XIII.
Erkin ja Aunen kihlausta seurasi onnellinen yhdessäolo. Erkki viipyi pari viikkoa Tähtiniemellä, ja se aika oli kuin keväinen juhlapäivä. Aune, joka monen vuoden kuluessa aina oli tottunut olemaan yksin, sai nyt kokea miltä kaikki tuntui, kun hänellä oli Erkki seuranansa. Kaikkeen pitikin Erkin perehtyä, Aunen töihin, harrastuksiin ja huveihin. Yhdessä kävivät he kävelemässä, pistäytyivät tienvarrella moneen matalaan mökkiin, jossa asui joku Aunen ystävistä, joku sairas tai apuatarvitsevainen; yhdessä he lueskelivat, soittivat ja lauloivat.
Mutta sitten täytyi Erkin kiiruhtaa kotiin äidin luo jakamaan onneaan hänen kanssansa. Alkukesästä hän kuitenkin jo palasi ja asettui Tähtiniemen läheisyyteen pieneen torppaan »lukuja jatkamaan». Hänen tarkoituksensa oli todella lukea, mutta päätarkoitus oli kuitenkin saada tilaisuutta olla yhdessä Aunen kanssa, sillä syksyn lähetessä oli heillä molemmilla taas ero edessä. Erkki aikoi nimittäin sen lukukauden olla Helsingissä eikä Aune voinut kotiaan jättää.
»Oikein helpoitukselta tuntuu kuitenkin nyt ajatella eroa, selitti Aune reippaasti, »kun tiedän miten toisenlaista se tulee olemaan kuin ikäväni viimein.»
»Voi sinua pientä poloista, miten kärsit tähteni!»
»Niin, Erkki, jos olisit tietänyt, miten äärettömästi ikävöin sinua, luulen melkein, että olisit tullut.»
»Kenties. Mutta juuri sinun parastasi ajatellen pysyin poissa. Kun minä Tähtiniemeltä läksin, olin vahvassa aikeessa pian palata sinne. Mutta jota enemmän sinne halusin, sitä epäilevämmäksi kävin. Minä tiesin, että sinua rakastin, ja tunsin, etten voisi olla sitä sanomatta, jos me tapaisimme. Omia tunteitani en hetkeäkään epäillyt. — Tiesin, etteivät ne ole hetken tuomia, toisen viemiä. — Mutta kun muistin nuoruuttasi ja miten väärin olisi saattaa sinua tekemään lupausta, jota kenties saisit katua, ymmärsin, että minun oli ajatteleminen meidän molempien puolesta.»
»Minun tähteni sinä siis pysyit poissa! Ja kyllä jaksoitkin viipyä!» Aune siveli Erkin kättä, painoi päänsä kallelleen ja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.
»Niin jaksoin, mutta ei se helppoa ollut! Tiedätkö, en äidillekään tahtonut siitä aluksi kertoa. Mutta hän arvasi kyllä asian. Olin ennen kertonut hänelle paljon sinusta. Nytkään ei minulla ollut muuta kuin hyvää Tähtiniemeltä kerrottavana. Kun en teille kuitenkaan enää poikennut, ymmärsi äiti, että oma, vapaa tahtoni oli siihen syynä. Eräänä iltana — se oli vähän tällä puolen uuden vuoden — olimme kahden kotona, äiti ja minä. Minulla oli silloin ollut niin ikävä sinua, että oikein oli vaikea pysyä lujana. Yht'äkkiä kysyin äidiltä: »Millainen olinkaan pikku poikana?» »Sinä olit tuntehikas ja arka lapsi», vastasi hän ja katsoi minuun vähän veitikkamaisesti. »Niin, raukkamainen, tiedänhän minä sen», jatkoin siihen puoleksi tuskastuneena. »Raukkamainen lapsi, raukkamainen mies!» »Eipä niinkään», sanoi silloin äiti. »Sinulla ei ollut ruumiin voimia paljo, mutta siveellistä voimaa sitä enemmän.» »Lieneekö sitä miehessä ensinkään», sanoin kuin itsekseni ja melkein huomaamattani jatkoin omiin ajatuksiini: »hän on niin nuori» — »Nuoruus on hyväksi, kunhan se tulee koetelluksi», sanoi äiti, ja minä tiesin, että hän oli asian ymmärtänyt. Sen jälkeen oli minulla vähän helpompi olla, mutta vaikeammaksi kävi taas, kun tulin Helsinkiin. Luin ahkerasti, mutta ei se hauskaa ollut. Arvelin aina itsekseni, kauanko koetuksen pitäisi kestää. Silloin kuulin Kaarlolta, että olit käynyt heikoksi ja huonoksi. Se vaikutti. Pääsiäislupa oli tulossa, ja minä päätin lähteä. Äidille kirjoitin pari sanaa matkastani, ja hän vastasi: »Lähde — ja Jumala sinua siunatkoon!»
»Ja sitten sinä tulit, ja juhlapäiviä olemme siitä asti viettäneet.»
»Etkä sinä minua enää viipymisestäni torukaan?»
»Kuinka sitä voisin? Rakkautemme on koetuksen kestettyään vain kasvanut ja syventynyt, eikö niin?» Aune sulki Erkin käden omaansa ja hymyili, vaikka kyyneleet samalla nousivat silmiin.
»Kyllä sinua jaksaisi odottaa vaikka niinkuin Jakob Raakkeliansa.» Erkki puristi hänen kättään lämpimästi.
— — »Mutta katso, miten on kaunista tuolla ulkona! Mennään kävelemään!» Ja he menivät.
* * * * *
Jota lähemmäksi syksy läheni ja sen muassa eronaika, sitä tärkeämmäksi kävivät Erkille ja Aunelle yhdessäolo-hetket. Heillä oli paljon puheltavaa menneisyydestä, paljon tuumattavaa tulevaisuuden varaksi. He olivat kumpikin ensi kertaa elämässä löytäneet ystävän, jolle kaikkea sai jakaa, ja joka kaikessa ymmärsi. He antoivat kumpikin toinen toiselleen syvän ja puhtaan ensimmäisen rakkautensa, ja heidän onnensa oli suuri ja sanomaton.
Oli ihana syksypäivä. Muuttumattoman ja vakavan mäntymetsän keskellä kohoutuivat kellahtavat koivut ja siellä täällä ruskean punertavat pihlajat, jotka marjaterttuinensa vielä lisäsivät metsän loistavaa kauneutta. Rasvatyyntä oli järvellä, ja sen välkkyvään pintaan kuvastuivat korkeat, metsäiset rannat kaikessa kauneudessaan. Päivä paistoi. Taivaankansi oli siintävä, ja puhtoiset pilvenhattarat soutelivat siinä kuin siintävällä ulapalla. Mutta surunsekaiselta tuntui syksyinen kauneus. Päivänsäteetkin, jotka maisemaa hyväilivät, tekivät sen niin pehmeästi, niin hiljaa ja hellävaroin kuin säälien luontoa, jonka kuihtumis- ja kuolinhetki oli lähenemässä.
Aune ja Erkki olivat kävelemässä. Heidän innokas keskustelunsa taukosi hetkeksi, ja he jäivät ihailemaan ympäröivän maiseman kauneutta. Silloin helähtivät kirkonkellot soimaan.
»Kuule»! Aune katsoi Erkkiin.
»Niin», sanoi hän sulkien Aunen käden omaansa, »noin ne kerran kaikuvat meillekin, kun elonmatkamme on päättynyt ja ero on edessä. Mutta sitä ennen olemme onnellisia vuosia yhdessä viettäneet.»
»Niin, jos Jumala suo. Mutta välistä pelkään melkein. Onnemme on niin suuren suuri.»
»Ja miksi sitä pelkäät?»
»En oikein tiedä itsekään. Mutta sitä ainakin olen ajatellut, että kunhan en vain tulisi itsekkääksi, kunhan en onnessani unohtaisi niitä, jotka kärsivät. Oi että voisin antaa sitä enemmän, jota enemmän itse saan! »Jolle paljon annettu on, siltä myös paljon vaaditaan». Ne sanat soveltuvat onnellisuuteemmekin.»
»Silloin on meidän velkamme suuri.»
»Niin onkin. Mutta kun saamme oman kodin, silloin alamme sitä yhdessä maksamaan, eikö niin? Oi, Erkki, miten paljon me silloin teemme. Miten me rakastamme kaikkia, ja miten onnellista se on!»
»Mutta sinne on vielä aikaa, Aune!»
»Onhan vähäsen. Mutta jouluksi me kuitenkin julkaisemme kihlauksemme, niinhän?»
»Niin, viimeistään.»
Se oli iloinen toivo, ja Aune nauroi jo heleästi ajatellessaan, mitä mikin sanoisi. Sitten jatkoi hän vakavammin: »Kyllä tämä kuitenkin oli ihmeellistä! Minä en koskaan, niinkuin muut nuoret, ole naimista ajatellutkaan. Minulla on aina ollut riittävästi työtä ja siitä tyydytystä, siksi kai en ole muistanut tämmöistä onnea kaivatakaan.»
»Mutta se tuli kuitenkin.»
»Tuli, — käsittämättömän suurena ja kauniina.»
He pysähtyivät kumpikin, he katsoivat toinen toiseensa ja ympäröivän luonnon loistavaa kauneutta. Tuntui sopusointu liian syvältä, onni liian suurelta voidakseen kauan kestää.
»Pian talvi peittää tämän kaiken», sanoi Aune hiljaa.
»Mutta talvea seuraa kevät ja kaiken ylösnousemus.»
He seisoivat hetkisen ääneti, sitten alkoivat he astua kotiin päin.
Kotiin mennessä poikkesi Aune tervehtimään erästä tuttua sairasta, mutta lieneekö matka väsyttänyt tai sairaan luona käynti, illalla oli hän alakuloinen ja uupunut. Raskaasti nojasi hän Erkin käsivarteen heidän yhdessä istuessaan hänen huoneessaan. »Kuules», sanoi hän äkkiä, »olen tänään niin paljon muistellut äitiäni. Muutamat hänen antamistaan muistoista ovat rakkainta, mitä minulla on. Tahtoisin, että tietäisit missä niitä säilytän. Nehän ovat sinun myöskin. »Katso tätä», hän otti esille pienen, kuluneen Uudentestamentin.
»Tämä oli äidin viimeinen lahja minulle. Olen sitä siitä asti käyttänyt, mutta nyt tuntuu siltä, että tahtoisin antaa sen sinulle.»
»Älä, Aune rakkaani, pidä se itse ja käytä sitä yhtä kauan kuin äitisi.
Vasta hopeahäiksemme saat sen minulle antaa.»
»Tiedätkö Erkki, nyt en jaksa hopeahäitä ajatella, olen niin väsynyt, kovin väsynyt.»
»No lepää sitten, lepää pikku metsätähteni», ja Erkki painoi hellästi hänen päänsä olallensa.
Seuraavana aamuna oli Aune taas punaposkinen ja hilpeällä mielellä, mutta iltapuoleen, kun Erkki yksin istui puutarhassa, tuli Kaarlo äkkiä sinne. »Aune on sairastunut», sanoi hän. »Aion juuri hakea lääkäriä.» Erkki kavahti pystyyn. Hän puristi Kaarlon kättä hetken melkein musertavasti, sitten kiiruhti hän sisään.
Aunella oli vaarallinen kuumetauti. Hän houraili yhtenään eikä tuntenut edes Erkkiä, joka hievahtamatta istui hänen vuoteensa ääressä tuskallisena kuunnellen hänen sekavia sanojansa.
Muutama vuorokausi oli kulunut, kun Aune hetkisen nukuttuansa äkkiä nousi istumaan, hymyili ja sanoi iloisesti: »Pidäthän ne kotimme ovet ihan auki?»
»Pidän rakkaani, pidän.»
»Ja sitten sinä laulat: »On Herra sun tukes» — — Hän loi loistavan kuumeisen katseen Erkkiin ja alkoi laulaa. Mutta voimat loppuivat kesken, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Illemmalla hetken selvänä ollessaan tahtoi hän tavata kaikkia ja kuiskasi heille viime jäähyväisensä, sitten hän väsyneenä nukahti.
Sinä yönä valvoivat kaikki Tähtiniemellä. Mutta aamupuoleen kun Aune rauhallisesti nukkui, paneutuivat he hetkeksi levolle. Erkki yksin jäi valvomaan. Hänen päänsä oli hetkeksi painunut käden varaan, mutta hän nosti sen äkkiä kuullessaan Aunen liikahtavan. Aune oli herännyt ja makasi nyt katsellen Erkkiä suurin, kirkkain silmin.
»Erkki, tunnen itseni nyt aivan terveeksi. Voitko sinä kuulla?» Aune puhui hyvin hiljaa. Erkki kumartui lähemmä, ja hän jatkoi: »Olen onnellinen, jos saan elää sinun tähtesi. Jos en sitä saisi, olisithan sinäkin onnellinen minun puolestani. Eron-aika on lyhyt, muistathan sen? Saamme yhtyä siellä, missä ei ole surua eikä syntiä, missä vanhurskaus vallitsee.»
Erkki ei voinut vastata. Yhä hiljemmin jatkoi silloin Aune: »Muistathan yhteistä elämäntehtäväämme? Sitä toteuttaisit yksinkin jäätyäsi, eikö niin, antaisit koko kansallesi ja jok'ainoalle, jonka tielläsi tapaat — etenkin kaikille, jotka kärsivät — osaa siitä runsaasta rakkaudestasi, jota minä olen saanut?» Aune oli puhunut hyvin hiljaa, silmät puoli-ummessa. Nyt kohotti hän katseensa ja näki Erkin itkevän.
»Erkkini, rakkaimpani!» Hän kietoi kätensä Erkin kaulaan, ja siihen hän nukkui kuin lapsi äitinsä olalle. Hän nukkui niin levollisesti, nukkui rauhaisaa lapsenunta, ja toivolla täyttyi siitä Erkin mieli. Mutta tajuttomana hän heräsi. Kuume nousi ja laski vuoroon, eikä lääkäri antanut yhtään toivon aihetta.
Oli iltapäivä. Aurinko alkoi mennä mailleen. Se kultasi kellertävät koivut Tähtiniemen puistossa ja lahdelman välkkyvän pinnan.
»Erkki rakas, nosta minua», pyysi Aune. »Tahtoisin nähdä auringon laskevan.» Erkki nosti hänet hellävaroin. Äkkiä kohotti Aune kätensä: »Oi, valoa — oi, kirkkautta, katso!»
Hän vaipui hengettömänä Erkin käsivarrelle.
* * * * *
Kukkaisten keskellä makasi Aune valkeassa arkussansa. Erkki oli polvillaan siinä vieressä melkein tiedottomana surussaan. Kuin unessa kulki hän surusaatossa, kuuli kellojen kaikuvan kumahdellen ja pastorin puhuvan sanoista: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.» Hän näki kukkasiin peittyneen kirstun, kuuli kumahdukset, kun hautaan multaa luotiin ja tunsi kädenpuristuksia. Mutta kaikki oli hänelle kuin unta. Hän tiesi ainoastaan sen, että hänen puhtoinen pikku metsätähtensä oli muutettu pois toisiin tarhoihin, ja hän oli jäänyt sitä itkemään yksin, syystuulissa, autioille rannoille.