X.
Pari päivää tämän jälkeen lähti Erkki Tähtiniemestä. Hänen oli matkustaminen eteenpäin naapuripitäjääseen, mutta paluumatkalla lupasi hän vielä poiketa Tähtiniemelle. Päivä kului kuitenkin toisensa jälkeen, eikä Erkkiä kuulunut. Vihdoin sai Kaarlo häneltä kirjeen, jossa hän lyhimmiten ilmoitti matkustaneensa kotiin toista tietä, ja jouluksi tuli häneltä yhteinen tervehdys Tähtiniemeläisille. Siinä oli kaikki.
Aunelle oli tämä käsittämätöntä. Mitä se merkitsi? Ja miten oli se selitettävä yhteydessä Erkin entisen menettelyn kanssa? Ei tosin Erkki koskaan ollut Aunelle tunteitaan suorastaan ilmaissut, mutta hän ne sittenkin tunsi. Hän tiesi, että Erkki häntä rakasti ja hän Erkkiä. Mikä heidät nyt oli eroittanut?
Jos Erkki olisi ollut vähän pintapuolisempi, vähän enemmän semmoinen kuin useimmat muut, olisi Aune kenties luullut hänen mielensä muuttuneen, mutta nyt hän ei voinut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei Erkki ollut niitä, jotka miellyttyään johonkin sitä kohta osoittavat niin selvään kuin voivat suorastaan kosimatta, ja sitten ensi mieltymyksen haihduttua varovaisesti vetäytyvät pois. Erkki olisi pitänyt velvollisuutenaan salata, mitä ajatteli, kunnes itse oli selvillä tunteistansa. Hän olisi karttanut toisessa sellaisen tunteen herättämistä, josta ei vielä ollut varma itsessäänkään. Koko hänen menettelynsä oli paras todistus siitä, että hän Aunea todella rakasti. Miksi hän ei siis palannut? Miksi pysytteli hän poissa?
Päivät olivat pitkät ja ikävä tahtoi väkisinkin vallata Aunen. Joskus hiipi mieleen epäilyskin. Entä jos hän kuitenkin on Erkin suhteen erehtynyt? Jos kaikki olikin hetken huvia vain?
Jo tuo ajatus yksin tuotti Aunelle sietämättömän tuskan. Kaiken muun hän kestäisi, ei vain sitä, että Erkin kuva muuksi muuttuisi ja tahrautuisi. Kaikesta muusta hän voisi luopua, kunhan vain saisi säilyttää tuon kuvan kauniina ja tahratonna. Hän tahtoi uskoa hyvää Erkistä, tahtoi omistaa hänelle täyden kunnioituksensa ja muistella häntä jalona, luotettavana ystävänä, jommoisena hän oli oppinut häntä tuntemaan.
Epäilys Erkin suhteen olikin ainoastaan hetkellinen. Sen tuottama tuska — joskin suuri — ei kestänyt kauan. Mutta minkäänmoista selitystä Erkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän sanomattomasti kaipasi. — »Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa», oli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin, vastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman itsensä? Oliko hän valmis itkemään itkeväisten kanssa, iloitsemaan niiden kanssa, joilla iloa oli, riippumatta siitä, mitä hän itse tunsi tai kärsi?
Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt vasta koetukselle pantu. Tosin oli hänen ollut kieltäytyminen halustaan opiskella, hänen oli täytynyt erota rakkaasta äidistänsä ja tämän kuoleman jälkeen jo nuorena kantaa huolten ja velvollisuuksien taakkaa, mutta muuta surua ei hän vielä ollut kokenut. Työ, joka hänellä oli ollut, oli häntä aina tyydyttänyt. Se oli estänyt kaikki turhat haaveilut ja vaikuttanut sen, että hän tuskin oli huomannut, miten yksin hän oli ollut, ilman ainoatakaan läheistä ystävää, joka häntä todella olisi ymmärtänyt. Tuttavuus Erkin kanssa oli tässä suhteessa aikaansaanut muutoksen. Siksi tuntui äkillinen tyhjyys nyt sitä suuremmalta.
Ilmatkin olivat näihin aikoihin ikävän harmaat. Tiet olivat yhtenään ummessa ja kulku ulkosalla oli vaivaloista, sillä tänä talvena oli yhtenään tuulta ja tuiskua.
Aune istui usein illoin yksin huoneessaan kuunnellen, miten tuuli vihurina puhalteli järveltä päin. Se pyyhkäisi Tähtiniemen ohi niin, että nurkissa suhisi, ja uunin pellit ulvahtelivat valittavasti. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut rauhattomia henki-olentoja täynnä. Pitkään vihelteli tuuli uunin piipussa, ja lopuksi muuttui se aivan kuin ihmisäänen itkuksi. Ilma vinkui ja vonkui, huokaili ja vaikeroi. Ikkunalasit tärisivät tuulessa aivan kuin joku olisi hampaitaan kalistellut, ja nurkista kuului kuin nyyhkytystä, kun vihuri ohi pyyhkäisi.
Aune ajatteli kaikkia niitä, jotka kärsivät, onnettomia, murtuneita ja suruun sortumaisillaan olevia. Hän näki heitä koko joukon kulkevan ohitsensa ja kuuli heidän sydäntäsärkevää vaikeroimistansa. Mitä voisi hän tehdä heidän hyväksensä? — Hän tahtoi unohtaa oman surunsa, käydä kantamaan kärsivien kuormaa ja valmistaa iloa ilottomille.
Se mitä Aune sisimmässään koki tänä aikana, ilmeni hänen ulkonaisessa olennossaan ainoastaan siten, että hän oli ympäristölleen tavallistakin ystävällisempi ja uhrautuvaisempi. Isänsä häntä välistä ihmetellen katseli, ja kerran hän veti hänet puoleensa leikillisesti huomauttaen, että hänen »pieni päivänsäteensä oli vielä tavallistakin lämpöisempi.» »Ja kun minä juuri olen sinusta Kaarlolle kannellut!»
Aune katsoi hämmästyneenä isäänsä.
»No, no, älähän peljästy, minä vain kirjoitin hänelle, että olet heikontunut ja laihtunut. Eihän se vaarallista ollut?»
Mutta Aune pudisti sormea isälleen ja kiiruhti pois. Voi mitä se isä oli tehnyt! Jos saisi vielä Erkkikin tuon kuulla — — Mitä hän ajattelisi? Arvaisiko ehken syyn? Olisipa Aune ennen tiennyt mitä isä aikoi!
Aika kului hiljalleen eteenpäin. Oli jo huhtikuu ja pääsiäinen oli tulossa. Aune istui isänsä huoneessa. Lamppu paloi pöydällä. Vanha tohtori oli nojatuoliinsa nukahtanut, ja uunin edustalla teki »Turva» isännälleen seuraa. Aune oli lukenut ääneen, mutta taukosi huomatessaan isänsä nukkuvan. Hiljaa laski hän peitteen isän polville, siirsi lamppuvarjostimen nukkuvalle paremmin suojaksi ja asettui sitten paikoilleen lukua itsekseen jatkamaan. Turva murahteli tuon tuostakin unissaan, ja seinäkello käydä naksutteli tasaista: tik, tak, tik, tak. Muuten oli kaikki hiljaista huoneessa. — Silloin kuului etehisestä askelia. Aune laski »Valvojan» kädestään ja kiiruhti katsomaan. »Te», äännähti hän hämmästyneenä.
»Terveisiä Kaarlolta», vastasi Erkki ja ojensi hymyillen kätensä
Aunelle.
»Onko Kaarlo sairastunut?»
»Ei, ei suinkaan. En minä tule surusanomia tuomaan, olkaa huoleti. Minulta vain jäi viime käynnilläni asiat vähän kesken. Niin, — minä tarkoitan — Erkki kävi hämilleen — minä tarkoitan, juuri niinkuin sanoin. Mutta miten te jaksatte, neiti?»
»Olkaa toki hyvä ja käykää sisälle, tänne saliin ehken», pyyteli Aune.
»Kiitos, hyvinhän minä jaksan.»
»Mutta Kaarlo kertoi minulle päinvastaista.»
»Oh», Aune punastui, »siihen tiedonantoon oli ainoastaan isällinen huolehtiminen syynä.»
Erkki oli jo vähällä sanoa, että sepä huolehtiminen on minua tänne jouduttanut, mutta hän malttoi mielensä, ja Aune oli sitäpaitsi jo kiiruhtanut pois isälleen ilmoittamaan vieraan tuloa. — — — — — — — — — — —
Erkki oli ollut vuorokauden Tähtiniemessä, ja nyt oli ilta. Aunen isä istui huoneessaan sanomalehtiä lueskellen, ruokasalissa kattoi palvelija pöytää, ja Aune, joka oli häntä auttanut, oli nyt asettunut saliin soittokoneen ääreen.
Erkki tuli samassa huoneestansa ja istuutui nojatuoliin. Vihdoinkin oli ehken sopiva tilaisuus tullut, jolloin hän sai olla kahden Aunen kanssa.
Kruunussa paloi pari kynttilää. Muuta valaistusta ei huoneessa ollut. Kasvien varjot kuvastuivat kauniina vastaiselle seinälle, ja salaperäisinä, viehkeän vienoina kaikuivat soiton säveleet. Oli sopusointua sekä soiton että valaistuksen tuottamassa vaikutuksessa. Siinä oli jotain lämmintä ja pehmeätä, mutta samalla hienoa, hillittyä tunnetta.
»Laulakaa», pyysi Erkki, kun Aune oli lopettaa, ja Aune lauloi, joskin vastenmielisesti. Hän oli niin omituisen rauhaton tänä iltana. Erkki oli sanonut pian taas lähtevänsä, ja siitä oli Aune pahoillaan, pahoillaan etenkin, kun hän ei saanut näyttää suruansa. Tuntui raskaalta teeskennellä iloisuutta. Hän oli aina ennen ollut suora Erkille. — Kesken oli hän nyt lopettaa laulunsa, mutta hän voitti liikutuksensa ja jatkoi. Hän sulki ainoastaan nuotit, säesti ulkoa ja lauloi. Voimakkaana ja kirkkaana kaikui hänen äänensä:
»On Herra sun tukes horjumaton,
Kun maalliset vaihettelee.»
Se oli jäähyväislaulu Erkille.
»Kiitos», Erkki läheni Aunea. »Te annoitte minulle hyvät matkaeväät.» Hän puhui iloisesti ja tyynesti. Aunea melkein hermostutti. »Olen teille sydämestäni kiitollinen.»
»Eipä syytä. Lauloin osaksi itselleni.» Hänen äänensä oli surullinen.
»Mutta osaksi minulle myöskin, eikö niin?»
»Niin kyllä!»
»Se oli hyvin ystävällistä.» Hetkisen värähteli Erkin ääni melkein veitikkamaisena. Rajaton riemu täytti hänen rintansa, sillä hän ymmärsi Aunen mielialan, ja hän oli, sille nauraa aivan ääneensä, nauraa kesken onnensa suuruutta. Luuliko Aune todella, että hän, Erkki, voisi lähteä saamatta Aunelta vastausta sydämensä kysymykselle? Miten lapsellinen pelko!
Mutta pian Erkki malttoi mielensä. Hän oli käynyt vakavaksi, kun jatkoi: »Te olette paljon minulle antanut, mutta pyytäisin vielä enemmän. Aune rakas, tahdotteko minua auttaa aina ja kaikessa, läpi koko elämän ystävänäni — vaimonani?»
Aune oli kääntynyt Erkkiin päin, hän nosti kätensä, laski sen Erkin käteen ja loi kirkkaat, sielukkaat silmänsä häneen. Niistä sai Erkki vastauksen.
Mutta illalla, kun Aune huoneessansa seisoi äidin kuvan edessä, kimalteli kuin aamukastetta hänen silmissänsä, ja hänen huulillaan oli hymyä. — »Oi äiti, näetkö sinä lapsesi onnen?»