XVIII.
Elokuun päivä paistoi. Tunturien lomitse päilyi kirkkaana pienen lammen pinta, ja riemukkaasti riensi tunturipuro kivistä uraansa sen syvyyteen. Mutta Eevin sairashuoneeseen ei päässyt päivä pilkistämään. Ikkunaverhot olivat alasvedettyinä, ja Maija askarteli hiljaa huoneen puolihämärässä.
Vuoteesta kuului silloin heikko ääni: »Mitä kello on?»
»Puoli kaksitoista.»
Hitaastipa aika kului! Eevi painoi silmänsä umpeen ja nukahti. Hän oli vain hetkisen nukkunut, kun ovi hiljaa avautui. »Pastori! — Herra siunatkoon, voi pastori kulta, kun tulitte!» Maija syleili nyyhkien Heikin polvia.
»Miten täällä jaksetaan?»
»Huonosti, huonosti.» Maija pudisti päätään. Heikki läheni vuodetta ja jäi siihen äänettömänä katselemaan nukkuvaa, kunnes tämä viimein katseesta heräsi.
»Heikki!»
Hän kumartui häntä suutelemaan. Sitten istuutui hän vuoteen laidalle
Eevin käsi omassaan. —
* * * * *
Oli ollut puhetta kotimatkasta, mutta lääkäri sanoi Eeviä liian heikoksi. Ei siis ollut matkaa ajattelemistakaan. Oli aamupäivä. Maija oli mennyt Viljoa kävelyttämään, ja Heikki istui yksin sairaan luona.
»Tule lähemmä», pyysi Eevi, tahtoisin puhua sinulle niin kauan kuin vielä jaksan, — puhua suoremmin kuin koskaan ennen. Älä luule», jatkoi hän kuin anteeksi pyytäen, »että sinua ehdoin tahdoin olen pettänyt. Olen pettänyt itseäni kaikkein enin. Koko elämäni on ollut suuri erehdys. Minä aloin sen unelmoiden itsekästä onnea, ja minä olen niittänyt, mitä kylvin. 'Jokainen, joka pyytää henkeään vapahtaa, hän kadottaa sen', Nyt ymmärrän tuon todeksi, vaikka en ennen ole tahtonut sitä uskoa. Minä tunsin Jumalan tahdon, mutta annoin omalle itsekkäisyydelleni etusijan. Laskin tunteeni valloilleen. Ne tulivat tekojeni ohjaajiksi, kun sitten näin sinun lujuutesi, miten rehellisesti sinä omaatuntoasi noudatit, säikähdin aluksi, mutta sitte rauhoitin itseäni sillä, että sinusta saisin tuen ja sinun rinnallasi tulisin paremmaksi. Mutta sisimmässäni unelmoin onnea, jota sinun rakkautesi minulle tuottaisi. — Tulivat vastoinkäymiset ja ihmisten moitteet — minä huomasin pettyneeni ja syytin sinua. Rakkaus Viljoon on ollut puhtaampaa, mutta ei sekään saattanut minua itseäni tuntemaan.»
Eevi oli puhunut nopeaan kuin keskeyttämistä peljäten. Nyt vaipui hän hetkeksi väsyneenä vuoteelle. Sitten jatkoi hän, lyhyesti mutta suoraan kertoen kaikesta, mitä tuntureilla oli tapahtunut. Heikki kuunteli häntä keskeyttämättä.
»Erkin kertomus itsestään», jatkoi Eevi, palautti minut järkeeni. Jäin yksin — minulle selveni kaikki ja tuli ikävä sinua. — Kuolema on nyt edessäni — synkkä, pelottava kuolema, ja takanapäin on turhaan kulunut ihmiselämä. Oi Heikki, Heikki, se on kauheaa!» Hän vaipui vuoteelleen. Hänen silmänsä olivat kuivat ja kyynelettömät, mutta koko ruumis vapisi, ja tuskanhiki oli otsalle noussut.
Heikki istui vuoteen laidalle pitäen Eevin kättä omassaan. Hän odotti, kunnes Eevi vähän tyyntyi, sitten sanoi hän hitaasti ja painavasti: »Ihmisenpoika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut oli.»
Eevi ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua pyysi hän hiljaa:
»Heikki, anna anteeksi.»
»Anteeksi antakaa toinen toisillenne, niinkuin myös Kristus on teille anteeksi antanut.» — »Paljon olisi minunkin puoleltani pitänyt olla toisin.»
Eevi ei vastannut mitään.
»Eikö välimme nyt ole selvä, Eevi rakas?»
Silloin aukeni Eeviltä kyynelten sulku, ja hän itki, itki niinkuin ei koskaan ennen elämänsä päivinä. Oma onni ja omat pettymykset olivat häneltä unohtuneet. Katumuksen kyyneleitä hän vuodatti, ja ne virtasivat kuin keväinen sade, joka roudan maasta sulattaa, pehmittää sen ja tekee sen hedelmääkantavaksi.
He olivat kahden, Heikki ja hän, rehellisinä ja nöyrtyneinä toinen toisensa edessä, ja he tulivat nyt lähemmäksi toisiaan kuin ennen vuosien kuluessa.
Myöhemmin, kun Maija oli palannut, ja Viljo hiljaisena leikitteli huoneen lattialla, viittasi Eevi Heikkiä luokseen. »Olen tässä ajatellut», sanoi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti, »että, jos ei elämästäni, muuta hyötyä olekaan, voi se ehken olla varoitukseksi. Muista sitä, kun kasvatat Viljoa. Hän on poika, — olen siitä nyt iloinen, vaikka ennen sitä välistä surin. Mutta vaikka hän on poika, on hänellä paljo minulta perittyä. Kasvata häntä ymmärtäväisemmin kuin mitä minä olisin tehnyt. Karaise ja reipastuta, mutta älä ole kova! Koskettele hellävaroin helliä tunteita.»
»Minä tahdon koettaa. Ehken minäkin olen jotain oppinut.» Äänessä oli itkua.
»Muista vanhempiani», kuiskasi Eevi, »ja vie terveiseni Soinamoon.»
Se oli hänen viimeinen pyyntönsä.
* * * * *
Oli satanut rankasti. Virtana oli vesi maahan valunut, ja tuulispää oli puita puistellut kuin taittamalla. Mutta juuri kun virttä veisattiin Eevin haudalla, pääsi aurinko pilvien peitosta. Kastekyynelin hymyili hänelle kotoinen luonto, hymyili kuin onni hänen elämänsä viime hetkinä. Heikin tahdosta lepäsi hän nyt kotipitäjänsä hautausmaalla, jonne kuuluivat kotoisen kosken kuohut ja humina Soinamon suuresta puistosta.