XII.
Hyvin ristiriitaiset tunteet sydämessään palasi Eevi vanhempiensa luota omaan kotiinsa. Matkalle lähtiessään oli hän mielessään kuvitellut, miten hän kesäisestä käynnistä virkistyneenä vielä pitkin tulevaa talveakin voisi kotona olla iloinen ja tyytyväinen, mutta nyt tuntui siltä, kuin tyytyväisyys ei olisi ottanut tullakseen, ei edes ensi päiviksikään. Kaikki hänelle vain muistutti, miten toisin oli ollut vanhempien kodissa. Siellä isä heitä, Viljoa ja Eeviä, hyväili ja hyvänä piti, äiti hankki erityisen palvelustytön Viljoa varten, jotta Eevi saisi olla vapaampi, otti ompelijan taloon, joka pani Eevin pukuvaraston parempaan kuntoon, ja toimitti kaikessa niin, että Eevi ruuan, juoman, seurustelun ja huvin suhteen sai sitä, mikä enin miellytti. Se epäsopu, mikä ennen oli Eevin ja hänen äitinsä välillä vallinnut, oli nyt aivan unohtunut. Olihan äiti jo Eevin pienenä ollessa häntä hemmoitellut, totuttaen saamaan, mitä milloinkin mieli teki. Ainoastaan Eevin haaveilut olivat äitiä harmittaneet, ja ne olivat vieroittaneet heidät toisistansa. Nyt olivat olosuhteet muuttuneet, ja ero oli haihduttanut epäsoinnut mielistä. Äidin rakkaus lapseensa tuntui vain suurenevan siitä, että tämä nyt oli ahtaissa oloissa, jotka herättivät äidissä sekä sääliä että mielipahaa.
Se seikka, että Heikki Salo apulaispappina oli ollut niin yleisesti arvossapidetty, oli vähän parantanut sitä itsessään ikävää asianlaitaa, että hän ennen oli palvellut juoksupoikana. Mutta nyt kun olot olivat muuttuneet, tunsi ruustinna entistä katkerammaksi sen, ettei Eevi naimisensa kautta ollutkaan tullut mihinkään huomattuun ja arvossa pidettyyn asemaan. Tukalaa oli hänen olonsa, ja Heikin yksinkertaisuusperiaatteet ja suuri säästäväisyys tekivät elämän vieläkin ahtaammaksi. Oikein harmistuneena muisteli ruustinna, miten Heikki joka asiassa, puvuissa, ruuassa ja kaikissa elämäntavoissa vaati semmoista menettelyä, mikä hänestä oli papinperheelle sopivaa. Tärkeimmistä aina turhimpiin pikkuseikkoihin asti ulottui hänen määräämisvaltansa. Ei hän tosin jyrkkää pakkoa Eeville pannut, mutta hän esitti mielipiteensä siinä muodossa, ettei Eevi voinut muuta kuin taipua. Eevi tosin koetti, ainakin osaksi, sekä itselleen että muille uskotella, että hän mielellään taipui, mutta sydämensä sisimmässä ikävöi hän niitä mukavuuksia ja nautintoja, joista täytyi kieltäytyä.
Kaiken tämän oivalsi ruustinna kohta Eevin kotiin tultua, ja salainen tyytyväisyyden tunne valtasi hänet — kesken huolienkin — kun hän huomasi nyt joutuneensa lastansa puolustavaan asemaan. Oli tuntunut katkeralta kun Eevi tyttönä ollessaan pysyi vieraana äidilleen, katkeralta sitten kihlausaikana, kun aina vain Heikin mieltä kysyttiin, äidin ei koskaan. Vanhemmat, — etenkin äiti — oli silloin Eevistä kovin maallismielinen, kylmä ja järkevä. Mutta nyt olivat kieltäymykset opettaneet Eeviä antamaan arvoa sille hellyydelle, jonka hän oli luotaan työntänyt. Siksi kävi äidin ja tyttären suhde nyt entistä lähemmäksi ja evästettynä äidin neuvoilla sekä vahvana päätöksessään asettaa kaikki kodissa toiselle kannalle heitti Eevi jäähyväiset vanhemmilleen.
Sillävälin kulki Heikki kodissaan ikävällä odottaen päivää, jolloin saisi vaimonsa ja lapsensa kotiin. Tosin hän joskus, iloitessaan heidän palaamisestaan, tunsi kuin pistoksen povessaan muistaessaan, että eihän se oikeastaan ollut niinkään sopusointuisaa ollut heidän avioelämänsä. Hän oli monessa suhteessa huomannut Eevin toisenlaiseksi kuin mitä oli luullut kihlausaikana. Ne yhteentörmäykset, joita heidän välillään silloin oli ollut, olivat aina päättyneet siten, että Eevi nöyrästi oli tunnustanut erehtyneensä, oli pyytänyt Heikkiä olemaan kärsivällinen ja vakuuttanut tahtovansa ennen kaikkea oppia Jumalan tahtoa tuntemaan ja tottelemaan. Heikki oli tähän luottanut ja oli uskonut Eevin mielen pehmeäksi peltomaaksi, jossa hyvä siemen helposti juurtuisi, kasvaisi ja kantaisi hedelmää. Mutta nyt kysyi hän itseltään, oliko hän siinä ehken erehtynyt? Olihan Eevin luonteessa tunteellisuus ja taipuvaisuus todella silmäänpistävä piirre, mutta oli kuin pehmeää maaperää olisi ollut ainoastaan pinnalla. Alla oli jotain läpipääsemätöntä, piintynyttä, kaikkia hyviä vaikutuksia vastustavaa.
Mikä saattoi olla syynä siihen? Eiväthän mitkään kovemmat kärsimykset olleet Eeviä kohdanneet. Ei surujen hyinen halla ollut rintaa routaan saanut. Eevin suurin virhe oli aina ollut hänen liiallinen haaveilevaisuutensa. Saattoiko se lapsuuden päivistä saakka kasvaneena antaa tukea kasvatuksenkin kehittämälle itsekkäisyydelle ja siten vähitellen kovettaa, ja tehdä hedelmättömäksi muuten pehmeän maaperän?
Jos todella oli niin, ei silloin muuta neuvoa kuin Jumalan sanan voimalla katkaista tuo hengen kahle. Todellinen elämä vaatimuksinensa oli asetettava sille sijalle, missä nyt unelmat ja haaveilut hallitsivat, ja Jumalan tuomitseva sana oli sen tekevä.
Hetkeksi johtui Heikille mieleen, että hän ehken oli liian ankara ja jyrkkä. Kenties olisi lempeys paremmin ollut paikallaan?
Mutta ei, niin ei saattanut olla. »Jos joku tulee minun tyköni ja ei vihaa isäänsä ja äitiänsä ja emäntäänsä ja lapsiansa ja veljiänsä ja sisariansa ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni», oli Kristus itse sanonut. Jyrkkä oli totuus siinäkin, mutta se piti paikkansa, ja sitä oli seurattava.
Tulkoon onni tai onnettomuus, omaatuntoaan tahtoi Heikki totella. Sydämen sisimpään oli kaikki se kätkettävä mikä hänessä vienona kaihon tunteena pyrki onnea etsimään ja sitä omistamaan. —
Tämä tunne yhdessä rakkauden kanssa vaikutti kuitenkin sen, että Heikki odottaessaan Eeviä kotiin ei voinut olla toivomatta parempien päivien koittoa. Tyhjältä oli koti tuntunut Eevin poissa ollessa. Valoisaksi, lämpimäksi muuttuisi se taas, kun hän palaisi sinne, hän, jolle Heikki oli ensi rakkautensa suonut ja jota hän vieläkin voimakkaan luonteensa koko palavuudella rakasti.
Se oli Heikin onni, että Eevi paluumatkalla kotia tapasi Sirkan. Muuten olisi kyllä Heikki jo ensi iltana toiveissaan katkerasti pettynyt. Sirkan iloiset kuvaukset koti-onnestansa ja hänen hyvät ajatuksensa Eevistä papinrouvana olivat tulleet parhaaseen aikaan vastapainoksi vaikutuksille vanhempien kodista. Yhtymisestä vielä iloisena oli Eevi hilpeällä mielellä ja sydämellinen kotiin saapuessaan. Viljo väsyneenä matkasta pantiin kohta nukkumaan, ja sen tehtyänsä alkoi Eevi Heikille kertoilla matkamuistojaan. »Olisitpa nähnyt Sirkan», jatkoi hän innostuneena, kerrottuansa heidän yhtymisestään, »miten erinomaisen sievä hän oli!»
»Sekö on hänen pää-ansionsa», kysäisi Heikki totisena, vaikka veitikkamaisuus välähti silmäkulmain alta.
»Ei». Eevi punastui, sillä hän tunsi leikissä piilevän huomautuksen. »Sirkka on hyvä ja herttainen ja erinomaisen kelpo vaimo, joskin tekeytyy väliin kovin pintapuoliseksi. Etkö muista, olen kai hänestä sinulle kertonut? Muistan hänet erityisesti semmoisena kuin hän oli viimeisellä huviretkellämme. Olimme silloin kaikki edellisenä päivänä saaneet päästötodistuksemme tyttökoulusta ja teimme huviretken Korkeasaarelle saadaksemme kaikki luokkatoverit vielä kerran ennen eroa olla yhdessä. Kun siellä sitte muun muassa oli puhe tulevasta luokkakokouksestamme, ajatteli Elsa kuten ainakin lukujaan, ehtisikö oppia jotain siksi ja niin edespäin. Sirkka kuuli sen. 'Kuka hullu nyt luvuista puhuu, juuri kun on koulusta päästy! Nyt iloitaan!' Hän seisoi läheisyydessä suurella kivellä paljainpäin, ja tuuli heilutteli hänen kiharoitaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. 'Miten ihanaa, miten onnellista elää', ja hän levitti kätensä kuin syleilyksi koko maailmalle. Semmoinen aivan oli hän nytkin, mutta vakavuutta piili pohjalla.»
»Löytyyhän sitä vakavuutta leikkisänkin luonteessa. Mutta mitä luokkatovereihisi tulee, pidän kuitenkin enin Elsasta. Hän on kerrassaan kelpo nainen, hiljainen, tunnollinen työntekijä.»
»Niin on, ja semmoinen oli hän jo lapsena. Silloin jäähyväisretkellämmekin piti hän puheen, juuri semmoisen kuin häneltä saattoi odottaa. Se toi vakavuutta mieliimme. Elämän todellisuus häämöitti esiin. Mitä tulevaisuus mukanaan toisi, mitä se meille antaisi, mitä meiltä vaatisi? »Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä», lauloimme me, ja niin oli nuoret sydämemme ajatuksia täynnä. — Kun retkeltä palasimme, laski aurinko, laski kullaten meren ja maan kuten nuoruuden hehku kultasi elämän edessämme.»
Eevi vaikeni. Kyynel kiilsi hänen silmässään, ja uneksiva katse kuvastui kasvoihin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena uudelleen läpikävi nämä lapsuutensa muistot.
»Mutta», jatkoi Heikki, »kun nuoruuden ensi hehku on aamuruskon lailla häipynyt, seuraa sitä keskipäivän ankara, mutta samalla tyydyttävä työ velvollisuuksiemme täyttämiseksi. Ja se on aamuruskonkin kultaa kallisarvoisempi, eikö olekin?»
»Kenties — mutta kauniimpi on keväinen aamu.»
* * * * *
Tätä ensimäistä iltaa seurasi muutamia verrattain hiljaisia päiviä. Eevin ei tehnyt mieli heti häiritä kotirauhaa parannuspuuhillansa, ja sitäpaitsi oli hänen rohkeutensa lannistunut ja hänen vakuutuksensa siitä, että hänellä oli oikeus puolellaan, alkanut horjua, heti kun hän joutui Heikin vaikutuksen alaiseksi. Hän epäili vaatimuksiensa oikeutta, mutta tyytyä hän ei silti voinut. Päinvastoin muisti hän yhtenään verrata nykyisyyttään onnellisempaan oloon vanhempiensa kodissa ja kun sitten jossain kohdin ilmeni erimielisyyttä Heikin ja hänen välillään, antoi tuo tukahutettu tyytymättömyys hänen sanoillensa odottamatonta katkeruutta.
Alussa tämä ei kuitenkaan tapahtunut. Mutta kun yhdessäolon uutuus alkoi haihtua, kun äskeinen ero ei enää vaikuttanut lauhduttavasti mieliin, kävivät epäsopu ja ristiriitaisuudet yhä tavallisemmiksi kodissa. Kaikki antoi aihetta erimielisyyksiin. Viljon kasvatus ja vaatetus, talousseikat, raha-asiat, vieläpä Heikin suhde seurakuntalaisiinkin. Syysiltojen pimetessä ja talven tehdessä tuloaan vuoden valottomimpana aikana vähenivät vähenemistään myös valohetket Eevin ja Heikin koti-elämästä. Eevin sairaaloinen tunteellisuus yhä vain eneni näistä surullisista suhteista, ja Heikki, joskin ulkonaisesti tyynempi, tunsi tuskan vieläkin polttavampana.
Oli pahin kelirikko, ja maa oli roudassa. Lunta oli jo vähän, mutta niin vähän, ettei reenjalas siinä vielä luistanut, ja se vähäkin oli epätasaisesti jaettuna, sillä ankara tuuli ajoi kinoksia toisiin paikkoihin jättäen toiset aivan paljaiksi. Kuka vain matkoja taisi välttää, pysytteli kernaasti kotosalla, tiet kun olivat tukalat ja kulku hankalaa.
Heikki oli vähän aikaa sitten tullut kotiin asioilta naapuritalosta. Hän oli valmistanut saarnansa, laskenut sen syrjään ja istui nyt syventyneenä laskuihinsa. Silloin astui Eevi huoneeseen.
»Onko sinulla aikaa puhella», kysyi hän istuutuen vähän matkan päähän kirjoituspöydästä, jonka ääressä Heikki istui.
»On kyllä. Olen juuri tulojamme ja menojamme toisiinsa verrannut ja tahtoisin mielelläni puhua kanssasi sen johdosta.»
»Minä taas aioin pyytää talousrahoja.»
»Paljonko tarvitset?»
»No anna nyt ainakin viisi markkaa.»
»Tästä sen saat, mutta et enempää. Se on jo päälle tavallisen määrän. Meidän täytyy elää varojeni mukaan ja sinä tiedät, etten herkkuja tahdo tarjottavaksi en itselleni enkä muille.»
Eeviä harmitti, sillä hän luuli saaneensa letkauksen siitä, että edellisenä päivänä oli laittanut tavallista hienompaa ruokaa eräälle vieraalle naapuripitäjästä.
»Sitten aioin myös pyytää rahaa talvitakiksi Viljolle», jatkoi hän kylmäkiskoisesti. »Vai onko sekin sinusta turhuutta?»
»Kaiketi, jos se tehdään turhan hienoksi.»
»Kyllä äiti sen Viljolle mielellään hankkii, siitä olen varma.»
»Ja sieltä tulee hieno, sen tiedän. Mutta sano, Eevi, onko omantuntosi mukaista, jos Viljoa kasvatat ylellisyyteen. Nyt hän tosin on pieni sitä ymmärtääkseen, mutta pienestä tulee pian suuri.»
»Kuules Heikki», Eevi oli harmissaan ja päätti kerrankin purkaa koko sisunsa, »sitä on aivan pääsemättömissä sinun kanssasi. Omatunto, omatunto, se on sinulla joka toinen sana. Kun me tutustuimme, luulin sinua suurenmoiseksi, sankarilliseksi luonteeksi, mutta sinä oletkin oikein turhantarkka, joka pikku seikkaan takertuvainen.»
Heikki oli käynyt aivan kalpeaksi eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän kuitenkin hiljaa jatkoi: »Niin, sinä olet oikeassa. Meidän olisi aikaisemmin pitänyt paremmin tutustua toisiimme.»
»Niin olisikin, mutta onkohan sekin minun syyni, ettemme sitä ehtineet.
En kai minä asiata alkuunpannut?»
»Et kai. 'Syy, syy tule tänne, on täällä entisiäkin'. Minä olen niitä poloisia, joilla on tuliset tunteet, vaikka tahto on kova ja kylmä kuin teräksestä tehty, niinkuin sinä aina sanot.»
Heikki nousi, meni viereiseen huoneeseen ja jäi siihen ikkunan ääreen tuijottaen ulos sysisynkkään, valottomaan yöhön.