XVI.
Eevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla. Taivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja alempana siinti sinertävä kukkulasarja.
Kuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika tuntui vuosilta. Hän oli tullut tänne väsyneenä, murtuneena ja välinpitämättömänä kaikesta. Semmoiseksi oli hän vähitellen käynyt, osaksi ruumiillisen sairauden, osaksi ainaisen alakuloisuuden vaikutuksesta. Välinpitämätön oli hän kokonaan ollut matkankin suhteen. Mutta hänen vanhempansa sitä ehdottomasti toivoivat, ja Heikkikin sitä viimein tahtoi, kun se kerran oli vanhempien toivo, ja kun he pitivät huolta kaikista kulungeistakin.
Niin päätettiin matka, ja Heikki itse tuli Eeviä saattamaan. Mutta hänen oli kohta palattava kotiin, jonne virka kutsui. Eevin äiti oli käynyt sairaaloiseksi ja oli sitäpaitsi matkustamiseen kokonaan tottumaton, joten hän ei uskaltanut mukaanmenoa ajatellakaan. Vanhemmat olivat siksi tahtoneet hankkia Eeville jonkun tuttavan seuraksi tuntureille, mutta Eevi oli toista mieltä ja pani tahtonsa täytäntöön. Hän sai Viljon mukaansa ja vanhan Maijan.
Täällä olivat he nyt olleet kohta kuukauden. Maija hoiti Viljoa, ja Eevi lepäili. Jalkeilla hän oli, vaan ei jaksanut muuta kuin pukeutua ja sitten levätä sohvan nurkassa verannalla. Lääkäri tahtoi häntä joskus kävelemäänkin, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan voimia. Hän oli väsynyt, niin läpeensä väsynyt ja voimaton! Hän tahtoi olla yksin ja rauhassa, vain levätä täällä kauniin luonnon helmassa.
Sanatooriolle kuului läheisen kosken kohina. Se oli Eeville kotoinen sävel. Se oli kuin tervehdys Soinamon rannoilta. Hän kuvitteli mielessään nukkuvansa kanervikossa kotikosken partaalla. Unohtuivat väliset vuodet ja kaikki niiden tuottamat kärsimykset. Hän oli lapsi ja oli väsynyt. Ei hän unelmoinut, ei toivonut mitään. Hän lepäili vain, ja kehtolaulua soittivat Soinamon korkeat koivut, soittivat koskessa valkeat vaahdot.
Eräänä päivänä Eevin näin lepäillessä, sillävälin kun Maija oli vienyt Viljon päivä-unta nukkumaan, vaipui Eevikin kesken mietteittensä makeaan uneen. Hän nukkui vielä, kun Maija tunnin kuluttua palasi verannalle ja hiljaa asettui istumaan läheiselle penkille.
Tutkivasti tarkasti Maija nukkuvan emäntänsä kasvoja. Olipa poski vähän pyöristynyt ja alkanut punoittua. Noinkaan tyytyväiseltä ei ollut hän näyttänyt isoon aikaan. »Hyvä, kun nukkuu», ajatteli Maija, »nukkukoon vaan!»
Mutta mahtoi Maijalla olla jotain erityistä mielessä, sillä kun Eevi yhä nukkui, alkoi hän käydä kärsimättömäksi, eikä se tunne hänessä vähällä herännyt. — Saisi rouva jo herätä!
Samassa avasikin Eevi silmänsä. »Maija, sinäkö siinä? Näin unta, niin ihmeen kaunista unta. Minä olin Soinamossa — kosken rannalla. Päivä paistoi ja kukat tuoksuivat. Ne nyykäyttivät päätään, ja toinen kuiskasi toiselle: »Eevi on tullut, Eevi on täällä.» Minä tunsin siitä omituista, ennen aavistamatonta iloa ja juoksin heitä suutelemaan huudahtaen aivan ääneen: »Rakastatteko minua siis vielä, rakastatteko edes pikkuisen?» Koko metsä silloin kumartui, ja kukkaset nyykäyttivät päätään. »Rakastamme, rakastamme», soi ylläni ja ympärilläni. Mutta samassa seisoin yksin keskellä suurta puutarhaa. Puut olivat paljaina, kukat makasivat maahan taittuneina, ja kylmä tuuli jäädytti jäseniäni. Silloin aloin itkeä. Mutta samassa tulit sinä Maija: »Älä itke lapseni, älä», lohduttelit sinä. »Kylmää ja kolkkoa on, mutta minä säästin sinulle suuren, kauniin omenan.» Samassa minä heräsin, ja sinä minulle hymyilit aivan niinkuin unessakin.»
»Jos tuo nyt totta olisi, niin on Viljo varmaan se rouvan omena», sanoi
Maija ja myhähti.
»Niin», sanoi Eevi miettivästi, »hänhän on ainoa iloni täällä.» Mutta sitä sanoessaan tunsi hän, ettei Maijan selitys häntä tyydyttänyt. Viljo oli tosin hänen paras ja ainoa ilonsa, mutta äskeinen uni oli kokonaan siirtänyt hänet menneisyyden maailmaan, siksi hän ehdottomasti selitykseltä vaati jotain yhteyttä lapsuuden muistojen kanssa.
»No, joko rouva nyt on jättänyt unensa sikseen», kysäisi Maija hieman kärsimättömästi. »Minulla olisi uutisia kerrottavana. Kuulkaa nyt miten äsken kävi!»
»No, miten!» Eevi ei näkynyt olevan kovinkaan huvitettu, mutta Maijalle mieliksi kuunteli hän tämän innokasta kertomusta.
»Niin, tietäkääpäs, kun minä tulen siihen pitkään käytävään, joka on etehisen vieressä, tulee siellä vastaani se kikkarapäinen palvelustyttö ja säplättää jotain, kuka ties mitä, vaikka se tietää, etten minä heidän puhettaan ymmärrä. Pari kertaa hän sanoi: »herr Vinlant», mutta minä ajattelin, että olkoon niitä herroja vaikka viis, ja aioin mennä, mutta silloin hän sanoi: »no», ja nykäisi käsivarresta etehiseen. Siellä riippui naulassa takki, jota hän osotteli ja sanoi: »kom Vinlant.» Takissa oli merkkinä kaksi kirjainta, mutta mistä minä lukematon ihminen niitä ymmärtäisin, vaan sen minä nyt ymmärsin, että se herra oli Suomesta, ajatelkaa, Suomesta, rouva kulta!» — Maija oli ihan haltioissaan.
»Vieras herra, mitä iloa meillä hänestä», sanoi Eevi hiukan hymyillen
Maijan innostukselle.
»Niin, mutta Suomesta! Saa taas kerran kuulla puhetta, jota ymmärtää.»
Vähitellen sai Maija innostuksensa Eeviinkin tartutetuksi, ja oikein uteliaana odotti hän Maijan palaamista, kun tämä puolisen aikaan oli mennyt silmälläpitämään ruokasaliin kokoontuvia herroja.
Kauanpa Maija viipyikin. — Eevi kävi jo ihan kärsimättömäksi. Mutta
Maija sitävastoin odotti levollisena, kunnes sai asiansa toimitetuksi.
Kun herrat kokoontuivat ruokasaliin, ei Maija heidän joukossaan huomannut ainoatakaan uutta tulokasta, siksi jäi hän odottamaan aterian päättymistä. Hän oli juuri syventynyt miettimään, miten pian hänen uudet kenkänsä täällä tunturilla olivat vanhoiksi kuluneet, kun herrat alkoivat ruokasalista poistua.
Nyt silmät auki!
Voi — Maija löi kätensä yhteen niin että läiskähti. Hän oli nähnyt erään herran lähestyvän tuota tunnettua takkia, heittävän sen hartioilleen ja poistuvan. Melkein lentämällä meni Maija. »Voi hyvänen aika, rouva kulta», sanoi hän läähättäen, »se on se meidän tohtorin poika, se Erkki herra.»
Erkki herra! Nyt vasta Eevi ymmärsi, ja miten kummasti se vaikutti häneen! Häntä ihan vapisutti äkillisestä mielenliikutuksesta. Erkki ja hän tapaisivat siis toisensa täällä, tapaisivat pitkän eron jälkeen! — Ainoastaan kerran olivat he toisensa nähneet, sittenkun Eevi Soinamosta muutti, ja silloinkin aivan pikipäin. Hyvin vähän oli Eevi Erkistä kuullutkin, oikeastaan ei muuta kuin että hän oli lueskellut Helsingissä, kunnes viime talvena äitinsä kuoltua oli matkustanut ulkomaille. Ja nyt —!
Maija innostui kertomaan tapauksen toisensa jälkeen Eevin ja Erkin yhteisistä leikeistä. Eevi kuunteli, ja kotimuistoihin liittyivät nyt muistot lapsuuden leikkitoverista. Lujin sitein kietoi hänet menneisyys. Pois väistyivät tajunnasta viime vuodet, pois nykyhetkikin. Menneisyys palasi, palasi lapsuus muistoinensa, sen olot, sen tunteet, sen leikit ja työt.
Ensimäinen nykyisyyteen kohdistuva ajatus oli: »milloin me toisemme tapaamme.» Maija tahtoi mennä Erkkiä etsimään, mutta siihen ei Eevi suostunut. Tottahan he muutenkin tapaisivat! — Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä ketään kuulunut. Aurinko alkoi jo laskea. Silloin täytyi Eevin, joskin vastahakoisesti, mennä levolle.
Seuraavana aamuna oli Eevi entistä väsyneempi. Yö oli ollut levoton. Hän oli unissaan laulanut, noussut istumaan ja yhtenään puhellut Soinamosta. Mutta väsymyksestä huolimatta tahtoi hän verannalle, ja joka kerran, kun kuului läheneviä askelia, säpsähti hän. Mutta aamupuoli kului, eikä Erkkiä kuulunut. Oli jo iltapäivä. Silloin astui hän äkkiarvaamatta verannalle, aluksi huomaamatta ketään.
»Hyvää päivää!» sanoi Eevi.
Hän kääntyi äkkiä.
»Tunnetteko vielä?»
»Eevi, sinä täällä?» Hän läheni, ja he ojensivat kättä toisilleen.
»Niin», sanoi Eevi, »olen tullut terveyttä hakemaan pitkällisen kitumisen jälkeen. Etkö istu?»
Erkki nosti tuolin lähemmä ja istuutui. »Vuosia on vierinyt siitä, kun tapasimme.»
»Niin on. Paljon on tapahtunut.»
»Paljon.»
»Sinun äitisikin on kuollut.»
Kävi kuin tuskan värähdys Erkin kasvoilla. »Kuollut on. Vähää ennen, kun
Suomi suruun pukeutui, aloin omaa äitiäni surra.»
»Siinä oli surua paljon.»
»Niin oli. Paljon kadotin lyhyessä ajassa.» Erkin oli hetkisen vaikea salata liikutustaan. Sitten jatkoi hän tyynesti mutta surunvoittoisesti: »Hautajaistunnelmaa ei silloin ollut yksin kuolinhuoneissa, sitä tapasi joka talossa ja joka sydämessä.»
»Ei ole ihmettä, että elämä nyt tuntuu niin toivottomalta», sanoi siihen
Eevi, »etenkin kun vielä itsekin on sairaana.»
»Toivottomuutta en kuitenkaan voi pitää oikeutettuna, en yksityisessä enkä yhteisessä surussamme.»
»Vaan entä kun toivottomuus tulee?»
»Sen voimme Jumalan avulla voittaa, sen tiedän kokemuksesta. Etkö muista, miten alakuloinen ja arka olin pienenä? Kauan kehityin samaan suuntaan, mutta sitten tapahtui käänne. Olen siitä Jumalalle kiitollinen, sillä luulen, ettei elämästämme ole hyötyä, ei itsellemme eikä muille niin kauan, kun ainoastaan suremme sen surkeutta ja toivomme täältä pois. Täällä on meillä tehtävämme ja täällä täytyy meidän uskoa valoon, vapauteen ja Jumalan voimaan.» Erkki oikaisihe tätä sanoessaan, ja näytti siltä kuin hän hartioiltaan olisi heittänyt kuorman, joka hänet hetkeksi oli maahan painanut. Hänen katseensa oli nyt tyyni ja kirkas.
»Sinä olet muuttunut», sanoi Eevi. »Sinussa on entistä enemmän voimaa ja reippautta.»
»Se on hauska se! Toivon muutoksen olevan kestävää, sillä se on tullut surussa koetelluksi.»
»Kuules», sanoi Eevi äkkiä, »täytyy kysyä, kun en tiedä. Oletko kihloissa, kenties jo naimisissakin?»
Erkki näytti tyhjää vasenta kättään. »Olen yksin, niinkuin näet.»
»Yksin», toisti Eevi alakuloisesti.
»Niin, löytyy niitä, joiden on jääminen yksin, jotta heidän sydämensä laajentuisi ja he todella oppisivat rakastamaan. Minulla oli liian ahdas sydän», lisäsi hän vähän surumielisesti. »Lieneekö se nyt edes laajentunut.»
»Ainakin olet entistä paljoa ystävällisempi», sanoi Eevi. Hänen täytyi keksiä jotakin sanoakseen, hänen kävi Erkkiä niin kovin sääli.
Kun Erkki myöhemmällä nousi lähteäkseen, ojensi Eevi hänelle kättä, sanoen: »Olen iloinen siitä, että täällä yhdyimme. Yksin ja sairaana vieraalla maalla ei ole hyvä olla. Tuntuu kotoiselta, kun on edes joku ystävä läheisyydessä.»
Erkki oli juuri vähää ennen ollut kahdenvaiheilla, jäädäkö tänne, vai jatkaako matkaansa toiseen tunturiseutuun. Nyt teki hän päätöksensä. Hän jäi.
* * * * *
Aunen kuoltua oli Erkki melkein kuumeen tapaisesti ryhtynyt lukujaan jatkamaan. Mutta työ ei käynyt, ja Erkki aikoi vanhempainsa pyynnöstä matkustaa ulkomaille. Silloin sairastui tohtorinna Selmer. Tauti, joskin aluksi lievää laatua, kääntyi vaaralliseksi, ja pian sai Erkki kätkeä hänetkin maanpoveen. — Hän oli nyt jäänyt kaikesta rakkaimmastaan, jäänyt yksin elämän taisteluihin. Tyhjyys tuntui ammottavalta, ja suru oli hänet murtaa, mutta hän tiesi, mistä löytää lohdutusta. Selvemmin kuin koskaan ennen käsitti hän, että se usko, joka oli tehnyt hänen äitinsä elämän siunaukseksi, ja joka Aunenkin sekä elämän että kuoleman oli tehnyt niin autuaallisen onnelliseksi, oli ainoa, joka taisi antaa arvoa elämälle, antaa selvitystä sen tarkoitukselle, ja tyydytystä hengen syvimmälle kaipuulle. Se taisi särjetyimmällekin sydämelle antaa uutta voimaa, uutta rauhaa ja iloa.
Tämä kokemus esti Erkkiä sortumasta. Vain kuonaa poltti suru pois hänen sielustansa. Karaistuna, puhdistuneena alkoi hän elämän kuin uudelleen.
Erkki oli ulkomaille tultuansa ryhtynyt lukujaan jatkamaan, mutta vaikeaksi kävi työ siellä, senjälkeen kun kotimaasta alkoi kuulua kummia surusanomia. Hänen mielensä paloi kotiin, Suomeen, omaan maahan ja oman kansan keskuuteen. Suru tuntui vieraalla maalla ja vierasten keskellä vieläkin vaikeammalta.
Erkki oli jo paluumatkalla, kun erään lääkärin kehoituksesta päätti oleskella pari kuukautta jossain tunturiseudussa, siellä ensin voimistuakseen. Olihan ymmärtäväisintä malttaa mieltään ja koota voimia. — Mitä muuten tähän vastaiseen työhön tuli, oli Erkki vielä epävarma sen laadusta. Mutta Aunen viime pyyntö oli syvälle painunut hänen mieleensä, ja millaiseksi muuten muodostuisikaan hänen työnsä, tahtoi hän täyttää Aunelle antamansa lupauksen. Hän tahtoi erityisesti muistaa murheen painamia ja heidän hyväkseen työtä tehdä. —
Kohta tavatessaan Eevin, oli Erkki huomannut hänet kärsiväksi, ja siinä oli hänelle kyllin aihetta lapsuudenystävälle omistaa aikaansa. Usein tuli hän kohta aamiaisen syötyään verannalle, missä Eevi istui odottamassa. Milloin luki hän ääneen, milloin keskustelivat he. Aamupäivät varsinkin vietti Erkki Eevin seurassa, usein iltapäivätkin. Mutta yksin ollessaan kuljeskeli hän tuntureilla ristiin rastiin. Hän rakasti yksinäisyyttä niinkuin ennenkin, ja varsinkin täällä, ylevän, yksinkertaisen tunturiluonnon helmassa oli se hänelle paras seura.
Mitä Eeviin tuli, oli elämä tuntureilla hänestä kokonaan muuttunut, sitten kun Erkki tuli sinne. Hän ei syytä siihen itselleen selvitellyt, mutta hän tunsi itsensä nyt kerrankin taas hiukan onnelliseksi. Epäsointuista oli hänen elämänsä tähän asti ollut. Sielun ja ruumiin puolesta sairaana oli hänen täytynyt eteenpäin ponnistella. Nyt oli toisin. Lumoava luonto häntä taas ympäröi. Maija ei tullut taloushuolia valittelemaan, ei tuonut posti haukkumakirjeitä Heikille, eikä kohdannut häntä itseään Heikin surullinen, moittiva katse. Hän oli kuin toinen ihminen. Kotona oli hän tuskainen ja kärttyisä, täällä tyyni. Kotona oli suru katkeraa, täällä rauhallisempaa, melkeinpä suloista. Usein hän tosin itki, itki tietämättä oikeastaan miksi, mutta kesken kyynelten hän hymyili Maijalle, ja Erkille oli hänellä aina ystävällinen sana. — Hän tiesi heidän häntä rakastavan ja säälivän, ja hänen oli niin hyvä olla.
Myötäiset olosuhteet vaikuttivat pian Eevin terveyteen, ja hän alkoi reipastua aivan silminnähtävästi. Erkin seura houkutteli häntä kävelemään aluksi sanatoorion läheisyydessä, sitten ylemmä ja yhä ylemmä. Lääkäri oli tyytyväinen, ja Maija myhähteli itsekseen nähdessään emäntänsä näin voimistuvan. Mutta unettomista öistä ja siitä voimainponnistuksesta, jota nämä kävelyretket kysyivät, ei Maija mitään tiennyt. Ainoa muutos, minkä hän emännässään huomasi, oli, että mieli oli muuttunut hilpeäksi ja puna poskille palannut.
Erkki epäili joskus, oliko Eevin voimistuminen todellista, vaiko ainoastaan hetkellistä ja näennäistä, mutta hän ei tahtonut Maijan mieltä murehduttaa, siksi koetti hän vain itse puolestaan noudattaa mitä suurinta varovaisuutta Eevin suhteen. Usein hiipi hän aterian jälkeen aivan kuin varkain pitemmille kävelyretkilleen, joilla pelkäsi Eevin rasittuvan, mutta nähdessään miten lapsellisesti Eevi suri, jos ei mukaan päässyt, muutti hän menettelyään ja haki hänet ainakin alkumatkaksi seuraksensa. Tavallisesti jätti hän sitten Eevin lepäämään jonnekin tienvarrelle ja jatkoi yksin, mutta palatessaan löysi hän aina Eevin tienvarrella istumasta ja odottamasta.
Näin kulkivat he joka päivä pitemmän tai lyhyemmän matkan yhdessä. Kansa lähitienoilla oppi pian tuntemaan sairaan rouvan, joka tienvarrella lepäsi, ja ystävällisen maisterin, joka hänellä aina oli seurana.
Usein tapahtui, että Erkki kävelyltä palatessaan löysi Eevin keskustelemasta jonkun tunturi-asukkaan kanssa. Joko seisoi reppuselkäinen työmies tiepuolessa, puhellen siitä, miten tuntureilla oltiin ja elettiin, tai oli vaimo istuutunut kivelle sukkaansa kutomaan siksi aikaa, kun Eeville kertoili lapsistaan kotona. — »Kalpeaksi rouvaksi» nimitti kansa Eeviä, mutta »ystävälliseksi» myöskin. He olivat usein nähneet kyyneleen herahtavan hänelle silmään, hänen kuunnellessaan heidän kertomuksiaan, ja ihmetellen olivat he jääneet muistelemaan tuota muukalaista, jonka sydän oli niin lämmin ja hellä, että silmä sai kyyneleitä vuodattamaan, kun kuuli kansan taisteluista karun luonnon kanssa.
»Niin meilläkin taistellaan», kertoi Eevi puolestansa. »Ei siellä tunturikuilut työntekijöitä niele, ei ole kodit kallioitten kupeella, kuten täällä, mutta korvessa hiipii hyinen halla, ja nälkä näännyttää kansaa.»
Kerran tuli hänelle mieleen, että se oli tämän kansan keskuudessa kuin Heikki työnsä teki, sen hyväksi kuin kärsi ja kieltäytyi. Ja kuitenkin — Miten usein olikaan Eevi ollut vastahankaa vetämässä! — Hän muisti pikku riitoja ruuasta, juomasta, vaatetuksesta ja elämän mukavuuksista. Kuka oli niissä kansan puolta pitänyt, sen kansan, joka korpia raatoi, näki nälkää, vilua ja puutetta? Kyllä Eevikin kansaansa rakasti. Hän sääli sen surua, sen kohtalon kovuutta, mutta miten, — miten oli hän teossa tätä rakkauttaan osoittanut?
Hän muisti tuhansia tilaisuuksia, joita olisi tahtonut saada takaisin. Nyt olisi hän ymmärtänyt niitä käyttää. Nyt olivat hänen silmänsä auenneet. Mutta olikohan se jo liian myöhäistä? — — —
Sinä iltana itki Eevi tavallista kauemmin, ja uni karttoi hänen silmäänsä. Niin monenlaiset ajatukset olivat mielessä heränneet. Suuri muutos oli ulkonaisesti tapahtunut hänen elämässään, mutta vielä suuremmaksi tunsi hän muutoksen omassa itsessänsä. Mielen katkeruus ja kärttyisyys oli poissa. Hellät tunteet ja kaikki, mikä hänessä parasta oli, pääsi orastamaan kuin kevätvilja auringon valossa.
Oli Heikki kuitenkin ollut liian ankara. Hän tahtoi taivuttaa, mutta taittoi, tahtoi karaista, mutta kovetutti. Eevin täytyi oikein hymyillä, kun tuli verranneeksi Heikkiä ja Erkkiä toisiinsa. Edellisen näki hän Mooseksena Siinain vuorella, kädessään lain taulut, taustanaan tuli ja leimaus. Erkistä muisti hän sen opetuslapsen, joka rakkauden käskyä julistaen Mestarinsa askeleita seurasi.
Oli todella ihmeellistä, miten suuresti Erkki oli muuttunut. Joskus tosin valtasi hänet vielä suuri, joskin hetkellinen surumielisyys, jonka syytä Eevi ei voinut ymmärtää, mutta muuten oli koko hänen olennossaan jotain niin vapautunutta, niin hilpeää ja samalla syvällistä iloa. Hän oli kuin irtautunut kaikista ajallisuuden ja itsekkäisyyden siteistä. Kaikkea — yksin elämän pikkuseikkojakin — katsoi hän kauniilta ja ylevältä kannalta. Kaikesta löysi hän hyvää, kaikesta iloa ja tilaisuuden iloa valmistaa. Sanatooriossa rakastivat kaikki häntä. Lapset juoksivat riemuiten häntä vastaan, sairaimpienkin katse kirkastui, kun hän läheni, ja »hyvä herra» tai »se kaunis» oli nimi, jolla hänet tunnettiin.
»Erkki», kysyi Eevi äkkiä kerran, heidän istuessaan iltamyöhällä yhdessä sanatoorion verannalla, »voisitkohan sinä koskaan surusta murtua?»
Erkki säpsähti. »Murtumiseksi ei suru ainakaan ole aiottu. Mutta miten kysyt sinä semmoista?»
»Minä kuulin tänä iltana ihmeellisen kertomuksen. Täällä kävi eräs köyhä leski. Eikö hän tullut sinua vastaan? Hän läksi juuri ennenkuin sinä palasit tunturilta?»
»Hän se sitten lie ollut. Näin vaimon, jonka katse ehdottomasti veti huomioni puoleensa. Se oli niin kaunis, aivan kuin kirkastunut.»
»Juuri semmoinen kuin sinulla», ajatteli Eevi itsekseen, mutta ääneensä hän jatkoi: »Minä tuskin jaksoin kuunnella hänen kertomustaan, ja hän on tuon kaiken kokenut. Hänkin oli kerran nuori, iloinen tyttö, ja hänellä oli hyvä ystävä, nimeltä Sören. Yhdessä olivat he leikkineet, yhdessä kasvaneet, ja lopuksi kävivät he yhdessä rippikoulunsa. Sören rakensi tuvan, ja sinne he naimisiin mentyään muuttivat. Sörenin äiti oli kuollut, ja isästään hän ei mitään tiennyt, mutta äiti oli kasvattanut poikaansa hyvin, oli opettanut rehelliseksi ja raittiiksi työntekijäksi. Mitään raittiuslupausta ei Sören kuitenkaan ollut tehnyt. Kun he olivat olleet kolme vuotta naimisissa, syntyi heille poika, ja heidän ilonsa oli nyt ylimmillään. Sören varsinkin oli kuin puolipyörryksissä ilosta. Hän meni tuttaviensa luo pitoihin ja kertoi ilosanoman sielläkin. Kun lopuksi itse pitäjän pastori tarttui lasiin ja ehdotti pienen »Sören Sörensen'in» maljan, sieppasi Sören lasin toverilta, maistoi, joi ja tyhjensi lasin pohjaan asti. Malja juotiin ilossa ja ihastuksessa, mutta se oli heidän perhe-onnensa loppu. Siitä pitäen rupesi Sören juomaan. Hänen vaimonsa sai vähitellen selville, että Sörenin isä oli ollut suuri juoppo. Myrkky oli ollut perintönä jo miehen suonissa ja se rupesi vaikuttamaan samassa kun Sören tyhjensi ensimäisen lasinsa. Kerran — pieni poika oli silloin seitsemän vanha — kävi Sören tunturilla poika muassaan. Siellä oli tuttavia, jotka tarjosivat väkijuomia. Sören joi ja oli vähän humalassa, kun he yhdessä läksivät kotiin. Tie oli liukas. Sören erehtyi etsiessään polkua; jalka luiskahti ja hän syöksyi syvyyteen, työntäen poikaa mennessään. Kun apua vihdoin saapui, saatiin Sören vielä henkiin, mutta pojan pieni ruumis oli murskana isän alla, ja Sören itse jäi raajarikoksi koko elämänsä ajaksi. — — Häntä nyt vaimonsa elättää.»
Eevi lopetti, ja hän tunsi, miten kylmä väre hänen ruumistansa puistatti. Erkkiinkin oli kertomus tehnyt syvän vaikutuksen, sitä syvemmän vielä, kun hän muisti vaimoa, jonka hän tunturipolulla oli kohdannut.
Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi Erkki hiljaa kuin itsekseen: »On todella ihmeellistä, miten vähän ulkonaiset olot vaikuttavat onneemme tai onnettomuuteemme. Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta katsomme elämää: vaadimmeko siltä onnea itsellemme, vai onko onnemme täyttää se tehtävä, minkä Jumala meille on määrännyt.»
»Oh, Erkki, sinä vaadit paljon! Se on kolkko usko, tuo. Se ei lämmitä, ei ilahduta.»
»Etkö sinä itse nähnyt päinvastaista tuossa vaimossa? Kristus sanoo: »Jokainen, joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen.»
He seisoivat nojautuneena verannan puitteita vastaan. Heidän jalkainsa alla avautui syvä, jyrkkä laakso, jonka pohjalla virta kiemurrellen eteenpäin luikerteli. Kuu oli taivaalle noussut, ja sen kelmeässä valossa näytti seutu aaveitten synkältä asunnolta. Särmäiset kalliokielekkeet ammoittivat kuin avoin kita valmiina saalista nielemään, ja sumupilvet laakson pohjalla liikkuivat ja liekkuivat edestakaisin kuin rauhattomat ihmishenget.
»Aika ja ajatukset ovat meitä pettäneet», sanoi Erkki äkkiä. »Meidän täytyy erota. Hyvää yötä!»