hyväileviä käsiä kaipaavana hän kumarsi päänsä lähemmäksi Tamaraa, ja kuulin hänen kuiskaavan: — Tamara, elämäni, iloni, — kaikkeni!
Minä hiivin hiljaa pois.
* * * * *
Tapasimme vasta illalla Tamaran palatessa hotelliin. Silloin hän lyhyesti kertoi kaikesta.
Hän oli ollut Boriksen luona niin kauan kuin se oli mahdollista. Kun viimein yöhoitaja tuli käskemään häntä pois, oli aivan kuin he uudelleen olisivat riistäneet Boriksen häneltä. Hän kumartui rakkaansa puoleen ja kuiskasi: Boris, minun täytyy erota sinusta tänä iltana, mutta sitte en tee sitä, en koskaan, en koskaan enää. — Sitte hän vastustamattoman tunteen vaatimana lankesi polvilleen, kietoi vielä kerran käsivartensa Boriksen ympärille ja toisti katse hänen katseessaan heidän rakkautensa tunnussanat: "ilossa ja murheessa, köyhyydessä ja rikkaudessa — kunnes kuolema meidät eroittaa."
* * * * *
Heti hänen kerrottuaan tästä sanoimme hyvää yötä toisillemme. Mutta minun oli mahdoton nukkua. Omituinen levottomuus valvotti minua. Niin varhain kuin se mielestäni kävi päinsä hiivin siksi hänen huoneeseensa. Silloin hän oli vuoteessaan kuolleena. Pöydällä hänen vieressään oli hänen Borista varten kootut kirjeensä. Niiden kansilehdelle hän oli omistuksen alle kirjoittanut ne sanat, jotka eivät ainoastaan olleet hänen viime sanansa Borikselle, vaan joihin samalla sisältyi koko hänen elämänsä ja hänen suuren rakkautensa tarina.