Pohjavirtoja: Romaani

by Marja Salmela

EERO

Tohtorin talon ruokasalissa kävi lakkaamaton puheen porina. Nuorin lapsista leikki lattialla pienen, naapuritalosta vieraisille tulleen toverin kanssa, vanhemmat lukivat läksyjään, mikä ääneen, mikä puoliääneen.

Eero, vanhin kotona olevista lapsista, istui erillään muista huoneen perällä, suuressa, vanhanaikuisessa keinutuolissa, kirjat polvellaan. Ikkunan luona, pienen pöydän ympärillä lukivat kansakoulua käyvät lapset läksyjään. Heitä oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Ville, vanhin heistä, istui kahdeksanvuotiaan Yrjön vieressä ja joka kerralta, kun Yrjön sisälukuharjoitus kävi liian äänekkääksi tuuppasi Ville häntä saappaan korolla sääreen. »Älähän», äännähti silloin Yrjö ja siirtyi etäämmälle veljestä. Mutta tuuppaus teki tehtävänsä. Luku kävi isoksi aikaa hiljaisemmaksi, kunnes voima ja vauhti taas vähitellen kiihtyi, aiheuttaen lopulta uuden tuuppauksen.

Villen ja Yrjön välillä ijässä olevat pikku tytöt istuivat pöydän toisella puolella, milloin äänettöminä lukien, milloin hiljaa keskenään supisten.

Ulkona oli pilkkosen pimeä. Silloin tällöin ikkunoita vastaan singahtavista, märistä hiutaleistä päättäen satoi siellä lumiräntää. Tuuli tuntui käyvän puuskittain. Väliin se vaikeni, sitte yritti taas entistä vihaisemmin. Nurkan ohi pyyhkäistessään se aina ulvahti pitkään ja haikeasti.

Huoneessa olevista sitä eivät kuitenkaan muut huomanneet kuin tohtorinna ja Eero. Tohtorinna huokasi silloin aina väsyneesti ja raskaasti. Eero sitävastoin ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota siihen mitä kuuli. Hän vain luki.

Kun tuuli levähti eikä huoneessa kuulunut muuta kuin lukevien ja leikkivien lasten ääniä, saattoi tohtorinna viereisestä huoneesta eroittaa miehensä askeleet. Sitte hän kuuli tohtorin asettuvan tuoliinsa, kuuli paperin rapinaa kuin sanomalehtiä olisi käännelty ja pari kertaa lusikan kilahduksen lasin laitaa vastaan.

Tohtorinna huokasi. Huulia väräytti katkera hymy. Hermostuneen kiireisesti hän sitte tarttui pöytälaatikosta ottamaansa veitseen ja rupesi valmistamaan voileipiä lapsille.

Katse kulki lattialla leikkivästä tytön tylleröstä pöydän ääressä lukevien luokse ja pysähtyi sitte Eeroon, joka koukkuselkäisenä kuin vanhus istui painuneena kirjojensa yli.

Miten kalpea hän oli! Kyllä näki, että hän oli ollut sairaana ja oli vieläkin. Mutta eihän hänen laiseltaan mitään saanut tietää. Senlainen umpimielinen tuppisuu hänkin oli, aivan niinkuin isänsä. Ei äännähtänyt, vaikka puulla olisi päähän lyönyt. Senlainen hän oli jo pienenä.

Tohtorinna oli taas huokaista, mutta huokauksen asemesta tulikin hymyily, sillä hänen ajatuksensa luistivat Oskariin, joka paraikaa luki ylioppilastutkintoaan. Se poika osasi iloita ja valmistaa iloa muillekin. Kaskuja ja hyvää tuulta häneltä riitti, niin että siitä äidinkin väsynyt mieli virkistyi. Olisipa nyt vain Oskar täällä, ei silloin tarvitseisi kuunnella tuota tuulen raskasmielistä valitusta, eikä pääsisi ahdistamaan synkät ajatukset.

Mutta oliko ihme, jos ei iloita jaksanut? Tällainen lauma aina ympärillä ja kohta kätkyessä taas uusi avun pyytäjä. Ihminen oli hänkin.

Viereisestä huoneesta alkoivat taas kuulua nuo hitaat, laahaavat askeleet, ja lusikka kilahti totilasin laitaan.

Tohtorinnan mieli kuohahti. Tuolla hän kulki, tuo umpimielinen yksinjurottaja, joka ei muusta välittänyt, kunhan sai tapojaan noudattaa ja olla rauhassa. Ja sellainen oli se mies, jolle hän kerran onnellisena seitsentoistavuotiaana oli antautunut!

Voi niitäkin aikoja! Elämä oli ollut kuin silkkiä siihen asti ja silloin sitä tietysti kuvitteli, että nyt se ilo vasta alkaa, kun naimisiin joutuu.

Mutta pitkältäkö sitä riitti? Hän ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, kun Hanna syntyi. Se oli ensimäinen suru. Hän oli silloin itse vielä niin lapsellinen. Hän olisi mieluummin huvitellut kuin kytkeytynyt kätkyen viereen. Mutta minne sitä siitä pääsi. Täytyi vain alistua. Ei auttanut muu.

Ennenkuin vuosi uudelleen oli umpeen kulunut oli toinen jo kätkyessä.

Tohtorinna sivalsi sukkelasti voita leivälle ja pisti sen lautaselle toisten valmisten voileipien viereen. Sitte hän leikkasi uuden viipaleen ja levitti voita päälle.

Hänen liikkeensä olivat yhtäkkiä muuttuneet. Ne eivät enää olleet väsyneen hitaita. Ne olivat vilkkaita, voimakkaita. Hän muisti voimansa vuosia ja niistä heijastui häneen vieläkin hetkellistä voimaa.

Pian oli elämä häntä kypsyttänyt! Vaikka hän Hannan syntyessä itse vielä oli lapsi, ei hän kauan sen jälkeen lapsena pysynyt. Kun Astrid syntyi, oli jo toisin. Hän oli silloin alkanut käydä sitä kovaa, itsetietoista taistelua, johon hän muutamien vuosien voimat keskitti. Hänelle oli selvinnyt, miten kovin heikko luonne tohtorilla oli. Liiankin hyvin hän oli oppinut sen, mitä sekä iso-isä, isä että suurin osa paikkakunnan herroista olivat hänelle opettaneet. Umpimielisyys ei siihen aikaan häntä vaivannut. Hän rakasti iloista seuraelämää yhtä paljo kuin hänen nuori rouvansa. Mutta hän rakasti lasia myöskin, ja se pani pelkäämään.

Oltuaan pari vuotta naimisissa aavisti jo Aina-rouva millaista mahtoi olla elämä juomarin vaimona, ja se aavistus kypsytti hänet naiseksi. Se nostatti taisteluun. Hänen kohtalonsa ei saanut muodostua sellaiseksi. Hän tahtoi ja hänen täytyi se estää. Olihan hän nainen, vieläpä nuori ja kaunis. Hänellä oli vaikutusvaltaa ja hänen täytyi päästä voitolle.

Miten ne vuodet selvinä olivat mieleen painuneet, ihan kuin tuskan sinne uurtamina. Kuinka hän silloin lirkutteli ja lellitteli miestään ihan kuin pientä lasta, saadakseen hänet lupaamaan, ettei joisi kylässä kohtuuttomasti.

Huoaten ja väkinäisesti se lupaus usein annettiin ja kun iltakutsuista palattiin kotia, oli se tavallisesti rikottu.

Tohtori puolusti itseään sillä, että se oli tapahtunut »aivan vahingossa», »ihan tietämättä ja tahtomatta» tai sillä »ettei se niin vaarallista ollut». Mutta Aina oli järkähtämätön. Hän tahtoi pelastua itse ja hän tahtoi pelastaa perheensä, sentähden hän ei saanut antaa anteeksi. Tohtorin täytyi oppia pysymään kohtuudessa.

Lellitteleminen vaihdettiin senvuoksi kovuuteen. Mutta ei tullut tylyydestä eikä ankaruudesta apua enemmän kuin hyvyydestäkään. Tohtori oli parantumaton.

Siitä oli vuosia nyt, mutta vieläkin tuntui raskaalta ajatella tuota suurta taistelua ja suurta tappiota.

Tohtorinnan ajatukset keskeytyivät samassa, sillä leikkivien pöydässä kuului paha parahdus.

— Mitä nyt? Taasko sinä Ville teet kiusaa? — Äiti kuivasi Yrjön kyyneleitä.

— Tallasi niin kovasti — ihan korollaan, nyyhkytti Yrjö jalkaansa pidellen.

— Niin, kun Yrjö lukea popisee, niin ettei toiset osaa ajatella mitään.

— Olkaa nyt kilttejä! Ja sinä Yrjö istu tähän ruokapöytään. Te saatte kohta voileipiä ja sitte saatte mennä nukkumaan.

Tohtorinna haki astiakaapista viisi pientä tinatuoppia, kaasi maitoa niihin ja järjesteli voileipiä niiden viereen, niin että tuli yhtä monta kovaa ja yhtä monta pehmoista palasta jokaiselle. Sitte hän nosti lattialla leikkivän pöytään ja rupesi syöttämään.

Hänen liikkeensä eivät enää olleet voimakkaita niinkuin äsken, vaan väsyneen hitaita ja konemaisia. Mieli oli jälleen lamassa ja ajatukset hautoivat vielä äsken elpyneitä muistoja.

Tuuli ulkona ulvahti taas pitkään ja valittavasti.

Tohtorinna huokasi. Molemmat Astridin jälkeen syntyneet, poika ja tyttö, kuolivat pieninä — kuolivat niinkuin hänen toivonsa päästä taistelussa voitolle.

Monen monet kerrat hän heidän haudallaan oli toivotellut kuolemaa itselleenkin, niin raskaalta ja niin toivottoman pitkältä näytti se tie, joka hänellä oli kuljettavana. Voimat tuntuivat jo olevan lopussa ja hän oli kuitenkin vielä nuori. Tätä hän kauhistui eniten, kun ajattelemaan rupesi.

Ei hän silloin olisi uskonut, että kestäisi näin kauan. Mutta kestihän sitä kun puutui, kun oppi olemaan kone ilman ajatuksia, ilman vaatimuksia ja toiveita, kone, joka vain kävi, kun käytettiin.

Kuka olisi uskonut, että hän saattoi tulla sellaiseksi, hän, joka ilolintuna oli liehunut nuorten joukossa ja jolla oli ollut edellytyksiä ja kykyä vaikka mihin. Kauniiksi, teräväpäiseksi ja sukkelasanaiseksi häntä ennen kehuttiin, mutta oliko tästä enää rahtuakaan jälellä? Eikö kaikki ollut tuhoutunut tuon umpimielisen erakon ja hänen tapojensa tähden?

Tohtorinna tunsi pistoksen sydämessään.

Olihan totta, että hän miehessään oli nähnyt muutakin kuin huonoutta, mutta sitä aikaa, jolloin hyvä tohtorissa pääsi voitolle, sitä oli tuskin kestänyt enempää kuin pari vuotta. Kun Aina-rouvan äiti kuoli, tapahtui tuo käänne parempaan päin. Silloin hänestä todella tuntui, että tohtori sittekin oli hyvä mies. Kylmennyt väli kävi silloin jälleen helläksi ja lämpimäksi. Surun johdosta he tulivat vetäytyneeksi pois seuraelämästä, ja tohtorin tavat muuttuivat huomattavasti.

Tähän aikaan he myöskin rupesivat miettimään maalle asettumista. Ja sitte tuli muutto.

Tässä pienessä maalaiskodissa syntyi Oskar.

Hän sai Ainan äidinrakkauden puhkeamaan koko voimassaan. Odottaessaan hänen syntymistään tunsi Aina enemmän kuin koskaan tietoisesti ja tahtoen ottavansa osaa elämän suureen luomistyöhön, ottavansa siihen osaa vapaana ja rakastavana olentona eikä ainoastaan luonnon vaatimuksesta.

Sellaista, yksin sellaista, pitikin lapsen syntymisen olla, sen hän silloin tunsi. Mutta sellaiseen luomistyöhön ei kyennyt se, jonka usko ja rakkaus oli kuollut. Sentähden ei hänelle enää olisi saanut lapsia syntyä, sitte kun kaikki pimeni, pimeni ainaiseksi.

Mutta niitä syntyi kuitenkin, ja ensimmäinen niistä oli Eero.

— Tulkaa nyt lapset syömään, kutsui tohtorinna väsyneesti.

Pöydän ääressä syntyi vilkas liike. Kirjat työnnettiin syrjään. Pikku tytöt suorivat esiliinojaan ja pyyhkäisivät hiukset silmiltään. Ville antoi Yrjölle viimeisen veljellisen tuuppauksen ja sitte rynnättiin pöydän ääreen, missä kädet kilvan kurottautuivat ottamaan voileipiä.

Eero yksin nousi hitaasti.

— Tuletko sinäkin? — Äiti katsoi kysyvästi häneen, samalla kun sitoi ruokaliinan Yrjön kaulaan.

— En minä aikonut, — menen vain keittiöön.

Hän pujahti ulos ovesta ja haki pimeässä käytävässä koperoiden tietä, kunnes löysi keittiön oven.

Lämmin valo tulvahti oven avauksessa häntä vastaan. Kattolamppu loisti iloisen kirkkaasti ja uunissa paloivat puut räiskien.

Keittiö oli suurehko, valoisa huone. Pehmeät, koti-kutoiset matot peittivät lattian. Kaikki oli lämmintä, valoisaa ja puhdasta. Olisi saattanut luulla, että kaikki vastikään oli siistitty, mutta se, joka tunsi tohtorintalon Elinan, tiesi, että tällaista siellä oli melkein aina.

Valoisa keittiö ja Elina, keittiön kunnossapitäjä, tekivät aina Eeroon samanlaisen vaikutuksen. Heillä oli molemmilla sitä, mitä ei siellä toisten luona löytynyt, missä kuului tuo tuulen haikea, läpi koko ruumiin vihlova valitus ja missä ajatukset kävivät raskaan raskaiksi.

Eero oli aina ollut Elinan poika, mutta hän ei koskaan ollut niin kipeästi tarvinnut häntä kuin nyt sairautensa jälkeen ollessaan kotona.

Oli kuin hän nyt vasta olisikin tullut tuntemaan, minkälaista elämä täällä oikeastaan oli. Jouluaikoina, kun Oskar ja Astrid olivat kotona, oli kaikki aivan toisenlaista ja kesäisin, jolloin kaiket päivät oltiin ulkosalla, ei ollut paljo tietoa koti-elämästä. Mutta nyt oli toisin. Nyt sitä oikein näki miten raskaan iloton tämä hiljaisuus oli.

Isä kävi joskus pitäjällä, joskus kävi sairaita hänen luonaan, muuten hän istui aina yksin huoneessaan. Äiti piti huolta lapsista, aina väsyneenä, usein tuskastuneena. Ja kun hän sanoi, ettei enää jaksanut, lähti hän jonnekin kylään, hakemaan sitä virkistystä, jota ei kotoa löytänyt.

Sellaista oli elämä, niin peloittavaa, kolkkoa ja raskasta, ettei sitä uskaltanut ajatellakaan.

Eero häpesi sitä, että aina tuntui niin ahdistavalta, kun vain ajattelemaan rupesi; sentähden meni hän mielellään ajatuksiaan pakoon. Ja Elinan luokse oli hyvä paeta.

— Sieltäkö se maisteri tulee, lennätti Elina hänelle iloisesti vastaan.

— Ei kannata härnäillä.

— Kyllä ne mahtavammatkin miehet suvaitsevat arvonimiä, joita eivät ansaitse — tai jotka ainakin ovat vasta tulossa.

— Ei minusta maisteria tulekkaan.

— Ja miksei?

Eero ei vastannut, heittihe vain pitkäkseen puulaatikon kannelle, levitti avatun geometrian eteensä, nojasi kyynärpäitään laatikon kanteen ja painoi leuan käsien varaan. Sitte hän jäi tuleen tuijottamaan.

— Mitä viisauksia tuossa kirjassa on, kysäsi Elina. — Antaapa kuulua.

— Tahdotko?

— Antaa tulla.

— Koska AB:n suhde BK:hon on yhtä kuin AO:n suhde DO:hon ja BK on yhtä kuin CD, niin on myös AB:n suhde CD:hen yhtä kuin AO:n suhde DO:hon, rupesi Eero laskettelemaan.

— Voi aikoja, mitä ihmisparan päähän pannaan. Mitähän tuostakin oppii, metsiäkö hoitamaan vai maata kuokkimaan vai rakennetaanko sillä taloja tai yhteiskuntaa? Toista elämä Amerikassa on. Siellä neuvotaan, miten leipään on käsiksi päästävä.

— Aina sinä siitä Amerikasta!

— Pitäähän sitä tuoda tietojaan toisten kuuluville minun niinkuin muittenkin.

— Älähän härnäile!

— En, en, tosissanihan minä. Mutta ehkäpä tuollaisia hullutuksia täytyy oppia sen, joka aikoo lukumieheksi.

— Ei minusta lukumiestä tule.

— No sepä ihme, vaikka viisivuotiaana jo luku luisti kuin mäenlasku. Eikä sitä näytä mikään haittavan nytkään, koska lupasivat luokalta laskea, vaikka annettiin näin pitkä loma.

— Niin, kun olin niin huono sen keuhkokuumeen jälkeen, ettei minusta ollut kouluun. Koetan nyt lukea täällä kotona, mutta eihän tiedä miten käy, pääsenkö luokalta vai en.

— Eiväthän ne opettajat kuulu tutkivankaan, sanoi tohtori. Paras poika luokalla. Hätäkös silloin! Yks kaks on ylioppilas, sitte maisteri ja vaikka mikä.

Eero tuijotti tuleen, rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti taas.

Sitte hän sanoi yksikantaan: — Ei tule mitään. Minä tunnen sen. Aina kun ajattelen eteenpäin niin tunnen aivan, miten kaikki luistaa käsistäni.

— Mikä kaikki?

Eero ei vastannut. Elinan neula lensi suihkien läpi kankaan. Sitte hän sanoi yhtäkkiä kuin omille ajatuksilleen: — Pyh!

Eero tarttui kohta siihen.

— Mitä se pyh merkitsee?

— Virkoinpahan vain omille ajatuksilleni. Mutta sen minä sanon: olkoon onni vain käsistä luistavaa kuin ankerias. — Liukkaita ne ovat, sen minä tiedän. Siksi monta olen niitä nylkenyt. — Ja onni on liukasta sekin. Sen verran olen elämää tarkastellut. — Mutta olkoon! Ei sitä saa taipaleelle lähteä omaa huonouttaan ruikutellen. Siitä mikä on liukasta, pidän kiinni kahta lujemmin, — niin sitä ajatella pitää.

Neula lensi viuhuen ommelta pitkin, samassa kun Elinan katse kiireimmän kautta otti selkoa Eeron mieli-alasta.

— Pää pystyyn vain ja pulska ryhti! Sitte sitä omasta mielestäänkin ylenee, kun ihmiset joksikin luulevat.

Tohtorinna raotti samassa ovea. Hän tarvitsi Elinan apua saadakseen lapset makuulle ja sitte ajoissa illallista vanhemmille.

Silmän räpäyksessä oli Elinan työ huolellisesti kokoon kääritty, ja hetken kuluttua hänen iloinen äänensä jo kuului lasten makuuhuoneesta.

Yksin jäätyään makasi Eero vielä vähän aikaa eteensä tuijottaen entisellä paikallaan, mutta kun karjakko tuli lypsyltä ja rupesi astioita kolistelemaan, nousi hän, hiipi ruokasalin nurkkaan ja jäi sinne kirjojensa ääreen, siksi kun isä ja äiti tulivat illalliselle.

Painostava vaiteliaisuus vallitsi pöydässä. Äiti näytti tavallista väsyneemmältä. Isä hörppi teetään äänettömänä kuten tavallisesti.

Eerosta oli, kuin ukkosta olisi ollut ilmassa. Hän oli herkkä tuntemaan sellaista. Hän tunsi sen sekä ruumiillisesti että henkisesti, tunsi kipeyteen asti. Hän kärsi aina kesäisin, ennenkuin ilmaan keräytynyt sähkö pääsi purkautumaan, ja hän tunsi samaa tänä iltana henkisesti.

Olisikohan äiti puhunut, jollei olisi ollut niin väsynyt?

Se olisi ollut niin vapauttavaa.

Vai vaikenikohan sentähden, että Eero istui tässä äidin suun sulkuna.

Tuo ajatus ei jättänyt Eeroa rauhaan sittekään, kun hän isän huoneessa riisuutui, pannakseen maata. Isä ja äiti olivat kahden viereisessä huoneessa. Ehkä he siellä puhuivat ja selvittelivät. Nyt hän voisi kenties muutamassa minuutissa päästä selville siitä, mitä muuten saisi kauankin tuskallisesti ajatella ja tutkia.

Jos hän? —

Ei, ei, se olisi niin raukkamaista, niin rumaa.

Hän painautui tilalleen häveten omaa ajatustaan. Silloin hän kuuli isän askeleet viereisestä huoneesta ja äidin sanovan jotain.

Hän kavahti pystyyn. Jos kuitenkin — —? Tämä oli niin sietämätöntä, kun ei ymmärtänyt ja kun kuitenkin alinomaa täytyi ajatella.

Hän hiipi hiljaa ovelle ja painoi korvansa lähelle avaimen reikää.

Hän kuuli äidin peseytyvän. Isä astui edes takaisin lattialla, kuten hänellä oli tapana riisuutuessaan.

Kun äiti on peseytynyt, sitte hän taas sanoo jotain, ajatteli Eero ja samassa hän jo kuuli äidin äänen: — Niin on meidän kuin muidenkin köyhien: Ei ole varaa muuhun kuin lapsien pitoon.

Eerosta tuntui kuin hän olisi saanut ruoskan läimäyksen vasten silmiä. Mitä äiti oikeastaan tarkoitti? Ja mitä hän suri? Sitäkö, että oli rahaa liian vähän vai sitäkö, että oli lapsia liian paljo?

Hän pidätti henkeään, kuullakseen isän vastauksen, mutta sitä ei tullut. Saappaat vain kolahtivat lattiaan, kun isä veti ne jalastaan.

— Pitäähän sitä lapsia mielellään vaikka kuinka monta, kuului äiti taas puhuvan, — kun toiselle saa työntää kaiken vaivan. Toinen niitä kantaa ja synnyttää, syöttää ja kasvattaa. Toinen kantaa isän nimeä — ei muuta, istuu vain itsekseen ja pitää huolta omista iloistaan. — Pitäähän sitä lapsia sillä lailla.

— Luuletko? — Isä ei muuta vastannut, mutta se ainoa sana, mitä se sisälsikään?

Sen soinnussa värähteli niin mittaamattoman paljo. Se vei kuin katsomaan veden kalvoon, jonka pohja on niin syvällä, ettei katse kykene sinne painumaan.

Eero oli pelännyt, että isä vihastuisi, mutta suuttumusta ei kuulunut, sanoissa ainoastaan ahdistavaa, selittämätöntä tuskaa.

— Siltä se ainakin näyttää. — Äidin ääni oli vähän lauhtunut, mutta soinnahti sittekin niin väsyneen katkeralta. — Kunhan jaksaisi taas tämänkin ajan päähän. Ihminen sitä olen minäkin.

Isä oli jo paneutunut vuoteeseen. Hän ei vastannut mitään. Vähän ajan perästä äiti kuului kiertävän lampun sammuksiin. Silloin Eerokin hiipi takaisin tilalleen ja veti peitteen huppuun päänsä yli. Häntä puistatti vilu, niin että hampaat kalisivat suussa.

Mitä hän oikeastaan oli kuullut ja mitä hän nyt tiesi? Senkö, ettei äiti olisi tahtonut lapsia eikä isä liioin? Niinkö?

Se isän äänen katkeruus, miten se häneen koski.

Olihan totta, ettei isä koskaan ollut lasten kanssa, eikä kenenkään mieleen olisi juolahtanut mennä häntä hyväilemään tai odottaa itselleen hyväilyä, mutta sittekin oli vain tullut uskotuksi, että kyllä isä pitää heistä kaikista, kun hän kerran on isä.

Oliko se sitte erehdys? Vai miksi oli isän ääni niin omituinen, aivan kuin joku siellä sisällä olisi nyyhkyttänyt haikean haikeasti.

Ja entä äiti? Väsymystäänkö hän vain tuskaili? Kyllä kai hän kuitenkin piti lapsistaan — toisista nimittäin? Kyllä Eero aina oli tuntenut ettei äiti hänestä pitänyt. Eikähän se ihme ollutkaan. Kukapa hänestä voisi pitää? Hän oli juro ja tuppisuu. Mutta tietysti äiti piti niistä muista. Kun hän oli iloisella mielellä, hyväili hän heitä niin herttaisesti. Hän oli toisenlainen kuin isä. Hän osasi näyttää, mitä tunsi ja kaikki kävi niin paljoa iloisemmaksi, silloin kun äiti oli sellainen.

Mutta hänen äskeiset sanansa, mitä ne tarkoittivat? Eiväthän ne mitään selvittäneet Eerolle, viskasivat hänet vain entistä pahempaan arvelujen ja ajatusten ristiaallokkoon.

Eero makasi silmät selällään, kattoon tuijottaen. Hän ei jaksanut ajatella enää. Hän vain tunsi olemassa-olon painavan äärettömänä ja selvittämättömänä taakkana. Ei rakastanut isä, ei äiti, ei iloinnut kukaan siitä, että hän, Eero, oli olemassa. Ehkä kaikki juuri sentähden tuntui niin kumman raskaalta.

Hän ummisti väsyneesti silmänsä kuin voidakseen sulkea ajatuksetkin mielestään. Mutta sen sijaan sukelsi kuin kiusalla esiin muisto pienestä tämän talven tapahtumasta.

Hän kävi harvoin kylässä, mutta sinä iltana oli tullut mennyksi, kun oli vähän asiaakin. Se poika, jonka luona hän käväisi, oli tuollainen hiljainen, hyvä poika, josta kaikki pitivät. Eerolla oli niin hauska hänen luonaan, että tuli viipyneeksi kauemmin kuin oli aikonutkaan.

Siellä kodissa tuntui samanlaiselta kuin Elinan luona keittiössä. Siellä oli valoisaa ja lämmintä. Isä istui hyvän aikaa poikien huoneessa, kertoen kaskuja omilta kouluajoilta, ja sitte tuli äiti kutsumaan lasten kamariin. Siellä oli pieni tyttönen, jota oli kylvetettävä ja sitä katsomaan kokoontui koko perhe.

Heikki, Eeron toveri, juoksi hakemaan huuhdevettä, ja isä itse kaatoi sitä pienokaisen niskaan. Se näytti olevan kuin juhlaa heistä kaikista.

Eero seisoi koko ajan oven suussa. Hän tunsi monta kertaa punastuvansa. Kaikki oli hänelle niin outoa, ettei olisi uskonut, ellei omin silmin olisi nähnyt.

Jälestäpäin vaivasi tämä muisto häntä kauan. Oli kuin omituinen, hivuttava nälkä olisi ahdistanut aina kun se vain mieleen johtui.

Ja nyt se taas sukelsi esiin niin lämpimän kirkkaana kuin ilkkuen hänen omaa kohtaloaan.

Eeron käsi tapaili hätäisesti lakanaa, joka äkkiä työnnettiin suuhun. Huoneessa ei senjälkeen kuulunut henkäystäkään, mutta kädelle, joka kovasti puristi suuta tukkivaa lakanaa, putosi polttavan kuuma kyynel.

Pitkin pitäjää ihailtiin tohtorin talon hauskaa, kodikasta keittiötä ja sen paistavaa puhtautta; mutta vielä enemmän ihailtiin tohtorintalon Elinaa.

Elinalla oli oma historiansa. Sekin antoi hänelle erikoista arvoa. Vaikka oikeastaan asia oli niin päin, että Elina antoi historialle arvoa, sillä historia itsessään oli hyvinkin tavallinen.

Kun Elina pikku tyttönä kävi kansakoulua, asui hän tohtorin-talon tuparakennuksessa. Eräänä syksynä Elinan palatessa kouluun oli talossa pieni, kesällä syntynyt poika. Se poika oli Eero.

Tohtorinna ja Elinan äiti sopivat, että Elina saisi maksaa vuokransa ja sen särpimen, jota hänelle talosta annettiin, katsomalla lasta silloin kun jouti. Näiltä ajoin sai Elinan ja Eeron ystävyys alkunsa.

Kun Elina keväällä oli lopettanut koulunsa, tuli hän seuraavana syksynä sisäköksi tohtorille. Jo hänen ensimmäinen palvelusvuotensa laski perustuksen hänen maineelleen, sillä työt sujuivat häneltä kuin vanhalta ja tottuneelta palvelijalta.

Ei sitä emäntää pitäjässä, joka ei mielellään olisi ottanut Elinaa palvelukseensa, jos vain olisi ollut otettavissa. Hän oli niin korea katsellakin ja hän laulaa liverteli askareita tehdessään, niin että sitä ihan ilokseen kuunteli. Paikat hän piti puhtaana, otti ajasta vaaria ja ymmärsi järjestää tehtävänsä, niin että jouti ajallaan joka kohtaan. Sellainen oli Elina.

Salaisesta kateesta ja julkisista houkutuksista huolimatta pysyi Elina paikallaan tohtorin talossa, kunnes tuli tuo polttava Amerikan kuume hänelle niinkuin muillekin. Terveisiä tuli sukulaisilta ja tuttavilta meren tuolta puolen. Ja joka viestiltä virisi halu entistä kiihkeämmäksi. Viimein tehtiin sopimukset. »Tiketti» tuli Amerikasta, ja kun Elinan viides palvelusvuosi päättyi, heitti hän hyvästit.

Lähdön hetkenä pyrkivät kyyneleet tulemaan, mutta Elina keikautti tapansa mukaan niskaansa, pisti itkun asemasta nauruksi ja vakuutti pian palaavansa. Eipähän hän tuonne aikonut ijäksi jäädä. Halutti vain käydä katsomassa, minkälaista elämä oli siellä päin maailmaa.

Elina piti sanansa. Muutaman vuoden perästä hän yht'äkkiä ilmestyi tohtorin talon keittiöön. Tohtorinna sattui seisomaan keittiössä selkä oveen päin. Elina karkasi kiinni häneen, pyöräytti kerran ympäri lattian ja kertoi terveisiä Amerikasta. Sitte hän syleili lapsia.

— »Herranen aika, tämäkö se on minun oma poikani?» Hän kaapasi Eeron syliinsä.

Eero karkasi punaiseksi ilosta ja ujoudesta. Elinan lähdettyä ei kukaan noin ollut syliinsä ottanut.

Tohtorikin tuli omasta huoneestaan katsomaan, mitä nyt oli tapahtunut, eikä hän päässyt sinne palaamaan niin pian kuin tavallisesti. Häntä pidättivät Elinan iloiset puheet ja rupatukset.

Kun tohtorinna sitte rupesi tiedustelemaan mitä Elina nyt aikoi, selvisivät asiat pian. Elina jäi taloon entiseen virkaansa arvossa vain yleten toisten palvelijain valvojaksi ja kaitsijaksi.

Amerikasta palatessaan oli Elina entisen työkykynsä lisäksi tuonut hiukan amerikkalaista hienostumista, entistä monipuolisempia tietoja, etenkin omalta alaltaan, ja suuren joukon iloisia juttuja, joista hän mielellään antoi muillekin osaa.

Siitä, mitä hän itse siellä oli kokenut, ei hän puhunut mitään. Naimisissa hän oli siellä ollut, niin sanottiin, mutta millaista se naiminen oli ollut ja mitä hän muuten oli Amerikassa-olostaan pitänyt, siitä ei kukaan päässyt perille. Sormuksia hän ei ainakaan pitänyt. Mutta syytä siihen, ei hän selittänyt enemmän kuin muutakaan. Ja jos joku utelemaan rupesi, osasi hän kohta antaa puheelle toisen suunnan.

Samalla kun tieto Elinan paluusta levisi pitäjälle, saavutti tohtorintalon keittiö takaisin entisen vetovoimansa. Ensi aikoina, jolloin uteliaisuus vielä lisäksi oli houkuttelemassa, kävi tulva vallan rasittavaksi. Mutta uteliaisuuden lakattuakin teki Elinan vetovoima tehtävänsä. Emännät katselivat ihastuneina, miten ripeästi askareet häneltä sujuivat, samalla kun iloinen puhe vilkkaasti ja mieltävirkistävästi luisti hänen huuliltaan. Nuoret tytöt ihailivat Elinan sukkelasanaisuutta ja hänen pulskaa ulkomuotoaan. Nuoret miehet kävivät mielellään kaloja tai lintuja kauppaamassa, saadakseen hekin ihailunsa suitsutusta sytyttää keittiössä. Ja moni heistä ajatteli silloin oman talon etua ja oman sydämen toiveita. Mutta ajatuksia pitemmälle ei kukaan uskaltanut, sillä Elina osasi vetää puoleensa, mutta hän osasi myöskin selvittää jokaiselle, missä raja oli.

Tohtorinna oli ylpeä Elinasta joka suhteessa. Ja hyvillään hän myös oli siitä, että hänenkin talossaan oli jotain, josta saattoi ylpeillä. Mutta hän oli muutakin kuin ylpeä. Hän ei ymmärtänyt, miten olisi mahdollista tulla toimeen ilman Elinaa. Siitä hän monesti puhui — etenkin Elinalle itselleen.

Mutta kun Elina oli ollut muutamia vuosia tohtorin perheessä, rupesi hän puhumaan Helsinkiin lähdöstä. Hän ei tahtonut jäädä homehtumaan tällaiseen korven kolkkaan. Osasi hän omaa kykyään arvostella sen verran, että tiesi tulevansa toimeen Helsingissä, ja hyvinkin. Oli siellä työtä hänenlaiselleen. Palkat olivat siellä suuremmat ja elämä muutenkin hauskempaa. Siitä syystä hän tahtoi sinne nyt, kun entiset haavat olivat arpeutuneet ja kun hän uudelleen oli päässyt elämän alkuun.

Tohtorinnalle tuli hätä. Hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen Elinan luopumaan aikeestaan. »Jäähän edes siksi, kunnes Eerosta tulee ylioppilas», sanoi hän viimein. Ja Elina jäi.

Tohtorinna oli hyvillään, kun edes oli saanut lähdön lykkäytymään. Hän koetti rauhoittaa itseään sillä, että ehkä se siitä lykkäytyy vieläkin edemmäksi. Mutta ei hän sitä itsekkään oikein tohtinut uskoa. Hän tiesi, että Elina kyllä pitää päänsä.

Rajapyykiksi pantu päivä oli nyt tullut. Eero oli viikko takaperin saanut valkolakkinsa, ja nyt häntä odotettiin kotiin.

Tohtorintalossa oli sekä emännällä että Elinalla ollut kiirettä varhaisesta aamusta asti.

— Tuntuu siltä kuin sinä jo aikoisit lähteä ja jättää meidät, sanoi tohtorinna kesken leipomisen Elinalle. — Niin sinä olet siistinyt ja valmistellut.

— Ei vielä lähdön varalle, vaan suuren juhlan kunniaksi. — Elina hieroi taikinaa minkä jaksoi. — Vielä on kesä jäähyväisiä varten. Ei rouva hätäile!

— Hätäillään sitä vähemmästäkin. Minä en ymmärrä, kuka sitte auttaa, kun sinä — —

— Uusi Elina. Ja uudet aina entisiä paremmat sekä palvelijana että henttuna.

— Aina sinä leikkiä lasket!

— Itkullako pitäisi päivää kunnioittaa?

— Älähän nyt! Kyllä sinä ymmärrät. Mutta juhlapäivä tämä todella on, — neljän juhlat, ei vain yhden.

Tohtorinna irroitti esiliinan vyötäisiltään, pudisti jauhot käsistään ja korjasi hiukan viimeksi valmistamansa piparkakun muotoa. Sitte hän lähti keittiöstä itse huolehtiakseen muusta, Elinan paistaessa leivät.

Tohtorinna oli hilpeällä mielellä. Kaikki pienimmätkin seikat vaikuttivat aina häneen. Hän oli niin herkkä. Tänään edisti hänen iloisuuttaan lasten kotiintulo, kaunis kesäinen ilma ja kodin joka sopessa ilmenevät, ilahduttavat tulokset Elinan ja hänen ahkerasta hommailustaan.

Enemmän kuin mikään muu vaikutti siihen kuitenkin se, että pikku Elvi oli päässyt kolmannelle vuodelleen, ilman että oli odotettava seuraavaa.

Tohtorinna oli tänä kevännä tuntenut elpyvänsä rinnan luonnon kanssa. Nythän hänkin pääsi elämään, nyt jouti muistamaan, että oli ihminen eikä vain miehensä tahdon alle annettu vaimo.

Tuntui aivan siltä kuin suvinen sunnuntai hänelle olisi kirkastunut pitkien, pimeiden sadepäivien jälkeen. Ja nyt sitä jaksoi nähdä valopuolia siinäkin, mikä aikoinaan oli ollut raskasta. Etenkin tänään hän oli noita valopuolia ajatellut, kun ensi kertaa sai odottaa kotiin neljää täysikasvuista lasta. Hannakin, joka ei ollut käynyt kotona senjälkeen, kun hän sai oman postitoimiston kaukana idässä, oli nyt ottanut kuukauden loman, käydäkseen kotona. Astrid ei voinut konttoripaikastaan päästä muuta kuin viikoksi. Hän saisi varsinaisen lomansa vasta loppukesällä. Mutta kun hänellä oli hyvä palkka ja matka lähikaupungista oli verrattain lyhyt, oli hän päättänyt käväistä kotona nyt Hannan siellä ollessa. Hän oli sitäpaitsi yhdessä Oskarin kanssa suunnitellut huvimatkaa erääseen naapuripitäjään ja sille matkalle oli jo tänä iltana lähdettävä.

Tohtorinna hymähti itsekseen ottaessaan liinakaapista puhtaan pöytäliinan.

Kyllä Astrid aina tiesi, mitä tahtoi, ja osasi myöskin ajaa tahtonsa perille. Hänessä oli niin paljo voimaa — ja itsetietoisuutta myöskin — enemmän kuin kenessäkään muista lapsista. Oli aivan kuin hän olisi itselleen anastanut kaiken sen, mikä äidissä ennen oli lujuutta, uskallusta ja rohkeutta.

Äiti odotti tällä kertaa Astridia erityisellä jännityksellä. Tytöllä taisi olla kihlauksen tapaista tekeillä, ja äiti oli siitä sekä hyvillään että huolissaan. Olihan se niin vakava asia jo se, että aikoi sitoutua. Ei siinä osannut tarpeeksi tarkkaan punnita. Mutta eihän sitä toiselta puolen osannut surra, että tytöllä oli ottajia.

Tohtorinna kattoi hyräillen kahvipöytää. Olipa niillä nyt hauskaa sisaruksilla. Oikein hiveli mieltä, kun ajatteli!

Kun vain jaksaisi saada kaikki nuoremmatkin lapset aikaihmisiksi, niin sittehän sitä saisi hyvitystä työstään ja saisi levätä tyytyväisenä tietäen, että on sitä johonkin kyennyt, kun on sellaisen lauman kasvattanut ihmisiksi.

Pihalta kuului samassa rattaitten ratinaa, ja tohtorinna kiiruhti vastaan.

Tohtori seisoi ikkunassaan. Hän näki ensi vilahduksen nuorten iloisista kasvoista. Etuistuimella hän näki molemmat tyttärensä, heidän takanaan Oskarin ja Eeron valkolakit päässä.

Tohtori nosti käden otsalleen. Se oli kylmän kostea. »Toverin» ilohaukunta ja tohtorinnan raikas »tervetuloa, tervetuloa» tunki kuin etäisyydestä hänen korviinsa. Hän seisoi yhä jäykkänä ja liikkumattomana paikallaan.

Ne valkolakit, ne valkolakit, ensimmäisen suuren voiton ja tuhansien iloisten toiveitten merkit, miten se koski, kun ne tuossa paistoivat hänen silmiinsä.

Eerollakin oli nyt sellainen, sillä pojalla, joka oli isälleen rakkain ja jonka jok'ainoassa piirteessä isä tunsi itsensä. Oliko hänenkin kuljettava samaa tietä? Oliko tuota ensimmäistä suurta voittoa seuraava asteittainen aleneminen, toivoton, tuskallinen taistelu, josta ei ollut muuta tulosta kuin masentavaa itsensä halveksimista ja katkeraa, milloin toisiin, milloin omaan itseen kohdistuvaa syyttelemistä.

Tohtori pyyhkäisi taas kylmää hikeä otsaltaan. Sitte hän oikaisihe ja astui jäykkänä kuin ainakin etehiseen nuoria vastaan.

Eero tervehti paraikaa äitiään, kun tohtori avasi oven. Kun hän huomasi isän, kävi kuin värähdys hänen kasvoillaan. Isä näki sen ja ymmärsi. Hän tunsi omasta itsestään tuon sanomattoman sisäisen nälän, jota ei uskaltanut näyttää, ei valloilleen laskea, siksi että sitä itsekin häpesi. Mutta hän oli jo ehtinyt sille asteelle, jolloin ei enää ollut näyttämisen mahdollisuuksiakaan. — Terve, sanoi hän vain kättä ojentaen. — Onneksi herra ylioppilaalle!

Eero ei uskaltanut katsoa isäänsä. Hänen huulensa ja polvensa vapisivat. Hänen oli vallannut omituinen liikutus.

Silloin hipaisi isä hänen kädessään olevaa lakkia. — Kanna kunnialla, sanoi hän. Ääni oli samea.

— Tässä me nyt olemme koko joukko, esitti Astrid toistenkin puolesta.

— Eikö kelpaa katsella, huolimatta matkan pölystä, pisti Oskar jatkoksi.

Tohtorinna toimitti tavaroita sisään kannettaviksi ja joudutteli sitte joukkoaan siistiytymään. Tyttäret vei hän omalle puolelleen, Oskar ja Eero kapusivat ullakolle, tavalliseen kesä-asuntoonsa.

Astridin kertoillessa äidille kaupungin kuulumisia, pukeutui Hanna, oli hetken kuluttua valmis ja lähti tapaamaan talon toisia asukkaita, joita ei ollut nähnyt moneen vuoteen.

Heti kun äiti ja Astrid jäivät kahden, kävi äiti käsiksi kysymykseen, jota mielessään hautoi.

— Sinä taidat olla menemäisilläsi kihloihin? Se sanottiin nopeasti ja suoraan kuin kaiken kiertelemisen ehkäisemiseksi.

— Entä jos olisin?

— Ajattele ja punnitse. Sinä et tiedä, minkälaista avioelämä on. Se on naiselle orjuutta — useimmissa tapauksissa ainakin.

— Sille, joka orjaksi rupeaa. Mutta minä en ole lapsi enää, enkä liioin nenästä vedettävä entisajan nainen.

Loppu huomautus pisti vähän pahasti, mutta tohtorinna naurahti sittekin komealle tyttärelleen, joka hyräillen iloista laulunpätkää suki mustia hiuksiaan.

— Usko pois äiti, kyllä minä osaan puoliani pitää. Ja katsoa eteeni myöskin. Ei sitä niinkään joka miehen rakkaudenruikutusten tähden jätä hyväpalkkaista paikkaansa ja iloista, vapaata elämää.

— Niin sitä puhuu nykyajan nainen! Tohtorinna huokasi. — Ennen sitä jo tytöntynkänä haaveili rakkauden runollisuudesta.

— Ja pitkältäkö tuota runollisuutta riitti? Paraimmassa tapauksessa kappaleen matkaa häitten tuolle puolen. Sitte alkoivat nälkävuodet, välistä rakkauden, välistä leivän puutteessa; välistä siksi, että puuttui kumpiakin. Nälkä ei ole runollista, äiti, ei missään muodossa. Sentähden olen päättänyt tehdä hyvät kaupat, jos teen.

— Oletpa sinä oppinut arvostelemaan asioita kannattavaisuuden kannalta, kerkesi tohtorinna huomauttaa, kun samassa talon »pikkulapset», Ville etunenässä, törmäsivät sisään sisarta tervehtimään.

Ullakolla olivat »pojat» sillä aikaa huuhtoneet pois matkapölyt ja purkaneet tavaroitaan. Oskar oli jo lähtenyt hakemaan seuraa itselleen, Eero seisoi yksin ikkunan ääressä.

Miten kaunista kaikki oli, ja miten juhlapukuinen tämä kunnianarvoisa, vanha puutarha! Hänen lapsuudestaan asti se oli ollut hänen vaitelias, uskottu ystävänsä. Nämä puut, ne olivat oksiaan ojennelleet, olivat latvoihinsa kutsuneet niin usein silloin kun mieli oli yksinäisyyttä ikävöinyt.

Eeron katse kulki puusta puuhun. Juhlallisen kuusi-vanhuksen rinnalla upeilivat tuomet valkoisissaan. Koivut olivat kääriytyneet hempeän vihreään vaippaan, joka ohuena kuin harso verhosi solakkaa valkovartta. Maasta nousi nurmi, kohosi kukkaset. Lemmen laulut kajahtivat lehdikosta ja neuvoa pidettiin pesän perustamisesta.

Toivorikas elämä orasti, puhkesi ja kukki kaikkialla, minne hän katsoi. Tuhansin sävelin soi elämänlaulu luonnon kevätherkiltä kieliltä, soi ylistäen elämän ja nuoruuden taikaa. Mutta vastakaiku hänen omassa povessaan, millainen oli se?

Kaihoa, kaihoa vain. Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut levittää käsivartensa syleilyksi, syleillä koko tuota kaunista maailmaa, joka häntä ympäröi, syleillä, saadakseen edes kerran tuntea että tuo kaikki oli häntä lähellä, kuului hänelle. Mutta yhtä mahdoton kuin tuo syleily oli, yhtä mahdotonta oli hänenlaiselleen voimakkaasti ja läheisesti tuntea yhteenkuuluvaisuutta elämän kanssa.

Kaikki se, mikä kuului elämään, se häntä pakeni. Se siirtyi kuin pettävä kaiku niin saavuttamattoman etäälle. Se kutsui, houkutteli ja — pakeni. Ja mitä etäämmälle kaiho kiiruhti, sen etäämmälle väistyi kaikki kaihottu.

Lahden tuolla puolen kukahti käki, kukahti harvaan ja kaihoisasti.

— Käenpoika minä olen, omien vanhempieni vastus, pesän musta liikalapsi.

Eero painoi päänsä ikkunan pieleen. — Senkö tähden elämän ilo minua väistää, siksikö on kaiho sydämeni ainoa sävel, sen ainoa, silloinkin kun elämä ympärilläni kukkii ja toiset riemuiten puhuvat toivojen onnellisesta ajasta?

Hän huokasi. Jos elämä vanhempanakin oli yhtä vaikeata kuin näinä nuoruuden ensi vuosina, kuinka sitte jaksaisikaan päähän päästä?

Kuului askelia portaissa. Ovi aukeni. Elina seisoi kynnyksellä iloa ja voimaa uhkuvana niin kuin ennenkin.

— Täällähän se päivän sankari on! Onnea pojalle Porvoon mitalla! —
Hän pudisti kättä.

— No, entä todistukset, jatkoi hän sitte. — Koreat taisi tulla?

— Tulihan nuo.

— Sitähän minä jo sanoin, vaikkei sopinut silloin uskoa. Mutta sen minä tiedän, että uskoa ihminen tarvitsee näissä maallisissa asioissa yhtä hyvin kuin autuuden asiassa. Minne sitä joutuisikaan, ellei ottaisi uskoakseen muuta kuin sitä, minkä omin silmin näkee. Niinhän sitä olisi kuin likinäköinen, joka tirkistää taivaalle ja väittää, ettei siellä tähtiä olekaan, sentähden ettei hänen silmänsä niitä näe. Uskoko ei saisi ulottua pitemmälle kuin silmä kantaa? Ehei! Sen sanon vielä kerran, että uskoa ihminen tarvitsee joka asiassa ja joka aikana, nuorena varsinkin.

— Sellainenko se on se Elinan onnittelupuhe?

Elina nauraa heläytti iloisesti. — Vieläkö parempaa tarvis?

— Vielä senverran parempaa, että Elina ottaisi uskoakseen senkin puolesta, joka ei itse sitä voi.

— Pyh, ei sitä ihminen tule toisen uskolla aikaan, ei näissä maallisissa enemmän kuin autuuden asioissakaan. Mutta mikä sitte estää nuorta miestä, joka kunnialla on suorittanut ylioppilastutkintonsa, uskomasta, että hänestä vielä tulee maisteri, tohtori tai vaikka mikä hyvä ja hyödyllinen ihminen?

Eero painoi käden povelleen. — Joku täällä sisällä.

— Jos minä sanon sitä raukkamaisuudeksi?

— Saattaa olla. — Eero nyökkäsi päätään.

— Raukkamaisuus on pantava hengiltä.

— Ei ole raukkamaisella rohkeutta sellaiseen. Täytyy vain toisten nähden koettaa olla sitä, mitä muutkin, ettei kukaan näkisi, millainen sitä oikeastaan on.

— Se on oikein! Siitäpähän sitte oppii! — Elina löi häntä nauraen olalle. Mutta Eero pudisti vain päätään. Hän tiesi kokemuksesta, ettei se keino auttanut. Entistä tukahuttavammalta tuntui sitte yksinäisyydessä, entistä enemmän ahdisti mieltä, kun toisten seurassa oli iloisuutta teeskennellyt.

Mutta vaikka tuon tiesi, mitä apua siitä oli? Eihän hän kuitenkaan rohjennut olla toisenlainen. Hänessä oli kerrassaan raukkamaista mukautumistarvetta. Herättää huomiota, saada vastustusta, ehkä joutua ivan alaiseksi, se oli sitä vihon viimeistä. Sitä välttääkseen hän oli valmis vaikka mihin.

Ja kun sitte vielä ahdisti tuo ainainen alakuloisuus, jolle ei uskaltanut eikä voinut muotoa antaa, oliko ihmettä jos sellainen taakka tuntui raskaalta?

Kuin umpinainen järvi, josta ei ainutkaan joki alkuansa saa, sellainen oli hänen sisimpänsä. Elämää tunki sinne niin tukahduttavan paljo, mutta mikään ei päässyt purkautumaan. Jok'ainoa ajatus, jokainen sielun värähdys ja tunne ne ikäänkuin kivettyivät, samassa kun voimakkaimpinaan heräsivät. Ja siitä syntyi tuo lyijynraskas, painostava tunne, joka häntä aina ahdisti.

— Nyt en jouda enää turhia lavertelemaan. Elina pyyhkäisi suoraksi lumivalkean esiliinansa. — Tulette semmoista kiirettä pitäen. Ensin pitää juosta ja hommata teitä odotellessa, ja sitte lähdette samassa.

— Niin se matkakin minua niin tympäisee. Ei tee ensinkään mieli lähteä, mutta jos sen sanoisin toisille niin nauraisivat minut pilalle.

— Niinkuin kannattaisikin. Nuori ja nätti ylioppilas eikä tahtoisi toisten kanssa huvimatkalle! Johan nyt jotain!

— Se vieraissa olo, sehän se niin kiusaa.

— Mutta huvittaa samalla, eikö niin?

Eeron täytyi hymyillä. — Huvittaisi, jos saisi näkymättömänä olla katselemassa. Mutta kun toiset katselevat, tarkastavat ja arvostelevat.

— Ja jos sitte vielä sattuisi tyttöparveen, ilvehti Elina. — Mutta minä sanon: Juuri tyttöjen seuraa pitää tuollaisen pojan hakea. Hyvät tytöt ne tykkäävät viisaista ja hiljaisista pojista. Heidän seurassaan pitää vaan rohkeasti puhua mitä ajattelee eikä olla olevinaan toisenlainen.

Eero lensi punaiseksi. Elina kosketteli niin kipeää kohtaa. Se oli sekin yksi Eeron suurimpia suruja, että hän suorastaan pelkäsi nuoria, iloisia tyttöjä vaikka he samalla hänessä herättivät sellaista kaihokasta ikävöimistä, kuin kaikki, mikä oli kaunista ja runollista.

— Hyvästi nyt, nyökkäsi Elina samassa ovelta ja seuraavassa silmänräpäyksessä Eero kuuli hänen hameenhelmojensa hulmahtelevan portaissa.

Nyt ei enää sopinut jäädä tänne yksin ajatuksineen! Eero nykäisi hiukan hermostuneesti puhdasta kaulustaan, vilkaisi ohimennen Oskarin peiliin ja pyyhkäisi otsalle valuneen tukan pois silmiltä. Sitte meni hän etsimään omaistensa seuraa.

Vasta illalla palasivat Eeron ajatukset Elinan viime sanoihin ja siihen erikoiseen merkitykseen, mikä tällä päivällä oli häneen nähden.

Hän oli silloin jo yhdessä Oskarin ja Astridin kanssa pelkäämällään huvimatkalla.

Matkan alkuaiheena olivat eräässä lähiseudun pitäjässä vietettävät nuoriso-juhlat. Muutamat Oskarin helsinkiläisistä naistuttavista olivat innokkaasti kutsuneet häntä tulemaan sinne ja kun Astridinkin teki mieli, oli matka tullut päätetyksi. Varhain seuraavana aamuna oli oltava parin penikulman päässä olevalla laivalaiturilla, sentähden oli ollut lähdettävä jo iltaa ennen.

Kun nuoret saapuivat laivalaiturin läheisyydessä olevaan majataloon, oli se jo täynnä. Astrid sai kuitenkin yhteisen huoneen muutamien vieraiden naisten kanssa; nuoret herrat passitettiin luhtiin.

Täällä ilmavassa suvisuojassa, jonne joka tuulen henkäys lehautti vastapuhjenneen koivumetsän tuoretta tuoksua, sai Oskar kohta unen päästä kiinni, mutta Eero makasi kauan silmät selkosen selällään eteensä tuijottaen.

Ensimmäinen ratkaiseva voitto, joka nyt oli saavutettu, sitä seuraava uran valitseminen ja monet sen yhteydessä olevat kysymykset tulivat nyt mieleen. Ja Eero ajatteli niitä raskaan alakuloisena niinkuin hänen tapansa oli. Mutta sitte luistivat hänen ajatuksensa Elinan antamaan neuvoon ja siihen ne pysähtyivät.

Oli aivan ihmeellistä, miten usein Elina sanoa sutkautti juuri sellaista, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä Eeron ajatusten kanssa, ja joka oli hänelle erityisesti tarpeen juuri siinä mielentilassa, missä hän milloinkin sattui olemaan. Elina ihan kuin piti varalta joka vastamäen alla saadakseen lykätä kuormaa kappaleen matkaa ylöspäin siten auttaakseen niissä monissa vastamäissä, jotka milloin ulkonaisten olojen, milloin Eeron omien mielialojen nostattamina nousivat hänen eteensä.

Jos ei Elina ennättänyt enempää, sanoa tokaisi hän jotain iloisenmakuista, jolla antoi kuormalle aika lykkäyksen ylöspäin.

Näin oli tänäänkin käynyt. Tämä matka oli Eeroa peloittanut aivan erityisesti siksi, että hän tiesi sen kuluessa joutuvansa tekemisiin nuorten tyttöjen kanssa.

Hän oli jo Helsingissä nähnyt noita Oskarin tuttavia, nauravia, tirskuvia tyttöjä, joilla oli pää kallellaan milloin millekin puolelle ja hunajata huulilla sen varalle, joka heidän suosioonsa pääsi, mutta pilkka kielenkärjessä tyhmälle ja kömpelölle.

»Tyttö», seura-elämän iloinen, suosiota pyydystelevä ja suosiotaan tai epäsuosiotaan jakeleva tyttö oli näihin aikoihin peloittavana seisonut Eeron tiellä. Ja pitipäs Elinan juuri silloin tulla puhumaan tytöistä.

— Hyvät tytöt tykkäävät hiljaisista ja viisaista pojista, — miten ne sanat lykkäsivät ylöspäin ja rohkaisivat.

Eero päätti unohtaa arkuutensa ja painaa Elinan sanat mieleen. Ehkäpä sitte kaikki kävisi hyvin.

Sen päätöksensä vahvikkeeksi hän nukkui.

Puhkeamassa olevien pihlajien ja tuoksuvien tuomien keskeltä kuului nuorten iloista naurua. Leikki oli parhaassa käynnissään. »Numeroisilla oloa», »tulen lainaamista» ja panttileikkejä leikittiin siksi kun jokainen oli saanut kylläkseen. Silloin ehdoteltiin lepoa ja ehdotus hyväksyttiin Eeron suureksi iloksi.

Eero oli ollut ahtaalla siitä asti, kun jouduttiin matkan määräpaikkaan, siihen perheeseen, jonka nuoret olivat Oskarin tuttavia. Siellä oli väkeä niin että vilisi, vanhempia ja nuorempia, kunnianarvoista joukkoa, jolle piti heidän vanhuutensa vuoksi olla kohtelias, ja vähemmän arvokasta, jota piti kunnioittaa heidän nuoruutensa tähden.

Oskar oli hyvillään kuin kala vedessä. Häneltä kävi kaikki kuin leikinlasku, ja jos hän sattui tekemään tyhmyyden, sovitti hän senkin sukkelalla sanansutkauksella.

Eerolle sitävastoin oli kaikki työlästä, mutta hän koetti suoriutua niin miehuullisesti kuin mahdollista. Ja häntä auttoivat sekä Elinan jäähyväissanat että hänen oma pelkonsa herättää huomiota.

Kun leikki lehtimajassa päätettiin lopettaa, aikoi Eero pujahtaa pois seurasta, mutta juuri kun hän nousi lähteäkseen, ilmestyi talon isäntä hymyilevänä lehtimajan ovelle.

— Uusia vieraita — ilmoitti hän iloisesti, vetäytyen syrjään antaakseen vieraalle tilaa.

— Tervetuloa, tervetuloa — sepä hauskaa — kovin ystävällistä — kaikui kuorossa.

Tyytymättömänä painautui Eero takaisin paikalleen, eikä hänen mielensä vaiennut siitä, että tulokas oh vieras, nuori neiti. Hän huokasi ja ajatteli sitä suurta, hiljaista metsää, jonne mieli teki. Mutta kun asia ei ollut autettavissa, täytyi koettaa olla sellainen kuin toisetkin.

Koettaessaan tätä, teki Eero huomioitaan ja tehtyään niitä hetken aikaa, haihtui hänen mielipahansa. Hänen tuli hyvä olla. Uusi tulokas oli luonnollinen ja yksinkertainen. Eero ei häntä enää »tytöksi» muistanutkaan. Ja sitte oli hänen äänensä niin pehmeä ja soinnukas että Eero aivan unohtui kuuntelemaan sitä, tietämättä oikeastaan, mitä neiti sanoi.

Sen Eero kuitenkin ymmärsi, että hän oli tullut sanomaan hyvästi. Täti oli saanut kirjeen, jonka johdosta heidän heti täytyi lähteä.

Neiti täteineen asui nähtävästi jossain läheisyydessä, tämän talon omistajalle kuuluvassa talossa. Isäntä valitteli vierasten pikaista poislähtöä, ja muut perheen jäsenet säestivät tavanmukaisilla kohteliaisuuksilla.

Eero tuli siihen päätökseen, että neiti oli ujo. Näytti siltä kuin nuo kohteliaisuudet olisivat häntä vaivanneet. Hän ei tuntunut vapaalta.

Kohta kun kahvit oli juotu, teki hän lähtöä. Ehdotettiin yhteistä kävelyä, jottei vieraan tarvitseisi lähteä yksin.

— Tai saatamme soutaa, ehdotti eräs talon herroista.

Mutta samassa ilmestyi joukko kylän nuoria neitejä ja herroja lehtimajan ovelle. He tulivat neuvottelemaan seuraavana päivänä alkavasta juhlasta. Sentähden ei saattamisesta voinut olla puhettakaan.

— Ehkä minä saan luvan? — Eero nousi. Hän aivan ihmetteli omaa rohkeuttaan, ja eniten sitä, kun tämä tuntui hänestä niin luonnolliselta, ettei tullut mieleenkään olla hämillään.

— Kiitoksia, en minä saattajaa tarvitse, minä olen niin tottunut kulkemaan yksin. Mutta tervetuloa, jos kuitenkin tahdotte.

Eero ei epäillyt hetkeäkään. Vasta kun he hyvästijätön jälkeen jäivät kahden, rupesi häntä hiukan peloittamaan. Entä jos tämä sittekin oli hullua; jos ei löytäisi puheen ainetta ja jos rupeisi molempia ujostuttamaan?

Mutta silloin johtuivat Elinan sanat mieleen: hyvät tytöt tykkäävät hiljaisista ja viisaista pojista. Heidän seurassaan pitää vaan rohkeasti puhua mitä ajattelee. — Ja ne sanat taas lykkäsivät ylöspäin.

Siltä hänestä heti olikin tuntunut, että tällaisen tytön kanssa hän voisi puhua vaikka mistä.

— Te olette tullut tänne juhlia varten, kysäsi samassa neiti.

— Niin. Ja te lähdette pois?

— En minä muutenkaan olisi sinne tullut.

Eero katsoi häneen kysyvästi, mutta huomasi samassa että neiti oli mustissa.

— Teillä on surua?

— Äitini kuoli — viime kevännä. — Ääni värähti hiukan.

— Kuolema on jotain niin kummallista. — Eero puhui vapaasti kuin itsekseen. — Tahtoisi mielellään kuolla, ja kuitenkin on siinä jotain niin outoa ja etäistä, jota ei kukaan odota.

— Sepä ihmeellistä! Te sanotte aivan päinvastoin kuin minä ajattelen. Kuolema on minusta jotain niin kauheaa. Ajatelkaa, että se käsi, joka teitä pienestä pitäin on auttanut, hyväillyt ja ohjannut, yht'äkkiä käy kylmäksi ja kankeaksi, että se silmä, joka teille on säteillyt, ei enää sitä tee, se korva, joka teitä on kuullut, ei enää kuule edes sydäntä särkevintä huutoanne, eikö se ole kauheaa? Ja kuitenkin on kuolema jotain niin läheistä, aina odotettua. Joka kukkanen kuihtuu ja kuolee. Joka talvi tuo käärinliinat. Yhtenään kumahtelevat kellot täältä poismuuttaneen muistoksi. Eikö kuolema silloin käy läheiseksi, odotetuksi? — Se tulee siksi ainakin kun joku hyvin rakas kuolee, ja kuu tietää, että kuolema yhdistää ja vie elämään.

— Te puhutte niin kummallisesti. Minä en koskaan ole kuullut kenenkään nuoren puhuvan sillä lailla.

— Ehkä minä olenkin vanha. — Hän punastui, — joskaan en vuosiltani. Itsestäni ainakin tuntuu kuin olisin elänyt hyvin kauan. — Hänen silmänsä kostuivat. — Katsokaa, se oli niin rikas se viimeinen äidin seurassa vietetty vuosi.

— Kuinka niin? — Ettekö tahtoisi kertoa siitä vähän?

Eero tunsi taas sitä omituista jäytävää nälkää, jota hänessä hellät perhesuhteet aina herättivät.

— Äidistäkö? Se on vaikeaa. Hyvin kaunista maisemaa ja hyvin henkeviä kasvoja on vaikea maalata. Eikö olekin? Paras ja hienoin jää aina pois. Äiti oli sellainen. Hän oli niin rikas — ja teki toisia rikkaiksi.

— Silloinhan siitä riittää muillekin.

Neiti katsoi häneen pitkään. — Te olette oikeassa. Pitäisi voida antaa paljo, kun on saanut niin runsaasti. Välistä tuntuu siltä kuin en jaksaisi ajatella elämää ehkä pitkääkin, ilman äitiä. Silloin koetan muistella, miten paljo viimeisenä yhdessäolo-vuotenamme sain. Siinä oli todella rikkautta tarpeeksi koko elämän ajaksi.

— Oliko se viimeinen vuosi sitte niin toisenlainen kuin kaikki muut?

— Oli tavallaan. Minä olin silloin juuri lopettanut koulun, ja me saimme olla niin paljon enemmän yhdessä. Äiti oli minulle aivan kuin yhden ikäinen ystävä.

— Teidän isänne on kuollut? — Se sanottiin pelonalaisesti, vaikka Eero koetti tehdä äänensä niin huolettomaksi kuin mahdollista. Hän pelkäsi löytävänsä särkynyttä sieltäkin, missä kaikki näytti onnellisen ehjältä.

— Hän kuoli, kun olin kolmannella vuodella. En muista hänestä muuta, kuin että hän makasi lattialla ja minä sain kiivetä hänen selkäänsä, ja meillä oli niin, niin hauskaa. Mutta äidin kertomuksista tunnen hänet ehkä paremmin kuin olisin tuntenut, jos hän olisi elänyt. Viimeisenä vuonna varsinkin eli äiti kuin uudelleen koko elämänsä isän kanssa. Hän ei opettanut minua ymmärtämään ainoastaan omien vanhempieni elämää ja omaa alkujuurtani, vaan siinä samassa sain selvitystä elämän kaikkein tärkeimpiin kysymyksiin. Opin uskomaan onnellisuuden olemassaoloon, huolimatta kaikesta, mikä tahtoo tuota uskoa horjuttaa.

Hän huokasi.

Eero katsoi häneen pitkään ja kysyvästi. Hän ei voinut ymmärtää, miksi se huokasi, jolla oli tuollaiset eheät muistot lapsuudenkodista.

— Te asutte nyt tätinne luona?

— Niin. — Hänen katseensa kirkastui. — Äiti jätti minulle elämäntehtävänkin perinnöksi.

— Eikö sellainen perintö peloita? Jos sitä itse tahtoisi muuta, tai jos —

— Ei, ei, se auttaa, rikastuttaa. Ehkäpä sitä muuten haparoisi sinne tänne, yrittäisi, eivätkä siivet kannattaisikaan. Nyt on niin turvallista tietää: tänne minä kuulun ja tämä on se paikka, mikä minun on täytettävä. — Mutta tehän panette minun puhumaan vain itsestäni.

— Siksi, että teillä juuri on sitä, mitä minulta puuttuu, uskoa ja rohkeutta katsoa elämää silmiin.

— Miksi teiltä sitä puuttuu?

— En tiedä itsekkään. En voi selittää, mutta kun kuuntelen, mitä toiset puhuvat ja katselen, minkälaisia he ovat, tunnen aina että olen toisenlainen. Minä en voi olla niin iloinen ja vapaa kuin muut. Tuntuu aina siltä kuin rautainen kohtalo kuristaisi kurkusta. Tunnen, etten kelpaa mihinkään ja samalla, etten itse sille mitään voi. Eiköhän ihminen olekin vain pallo, jonka on pakko pyöriä sinne, minne pyöritetään.

— Ei, ei, se olisi julmaa. Jumala tahtoo jokaisen onnea.

— Te puhutte kuin pappi. — Eero naurahti omille sanoilleen, mutta ne luiskahtivat aivan itsestään hänen huuliltaan. Ja samassa tuli hän ihmetellen ajatelleeksi, miten kummallinen tämä keskustelu oli, joka yhtäkkiä oli sukeutunut hänen ja tämän tuntemattoman nuoren tytön välillä, tytön, jolla tuskin oli ikää senkään vertaa kuin hänellä.

Nuori neitikin hymyili. — Ehkäpä. Mutta totuudessa pysyäkseni täytyy minun tunnustaa, etten juttele mitään papeilta enemmän kuin muiltakaan vierailta opittua. Olen oikeastaan saanut hyvin vähän vaikutuksia muilta kuin äidiltäni. Hänen ehjä, luja ja valoisa uskonsa on sitävastoin kokonaan tullut omakseni, ei minään päällepyyhkäistynä ajatustapana, vaan vakaumuksena, joka on omassa sisimmässäni orastanut ja on sopusoinnussa sen kanssa. Ilman sitä en jaksaisi elää. Nyt sitä vastoin on minusta elämä ymmärrettävää jokaiseen nähden.

— Minä en vain ymmärrä enkä usko mitään.

— Minä ymmärrän teitä, mutta uskon toisin. — Eero sai syvän, säteilevän katseen, joka sai punan lainehtimaan hänen poskillaan.

— Tahtoisin niin mielelläni auttaa teitä — jatkoi neiti, — mutta jokaisen täytyy itse päästä selvyyteen.

Huomaamattaan harvensivat he molemmat askeliaan, ikäänkuin matkaansa pidentääkseen.

Heidän kuljettuaan hetken äänettöminä kysyi neiti äkkiä: — Ettekö te itse tahtoisi päästä eroon tuosta synkästä uskosta, että olemme tahdottomia leluja kovan kohtalon käsissä. Se on niin kolkko usko. Ja kaikki edesvastuuhan siten katoaa elämästä ja hyvyys menettää arvonsa. Eikö ole paljoa tyydyttävämpää ja järkevämpää uskoa, että voi itse valita ja että on eri kehitysmahdollisuuksia. Sanotaanhan, että jokainen on oman onnensa seppä. Minusta on niin lohdullista uskoa, että olkootpa ulkonaiset olot minkälaiset tahansa, niin on Jumala luonut meidät sellaisiksi, että meillä aina on tie avoinna siihen sisäiseen kehitykseen, joka vastaa meidän tarkoitustamme.

— Te siis tarkoitatte, että vaikka ihminen ulkonaisesti sortuisikin, voi hän sisäisesti voittaa, ja että se on pääasia.

— Niin juuri. Eikö se ole suurta? Se on hengen voittoa kaikesta aineellisesta ja ajallisesta. — Te aijotte varmaan lukumieheksi, sanoi hän äkkiä, antaen puheelle toisen käänteen.

— Niin tahtoisin, jos vain — —

— Te olette onnellinen, kun saatte ruveta lukemaan. Minusta se on sitä kaikkein hauskinta työtä. Mutta minä tuskin saan enemmän oppia kuin koulussa jaettiin ja äiti ennätti minulle antaa. Hän ehti siinäkin suhteessa niin paljo. Hän laajensi ja syvensi koulutietojani melkein joka alalla. Me luimme hyvin paljo yhdessä sinä viimeisenä vuonna. Luimme kirjallisuushistoriaa, sielutiedettä ja vähän eri filosoofien järjestelmistä. Äiti puhui eri maailmankatsannoista, kertoi omasta sisäisestä kehityksestään ja siitä, mitä elämä oli hänelle opettanut. Oli aivan kuin hän olisi aavistanut, miten lyhyt aika oli, niin sanomattoman paljo ennätti hän antaa. Minusta tuntuu nyt siltä kuin olisin saanut äidin kaikki elämän kokemukset omakseni, ja sentähden tuntuu kuin jo olisin elänyt kauan.

— Ehkä te siitä syystä olette toisenlainen kuin muut?

— Olenko?

— Ainakin voi teidän kanssanne puhella aivan toisella tavalla. En minä ole koskaan ennen kenenkään kanssa keskustellut näin. Ja sitte te muutenkin olette ihmeellinen. Te tunnuitte ujolta siellä seurassa, ja kuitenkin te rohkeasti puolustitte omaa kantaanne. Silloin esimerkiksi, kun toiset tekivät pilaa raittiusasiasta.

Neiti katsoi häneen melkein veitikkamainen hymy huulillaan. — Ujo minä olen, niin hirmuisen ujo, ettei kukaan voi aavistaa. Mutta sen puolustaminen, mitä pitää oikeana, sehän on aivan toista. Siihen vaatii sisäinen pakko.

— Ja ehkä myöskin tekemään sen mukaan, niinkö, vaikka koko maailma olisi vastaan?

— Niin tietysti.

— Te olette kummallinen. En minä sellaista ujoutta ymmärrä. Minusta on aina hirveätä herättää huomiota.

— Mutta jos aina koettaisi olla ihmisten mielen mukaan, eihän silloin koskaan saisi olla oikein itseään, oikein vapaa.

— Yksin ja salassa saa.

— Mutta tyydyttääkö se? Ei, ei. Ei sitä uimaan opi, ellei veteen lähde, sanotaan. Eikö meidän henkisestikin ole uskallettava jotain, jotta oppisimme vapaasti ja itsenäisesti liikkumaan. Ja se taito on meidän saavutettava, jos tahdomme tulla onnellisiksi ja olla sellaisia, millaisiksi Jumala on meidät aikonut. Minä muistan vieläkin erään saarnan, jonka luimme yhdessä äidin kanssa. Siinä sanottiin, että Jeesus Kristus oli lämmin virta, joka koskemattomana ja voimakkaana kulki läpi elämän jäämeren. Hän oli tosi-ihmislapsi, joka vaelsi omia teitään, toisin sanoen Jumalan teitä. Eikö se ollut kauniisti sanottu? Ja niin oikein! Se sisin minä, se salatuin olemuksemme ydin, se juuri on Jumalasta. Jos olemme sille uskollisia, kuljemme Jumalan teitä, ja silloin olemme myös onnellisia ja vapaita. — Minä olen niin usein tämän yhteydessä muistanut vanhojen viikinkien sanoja »stark ström med egna vågor går genom hafvet», ja minusta on niin onnellista ajatella, että me kaikki olemme kutsutut näin »omin aalloin» kulkemaan läpi elämän ja että myöskin voimme tehdä niin sentähden, että se meissä, mikä on Jumalasta, on voimakasta.

Hän oli puhuessaan lämminnyt. Innostuksen puna oli kohonnut poskille ja silmät säteilivät syvinä ja kirkkaina. Eerosta hän ei enään ollut »tyttö», ei nuori neiti, hän oli enkeli, joka tarttui häntä käteen ja viittasi eteenpäin kuljettavaa tietä, huulillaan enkelien tavallinen ihmislapsille lausuma tervehdys: älä pelkää.

— Kas, me olemme jo perillä! Miten pian matka on kulunut.

— Niin, sopersi Eero. Hänestä tuntui tuskalliselta kuin nukkuvasta, joka armottomasti pakoitetaan heräämään kesken ihanaa unta.

— Täti odottaa minua tuolla portailla. Hyvästi ja kiitoksia saattamisesta!

— Kiitos teille.

— Jumala teitä siunatkoon! — Se sanottiin lämpimästi ja luonnollisesti. Sitte sulki neiti avaamansa portin ja kiiruhti läpi puutarhan rakennusta kohti.

Eero kulki sen päivää kuin unessa. Huolellisesti hän salasi toisilta mitä tunsi ja ajatteli, mutta sen voimakkaampina elivät hänen sisimmässään kaikki ne vaikutelmat, mitkä puhetoverinsa oli hänessä herättänyt. Hän oli nyt saanut elämälleen uutta sisältöä. Hän oli tavannut tytön tiellään, ei ketään niistä, joita pelkäsi, vaan sen yhden ja ainoan, josta tunsi tietämättään jo unelmoineensa.

Hän tunsi, että jos tuo tyttö hänelle tietä viittaa ja häntä rohkaisee, silloin hän jaksaa ehkä voittaa raukkamaisuutensa, jaksaa uskoa ja pyrkiä.

Rohkeus tuntui heräävän hänen rinnassaan. Mutta rohkeuden ohella kasvoi kaiho, kasvoi entistä voimakkaammaksi, sillä se oli nyt löytänyt määrätyn esineensä.

Eero istui ikkunan ääressä kirja kädessään. Hän oli lukevinaan, mutta silmä harhaili sivuja pitkin, ilman että ajatus kykeni sanaakaan omistamaan. Päätä särki, särki kiusallisen hermostuttavasti nyt juuri kun olisi tahtonut lukea oikein vimmatusti, lukea sekä unohtaakseen että korvatakseen.

Yöllisellä, vielä korjaamattomalla vuoteella makasi Oskar täysissä pukimissa. Hän oli vasta herännyt ja oikoili haukotellen jäseniään. Aikansa venyteltyään, nousi hän vihdoin vihellellen pystyyn, korjaili pukuaan, huuhtoi erityisen huolellisesti silmänsä ja pisti pieneksi lauluksi, ottaessaan takkinsa harjattavaksi.

— Mitä sinä aijot? — Eero vilkasi veljeensä nopeasti ja arastellen.

— Mennä hengittämään raitista ilmaa. Se virkistää niin helkkarin hyvin.

Hän veti takin päälleen ja rupesi sitte hakemaan lakkiaan.

— Taidat jäädä tänne jurottamaan? — Se sanottiin kuin kohteliaisuudesta ilman pienintäkään ajatusta, että muu olisi mahdollista.

— Tietysti.

Ovi painui kiinni. Eero viskasi kirjan kädestään ja nousi kiivaasti astumaan.

Hän oli laihtunut ja näytti kalpealta. Selkä oli entistä kumarampi.
Hintelä, ryhditön vartalo teki omituisen toivottoman vaikutuksen.

Hän näytti sairaalta ja sairas hän olikin. Hän tunsi sen. Tämä Helsingin elämä oli niin kuluttavaa monessa suhteessa. Ja kaikkein enin kulutti tämä toivoton, kalvava tunnontuska ja tämä tulokseton taistelu, jota hän ei käynyt edes täydellisen tappion välttämiseksi, vaan ainoastaan sen viivyttämiseksi.

Kaikki se, mitä hän ennen pelkäsi, se oli nyt toteutunut. Tai oikeammin — nyt hän kokemuksesta tiesi, mitä ja miksi siiloin pelkäsi. Silloin häntä vain vaivasi omituinen, epämääräinen tunne tulevasta tuhosta ja samalla tietoisuus siitä, että hänen oli mahdoton sitä tuhoa välttää. Nyt hän tiesi, missä muodossa se tuli ja miten peloittavan täydellisenä.

Hän potkasi vihaisesti syrjään saappaan, joka oli kulkeutunut keskelle lattiaa.

Elämä oli kurjaa, kurjaa sentähden että se oli niin pettävää. Houkutteli, kietoi, oli tarjoavinaan onnea, mutta olikin onnen vaippaan verhonnut haavoittavan aseen.

Ajatteliko hän silloin, kun ensi kertaa palasi tavallista iloisempana toverillisesta illanvietosta, että tässä se nyt oli tulossa se tuhon tuoja, jota hän oli odottanut? Päinvastoin. Hän melkein siunasi sitä ihmisneron voittoa, joka saavutettiin silloin, kun keksittiin juoma, joka kykeni vaikuttamaan näin vapauttavan kohottavasti koko ihmisolemukseen.

Hän oli nyt saanut kokea, miten ihmeellisesti elämä sen vaikutuksesta muuttui, miten helpoksi ja iloiseksi kaikki kävi, miten vaikeudet väistyivät kuin itsestään ja miten tuo kylmä, mieltä kahlehtiva tulevaisuuden pelko laukesi.

Se oli ihana kokemus ja se oli pian uudistettava.

Hänen mieleensä ei pälkähtänytkään pelätä mitään, ei edes silloin, kun hän toverien yksimielisen todistuksen mukaan oli ollut »sikahumalassa»..

Paljoa vaikeampaa oli, kun hän kerran samanlaisesta illanvietosta toisten toverien kanssa lähti iloisesti lähentelevän tytön matkaan. Sitä sairasti hän kauan.

Muisto inhotti. Mutta siinä oli muutakin.

Tuntui aivan siltä, kuin olisi hän jalkojensa alle polkenut uskonsa kaikkeen hyvään ja puhtaaseen, kuin olisi hän ihanteensa myynyt nautinnon hinnasta ja ainaiseksi särkenyt sen eteenpäin kehoittavan ja kauniin kuvan »tytöstä», joka epämääräisyydestään oli selväpiirteisenä hänen tielleen astunut tuona kirkkaana, unohtumattomana kesäpäivänä, jolloin hän kulki kappaleen matkaa sen nuoren, melkein tuntemattoman tytön rinnalla, joka siitä asti oli ollut hänen ihanteensa ja hänen unelmiensa keskus.

Palatessaan ensimmäiseltä joululomaltaan päätti Eero todenteolla ruveta lukujaan harrastamaan. Mutta päätös tuli huonosti toteutetuksi. Sentähden hän kevätlukukauden loppuessa vannoi pyhät valat toisena lukuvuotena korvatakseen, minkä ensimmäisenä oli menettänyt.

Ja kuitenkin — — — Kevätlukukausi oli jo puolitiessä, ja hän oli yhä huimaavaa vauhtia luisumassa alaspäin entisiä latuja.

Eero puri hammasta.

Oliko tuo hänen syynsä. Eikö hän rehellisesti tahtonut viettää parempaa elämää. Mutta hän ei sille mitään mahtanut. Hän oli niin onnettoman heikko, ettei itsekään tietänyt, missä raja oli. Ja kieltäytyä kokonaan ottamasta, kun kerran tarjottiin, sehän olisi ollut aivan kuin oman huonoutensa julkitunnustamista. Siihen oli hänellä kaikkein vähimmän rohkeutta.

Eero asettui ikkunaan tuijottamaan ahtaalle, likaiselle pihamaalle.

Minkätähden juuri hänen täytyi kärsiä näin. Oskar vietti oikeastaan vielä iloisempaa elämää, mutta hän ei ollut siitä milläänkään. Hän sieti enemmän, nauroi ja vihelteli ja haihdutti sillä ikävät muistonsa.

Muut mahtoivat tehdä samoin. Ei heistä ainakaan kukaan näyttänyt surevan liika iloista elämäänsä. Eivätkä he myöskään aavistaneet, miten Eero kärsi. Sisintään salaamaan, siihen hän ainakin pystyi.

Hän viskautui takaisin vuoteelleen. Täällä kotona, hiljaisuudessa hän aina tunsi, miten peloittavan yksin hän oli täällä Helsingissä, samoinkuin ennen kotona.

Hän olisi tahtonut itkeä, vaan sitäkään hän ei voinut. Hän oli sellainen. Kaikki jähmettyi, kivettyi hänessä. Vapauttavaa sanaa ei syntynyt. Sulattava kyynel kuivui lähteeseensä. Rintaa ahdistava tunne vain kasvoi kasvamistaan kuin vuoreksi, joka painollaan oli tukahduttaa.

Elina! Se ajatus heräsi viimein kuin välähdys.

Hän nousi, siisti huolellisesti pukuaan, haki päällysvaatteensa ja lähti. Mutta kadulle päästyään hän alkoi epäröidä.

Ei ollut niinkään hauskaa lähteä vieraisiin tapaamaan talon palvelijaa. Tosin siellä kaikki tiesivät, että Elina kauan oli palvellut Eeron kodissa — oli melkein kuin perheeseen kuuluva kotikasvatti, — ja olihan Eero monesti käynyt siellä äidin asioitakin toimittamassa, mutta sittekin — —

Elinalla oli sitä paitsi nykyään niin paljo ajattelemista omissa asioissaan, että tokkopa häneltä liikenisi aikaa ja ajatuksia Eerolle. Hän oli menossa eräälle leskimiehelle. Kuuliaiset taisivat jo olla tulossa.

Eero oli ajatellessaan astunut katua pitkin yhä lähemmäksi Elinan asuntoa. Tämä päivä oli pimeä epätoivon päivä. Apu oli totisesti tarpeen.

— Koetan sittekin, päätti hän mielessään, harppasi portaita ylös ja soitti ovikelloa.

Elina tuli avaamaan.

— Terveisiä äidiltä, sanoi hän alkuun päästäkseen.

— Joko sieltä taas tuli kirje?

— Tulihan sieltä joku aika sitte — Oskarille.

— Käykäähän tänne omaan huoneeseeni, hyvä maisteri!

— En minä mikään maisteri ole! Moneenko kertaan se on sanottava. —
Eero viskautui vihaisesti Elinan amerikkalaiseen keinutuoliin.

— Mutta saahan sitä etukäteen karahtierata.

— Etukäteen annettu hupenee tavallisesti niin, ettei ole mitään sitte tarpeen tullessa.

— No, no, ei riidellä. Minulla onkin niukasti aikaa. Pitäisi tästä lähteä vähän ulos, kun sattuu olemaan vapaa ilta.

Eero arvasi minne. Hän sai sen vaikutuksen, että oli tullut sopimattomaan aikaan ja rupesi katumaan, että oli yrittänytkään.

Mitäpä Elina joutaisikaan muistamaan hänen laistaan. Nyt oli sulhaset ja muut mielessä.

Elina kertoi leskimiehestään. Sitte koetteli hän ostamaansa uutta hattua. Hyvä oli hattu ja mies samoin.

— Jos sitte hyvinä pysyvät ja minä heitä jaksan hyvinä pysyttää, arveli hän järjestellen hattunsa nauhakkeita. — Hyväähän kaikki on uutena ja ottaissa. Mutta niin tahtoo olla, että käyttäissä kuluu hyväkin huonoksi.

— Samanlainen sinä olet kuin ennenkin! — Eero naurahti hiukan, vaikka siinä oli jotain väkinäistä. — Ehkä jo lähdenkin, sanoi hän hetken kuluttua.

— Lähdetään, lähdetään. Minäkin tulen. Kun sitä omaa aikaa on niin vähän, täytyy sitä pitää tarkalla. Mutta jahka maisteri tulee meitä nuorikoita katsomaan, silloin ei kiireestä puhetta. Puhua poristaan niinkuin ennen vanhaan siellä tohtorintalon keittiössä.

Eero kiitti kutsusta, heitti kiireiset hyvästit ja selitti punastuen, että hänen tiensä vei toiseen suuntaan kuin Elinan. Sitte lähti hän kiireesti katua alaspäin kuin tuho olisi ollut kintereillä.

Se ilta oli viheliäisistä viheliäisin. Kehno oli kapakka, kehnoa seura ja kehnon kehnot jälkilaskut.

Eero makasi seuraavana päivänä iltapuoleen asti. Silloin hän nousi
Oskarin mentyä kaupungille.

Hänen olisi tehnyt mieli ulos raittiiseen ilmaan, mutta hän ei uskaltanut lähteä. Kävisi ehkä samoin kuin eilenkin, eikä sitä kestänyt kukkaro eikä terveys, ei sielu eikä ruumis.

Parasta oli pysyä telkien takana. Mutta päätä särki ja rintaa raateli sitä enemmän.

— Tyttöni, tyttöni, missä sinä olet? Miksi et tule auttamaan?

Eero heittäytyi takaisin vuoteelleen ja koko ruumis vapisi kuin nyyhkytyksistä, mutta silmä pysyi kuivana.

— Elina, sinäkin jätit, puheli hän itsekseen. — Ennen sinun kätesi iloisen rohkeasti työnsi kuormaa ylöspäin. Nyt et sitä muista. Kätesi kiinnittää vain kihloja kaulaasi.

Hän nauroi katkerasti. Hullu hän oli ollut, kuu muuta oli odottanutkaan. Ihmiset jakelivat toisilleen ajastaan ja osanotostaan samoin kuin rahoistaan — sen mikä sattui tähteeksi jäämään, kun omat tarpeet olivat tulleet tyydytetyiksi. Kuka mieletön olisi enempää antanut. Oma suu lähimpänä kontin suuta.

— Mutta sinä olit toisenlainen, puheli Eero taas itsekseen lepertelevästi kuin lapselle. — Miksi, miksi sinä jätit minut? Ja miksi et tule, vaikka olen sinua hakenut niin paljo kuin olen voinut huomiota herättämättä. Mutta minä en löydä sinua. Etkä sinä itsestäsi tule, — et muuta kuin unessa.

Viimekin yönä oli Eero taas nähnyt »tyttönsä». Hän tiesi jo melkein edeltäpäin milloin niin oli tapahtuva, sillä aina kun hän oli kokenut jotain erikoista tai kun hänen epätoivonsa ja raskasmielisyytensä oli korkeimmilleen kohonnut, näyttäytyi tyttö hänelle.

Tavallisesti oli uni lohdullista ja rohkaisevaa, mutta usein se myöskin herätti hillitöntä kaipuuta ja ikävää.

Unessa Eeron huomio kiintyi melkein aina erikoisesti tytön pieneen, valkoiseen käteen. Välistä se ojentautui hänelle. Toisinaan se taas koetti keventää hänen kuormaansa. Usein se kutsuvasti viittasi eteenpäin ja ylöspäin, ja silloin Eero aina tunsi jonkinmoista hetkellistä voimaa ja rohkeutta.

Viime yönä oli tuo käsi ollut veressä. Eero oli kulkevinaan pimeässä kummallisen mutkikasta tietä. Hänen oli niin raskas astua, sillä tie oli kostea ja liukas. Hän luiskahti pahasti, ja silloin huomasi hän, että tie oli veressä, veressä minne hän kääntyikin. Hän rupesi tutkimaan syytä, ja silloin huomasi hän päänsä yläpuolella tuon pienen, valkoisen käden. Suuret polttavan punaiset pisarat putoilivat siitä niin tiheään, että muodostivat kuin pitkän viirun ylhäältä alas tielle asti.

Eero olisi tahtonut huutaa, mutta ei saanut ääntä. Silloin hän viskautui maahan ja itki, itki, niin että koko ruumis vapisi.

Joku tarttui häntä hartioihin ja pudisti lujasti. Unentoreissa hän kysyi itseltään, oliko mahdollista, että tuo pieni käsi kykeni puristamaan niin armottoman kovasti. Silloin hän kuuli Oskarin äänen. — Hulluko sinä olet. Uliset unissasi kuin mikähän.

— Anna olla! — Eero kiskaisihe irti. — Mikä lie ollut painajainen. — Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja koetti saada unta. Mutta kauan hän sai kuunnella Oskarin voimakasta kuorsailua ennenkuin itse nukkui.

Eero kimmahti vuoteeltaan. Viime-öisen unen muisto herätti hänessä
hetkeksi tunteen, ettei tässä sopinut ainoastaan voihkia ja valittaa.
Hänen tähtensä ei veri saanut vuotaa kuiville tuosta pienestä kädestä.
Olihan hän mies, eikä mies noin vain saanut antautua virran vietäväksi.

Oli tehtävä jotain. Mutta mitä?

Entä jos menisi kirkkoon? Sinne kai se valkea käsi kutsuikin. Jos löytyisi sieltä se kaivattu, ja apu samassa.

Eero mietti hetken.

Mutta eihän nyt jumalan palvelusta ollut, arki-iltana, kellon käydessä kahdeksatta. Ja vaikka olisi ollutkin, tokkopa sittekään olisi tullut mitään menosta? Kun oikein rupesi ajattelemaan, ei tehnyt mieli tungeskella tavallisen kirkkokansan joukossa kuin mikäkin siihen kuuluva.

Toista olisi, jos saisi mennä sinne yksin, tulla ja mennä kenenkään tietämättä, huomaamatta.

Hänen tuli yhtäkkiä ihan ikävä kirkkoon, ikävä päästä sinne korkealle kaartuvan katon alle, missä melu vaikeni ja hiljaisuus herätti hartautta.

Kun olisikin saanut mennä sinne hiljaisuuteen siellä ajatellakseen, tyynenä, rauhoittuneena, sieltä etsiäkseen itseään, sitä sisintä minää, joka oli hyvä ja voimakas, sentähden että se oli jumalasta, — niinkuin hän, »tyttö», silloin oli sanonut.

Minkähän tähden kirkot meillä pidettiin kiinni? Miksihän ne eivät aina olleet avoinna, niinkuin ulkomailla mahtavat doomit ja muut pienemmätkin katoliset kirkot? Olisi silloin väsynyt saanut mennä sinne levähtämään, rauhaa etsimään rauhaton rinta.

Hän rupesi mielessään kuvittelemaan, minkälaista olisi, jos hän nyt olisi ulkomailla, esimerkiksi »Köllenin kaupungissa», josta laulussa puhuttiin. Hän menisi sinne sen suureen pyhäkköön, hakemaan sieltä lääkitystä sairaalle sydämelleen. Sinne hän polvistuisi niinkuin muutkin avun etsijät ja tuntisi kiitollisuutta siitä, että vihdoinkin oli löytänyt tällaisen turvapaikan.

Ja valo virtailisi läpi ikkunamaalausten, hillittynä, rauhoittavana kuin ne sulavat säveleet, jotka hymisivät läpi huoneen. Kaaret kurottautuisivat kuin rukouksessa korkeutta kohti voimakkaina kohottamaan väsyneen mielenkin sinne. Kynttilät palaisivat. Väsyneet, työtätekevät ja taakkoja kantavat tulisivat toinen toisensa jälkeen, tulisivat sinne kuormineen, hautaamaan ne suureen hiljaisuuteen, ja lähtisivät sitte uusin voimin eteenpäin taivaltamaan.

Sinne tahtoi hänkin viedä taakkansa, sieltä uutta uskallusta ja uutta toivoa hakea.

Mutta keneltä? Hänen tyttönsä ei ollut siellä, sen hän tiesi.

Mutta olihan siellä hän, paljo kärsinyt ja siksi kaikkien kärsivien ystävä, pyhä äiti, jolla oli annettavana juuri sitä, mikä niin siunatusti auttoi ihmislapsia, mutta jota vaille hän, Eero, oli jäänyt: äidinrakkautta.

— Äiti, äiti — pääsi Keron huulilta. Mutta samassa oli kuin kaikki lämmin ja herkkä hänessä olisi jähmettynyt.

Se sana, joka sulatti toisten sydämiä, se kovetti hänen mieltään. Äidillä ja hänellä ei ollut mitään yhteistä. Hänen syntyessään oli äiti varmaan tuntenut olevansa ainoastaan luonnonlakien ja olojen orja, mutta äiti hän ei ollut. Ei hän muuten olisi voinut jättää lastaan niin orvoksi.

Sitä, mitä metsän pedotkin pennuilleen soivat, sitä ei äidillä ollut lapselleen antaa. Se oli luonnotonta; sitä luonnottomampaa kun äiti muuten oli herkkä ja helläsydäminen ja jaksoi rakastaa toisia lapsiaan.

Siihen täytyi olla joku erikoinen syy, mutta mikä?

Oliko siinä selitystä tarpeeksi, että Eero oli umpimielinen erakko niinkuin isänsä, vai oliko muita ja ehkä painavampia syitä?

Eero rupesi tutkimaan äidin elämää niin pitkältä kuin hän sitä muisti ja vielä etäämmältäkin, sen mukaan, mitä oli sattunut muilta kuulemaan.

Nuorena oli äiti ollut hyvin iloinen. Siitä tuntui jälkiä vieläkin. Ensi aikoina sen jälkeen kun vanhemmat muuttivat maalle, oli äiti innokkaasti ottanut osaa kaikenmoisiin pitäjän harrastuksiin. Hän oli monessa yrityksessä ollut »sieluna» ja »innostuttavana kipinänä», niin oli sanottu. Mutta ei ollut sitä tainnut kauan kestää.

Minkälaista oli siihen aikaan, kun hän, Eero syntyi, sitä hän ei tietänyt. Mutta sitte hän muisti ajan, jolloin äidin harrastus kääntyi hengellisiin asioihin. Siellä oli siihen aikaan nuori, innokas pastori hoitamassa viransijaisuutta. Hän kierteli pitäjätä selityksiä pitäen ja äiti kierteli mukana. Kero oli siihen aikaan ainoa kotona olevista lapsista, jolla oli ikää sen verran, että saattoi ymmärtää jotain selityksistä. Sentähden äiti aina kuljetti häntä muassaan.

Siihen aikaan oppi Eero pelkäämään kaikkia papin puheita, eikä se pelko koskaan ollut ottanut oikein haihtuakseen.

Pastori joutui sitte toiseen pitäjään ja kokousten pito harveni harvenemistaan. Äitikin lakkasi vähitellen niissä käymästä. Hänelle tuli pitkät väsymyksen vuodet, jolloin hän ei harrastanut mitään.

Hänen väsymyksensä oli ollut ylimmillään sinä talvena, jolloin Eero keuhkokuumeensa johdosta oli kotona. Keväällä syntyi sitte Elvi. Hän jäi joukon viimeiseksi.

Parin vuoden kuluttua alkoi äiti silminnähtävästi elpyä. Nuorten riennot ja uuden ajan aatteet tempaisivat hänet mukaansa sitä myöten ja siinä muodossa kuin Oskar ja Astrid niitä hänelle välittivät.

Eero huokasi raskaasti.

Tällainen oli äidin kehitys ollut, — ainakin mikäli hän oli voinut sitä seurata. Se oli ollut kuin kartalta katseltavissa, niin selvää. Mutta isä, mitä hän tiesi isästä? Ei muuta kuin sitä yhtä ja samaa vain, sitä eristynyttä huoneessa istumista, sanomalehti ja totilasi toverina tai hitaat, laahaavat askeleet säestämässä yksinäisiä ajatuksia.

— Isä, isä, nousi tuskanhuuto Eeron sisimmästä.

Hän ymmärsi tällä hetkellä noiden yksinäisten iltojen taistelut, ymmärsi ne illat, jolloin oli taisteltu ja nekin, jolloin ei taistelu enää johtunut mieleenkään, jolloin kaiken päämääränä vain oli unhotus.

Yht'äkkiä sukelsi esiin muisto tuosta päivästä, jolloin hän omaa tekoaan häveten hiipi isän ja äidin makuuhuoneen ovelle saadakseen heidän keskustelustaan jotain selvitystä siihen, miksi elämä kodissa oli niin raskasta ja ilotonta.

— Pitäähän sitä lapsia sillälailla — oli äiti arvellut. — Pitäähän sitä. — Luuletko? — oli isä vastannut.

Sanan vihlova sävy kaikui vieläkin Eeron korvissa aivan kuin nyyhkytys isän ahdistetusta povesta, kuin tuskan esiinpusertama anteeksipyyntö.

Eero alkoi kiivaasti astua edestakaisin huoneessa.

Mitä jos hän kirjoittaisi isälle? Hänestä on aina tuntunut siltä, että isä sittekin rakastaa lapsiaan. Ja välistä on hänestä tuntunut siltä, että isä aivan erityisesti rakastaa häntä, isän luontoista, umpimielistä ja raukkamaisen heikkoa poikaa, jota ei äiti ymmärrä.

Jospa tekisi isälle hyvää nähdä, että poikakin puolestaan häntä ymmärtää, tietää, että erakkona elänyt isä sittenkin tuntee isän tunteita, ja että poika, kun tulee suuren tuskan hetki, pakenee hänen luokseen.

Eero sieppasi kynän käteensä, haki laatikosta paperia ja rupesi kirjoittamaan. Käsi vapisi ja kirjaimet tanssivat sinne tänne paperilla, mutta joka sanalta, joka paperille syntyi, oli kuin mielen kuorma olisi keventynyt.

Kolme arkkia oli Eero kirjoittanut täyteen, kun hän viimein laski kynän kädestään ja rupesi lukemaan, mitä oli kirjoittanut. Mutta luettuaan puoliväliin repäisi hän kirjeen kappaleiksi, viskasi uuniin ja alkoi uuden.

Hän kirjoitti lyhyesti ja keskitetysti, mutta kun kirje oli valmis, sai se osakseen saman kohtalon kuin edellinenkin.

Eero työnsi hermostuneesti tuolin syrjään ja katsoi kelloaan. Ehkä oli paras mennä ulos. Eihän tästä kuitenkaan ollut apua.

Mutta silloin heräsi kaameana muisto eilisillasta ja samoin sen edellisestä.

Jos hän nyt lähtee ulos, käy niinkuin silloinkin. Hänen täytyy hakea unhotusta, ja unhotus vaatii joka kerralta yhä voimakkaampaa huumausta. Ja entä sitte, sitte?

Hän oli jo portailla. Sieltä kääntyi hän juoksujalkaa sisään.

Pöydällä oli valmis kirjeenkuori osoitteineen ja postimerkkeineen.

Vielä kerran hän tarttui kynään. — Isä, minä hukun. — Minä en jaksa ponnistella enää. — Auta isä.

Vapisevin käsin hän sulki kirjeen. Hetken kuluttua hän seisoi lähimmässä kadun kulmauksessa postilaatikon luona.

Hän vavahti, kun kuuli kumahduksen, kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitte hän kääntyi hitaasti astumaan kotiinpäin.

Sillä aikaa kun Eero odotti vastausta isältä, ei häntä haluttanut hakea toverien seuraa. Hän pysytteli kotona ja luki. Lepohetkinä hän ajatteli isää.

Hän näki pojan tuovan postilaukun isän virkahuoneeseen. Isä ottaa sen vastaan niinkuin ainakin, sanomatta sanaakaan, aukaisee, ottaa sanomalehdet ja laskee pöydälle, sitte katsoo hän kirjeitä. Hän säpsähtää. Eeron käsialaa! Mitä se tietää? Eerolla ei ole tapana kirjoittaa. Oskar välittää tietoja, tavallisesti äidin kautta.

Sitte isä avaa kirjeen. Se on pian luettu ja isä ymmärtää kaikki.

Painuuko hän sitte ehkä kirjoitustuoliinsa ja ajattelee raskaita ajatuksia, joiden ydinkohtana kuitenkin on: miten voisin auttaa poikaa? Vai nouseeko hän, menee ikkunan luo ja jää siihen eteensä tuijottamaan, joka tunteen kivettyessä lyijynraskaana painamaan rintaa?

Jos niin käy, silloin ei isä jaksa ajatellakaan.

Kaikki ajatuksentapaiset ikäänkuin kiteytyvät tuohon yhteen ainoaan tunteeseen: miksi et säästänyt vanhaa miestä?

* * * * *

Odotus piti Eeroa jännityksessä, ja jännitys pakoitti hänet luvuilla lyhentämään aikaa. Työ sujui, mutta jännitys kulutti. Odottaa hän kyllä olisi voinut, mutta tuo kauhea epätietoisuus kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. — Onko isä ymmärtänyt vai suuttunut, olenko tehnyt hyvän vai pahan työn hänelle, — ne kysymykset kalvoivat.

Kun kuukausi oli umpeen kulunut ei Eero enää odottanut. Hän etsi tovereita ja unhotusta.

Sellaiselta retkeltä kotiin palanneena hän nukkui pitkään ja raskaasti, kun Oskar häntä herätti kaksin käsin pudistaen olkapäistä. Äidiltä oli tullut kirje. Isä oli huonona.

Hän selvisi silmänräpäyksessä. Isä huonona! — Siinä siis syy.

— Mitä sinä aijot? — Hän nousi istumaan.

— Tietysti lähteä.

Aamupäivä kului matkavalmistuksissa, mutta tunnit tuntuivat sittekin loppumattoman pitkiltä. Vihdoin kuitenkin juna lähti.

Matkustavia oli paljo. Toinen toisiinsa sullottuina oli istuttava.
Oskar ja Eero saivat kahden istuvan penkin oven ja seinän väliltä.
Siinä viettivät koko yön.

Aamupuolella, kun muutamia matkustavia lähti junasta, tuli eräältä syrjäasemalta vaunuun pari nuorta miestä, jotka asettuivat penkille vastapäätä veljeksiä.

Molemmat olivat aikalailla päihdyksissä, toinen meluava, toinen surumielinen ja tunteellinen. Meluava tahtoi keskustella. Hän alkoi äänekkäästi, mutta ei saanut puhetoveria. Surullinen ei vastannut. Hän tahtoi laulaa:

Leskiäidillä kaks oli tytärtä, ol' tumma ja vaalia,

toisti hän toistamistaan surumielisen kaihokkaasti.

Tytär tumma hän koko kunnaalla tuli kuuluksi kaunisna,

jatkoi toinen, koettaen äänen vahvuudella viedä voiton toiselta.

Surumielisen tunteellinen lauloi pitkältä sen »vaalian» ja sen »tumman» kohtalosta, mutta Eero ei voinut saada selkoa sisällyksestä. Toinen rähisi niin.

Viimein äityivät molemmat kerta toisensa jälkeen toistamaan:

— Kellot soivat nuorten kantaissa sitä tyttöä hautahan.

Eero ei kuullut, kumpaako he sinne kantoivat, vaan hän ajatteli laulua sellaisena kuin se hänen kohtaansa sopi. — »Yksi vaalia ja tumma»! — Hän tunsi ne molemmat sisimmästään. Se »vaalia», ajatteli hän, on toivojeni tyttö, joka viittaa eteenpäin ja ylöspäin mutta hänet minä hautaan. Se »tumma» minut omakseen ottaa ja orjana pitää — se syvyyksien musta hengetär.

Kävi kuin vilun väristys läpi ruumiin. Yökylmä tuntui täälläkin vaunun ummehtuneessa, hiottavassa ilmassa.

— Kellot soivat nuorten kantaissa — alkoi taas surumielinen.

Eero koetti olla kuuntelematta.

Hetkittäin luistivat ajatukset laulun johdosta häneen itseensä, mutta enin hän ajatteli isää.

Mikä oli oikeastaan syynä isän sairauteen, oliko ehkä Eeron kirje? Vai oliko isä jo sairaana sen saapuessa ja sai tautivuoteelleen sellaisen sanoman?

Jota lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä suuremmaksi kävi Eeron tuska.
Viimeiset penikulmat olivat kerrassaan sietämättömiä.

Kotona kulki sillävälin äiti ja odotti. Hän tunsi oman kuormansa painon.

Kun tohtori sairastui ei hänen vaimonsa ensin ollut siitä milläänkään. Hän piti sitä vain epäsäännöllisen elämän seurauksena. Mutta kun sairautta kesti viikko toisensa jälkeen, rupesi häntä arveluttamaan. Eräänä yönä välähti hänen mieleensä ensi kertaa ajatus, että tauti voi olla kuolemaksi. Siitä alkoi hänen levottomuutensa.

Hän ei uskonut sitä, mitä pelkäsi, mutta pelkäsi kuitenkin. Joka kerta, kun tuo ajatus: entä jos hän ei sittekään parane, salaa hiipi mieleen, koetti hän rauhoittaa itseään sillä, että se ei voinut olla mahdollista. Se olisi liian kovaa. Vastahan hän oli päässyt raskaimman päivätyönsä päähän. Pikkulapsia ei enää ollut. Vanhemmista oli seuraa ja iloa. Kuorma oli paraiksi ennättänyt keventyä. Eihän perhe nyt yhtäkkiä voisi jäädä turvattomaksi ja hän yksin pitämään huolta vielä kasvavien elättämisestä ja kouluttamisesta.

Tohtorinna muisti monesti valittaneensa sitä, että mies ei muusta välittänyt, kunhan hankki elatukseen tarvittavat rahat. Nyt hän tuli ajatelleeksi, miltä tuntuisi, jos jäisi sekin apu tulematta.

Hänelle tuli hätä, samassa kun tuo ajatus syntyi. Toinen on ehkä kuolemaisillaan, eikä oma vaimo muuta ajattele kuin mistä rahoja tulee, sitte kun ei mies enää niitä hanki.

Tohtorinna pyysi vuoroin mielessään tätä mieheltään anteeksi, vuoroin hän ajatteli, että tuo ajatus sittekin oli luonnollinen ja oikeutettu. Hänelle jäisi liian raskas kuorma kannettavaksi, jos mies nyt kuolisi.

Tohtori itse oli sairaana samantapainen kuin terveenä. Hän ei puhunut, eikä voinut puhua. Hän eli tautivuoteellaan jos mahdollista vielä enemmän eristettynä kuin ennen.

Yksinäisyydessään hän vain silloin tällöin otti esiin rypistetyn paperiarkin, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Niitä hän luki hitaasti kuin tavailemalla, kääri sitte paperin kokoon ja pisti takaisin piilopaikkaansa. Se oli Eeron kirje.

— Oletko sinä kirjoittanut Helsinkiin, kysyi hän kerran odottamatta, tohtorinnan tuodessa hänelle ruokaa.

— Eilen minä kirjoitin, kun sinä olit vähän heikompi.

Tohtori nyökäytti päätään. Hän rupesi sen jälkeen laskemaan päiviä, sitten tunteja.

Sinä päivänä, jolloin hänen mielestään poikien olisi pitänyt keritä kotiin, otti hän kellonsa ja laski valtimon lyönnit. Pannessaan kellon takaisin pöydälle, pudisti hän päätään. Jalat tuntuivat niin kankeilta, ja outo kylmyys hiipi yhä ylemmä.

Hän aikoi nousta, mennäkseen nurkkakaapilleen. Yksi ainoa tilkka olisi ehkä taas saanut koko koneiston käyntiin. Mutta ne askeleet voisivat jäädä hänen viimeisikseen. Ponnistus voisi jouduttaa. Ja sellaista muistoa ei hän tahtonut viimeiseksi, — Eeron tähden.

Hän haki vaivoin esille paperinsa. Siinä oli osa puhdasta ja käyttämätöntä. Hän repäsi sen irti ja kirjoitti siihen yhden ainoan sanan. Sitte hän käänsi paperin kokoon ja kirjoitti päälle: Eero.

Kun tohtorinna puolenpäivän aikana raotti ovea, makasi sairas hiljaa ja liikkumatta. Hän painoi siitä syystä oven kiinni eikä sitä avannut ennenkuin saattaakseen vastasaapuneet, Oskarin ja Eeron, sisään.

Kun he lähenivät vuodetta, näkivät he, että kuolema oli ennättänyt ennen heitä. Kuolleen kiinni puristetussa kädessä oli kaksi paperia.

— Ne ovat minun, sanoi Eero, otti ne kangistuneesta kädestä ja poistui.

Paperi kädessään hän kulki edestakaisin ullakkohuoneessa. Hän ei voinut lukea, ei ajatella, hän kulki vain.

Parin tunnin kuluttua tuli äiti sinne. Kaikki oli valmista. Isä oli laudalla omassa huoneessaan. Äiti oli kantanut sinne kauneimmat kasvinsa ja pari kukkivaa ruusua.

Äiti lankesi Eeron kaulaan ja itki. Eero ei itkenyt. Hän vain puristi kirjettä kädessään.

— Etkö sinä tahdo mennä katsomaan, kysyi äiti.

— Onko siellä muita?

— Ei ole. Me muut jo kävimme. Odotimme sinua, mutta ei kuulunut.

Eero lähti. Siellä isän luona avasi hän kirjeensä. Hän luki sanan, tuon yhden ainoan: anteeksi.

* * * * *

Kun ei Eeroa kuulunut toisten joukkoon, kävi äiti levottomaksi ja meni hakemaan. Hän löysi hänet polvilleen painuneena kuolleen viereen, otsa vasten isän kylmettynyttä kättä.