V.
Ruustinna Björk viihtyi kuin kala vedessä päästyään vilkasliikkeiseen pappilaan länsi-Suomen rannikolla. Ensi aikoina muuton jälkeen oli hän menossa aamusta iltaan asti. Palvelijoita piti opastaa, huoneita järjestää, puutarha panna kuntoon. Ja kaikki oli tehtävä tavalla, joka pitäjäläisiä hämmästyttäisi ja heille osottaisi uuden ruustinnan tavatonta työkykyä ja kelpoisuutta.
Kun koti-askareista vähän selvittiin, alkoivat kyläilyt, ja niitä seurasi vieras tulva, joka ei ottanut loppuakseen koko kesänä, sillä kaikki kiiruhtivat vastaamaan uuden rovastinsa vierailuja.
Nöyränä ja kuuliaisena noudatti rovasti itse vaimonsa määräyksiä miettien mielessään mitä miettikään näistä muuttuneista olosuhteista. Mutta Eevi ei isänsä tavoin hiljaisena mukautunut oloihin. Hän ikävöi Soinamoa yöt päivät ja tälle ikävälleen antautui hän hillitsemättömästi. Kotitöinään ei hänestä ollut apua minkäänmoista ja vieraistakaan hän ei välittänyt, sillä hän ei seurapiiristä löytänyt semmoisia, jotka olisivat häntä huvittaneet. Ruustinna oli onneton, suri ja nuhteli, nuhteli ja suri, eikä tiennyt kumpiko oli suurempi, suru vai suuttumus.
»Anna hänen olla», pyyteli rovasti, »hän on lapsi vielä. Kyllä ymmärrystä karttuu, kun karttuu vuosia.»
»Taitaa jäädä tulematta, kun ei sitä jo ole kuulunut. Mistä lie saanutkaan semmoisen luonnon. Toisenmoinen minä olin.»
Rovasti huokasi eikä virkkanut mitään, mutta kyynel kieri hänelle silmään. Hän muisti virran välkettä ja kosken lumivalkeita vaahtoja tuolla entisessä kauniissa kodissa Karjalassa, hän kuuli lintujen aamulaulua ja näki Soinamon korkeat koivut, kuinka ne kullankarvaisina kimaltelivat nousevan auringon valossa. —
Hän ymmärsi tytärtään niin hyvin.
Mutta sillävälin istui Eevi yksin puutarhassa. Hän oli tapansa mukaan paennut tänne saadakseen täällä rauhassa ikäväänsä itkeä. Sitä olikin hän tehnyt koko sydämestänsä, kunnes viimein äkkiä keskeytti itkunsa ja jäi kuuntelemaan. Ääniä kuului aivan läheisyydestä.
»Katso, tuossa istuu se meidän rovastin tytär! Ainoa kuuluu olevan.»
»Vai ainoa! Mutta kaunispa on kuin herranenkeli, ja semmoiset sillä on silmätkin!»
Vaimot, jotka olivat pysähtyneet puutarhan aitaukselle, jatkoivat matkaansa. Mutta Eevi oli kuin unesta herännyt. »Kaunis kuin herranenkeli — — ja semmoiset silmätkin!»
Olivatko ne siis todella niin kauniit? Niinhän ihmiset ennenkin olivat sanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi.
Eevi pyyhki silmiään. Noin! Ehken ne nyt olivat vähän paremman näköiset, vaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta?
Tyhmää oikeastaan oli itkeä ne näin punaisiksi ja rumiksi. Mitähän, jos hän sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mikä lämmin sydän hänen povessaan sykki, miten täynnä tunteita ja toiveita hänen mielensä oli? Silloin voisi hän myöskin saavuttaa ystävyyttä ja rakkautta ja sitä juuri hän kaipasi.
Mutta mitä siitä kaikesta sittekään, nyt kun hän oli kaukana Soinamosta, kaukana ystävistä, tovereista, ja — ja — Erkistä.
Taas tuli itku. — — Kyllähän täälläkin päin saattoi löytyä sellaisia, jotka häntä käsittäisivät, mutta uudet ystävät eivät olleet vanhojen veroisia, eikä Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka —
Kun silmiä taas rupesi kirvelemään, täytyi Eevin vihdoinkin lakata itkemästä. Silloin johtui uudelleen mieleen että sittenkin oli hauskaa kun nuo silmät olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan, taisi kuitenkin vähän miellyttää.
Jo samana iltana laski Eevi vähän leikkiä isänsä kanssa ja kun kuuli, että isän huoneessa oli vieraita, meni hän sisälle teetä tarjoamaan, uusi, sievä esiliina edessään.
Huomispäivänä tosin ikävä ja itkut uudistuivat, mutta nuo hänen itserakkauttaan hivelevät sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin palauttaneet hänet nykyisyyteen ja sen oloihin.
Loppukesällä saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan herättäen suurta uteliaisuutta sekä pappilassa että pitäjällä. Hän oli todella omituinen mies, tuo uusi apulainen. Tavallaan hän herätti hyvin vähän huomiota, tavallaan paljonkin. Hän oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja vähän kumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja teräväpiirteiset, silmät suuret, surumieliset, ja suun ympärillä oli kärsivä ilme. Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, näytti hän surumieliseltä ja sairaloiselta, ja jos hän ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi, väistyi hän arkana syrjään aivan kuin olisi hän tahtonut kutistua olemattomaksi, jott'ei suinkaan joutuisi kenenkään tielle. Jos joku vieras häntä puhutteli, vastasi hän hiljaa, melkein ujostellen, mutta jos seurustelu kävi tuttavallisemmaksi, saattoi hän pian leikiksi pistää. Silloin veitikkamaisuus välähti hänen surumielisissä silmissään, ja kasvoihin ilmeni lapsellinen ilo.
Ruustinna oli hänestä antanut arvostelunsa »vähäpätöinen», ja Eevi oli huulet nyrpällään selittänyt isälleen, että uusi apulainen ei ollutkaan ensinkään »intressantti».
»Mistäpä häneen hienous olisi tullutkaan», arveli ruustinna, »sydänmaalta on hän kotoisin ja kirjainsa ääressä kasvanut.»
»Mutta hyvä ja palvelevainen hän on», huomautti rovasti. »Ja sen minä sanon teille, että on hänessä muutakin kuin arkuutta ja myöntyväisyyttä. Salon lapsessa on tarmoa, siitä olen jo oireita nähnyt.»
Rovasti oli oikeassa. Se ilmeni kohta Heikin ensi saarnasta. Ujous oli silloin hänestä kadonnut, hellyys ja hiljaisuus oli kaukana. Hänen puheessaan oli pontta ja voimaa. Se tunki kuin hyvin tähdätty ase kuulijain sydämiin ja kävi terävänä miekkana läpi luiden ja ytimien.
Ihmetellen kuunteli seurakunta nuorta pappiansa. Hän oli heille kuin huutavan ääni korvessa, parannussaarnaaja, joka nuhdesanojansa kaiutti kaikille, niin ylhäisille kuin alhaisille.
»Enkö ollut oikeassa», sanoi rovasti kotimatkalla. Ruustinna myönsi, mutta ei halunnut jatkaa puhetta sen pitemmälle. Tämän päivän saarna oli ollut niin »ottavaa», Ei tehnyt ensinkään mieli keskustella.
Eevi puolestaan tuskin kuulikaan isänsä huomautusta. Hän oli kokonaan unohtanut kaiken häntä ympäröivän. Hän muisti vain rippikoulu-aikaansa, Hanna-tädin neuvoja ja monta entistä, nyt jo unohtunutta ajatusta.
Taas, oli edessä tuo sama: Jumalan tahdon totteleminen, uhrautuminen ja kieltäymys toisella puolen, toisella oikeus unelmoida ja nauttia elämästä. Peloittavan ankara oli tuo valitsemisen välttämättömyys. »Ei kenkään voi palvella kahta Herraa.» Jyrkkänä ja peruuttamattomana esiintyi siinä totuus.
Eevi oli kyllä tätä ennenkin ajatellut, oli arkaillen koettanut valitsemista välttää, mutta mikä oli siitä seurauksena ollut? Oliko hän ollut tyydytetty ja onnellinen?
Hän vavahti.
Entä jos onni olikin tuolla toisella puolen, tuolla kaidalla ohdakepolulla, jota hän oli pelännyt? —
Polttavina kipinöinä olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta singahtaneet monen sydämeen. Ne olivat herättäneet huomiota ja levottomuutta, joka yhä suureni, kun nuhdesaarna sunnuntai toisensa perään uudistui. Huomiota oli nuori saarnamies kaikkialla herättänyt, mutta itse ei hän sitä huomannut. Uutterana ja hiljaisena jatkoi hän työtään. Milloin hänellä vapaahetkiä oli, käytti hän ne tutustuakseen seurakuntalaisiinsa. Hän tahtoi tuntea niitä, joiden hyväksi teki työtä, kansaa etenkin. Siksi kävi hän kaikki talot ja torpat ja oli niissä kuin kotonansa. Mutta jos hänen joskus oli rovastin perheen kanssa lähdettävä pitäjän säätyläisten luo, oli hän ujo ja hiljainen. Arkana kuin metsän lintu liikkui hän korkeitten kartanoissa. Ainoastaan harvoin hän siellä lapsellista leikkiään laski, ja voima, mikä hänessä saarnastuolissa ilmeni, oli kuin kadonnut. Mutta olipa hän seurassa missä tahansa, jos tuli puheeksi vakaumus ja periaatteet, silloin katosi hänestä kaikki arkuus, omituinen valo välähti katseesta, ja suoraan, haikailematta, jopa jyrkästi lausui hän ajatuksensa, pontevasti painaen luiset kätensä polvelleen kuin sanojensa vahvistukseksi.
Kotona rovastilassa oli hän tavallisesti harvapuheinen ja ujo. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei hän ympäristöönsä sopinut. Rovastille ja ruustinnalle hän osoitti palvelevaista kunnioitusta, Eeviä hän karttoi. Tuo turhamainen muotinukke nauroi tietysti yksinkertaiselle pappismiehelle. Parasta oli pysyä loitolla.
Mutta eräänä päivänä yhtyi hän tahtomattaan Eeviin. Eevi oli ollut kävelemässä ja oli kotimatkalla, kun tien risteyksessä tapasi pastorin.
»Meillä taitaa olla sama matka?»
»Niinpä taitaa olla, pappilaan minäkin menen. Kävin postissa.»
Pastori oli juuri saanut kirjeen vanhemmiltaan, ja mieli oli lämminnyt heidän rakkaudestaan. Eevi alkoi kysellä heistä ja pastori kertoi:
»Te tiedätte, neiti Björk, että olen kansanlapsi. Köyhän matalassa majassa olen kasvanut. Eivät vanhempani ole hienoa väkeä, mutta rakkautta on heidän rinnassaan yhtä paljon kuin ylhäistenkin vanhempien povessa.» —
Eevin lämmin, osaaottavainen katse kehoitti pastoria jatkamaan, ja niin kertoi hän vanhemmistaan ja lapsuutensa ajasta, innostui puhuessaan huomaamattaan ja kertoi vapaasti kuin itsekseen, reippaasti ja luonnonomaisesti, kertoi, miten hän pienenä isän kanssa oli peltoja raivannut — isä väänsi kantoja, hän poimi pois kiviä — miten hän Mielikkiä ja Punikkia paimentaessaan oli heille latinaa lukenut ja miten hän ylioppilaaksi tultuaan oli lähikaupungista kävellyt kotiin. Hän olisi päässyt sisään asti kenenkään huomaamatta, ellei portti olisi narahtanut ja äiti samassa vastaan rientänyt.
»Miten onnelliset vanhempanne silloin mahtoivat olla!» Eevi loi suuret sinisilmänsä pastoriin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ensi kertaa osottaen sisäistä ymmärtämistä.
»Minä käsitän heitä», jatkoi Eevi hetkisen kuluttua, »ja käsitän teitäkin. Minullakin on ollut lapsuus-koti, kaunis, ihana ja unohtumaton. Minä tiedän, ettei loistavinkaan komeus vedä vertoja lapsuuden kodille.»
Eevi oli liikutettu, ja hänen äänensä värähteli. Pastori ja hän olivat nyt jo etehisessä ja siitä he erosivat kumpikin tahollensa, mutta molempien mieliin jätti tämä tapaus pysyvän jäljen.
»Hänellä näkyy olevan hyvä sydän», ajatteli Heikki, »kenties vain kasvatus on tehnyt hänet turhamaiseksi. Eihän ihminen tiedä, mitä toisen mielessä liikkuu.»
»Hän on hellätunteinen ja runollinen sielu», ajatteli Eevi. »Nyt näin sen. Sain luoda ensi silmäyksen siihen kauniiseen, salaperäiseen maailmaan, joka hänen povessaan piilee.» Eevin mielestä katosi kokonaan ankaran pappismiehen kuva. Hän näki vain nuorukaisen, joka loistavin, katsein kertoi köyhistä vanhemmistaan ja lapsuutensa kodista.
Jo ennen tätä tapausta oli Eevin alkuperäinen ajatus pastorista vähitellen muuttunut. Täytyihän pastoria suuresti kunnioittaa, se oli myönnettävä. Hän oli kelpo mies eikä suinkaan aivan jokapäiväinen. Voimakkaasti hän saarnasi, ja voimaa ilmeni koko hänen hennossa olennossaan. Kaikkialla pitäjällä hänestä hyvää puhuttiin, häntä melkein ihailtiin. Mutta kotona oli hän aina jäykkä ja kylmä. Ei ollut helppo lähelle päästä.
Sitä enemmän mahtoi hänessä olla, jota hän itseensä sulki, ajatteli Eevi, ja tämä häntä kannusti voittamaan pastorin ystävyyttä. Heidän ensimmäisen yhteisen kävelynsä jälkeen tulikin tutustuminen helpommaksi, sillä pastori ei sen jälkeen enää Eevin seuraa karttanut. Hän näkyi päinvastoin mielelläänkin keskustelevan hänen kanssaan, milloin tilaisuus siihen etsimättä tarjoutui.
»Saanko kysyä, mitä te luette», sanoi hän eräänä päivänä tavatessaan
Eevin kirja kädessä puutarhassa.
»Luen äsken ilmestynyttä runokokoelmaa», vastasi Eevi laskien kirjan penkille. »Rakastatteko te runoutta?»
»En, sillä minä en sitä tunne.»
»Ettekö ensinkään?» Eevi näytti surkean pettyneeltä.
»Tuskin ensinkään.»
»Entä muuta kaunokirjallisuutta» — Eevi ei uskaltanut sanoa romaaneja — »tunnetteko sitä?»
»En sitäkään. Näette, että olen auttamattoman tietämätön näissä asioissa.»
»Ettekö kenties hyväksy kaunokirjallisuutta?»
»En minä sitä moittiakaan voi, jota en tunne, mutta minusta näyttää kuin olisivat runot, romaanit ja muut sen semmoiset vähintäin sanoen turhuutta. Ne muistuttavat minulle korukaluja kodissa, joista ei muuta hyötyä ole kuin että ne ottavat säilyttääkseen kaiken pölyn.»
»No, mutta pastori!» Eevi oli ihan kauhuissaan. »Kuinka te voitte puhua noin? Tehän tuomitsette kuolemaan kaiken kauniin ja runollisen.»
»En», sanoi hän, ja silmiin tuli omituinen, kirkas ilme, »etsiköön kukin sitä itse elämästä. — Jos nyt teille sanon suoraan mitä ajattelen», jatkoi hän sitten, »katson kaunokirjallisuutta melkein yksinomaan tunne-elämän tuotteena ja kehittäjänä. Sentähden kai naiset sitä yleensä suosivat. Minä puolestani etsin lukemisesta tiedollista tyydytystä tahi tahdolleni lujittamista. Sitä en ole luullut löytäväni kaunokirjallisuudesta, siksi en ole tahtonut uhrata aikaa siihen perehtyäkseni. Minulla on mielestäni aina ollut tärkeämpää tehtävää. Lienenkö siinä erehtynyt?»
Eevi oli hämillään. Hän ei tiennyt miten puolustautua, eikä hänestä kuitenkaan pastorin ajatus aivan oikealta tuntunut. Hän huomasi olevansa pulassa, ja hänen kasvoilleen tuli onneton ilme, joka sai veitikkamaisuuden välähtämään pastorin silmissä.
»Älkää olko niin onneton puolestani», jatkoi hän iloisesti. »Olen minäkin jotain lukenut ja vieläpä siitä pitänytkin. Minä en nyt puhu suurista kotimaisista runoilijoistamme, joihin ainakin osaksi saa tutustua jo koulupenkillä, minä tarkoitan sitä, mitä miehenä olen lukenut, ja se supistuu vähään. Mutta kerran sain käteeni runoteoksen, ruotsalaisen miehen tekemä taisi olla — nimeä en muista — Kun avasin kirjan, sattui silmäni sanoihin. »Du måste vara ett och detta ena helt. Själf jättekraft blott dvärgagerning gett, se'n den blef delt.» Se oli minun mieleeni se! Sinä oli ajatusta ja elämänviisautta.»
Eevi hymyili. Miten omituiseen kohtaan pastori oli mieltynyt. Mutta aivan hänen tapaistaan se oli.
»Te ihmettelette kenties mieltymystäni», jatkoi pastori tutkivasti katsoen Eeviä silmiin.
»Ei, en suinkaan, ajattelin päinvastoin, että tuo pikku pätkä oli teille hyvin kuvaavaa.»
»Mutta naiset kaiketi eivät erityisesti suosi semmoista runoutta. He tahtovat sitä, mitä sydämellä tai paremmin sanoen tunteellansa voivat käsittää.»
Eevistä tuntui sinä hetkenä pahalta puhe tunteista. Se oli hänestä kuin syytös koko hänen sukupuoltansa kohtaan, ettei se kyennyt käsittämään muuta kuin tunne-elämää ja korkeintaan sen välityksellä vähän muuta. Tämä syytös tuntui hänestä sitä kiusallisemmalta, kun hänen omasta kohdastansa täytyi tunnustaa se todeksi. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut puolustautua.
Samassa muisti hän Elsan. »Minulla on hyvä ystävä», jatkoi hän, »jolle ainakin tuo runo olisi hyvin mieleen. Hän on niitä naisia, joissa eivät tunteet yksin ole vallitsemassa. Toimintahalu, opinhalu ja luja tahto ovat hänen pääominaisuuksiansa.»
»Ja te olette hyvät ystävät», kysyi Heikki omituinen ilon-ilme kasvoillaan.
»Niin», myönsi Eevi, »oikein hyvät ystävät. Useinhan me toisissamme rakastamme juuri sitä, mitä itsessämme enin kaipaamme.»
»Niin, sanotaanhan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Mutta suuri erilaisuus voi myöskin herättää ristiriitaa.»
Heikki oli käynyt miettivän näköiseksi. Eevi taas oli viime sanojaan melkein säpsähtänyt, ja kun pastori jatkoi puhetta samaan suuntaan, alkoi hänestä tuntua pahalta. Mieluista oli siitä syystä, kun vieraitten tulo pappilaan samassa keskeytti puhelun.
Pitkät talvipimeät olivat päättyneet, kevät koitti, ja ihmiset alkoivat etsiä virkistystä ja huvia. Silloin pappilaankin saapui sukulaisvieraita oikein joukolla. Ruustinna oli touhussaan ja rovasti leikkisällä tuulella. Mutta Eeviä eivät vieraat huvittaneet. Hän eli omaa, ympäristöstä eroitettua elämäänsä, ja ainoastaan se, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä hänen omien tunteittensa kanssa, saattoi todella hänen mieltään kiinnittää. —
Vieraitten joukossa oli lapsia useampia, ja nämä olivat ainoat, joista Eevi välitti. Hän olikin heidän kaikkien ihastuksena. Ei kukaan voinut niin herttaisesti heidän kanssaan leikkiä kuin Eevi-täti, ei kukaan niin hellästi hyväillä ja lohduttaa, jos suruja sattui.
Eräänä päivänä, kun rovasti herroille näytteli viljelysmaitaan, ja ruustinna vieraineen istui rakennuksen edustalla kiikkulaudalla kahvipannua kallistaen ja puhellen, leikki Eevi puutarhassa lasten kanssa. Hänellä oli päällään uusi, vaalea kesä-puku. Päivä paistoi, ja linnut lauloivat. Kilvan riemuitsivat pienokaiset. Kilvan kiertyivät pehmeät kätöset Eevin kaulaan. Valoa, lämpöä ja kevättä oli kaikkialla, kevättä Eevinkin sydämessä.
Leikki seurasi toistansa. Oltiin piilosilla puitten ja pensaitten takana. Juostiin sokkoa pakoon ja hypättiin jänönpoikasta. Lasten riemu oli ylimmillään, ja kun kesken ilon pieni jänö kupsahti kumoon nokkosten keskelle, oli Eevi kohta lähellä lohduttelemassa.
»Siiri, sydänkäpyni, iloni, älä itke, älä! Katso nokkoset, nehän sinua vain suutelivat. Ja täti suutelee kanss'. Noin, — noin. — Nyt ei enää kirvele! Ja nyt täti kantaa kultamurunsa tuonne kiikkumaan.» Hän nosti tyttösen syliinsä, ja kilpaa juostiin puutarhan toiseen laitaan suuren kiikun luokse.
Tämä kohtaus ei ollut katsojaa vailla. Huoneensa ikkunasta oli Heikki koko ajan seurannut leikkiä puutarhassa. Hän ei voinut irroittaa katsettaan Eevistä ja hänen herttaisesta leikistänsä. Eikä Eevi ainoastaan leikkiessään ollut herttainen, sen oli Heikki näinä päivinä nähnyt. Hän oli nähnyt hänen uupumattoman kärsivällisesti pienoisia hoitavan ja auttavan, oli nähnyt hänen niin äidillisen hellänä, vaikka itse oli vasta kuin umpustansa puhkeamassa, ja nyt, — nyt näki hän lisäksi tämän herttaisen lapsekkaan leikin.
Taisiko hän uskoa muuta kuin hyvää siitä, joka noin lapsia ymmärsi? Voisiko semmoinen henkilö olla muuksi kuin iloksi ja siunaukseksi ympäristöllensä?
Heikki ajatteli omaa itseänsä. Toista olisi kokea tuollaista hellää osanottoa, kuin yksin kestää kaikki taistelut, toista tuntea pehmeän, rakastavan käden suorivan ryppyjä pois otsalta, kun elämän huolet ja ristiriidat niitä sinne toivat.
Heikin pää painui käden varaan, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Silloin kuului uudelleen ilohuutoja puutarhasta, ja Eevi tuli juosten Siiri olallaan, muut lapset perässä. Heikki seurasi heitä silmin, kunnes he olivat näkyvistä kadonneet. Silloin jäi hän liikahtamatta ikkunan ääreen seisomaan. Hän seisoi siinä kauan, aivan hiljaa, rinta vain nopeammin kohoili. —
Vihdoin pyyhkäisi hän kädellä otsaansa. Hän oli nyt selvillä tunteistansa.