XIV.
Oli maaliskuu ja kevättunnelmaa luonnossa. Eevi hääräili huoneessaan järjestyspuuhissa.
»Heikki, äläpä noin kirjojasi levittele, juuri kun koetan järjestystä aikaansaada.» Hän siirsi tuskastuneena miehensä kirjat tuolilta. Äänettömänä jatkoi Heikki työtään.
»No, nyt pitäisi kaiken olla valmista. Tämän hauskemmaksi en kotiani saa.»
Eevi huokasi. »Mutta nyt Viljoa pukemaan! Oleppa kiltti kultaseni, niin äiti pukee sinut sieväksi pojaksi, kunnes Elsa-täti tulee.»
Viljo oli valmis, ja odotus kävi Eeville pitkäksi. Hän läheni miehensä kirjoituspöytää. »Heikki», sanoi hän entistä ystävällisemmin, »etköhän panisi toista takkia päällesi?»
»Miksi muuttaisin kesken arkikiirettä?» Heikki ei nostanut silmiäänkään. »Mutta», jatkoi Eevi koettaen saada äänensä iloiseksi, »tahtoisin esittää sinut Elsalle niin hauskana kuin mahdollista.»
Hetkeksi keskeytti Heikki työnsä. »Jos oikein tunnen ystävääsi, ei hän minua takkini mukaan arvostele.» Hän jatkoi taaskin kirjoittamista. — Eevi huokasi. Olisihan hänen pitänyt se arvata. Aina veti Heikki vastahankaa. Aina katsoivat he asioita eri kannalta. Miten lapsellista olikaan ollut uskoa, että he kaksi niin perin erilaista voisivat sopia yhteen. Ja niin lapsellinen oli hän, Eevi, kuitenkin ollut.
Samassa pyörähti reki portaitten eteen. Eevi nosti Viljon käsivarrelleen ja kiiruhti etehiseen Elsaa vastaanottamaan.
»Sydämellisesti tervetullut!». Hän kietoi kätensä, Elsan kaulaan.
»Vihdoinkin olet täällä luonani!»
Heikkikin oli työnsä lopettanut ja seisoi kynnyksellä odottaen.
»Tervetuloa kotiimme!»
»Yksinkertaiseen, pieneen pappilaamme», jatkoi Eevi.
»Jommoisen pappilan olla pitääkin, eikö niin?» Heikin sanoissa oli painoa.
»Aivan niin! Pieni koti tekee sitäpaitsi paljon lämpimämmän ja kodikkaamman vaikutuksen.» Elsa katsoi häntä iloisesti silmiin. »Ei kodin yleisvaikutus sitäpaitsi seinistä riipukaan. Se järjestävä käsi, joka kaikkea johtaa, ja se henki, joka kodissa vallitsee, se on se, joka yleisvaikutuksen määrää.»
Heikki oli nostanut Viljon olalleen, kun Eevi Elsan tavaroita kootessaan oli hänet maahan laskenut, ja juhlasaatossa sitten kuljettiin ruokasaliin, missä kaunis kahvipöytä oli katettu.
»Kovinpa herttaista täällä on, ja otatte vastaan aivan kuin omaista.»
Elsa silmäili ihastuneena ympärilleen.
»Mitenkä muuten Eevin ystävää! Ei hän niitä useinkaan saa luonaan nähdä, ikävä kyllä.»
Eevin katse kirkastui. Oli hän hyvä kuitenkin, tuo Heikki!
»Ei ne rouvat jouda niin vierailemaan eikä vieraita vastaanottamaan kuin me »irtolaiset», jatkoi Elsa nauraen. »Mutta rakkaita taitavat kotoiset kahleet olla.»
Eevi hymyili itsekseen. Niin, rakkaita tavallaan, mutta miten paljon kepeämmiksi hän niitä ennen oli luullut. Ei hän silloin niiden painosta mitään tiennyt, mutta nyt hän sen tunsi liiankin hyvin.
Kun kahvit oli juotu, nousi Heikki, selittäen nauraen antavansa heille tilaisuutta salaisuuksien puhumiseen ja poistui.
Seuraavana päivänä jäivät Elsa ja Eevi pitemmäksikin aikaa kahden, sillä
Heikki läksi silloin pitäjälle kinkereille.
Oli myöhäinen ilta. Keittiössä kuorsasi vanha Maija, ja Viljo nukkui aikoja sitten levollista lapsen-unta. Ylt'ympärillä oli hiljaista, Elsa ja Eevi vain kahden valvoivat puhellen keskenään kuten usein ennen.
Elsa oli juuri Eeville kertonut kaikista heidän yhteisistä tovereistaan, milloin hän heitä oli tavannut, mitä heistä tiesi. Kaikkia Eevi vielä muisti ja kaikista tahtoi hän tietoja. Mutta oli kuin joka ainoa tuttu nimi tavalla tai toisella olisi hänelle vain suurenevaa surua tuottanut. Hänen oma ja hänen toveriensa elämä oli hänestä pelkkä pettymysten sarja. Toisille olisi hän enemmän onnea toivonut, toisilta odottanut enemmän itselleen. »Mutta», sanoi hän kietoen kätensä ristiin yli polven ja luoden tuskallisen katseensa Elsaan, »minä rakastan heitä kuitenkin, rakastan palavammin kuin koskaan ennen. Vaikka he rakkauteni arvottomana jalkainsa alle polkisivat, vaikka tylynä minut luotansa työntäisivät, minä en sittenkään muuta voi. Kotini Soinamossa, rakas, kaunis kotini, omaiseni ja ystäväni, joista kaikista nyt olen eroitettuna, minä en ikinä voi heitä unhoittaa. Ijäksi olen heidät sydämeeni kätkenyt ja siellä säilytän heidät ijäti.» Eevin ääni värähteli, ja kosteina loistivat hänen silmänsä. — »Elsa rakas», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »sinä näit nuoruuteni ja kaikki sen kauniit unelmat, sinä olet nähnyt, miten kolkkoa ja kylmää todellisuus on minulle ollut. Sano, oliko väärin unelmoida, vai miksi saan näin kärsiä? Sano, tuleeko minun vieraantua näistä maallisista, niinkuin Heikki sanoo? Jos se on tämän tarkoituksena, niin kyllä keino siihen on oikea. Minä olen murtunut. En omista ainoatakaan eheää tunnetta, paitsi rakkauttani Viljoon. On kuin katkennut kieli särähtäisi soimaan kaikkea muuta muistellessani. Yksin Viljo saa vielä puhtaat soinnut sydämessäni helähtämään. Ei tosin muut kuin äiti voi äidin tunteita käsittää, mutta ei moni äitikään minua ymmärtäisi. Viljo on ainoa iloni, ainoa henkäys runollisuutta, jota minäkin osakseni saan. Hän on kukkani kivikon keskellä, hänen onnensa on elämäni ainoa toivo, rakkaus häneen ainoa voimani.» Eevi oli puhunut kiihkeästi. Nyt nousi hän äkkiä, sulki nukkuvan lapsen syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja purskahti itkuun.
»Elsa rakas», sanoi hän myöhemmin, kun tyyntyneenä istui ystävänsä vuoteen ääressä, »kerro nyt jotain itsestäsi, oikein sisimmästäsi. Luvuistasi ja töistäsi kyllä puhut, mutta nyt tahdon jotain muuta, jotain itsestäsi, tunteistasi. Sano, oletko koskaan rakastanut?»
Hetkisen värähtivät Elsan kasvot. Sitten vastasi hän tyynesti: »Kukapa ei sitä olisi, mikä kerran, mikä kymmenen!»
»Kerro, Elsa rakas!»
»Voinhan kertoa, mutta lyhyeen se loppuu. Ihmiset ovat niin erilaiset. Useimmat heistä näkyvät vaihtavan tunteita niinkuin takkia, ja yhtä todellisia ovat heistä heidän tunteensa kuitenkin. Minä jo melkein luulin, etten kykeneisi ensinkään rakastumaan, mutta sitte tuli tuo tunne kuitenkin ja vielä semmoisena, ettei se ollutkaan hetken lapsi. — Me olimme samassa koulussa opettajina. Meillä oli sama työ ja samat harrastukset. Teimme käsikädessä ja kilvan työtämme, ja lepohetkinä oli yhdessä-olo parhaana ilonamme. Pian ymmärsimme toisiamme sanoittakin. Ajatuksemme yhtyivät alinomaa — me huomasimme sen ilolla — ja jos aikaa kului, ettemme tavanneet, oli kumpaisellakin ikävä. Me olimme toverit ja ystävät, sen sanan syvimmässä merkityksessä, mutta tunteessamme oli enemmän kuin kumppanuutta, sen tiesimme ja tunsimme molemmat. Silloin tuli rinnallemme herttainen, viehättävä olento, ja pian ymmärsin, että nainen joka on kotinsa kaunistus ja ilo, on suurempi apu miehellensä kuin se, joka yhdenvertaisena työtoverina tahtoisi jakaa kaikki hänen ilonsa ja surunsa. Se nainen, joka ei ole köynnöskasviksi luotu, seisokoon yksin! Elämässä on työtä ja tyydytystä riittävästi kaikille. Jospa vain tietäisit millaista elämäni nyt on! Kun talvi-illoin istun seurassa, missä kymmenkunta emäntää on koolla vaatteita ompelemassa köyhille, tai kun palaan raittiusiltamista tai koulustani, on onneni usein niin suuri, etten sen suurempaa voi ajatellakaan.»
Eevi katsoi ihmettelevästi Elsaan, mutta ei virkkanut mitään, siksi jatkoi Elsa: »Muistathan, miten opinhaluinen olin, ja tiedät, että olen sitä vieläkin, mutta nyt ymmärrän, että opiskeleminen ei yksin minua tyydytä. Tarvitsen muutakin. Tarvitsen toiminta-alaa ja tunnetta siitä, että olen hyödyksi. Opiskeleminen on ainoastaan tie siihen, mutta tie, jota ilolla kuljen. Ehk'et ymmärrä sitä tyydytystä, jota esimerkiksi nuo yleiset pyrinnöt minulle tuottavat, mutta usko minua, pian lähenee aika, jolloin juuri nuo yleishyödylliset asiat saavat entistä enemmän arvoa. Raittiusriennoilla esimerkiksi kuten muillakin aatteilla on nykyään kullakin ainoastaan pieni parvi kannattajiansa. Jos kovat ajat meille koittavat, silloin tulevat nämä pyrinnöt kansallisiksi kysymyksiksi, ja silloin niiden arvoa ymmärretään. Silloin kyllä kukin kantaa kortensa yhteistyöhön, mutta onnellinen on se, joka on saanut alkaa jo aikaisemmin. Jospa tietäisit Eevi, miten rikasta ja onnellista elämäni on!»
Eevi oli hetken ääneti, sitten lausui hän hitaasti ja miettivästi: »Kyllä sinä Elsa olet ihmeellinen. Nyt olet innostunut ja alussa puhuit niin tyynesti, kuin jos olisit kertonut eilisestä ilmanvaihdoksesta. Ja kuitenkin tiedän, ettet ole mikään jää-kalikka.»
»Ja jos olisinkin, niin pitäisi ainakin sulaa sinun läheisyydessäsi», sanoi Elsa nauraen.
Sitten alkoivat he riisuutua, sillä puoliyö oli jo aikoja sitten ohi.
* * * * *
Elsan käynti oli vaikuttanut kuin puhallus sammuvaan hiilokseen. Hän oli ihmeellisesti osannut kääntää Eevin huomion Heikin hyviin puoliin, ja siitä oli Eevissä herännyt kiihkeä halu koettaa uudelleen ja paremmin sopia Heikin kanssa jokapäiväisessä elämässä. Rakastivathan Heikki ja hän toisiaan. Kun vain kävisivät nuo pikku seikat paremmin yhteen, olisivat he onnelliset! —
Eevi puolestaan päätti koettaa, ja siten tuli päivänpaisteisia hetkiä pikku kotiin, tuli hellyyttä, ystävällisyyttä ja iloa yhteiselämään. Mutta kun Heikki ei vaatimuksiaan hellittänyt, ja Eevi kun ei kauan jaksanut parastaan koettaa, oli vaara alituisesti väijymässä. Vaihteleva kuin taivas tuulisena päivänä oli koti-onni pappilassa, ja semmoista oli se ollut pitkin talvea. Silloin sattui tapaus, joka sai asiat uudelle kannalle.
Oli kevät. Koivut olivat hiirenkorvalla, ja nurmet vihannoivat. Eevi istui lempipaikallansa lammen rannalla. Läheisyydessä leikitteli Viljo, ja hetken kuluttua yhtyi Heikkikin heihin. »Itä tulee», riemuitsi Viljo ja kiipesi hänen polvellensa.
»Isä tulee», toisti Eevi iloisesti hymyillen. »Tutta», sopersi Viljo, ojentaen isällensä vihertävän lehden. — »Sinä itse olet isän 'tutta.' Mutta kylmäthän pikku kätesi ovat.»
»Kylmätkö», kysyi Eevi levottomasti. »Mennään kotia, ettei hän vilustu.»
»Mennään vaan, vaikka eihän se nyt mitään vaarallista ole», lohdutteli Heikki. Mutta Eevi ei voinut rauhoittua, ja kun Viljo seuraavana aamuna nähtävästi oli kuumeessa, lähetettiin lääkäriä hakemaan. Tuskaisena kulki Eevi vuoteen äärestä ikkunan luo ja ikkunasta vuoteelle. Oi jospa lääkäri joutuisi! — — —
Vihdoin hän tulikin.
»Onko hän kylmettynyt», kysyi Eevi tuskallisesti, kun tutkimus oli päättynyt, ja lääkäri oli antanut määräyksensä.
»Ei suinkaan, tähän on nähtävästi tartunta syynä.»
»Tartunta, miten se on mahdollista?»
»Onko pastori kenties ollut sairaan luona?»
»Kyllä mieheni vasta kävi erään vanhuksen luona, mutta —»
»Missä se oli?»
»Niemelän torpassa.»
Lääkäri kävi vakavan näköiseksi.
»Mitä, mitä te tarkoitatte?» Eevi tarttui hänen käteensä.
»Siinäpä onkin syy. Huhtikuussa kuoli siellä lapsi kuristustautiin.»
Eevi ei kuullut sen enempää. Kirkaisten heittäytyi hän polvilleen Viljon vuoteen viereen, ja lääkäri, joka näki, ettei hän tässä sen enempää voinut, poistui luvattuaan tulla pian takaisin. Silloin vanha Maija läheni vuodetta hiljaa kuiskaten: »Hyvä rouva, rauhoittukaa toki, kyllä se vielä paranee, ei saa surra ennen aikaa! Tulisi rouva nyt ottamaan vähän kah — —»
»Pois!» Eevi kääntyi häneen selin, eikä Maija enää uskaltanut lähestyäkään.
Sillävälin oli Heikki levottomana kiirehtinyt kotiin rippikoulusta ja astui huoneeseen. »Miten on Viljon?»
Eevi nousi. »Mene, mene», sanoi hän tuskasta kalpeana, »sinä toit taudin lapsellesi, ja nyt se kuolee!»
Heikki peräytyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän oli kuin salaman satuttama. Silloin Maija viittasi häntä keittiöön ja selitti sopertaen tohtorin sanat. Puolustellen lisäsi hän sitten: »Rouvaan se koski niin, ettei tiedä mitä tekee, ei ottanut kahviakaan.»
Murtunein mielin Heikki vetäytyi työhuoneeseensa. Hänen poikansa, hänen ilonsa ja toivonsa oli kuolemantaudissa, ja hän itse oli siihen tavallaan syynä. Eevin tämä isku murtaisi, ja niin menisi häneltä hautaan sekä vaimo että lapsi! — Eikä ollut hänellä nyt edes oikeutta heitä hoitaa ja lohduttaa! Hän itse oli Viljolle taudin tuonut, sillä syytöksellä oli Eevi hänet luotaan karkoittanut. Tuo muisto oli hänet kuin tukehduttaa.
Hän läheni ovea ja painoi korvansa avaimen aukolle. Hän kuuli Viljon valittavan ja Eevin koettavan viihdyttää. Hänen olisi tehnyt mieli temmata ovi auki ja syöstä sisään, mutta hän ei saanut, ei uskaltanut. — Käsiään väännellen kääntyi hän pois. »Minä en voi, minä en saa mitään tehdä.»
Hän heittäytyi tuskissaan polvilleen. »Oi Jumala, armahda ja säästä.
Säästä särjetyn sydäntä!»
Vaikerrellen oli Heikki polvilleen heittäytynyt ja siinä makasi hän kauan, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä. Vähitellen alkoivat kuitenkin hänen ajatuksensa selvitä. Hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut ja hän arvosteli sitä tuskallisen selvästi. Jos nyt Viljo kuolee, onhan se onneksi hänelle ja on ansaittua heille vanhemmille, kun ei heissä kummassakaan ole ollut oikeata kasvattajaa, ei Jumalan tahdon tekijätä — ja kuitenkin — »Oi Jumala, me olemme pahoin tehneet, olemme syntiä tehneet ja mielesi rikkoneet, vaan älä meitä vihassasi rankaise! Oi Isä armahtavainen ja laupias, älä lapsiasi hätään hylkää! Auta, auta! Älä anna nääntyä kuorman alle!»
Kun Heikki vihdoin rukouksesta nousi, oli hänen mielensä rauhoittunut ja tyyni, vaikka tuska yhä povessa poltti. Koska hänen ei sopinut mennä sairashuoneeseen eikä siellä auttaa, asettui hän työhön odottaen lääkärin tuloa.
Iltapäivällä tuli lääkäri, pudisti päätään arvelevasti ja lupasi pian palata uudelleen. Parin päivän kuluessa kävi hän sitten useampia kertoja päivässä Viljoa katsomassa. Hän oli vakavan näköinen, mutta ei sanonut pojan tilaa toivottomaksi. Heikki oli hänen käydessään aina sisällä sairaan luona, muuten koetti hän sieltä pysytellä poissa Eevin tähden, joka ei suvainnut toisten lasta lähenevänkään. Kerran Heikki kuitenkin, saatettuaan lääkärin etehiseen, palasi sairashuoneeseen ja kysyi hiljaa: »Eevi, etkö sinä vähän lepäisi?»
Eevi nosti päätään ja loi tuijottavan katseen Heikkiin. »Levätä, kun lapseni kuolee? Haudassa saan levätä niinkuin hänkin.» Ääni oli soinnuton. Heikki istuutui hetkeksi vuoteen toiselle laidalle, ja siinä istuivat he vastatusten äänettöminä. Viimein Heikki nousi ja poistui eikä palannut ennenkuin lääkärin uudelleen tultua.
»Nyt toivon voivani sanoa, että lapsi jää elämään», sanoi tohtori ollessaan valmis lähtemään.
»Elämään», toisti Eevi ja tavoitteli kädellään pöydän laitaa, sillä maailma musteni hänen silmissään.
»Niin elämään», vakuutti tohtori iloisesti. »Saan sydämestäni onnitella teitä.»
»Kiitos», Heikki puristi hänen kättään. — Saatettuaan lääkärin ovelle palasi hän huoneeseen, jossa Eevi makasi sohvalla silmät puoli-ummessa kalpean ja kärsivän näköisenä. Heikin kävi häntä sääli. Mutta samassa heräsi katkerana ajatus: »Ei hän minua säälinyt, ei ajatellut, pois työnsi minut lapseni luota, vaikka minä rakastan poikaa niinkuin hänkin.»
Heikin kasvoilla kuvastui tuskallinen taistelu. Nyt kun vaara oli ohi ja Viljo paranemassa, tulivat nuo ajatukset äkkiarvaamatta ja voimakkaina. Ne tunkivat päälle aivan väkisin ja täyttivät mielen katkeruudella. — Mutta Heikki oli liiaksi rehellinen taistelussaan itseään vastaan suosiakseen niitä. Hän tuomitsi tunteensa ja tahtoi sitä kuolettaa, maksoi mitä maksoi. Hänhän oli luvannut Eeviä rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja hän tahtoi lupauksensa täyttää, tuntuipa se kevyeltä tahi raskaalta.
Eevi avasi verkalleen silmänsä. »Heikki», sanoi hän ja tavoitteli miehensä kättä. Heikki ojensi sen hänelle, mutta kädenpuristuksessa oli jotain velvollisuudentapaista ja väsähtynyttä. Eevi tunsi sen vaistomaisesti ja ajatteli, että tuskinpa Heikki olisi välittänyt, vaikka hän siihen paikkaan olisi sairastunut ja kuollut. Elämä tuntui hänestä äkkiä sydäntäsärkevän kolkolta. — »Me saamme pitää pienokaisemme», sanoi hän vihdoin hiljaa, »etkö tahdo auttaa minua hänen luokseen?» Eevi nousi ja kulki Heikin tukemana Viljon vuoteen ääreen. »Kiitos», sanoi hän asettuen läheiselle tuolille. »Mene sinä nyt vain kirjoitustasi jatkamaan.»
»Jaksatko istua siinä?»
»Kyllä jaksan, kiitos vaan.»
Silloin Heikki meni, ja Eevi jäi yksin lapsensa luo. Hän kumartui vuoteen laitaa vastaan ja laski kätensä nukkuvan otsalle. »Sinä, minun ainoa iloni», kuiskasi hän hiljaa, ja kuumat kyyneleet alkoivat valua peitteelle.