ILJA RIFFKIN
Ilja Riffkin makaa sotavangin kovalla vuoteella. Kuume polttaa hänen suonissaan ja säärentynkiä särkee. Kovat pistokset panevat hänet tuontuostakin käpristymään kokoon kuin maassa kiemurteleva mato.
Hän makaa pitkät ajat horrostilassa, jossa hän ei ole tietoinen muusta kuin kolotuksesta ja särystä, jota hän tuntee kipeän ruumiinsa joka kohdassa. Toiste on hän hyvinkin tietoinen olemassaolostaan. Hänestä tuntuu silloin siltä kuin koko hänen eletty elämänsä, nykyhetki, menneisyys, vieläpä tulevaisuuskin lujasti kietoutuisi hänen ympärilleen. Milloin tapahtuu se selvinä ajatuksina, joita hän, joskin hetkeksi vain täydellisesti hallitsee, milloin sekavina kuumehoureina. Välistä hän istuu kotona työpöydällään ja vilkaisee silloin tällöin pihamaalle, missä Meuschen lapset, mustakiharainen Leije ja pieni Haim Jankel leikkivät, toiste makaa hän kyyrysillään juoksuhaudassa ja kuuntelee miten schrapnellisade räiskyy hänen ympärillään.
Mutta joka paikasta kiertyvät hänen ajatuksensa aina yhteen ja samaan kohtaan: äitiin. Joskus hän yrittää nousta. Hän tahtoo mennä äidin luo. Kukaan ei saa kertoa äidille, että hän makaa sairaana. Se veisi hengen äidiltä. Hän sai halvauksen silloin kun Meusche hukkui. Jos hän nyt tietäisi, että Iljakin makaa täällä…
— Äiti, äiti!
Voihkaisten Ilja painuu takaisin vuoteelle. Hän ei pääsekään lähtemään. Hän on voimaton, vuoteeseensa kytketty mies, vanki, jota ei lasketa vapaaksi.
Hänen ajatuksensa sekaantuvat taas. Hän rämpii eteenpäin liejuista kyläntietä pitkin. Tuontuostakin hän pysähtyy poiketakseen taloon, ensin Marja Iwanownan, sitte Nastja Nikolajewnan ja sitte kylänvanhimman luokse. Eiväthän ne ihmiset itse muista huolehtia asioistaan, jollei heitä nykäise. Täytyy tiedustella sekä vanhaa paikattavaa että uutta teetettävää. Isä teki sillä tavalla, ja Ilja tekee samoin. Hänkin tahtoo viedä sekä taloa että liikettä eteenpäin.
Silloin hän yhtäkkiä muistaa, että Sabatti on tulossa. Äiti näkyy juuri toimittelevan viime askareita, sitte asettuakseen pyhälepoon. Iljakin aikoo levätä, kunhan hän ensin saa asemansa selväksi.
Hän seisoo pienen nurkkakaapin vieressä ja laskee rahojaan. Talo on velaton. Puutarha tuottaa enemmän kuin omiin tarpeisiin. Navetassa on kaksi lehmää, hevonen tallissa. Jo on edistytty isänkin kuoltua, ja hän puolestaan oli isänsä jälkeen tuntuvasti parantanut taloudellista asemaa. Niin oli kuin olla piti. Eteenpäin ja ylöspäin polvi polvelta, Jälkeentulevaisille parempaa kuin mitä isillä oli ollut. Sitä he kaikki tahtoivat ja tarkoittivat. Ja niin Iljakin. Hänen velvollisuutensa oli sitäpaitsi tavallistakin suurempi, kun isä kuoli niin nuorena ja kun Meuschekin — —
— Isäimme Jumala siunatkoon sinua. — Äiti kohottaa kätensä laskeakseen ne Iljan päälaelle. Vasen halvaantunutkin näkyy nousevan. Mutta samassa tulla vingahtaa repäisevä kuula. Äidin molemmat kädet jäävät repaleisina retkottamaan ihan kuin Petja Sobalenkon, joka ei saanut tovereita leikkaamaan pois irti reväistyä käsivartta.
Ilja kirkaisee ja koettaa taas rynnätä äidin luokse. Siihen hän herää.
— Hiljaa, hiljaa, tyynnyttelee hoitajatar. Hän seisoo vuoteen vieressä ja on laskenut kätensä Iljan päälaelle. Se se siis oli se äidin käsi, jonka kosketusta Ilja oli tuntenut.
Iljalle nousee kuin pala kurkkuun. "Sisar", sanoo hän. Pistokset ja heikkous tekevät hänen äänensä miltei kuulumattomaksi. Mutta hänen täytyy kysyä. — Luuletteko että minä kuolen?
"Sisar" epäröi hetken. Sairas on todella hyvin heikko. — "Mutta olettehan sitkeää juurta", sanoo hän ja hymyilee rohkaisevasti. Sitte hän rupeaa muuttamaan kääreitä.
Kun molemmat poikkisahatut säärentyngät ovat uusissa siteissä, aikoo sisar mennä. Mutta Ilja Riffkinin katse pysäyttää hänet. — Tahtoisitteko elää? sanoo hän. Katse kiintyy säärentynkiin, joista lääkäri vastikään on sanonut, että ne välttämättä ovat katkottavat lyhemmiksi, jos mieli miehestä saada kalua.
— Minulla on äiti. — Ja isä on kuollut.
Hoitajatar kiiruhtaa toiselle vuoteelle. Mutta hänen korvissaan kaikuu kauan tuo yksinkertainen: minulla on äiti.
Vilvoittava kääre tekee Iljalle hyvää. Ajatuksetkin selviytyvät ja virkistyvät. Ne tarttuvat hoitajattaren katseeseen. Se puhui selvää kieltä. Raihnaisen, ennen aikojaan vanhentuneen, vieläpä kokonaan jalattoman miehen elämä mitä se merkitsi?
Mutta hoitajattarella ei tietystikään ole äitiä elossa. Jos olisi, niin hän tietäisi minkälainen äidin mieli on. Ilja tietää sen. Sentähden hän tahtoo elää.
Hän tuntee yhtäkkiä mieltä huikaisevaa ikävää. Jos hän olisi kotona, hän varmaan jaksaisi parantua. Hänen puolestaan pidettäisiin messu ja rukous, kuten pikku Jankelin puolesta, kun tämä sairasti. Pojallakin oli keuhkokuume, ja hän oli hyvin heikko. Mutta kohta messun jälkeen tapahtui taudinkäänne. Tilaisuudessa oli hänelle, kuten tapa oli, annettu toinen, uusi nimi edellisen lisäksi. Jankelista tuli Haim Jankel. Haim merkitsi "elämäksi" Ja poika jäikin eloon.
Kukaan ei sen jälkeen laiminlyönyt käyttää hänen uutta nimeään. Haim Jankel! Jo pelkästään nimessä oli vahvaa, iloista uskoa siihen, että poika saa varttua mieheksi miehen töillä tukeakseen ja turvatakseen perheen pystyssä pysymistä.
Ilja tuntee katseensa kostuvan. Lähinnä äitiä on Haim Jankel hänelle rakkain kaikista omaisista, Samalla on hän lähinnä äitiä lujin side, mikä sitoo Iljan elämään. Poika oli ainoastaan kahden vanha, kun jäi orvoksi, Meusche oli vaimonsa ja lapsiensa kanssa ollut pienellä huviretkellä juuri ennenkuin onnettomuus tapahtui. He kääntyivät juuri rannasta kotiinpäin, kun Meusche kuuli loiskahduksen. Eräs rannalla leikkivistä lapsista oli pudonnut jokeen.
Meusche kiskaisee nutun päältään, viskautuu veteen ja pelastaa lapsen. Mutta samassa, kun hän on nostanut lapsen rannan kivikaiteelle painuu hän itse jokeen eikä nousekaan.
Ilja on ollut koettelemassa kylänvanhimmalle tilattua uutta pukua. Lähetessään kotia hän näkee joukon, joka itkien ja valittaen seuraa paareja.
Hän pysähtyy. Sydän taukoaa taonnastaan. Jokin hänen sisimmässään nousee kuin vastarintaan. Se ei saa, ei voi olla totta! Seuraavassa silmänräpäyksessä hän karkaa eteenpäin ja — tuntee veljensä.
Mutta hän ei ennätä ajatella omaa suruaan eikä paarien ääressä itkevää perhettä. Hän muistaa äitiä. Äidin kaksi poikaa ovat hänelle hänen kahta silmäteräänsäkin kalliimmat. Silmiensä valosta hän voi luopua, pojistaan ei.
Iljan huolenpito on kuitenkin myöhäistä. Äiti on jo nähnyt saattueen.
Hän kiiruhtaa vastaan ja tuntee esikoisensa.
Aivohalvauksesta, joka silloin häntä kohtasi, hän ei koskaan oikein toipunut.
Entä jos hän nyt näkisi, minkälaisessa tilassa Ilja makaa täällä!
Sairas ei enää voi hallita ajatuksiaan. Muistot ovat käyneet hänelle ylivoimaisiksi. Häntä puistattaa kuin vilussa, ja ajatukset sekaantuvat.
Hän makaa taas juoksuhaudassa. Pakkanen on pureva, ja jäähdyttävä viima puhaltaa pohjoisesta. Se sopii juoksuhautaan aivan kuin sinne tähdättynä. Ilja koettaa puolustautua, mutta pakkanen ahdistaa itsepintaisesti kuin vihainen koira, joka yrittää milloin puolelta, milloin toiselta. Pahimmin ahdistaa se jalkoja.
Ilja sätkyttelee unessa hätäisesti siteessä olevia sääriään. Huurreturpainen rakki puraisee niitä, puraisee niin että hän voihkasee ääneensä. Ja kun se hetkeksi hellittää, puraisee se kohta uudelleen, entistä kovemmin. Pakkanen on yhtä säälimätön vihollinen kuin muutkin.
— Minun sääreni, minun sääreni! — Hän nyyhkyttää. Sitte hän huolestuneena rupeaa tutkimaan jalkineitaan. Ne ovat rikkonaiset ja lisäksi läpimärät. Hän tuntee kuinka vilu saappaiden lävestä pääsee karkaamaan ruumista pitkin. Se koettaa kangistaa hänet kinokselle, mutta hän taistelee vastaan. Hän tietää, että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta.
— Minä tahdon elää, huutaa hän. — Minulla on äiti ja Haim Jankel.
— Hiljaa, hiljaa! — Hoitajatar laskee taaskin tyynnytellen kätensä hänen otsalleen.
Äidin käsi! Kuinka vilvoittava ja hyvä se on! Sellaista kättä ei ole kellään, ei kellään koko maailmassa! Se tekee hänet lapseksi jälleen, pieneksi avuttomaksi lapseksi, jolla on oikeus levätä.
Ja lepoa hän tarvitsee. Hän on kovin väsynyt. Häntä väsyttää tuo huurreturpainen rakki, joka on pureutunut kiinni hänen jalkoihinsa ja nyt jyrsii niitä kuin kaluttavaksi viskattua luuta. Sellainen vie voimia.
Mutta kai se siitä lakkaa, kun ymmärtää, että Ilja on sitä sitkeätä juurta, joka ei häviä eikä kuole, vaikka hävittämällä hävitetään.
Ja mitenkä hän ei kestäisi, onhan hänellä äidin siunaus!
— Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jakopin Jumala siunatkoon sinua, poikani, sinä vanhuuteni tuki ja tulevaisuuteni toivo!
Sanat helisevät ihanan voimakkaina kuin juhlakuoron veisuu. Äidin käsi laskeutuu pojan otsalle, ja tuosta kädestä virtaa lepoa ja rauhaa hänen koko olemukseensa. Ilja Riffkin vaipuu syvään, vahvistavaan uneen.
* * * * *
Päivä paistaa sairassaliin, kun Ilja vitkalleen raottaa väsyneitä silmiään. Katse kulkee kysyvänä paikasta toiseen.
Mitä tämä merkitsee? Missä hän on? Ja miksi täällä on näin paljon ihmisiä? Eikö hän vasta ollut kotona juuri lähdössä sotaan. Hän luuli sinä aamuna nousseensa aikaisemmin kuin kukaan muu. Mutta äitikin oli jo pystyssä, Hän tulla kompuroitsi portaita ylös Iljan huoneeseen, keppi oikeassa, terveessä kädessä tukemassa halvauksen jälkeen horjuvaa astuntaa.
Silloin ojentuivat nuo äidin siunaavat kädet Iljaa kohti. "Parhaan siunaukseni annan minä sinulle, poikani."
Niin, niin. Nyt Ilja muistaa kaiken. Se tapahtui juuri ennen hänen lähtöään, ja nyt hän makaa sairaana sotavankina vieraalla maalla. Mutta tännekin ulottuu tuo siunaus. Sen varassa hän on kestänyt näihin asti, ja sen varassa hän vieläkin kestää. Hän tahtoo palkita sen mitä on saanut sillä, että panee koko tahtonsa ja tarmonsa liikkeelle parantuakseen. Sanotaanhan, että sielu vaikuttaa ruumiiseen. Nyt hän tahtoo kokea sitä voittaakseen taudin.
Hän tunteekin jo ihmeellisesti virkistyneensä. Uni ja kääreet ovat tehneet hänelle hyvää. Pistoksia ei tunnu, ja muutenkin on parempi olla kuin pitkiin aikoihin. Ajatuksetkin käyvät entistä iloisemmiksi.
Jos nyt lääkäri vain ennättäisi sahata hänen säärensä lyhyemmiksi, niin että hän vihdoinkin pääsisi aina jomottavasta pakotuksesta. Sehän se häntä on heikontanut, niin että hän kerta toisensa jälkeen on käpertynyt vuoteeseen milloin minkäkin taudinpuuskan kaatamana.
Sotavangin ruokakaan ei ole ollut omiaan vahvistamaan häntä. Ja vähissä vaatteissaan hän on helposti vilustunut. Mutta hätäkös nyt enää. Hän on sitkeää juurta. Kun hän on näihin asti päässyt, pääsee hän varmasti eteenkin päin.
* * * * *
Ilja nukkuu paljon tämän jälkeen. Hänen heikko ruumiinsa vaatii sitä, ja muutenkin koettaa hän koettamalla nukkua. Uni vahvistaa. Ja hän tahtoo vahvistua. Onhan hänellä äiti ja Haim Jankel.
Herätessään Ilja aina ajattelee iloisia ajatuksia. Hän on vakuutettu siitä, että hän kotiin palattuaan saa paljon työtä. Kun hän kainalosauvojensa varassa kulkee ovelta ovelle, sanovat ihmiset toisilleen: "tuolla tulee Ilja Riffkin. Hänelle täytyy antaa työtä, hän menetti molemmat säärensä sodassa." Ja kun hän saa työtä, kasvaa ansio ja paranee perheen taloudellinen asema.
Entä jos Haim Jankel vielä pääsisi johonkin parempaan kouluun ja tulisi oppineeksi mieheksi!
Iljan kasvot kirkastuvat. Sekä Meuschellä että hänellä itsellään oli kasvavina suuri halu oppikouluun. Mutta varoja siihen ei silloin ollut. Heidän osakseen tuli hankkia niitä enemmän. Ehkäpä heidän lapsensa saisivat sitä, mitä ei liiennyt isien osaksi. Sillä he lohduttivat itseään.
Meusche ei saanut nähdä sitä päivää. Mutta hän oli jättänyt työn ja
Haim Jankelin perinnöksi veljelleen.
Niin, ja Rohelen oikeastaan myöskin.
Iljan ajatukset luistavat uuteen uomaan. Rohele on aina ollut hellä tytär Sore-äidille. Meuschen kuoltua jäi hän lapsineen kotiin. Luonnollisesti Ilja oli naiva hänet. Mutta sekä Rohele että Ilja olivat rakastaneet Meuscheä liian paljon kohta ajatellakseen avioliittoa. Kuukausi kuukauden jälkeen luisti siitä syystä ohi. Toinen vuosipäivä Meuschen hukkumisesta oli jo tulossa, ja Ilja oli päättänyt puhua asiasta Rohelelle. Silloin puhkesi sota.
Iljan mieli ilostuu hänen ajatellessaan tätä. Hän tietää saavansa hyvän ja uskollisen vaimon Rohelesta. Mitäpä silloin sääristäkään, kun hän vain pääsee kotiin ja saa pitää huolta omaisistaan.
Ilja havahtuu ajatuksistaan nähdessään hoitajattaren viereisen vuoteen luona korjaavan sokean silmäsidettä. Hoitajatar nyökkää hänelle. Hänestä Ilja jo on terve mies, kun kykenee vähän liikkeellekin.
— Pian jaksatte lähteä kotiin.
On kuin voimakas sähkövirta karkaisi koko Iljan olemuksen läpi. Laskeeko "sisar" sydämetöntä leikkiä, vai tuleeko vapahdus juuri kun hän kaikkein kiihkeimmästi sitä toivoo?
— Niin, niin. — "Sisar" puhuu hitaasti, melkein välinpitämättömästi.
Hän näkee Iljan vapisevan liikutuksesta, ja hän miltei katuu sanojaan.
Mutta nyt hänen on mahdoton peräytyä. Iljan katse on kuin kiinni
imeytynyt hänen huuliinsa.
— Minä vain ajattelin sitä, että Saksa ja Venäjä nyt vaihtavat sotavankia.
Iljan pää painuu. Hän hengittää syvään. Malja täynnä elämän nestettä on nostettu hänen huulilleen. Ja hän juo siitä pitkin, hartain siemauksin.
— Milloin?
— En tiedä, Mutta pian kai on teidän vuoronne.
Iljan voimat palaavat hämmästyttävän pian. Ääni on tosin niin heikko, että se usein painuu kuiskaukseksi, ja hengitys käy vaivaloisesti, mutta katse on eloisa ja tarmokas. Elämänliekki palaa siinä ei enää lekoittavan heikkona, vaan täynnä elämisen toivoa ja halua.
Lääkäri ei enää puhu säärien poikkisahaamisesta. Tehkööt kotoiset lääkärit sen. Hoitajatarkaan ei jouda pysähtymään Iljan kohdalle. Mutta Ilja ei sitä kaipaakaan. Hän elää jo kotona. Hän suunnittelee töitään, puhelee äidin kanssa ja kiikuttaa Haim Jankelia polvellaan.
Kaikessa hiljaisuudessa siirretään sotavangit sairaalasta sodassa ruhjoutuneitten junaan, mutta Ilja Riffkin kuulee kuin juhlakuorojen veisuuta. Hänen katseensa palaa. Hän tuntee äidin siunaavan käden päälaellaan. Rohele ojentaa hänelle kätensä, silmissään uskollisen vaimon lämmin katse, ja Haim Jankel riippuu hänen kaulassaan.
Ruotsin puolella kohoavat Iljan ilontunteet kohoamistaan. Hän nauttii mukavasta vuoteesta, joka pehmeydellään aivan kuin hyväilee hänen laihaa, särkevää ruumistansa. Katse kulkee hyvämielisenä ilmavan, puhtauttaan paistavan sairasvaunun seiniä pitkin, ja mieli virkistyy ihmisten ystävällisyydestä.
Sekä lääkärit että hoitajat ihmettelevät Iljan sitkeyttä. Hänen täytyy moneen kertaan kertoa heille siitä, miten hän täydessä tajussaan makasi kolme vuorokautta taistelutantereella tunnottomiksi paleltuneine säärineen, miten hän sitte on kärsinyt leikkaukset, monen kuukauden sotavankeuden sekä sen aikana useampia taudinkohtauksia.
He hymyilevät hänelle, nyökkäävät ystävällisesti päätään ja jatkavat matkaa toisten luo.
Iljan katse seuraa heitä. Hän hymyilee voittoriemuisena itsekseen ja sanoo hiljaa: Minulla on äiti ja Haim Jankel. Hän ymmärtää, että se, jolla on suuri tehtävä, jaksaa kantaa paljon. Ja hän tuntee, ettei mikään muu olisi voinut häntäkään auttaa. Ne päivät ja yöt, mitkä hän vietti taistelutantereella paleltuneine säärineen, kykenemättä liikkumaan mutta koko ajan tietoisena seuraten ensin omien joukkojen etenemistä, sitte niiden pakoa vihollisen seuratessa kintereillä, ovat sekä kiduttavan että kuluttavan syvälle syöpyneet hänen tietoisuuteensa. Vähäisinkin ajatusyhtymä panee hänet uudelleen kokemaan kaikkea. Hän makaa uudelleen joukkojen jaloissa. Hän kuulee kuoleman kanssa kamppailevien voihketta ja sydäntä särkeviä rukouksia: vettä, vettä, vettä.
Sellaisina hetkinä tuntuu hänestä mahdottomalta elää. Muistot tekevät hänet kuin hulluksi. Hän sanoo itselleen, että se, joka on kokenut tällaista, ei voi eikä ole oikeutettu palaamaan elämään.
Perustus jalkojen alla pettää. Inho ja kyllääntyminen elämään nujertaa hänet voimattomaksi.
Entä äiti? Se ajatus kutsuu hänet takaisin elämään. Hän tahtoo ja hänen täytyy elää. Hänellä on suuri tehtävä. Sentähden on hänen velvollisuutensa unohtaa.
Hän hypistelee hermostuneesti vuoteen laitaan kiinnitettyä pientä pussia. Ystävälliset kädet ovat kiinnittäneet sen siihen avuksi ja iloksi sodan uhreille. Ne monet, jotka eivät itse vapaasti voi liikkua, ovat tästä erityisesti iloissaan, ja Ilja kuuluu heihin. Hän on koonnut siihen kaikki vähäiset aarteensa: rukouskirjansa, omaisten kirjeet ja valokuvat sekä muutamia pieniä tuliaisia, joita hän on ostanut omaisille muistoksi vankeutensa maasta. Hän koettaa kiinnittää ajatuksensa tähän. Hän tahtoo katsoa eteenpäin ja iloita.
Kun sairasproomut laskevat Suomen rannalle, rämähtävät torvet soimaan ja kansanjoukot tervehtivät riemuhuudoin sodasta palaavia.
Ilja hätkähtää ja alkaa vapista. Mielenliikutuksesta kaiketi. Vai siksikö, että hän muistaa huutoja, jotka hän kuuli taistelutantereella maatessaan ja säveleitä, jotka silloin kaikuivat ei juhlan korokkeeksi vaan täynnä armotonta, alastonta totuutta.
Käsi nousee. Näyttää siltä kuin hän aikoisi tukkia korvansa. Mutta sitte käsi taas hervahtaa takaisin paareille, joilla hän makaa. Rakkaus äitiin auttaa häntä. Hän tahtoo unohtaa ja elää. Hänellä on suuri tehtävä.
Torvet soivat yhä. Mutta nyt soittavat ne hänelle suurta juhlaa. Hänhän on matkalla kotiin. Hän tahtoo ja hän saa iloita.
Tervehdys ja kiitosjumalanpalvelus palaaville alkaa. Ilja makaa heikoimpien joukossa paareilla lähellä alttaria. Hänen mielensä on täynnä kiitosta ja hartautta. Sanat ja ulkonaiset jumalanpalvelusmenot ovat toiset kuin ne, joihin hän on tottunut, mutta ydin menoissa vastaa kuitenkin sitä mikä liikkuu hänen omassa sisimmässään.
Elämä on lahja, elämä on ihme. Hän tuntee sen tällä hetkellä syvästi ja voimakkaasti. Ihminen janoaa elämää. Hän tuntee olevansa luotu sitä varten. Ja se, joka kuoleman kentältä palaa takaisin elämään, tuntee sen paremmin kuin kukaan muu. Hän on saanut elämän uudelleen. Ja uudistettu lahja on uusi ihme.
Siunaa ja varjele,
Siunaa ja varjele
Sodan tantereilla kärsineitä,
Haavat Sä lääkitse
Ijällä pitkällä
Palkitse, kruunaa heitä!
veisaa kuoro.
Iljan katse kostuu, ja autuas ilo virtaa koko hänen olemuksensa läpi.
Kun lääkäri jumalanpalveluksen jälkeen lähestyy Iljan paaria, alkaa Ilja kohta puhua sääristään. Hän on muuten terve, mutta sääriä on lyhennettävä, jotta pakotus lakkaisi. Se olisi tehtävä pian, sillä hänen täytyy kiireesti voimistua ja päästä kotiin.
Lääkäri nyökkää ja lupaa myöhemmin palata takaisin. Nyt hänellä on kiire.
Hoitajat kantavat Iljan hänen vuoteeseensa. Hänelle tuodaan voimakasta, hyvää ruokaa, ja hän syö hyvillä mielin ajatellen itsekseen, että tämä vain on enne elämän kääntymisestä paremmalle puolelle.
Terveemmät syövät pitkien pöytien ääressä. Aterian päätyttyä he rupeavat liikuskelemaan ympäri, mikä kepin mikä kainalosauvojen varassa. He tupakoivat, tekevät tuttavuuksia ja nauttivat vapaudestaan.
Ilja seuraa kaikkea. Särky säärissäkin asettuu vähän. Hänen on niin hyvä olla. Hän juutalaisena tietää mitä vankeus vieraalla maalla merkitsee. Sentähden hän iloitsee toistenkin puolesta. Nythän hän itsekin sitä paitse maistaa kotiinpaluun autuutta.
— Sore-äiti, Sore-äiti! toistaa hän. Ja hänestä tuntuu kuin hyväileisi hän armastaan.
Iljan vuoteen jalkopäähän pysähtyy samassa mustapukuinen nainen. Naisen vaatteet ovat likaiset ja repaleissa. Hän painaa poveaan vastaan rintalasta, jonka ympärille rääsyinen huivinsiekale on kietaistu. Nainen katsoo Iljaan ja Ilja naiseen. Näin tuijottavat he hetken toisiaan silmästä silmään.
— Oletko se sinä Nastja Nikolajewna, saa Ilja viimein kysytyksi.
— Oletko sinä Ilja Riffkin? Sinähän olet vanha, valkotukkainen mies.
Iljan käsi nousee päälaelle aivan kuin tukan valkeutta tunnustellakseen. Todellakin, kaksikymmenviisivuotias vanhus! — Hän nauraa. Mutta sitte hän kokoo kaiken voimansa. — Nastja Nikolajewna, miten olet sinä täällä? — Se purkautuu kuin hätähuuto.
— Etkö sinä siis tiedäkään? Sota on tullut meille asti.
Ilja painuu takaisin vuoteelle. Totta, totta siis kuitenkin se, mitä hän ei ole tohtinut eikä tahtonut uskoa.
Nastja Nikolajewna näkee suuren tuskan sairaan kasvoilla. Hän ymmärtää, että hänen täytyy sanoa sanottavansa varovaisesti. Mutta hänen omat tunteensa ovat turtuneet. Hän puhuu kuin käyntiin pantu kone, ja hänen katseensa tuijottaa lasittuneena suoraan Iljaan.
* * * * *
— Hevoset, lehmät, rahat, kaikki meni, — meiltä ja joka talosta.
Lapsi herää samassa ja alkaa itkeä. Nastja Nikolajewna koettaa hysytellen tyynnyttää, — Tämä on vankeudessa syntynyt, sanoo hän ja tuijottaa yhä eteensä. — Kolmen viikon vanha.
Kun ei Ilja puhu eikä liikahda, jatkaa Nastja:
— Ilja Riffkin, sinä pidit teidän perhettänne pystyssä. Sinä kokosit ja hankit, — Isä teki sitä meillä. Hän iloitsi jokaisesta huonekalusta ja jokaisesta elukasta ihan kuin lapsesta, — Kun hän näki kaikki raunioina, nousi se hänelle päähän. Hän läksi astumaan ihan suoraan vihollista kohti ja otettiin vangiksi. — Minä en voinut jättää häntä. Hän oli vanha mies. Minä läksin jälessä, ja he ottivat minutkin. Mutta minä löysin hänet. Hän ei enää tuntenut minua, ei välittänyt mistään. Ei nukkunut. Ei syönyt. Mutta minä sain olla hänen luonaan. Ja minä hänet hautasin. Sitte syntyi tämä lapsi.
Ilja on koko ajan lakkaamatta tuijottanut Nastjaan. Hänen kasvonsa ovat vähitellen kivettyneet kuin tämänkin. Nyrkit ovat puristuksissa. Silmät palavat mustina kuin kekäleet.
Hän karkaa istumaan, — Nastja Nikolajewna, eikö sinulla ole sydäntä.
Miksi et puhu minun äidistäni?
— Sinä tiedät, hän oli vanha ihminen – – –
— Oli —?
— Niin, ja hän suri kovin sinun kohtaasi. Sitte kun vielä pojanpoikakin meni — —
— Haim Jankel?
— Se tapahtui silloin, kun hankittiin pakoa. Omaa sotaväkeä oli kylässä, ja sitte tuli vihollinenkin yht'äkkiä. Ei kukaan tiedä miten se oikeastaan tapahtui, mutta kuula oli sattunut poikaan. — Äitisi ei enää kestänyt sitä.
Ilja Riffkin kääntyy selin Nastja Nikolajewnaan, heittäytyy pitkäkseen vuoteelleen ja ummistaa silmänsä. Kukaan ei saa häntä puhumaan tai liikahtamaan. Hän makaa kuin kuollut. Oikeastaan hän ei ajattelekaan. Ainoastaan kerran läikähtää outo ihmettely hänen sisimmässään, kun hänen mieleensä johtuu että hänkin vähän aikaa sitte rukoili, kiitti ja piti elämää hyvänä lahjana. Hän ei silloin tietänyt, että se oli julmaa ja ylivoimaista sekä hänelle että muille.
* * * * *
Seuraavana päivänä saa lääkäri Iljan vihdoin avaamaan silmänsä. Hän on kotvan aikaa seisonut vuoteen ääressä, kuunnellut sairaan suonta ja hengitystä, puhutellut ja kysynyt vastausta saamatta, mutta sitte hän alkaa puhua sääristä.
— Te pyysitte eilen, että sahaisin ne lyhemmäksi.
Sairaan silmät revähtävät yht'äkkiä auki. Eilen? Hän koettaa muistella.
Eikö siitä jo ollut ihmisikä?
— Se on turhaa — sanoo hän viimein.
— Särky hivuttaa voimianne.
— Antaa hivuttaa, — Hän ummistaa uudelleen silmänsä ja kääntyy selin lääkäriin, joka hetkeksi neuvottomana jää seisomaan vuoteen viereen.