IV.
Kesä oli keskipaikoillaan ja heinänteko alkamassa. Oli rippipyhä, ja väkeä vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen heinäntekoaika, halusi kukin pitäjän kulmakunniltakin kirkolla käydä, ja rippipyhäksi silloin matka määrättiin. Toiset olivat tulleet sydämensä sisäisen ikävän pakoittamina kirkkoon kuullakseen elämän sanaa. Toiset siksi, että tiesivät kauppojen rippipyhänä käyvän hyvin ja tapaavansa paljon tuttuja.
Kansaa oli jo aikalailla ja lisää tuli yhä. Hevosmies toisensa jälkeen karautti pitäjäntuvan edustalle, rattaat täynnä väkeä, ja jalkamiehiä saapui sekä yksitellen että joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret, monisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitivät, pistivät perille saapuneet kengät jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyhäliinat päähänsä.
Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät toiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan edustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen ja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi aika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä.
Puhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka tänään oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman kasvatin, piti tänään saarnata kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion poika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille pitäjäläisille. Vaimoväki valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden kaikki hänen elämänsä vaiheet. Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään ja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan ristiäiset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, hänen ensi askeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö lähimpään lyseoon ja lopuksi rippikoulu, — jonka johdosta muijat kyllä muistivat mainita, oliko heidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia.
Nyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta seudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen kaiku sen takaisin kantoi.
Väki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat.
Hautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät sakariston ovelle.
Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.
Rukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli toista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet. Mutta moni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat odottaneet nuorelta ensikertalaiselta.
Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntymäseudustansa eikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan puuttui kokonaan runollisia kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siinä oli.
»Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla», oli tekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat ylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret turhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet kiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti omaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen.
Saarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken värähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: »Rakkaat sanankuulijat, te kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille, köyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki minulle tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden peittelemättä. Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen kuoleman. Kaita on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä leventää. He tahtovat ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa, mutta siten eivät he ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että sunnuntaina käymme kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy jokapäiväisessä elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte: 'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään, kun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä hyljätköön tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.' — Yhtykäämme rukoilemaan, että jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa palvelemaan hengessä ja totuudessa.» — —
Viime sanoja lausuessaan oli puhujan silmä sattunut kumaraan olentoon saarnastuolin juurella, ja hänen katseensa oli kohdannut kaksi rakkautta säteilevää silmää. Äiti siellä istui kädet ristissä, kasvoillaan autuas ilon-ilme. Ankaruus katosi puhujan äänestä. Laki vaatimuksineen ei hänelle enää sanottavaa sepittänyt. Lämmin säde oli päässyt paistamaan hänen sisimpäänsä. Siksi suli äänikin lämpimäksi.
Haudan hiljaisuus vallitsi kirkossa, kun nuori pastori rukoili palavasti ja voimakkaasti, rukoili, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja hänen tahtonsa tapahtuisi ihmisten keskuudessa.
* * * * *
Kirkon lähellä, aivan valtamaantien varrella seisoi puitten suojassa pieni talo. Vuosikymmeniä sitten oli se rakennettu seurakunnan suntiolle, ja sama perhe oli siitä saakka siinä asunut.
Tänään oli talossa juhlapäivä. Valkea permanto katajien peitossa, kirkkaat kattilat ja vastapestyt ikkunaverhot, kaikki sitä todistivat. Seisoipa molemmin puolin portaita kaksi vast'ikään metsästä tuotua nuorta koivuakin. Oli aivan kuin Juhannusta vietettäessä.
Syytä olikin juhlia nyt, sillä vanhusten hartain toivo oli täyttynyt. Heidän ainoa lapsensa oli pappina ja oli tänäpäivänä kotikirkossa ensi kerran saarnannut.
Nyt tuntuivat monin kerroin palkituilta kaikki kieltäymykset pojan opintojen aikana, tuntuivat vähäisiltä vuosikausien vaivat. Eikä tuo suuri oppi kuitenkaan poikaa vanhemmista vieroittanut; muuttumattoman hellänä säilyi yhä heidän suhteensa. Oliko ihmettä, jos todellisuus oli vanhuksista kuin ihanin unelma.
Heikki Salo oli köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Hän oli tottunut työhön ja yksinkertaisuuteen, oli oppinut omin neuvoin tulemaan toimeen ja vaatimaan paljon itseltään. Kun hän mieheksi tultuaan oli tutustunut elämään yhä laajemmissa piireissä, alkoi hän arvostella sen eri ilmiöitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän vähitellen oli itselleen muodostanut, ja tarmolla päätti hän silloin, maksoi mitä maksoi, toteuttaa minkä oikeaksi käsitti. Siksi hän nyt papiksi valmistuneena pani elämänsä päämääräksi järkähtämättömästi julistaa totuutta, semmoisena kuin hän sen Jumalan sanasta käsitti. Ei hän totuudesta tinkisi, ei hän nuhdesanoja säästäisi. Maailma oli pahuutta täynnä, vaikka Kristuksen seuraamista oli saarnattu kohta kaksi tuhatta vuotta. Muutos oli aikaansaatava, ja hän tahtoi sekä elämänsä että oman onnensa uhrata tälle työlle. —
Heikki vanhempineen oli nyt päättänyt päivällis-ateriansa tuvassa. Riisiryynipuuro oli syöty, ja isä-ukko työnsi tyhjennetyn lautasen luotaan laskien tinalusikan pöydälle. »Jumalan olkoon kiitos ruoasta ja juomasta!» Hän pani kätensä ristiin ja huokasi. Hetkisen vaitioltuaan hän jatkoi: »Niin sitä nyt on nähnyt senkin päivän, että on oman poikansa kaulaan saanut papin kauhtanan sitoa ja hänelle oven saarnastuoliin avata.»
Seurasi syvä äänettömyys.
»Teidän rakkautenne on minut näin pitkälle auttanut.» Oli kuin sumua Heikin silmissä. — »Nyt», jatkoi hän, »toivon velvollisuuksien ja huolten taakan teidän hartioiltanne siirtyvän omilleni. Nyt on aika minun tehdä työtä ja auttaa.»
»No, no, poikaseni, mitäpä me vanhat ihmiset tarvitsemme. Omahan meillä on mökki, eikä menomme suuret ole. Toisin on sinun. Tulet elämään herrasihmisten joukossa, vieläpä pappina. Semmoiseen tarvitaan enemmän varoja, eikä taida apulaisen palkka olla suuri.»
»Ei ole, vaan eivät menonikaan. Luuletko sinä, isä, että sunnuntaisin aion saarnata Kristuksen seuraamisesta ja viikolla elää ylellisyydessä? Niin, Jumala paratkoon, kyllä tehdään. Mutta minä aion olla semmoisesta erilläni. Taivaan tie on kaita kaikille. Ei ole ihmisillä lupaa sitä leventää.»
»Mutta Heikki», vastusti isä, »sinä tulet vieraitten ihmisten koteihin, tulet olemaan kaikenmoisissa hienoissa seuroissa, vaatii se semmoinen elämä enemmän varoja kuin olosi täällä kotona.»
»Ehkenpä kyllä, vaan sen sanon, että olkoon seurani kuinka hienoa tahansa, aijon elää ja saarnata niinkuin Jumalan sana vaatii. Hienoa kuuluu olevan se rovasti Björkinkin perhe, jonne apulaiseksi joudun. Taitavat olla samoja, joiden luona olin juoksupoikana muutaman viikon, silloin kun kävin Karjalassa tätini luona. Mutta minä en aio kumarrella kultaa enkä korkeutta. En toden totta aio lähimmäisteni heikkouksia hemmotella.»
»Ei», sanoi siihen äiti, »ei muuten, kuin jos rakkaus sitä vaatii.»
»Niin rakkaus — sitä kyllä tarvitaan, mutta tunteemme saattavat meitä pian veltostuttaa. Tahdon täytyy hallita.»
»Ja Jumalan hengen hallita tahtoa», lisäsi äiti hiljaa.