XV.
Kesä oli kulunut, samoin syksykin, ja nyt oli talvi. Viljo oli aivan terve ja oli kasvanut paljon, mutta hento hän oli, vähäverinen ja kalpea kuin pimennossa kasvanut kukka. Eevi häntä hoiti ja suojasi kuin silmäteräänsä. Jos oli tuuli tai sateisia päiviä, ei hän saanut olla ulkona ensinkään, ja kauniillakin ilmalla oli varoitettava, ettei hän rasittuisi eikä vilustuisi.
Välistä teki Heikin mieli vastustaa tätä alituista varoittelemista, mutta miten olikaan, ei hän sitä kuitenkaan rohjennut tehdä. Jos hän joskus tahtoi ajatuksensa täytäntöön panna, tuli hänelle siitä jälestäpäin ääretön tuska, että jos Viljo nyt sairastuu ja kuolee, niin on se hänen syynsä ja Eevin surma. Paras antaa asiain mennä niinkuin menevät. Äidillähän siinä on suurimmat oikeudet niinkuin velvollisuudetkin.
Viljon sairaudesta saakka oli Eevin ja Heikin suhde toiseksi muuttunut. Se oli ulkonaisesti parantunut, mutta todellisuudessa oli se käynyt entistä huonommaksi. Ei enää syntynyt riitaa eikä väärinkäsitystä heidän välillään niinkuin ennen. Hiljaa, melkein vähitellen selvitettiin kaikki erimielisyydet, mutta syynä siihen ei ollut entistä suurempi sopusointu. Päinvastoin. Heidän suhteessaan oli nyt jotain särkynyttä, johon ei kumpikaan tahtonut kajota. He tunsivat sen. Heikki puolestaan ei voinut unohtaa Eevin menettelyä Viljon sairastaessa. Oli katkeran katkeraa, että Eevi, hän, jota Heikki niin palavasti rakasti, oli hänet luotaan työntänyt silloin, kun heillä kumpaisellakin oli sydän surua täynnä. Jos siinä olisi muuta moitittavaa ollut, olisi Heikki sanonut sen suoraan Eeville. Mutta mitä nyt moittia, mitä sanoa? Sitäkö, ettei Eevi sen enemmän häntä rakastanut? —
Heikillä ei ollut mitään sanomista, ei kerrassaan mitään. Hänen täytyi vain koettaa voittaa itsensä, ja sen hän tekikin. Mutta särkynyttä oli hänen sisimmässään siitä pitäen.
Eevi tunsi tämän ja päätti siitä Heikin rakkauden loppuneen. »Jos lie sitä ollutkaan», ajatteli hän katkerasti. »Mitä mies semmoinen kuin Heikki tiesi rakkaudesta ja sen voimasta?»
Näin oli aika kulunut, joulu oli jo ohi, ja uusi vuosi oli alkanut. Pian alkaisivat kinkeritkin, ja Eevi jäisi silloin yksin kotiin koko viikoiksi. Heikki ajatteli, että ehkä on yksinäisyys hänelle helpoitukseksi, eihän se ihmettä olisi, mitäpä Heikin seurasta iloa. Mutta Eevin terveys oli käynyt huolestuttavan huonoksi. Siksi ei ollut hyvä jättää häntä yksin Maijan ja nuoren palvelustytön kanssa. Heikki oli tätä asiaa arvellut ja hän otti sen puheeksi kerran heidän istuessaan illallispöydässä.
»Etkö, Eevi, voisi tehdä jotain voimistuaksesi? Sinä jäät olemaan niin yksin kinkerien aikana.»
»Näethän sinä, mitä lääkärit minulle voivat. Ei minusta tervettä tule koskaan.»
»Älä sano, kun koettaa minkä voi, saa luottaa Jumalaan.»
»Jumala auttaa kuolemaan, kun ei ihminen enää jaksa elää.»
»Mutta Jumala ei tahdo, että me surulla itse kuolemaamme joudutamme. Hän voi auttaa elämäänkin ja auttaa velvollisuuksiemme täyttämiseen aina viimeiseen asti.»
»Kaikki eivät ole teräksestä tehtyjä.» Eevin äänessä oli itkua.
»En minä pahaa tarkoittanut», jatkoi Heikki lempeämmin, »mutta luulen, että meiltä kaikilta kysytään uskollisuutta. Eivät olosuhteet meitä puolusta.»
»Helppo on sinun sanoa, mutta minkä sille voi, että elämä murtaa. Mikä muu on minultakin voimat vienyt kuin elämä taisteluineen ja vaatimuksineen. Enhän ole ollut oikein terve päivääkään näinä viime vuosina, ja sekä koti että Viljo ovat kuitenkin olleet hoidettavinani.»
»Ehken on siinä ollut liikoja, mutta parempi pysyä paikoillaan viimeiseen asti kuin väistyä. Eikö niin?»
»Sitähän olen koettanut ja siinä kulunut. Mutta koska nyt itse otit asian puheeksi, niin voinhan sanoa, että todella on vaikeaa jäädä yksin kotiin Viljon kanssa, kun olen näin heikko. Ehken saisin pyytää äitiä luokseni? Luulen kyllä, että hän tulisi.»
Heikki oli hetken ääneti. Viimein sanoi hän verkalleen: »Äiti on itse näinä aikoina sairastellut, luuletko, että hän jaksaa, ja että sairaan seura on sairaalle hyväksi?
»Eikö oman äidin seura olisi lapselle hyväksi?» Ääni oli katkera.
»Ehken se niinkin on. Pyydetään sitten. Voin kirjoittaa jo tänä iltana.»
He olivat nousseet pöydästä, ja Eevi alkoi korjata ruokia pois. »Hyvästi, hetkeksi», sanoi Heikki tarttuen lakkiinsa, »minä menen vähän kävelemään. Pane sinä vain levolle. Minulla on vielä paljon kirjoittamista.» — Hän poistui.
Ulkona oli hiljaista ja tähtikirkasta. Ei vähintäkään liikettä kuulunut. Lumi ainoastaan narahteli jalkain alla. Ilta oli kylmä, ja tähdet vilkkuivat kirkkaina pakkasessa. Niitä näkyikin tänä iltana aivan tavattoman paljon. Tiheänä sumuna peittivät pienemmät taivaankannen, ja kuin tähtiharson läpi loistivat suuremmat luoden vilkkuvan valonsa yksinäisen astujan tielle.
Oli jotain ääretöntä ja huimaavaa katsoa taivaalle. — Mikä tomuhiukkanen olikaan ihminen ja hänen elämänsä tässä maailmojen äärettömyydessä!
Luonnon suurenmoinen hiljaisuus ja rauha oli juuri sitä, mitä Heikki tänä hetkenä paraiten tarvitsi. Hän tahtoi päästä näkemään elämää laajemmalta kannalta, päästä kohoamaan oman itsensä, omien kokemuksiensa ja yksityisten tunteittensa yläpuolelle. Silloin tasapaino palaisi hänen mieleensä.
Eevin pyyntö saada äiti luokseen oli tullut niin äkkiarvaamatta, ettei Heikki kohta tyynesti voinut siihen suostua. Olihan tuo pyyntö itsessään aivan luonnollinen. Väärin olisi ollut sitä vastustaa. Ei Heikki sitä aikonutkaan tehdä. Hän ei tahtonut vieroittaa äitiä ja tytärtä toisistaan. Mutta hän tiesi jo usein uudistuneesta kokemuksesta, mitä yhdessäolo Eeviin vaikuttaisi. Siksi oli tämä hänelle raskasta.
Jok'ainoan kerran käytyään vanhempiensa kodissa oli Eevi sieltä palannut entistä onnettomampana, tyytymättömämpänä ja vaativaisempana. Mikä hänessä sitä ennen oli ollut alakuloisuutta ja toiveita, joita hän itse itsessään vastusti, oli silloin saanut kannatusta ja tullut hänen mielestään oikeutetuksi. Kun Heikki silloin näki, miten onneton Eevi oli, olisi hänen monesti tehnyt mieli paiskata nyrkki pöytään ja julistaa kerran ja ainaiseksi pannaan kaikki hienous, mukavuus ja hemmoitteleva rakkaus. — Mutta Heikki vaikeni, sillä hän ei tahtonut suutaan avata vaimonsa vanhempia vastaan. Heille itselleen hän kyllä olisi sanonut, mutta kun ei siihen ollut tilaisuutta, oli hän ainoastaan kahta vertaa lujempi Eeviä kohtaan. Olihan hänen velvollisuutensa näin ollen entistäkin painavampi.
Kaikkea tätä muisteli Heikki, ja hän tiesi, että jos äiti tulee Eevin luo, uudistuvat entiset kokemukset. Se oli se, joka oli hänet tasapainosta saanut.
Mutta Eevi kaipasi äitiään ja hänen täytyi saada äiti luokseen. Heikki tekisi kaiken voitavansa asian hyväksi. Hän aikoi kirjoittaa jo tänä iltana.
Tasapaino oli vähitellen palannut Heikin mieleen, ja reippaasti astui hän kotia kohden. Tähdet hänelle vieläkin ystävällisinä vilkkuivat, eikä niiden ääretön paljous enää tuntunut masentavalta. Heikki oli päässyt kohoamaan yli omien surujensa, yli kaiken sen, mikä hänen henkensä voimaa kahlehtien masensi, ja tuntiessaan ihmiselämän pienuuden tunsi hän samalla sen suuruuden ja arvon. Melkein voitonriemuisena kuiskasi hän itsekseen: »Oi, ihminen, sinä tomuhiukkanen maailmojen äärettömyydessä, sinä et kuitenkaan kuole, et menehdy. Sinä olet luotu puhdistukseen, kirkkauteen ja ijankaikkiseen elämään.»