VIERUSTOVERIT
Matkalla he eivät tietäneet mitään toisistaan. Mutta perille jouduttuaan —, tai oikeammin kotimatkan etäisessä pohjoismutkassa, he tulivat naapureiksi. Toinen heistä sijoitettiin sotavankisairaalan suuren salin etäisimpään nurkkaan, toinen vieressä seisovaan vuoteeseen.
Näytti melkein siltä kuin järjestelyssä olisi piillyt jokin ajatus, niin perin erilaiset olivat nämä vierustoverit. Toinen oli joukkonsa iloisin mies, toinen oli ainoa, joka ei ilmaissut vähintäkään iloa kotiinpääsöstä. Toisella ei ollut yhtään mitään matkassaan, sillä iloisella oli tavallista suurempi matkapussi, jota hän ei, ellei se käynyt välttämättömäksi, hetkeksikään heittänyt luotaan. Toinen katseli tuontuostakin osaaottavasti vierustoveriinsa, toinen ei koskaan edes kääntänyt päätäänkään toveriinsa päin. Hän oli sokea ja hänellä oli side silmillä.
Näkevä, joka oli iloinen luonteeltaan, puheli aina kun vain sai tilaisuutta siihen. Hänen täytyi jakaa iloaan muillekin. Ja sekin, että hänen vierustoverinsa oli sokea, kehoitti häntä puhumaan. Täytyihän sokean edes saada kuulla, kuulla jotain iloista. Ja hänellä oli iloista puhuttavaa.
— Tiedättekö, meillä on vain laskettavana pitkä alamäki läpi Ruotsin.
Sitte olemme kotona.
Sokea kuuli riemuväreen joka sanassa, ja se vihlasi hänen sisintään kuin miekan terä. Hän ei vastannut.
— Jos uskaltaisin, niin soittaisin teille. Mutta en vielä tiedä, onko se luvallista, — Hän puhui kuiskaamalla. — Soitto on oivallista lääkettä.
Sokea päätti mielessään, että hänen vierustoverinsa oli hyvin nuori. Vanhemman ääni ei koskaan voisi ilmaista tuollaista yli äyräitten tulvehtivaa iloa, ei ainakaan sen, joka sodan kauhut nähtyään palaa rintamasta.
— Koetelkaahan mitä minulla on tässä!
Sokea kuuli vierustoverinsa kopistelevan tavaroitaan. Sitte hän tunsi, että jotain työnnettiin hänen viereensä. Hän kuljetti käsiään tunnustelevasti peitettä pitkin ja sai käsiinsä viulun.
Toinen vetäisi jousella pari kertaa kielien poikki ja naurahti.
— Oletteko kuulleet moista senjälkeen kuin läksitte kotoa! — Ääni oli ylpeä kuin kepposistaan kehuskelevan koulupojan.
Taas vetäisi hän muutamia rajun iloisia säveleitä, sitte hän alkoi kertoa. Hän puhui nyt matalalla äänellä, melkein kuiskaamalla, mutta nytkin värisi joka sana hillittyä iloa. Viulu oli koko ajan seurannut häntä. Hän oli peljännyt sen kadottamista melkein enemmän kuin henkeään. Kukapa oikeastaan ennätti ajatella henkeään sodassa. Vaaraa hetkenä oli muuta ajattelemista, ja kun vaara oli ohi, oli hän aina ajatellut viuluaan.
Tämä ei ollutkaan mikään tavallinen viulu. Se oli aito Cremonalainen. Se puheli, itki ja iloitsi ihan kuin ihminen. Sillä oli sisimmässään kaikki ihmisrinnan säveleet, ja se ilmaisi ne ymmärrettävämmin, täyteläisemmin ja ihanammin kuin konsanaan sanat.
Tämä viulu oli myöskin hankkinut hänelle sen pikku vaimon, joka nyt kotona odotti häntä.
Sokea makasi liikahtamatta. Ei mikään hänessä ilmaissut, kuuliko hän vai eikö, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön.
Mutta kukapa ei mielellään kuulisi tuollaisesta herttaisesta pikku vaimosta, joka oli sulaa päivän paistetta kullalle vivahtavista ruskeista kiharoistaan kiiltonahkaiseen kengänkärkeensä saakka.
Sentähden toinen jatkoi.
Jo heidän ensi tutustumisensa oli ollut kuin kirkasta kevätpaistetta. Tosin se alkoi kuutamokävelyllä, mutta siinä ei ollut mitään haikeamielistä haaveilua, sulaa iloisen kirkasta kevätaurinkoa vain.
Hän oli lähtenyt virkistysmatkalle Sveitsiin. Cremonalainen, jonka hän äsken oli saanut isoisältään, oli hänellä matkatoverina. Rajattoman hyvällä tuulella hän kierteli Zürichin nähtävyyksiä ihailemassa. Illalla hän hankkiutui Zürichbergiin, sai viimeisen vapaana olevan huoneen, tilasi illallisen itselleen ja asettui parvekkeelle nauttimaan sekä näköalasta että illallisesta.
— Ehkäpä hän nukkuu. — Kertoja katsoi hetkisen kysyvästi vierustoveriinsa. Sitte hän ajatuksissaan jatkoi keskeytynyttä kertomustaan. Kaikki oli yhtäkkiä käynyt niin eläväksi hänelle kuin olisi se vasta tapahtumassa.
Hänen siinä istuessaan ja nauttiessaan on hänen katseensa yhtäkkiä kiintynyt pieneen vaaleapukuiseen olentoon, joka kepeät matkakapineet kädessään seisoo parvekkeen kynnyksellä. Se vaaleapukuinen puhelee vahtimestarin kanssa. Hän koettaa saada yösijaa itselleen, mutta tilaa ei ole muuta kuin etäämpänä olevassa pienessä huvilassa. Vaaleapukuinen ei kuitenkaan siitä säikähdä. Levollisesti hän tilaa illallista itselleen, valitsee parvekkeelta paikan josta on mitä ihanin näköala ja asettuu siihen.
Cremonalainen on näihin asti rauhallisesti maannut kotelossaan. Mutta nyt muistuttaa se olemassaolostaan, — Mitä te täällä istutte kahden ja vaiteliaina. Olenhan minäkin matkassa.
Cremonalainen pääsee kotelostaan. Sen täytyy saada puhua.
Neiti syö huomattavan hitaasti. Kun hän vihdoin nousee, lähenee hän soittajaa, — Kiitoksia! Te soitatte ihanan kauniisti, — Katse säteilee ja kiharoissakin, jotka vallattomasti kurkkivat esiin yksinkertaisen matkalakin alta, oli kuin kimmellystä.
Kun he viimein yhdessä lähtevät kulkemaan yömajaksi suositeltuun huvilaan, ovat he jo kuin vanhat tuttavat. Mutta mistä he puhuvat, sitä hän ei tiedä, ei tietänyt silloin eikä tiedä jälestäkään päin. Hän tietää vain sen, että hänen rinnallaan kulkee pieni vaaleapukuinen olento, jonka astunta on joustavaa kuin nuoren vuorikauriin, ja jonka ympärillä kaikki paistaa ja kimaltelee kuin auringon kirkkaassa valossa.
Ja sitte, sitte, kun he olivat sanoneet hyvää yötä, teki hän sen, tuon tavattoman, jota hän ei koskaan ollut katunut niin monesti kuin sille olivatkin yhdessä nauraneet. Hän vetäisi esille matkakynän ja nimikorttinsa ja kirjoitti kuutamon valossa suurin juhlallisin kirjaimin: Huomentervehdys oppaaltanne. Sitte hän pujotti kortin sisään oven rakoon siinä huoneessa, jonne hänen vaaleapukuinen tyttönsä oli kadonnut. Kortti tarttui juuri ovenrivan kohdalle, ja hän iloitsi ajatellessaan, että siitä se varmasti putoaa maahan huomen aamuna, kun hän avaa oven.
Minkälaisia lapsia he silloin kumpikin olivat! Mutta miten onnellisia lapsia! Nyt he jo olivat paljoa vanhemmat, vaikka siitä ei vielä ollut kovinkaan pitkä aika. Mutta he olivat kokeneet paljon, se pikkuinen kotona ja hän sekä rintamassa että sotavankina. Ja kuitenkin pyrki nyt ihan lapsettamaan, kun hän ajatteli sitä, että matka lyheni ja koti läheni. Ja siellä kotona oli kaksi odottamassa, se rakas pikku vaimo ja ihmeellinen pieni, pehmeä, punainen ja valkoinen käärö.
Sokea viereisessä vuoteessa liikahti. Toinen käytti kohta tilaisuutta hyväkseen.
— Oletteko valveilla? Kuulkaa, sanokaa minulle, ymmärrättekö, miten mies voi erota herttaisesta pikku vaimosta kolmenkuukautisen avioliiton jälkeen ja sitte elää näkemättä häntä enemmän kuin sitä pehmeätä pikku olentoa, joka on saapunut kotiin isän poissa-ollessa?
— Elämässä on paljon, jota ei kukaan ymmärrä. — Sokea puhui kuin jatkoksi omiin ajatuksiinsa.
— Mutta me voimme katsoa kaikkea joko valoisalta tai synkältä kannalta. — Huomautuksessa oli ojennuksen makua, mutta tarkoitus oli parhain. — Nähkääs, minulta on toinen sääri mennyt. — Hän hätkähti omia sanojaan muistaessaan että vierustoveri ei voinut nähdä mitään. — Olisihan minullakin syytä surra, jatkoi hän kuitenkin, — kun näin nuorella ijällä olen joutunut raajarikoksi. Mutta sen sijaan olen iloinen, rajattoman iloinen. Mitä merkitsee poikki ammuttu sääri, kun vaimoni ja se pieni, pehmoinen ovat kotona odottamassa!
— Onko teillä lapsia? kysäisi hän äkkiä, samalla kun kohosi istualleen ja kietaisi peitteen paremmin polven alta poikki sahatun säären ympärille.
Sokea nosti hiukan kättään. Se tapahtui vaistomaisesti, kuin olisi hän tahtonut suojata itseään.
Hyvä Jumala, kuinka kiduttavasti tuo toinen osasi asettaa sanansa! Ikäänkuin hänellä ei olisi ollut murhetta tarpeeksi sokeudestaan ja repivistä, raatelevista muistoista!
Äkkiä hän muisti kysymyksen. — Ei ole, vastasi hän väsyneesti.
— Mutta vaimo?
— Vaimo on.
— Me olemme kaikki kadottaneet paljon, mutta meidän täytyy iloita siitä mitä meillä on.
Sokean mieli kuohahti.
* * * * *
Eikö hänellä vielä ollut ikää tarpeeksi ymmärtääkseen, että vaikka he kaikki olivatkin palaavia, palasivat he eri asteisesti ruhjoutuneina, eri mielentilassa ja erilaisiin oloihin. Rikkiammuttu sääri oli korvattavissa keinotekoisella, mutta mikä korvasi sokealle hänen näkönsä? Ja kuka aavisti, mitä näkö merkitsi juuri hänelle? Hän ei voinut avautua ihmisille, ei kuten vierustoveri sanoin viskellä heille sisintään niinkuin rikas rahoja taskustaan. Hän oli luonnostaan saita sisimpänsä suhteen. Ja olot olivat yhä enemmän kehittäneet häntä tähän suuntaan. Hän oli oppinut olemaan yksin ja yksinäisyydessä tuijottamaan omaan sisimpäänsä, niinkuin saita raha-arkkuunsa, Barbel ei käsittänyt tällaista. Ajatukset eivät koskaan rasittaneet häntä. Hän purki sisimpänsä lauluun ja laverteluun. Kaikki oli helppoa hänelle paitsi yksinäisyys. Sitä hän ei sietänyt. Sentähden olivat he oppineet kulkemaan kukin omia teitään, toinen koko maailman ystävänä, toinen sisäisesti eristettynä kaikista, joskin ulkonaisesti yhtenään kosketuksessa sen monivivahteisen ihmisvirran kanssa, joka päivittäin vieri hänen ja hänen kotinsa ohitse.
Mutta hänenkin täytyi joskus avautua. Yksinäisyys kävi hänelle liian raskaaksi. Ja sentähden avautui hän vuorisen kotiseutunsa suurpiirteiselle luonnolle, tuolle luonnolle, jonka jokainen väri ja vivahdus oli hänelle tuttu kuin piirteet rakkaissa kasvoissa, ja joka ehdottomasti painaa syvän ja vakavan leimansa ystäviinsä. Sen ystävän suhteen hän ei koskaan pettynyt. Sille hän uskoutui. Siltä hän sai apua. Ja nyt, — nyt — —
Hoitajatar oli salin toisesta päästä siirtynyt yhä lähemmäksi nurkkaa, missä vierustoverit makasivat. Sokea kuuli hänen suojasidettä avatessaan puhelevan säärensä menettäneelle. Hän puhui uudesta säärestä. Nykyaikana saatiin aivan erinomaisia. Viuluniekka ei sitäpaitsi ollut riippuvainen säärestä. Hän saattoi sekä edistyä että elättää itseään siitä riippumatta.
— Entä te? — Hoitajatar kääntyi sokean puoleen ruveten aukomaan silmäsidettä. — Voitteko tekin jatkaa tointanne?
— Minulla on pieni liike ja majatalo alppiseudussa. — Ääni oli kalsea, luota lykkäävä. Sen täytyi hinnasta mistä hyvänsä salata, salata — — —
— Ettekä enää koskaan saa nähdä ihanaa maatanne! — Huudahdus luiskahti kuin vahingossa hoitajattaren huulilta. Sokea kuuli siinä osanottoa. Mutta sekin repi.
Hoitajatar irroitti samassa siteen. Sokea kuuli äännähdyksen, joka purkautui kuin säikähdyksestä.
— Kauniin näköistä vai mitä? — Sokean kasvot vääntyivät omituisesti. Hänen teki mieli ilkkua omaa onnettomuuttaan. Mutta ainoa kohta hänen kasvoissaan, joka oli kyllin ehjä jotain tunnetta ilmaistakseen, oli suu. Ja se osasi tulkita ainoastaan tuskaa.
Hoitajatar ei kohta vastannut. Hänen kätensä vapisivat, kurkkua kuristi henkeä salpaavasti, — Miekkako teidät näin on ruhjonnut? sai hän viimein kysytyksi.
— Miekka. Nenä poikki, silmät poissa! Minä mahdan olla kaunis!
— Vaimonne on hoitava teitä entistä hellemmin! — Uusi side laskettiin hellävaroin ruhjoutuneille kasvoille.
Barbelko hoitaisi entistä hellemmin, hän, joka vihasi kaikkea rumaa ja joka aikoja sitte olisi jättänyt miehensä, ellei tämä olisi ollut kaunis, arvossa pidetty ja hyvä vaimonsa elättäjä!
Kuinka kiduttavia sanoja ihmiset saivatkaan suuhunsa! He seisoivat kuin rautaraipat käsissä häntä suomimassa. Mutta he eivät tietäneet!
Sokea painui raskaasti takaisin vuoteelle.
Hellemmin kuin koskaan! Barbel hellästi ja lämpimästi hoitamassa inhottaviksi ruhjoutuneita kasvoja!
Hänen täytyi nauraa. Sitte hän kääntyi seinään päin kuin kääntyäkseen pois ajatuksista, jotka olivat liian raskaat. Mutta ajatukset olivat yhtä armottomat kuin ihmiset. Ne eivät laskeneet häntä rauhaan. Hän näki Barbelin edessään puhuttamassa majataloon poikenneita vieraita, veikeä hymy suupielissä ja silmät elämänhalua säteilevinä, Hän näki, miten kaunis hänen nuori, häntä yhdeksän vuotta nuorempi vaimonsa oli. Hän tiesi, miten huolellisesti ja sievästi hän pukeutui, ja että hän joka paikassa herätti huomiota. Hän oli nähnyt tätä siksi usein, että hän nytkin sokeudestaan huolimatta näki sen. Mutta hän tiesi senkin, että-Barbel ajatteli muutakin kuin ulkokuorta, että hänessä oli kiihkeä, tarmokas halu päästä eteenpäin ja ylöspäin elämässä. Hän pani arvoa kaikelle mille ihmiset panivat arvoa. Hän rakasti kaikkea mikä kuului joltain ja näytti joltain. Kuoren kauneutta vaille jääneet sisäiset arvot olivat arvottomat hänelle.
— Minä poloinen, vaikeroi hän sisimmässään, — minä olin kaunis, arvossa pidetty mies. Ihmiset kohtelivat minua kuten asemansa yläpuolelle kohonnutta. Minä kelpasin hänelle porraspuuksi!
Sokea tavoitteli peitettä. Hänen oli vilu. Häntä puistatti.
Heidän avioliittonsa oli ollut kovaa ja kuluttavaa kamppailua, siitä asti kun ensi huumaus oli haihtunut. Barbel rakasti leikkiä ja sai leikkiä. Mutta leikkikentän rajat olivat selvät. Miehen katse vartioi häntä. Se puhui suoraa, tinkimätöntä kieltä. Se sanoi: "valitse, sinä näet rajan. Rajan toisella puolella tulee meistä ero." Mutta Barbel ei tahtonut erota. Arvossa pidetty aviomies ja luotettava elättäjä painoi paljon vaa’assa. Heidän kaksintaistelunsa keskeytyi ainoastaan siihen aikaan, kun he odottivat lastaan. Silloin hän hellitti ohjia. Hän oli niin rajattoman onnellinen lapsesta. Aina kun hän siihen aikaan palasi matkoiltaan kotiin ja laaksosta nousi rinnettä ylöspäin, katseli hän vuoren kielekkeelle kohonnutta kotiaan omituisella hartaudella. Se oli siinä kuin räystään alle rakennettu linnunpesä. Ja sydän vavahti rinnassa, kun hän ajatteli, että sieltä pian kuuluisi sellaista heikko-äänistä vikinää kuin linnunpesästä ainakin.
Hän oli jo näkevinään pienen, vakavakatseisen pojan kodin kynnyksellä. Poika tähysteli tielle päin. Hän odotti isää. Ja kun isä näkyi, juoksi poika vastaan. Hän pujotteli pienen kätensä isän käteen, ja sitte he käsitysten jatkoivat matkaansa. Aurinko laski. Alppien huiput hehkuivat kuin tulessa. Varjon puolella vivahtelivat tummat, sulavanpehmeät värit keskenään, kilpaillen kauneudessa. Ei isä eikä poika puhunut mitään. He kulkivat vaijeten toistensa rinnalla. Mutta he ymmärsivät toistensa ajatukset ja tunsivat toistensa tunteet. Isä ei ollut yksin eikä köyhä. Hän oli rikas ja onnellinen.
Siihen aikaan, jolloin hän unelmoi tästä kaikesta, palvoi hän vaimoaan korkeampana olentona. Hän oli vakuutettu siitä, että Barbel lapsen synnyttyä kokonaan muuttuisi.
Mutta muutoksen sijaan tulikin tuo hetki, joka opetti häntä vihaamaan vaimoaan, tuo hetki, jolloin Barbel tiedottomana kannettiin kotiin eräistä huvitilaisuuksista ja hänelle ilmoitettiin, että hänen toivonsa oli surmattu!
Jospa hän vielä olisi voinut vihata niinkuin silloin! Mutta hän oli taistellut voidakseen antaa anteeksi. Ja kun hän oli voinut sitä, oli hän uudelleen ruvennut rakastamaan. Hän uskoi vieläkin mahdolliseen muutokseen. Etenkin sodan puhjettua oli toivo hänessä virinnyt. Ero oli yhdistävä heidät. Ero oli ehjentävä särkyneen.
Hän näki monta kaunista unta, sillaikaa kun kuulat vinkuivat hänen ympärillään ja tykit soittivat surmasäveleitään. Hän toivoi sekä omasta että toisten puolesta. Ei kai tällainen hävityksen kauhistus ollut vain äkillisen mielijohteen seuraus. Sillä täytyi olla jokin tarkoitus, niin hyvä ja suuri tarkoitus, että sen saavuttamiseksi kannatti kärsiä ja uhrautua.
Tuo tarkoitus näytti hänen omaan elämäänsä nähden läheiseltä ja ymmärrettävältä. Miksi ei sitä olisi olemassa kokonaisuuteenkin nähden?
Mutta nyt, nyt oli häneltä sammunut toivo kokonaisuuden tarkoituksesta samalla kuin hänen omastaan. Hän tiesi, minkälainen hänen osansa oli. Sokea, petetty, halveksittu mies hän oli. Hänkö voisi toivoa?
— Te näytätte niin kovin synkältä. Minä soitan teille vähän. Ovet ovat kiinni toisiin huoneisiin.
Sokea säpsähti. Hän oli ennättänyt unohtaa missä hän oli.
Hiljainen, hillitty sävel kaikui salia pitkin. Tuntui siltä kuin soittaja olisi käyttänyt sordiinoa, mutta sittekin väreili sävel iloa.
Parvi iloisia säveliä karkasi taas esille.
— Kuuletteko? Me palaamme kotiin, — odottavien luo.
Sokea ei liikahtanut. — Hän soittaa toisten iloa ja riemua, ajatteli hän. Minulle hän soittaa maasta, jossa paimenpoikanen jokeltaa ja kellot kilahtavat, maasta, joka oli ainoa ystäväni ja jota silmäni ei koskaan enää näe.
* * * * *
Hänen täytyi taas ajatella, millä inholla hänen vaimonsa kääntyisi pois hänestä. Sokeudessaan hän näki sen kuin ruumiillistuneena.
— Kuulkaa! Ymmärrättekö näitä säveleitä?
Soittaja kumartui sokean puoleen. Hänen äänensä väreili herkkänä kuin viulun kieli. — Näin jokeltaa pieni lapsi! —Ymmärrättekö, hän on nukkunut levollista, makeaa lapsen unta. Sitte hän ynähtää unissaan, — näin — ja nyt hän herää, — itkasee pikkuisen, mutta näkee äidin ja nauraa! Näin, näin! — Kuuletteko, se on oman pikku poikani ääni! Se on puhunut minulle vankeuden maassa. Se on kutsunut ja kutsuu minua kotiin!
Sävelet loppuivat autuaalliseen jälleennäkemisen iloon. Sokea kuuli soittajan pistävän viulun pussiinsa.
— Teistä minä kai olen puolihassu, mutta tiedättekö, minä rakastan aivan rajattomasti tuota pientä, pehmeätä olentoa, jota en vielä koskaan ole nähnyt.
Hän naurahti kuin hämillään. — Kotiin palaava sotavanki on kai hullu ilosta, lisäsi hän itseään puolustavasti.
Samassa tuli hoitaja. Hän tiedusteli kunkin vointia, korjasi vuoteita ja toivotteli hyvää yötä. Vahvistava lepo oli tarpeen. Seuraavana päivänä oli jatkettava matkaa.
— Kotiin, täydensi soittaja, ja kävi kuin hyminä läpi huoneen. — Nukkukaa tekin hyvin, jatkoi hän, kääntyen sokean puoleen, samalla kepeästi koskettaen häntä, ilmaistakseen kenelle hän puhui. — Uni antaa voimia iloitsemaan.
— Kiitoksia! — Ääni ei enää ollut kylmä, mutta se oli väsynyt, läpeensä väsynyt. Illan tulo, josta hän toisten kautta sai tiedon, muistutti hänelle aina hänen nykyistä täydellistä avuttomuuttaan. Vuoteessa kääntyminenkin muistutti, että hänen oli mahdoton kääntyä valoon päin.
Nämä ajatukset kuluttivat ja kiduttivat häntä. Ja kuitenkin täytyi ajatella. Eihän hän muuhun kyennyt.
Hän naurahti taas niin ilkeästi, että hän itsekin säikähti sitä. Hänen mieleensä oli johtunut, ettei hän koskaan niinkuin muut illoin voinut ummistaa silmiään. Hänellähän ei ollut silmiä.
Niin, hän oli ilkeästi ruhjottu raukka, jota kuka tahansa milloin tahansa saattoi pettää, mies, joka ei enää voinut elättää itseään, mies, jolta kaikki oli riistetty.
* * * * *
Ajatus etsi haparoiden tukikohtaa.
Saattoiko kaiken takana sittekin olla tarkoitusperä, päämäärä, joka teki elämän elämisen arvoiseksi?
Jos saisi ajatella niin, jos voisi luottaa ja uskoa johonkin, ehkä silloin jaksaisi elää tulematta hulluksi.
Häntä alkoi huimata. Hän tunsi suurta ruumiillista heikkoutta. Sieluntuskat olivat jo kauan kiduttaneet häntä, ja vierustoveri oli tänään nostanut hänen epätoivonsa huippuun asti.
Tuntui raukaisevan niin omituisesti. Tulisikohan uni vihdoin hänellekin, jolla ei ollut silmiä, joita ummistaa?
Hän tunsi vaipuvansa kuin pohjattomaan syvyyteen. Mutta se syvyys oli unen pehmeä syli.
Etäisyydestä hän kuuli viulun ääniä. Se jokelsi ja nauroi kuin pieni, unesta heräävä lapsi.
Hän kohotti kätensä. Hän tahtoi pujottaa sen oman pikku poikansa käteen ja kulkea hänen kanssaan kotirinteitten varjoisaa polkua pitkin.
Mutta hänen kätensä painuikin hervottomasti takaisin vuoteelle. Se ei tavannut tukea. Hän ei löytänytkään lapsensa kättä. Hänhän oli sokea.