IX.
Lunta oli satanut ja satoi yhä. Mäntyjen oksat painuivat maahan raskaan taakkansa alla, ja maantiellä kävi kulku vaivaloisesti.
Hiljalleen juosta hölkytteli eräs kyytihevonen tietä pitkin, pieni ajaja penkillään puolittain torkkui. Kyydittävä herra oli hyvän aikaa hänen kanssaan puhetta pitänyt, oli kysynyt isästä ja äidistä, koulunkäynnistä ja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa torkutti.
»Vieläkö on pitkältä I:n kaupunkiin?»
»Vielähän sinne on noin tunnin matka.»
Erkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota hän kesästä saakka oli ikävöinyt. Hän näkisi jälleen Aunen ja saisi silmäillä syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka tähtinä olivat hänen tiellään tuikkineet siitä saakka kuin hän ne ensi kertaa oli nähnyt.
Odotusaikaa lyhentääkseen palautteli Erkki mieleensä kaikki kauniit, sisältörikkaat muistot yhdessäolosta Aunen kanssa. Jo ensi käynnillään Tähtiniemellä oli hän viipynyt siellä paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Seuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja kesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä houkutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa.
Aune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He tunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä, avomielisinä kuin ystävän seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut lapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. Hän oli kertonut synkkämielisyydestään ja taisteluistaan ja äidistä, joka oli hänen ainoa ystävänsä. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut Tähtiniemellä, joiden oksille hän pienenä oli kiivennyt saadakseen siellä rauhassa lukea. Hän oli näyttänyt pienen puutarhansa ja pensaan, jonka siimekseen siipirikkoinen pääsky, hänen pieni holhokkinsa oli haudattu.
Kaikkia näitä vähäisiä lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein hartaudella. Nekin osaltaan täydensivät sitä sopusointuista kuvaa, minkä hän Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui hänestä tuo kukkien keskellä leikkivä, opinhaluinen ja lämminsydäminen lapsi. Hän tunsi jo hänessä sen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut.
Hymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta, joka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut hymyillyt. Hän ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, hän oli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mieltä.
Mutta Aune oli ymmärtänyt äänettömyyden ja oli jatkanut. Hän oli puhunut siitä, mitä oli oppinut äidin kuolinvuoteen ääressä, miten selväksi hänelle silloin oli käynyt elämän lyhyys ja miten suureksi ja tärkeäksi sen tarkoitusperä. Erkki oli ymmärtänyt tästä, miten Aune jo nuorena oli oppinut elämän vakavuutta ymmärtämään, mutta vakavuuteen kun yhtyi hänen hilpeä iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu hänen olennossaan, joka Erkkiä jo ensi hetkenä niin suuresti oli miellyttänyt. Vielä oli Erkki tullut tietämään senkin, että Aune pienestä pitäen oli halunnut saada lukea ja oppia oikein paljon, mutta että se äidin kuoleman kautta oli käynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut säälin sanoja sen johdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli silloin luonut sielukkaan katseensa häneen ja sanonut: »Älkää minua säälikö, eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa.» Erkin olisi silloin tehnyt mieli tarttua Aunen käteen ja sitä lämpimästi puristaa, mutta hän ei ollut uskaltanut. Hän oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat ja katsonut Aunea syvään ja tutkivasti silmiin. Hän muisti tämän kaiken nyt aivan selvään, muisti sen kirkkaan, säteilevän katseen, joka Aunen sanoja oli seurannut. — Pian hän sen taas oli näkevä.
Tähtiniemellä kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. Hän oli ollut järjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt työnsä tulosta. Jok'ainoan sopukan kodissa tiesi hän hyvin siistityksi, ja se tietoisuus oli jo itsessään mieluinen. Sitäpaitsi näyttikin kaikki nyt kodikkaalta ja hauskalta kattolamppujen valossa. Lämpimät, kotikutoiset matot peittivät lattian, omain hyppysten hyveä olivat huonekalujen yksinkertaiset päälliset, ja pöytäliinat suomalaista kuosia. Salissa tuoksuivat kukkapitimissä tuoreet mäntykimput, ja katajat olivat kynttiläin valossa kauniita kuin etelämaiden sypressit. — Vierashuoneessakin oli tämmöinen talvinen kukkaisvihko, jota Aune mielihyvällä katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja pian olisi illallinenkin häntä odottamassa.
Miten valoisaa, miten lämmintä ja hauskaa oli kaikki. — Aune seisoi hetkisen liikahtamatta silmäillen ympärilleen, sitten kumartui hän äkkiä, suuteli männyn tuoksuavia neulasia ja kiiruhti samassa säikähtyneenä pois läpi salin omaan huoneeseensa.
Aunen huone oli yksinkertainen, mutta kodikas ja sievä. Rehevien kasvien varjossa seisoi hänen kirjahyllynsä, ja nurkassa kirjoituspöydän yläpuolella riippui äidin kuva.
Tullessaan huoneeseensa pysähtyi Aune hetkeksi miettiväisenä kuvan eteen. Näkiköhän äiti hänet nyt, ja mitä olisi hän siinä tapauksessa lapselleen sanonut, mitä hänelle toivonut? —
Vasta kun ulkoa kuului kulkusten kilinä, heräsi Aune ajatuksistaan. Puna nousi hänen poskillensa ja hymy huulille. Ripein askelin riensi hän etehiseen, jonne tuli parhaaksi nähdäkseen Erkin valkeana kuin lumiukko astuvan sisään.
* * * * *
Toisena päivänä senjälkeen, kun Erkki oli Tähtiniemelle saapunut, jäivät Erkki, Kaarlo ja Aune kolmisin iltapäiväksi kotiin. Aunen isä, tohtori, läksi asiamatkalle kaupunkiin, ja nuoremmat lapset pääsivät mukaan erään koulutoverinsa luo.
»No sisko, miten nyt iloksi pannaan», kysäisi Kaarlo laskien kätensä Aunen vyötäisille ja ketterästi pyöräyttäen häntä ympäri salin lattialla.
»Iloksiko? Sitä en tiedä, mutta minä puolestani aion mennä isän huoneeseen katsomaan takkavalkeata.»
»Entä jos meitäkin kutsuisit sinne. Eiköhän olisi siinä iloa kyllin, vai mitä arvelet, Erkki?»
Erkki ei aluksi kuullut, mistä oli puhe, hän oli syventynyt Aunen nuotteja selailemaan, mutta kuultuaan, mikä oli kysymyksessä, oli hän kohta valmis. Kolmisin he siirtyivät vanhan tohtorin huoneeseen, jossa iloinen takkavalkea uuninsa räiskyi, ja jonka toisesta päästä varjostimen peittämä lamppu loi himmeää valoansa. Aune asettui pienelle jakkaralle vastapäätä valkeaa, Erkki siirsi keinutuolinsa uunin läheisyyteen, ja Kaarlo puoleksi loikoili sohvannurkassa. »Hohhoo, miten mukavaa tämä elämä on!»
»Tämmöistä hupia ei Helsingissä suoda», huomautti Erkki.
»Ei usein ainakaan.»
»Mutta kuulkaa», keskeytti Aune, »minulla olisi pieni ehdotus. Pidetäänpä tässä iltamaa, jonka ohjelman suorittamiseen kukin meistä ottaa osaa, eikö niin?»
Kaikki olivat myöntyväisiä, mutta miten päästä alkuun?
»Sinä, Kaarlo, saat kunnian alkaa!»
»Kiitän nöyrimmästi, mutta kaikki kunniavirat ovat rasittavia. Pane sinä, Aune, vaan alkuun. Naiset, nehän nyt etunenään työntäytyvät.»
»Ja se on mainion mukavaa, aina kun herrat eivät itse viitsi vaivautua, eikö niin?»
»No, älähän härnäile! Jos sinussa vain on pikkusenkin »todellista naisellista sielua», niin et henno häiritä tätä rauhallista hämyhetkeä. Katso sinä vaan varjoja tuolla seinällä, katso himmeää valaistusta ja tätä hehkuvaa hiilosta, etkö siitä saa runollista tunnelmaa?»
»Saanpa kyllä. Muistui juuri mieleeni runo 'Hiiloksella.' Tunnetko sen?»
»Täss' istun suojassani
Ja katson hiilokseen,
Se leimuaa, se hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.
Noin sydämessä mulla
Myös tunteet vaihtelee,
Ne leimuaa, ne hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.»
»Ne leimuaa, ne hehkuu ja hiipuu hiljalleen», toisti Erkki, »ja kuitenkin jättävät ne jälkensä sieluun, vieläpä ainaiseksi.»
»Niin, se on totta.» Aune silmäili vakavana eteensä. »Se tietoisuus on sekä suloinen että täynnä edesvastuuta.»
Kaarlo rykäisi pari kertaa — häntä ei haluttanut joutua syvämietteisiin keskusteluihin, — ja Aune ymmärsi kohta tarkoituksen. Hän jatkoi siitä syystä iloisesti: »Unelmat ja tunteet ovat joka tapauksessa hetken haihtuvia lapsia. Siksi odotamme jo ikävällä jotain uutta. Jatkakaa siis, herra maisteri!»
Erkki oli hetkisen ääneti, sitten hän alkoi: »Metsän rajassa oli talo, talon räystäässä pääskyspesä ja pesässä äiti kahden poikasensa kanssa. Poikaset olivat jo lentämiseen tottumaisillaan. Äiti jakeli heille vielä viime neuvojaan, ennen pesästä lähtöä. Mutta neuvojen vaikutus poikasiin oli aivan erilainen. Kun äiti neuvoi karttamaan kissaa, koska se on paha ja petollinen eläin, sanoa siritti toinen: »kiitos neuvostasi», ja samassa nosti se siipensä lentoon onnellisena kuin oman äidin rinnalla. Mutta toinen ajatteli: »eipä tiedä missä vaara väijyy, petollista on kaikki maailmassa», ja hän painoi päänsä siiven alle ja kätkeytyi suruisena pesäänsä. Kun äiti taas toisena päivänä varoitti karttamaan kuloa lähimetsässä, visersi toinen muistavansa neuvon ja kiiti samassa metsänrinteelle, saadakseen sieltä edes katsella maailman kummia tapahtumia. Mutta toinen siirtyi suruisena katonräystäältä pesäänsä peljäten, että jos vielä aurinkokin häneltä siivet polttaa, lämmin ja hehkuva kun on. Mutta silloin kävi äidin mieli murheiseksi. »Sinun täytyy lähteä lentoon», sanoi hän pojallensa. Ja pois täytyi poikasen pesästä. — Hän lensi metsään, lensi lepikosta niityn poikki, levähti hetkisen pellonpientareella ja suuntasi sitten matkansa kauniin koivikon keskelle. Siellä päivänsäteet puitten juurilla pujahtelivat, kukkia kasvoivat mättäät kirjavina, ja pienet perhoset lentelivät kukasta toiseen. Täällä näytti kaikki niin viattoman rauhalliselta, että pieni pääsky parkakin vähitellen rauhoittui. Hän asettui aidanseipäälle ja katseli siitä ympärilleen. Aivan hänen jalkainsa juuressa, suuren koivun suojassa näki hän pienen, valkean metsätähden. Se oli niin pieni, niin puhdas ja suloinen, että pääskyn teki mieli sitä puhutella. »Miten olet sinä niin kaunis ja niin valkea», kysyi hän viserrellen. »Kai taivaan kaste sen on tehnyt ja valo ja lämpö.» »Eikö se polta sinua?» »Ei polta.» »Entä kun on pilvistä, kuoletko silloin?» »En, en kuole.» »Etkö sinä pelkää ollenkaan?» »Mitä minä pelkäisin? Metsä on kukkasia täynnä, ja te linnut meille laulelette. Etkö näe, miten kaunista kaikki on?» Silloin kävi pääskynpoika miettiväksi. Hän nosti äkkiä siipensä ja läksi lentoon. Entistä kevyempää oli nyt korkeuteen kohoaminen ja entistä tukevammilta tuntuivat siivet. Koko maailma näytti toisenmoiselta. Nyt vasta näki hän taivaan siintävyyden ja tunsi valon ja lämmön vaikutuksen. Hän lensi kotiräystäälle, ja sieltäkin oli näköala nyt entistä avarampi ja ihanampi. Tosin kissa vielä hiipi pihan poikki, ja metsästä nousi savu kulopaikalta, mutta hän katseli sitä, mikä oli kaunista ja hyvää, ja siitä syntyi rintaan ääretön, hillitsemätön riemu. — Uudelleen kohotti hän siipensä ja lensi nyt suoraapäätä takaisin koivikkoon, jossa asettui aidalle, aivan metsätähden yläpuolelle. Siinä alkoi hän viserrellä sydämensä pohjasta niinkuin ei koskaan ennen, sillä hän visersi nyt kaikkein kauneimman kiitoslaulunsa puhtoiselle, pikku metsätähdelle.»
Aune oli Erkin kertomuksen ajalla aluksi huvitettuna katsellut häntä suoraan silmiin, mutta vähitellen painui hänen katseensa. Hän istui hievahtamatta Erkkiin puoleksi selin, silmäillen riittyvään hiilokseen. Hänen oli vaikea liikutustaan salata, ja kun Erkin kertomus loppui, ei kukaan aluksi puheeseen puuttunut. Vihdoin sanoi Aune hiljaa: »Se oli kaunis laulu, aivan liian kaunis niin pienelle kukkaselle.»
Erkki aikoi vastata, mutta samassa kuului portailta tohtorin ääni, ja
Aune kiiruhti ulos isäänsä vastaanottamaan.