Palaavien parissa

by Marja Salmela

PAUL PAULOVITSIN KASVOT

Sali oli suuri ja valoisa. Sen avatuista akkunoista tulvahti lämmin, voimakkaasti tuoksuva kesäilma huoneeseen. Se toi sinne tervehdyksen elämästä, joka edistyi ja kehittyi kuten ennen huolimatta kaikesta, mikä järkyttävän voimakkaasti kuin ruhjova junaonnettomuus oli viskannut lukemattomien elämän tavallisuuden tasaiselta radalta.

Dimitri Droscheffskyn katse seurasi tuulen hengessä hiljaa ja vilvoittelevasti liehuvaa uudinta. Ulkona vallitsi nähtävästi pyhäinen sunnuntairauha. Auringon paiste ja silloin tällöin kajahtelevat kirkonkellot toivat sitä tänne sairassaliinkin.

Dimitri rupesi tarkkaamaan kellojen erilaisia ääniä. Toisten oli kirkas ja kantava, toisten matala, surunvoittoinen. Mutta hänestä ne sittekin puhuivat samaa. Ne soittivat kaikki ihmisille sanomaa ajasta, jolloin veli ei nosta miekkaa veljeä vastaan, vaan jolloin ihmismielissä vallitsee samanlainen pyhäinen rauha kuin ulkona kesäisessä luonnossa.

Dimitri hymähti. Sekä hoitaja että hoidokkaat katsoivat monesti pitkään häneen. He ehkä ihmettelivät sitä, että vuoteessa makaava sotavanki tuntui ajattelevan valoisia rauhanajatuksia, jotka siunaavina kuin itse päivänpaiste pyrkivät kohdistumaan kaikkiin.

Mutta mihin sitä luonnostaan meni. Sotavankinakin hän oli sama kuin ennen, valoisan maailmankatsomuksen ja iloisen, luottavan toivon mies. Niitä kai nykyään tarvittiin. Ja juuri täällä. Oli täällä kärsimystä tarpeeksi.

Hän vavahti samassa. Sairasvuoteet hänen ympärillään panivat hänet ajattelemaan taistelun tekemää jälkeä, ja siitä luistivat ajatukset Pauliin. Mutta siihen ne pysähtyivät. Siinä oli kohta, jossa hän ei uskaltanut katsoa totuutta silmiin.

Ikäänkuin viihdytelläkseen itseään rupesi hän muistelemaan Paulin ja oman ystävyytensä alkua.

Se syntyi jo poikavuosina heidän luokkatovereina käydessään Pietari-Paavalin koulua. Paul oli silloin vasta ollut muutamia viikkoja koulussa, Dimitri pari vuotta. Koko tänä aikana oli Dimitri ollut luokkansa ensimäinen, johtava mies joka asiassa. Läksyistään ei hän paljon välittänyt. Hän osasi joka tapauksessa paremmin kun muut. Mutta hän ei alentunut kiinnittämään huomiota siihen. Hän ei etsinyt opettajien enemmän kuin toverienkaan suosiota. Päinvastoin pani hän etenkin opettajien nähden maineensa luokan parhaimpana rohkeasti alttiiksi, ja tämä tietysti korotti häntä toveripiirissä. Hän tiesi sen. Mutta toveriensakin suosion hän otti vastaan hänelle ominaisella huolettomuudella. Hän tunsi asemansa, mutta ei antanut toisten sitä tuntea.

Dimitri oli ollut luokkansa ensimmäinen siinäkin suhteessa, että häntä käytettiin luokan yhteisenä omanatuntona. Tiedettiin, että hän oli horjumaton oikeuden mies, ei turhan tarkka, mutta tiukka kun niin vaadittiin. Hänen tutkittavakseen lykättiin sentähden kaikki asiat. Jos hän antoi anteeksi, antoivat toisetkin, jos hän vaati rangaistusta, ei kukaan uskaltanut sitä vastustaa. Yhteinen oikeudentunto hyväksyi tavallisesti rankaisumuodonkin, jota hän ehdotti.

Paul Paulovits oli syyslukukauden alkaessa tullut kouluun, Dimitrin luokalle. Hän huomattiin "uudeksi"; muuta huomattavaa ei hänessä ollut. Hän oli ujo ja nähtävästi tottumaton toverielämään. Hän puhui hitaasti, joskus änkyttämälläkin. Hänen vastauksissaan oli monesti jotain sokean astuntaa muistuttavaa, jotain epäröivää eteensä tunnustelemista.

Dimitrin huomio kääntyi Pauliin vasta eräällä latinantunnilla.

Oltiin kääntämässä Vergiliusta. Opettaja Kiril Wladimirovits oli huonolla tuulella. "On riidellyt eukkonsa kanssa", ilmoitettiin silmäniskulla miehestä mieheen. Dimitri hyväksyi nyökäten tiedonannon.

Opettajan huonotuuli tarttui poikiin. He käänsivät päin seiniä. Wladimirovits paiskasi vihoissaan kirjansa kiinni. — Mitähän ilvettä taaskin olette pitäneet, koska ette osaa mitään?

— Kiril Wladimirovits! — Eräs oppilaista viittasi ja nousi. — Minä en muistanut tätä käännöstä. Minä luin kielioppia.

Toinenkin poika nousi. Hänkin oli unohtanut käännöksen.

Syntyi syvä hiljaisuus, Sitte jysähti opettajan nyrkki pöytään.
Typeryyttä ei voinut rangaista, mutta velvollisuuksien laiminlyömistä.
Läksynsä unohtaneille annettiin muistutus, ja koko luokka sai
käännöksen uudelleen luettavaksi.

Kiril Wladimirovits lennätti Vergiliuksen laatikkoon ja rupesi selailemaan kielioppia.

Silloin nousi Paul Paulovits. Hän ei ollut koko tuntina saanut ainoatakaan kysymystä. "Uuden" olemassaolo oli kuin unohtunut kaikilta.

— Opettaja, minäkin unohdin käännöksen. — Äänessä ei ollut arvelua eikä epäröimistä.

Luokan vasemmalta säveltä kuului pitkäveteinen, tukahutettu vihellys. Kiril Wladimirovits ei kohta vastannut. Hän mietti, oliko kuullut oikeen. Viimein hänen suunsa kuitenkin vääntyi nauruntapaiseen irvistykseen.

— Vai tahdot sinäkin muistutuksen! Saatavissa on!

Paul Paulovits istuutui. Kieliopit otettiin esille, tunti jatkui. Joka mies istui hievahtamatta, Oli kuin levottomasti liikehtivässä joukossa, jonka odottamaton salamanleimaus äkkiä tyynnyttää hiljaiseksi.

Dimitri Konstantinovits siirsihe hiukan. Hänen katseensa etsi Paulia.

Kumma kun hän ei ennen ollut kiinnittänyt huomiota mieheen. Hän ei edes tiennyt minkä näköinen poika oli, ja nyt tämä kuitenkin — —

Dimitri vastasi lopputunnilla kahdesti väärin. Se oli ennen kuulumatonta, ja pojat käänsivät päätään, mutta itse hän ei ollut siitä milläänkään. Hän ajatteli yksinomaan Paulia.

Paul Paulovits oli todella katsomisen arvoinen. Hänen ihonsa oli harvinaisen punainen ja valkoinen, solakka varsi oli ryhdikäs, ja koko olennossa oli jotain viattoman koskematonta.

Latinantunti oli päivän viimeinen. Sen loputtua tehtiin tavanmukainen rynnäkkö päällysvaatteiden kimppuun. Paul Paulovits pysyttelihe muista syrjässä. Hän näytti odottavan sopivaa hetkeä. Sen ilmaannuttua pujottelihe hän lähemmäksi ja tarttui päällysvaatteisiinsa, mutta siirtyi kohta uudelleen tunkeilevasta joukosta syrjään.

Viheltäjä vasemmalta sivulta kulki samassa hänen ohitsensa, uudistaen mielenilmaisunsa. Vihellys oli nyt pitkä ja paljon ilmaiseva. Dimitri kaapasi viheltäjää niskasta ja pasitti portaita ales. Sitte hän lähestyi Paulia.

— Missä sinä asut?

— Paul Paulovits rävähytti heikkoja, likinäköisiä silmiään niin nopeaan, ettei Dimitri nähnyt niistä muuta kuin vilahduksittain kirkasta sineä, sitte mainitsi Paul osoitteensa.

Heillä oli sama matka, ja he läksivät yhdessä koulusta, Dimitri käyttäen tilaisuutta tiedusteluihin. Hän sai niukkoja vastauksia, mutta ne olivat tyydyttäviä. Paul Paulovitsin isä oli ollut lääkäri. Hän oli vasta kuollut, ja äiti poikansa kanssa oli muuttanut Pietariin.

He olivat kotvan aikaa kulkeneet vaieten toistensa rinnalla, kun
Dimitri keskeytti äänettömyyden.

— Sinä teit reilusti viime tunnilla. Et sinä änkyttänytkään, niinkuin sinä usein teet.

Paul Paulovitsin silmäluomet rävähtivät hermostuneesti. — Minä ajattelen aina — —

— Kunko vastaat? Etkö sinä tiedä mitä sinun pitää vastata?

— En aina. Minulta unohtuu usein kaikki juuri kun pitäisi vastata. Ja vaikka muistankin, niin minä kuitenkin ajattelen.

— Mitä ihmeessä?

— Kaikenlaista. Kun puhutaan kasveista tai eläimistä, täytyy minun aina ajatella sitä, että tahtoisin omaa maata ja omia kotieläimiä. Ja kun luetaan sodista tai murhista, täytyy minun ajatella sitä, miltähän tuntuisi jos ottaisi hengen joltakin.

— Sinä olet mukava, Paul Paulovits! Tule meille tänä iltana. Sisareni saa vieraita, ja he keittävät tschenuskia.

— Kiitoksia, jos minä ennätän. — Se sanottiin arvelevan hitaasti. — Paul Paulovits ei nähtävästi ymmärtänyt mikä armonosotus tämä kutsu oli. Mutta se vain kannusti Dimitriä. Hän ei ollut tottunut hyljättyihin tarjouksiin, eikä tahtonutkaan tottua. — Minä odotan sinua illalla, huusi hän kääntyessään kulmauksesta kotikadulle.

Tällainen oli heidän ystävyytensä alku ollut. Ja sitä jatkui siitä sekä läpi koulun että yliopistossa.

Dimitri Konstantinovits huomasi pian, että hänen monessa suhteessa oli pidettävä huolta ystävästään. Paul oli hajamielinen, epäitsekäs ja yksipuolisesti aatteen mies, — niin käytännöllisiin haluava kuin hän olikin. Hän oli samalla liian rehellinen, liian hyvä ja liiaksi valmis uskomaan hyvää muistakin. Hän tarvitsi rinnalleen jonkun, joka oli sekä kykenevä että halukas silloin tällöin tarttumaan ohjaksiin kääntääkseen asiat Paulille suotuisaan suuntaan, jonkun, joka tunsi elämää ja ihmisiä tarpeeksi katsellakseen niitä epäilevinkin silmin. Ja Dimitri asettui itseoikeutettuna tälle paikalle. Hän oli tottunut olemaan ensimäisenä. Hän tahtoi olla sitä myöskin suhteessaan Pauliin, ulkonaisesti ainakin. Sisimmässään hän oli tietoinen siitä, että ystävä luonteenjaloudessa seisoi asteella, jolla ei muita näkynyt hänen rinnallaan. Siksi Dimitri olikin valinnut hänet ystäväkseen.

— Paul, Paul, mutisi Dimitri. Hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän ehkä tulisi myöhään, että kun hän kerran palaisi kotiin, Paul ei enää — —

Dimitri kiskaisi hermostuneesti päänaluksensa pystyyn ja asettui istumaan vuoteessa. Sitte hän koetti päästä puheisiin vierustoverinsa, erään saksalaisen opettajan kanssa. Mies oli pari viikkoa häittensä jälkeen joutunut rintamaan ja ikävöi nyt hurjasti kotiin. Lisäksi oli hänellä erään vasta kaatuneen toverin jäähyväistervehdys tämän vanhemmille perille vietävänä. Sekin lisäsi hänen haluaan parantua ja päästä kotiin.

Mutta kohta kun puhelu saksalaisen kanssa päättyi, luistivat Dimitrin ajatukset uudelleen Pauliin. Luonnon pyhäinen sunnuntailepokin vaikutti sen. Siinä oli samaa mitä Paulin koko olennossa: sopusointua, rauhaa ja kirkkautta.

Dimitri muisti iltaa Sofia Nikolajewnan, Paulin äidin, kuoleman jälkeen. Paul ja hän istuivat yhdessä äidin vanhanaikuisilla mahonkikaluilla sisustetussa huoneessa. Huone oli Paulin pyhäkkö ja se oli täynnä pyhäkön tunnelmaa, mutta Dimitri tahtoi saada ystävänsä pois sieltä. Hän ehdotti yhteistä ulkomaanmatkaa.

Paul Paulovitsin hienohipiäiselle kasvoille lehahti tavallista kirkkaampi puna. Hän oli ymmärtänyt. Hän ojensi molemmat kätensä Dimitrille, ja hänen katseensa kiitti. Mutta hän ei voinut suostua. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset ulkonaisin keinoin koettivat tukahuttaa sitä mikä voimakkaana eli heidän sisimmässään. Ensiksi se tavallisesti oli turhaa. Ei kukaan matkustelemalla voinut paeta sitä mikä asui omassa povessa. Se seurasi kaikkialle. Toiseksi oli luonnotonta pyrkiä kaipausta pakoon. Kaipaus oli alati uudistuva muistutus siitä miten paljon ihminen oli saanut ja omistanut.

Dimitri muisti karistaneensa tuhkaa savukkeestaan mahonkijalustalla seisovan palmun lautaselle, mutta sitte hän katui pyhäkölle sopimatonta tekoaan, pyyhkäisi tuhan käteensä ja vei sen viereiseen, Paulille kuuluvaan huoneeseen, jossa häntä varten sinne sijoitettu tuhkakuppi seisoi tietyllä paikallaan. Palattuaan Sofia Nikolajevnan huoneeseen hän jatkoi keskustelua. Hän myönsi, että Paul tavallaan oli oikeassa. Mutta hän näki, kuten ihmiset yleensä, vain asian toisen puolen. Ulkonaisistakin seikoista saattoi olla sekä apua että vahinkoa sisäiselle kehitykselle.

Dimitri astui edestakaisin lattiata pitkin. Hänellä oli jotain sanottavaa, ja se oli hyvin yksinkertaista, mutta sittekin hän arasteli.

Hän loi ajatuksissaan pikaisen yleissilmäyksen Paulin ja omaan yliopistoaikaansa. He olivat kumpikin lueskelleet vain "omaksi sivistyksekseen", kuten hänellä oli tapana sanoa. Hän itse ei ajatellut mitään erikoista uraa, ja Paulin mieli paloi käytännölliselle alalle. Hän tahtoi omistaa edes kaistaleen intohimoisesti rakastamaansa maata. Hän tahtoi kaunistaa ja viljellä sitä, saada omia alustalaisia — muutamia vain — ja tehdä heille hyvää. Hän uskoi, että sadat, tuhannet tällaiset vähässä uurastajat voisivat jouduttaa uuden paremman päivän koittoa maalle.

Paulilla itsellään ei kuitenkaan ollut riittävästi varoja tähän.

— Paul sanoi Dimitri, äkkiä koettaen alkaa leikkisästi, — kuten tiedät olen tuollainen koroilla eläjä, jolla ei ole kansalais- tai sanoisinko elämisoikeutta sinun uudessa ihanneyhteiskunnassasi.

Paul Paulovits kääntyi äkkiä ystäväänsä päin. Hänen likinäköiset silmänsä räväyttivät nopeasti luomiaan, ja hän hymähti hänelle ominaiseen hyväänsuopaan tapaansa.

Dimitrikin hymähti. He tunsivat kumpikin tässä hymähdyksessä jotain vapauttavaa, jotain joka pani heidät iloitsemaan siitä, että heidän ystävyytensä kaikista eroavaisuuksista huolimatta oli sitä mitä se oli, voima, joka tänä surunkin aikana oli tuntuva tekijä heidän elämässään.

Dimitri jatkoi kävelyään. Hänen oli siten helpompi sanoa sanottavansa.
Paulin ystävänä oli hän tietysti vastaanottanut vaikutuksia tältä.
Hän oli siitä syystä halukas lohkaisemaan osia perintötilastaan,
esimerkiksi Paulille, — sopivasta hinnasta tietysti.

Dimitri pisti taasen hymähdykseksi ja joudutti astuntaansa. Mutta Paul ei hymähtänyt. — Dimitri, sanoi hän, ja ääni pyrki salpautumaan, — monet ajavat aatteitaan sanoin, sinä teoin. Minä tunnen ja ymmärrän enemmän kuin voin ilmaista.

He syleilivät toisiaan, ja asia oli sillä ratkaistu.

Keväällä toteutettiin aie. Dimitri rupesi asumaan perintötilaansa, ja Paulista tuli pienviljelijä. Kukin sai järjestää elämänsä ja työnsä omien periaatteitensa mukaan.

He viettivät kerrassaan ihanteellista elämää näihin aikoihin. Sukulaiset ja naapurit tekivät parhaansa jouduttaakseen heitä naimisiin, mutta itse eivät pitäneet kiirettä. Heidän ystävyytensä oli tehnyt heidät vaateliaaksi. He tahtoivat täyspainoista. Siksi he odottivat.

Tällä kannalla olivat asiat, kun sota puhkesi. Se repi kohta kuin pohjan heidän jalkojensa alta. Pitkään aikaan he eivät puhuneet siitä mikä tässä asiassa oli kipeintä heille. Mutta kerran se purkautui kuin vahingossa.

Dimitri oli juuri ratsastaen saapunut Paulin luokse. Hän kertoi viime tiedot sodasta.

— Yleisistä asioista en kuitenkaan huolehdi. — Dimitri kohautti olkapäitään. — Sinä tunnet mielipiteeni. Se tulee minkä tuleman pitää. Seisahtunut ja paha veri vaatii joskus suoneniskua.

— Pahasta ei koskaan tule hyvää. — Paul talutti Dimitrin hevosen takapihan kaidepuun luokse, irroitti kuolaimet sen suusta ja sitoi riimunvarresta kaidepuun renkaaseen.

— Eikö suoneniskun tarpeellisuus ole sinun periaatteitasi?

* * * * *

— Paul kantoi sylyksellisen tuoreita heiniä hevoselle, sitte kääntyivät he astumaan talolle päin.

— En minä muusta huolehdi, sanoi Dimitri, kyllä yleiset asiat selviävät. Mutta mitä sinä aiot?

— Noudattaa omaatuntoani. — Ääni oli tyyni ja kirkas.

— Hinnasta mistä hyvänsä?

— Hinnasta mistä hyvänsä.

Enempää ei asiasta puhuttu. Ulkonaisesti solui kaikki entiseen uomaansa. Kukin teki töitään, mutta he olivat tietoiset siitä, että ukkospilvi, joka singautti salamoitaan pitkin maata, milloin tahansa saattoi purkautua heidän kohdallaan.

Dimitri oli huomaavinaan, että Paul, joka ei koskaan ollut pitänyt omaisuuttaan oikein itselleen kuuluvana, vaan ainoastaan väliaikaisesti hänelle suotuna välikappaleena sen toteuttamiseksi mikä oli hänelle henkeäkin kalliimpaa, nyt entistä enemmän oli irtautumassa kaikesta häntä ympäröivästä. Eikä se irtautuminen tapahtunut tuskatta. Hyvästijätön haikeutta oli kaikessa. Elonkorjuu — kaiketi Paulin viimeinen — oli kuin hyvästijättöä. Uuden siemenen kylvö oli siemenenkylvämistä toisille sadoksi.

Enin raateli Paulin mieltä kuitenkin mahdollinen ero kodin palveluskunnasta ja kotieläimistä. Hän ei sietänyt ajatusta, että kylmät, koko hänen olemukselleen ja hänen maailmankatsomukselleen vieraat, ehkäpä vihamieliset voimat ottaisivat haltuunsa kaiken, mitä hän oli hellinyt ja hoitanut ja mikä oli ollut hänelle rakkaiden lasten asemassa.

Hän koetti välttää näitä ajatuksia. Mutta Dimitri näki hänen kerran ryntäävän ulos tallista paeten kuin henkensä edestä. Ja Dimitri ymmärsi.

Paul Paulovitsin kasvot

* * * * *

— "Sisar", huudahti Dimitri äkkiä ohikulkevalle sairaanhoitajattarelle.
— Tulkaa tänne, minulla olisi asiaa.

Sisar oli mustiin puettu ja arvokkaan näköinen, mutta hän hymyili hieman. Dimitri Droscheffskyllä oli ystävänsä vihollismaan sairaalassakin.

Dimitri puhui hätäisen kiireisesti. Sisarella oli monta vaalittavaa ja ainainen kiire, mutta Dimitrin asia oli kerrankin puhuttava. Se oli tärkeä. Hänen täytyi välttämättä, jos suinkin mahdollista, saada puhutella jotakuta siinä kahakassa ollutta, jossa hän itse oli haavoittunut. Oli kai heitä ainakin jokunen täällä.

Sisar koetti muistella. Oikeastaan oli aivan mahdotonta pyytää, että hoitajatar voisi pitää tällaista mielessään. —

Huomautus katkesi kesken. Dimitrin kaunista hymyä oli mahdoton vastustaa. Sattuikin niin mainiosti, että sisarella sairaalan toisessa osassa oli nuori haavoittunut sukulainen. Hän voisi ehkä antaa tietoja. Hän oli itse jotakuinkin samoihin aikoihin tullut haavoitetuksi ja oli tänä tai seuraavana päivänä lähdössä kotiin.

Sisar kiiruhti toiselle vuoteelle. Dimitri painui takaisin omalleen. Hänen oli helppo odottaa, kunhan hän vain lopultakin pääsisi selvyyteen. Tapahtuma oli siksi ihmeellinen, ettei hän voinut jättää sitä sikseen. Hän tahtoi tietää, oliko hän nähnyt ilmestyksen, oliko kaikki mielikuvitusta, vai oliko tapahtumalla ehkä todellista, aistimaailmaan kuuluvaa pohjaa.

Odotellessaan rupesi Dimitri käymään tilille itsensä kanssa. Hän oli aluksi ollut kokolailla tyytyväinen oloonsa rintamassa, — lukuunottamatta tietysti hetkiä, jolloin hän ajatteli Paulia. Hän tiesi uskollisena isänmaansa palvelijana tehneensä maansa viholliselle kaikenmoista haittaa. Itse hän ei kuitenkaan pitkiin aikoihin joutunut katsomaan vihollista silmästä silmään.

* * * * *

Joutuessaan näkemään sodan tekemää tuhoa, auttoi Dimitriä hänen valoisa, optimistinen katsantokantansa ja hänen uskonsa, että sota sittekin terveellisenä suoneniskuna oli edistävä ihmiskunnan parasta. Sodan raaistava puoli oli sitäpaitsi suuresti vähentynyt sen kautta, että nykyajan murha-aseet usein panivat joukot taistelemaan silmänkantomattomissa olevaa vihollista vastaan. Ja sillähän jo oli jotain voitettu.

Dimitrin tyytyväisyyttä lisäsi tietoisuus, että hän monesti oli voinut säästää toisia ja lieventää heidän kärsimyksiään. Hänen miehensä jumaloivat häntä, ja sekä ylempänä että alempana olevat pitivät häntä onnen lellipoikana, jota haluttiin matkaan, kun oli kysymyksessä jokin uskalias yritys. Onni petti harvoin Dimitri Droscheffskyn ollessa matkassa.

Juuri tällaisella matkalla Dimitri ensi kertaa joutui katsomaan vihollista kasvoista kasvoihin. Ja silloin tuo ihmeellinen tapahtui.

Heitä oli pieni joukkue tiedusteluretkellä vihollisen rintamaan päin. He kulkivat omilla alueillaan, mutta siellä liikkui myöskin paljon vihollisia. Kaikki tapahtui yks kaks. He olivat juuri päässeet pienelle mäen rinteelle, kun metsästä vingahtava kuula kaatoi yhden heistä. Vihollinen oli niskassa. Nyt oli taisteltava.

Dimitri ei muistanut Paulia. Yhtävähän hän ajatteli sitäkään, että hän nyt ensi kertaa seisoi surmanase kädessään lähimmäisensä edessä. Hän taisteli henkensä puolesta.

Mutta tarkasti tähdätty ase hervahti yhtäkkiä hänen kädestään. Silmänräpäys senjälkeen hän tunsi vihlovaa kipua oikeassa käsivarressaan. Repäisevä kuula silpoi sen sijaltaan. Dimitri horjahti, satutti päänsä johonkin ja meni tainnoksiin, Hän heräsi saksalaisten sotavankina.

Hän ei oikeastaan ollut pahoin haavoitettu. Oikea käsi tosin oli poissa, ja hän oli saanut tärähdyksen aivoihinsa. Mutta tärähdyksestä johtunut tiedottomuus oli nyt ohi. Paraneminen edistyi nopeaan.

Sairassalin ovi avautui samassa. Kynnykselle ilmestyi nuori, solakkavartaloinen ja hienohipiäinen vänrikki, joka joskin hiukan ontuen kiiruhti salin läpi Dimitri Droscheffskyn vuodetta kohti.

Kävi kuin sähkövirta Dimitrin koko olemuksen läpi. Se oli hän, juuri hän! Ja hän muistutti todellakin Paulia.

Dimitri kohoutui kyynärpäälleen, esitti itsensä ja ojensi tulijalle vasemman kätensä. — Ettekö istu?

Nuori vänrikki kumarsi, — Kiitoksia, minulla on kiire. Olen juuri kotiin lähdössä.

Mutta te olitte pyytänyt — —

— Niin, minä pyysin saada tietoja siitä miehestä, jota aijoin ampua, mutta joka sensijaan ampui minulta käsivarteni. Ja nyt sainkin tavata teidät itsenne!

Nuorukainen kumarsi. Hän näytti hämmentyneeltä. — Sota on sotaa, hän sanoi.

— Sota on sotaa. Minä ymmärrän. Älkää luulko että syytän teitä. Te teitte parhaanne ja minä samoin. Mutta nähkääs, minä en voinut ampua teitä.

Vänrikki vilkastui. Oliko sillä siis todella syynsä? Hän muisti tapahtuman selvään. Se hämmästytti häntä silloin. Mutta sitte se painui unohduksiin. — Te tähtäsitte. Luulen että olisitte ehtinyt ennen minua. Mutta kätenne painuikin samassa, ja minä ammuin.

Dimitri kohoutui sotilaallisen suoraksi vuoteellaan. Hänen silmänsä säteilivät, ja suu oli hymyssä.

— Sillä oli syynsä. Minulla on hyvä ystävä, — teidän näköisenne.
Minun oli mahdoton ampua.

Vänrikin katse painui. Ihminen ja sotilas taistelivat keskenään. — Minulla ei ole lupa kiittää tekoanne, — mutta äitini siunaukset tulevat seuraamaan teitä. — Hänen huulensa vavahtivat. Oli monta, joille hänen nuori elämänsä oli kallis.

— Seuratkoot ne ystävääni. — Dimitrin ääni värähti.

— Missä hän on? Sodassako? kysäsi vänrikki.

Dimitri epäröi hetken. — Ei, en tiedä, sanoi hän hiljaa. —

— Mutta teillä on kiire, — kiire kotiin. Kiitos että tulitte!

Vänrikin pää painui syvään. Hänen kätensä liikkeetkin ilmaisivat hellyyttä, kun hän tarttuen Dimitri Groscheffskyn vasempaan käteen kunnioittavasti painoi sen huulilleen, Sitte hän kääntyi ja kiiruhti pois.

* * * * *

Oikeasta poissilvotusta käsivarrestaan ei Dimitri sen jälkeen puhunut, ennenkuin häntä kuljetettiin kotimaata kohden. Hän oli sillä matkalla entistäänkin iloisempi ja tartutti iloa koko ympäristöönsä. Kuitenkin häntä yleisesti säälittiin hänen käsivartensa tähden. Hänhän vielä oli nuori, ja käsivarsi sattui, olemaan oikea.

— Se nuori, voimakas käsi olisi vielä voinut tehdä paljon hyvää, sanoi säälivästi sisar junassa, joka kuljetti palaavia läpi Suomen.

— Minä näin ystävän kasvot vihollisessani. Se ratkaisi asian.

Sisar, jolla oli rinnallaan punainen risti, merkki rakkaudesta, joka antoi henkensä ihmisten edestä, ei häntä ymmärtänyt. Mutta hän hymyili, sillä Dimitri Droscheffskyn hymyilyyn täytyi vastata.