XVII.
Tämän illan jälkeen seurustelivat Erkki ja Eevi vielä enemmän toistensa kanssa. Heidän keskustelunsa kävivät nyt yhä syvällisemmiksi, yhä sisältörikkaammiksi ja vakavammiksi. Koskaan puhumatta omista, yksityisistä kokemuksistansa antoi Erkki Eeville mitä parasta hänellä oli. Kärsimyksien kautta saavuttamansa voitot, se mielenlujuus ja rohkeus, se voima, joka kohoutuu yli omien, yksityisten surujen, ja ennen kaikkea se lämmin, palava rakkaus, joka hänen sydämessään sykki jok'ainoata ihmisolentoa kohtaan, teki ehdottomasti Eeviin syvän vaikutuksen. Se oli kehoitus eteenpäin pyrkimiseen, mutta kehoitus, joka samalla antoi voimaa ja halua siihen eikä lannistavasti mieltä masentanut.
Oli mitä ihanin ilta Eevin ja Erkin palatessa eräältä kävelyretkeltä tunturilla. Ei tehnyt vielä kummankaan mieli sisälle, siksi asettuivat he tavalliselle lepopaikalleen sanatoorion läheisyyteen. Aurinko oli juuri mailleen menossa. Taivas oli hehkua täynnä, ja hehkua heijastivat tunturihuiput.
Oli ollut puhetta Eevin ja Erkin voimistumisesta, ja siihen jatkoi nyt
Erkki iloisesti: »Pian saamme suunnata tiemme Suomen rannoille.»
Suomen rannoille! Eevi säpsähti. Miksi tulikaan tuo ajatus hänelle niin odottamattomana ja niin mieltä ahdistavana? Olisihan hänen pitänyt sitä muistaa. Kohta oli hän ollut kaksi kuukautta poissa kotoa, kokonaista kaksi kuukautta. Suloiselta unelmalta olivat tuntuneet nämä viime viikot. Nytkö ne loppuisivat?
»Kotipuoleeni liittyy liian paljon haikeita muistoja.» Hän huokasi. — »Siellä olen sairastellut ja kärsinyt niin paljo. En vielä uskalla ajatella sinne palaamista. Mutta toisin on sinun Erkki. Sano, mitä aiot?»
»Aluksi lähteä isäni luo, sitten tehdä työtä, missä minua paraiten tarvitaan. Elämän kutsumuksen valinta on minulle aina ollut vaikeata, enkä siitä vieläkään ole selvillä. Moni työ-ala minua houkuttelee, puoleensa vetää, mutta ei mikään ehdottomasti omakseen vaadi.» Hän vaipui hetkeksi mietteisiinsä, kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien varassa ja piirteli hajamielisenä kepillään kuvioita hiekkaan. Sitten jatkoi hän verkalleen ja tuumailevasti: »Lääkärin tointa olen pienestä pitäen ihaillut, mutta luontainen taipumus on opintoni toisaalle ohjannut. Samoin on papintoimen, en siihenkään sovellu. Olen pian valmis filosofiantohtori ja opettajaksihan oikeastaan aijon, mutta on silläkin toimella nurja puolensa — tuo ainainen muistitietojen takominen usein vielä kehittymättömiin mieliin. Joskus tuntuu aivan epätoivoiselta, kun ei kutsumukseni minulle selvene.»
Eevi katsoi häneen hämmästyneenä.
»Älähän peljästy», jatkoi hän hymyillen, »asia on minua huolestuttanut, mutta puhe epätoivosta oli kuitenkin liioittelua. Olen viime aikoina ajatellut, että kenties hajanaisista harrastuksistani vielä jotain kokonaista syntyy. Kunhan kotiin pääsen, kyllä siellä työ-alaa avautuu.»
»Kuinka niin?»
»No, ainahan siellä työtä on, nyt etenkin. Kotiseutuni läheisyydessä on sitäpaitsi kansanopisto. Työ siellä minua miellyttäisi suuresti.»
»Onnellinen sinä», huokasi Eevi, »sinulla on elämä edessäsi. Toisin on minun. Syksy on tullut keskellä kesää. Mitä syksyltä toivoa?»
»No, mutta Eevi, kuinka voit niin sanoa? Onhan sinulla miehesi.»
»On, mutta virka vaatii suurimman osan Heikin aikaa. Se on hänellä aina pääasiana. Papin vaimon täytyy semmoiseen tyytyä.»
»Eiköhän niin naineiden ylimalkaan, mutta eihän se onnea estä. Sitä suuriarvoisempi on yhdessä-olo.»
»Koetahan ensin», sanoi Eevi kärttyisesti. Häntä tuskastutti koko keskustelu, ja kuitenkin hän sitä yhä jatkoi. »Kun naimisiin menet, kyllä mielesi muuttuu.»
»Entä jos en mene.»
»Oh, älä kehu, sitä pikemmin menet.»
»Enpä luule. Siinä suhteessa pysyn aina ahdassydämisenä.»
»Kylläpä sinä!» Eevi ei voinut heretä. Hän oli kuin suunniltansa. »Etkö luule, että kukaan sinua pystyisi viehättämään?»
»Kyllä kai.» Erkki oli käynyt hyvin vakavaksi. »Mutta omistaa ystävä, joka minua olisi käsittänyt, olisi ollut minulle onnea liiaksi. Sitä ei suotu.» Erkin katse oli kääntynyt auringon laskuun päin. Eevi ei sitä nähnyt, mutta hänestä oli kuin hehkua hänen kasvoillansa.
Oliko se iltaruskon heijastusta, vai — — oliko se ehken mielenliikutusta?
»Tule», sanoi Erkki äkkiä, »mennään kotiin», ja he menivät.
Mutta sinä yönä ei tullut unta Eevin silmiin. Myrsky kävi hänen mielessänsä. Aaltoina nousi tunne tunnetta vastaan taistelemaan. Milloin nostivat ne hänet korkealle tuskan kuohujen keskelle, milloin heittivät hänet alas pohjattomaan ja synkkään syvyyteen.
Ajatus, että eronhetki läheni, oli Eeville äkkiä tehnyt selvän hänen tunteistansa. Hän tiesi nyt, miksi nämä viime viikot olivat olleet niin suloiset. Joskin ulkonaiset olosuhteet osaltaan olivat siihen vaikuttaneet, oli syvin syy sittenkin ollut Erkin läsnäolo. Hän se ilon oli tullessaan tuonut, tuonut uutta voimaa ja uutta elämänhalua. Hänen ystävällisyytensä oli yhdessäololle suloa antanut. Se oli päivänpaisteena ollut ennen pimeillä elämänpoluilla. Eevi oli sen tuntenut ennenkin, mutta hän ei ollut tahtonut sitä ymmärtää. Hän oli sulkenut silmänsä, mutta nyt niiden täytyi väkisinkin aueta. Hän rakasti Erkkiä. Hän tunsi sen tuskalla, joka oli hänet tukehduttaa. Erkki, Erkki yksin oli hänen päivänpaisteensa, hänen ilonsa ja hänen elämänsä. Mitä olikaan lapsuuden leikkitoveri ollut sen rinnalla, mitä hän nyt oli ystävänä, ystävänä, jolla ei toista vertaistansa?
Erkin suuri ystävyys, se oli aluksi kietonut Eevin, kietonut sitten päivä päivältä yhä lujemmin. Ja nyt tänä iltana, kun hän ymmärsi, että Erkki oli häntä rakastanut, häntä yksin, silloin leimahtivat hänen tunteensa ilmituleen.
Erkki oli rakastanut — — kerran vain, eikä saanut, ketä rakasti. — Jos se toista olisi koskenut, miksi hän ei sitä olisi sanonut? Sehän olisi ollut luonnollista. Nyt hän ainoastaan liikutettuna käänsi pois katseensa. —
Eevin mieleen tulivat tuhannet seikat muistuttamaan Erkin ystävällisyyttä. Nyt vasta hän tuon kaiken ymmärsi. Nyt näki hän Erkin sanat ja teot uudessa, arvaamattomassa valossa.
Äkkiä muisti hän Heikin. Se nimi tuli kuin salama selvältä taivaalta. Heikki, mitä minä vastaan sinun edessäsi? Miten olen minä pitänyt lupaukseni?
Huoneessa oli pimeää, mutta Eevistä tuntui äkkiä kuin Viljo olisi häneen katsonut. Se oli Heikin katse, sitä oli hän aina sanonut. Siinä oli surumielistä lempeyttä, mutta samalla jotain terävää ja läpitunkevaa. »Älä katso», huudahti Eevi ja hyppäsi pystyyn. »Älä katso!» — Hän kätki kasvot käsiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Heikki, Heikki!
Mutta olikohan Eevi häntä koskaan oikein todella rakastanut? Erehdystä lie kaikki ollut, koska hän taisi unhottaa, hän joka ystävilleen aina oli uskollisena pysynyt. Erkin kuva oli sydämessä säilynyt aina lapsuuden ajoilta asti, ja nyt oli se esiin tunkeutunut.
Mutta entä onnenhetket ensi kodissa ja Viljon pienenä ollessa, miten niitä selittää?
Heikin rakkautta ei Eevi hetkeäkään epäillyt. Se oli niin todellista kuin se taisi olla tuommoisen ankaran miehen povessa. Siihen hän täysin luotti. Mutta itsensä suhteen oli hän erehtynyt. Hän oli aina jotain kaivannut ja nyt — nyt oli hän sen löytänyt Erkin rakkaudessa.
Hän muisti untansa. Eikö ollut hänellä oikeutta iloita siitä onnen murusta, joka oli hänelle säästynyt keskellä elämän kolkkoutta?
Kovana kävi taistelu hänen rinnassaan. —
* * * * *
Seuraavana aamuna hiipi Maija kenenkään huomaamatta lääkärin vastaanottohuoneeseen ja selitti selvällä suomenkielellä, että nyt täytyy kiireesti tulla rouvan luo. Sanansa vahvisti hän nykäisemällä tohtoria nutunliepeestä ja niin tuli asia selville. Eevi sai unilääkettä eikä päässyt vuoteestaan. Mutta iltapäivällä oli hän itsepäinen, ja Maijan täytyi joskin vastahakoisesti auttaa emäntäänsä verannalle.
Eevi oli jo tunnin verran siellä istunut, kun kuuli Erkin lähenevän.
»Päivää», tervehti Erkki iloisesti ja istuutui viereen. »Sepä ikävää, että olet heikompi.»
»Mitä siitä», Eevi koetti hymyillä.
»Minä sitä olen kotiinlähtötuumissa. Olisi ollut hauskempi lähteä, jos olisin tiennyt sinun reippaana täällä tuntureilla taivaltavan.»
Eevi ei kuullut, mitä hän sanoi. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus:
Erkki oli lähdössä. Ja miksi? Menikö hän kenties pakoon?
»Isältä tuli kirje tänä aamuna», jatkoi Erkki iloisesti. »Hän on jo kauan minua kaivannut, valittaa nyt vanhuutta ja odottamisen ikävää. Itseänikin kotimaa jo kovasti vetää puoleensa. Olen voimistunut ja voin lähteä. Mutta minä väsytän sinua?» Hän nousi lähteäkseen.
»Ei, ei», esteli Eevi, »puhu sinä, kyllä minä kuulla jaksan.»
»Tänään aamupuolella», jatkoi Erkki, »olen oikein lapsellisesti iloinnut ajatellessani, mitä kaikkea kotiin tultuani tahtoisin toimittaa. Isälle on pää-asia, että olen hänen läheisyydessään. Saan varmaan aikaa paljonkin käytettäväksi, miten itse tahdon. Tuttua ja rakasta on kansa siellä kotipuolessa, olenhan heidän keskuudessaan kasvanut. Heille tahtoisin aikani ja työni omistaa. Voin ystävänä käydä sekä kodeissa että työpaikoissa ja sitä tahtoisinkin tehdä. Sunnuntaisin voin ehken hartaushetkiä pitää ja viikon varrella koulua. Vielä ajattelen sitäkin, miten aikaansaisin pienen sairastuvan. Köyhät saavat sairastaessaan kärsiä niin paljon puutetta. — Tiedän, että tämä tuuma oli äidin lempiajatuksia. Muistatko meillä sen pienen rakennuksen pihan toisessa päässä? Se olisi siihen sopiva. Koettaisin sinne hankkia sairaanhoitajan, ja isä voisi kyllä vielä neuvoillaan auttaa.»
Erkki keskeytti puheensa ja katsoi Eeviin, joka makasi silmät puoliummessa aivan kuin uneen vaipumaisillaan. Nyt hän avasi silmänsä ja nyykäytti päätään. »Jatka vaan!» Ja Erkki jatkoi: »Sydäntäni lämmittää ajatus saada tehdä työtä kotipuolessa. Toivoen tahtoisin siellä hyvää siementä kylvää, toivoen viimeiseen saakka kansani keskuudessa työskennellä. Mikä meissä koetuksen kestää, se on eloon jäävä, ja vaikka se vielä haudattaisiinkin, on se uudelleen ylösnouseva elämään entistänsä ehompana ja puhtaampana. — Jos tietäisit — ja kai sen tiedätkin, kai sama tunne hallitsee jokaisen suomalaisen sydämessä — miltä tuntuu nyt ajatella työtä kotona. Olemme tähän asti eläneet kuin lapset, jotka vanhempain terveinä ollessa hoitavat kukin omia harrastuksiansa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Kun äiti sairastaa, tai muuten joutuu kärsiväksi, vaivojen ja tuskain murtamaksi, silloin ei poika eikä tytär enää ylinnä ajattele omaa itseään, silloin on äidin, tuon kärsivän auttaminen kaikkien huolena. Siihen kohdistuvat kaikki voimat. Sellaista tulee kai tästä puoleen olemaan meidänkin keskuudessamme. Sama se, missä työmme ja tehtävämme on, kuljemmeko pellon perkaajina työmiesten riveissä tai hengen vainioilla hyvää siementä kylvämässä, kunhan kaikki olemme uskollisia viimeiseen asti!»
»Sinä ehken pidät tätä haaveiluna», jatkoi Erkki uudelleen Eeviin kääntyen, »mutta tuleehan sitä ajatelleeksi tätä kaikkea, kun on povessa polttava halu päästä palvelemaan, eikä vielä tiedä, missä ja miten sitä tehdä.»
Eevi oli kuullut, minkä kuuli. Paljosta ei hän mitään tiennyt. Hänen tajuntaansa ei nyt mahtunut muuta kuin mikä tavalla tahi toisella oli yhteydessä hänen tunteittensa kanssa.
»Nyt menen», sanoi Erkki ja nousi.
»Ei, ei, sinä et saa! Jää vielä hetkeksi. Onnellinen sinä», jatkoi hän kiihkeästi, »jolla on elämä ja onni edessäsi.» (Hän huomasi Erkin surumielisen hymyilyn, ja se vahvisti häntä hänen uskossaan.) »Minä olen murtunut ainaiseksi.»
»Sinä voit Jumalan avulla alkaa uudelleen.»
»Ei», sanoi hän. »Koko elämäni on yksi ainoa suuri erehdys. Millä minä sen sovitan?»
»Sovita anteeksipyynnölläsi ja elämälläsi, mitä sovittaa voit.» — Erkki oli käynyt vakavaksi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tähän oli syynä. Hän luuli jo ennen saaneensa silmäillä Eevin sydämen pohjaan. Hän oli siellä huomannut paljon sairaaloista tunteellisuutta ja surumielisyyttä. Sitä oli hän koettanut haihdutella ja hän luuli siinä osaksi onnistuneensakin. Mistä tulivat nyt nämä kiihkeät tunteenpurkaukset?
Eevi oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Näin istui hän hetken. Sitten kohotti hän päänsä, käänsi katseensa poispäin ja huudahti tuskallisesti: »Erkki, rakas Erkki, anna anteeksi!»
Erkki vavahti. Oliko hän ymmärtänyt oikein? — Hän ei ennättänyt tuumailla. Vaistomaisesti teki hän päätöksensä.
»Eevi», sanoi hän vakavasti, »voitko sinä hetken minua kuunnella?» Ja niin alkoi hän kertoa. Hän puhui lapsuutensa päivistä ja nuoruudestaan, miten yksin hän silloin oli ollut, miten äiti oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja hänen kaikkensa. Sitten loi hän kuvan Aunesta, kuvan vienon ja puhtoisen. Hän kertoi, miten suuri heidän onnensa oli ollut ja miten lyhyt. »Sinä ymmärrät nyt», lisäsi hän silmin seuraten aurinkoa, joka vaipui lumipeitteisten tunturihuippujen taakse, »ettei mainen onni minulle hymyile. Semmoista on elämäni kuin tuo aleneva aurinko. Muille maille on se menemässä. Sieltä onneni etsin. Mutta», jatkoi hän, »kunpa elämäni kuitenkin noin saisi heittää heijastuksen jälkeensä! Se on ainoa onni, jota täällä toivon.»
Hän oli hetkeksi unohtanut Eevin. Katse kirkkautta säteillen seurasi hän valoa, joka tulvana virtaili tunturirinteille. Oli sunnuntai hänen sielussaan, oli syvä pyhäinen rauha. Hän oli kuullut tuskanhuudot omassa povessaan, kuullut valitushuutoja kautta kärsivän ihmiskunnan. Hän oli nähnyt myrskyjen käyvän elämän merellä ja oli tuntenut taistelujen ankaruutta. Mutta — hän oli myöskin nähnyt Ihmisenpojan aalloille astuvan ja laineitten laskeutuvan lepoon hänen jalkojensa juureen. Valituksia voimakkaampana oli rauhan ja rakkauden sanoma kaikunut.
Äkkiä muisti hän Eevin. Kääntyen hänen puoleensa jatkoi hän lempeästi: »Nyt hyvästi, ja Jumala sinua auttakoon! Jos emme täällä tapaisi, toivon yhtyvämme siellä, missä syntiä ja vajavuutta ei enään ole, missä Jumala on kaikki kaikessa.»
Hän nousi ja aikoi mennä, mutta Eevin tuskallinen katse hänet hetkeksi pysäytti. Hän sulki lapsuusystävän laihtuneen käden omaansa ja sanoi hiljaa: »Kovana käyvät myrskyt elämän merellä. Yksi vaan voi varjella.»