Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

by Mark Twain

ENSIMMÄINEN OSA.

Ensimmäinen luku.

Jos te, hyvät ihmiset, ette ole sattuneet lukemaan erästä kirjaa, jonka nimi on "Tom Sawyerin seikkailut", niin ette ollenkaan tiedä, mikä mies minä olen; mutta se voikin olla yhdentekevää. Sen kirjan on rapsinut kokoon herra Mark Twain, ja hän kertoo, kun kertookin, tosia, enimmäkseen. Niin, kyllähän hän panee vähän liikojakin paikkapaikoin, mutta paraasta päästä on kaikki totta. No, vähät siitä nyt. Enpä juur koskaan ole nähnyt ihmistä, joka ei olis valehellut vähäsen, kun niin sopi, paitse Polly tätiä tai leskirouva Douglasia tai kenties Maryä. Niin, Polly tädistä — Tomin tädistä, tietysti, eikä minun — ja Marystä ja Douglas ämmästä ja niistä kaikista muista kerrotaan siinä kirjassa, joka nyt enimmäkseen on tosi kirja, pienillä lisäyksillä, kuten vasta sanoin.

Kirja loppuu tällä viisin: Tom ja minä onnistuimme nuuskimaan kynsiimme sen vanhan raha-arkun, jonka varkaat olivat kätkeneet luolaan, ja se teki meistä upporikkaat ihmiset. Me saatiin ummelleen kuusi tuhatta dollaria mieheen, vieläpä selvässä kullassa kaikki tyyni. Se oli kauhea kasa rahoja, kun ne kaikki oli ladottu yhteen läjään. No, tuomari Thatcher otti koko rykelmän lukkonsa taa ja ryhtyi juoniin, että me saatiin niistä korkoa. Siitä lähti yksi dollari päivässä pitkin koko vuotta meille kullekin, — ja se on enemmän rahaa kuin kukaan hevillä voi menettää, vaikka kuinka kokis. Ja rouva Douglas, hän otti minut ottopojakseen ja sanoi tahtovansa sievistää minua; mutta vaikka ämmä räyskä kyllä oli hyvinkin siivo minua kohtaan, niin saivarteli hän yhtä kaikki niin turhantarkasti kaikkia, enkä minäkään puolestani ollut tottunut virumaan alinomaa kotona sillä viisin, niin että minä kerrassaankin ikävystyin tuohon elämään, ja eräänä päivänä annoin, kun annoinkin, palttua koko sievistykselle ja lippasin tieheni. Puin päälleni vanhat repaleiset vaatteeni taas, jotka tuntuivat kodikkailta ja luonnollisilta, ja nukuin öisin vanhassa sokuritynnyrissä niinkuin ennen maailmassa ja voin paksusti ja olin iloinen ja tyytyväinen. Mutta Tom Sawyer, hän haki minut jälleen kynsiinsä ja sanoi paraikaa hommaavansa ryövärijoukkoa, johon minäkin saisin tulla, kunhan vain lähtisin takasin leskirouvan luo ja käyttäisin itseäni kunnollisesti, sillä hän tahtoi vain kunnollista väkeä joukkoonsa, sanoi hän. No, se kävi mukiinsa se, ja niinpä siis pötkin takasin lesken luo.

Rouva räyskä tietysti porasi, kuinkas muuten, ja haukkui minua eksyneeksi lammas-raukaksi ja jumala tiesi miksi, vaikka tiesinhän minä, ett'ei hän sillä mitään pahaa meinannut, ämmä parka. Ja niin hän puki päälleni nuo siunatut uudet vaatteet taas, niin etten saanut muuta tehdä kuin hikoilla ja hikoilla vain alinomaa ja tuntea itseni ahdistetuksi ja litistyneeksi kuin ahven merrassa sekä edestä että takaa. Ja niin alkoi taas kaikki tyyni, aivan säntillensä entiseen malliin. Joka kerta kuin piti syötämän, kilisteli hän kulkusella, ja silloinkos mukamas piti olla paikalla heti. Ja kun sitten oli päästy pöytään, niin älä luulekkaan, ett' olis saanut iskeä kyntensä ruokiin siinä samassa, vaikka kuink' olis ollut nälkä; ei, mitä vielä! Ensiksi piti ämmän aina istua hyvän aikaa pää kallellaan ja kädet ristissä ja mumista jotain itsekseen, aivan kuin ei olis tyytynyt ruokaan; ja sitä nyt tosiaankaan ei sopinut moittia — pait tietysti että, kun joka laji saa kiehua itsekseen, niin siitä niin sanoakseni ei tule niin mehevää kuin jos paiskataan pataan vähä kutakin ja liemi saa sotkeutua yhteen miten sopii. Ompahan kuin sillä viisin luiskahtais paremmin alas nielusta, niin sanoakseni.

No, syötyämme illallista, tuli hän retustaen kirjaa kädessään ja alkoi opettaa minulle Mooseksesta ja Faaraon tyttärestä ja heidän kaltaisistaan, ja minä vaivanen sain hikoilla ja puhkua aika lailla päntätäkseni nuo jutut päähäni. Mutta mitäs ollakkaan, eräänä päivänä kiepsahti hänen kieleltään, että lopultakin tuo Mooses jo oli kuollut monta monituista vuotta sitten, ja niinpä en enää piitannut paljo mitään koko keitoksesta. En ole koskaan voinut käsittää, mitä hyötyä siitä on, että puuhataan kuolleiden ihmisten kanssa.

Mutta kesken kaikkea tuli päälleni ankara halu poltella vähäsen, ja niinpä kysyin leskeltä, saisinko sitä tehdä. Mutta johan nyt! Ämmä räyskä sanoi, että se mukamas oli paha ja syntinen tapa ja päälle päätteeksi siivotonta ja että minun täytyi koettaa siitä tykkänään luopua. Jaa, tuollaisia ovat ihmiset tässä maailmassa, kun tahtovat päätellä asioista, joita eivät ensinkään ymmärrä. Siinä piti hän nyt kanssani semmoista elämää tuosta Mooseksesta, joka, minun tietääkseni ainakin, ei edes ollut sukua hänelle eläissään eikä muutenkaan hyödyksi yhdellekkään ihmiselle, koska hän oli kuollut, — ja sittenkään se kuivettunut rouva ei suonut, että minä vaivanen olisin saanut tehdä jotakin, joka todellakin oli vähän hauskaa. Ja päälle päätteeksi niin hän itse nuuskasi; mutta se tietysti oli oikein, koska hän sitä teki.

No, justiin siihen aikaan muutti hänen sisarensa, fröökynä Watson, meille. Hän oli hyvin laiha ihminen ja kävi lasisilmät nenällään; ja tuskin oli hän ollut kahta päivää meillä, kun yks kaks kävi kimppuuni aapiskirjalla. Hän jauhoi sitä noin tunnin ajan, kunnes rouva Douglas sanoi, ett' oli jo aika heretä. Ja totta maarian, minä en olis kestänyt sitä kauvemmin. Mutta sitten kävi vielä kahta hullummin; minä, näettenkös, tietystä en saattanut istua rauhassa, ja fröökynä Watson hän tuskistui, ja niin hän sitten jankutti ja nalkutti yhtä mittaa: "Älä pane tuolla tavoin jalkojas pöydän jalalle, Huckleberry" — taikka — "älä istu noin niska kyyryssä, Huckleberry - selkä suorana!" — taikkapa näin: "ei saa tuolla tavoin haukotella ja ojennella jalkojaan ja käsiään, Huckleberry; se on sopimatonta, poikaseni!" Lopuksi niin rupes hän kertomaan mulle siitä pahasta paikasta, johon huonot ihmiset tulevat kuoltuaan, ja niinpä sanoin minä, että suorastaan ikävöin sinne. No, siitäkös nyt nousi elämää, vaikk' enhän minä sillä mitään pahaa tarkottanut; — tekihän vain vähän mieleni muutosta, enkä siinä vähästä puolestani pitänyt niin suurta lukua mihin tulisin. Mutta fröökynä Watson hän sanoi, että s'oli suorastaan syntiä puhua sillä lailla; hän mukamas ei mistäkään hinnasta laskisi semmoisia sanoja suustaan; ja hän aikoi vissistikin elää sillä kurin, että hän joteskin taatusti tulis siihen toiseen paikkaan, johon hyvät ihmiset tulee. Minä puolestani en juur nähnyt mitään etua siitä, että tulisin samaan paikkaan, johon hän oli menossa, ja niinpä ajattelin hiljaisesti mielessäni, etten panisi kahta kortta ristiin sitä varten. Mutta empä hiiskunut sanaakaan, sillä tiesinhän, että siitä vain olis tullut harmia, jos olisin puhunut suuni puhtaaksi.

Sitten jutteli hän mulle jos jotakin tuosta paikasta, johon hänen niin teki mieli. Hän sanoi, että siellä mukamas ei olis mitään muuta tekemistä kuin kuleksia päiväkaudet harppu kädessä ja laulaa minkä kurkusta lähti, ijankaikkiseen aikaan asti. Sehän nyt tietysti ei minusta tuntunut niin erittäin hauskalta. Mutta pidinpä suuni kiinni. Minä vain kysyin luuliko hän, että Tom Sawyer tulis sinne, ja silloin hän sanoi, että se ei lainkaan ollut luultavaa. No, se nyt ainakin minua ilahutti, sillä halusinpa hartaasti, että me kaksi saisimme olla yhdessä.

Tuolla lailla otteli hän kanssani ja jankutti, niin että lopulta oikein suutuin. Viimein he kutsuivat neekerit sisään ja pitivät iltarukouksen, ja sitten meni kukin karsinaansa. Menin ylös kamariini ja panin kynttilän pöydälle. Sitten istuin ikkunaan ja koin ajatella jotakin hauskaa, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Olin niin kyllästynyt koko maailmaan, että tahdoin kuolla. Taivas oli tähdessä, ja lehdet puissa rapisivat, niin ett' oikein pöyristytti; sitten kuulin pöllön äänen, joka ulvoi siks' että joku oli kuollut, ja sitten koiran äänen, joka ulvoi siks' että jonku piti kuoleman; ja sitten tuumas tuuli kuiskata jotain korvaani, jota kuolemaksenikaan en voinut ymmärtää, kunnes oikein rupesi värisyttämään selkäpiitäni. Hetken perästä kuulin kaukaa metsästä tuommoisen hirvittävän ulvonnan, johon kummitukset puhkeevat kun niillä on jotakin sisussaan, josta mielellään tahtoisit puhua; mutta ne ei millään kurin voi ääntää niin, että kukaan heitä ymmärtäisi, ja sen takia saavat ne laahustaa ympäri alinomaa kummitellen, saamatta rauhaa haudassaan. Rupesi jo mieleni käymään kovin koleaksi, ja minä vain halusin jotain seuraa. Yks kaks tuli siinä muuan hämähäkki pasteeraillen pitkin olkapäätäni, ja kun minun piti puistaa se päältäni, niin lensi se suoraa päätä kynttilän liekkiin ja paloi poroksi ennenkun ennätin sitä auttaa. Nythän tietää jok'ikinen ihminen, että tuskin on mitään niin onnetonta kuin se, kun sattuu tappamaan hämähäkin; ja minä peljästyin niin kovasti, ett' oikein värisin västissäni. Nousin seisomaan ja käännyin kolme kertaa ympäri ja tein kultakin kerralta ristinmerkin rintaani; ja sitten sidoin langanpätkän suortuvan ympäri tukassani, torjuakseni sillä viisin onnettomuutta mahdollisuuden mukaan. Mutt' eipä minusta sittenkään tuntunut oikein turvalliselta. Se temppu on oikeastaan tehtävä, kun hukataan löydetty hevosenkenkä eikä saateta sitä naulata ovenkamanaan; mutta enhän ollut koskaan kuullut, että siit' olis mitään apua, jos onnettomuus olis tulossa hämähäkin tähden.

No, mitäpä siihen nyt teki? Minä painoinkin puuta jälleen ja otin framille piippuni ja rupesin polttelemaan; pitihän saamani jotain lohdutusta, ja nyt nukkua torkkui koko talo, niin ettei leskirouva voinut saada mitään tietää, Hetken kuluttua kuulin torninkellon soivan — bom-bom-bom — kakstoista kertaa. Sitten hiljeni taas kaikki tyyni, hiljeni hiljenemistään. Mutta mitäs ollakkaan, niin kuulin puunoksan risahtavan poikki alhaalla yöhämärässä; ja siellä liikkui jotakin. Istuin ääneti, korvat pystyssä. Sitten kuulin nau'uttavan: "niau! niau!" hyvin hiljaa. No, sepäs toki hauskaa! — "niau! niau!" vastasin minäkin hyvin hiljaa. Sitten sammutin kynttilän ja ryömin ikkunasta verandan katolle. Sitten laskin alas maahan ja pujahdin puiden väliin; ja siellä seisoi, kun seisoikin, Tom Sawyer minua odottamassa.

Toinen luku.

Me hiivittiin eteenpäin varvasnenällä pitkin pientä polkua, joka kävi puiden välistä puutarhan toiseen päähän, ja me koettiin olla hyvin varovaisia ja käytiin kyyryssä, ettei päämme puskisi puunoksiin. Mutta kuitenkin minä siinä kompastuin muutamaan juureen, justiin kun oltiin vastapäätä kyökinovea, aika rytinällä. Me kyykistyttiin heti alas ja olimme hyvin hiljaa. Fröökynä Watsonin neekeri, Jim, istui kyökinovessa; näimme hänet hyvin selvästi, sillä kyökissä, oli valoa. Hän nousi heti seisaalle, kurotteli kaulaansa kuin kurki ja kuunteli korvat pystyssä. Sitten sanoi hän:

"Kuka siell'on?"

Nyt kuunteli hän taas tuokion aikaa, ja sitten hiipi hänkin eteenpäin varvasnenällä, ihan niinkuin me äsken, kunnes seisoi melkein aivan keskivälissämme; olisimme melkein ulottuneet häneen käsillämme. Meni nyt vissistikin monta minuuttia äpö ääneti, niin ett'ei kukaan meistä vetänyt henkeäänkään, siinä kaikin ollessamme likitysten. Yks kaks rupes toinen jalkani syhymään. En tietysti uskaltanut liikuttaa sormeakaan. Sitten alkoi syhyttää toista korvaani ja sitten selkää, aivan hartiain keskeltä, kunnes luulin kuolevani siihen paikkaan, joll'en sais vähän kynsiä nahka riepuani. Tuo syyhy on jotakin kummallista! Olen sen huomannut monasti perästäpäinkin. Se alkaa aina ahdistaa juur kun on seurassa herrasväen kanssa taikka hautajaisissa, taikkapa juur kun kokee parastaan saadakseen unta kun ei uneta — niin, kun vain on jossain tilassa, jossa ei käy laatuun ruveta kynsimään itseään, niin silloin voi panna päänsä panttiin, että se alkaa. No, hetken päästä sanoo siinä Jim:

"Kuulkas nyt, mitä värkkiä te ootta? Missä ootta? Piru vie kuulinki jotain. Jaa-a, jos että vastaa, niin tiiän mä mitä mä teen. Min' istun tähän enkä liiku paikaltakaan, ennenk' olen kuullu sen uuestaan."

Ja kas niin! Siihen paiskautui hän istumaan ihan keskiväliin Tomia ja minua. Hän nojasi selkänsä puuta vastaan ja ojensi ulos raajansa, kunnes toinen hänen kintuistaan lähes liipasi minun toiseen jalkaani. Nyt tietysti rupesi nenäni syhymään; ja sitä syhytti niin, että vesi pusertui silmistäni, mutta minä vain en uskaltanut liikuttaa sormenpäätäkään. Sitten alkoi syhyä nenän sisässä, sitten pani se kauhea painajainen sääriäni. En kuolemaksenikaan enää tietänyt miten pysyisin rauhassa. Tätä kurjuutta lienee kestänyt noin kuus seitsemän minuutia, mutta kyllä se minusta tuntui paljon pitemmältä, s'on vissiä se. Lopulta syhytti minua yhdestätoista eri paikasta. En luullut kestäväni sitä, en silmänräpäystäkään enään; mutta purinhan kuitenkin hammasta kuin vimmattu ja koin pitää puoliani. Siinä samassa rupesi Jim hengittämään jotenkin raskaasti; sitten alkoi hän kuorsata ja veteli hirsiä kuin mies — ja siihen loppui se hornanpeli.

Tom antoi mulle merkin, — pienen maiskutuksen suullaan — ja me ryömittiin varovasti tiehemme nelin kontin. Päästyämme noin kymmenen jalkaa poispäin, kuiskasi mulle Tom, että meidän pitäis palata takaisin ja sitoa kurillamme Jim kiinni puuhun; mutta sitä en tahtonut minä, sillä jos hän heräisi ja rupeisi elämöimään, niin näkisivät he siellä sisällä etten ollutkaan kotona. Silloin sanoi Tom muistavansa, ett'ei hällä mukamas ollut tarpeeksi kynttilöitä, ja hän aikoi puikahtaa kyökkiin ja siepata vähän lisää. Sekään ei mulle oikein maittanut; Jim vois herätä ja nähdä hänet. Mutta Tomkos olis kuullut sillä korvalla, hän, johan nyt! Lorun loppu oli, että me hyökättiin sisään ja siepattiin kolme kynttilää, ja Tom pani kolme centtiä pöydälle maksuksi. Sitten luistimme ulos jälleen, ja minä tahdoin kaikin mokomin, että lipattaisiin tiehemme minkä kintuista lähti; mutta Tom pahus ei luopunut koiruudestaan, vaan lähti rämpimään nelin kontin Jimin luo, pitääkseen jotain peevelinpeliä hänen kanssaan, tietysti. Minä odotin ja tykkäsin, että hän viipyi hirveän kauan, koska näet kaikki oli niin hiljaista. Viho viimeinkin hän palasi, ja me lipattiin tiehemme pitkin polkua ja tultiin erään kummun kukkulalle toisella puolen taloa. Tom sanoi ottaneensa hatun Jimin päästä ja ripustaneensa sen puuhun hänen yllensä, ja Jim oli liikahtanut pikkusen unessaan, vaan ei herännyt. Perästäpäin kertoi Jim, ett' eräs noita-akka oli lumonnut hänet horroksiin; ja sitten s'oli ratsastanut hänen selässään edes takasin läpi koko valtion, ja viimein s'oli pannut hänet sinne puun alle jälleen ja ripustanut hänen hattunsa tuolla viisin ylös puuhun, näyttääkseen mukamas hänelle kuka sen oli tehnyt. Toinen kerta kuin Jim siitä puhui, sanoi hän, että noita-akka oli hällä ratsastanut aina New-Orleansiin asti; ja joka kerralta kuin hän sitten kertoi tuota juttua, venytti hän aina matkan pituutta, niin että hän lopultakin oli reisannut melkein ympäri koko maailman, ja hänen selkänsä oli mukamas aivan satulan hankaamana. Viimein rupes hän niin ylpeilemään tuosta matkastaan, että tuskin enää loi silmiäänkään toisiin neekereihin. Ja totta maarian tulikin jo viimein mustanaamoja monen penikulman päästä matkustaen asian aikain kuullaksensa Jimin kertovan tuosta retkestä, eikä siinä suinkaan kukaan päässyt yskähtämäänkään, kun hän oikein oli touhussaan. Vieraat neekerit seisoivat vain töllistellen, suut silmät selällään, ikäänkuin ihmettä nähdessään. Kun neekerit istuvat yhdessä takkavalkean ympäri iltapuhteessa, niin ne ei puhu mistään muusta kuin noita-akoista ja senkaltaisista lemmon penikoista. Mutta jos joku alkoi kertoa jotakin mokomasta ja oli siitä jotakin tietävinään ja Jim osui tulemaan sisään siinä samassa, niin sanoi hän: "Hm! mitähän tuokin on tietävinään noita-akoista?" — ja samassa oli sen toisen raukan suu tukittuna ja vaikeni kuin päätön kukko. Jim tallensi tuon vaskilantin, jonka Tom oli pannut pöydälle maksuksi kynttilöistä, ja kantoi sitä nauhasta kaulassaan väittäen kiven kovaan, että se mukamas oli onnenraha, jonka Piru itse oli hälle antanut omin käsin, ja että hän sillä voi parantaa kaikellaisia tautia ja kutsua esiin noita-akkoja milloin ikinä tahtoo ainoastaan mumisemalla muutamia sanoja tuolle rahalle; muuta hän ei koskaan maininnut mitä s'oli, jota hän mumisi. Koko seutukunnalta tuli oikein tulvimalla neekereitä, ja ne maksoivat Jimille mitä hyvänsä, kunhan edes saivat nähdä tuon vaskilantin; mutta ne eivät uskaltaneet siihen koskea, ei sormenpäälläkään, siks' että Piru oli pitänyt sitä kynsissään. Jimistä tuli viimein melkein saamaton mies palveluksessaan; niin mahtava hän oli, kun mukamas oli nähnyt Paholaisen ja saanut kantaa noita-akkoja selässään.

No, Tom ja minä, me seisahuttiin, kuten sanottu, sinne kummun kukkulalle, ja sieltä me katsottiin alas kylään ja nähtiin kolme neljä valoa välähtelevän paikoista, joissa kenties joku makasi sairaana; ja tähdet ne taivaalla tuikkivat niin turkkasen kauniisti, ja kylän alapuolella juoksi joki koko penikulman leveänä ja niin hiljaisena ja mahtavana, että s'oli miltei kolkkoa. Menimme mäkeä alas ja tapasimme Jo Harperin ja Ben Rogersin ja pari kolme muuta poikaa, jotka olivat piileilleet siellä vanhan parkkitehtaan luona. Sitten laskimme veneen vesille ja soutelimme noin kolme virstaa jokea alaspäin tunnetun maanvieremän luo mäen rinteessä, ja siinä noustiin me maihin.

Kapusimme ylös pensastoon keskelle mäkeä, ja siellä pani Tom meidät kaikki tyyni vannomaan pyhän valan, ett'emme koskaan ilmaisis salaisuutta; ja sitten hän näytti meille aukon, joka vei vuoren sisään juur tiheimmästä pensaikosta. Ja me sytytettiin kynttilät ja ryömittiin sisään nelin kontin. Kämpittyämme pari sataa kyynärää tai niille paikoin, tultiin me isohkoon luolaan. Tom kopeloitsi hetkisen sinne tänne ja sukelsi sitten alas muutaman kiven taakse, jossa ei kukaan muu olis huomannut mitään aukkoa. Me seurattiin kaikki hänen jälissään ahdasta käytävää pitkin ja tultiin sitten taasen jonkinmoiseen huoneeseen, joss' oli hyvin kosteaa ja kylmää ja likaista, ja siihen me jäätiin. Nyt sanoo Tom:

"Me ollaan siis, pojat, kaikki sovittu, että perustamme ryövärijoukon, jolle pannaan nimeksi 'Tom Sawyerin liittokunta'. Kaikkein, jotka tahtovat kuulua siihen, tulee vannoa vala ja kirjottaa nimensä verellä."

No, siihen tietysti kaikki suostui. Ja sitten otti Tom taskustaan paperin, johon hän oli kirjottanut valan, ja luki sen meille ääneen. Joka miehen piti vannoa, ett'olis Liittokunnalle uskollinen elämässä ja kuolemassa eikä koskaan pettäis sen salaisuuksia, ei yhtäkään; ja jos joku ihminen oli harmittanut jotakin poikaa Liittokunnassa, niin oli se poika, joka sai käskyn rangaistukseksi murhata sen ihmisen ja koko hänen perheensä, ehdottomasti pakotettu sitä tekemään, eikä hän saisi syödä eikä nukkua, ennenkun oli pannut tuomion toimeen ja murhannut koko joukkueen ja piirtänyt ristin heidän rinnoilleen, joka oli Liittokunnan merkki. Eikä kukaan, joka ei kuulunut liittokuntaan, sais millään ehdolla käyttää sitä merkkiä; jos sittenkin joku rohkenis semmoista yrittää, niin olis hän varotettava, ja jos hän kerta vielä koittais, niin olis' hän laillisesti murhattava. Jos joku, joka kuului Liittokuntaan, lörpöttelis jotakin salaisuudesta, niin olis hältä hakattava kaula poikki, ja sitten olis hänen ruumiinsa poltettava ja tuhka hajotettava tuuleen, ja hänen nimensä olis pyhittävä pois listasta verellä, eikä kukaan liittolainen sais eläissään mainita hänen nimeään, vaan tulis sen olla unohtuneena ja kirottuna ijankaikkiseen päivään asti.

Kaikki me tykättiin, että s'oli turkkasen muhkea vala, ja me kysyttiin Tomilta, oliko hän sen keksinyt omasta päästään. Hän sanoi keksineensä osan itse, mutta loput oli hän ottanut ryövärihistorioista ja merirosvo-romaaneista; ja semmoinen oli tapa kaikilla paremmilla ryövärijoukoilla, sanoi hän.

Muutamat meistä arveli, että s'olis vielä muhkeampaa, jos murhattaisiin semmoisten poikain perheetkin, jotka juoksivat kantelemassa salaisuuksiamme. S'oli Tominkin mielestä mainio parakraafi, ja heti hän kirjotti sen valapaperiinsa lyijykynällä. Silloin sanoi Ben Rogers:

"Niin, mutta Huck Finn tässä, hänellähän ei ole mitään perhettä — miten tuumaatta menetellä hänen kanssaan?"

"Herranen aika, onhan hänellä isä, tiemmä" — sanoi Tom.

"Niin, kyllähän hänell' on isä, mutta sitä värkkiähän ei enää koskaan näe tähän aikaan. Hän ruukkasi aina maata päissään sikojen parissa siellä vanhan parkkihuoneen seinustalla, mutta kai mar siitä jo on toista vuotta kun hänt'on nähty näillä tienoin. Ties niissä hän retustaa."

No, he jankuttivat tuota asiaa nyt pitkän aikaa, ja olipa läheltä, ett' olisivat pyyhkineet minut pois listasta, he kun näet väittivät, että joka pojalla mukamas piti olla perhe tai ainakin joku, joka kelpais murhattavaksi; muuten tapahtuis toisille vääryys. Mull'oli milt'ei itku kurkussa. Mutta pistipä siinä sitten päähäni keino, ja minä kysyin, eikö fröökynä Watson kelpaisi; he saisivat kernaasti murhata hänet minun laskuuni. He huusivat yhdestä suusta: "Hyvä, hyvä! Se käy kuin voideltu. Huck pääsköön Liittoon!" Sitten pisti joka mies nuppineulalla sormeensa saadakseen verta nimenkirjotukseen, ja minä tietysti myöskin pränttäsin siihen puumerkkini.

"Noo-o", sanoi Ben Rogers, "mitä laija affääreja tämä Liitto nyt oikeastaan aikoo ajaa?"

"Murhia ja ryöväyksiä vain tietysti", sanoi Tom.

"Mutta mitä me oikeastaan ryövätään? — elukoitako, vai murtautaanko ihmisten taloihin, vai — —"

"Mitä hullutuksia! Varastaa elukoita tai murtautua toisten taloihin, se ei ole ryöväritointa, se on varkautta", sanoi Tom. "Me ei olla mitään varkaita. Siin'ei ole mitään muhkeaa, mokomassa. Ei, me ollaan oikeita ryöväriä; me väijytään metsässä naamarit naamalla, me rynnätään sieltä ulos ja pidätetään postivaunut ja muut ajopelit ja tapetaan ihmiset ja viedään heiltä kellot ja rahat."

"Onkohan meidän aina täytymys tappaa ihmiset?"

"S'on tietty. Muutamat kirjailijat tosin ovat eri mieltä; mutta yleinen mielipide heidän keskenään kannattaa kuitenkin tappamista. Ei sentään aivan kaikkia voitettuja tapeta. Muutamat me laahataan mukanamme tänne luolaan ja pidetään vankina, kunnes heidät lunastetaan."

"Lunastetaan? Mitä laija se on?"

"Jaa, sitä min'en oikein tiedä, mutta niin seisoo aina kirjoissa. Sitä ruukataan kaikissa kunnollisissa ryövärijoukoissa, ja meidän täytyy tietysti myös tehdä niin."

"Mutta millä kurin voidaan me tehdä niin, joll'emme tie mitä se on?"

"Se ei koske minuun. Enkö mä sanonut, että seisoo niin kaikissa kirjoissa? Tahotko mukamas sinä nyt menetellä toisin kuin niissä seisoo ja laittaa sekasotkua ja harmia? Silloinhan ei koko yrityksestä tulis hölyn pölyä."

"No, no, pakise sinä parastas, Tom Sawyer, mutta minä ainakaan en saa päähäni, mitä noiden vankien pitää tehdä tullakseen lunastetuiksi, jos me ei tiedetä miten se käy päinsä. S'on vain se, jota tahtoisin tietää. Mitä laija luulet sinä sen olevan?"

"Ties taivas. Kenties se merkitsee, että meidän täytyy pitää ne luonamme kunnes kuolevat."

"No, se käy mukiinsa. Miks'et puhunut suus puhtaaks heti? — Meidän pitää siis pitää niitä vankina kunnes siivosti ottavat kuollakseen. Mutta tuleehan meille siitä aika lailla vaivaa. Ajatelkaas kuinka paljo he syövät ja miten he luultavasti alinomaa yrittävät karkuun."

"Mitä sä lörpötät, Ben Rogers? Millä kurin he pääsis karkuun, kun heitä aina on vahtimassa vartia, joka ampuu heidät kuoliaaksi, jos vähän liikahtavatkaan?"

"Hoohoo, vai pitää olla vartiakin? Sepäs vasta hauskaa se, kun ei koskaan sais nukkua öisin, vaan aina vain istua kuin pata ässä vahtimassa noita lurjuksia! Minusta tuo kaikki on sulaa tyhmyyttä. Miks'emme yhtä hyvin voi 'lunastaa' heitä aimo nuijaniskulla kalloon heti kun tulevat?"

"Siks' että seisoo niin kirjoissa, sanon ma. Kuules sinä, Ben Rogers, aiotko sinä ruveta hutiloimaan tässä asiassa, hä? Puhu suus puhtaaks. Uskotko sinä, että kirjailijat tietävät miten tulee menetellä, vai etkö usko? Siinä kysymys. Tahdotko sinä mukamas heitä opettaa? Älä luulekkaan! Ei niin mitään lunastusta muulla viisin kuin sillä oikealla, niinkuin kunnialliset ryövärit ruukkaa! Siitä vastaan minä."

"No, olkoon menneeks sitte. Kernaasti minun puolestani. Minusta s'on hassua. Mutta sanoppas — tapetaanko me naisetkin?"

"Kuules, Ben Rogers, jos minä olisin niin tyhmä kuin sinä, niin pitäisin ainakin suuni. Tappaa naiset! Mitä hulluutta! Kirjoissa ei koskaan seiso mitään mokomaa. Me laahataan ne tänne luolaan ja ollaan heille hyvin kohteliaita; ja yks kaks, niin rakastuvat he meihin eivätkä enää koskaan tahdo kotiansa."

"Vai niin, no hyvä, minä suostun. Mutta luulenpa, että meillä sillä kurin lopultaki on luola niin täpö täynnä naisia ja nuoria miehiäkin, jotka odottavat lunastusta, ett'ei täällä enää ole sijaa ollenkaan ryöväreille. Mutt'olkoon menneeks, minä pidän suuni."

Pikku Tommy Barnes oli nukkunut nurkkaan, ja kun he nyt herättivät hänet, peljästyi hän ja rupesi poraamaan ja sanoi tahtovansa mennä kotiin äitinsä luo; eikä hän tahtonut olla ryövärinä enää.

He piti nyt tietysti kaikellaista pilaa hänen kanssaan ja haukkuivat häntä kitukakaraksi ja mammanpojaksi, kunnes hän suuttui ja uhkasi mennä suoraa päätä ilmaisemaan kaikki salaisuudet. Mutta Tom antoi hälle viis centtiä, että hän pitäisi kitansa, ja sanoi että me nyt kaikki mentäis kotiin ja yhdyttäis tulevalla viikolla ryövätäksemme vähän ja tappaaksemme vähän ihmisiä.

Ben Rogers sanoi, ett'ei hän juuri päässyt ulos muulloin kuin sunnuntaisin, ja tahtoi että me alettaisiin tulevana sunnuntaina. Mutta kaikki muut pojat sanoivat, ett' oli väärin alkaa ryöväriliikettä sapattina, ja se seikka ratkaisi asian. Me päätettiin kokoontua jonakin päivänä niin pian kuin suinkin, ja sitten valittiin Tom Sawyer päälliköksi ja Jo Harper alipäälliköksi, ja sitten pötkittiin me kotiin.

Minä kapusin ylös verandakatolle ja ryömin sisään ikkunasta juur kun päivä alkoi koittaa. Uudet vaatteeni oli kuraa ja savea täynnä, ja min'olin väsynyt kuin vanha koni.

Kolmas luku.

No hyvä, minä sain herätessäni aika aamusaarnan vanhalta fröökynä Watsonilta, hänen nähdessään missä siivossa vaatteeni olit. Mutta leskirouva ei rähissyt rahtuakaan, vaan hieroskeli nuttuja hyppysissään ja koki saada niistä lähtemään kurat ja savet, ja hän näytti vain olevan kovasti pahoillaan, niin että minä päätin olla hälle mieliksi jonkun aikaa, jos suinkin voisin. Sitten vei minut fröökynä Watson nurkkakamariinsa ja rupes totta maarian rukoilemaan puolestani, mutt' en minä huomannut siitä mitään parannusta lähtevän. Ja hän tahtoi, että minun mukamas piti itsekkin rukoilla joka päivä, ja kaikki mitä pyytäisin, niin saisin, kun saisinkin. Mutta siinä ei kerrassaankaan ollut mitään perää. Kerran esimerkiksi sain minä rukoilemattanikin ongensiiman, vaan en mitään koukkua. Ja mitä minä tein paljaalla siimalla? Koetteeksi rukoilin nyt pari kolme kertaa, mutta mitään koukkuja vain ei tullut. Kyllästyneenä pyysin viimein fröökynä Watsonin koettaa, mutta hän vain haukkui minua pöllöksi. Mitään oikeaa syytä hän ei tiennyt sanoa, ja minä en liioin saanut siitä tolkkua.

No, niinpä eräänä päivänä tallustin itsekseni metsään, miettiäkseni oikein rauhassa tuota rukousasiaa. Minä tuumasin että, jos ihmisparka ainoastaan rukoilemalla voi saada mitä pyytää, niin miks'ei sitten unilukkari Winn saanut takasin niitä rahoja, mitkä hän tuonaan oli menettänyt sianliha-kaupassa. Miks'ei leskirouva Douglas saanut takasin hopeista nuuskarasiaansa, joka varastettiin? Miks'ei fröökynä Watson ruvennut lihomaan? Hm, ajattelin siinä itsekseni, siinä ei mahda olla niin mitäkään perää. Ja niin menin kotiin ja kerroin huoleni rouvalle, mutta hän vain sanoi, että mukamas rukoilemalla ei saa muuta kuin "hengellisiä lahjoja." Se oli sulaa latinaa mulle, mutta hän selitti mitä hän meinasi sitten — minun mukamas vain piti autella muita ihmisiä ja puuhata heidän hyväkseen tarmoni takaa ja alinomaa vain ajatella heitä enkä koskaan itseäni. No, niihinhän nyt kuului fröökynä Watsonkin. Minä menin jälleen metsään ja mietin uudestaan asiaa. Mutta enpä kuolemaksenikaan voinut saada päähäni, että siit' olis ollut mitään hyötyä — muuta kuin kaikille noille muille ihmisille —, ja loppu lorusta oli se, että minä annoin palttua kaikille mokomille puuhille. Menköön asiat menoaan, tuumasin.

Toisinaan kun olin kahden kesken leskirouvan kanssa, kertoi hän mulle "Kaitselmuksesta" niin makeasti, ett' oikein vesi herahti suuhun mokomalle vaivaselle kuin minä; mutta jo seuraavana päivänä saattoi tapahtua, että fröökynä Watson pääsi jatkamaan saarnaa, ja silloin minun käsittääkseni hän paistoi aivan pilalle toisen taikinan. Viimein tulin minä siihen käsitykseen, että mahtoi löytyä kaks "Kaitselmusta" ja että ihmisparka kyllä voi tulla toimeen leskirouvan Kaitselmuksen kanssa, mutta — tuumasin mä — Jumal'auttakoon sitä raukkaa, johon fröökynä Watsonin Kaitselmus iskee kyntensä. Minä puolestani päätin liittyä leskirouvan Kaitselmukseen, jos se minusta huolis, vaikka minä totta tosiaan en ymmärtänyt, mitä hyötyä sillä olis mokomasta oppimattomasta lurjuksesta kuin minä.

Siit' oli nyt jo toista vuotta kuin isä ukkoa oli näkynyt, ja s'oli hyvä juttu se. Totta puhuakseni en olis tahtonut tavata häntä eläissäni enää. Hän vain alinomaa löylytti minua, joll'ei ollut siksi liian päissään, ja enimmäkseen karkasin minä metsään hänen ollessaan kylässä. Mutta juur siihen aikaan sanoivat nyt, että hän mukamas oli löydetty hukkuneena joesta, noin kakstoista virstaa yläpuolella kylää. Ainakin luulivat sitä löydettyä raatoa isä ukoksi, sillä se oli yhtä iso kuin hän ja puettuna repaleisiin, sanoivat, ja sill'oli myös erinomattain pitkät hiukset — aivan kuin ukolla — mutta s'oli ollut niin kauvan vedessä, ett'ei sitä enää voinut tuntea muuten. Sanoivat sen maanneen selällään vedessä, ja se laahattiin siitä ylös ja haudattiin maahan. Mutta minä olin yhtä kaikki vähän levoton, sillä tulimpa ajatelleeksi yhtä asiaa. Tiesin, näettekös, varsin hyvin, että hukkunut mies ei viru vedessä selällään, vaan päin vastoin naama alaspäin. Siitäpä nyt arvelin, ett'ei löydetty raato ollutkaan isä ukko, vaan joku akka-ihminen miesvaatteissa. Siitä se levoton mieleni sitten. Luulin, kun luulinkin, ukko retkaleen jonakin päivänä pujahtavan näkyviin taas, vaikka toivoin hänen menneen matkaansa iäksi.

No, me pojat, me oltiin rosvosilla silloin tällöin noin kuukauden ajan, mutta sitten otin minä puolestani apskeetin Liittokunnasta. Ja sen saman tekivät pait sitä kaikki muutkin. Me ei oltu ryövätty mitään; oltiin vain ryöväävinään. Me ruukattiin rynnätä ulos metsästä huutaen ja hoilaten, sikolaumain ja akkaväen kimppuun — jotka ajoivat puutarhatavaroitaan torille — mutta mitään pahaa emme koskaan niille tehneet. Tom Sawyer kutsui sikoja ratsujoukoiksi ja nauriita ja perunoita kultapalloiksi ja jalokiviksi, ja me mentiin luolaamme ja kerskattiin siellä urostöistämme ja laskettiin montako ihmistä olimme surmanneet ja merkinneet orjanmerkillä. Mutta minun mielestäni koko tuo peli jo oli jonijoutavaa. Kerran lähetti Tom pienen pojan kiertelemään pitkin kylää, kädessä sammunut kekäle, jota hän sanoi "arpakapulaksi" (joka oli Liittokunnan merkki kokoontumaan), ja sitten Tom sanoi, että hänen vakojansa mukamas olit ilmottaneet, että seuraavana päivänä iso joukko Espanjan kauppamiehiä ja upporikkaita Arapialaisia asettuis leiriin siihen ja siihen solaan kahdella sadalla elehvantilla ja kuudella sadalla kameelilla ja vähintäinkin tuhannella "kuorma-aasilla", joilla mukamas kullakin olis selässä säkillinen timantteja ja jalokiviä, ja koko sillä joukkokunnalla olis "henkivartiona", kuten hän sanoi, ainoastaan neljäsataa sotamiestä; ja sitten piti meidän vain asettua väijyksiin ja tappaa koko matkue ja ryövätä kaikki nuo aarteet. Hän käski meidän hioa miekat ja kiillottaa pyssynpiiput ja olla valmiina. Hän ei milloinkaan saattanut hätyyttää edes viattominta nauriskuormaa ilman että mukamas miekat ja pyssyt oli kiillotettu oikein hyvään reilaan, kuten hän sanoi; mutta nämä aseet oli vain päreitä ja luudanvarsia; ja vaikka niitä olis hangannut, kiillotellut tuomiopäivään asti, niin niistä tietysti ei sen kummempaa tullut. No, minä en tosin uskonut, että me jaksettais ruhjota niin suurta joukkoa kuin nuo Espanjalaiset ja Arapialaiset olit, mutta tahdoinpa mielelläni nähdä kamelit ja elehvantit, ja niinpä meninkin ens lauantaina toisten kanssa väijyksiin; ja kun Tom antoi merkin, niin rynnättiin me ulos metsästä mäkeä alaspäin huutaen ja hoilaten. Mutta ei siell'ollut mitään Espanjalaisia eikä Arapialaisia ollenkaan, eikä liioin mitään kameeleja eikä elehvantteja. Mitä vielä! Siell'ei ollut yhtään sorkkaa muita kuin ensimmäisen luokan kakarat sunnuntaikoulusta; ne oli huviretkellä opettajattarensa kanssa. No, me hyökättiin niiden päälle ja ajoimme koko parven solatietä ylöspäin; mutta ryöstöksi emme saaneet heiltä muuta kuin vähän piparkakkuja ja sylttipurkin. Ben Rogers sai kynsiinsä nuken ja John Harper virsikirjan; mutta sitten tuli seilaten kimppuumme opettajatar sateenvarjoineen hirveällä rähinällä, ja me heitettiin siihen koko saaliimme ja pötkittiin käpälämäkeen joka mies. Min'en nähnyt muruakaan mistään jalokivistä, ja sen sanoinkin Tom Sawyerille vasten naamaa. Mutta hän ei ollut milläänkään, vaan väitti sittenkin niitä siinä löytyvän mukamas; ja kameelitkin ja elehvantit ja kaikki tyyni siinä olit, sanoi hän. Minä kysyin, miks'emme niitä sitten nähneet. Silloin hän sanoi, että joll'en minä olis niin hirveän oppimaton ja jos olisin lukenut erään kirjan "Don Kiksotista", niin mä mukamas ymmärtäisin kysymättä. Täss'oli vain noituutta, sanoi hän. Siinä oli kyllä sadottain sotamiehiä mukamas ja elehvantteja ja kameeleja ja aarteita ja niin poispäin, mutta meillä oli vihamiehiä, joita hän nimitti noitureiksi, ja ne pedot olit muuttaneet kaikki tyyni sunnuntaikoulun kakaroiksi. No, se menee mukiinsa, sanoin minä, "mutta karataan sitte noiden noiturein kimppuun ja annetaan niille selkään aika lailla." Silloin sanoi Tom minua taas pöllöpääksi.

"Hä?" sanoi hän. "Etkö sinä, senkin tolvana, ymmärrä, että noiturit loihtuisivat kokoon ison lauman koirankuonolaisia, jotka tuossa paikassa ruhjoisit meidät mäsäksi. Ne on pitkiä ja paksuja kuin kellotapulit."

"No mutta", sanoin minä, "jos nyt mekin hankitaan joukko koirankuonolaisia auttamaan meitä ja antamaan noille muille vasten naamaa? Miten silloin käy?"

"Mistäs sinä ne hankit, sinä?"

"Niin, en minä tie. Mistä sitten he niitä hankkivat?"

"Hätäkös heillä? He vain hierovat hankaavat vanhaa messinkilamppua tai rautarengasta, ja paikalla koirankuonolaiset tulla tomahuttaa jyrinällä ja salamalla, ja mitä ikinä niiden käsketään tehdä, sen ne heti tekevät. Ne voisivat kuni tuulessa temmata kirkontornin maasta juurineen päivineen ja sivaltaa sillä jotakin kansakouluntarkastajaa tai ketä hyvänsä pitkin korvia."

"Kuka panee heidät elämöimään sillä viisin?"

"Hä? Tietysti se, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta. Ne palvelevat sitä, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta, ja tekevät mutisematta mitä hän käskee. Jos hän käskee heidän tekaista ison linnan paljaista timantti-tiilistä ja täynnään paukkukummia tai mitä tahansa taikkapa lennättää paikalle Kiinan keisarin tyttären aviosiipaksi jollekkin, niin tuossa paikassa täytyy heidän se toimittaa — ja vieläpä ennen auringonnousua ens' aamuna. Ja päälle päätteeksi! — heidän täytyy tanssittaa tuota linnaa ympär maan ja mantereen, miten ikinä mielitään. Ymmärrätkös?"

"Vai niin", sanoin minä, "mutta minun mielestäni nuo koirankuonolaiset ovat aika pässinpäitä, kun eivät pidä linnoja hyvänään itse, vaan antavat niiden mennä tuolla viisin. Jos minä olisin koirankuonolainen, niin totta maarian saatais minua odottaa ennenkun tottelisin vain sentähden, että hangataan vanhaa messinkilamppua."

"Mitä lörpötätkään sinä, Huck Finn! Etkö käsitä sitä, että sinun täytyis tulla kun sitä hangataan; siin'ei auttais mutiseminen."

"Hoo? Vai niin? Kun olisin pitkä ja paksu kuin kellotapuli? Hyvä! Entäpä tulisinkin; mutta minä panen pääni panttiin, että lampunkihnuttaja minut nähdessään korjais luunsa ja hiipis pitäjän korkeimpaan puuhun kuin pelästynyt orava."

"Ääh! Eihän koira vieköön maksa vaivaa puhua sinun kanssas, Huck.
Sin'et ymmärrä tämän taivaallista — pölkkypää!"

No, minä mietiskelin noita asioita pari päivää umpeensa, ja sitten tuumasin, että kelpaisihan ainakin koettaa. Sain kynsiini vanhan messinkilampun ja rautarenkaan ja menin metsään ja istuin työhön. Minä hankasin ja hankasin niin, että hiki pihkui pitkin ruumistani, ja rukoilin koirankuonolaisia joutumaan; saisivat heti rakentaa mulle linnan, mutta sen aioin minä myydä. Mutta s'oli turhaa työtä. En nähnyt heistä hännänpäätäkään. Ja niinpä viimein pisti päähäni, että koko juttu ei mahtanut olla muuta kuin Tom Sawyerin tavallisia hullutuksia. Olihan kyllä mahdollista, että hän itse luotti noihin elehvantteihin ja Arapialaisiin; mutta minä vähästä puolestani ajattelen toisin. Joll'ei kaikki merkit petä, niin olit ne sunnuntaikoulun kakaroita.

Neljäs luku.

No, sillä viisin kului kolme neljä kuukautta, ja jo oli kappaleen matkaa talvesta tallusteltu. Min'olin käynyt koulua melkein kaiken aikaa ja osasin tavata ja lukea, jopa kirjottaakkin jo hiukkasen; osasimpa kertaustaulustakin tähän asti: "kuus kertaa seitsemän on kolmekymmentäviis", ja pitemmälle en, jumala paratkoon, taida päästäkkään tässä elämässä, vaikka eläisin tuomiopäivään asti. Luvunlaskussa en, totta puhuakseni, juur koskaan ole ollut mikään erityinen mestari.

Ens'alussa minä vihasin koko koulua, mutta miten olikaan, rupes sekin touhu vähitellen vetelemään. Joka kerta kuin siihen kyllästyin, jäin minä kotiin — sairaana mukamas —, ja seuraavana päivänä sain sitten selkääni opettajalta, ja se teki mulle hyvää ja reipastutti minua. Niin että mitä kauvemmin kävin koulua, sitä hauskemmalta se tuntui. Rupesin myöskin tottumaan leskirouvan äksiisiin, eikä ne enää nalkuttaneetkaan alinomaa niin hirveästi kuin ens'alussa. Tosin minua vähän hävetti, kun aina tolla viisin piti asua seinäin sisässä ja maata sängyssä kuin mikäkin prinsessa; mutta ennen pahinta pakkasta ruukkasin silloin tällöin karata öisin tieheni ja mennä metsään makaamaan, ja se ikäänkuin minua virkisti taas. Enimmän minä tietysti tykkäsin siitä entisestä elämästä, mutta rupeshan vähitellen menemään mukiinsa tämä uusikin. Rouva sanoi, että minä mukamas "edistyin" hitaasti ja varmasti ja ett'ei hänen enää tarvinnut minua hävetä.

Eräänä aamuna sattui niin hullusti, että minä kaasin suolasalkkarin pöydässä, joka, niinkuin tunnettu on, tietää jotakin pahaa. Minä noppasin hyppysilläni siitä muutaman jyväsen heittääkseni ne olkapääni yli, joka, kuten tietänette, on ainoa keino uhkaavan onnettomuuden torjumiseksi; mutta fröökynä Watson lensi päälleni kuin kotka ja esti minua sitä tekemästä. Hän tiuskasi: "Pois sormet, Huckleberry — joka paikassa sinä tohrit." Leskirouva puhui kyllä pari sanaa puolestani, mutt' eihän se saattais torjua onnettomuutta; sen tiesin varsin hyvin. Aamiaisen jälkeen menin ulos, pelko ja pöyristys rinnassani ja mietiskellen, milloin se kova onni tulis ja mitä laatua se olis. Löytyyhän tosin keinoja muutamain onnettomuuksien torjumiseksi, mutta tämä ei ollut sitä sorttia; ja niinpä siin'ei ollut muu neuvona kuin heittää kaikki hiiteen ja antaa asian mennä menoansa.

Minä nahjustin puutarhan läpi ja astuin sitten jalkaporrasta myöten sen korkean aidan yli. Siell'oli tuuman paksulta uutta lunta maassa, ja siinä näin ihmisen jäljet. Joku oli tullut kivilouhoksesta ja seisonut hetken aikaa jalkaporrasten luona ja sitten kulkenut eteenpäin pitkin aitaa. Se oli mielestäni merkillistä, ett'ei hän tullut sisään, seisottuaan tuolla viisin. Mitä hittoa olikaan hällä mielessä? Tuumasin seurata jälkiä, mutta kyykistyin ensiks' alas katsellakseni niitä oikein tarkasti. Ensinnä en hoksannut mitään, mutta sitten hoksasin. Vasemmassa saappaankorossa oli isoista nauloista lyöty risti, jolla torjutaan paholaista ja noituutta.

Paikalla juoksin minä mäkeä alas minkä jaloista lähti. Katsahin taakseni tuon tuostakin, vaan en nähnyt ketään. Eikä aikaakaan ennenkun olin laamanni Thatcherin luona. Hän sanoi:

"Hyvänen aika, poikaseni, kuinka sin'olet hengästynyt. Tahdotko sinä rahaa?"

"En", sanoin mä, "onko mulla mitään saamista nyt?"

"On, on kyllä, eilen illalla tuli puolen vuoden korot.
Sataviisikymmentä dollaria ja vähän päälle. Kokonainen rikkaus sinulle.
Paras on että annat minun panna ne kasvulle niinkuin ne kuusituhatta.
Jos itse saat ne haltuus, niin sinä vain hukkaat ne hulluuksiin."

"Ei, ei, hyvä laamanni", sanoin mä, "minä en aio niitä hukata. En tahdo nähdä niistä nenän vertaakaan. Eikö laamanni olis niin hyvä ja pitäis ne kaikki tyyni. Min' annan ne Teille lahjaksi joka pennin."

Hän tuijotti minuun kovin hämmästyneenä, ikääskuin mukamas olisin ollut vähän väärä päästäni. Sitten hän sanoi:

"Mitä Herran tähden sinä tarkotat, poika?"

"Älkää sitä multa kysykö, laamanni kulta. Pitäkää ne nyt hyvänänne vain, armosta."

"No, mutta mitä tämä tietää? Nyt mahtaa olla hullusti?"

"Pitäkää ne nyt vain, hyvä laamanni", sanoin mä taas, "ja älkää kysykö multa enään — niin pääsen minä valehtelemasta."

Hän näkyi mietiskelevän hetkisen, ja sitten hän sanoi:

"Ohoo-o, vai niin. Luulempa ymmärtäväni. Hm, hm. Sinä kai tahdot luovuttaa minulle koko omaisuutesi — eikä antaa. Jaha, aivan niin. Se käy laatuun se, aivan oikein."

Sitten kirjotti hän jotakin paperipalalle, luki sen pariin kertaan ja naurahti vähän itsekseen ja sanoi sitten:

"Kas tuossa — siinä seisoo: 'varovaisuuden tähden ja korvausta vastaan'. Se merkitsee, että minä olen sen sulta vastaanottanut ja maksanut sulle siitä. Tässä saat yhden dollarin. Pane nyt nimes tuohon alle."

Sen tein ja pötkin sitten tieheni.

Jimillä, fröökynä Watsonin neekerillä, oli nyrkin kokoinen karvapallo, joka oli löydetty härän mahasta, ja sillä ruukkasi hän noitua. Hän sanoi sen sisässä haltian asustavan, ja se mukamas tiesi vähän kutakin. No, illalla menin Jimin luo ja kerroin hänelle, että isä ukko oli tullut tienoon taas ja ett'olin nähnyt hänen jälkensä lumessa. Nyt tahdoin tietää koko asian: mitä hänell' oli täällä tekemistä? Ja kauanko hän aikoi täällä viipyä? Jim otti framille karvapallonsa ja mumisi sille jotakin, ja sitten hän kohotti sitä ylöspäin ja pudotti sen sitten lattiaan. Se vyöryi siinä noin pari tuumaa. Jim teki saman tempun vielä pari kertaa uudestaan, mutta sen kummempaa siitä ei tullut. Nyt hän pani polvilleen maahan, kallisti korvansa pallon päälle ja kuunteli. Mutta se ei hiiskahtanut sanaakaan; se ei ollut puhetuulella nyt, sanoi Jim. Toisinaan se näetkös, sanoi hän, oli ikääskuin vähän pahankurinen eikä ottanut puhuakseen, joll'ei antanut sille rahaa. Sanoin, että mulla oli vanha väärä viidenkolmatta pennin lantti, jok'ei enää kelvannut, koska näet kulutuksen tähden messinki paistoi vähän hopean läpi ja se tuntui rasvaiselta sormissa, niin että kuka hyvänsä voi tuntea sitä väärennetyksi. (En huolinut sanoa mitään dollarista, jonka laamanni oli mulle antanut). Sanoin, että s'oli joteskin huono raha, mutta kenties se menis mukiinsa karvapallolle, joka ehkä ei kykenis erottamaan väärää rahaa oikeasta. Jim haisteli sitä, pureskeli sitä ja hieroskeli sitä hetken aikaa, ja sitten hän sanoi laittavansa niin, että karvapallo kyllä ottais sen vastaan oikeana. Hän sanoi aikovansa halkaista raa'an perunan ja panna lantin sinne sisään yhdeksi yöksi, niin tulevana aamuna messinkiä ei näkyiskään enää eikä tuntuis mitään rasvaa rahassa; joka ihminen kylässä ottais sen heti paikalla vastaan oikeasta, saati sitten karvapallo. Ja minä tiesinkin, että tuo temppu oli hyvä, mutt'olin sen unohtanut.

No, Jim pisti nyt lantin karvapallonsa alle ja kyykistyi taas polvilleen kuuntelemaan. Ja tällä kertaa oli pallo paremmalla tuulella. Jim sanoi sen povaavan mulle vaikka mitä. No, anna tulla sitten, sanoin mä. Ja karvapallo nyt kertomaan Jimille ja Jim mulle. Hän puheli tällä viisin:

* * * * *

"Isä ukkos ei tiiä mitä hänen tulloo tehä. Milloin hän aikoo reissata pois, milloin hän meinaa jäärä tänne. Paras konsti on, ett'ei oo millänskään, vaan antaa ukko rukan funteerata itte. Ihmisrukass'on kaks enkeliä, ku' tappelee siitä. Toinen on valkia justiin kuin lumi ja toinen on musta kuin musta sika. Se valkia se saa ihmisrukan olemaan siivosti vähän aikaa, mutt' sitten tulee se musta sika röhkien ja tonkii kaikki tyyni mullin mallin taas. Ei kukaan tiiä, kumpiko niistä viimein voittaa. Mutta sinun laitas on aika hyvin, Huck. Välistä käy sun nolosti elämässäs, ja välistä oot sä kippee, mutt' joka kerta tuut friskiks' taas, ja välistä on sulla on perhanan lysti. Semmosta on elämä. Kaks tyttöä tulloo tappelemaan sinusta elämässäs; toisell'on vaalia tukka, toisella musta. Toinen on rikas, toinen köyhä. Ens' sinä nait sen köyhän tytön, sitte yks kaks sen rikkaan tytön. Sinun pittää pysyä poissa juoksevasta veestä ja muista vaaroista niin paljo ku voit, mutta kaikkein luultavint' on että sinä jou'ut hirteen."

Mutta kun sytytin kynttiläni ja menin huoneeseeni sinä iltana, niin istui siellä isä ukko eikä kukaan muu.

Viides luku.

Olin pannut oven salpaan. Sitten käännyin, ja siinä hän oli. Minä olin häntä aina pelännyt, sillä hän ruukkasi minua hirveästi löylyttää. Luulin häntä nytkin pelkääväni, mutta pianpa äkkäsin ett'en sanottavasti pelännytkään. Niin, kyllähän ensimmältä säpsähin kelpo lailla — hänet nähdessäni niin äkkipikaa; mutta sittenpä heti jo tunsin rintani rotenevan.

Hällä lie ollut noin viiskymmentä vuotta niskoillaan, mutta hän näytti sittenkin vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tavattoman pitkä ja takkuinen ja rasvainen ja riippui alaspäin pitkin naamaa, niin että silmät kiilsivät läpi kuin tulinen tiikeri pensaasta. Hiusten väri ei kuitenkaan ollut harmaa, vaan pikimusta; ja pitkä parta oli samaa sorttia. Itse naama oli aivan valkea, vaikka sit'ei paljo näkynyt; mutta se ei ollut valkea kuin muiden ihmisten, vaan pöyristyttävän, kamalan valkea ja limainen, melkein kuin kalan maha. Ja hänen vaatteensa sitten! — tietysti ei mitään muuta kuin repaleita. Hän piti, siinä istuessaan, toista jalkaa toisella polvellaan, ja saapas siinä jalassa oli pahanlaisesti rikki, niin että kaksi varvasta pisti ulos, ja niitä hän aina tavantakaa koukisteli. Hänen hattunsa makasi lattialla, vanha musta vilttihattu, jonka koppa oli survottu sisäänpäin kuin kastrullin kansi.

No, minä seisoin siinä ja tuijotin häneen, ja hän istui mulkoillen minuun ja kallistellen tuoliaan taakseppäin seinää vasten. Panin kynttilän pöydälle ja samassa näin, että ikkuna oli auki. Hän oli siis kavunnut sisään verandan katolta. Nyt katsoa tirkisteli hän tukkapensaansa läpi minua hyvän aikaa. Mutta sanoi sitten yhtäkkiä:

"Muhkeat nutut nuo — jumal'avita! Mukamas oot helkkarinkin heijari nyt, sinä?"

"Kukaties, kukaties en", sanon siihen.

"Vai rupeet sinä leksottelemaan? häpeehän toki!" sanoo hän. "Ja tuommonen keikariko sinust' on tullut siitä kun tavattiin? Mutta kyllä mä tässä sinut koukistan, ennenkun pääset kynsistäni. Ja oothan, saakeli soikoon, saanut maisterin vikaa; osaat lukea ja kirjottaa, kuinkas muuten! Ja nyt sinä tietysti oot mahtavampi kuin isäs, senkin nulikka, koska min'en sit' osaa. Mutta kyllä minä sulle annan, minä! Kuka käski sinun ruveta mokomiin riivatun hulluuksiin? Hä? kuka anto sulle luvan, junkkari?"

"Leskirouva. Hän pani minut kouluun."

"Leskirouva? Vai niin. Ja kuka p—le käski leskirouvan pistää nenäänsä toisten asioihin?"

"Ei tietenkään kukaan."

"Kyllä minä hänet koulutan, minä. Ja sinä, sinä annat palttua koululle, kuuletkos? Vai niin! Vai narrataan täällä toisten lapsia niskottelemaan isäänsä vastaan? Kyllä mä heiät opetan. Varo sinä vain kinttujas tuosta koulusta, lurjus, sanon mä. Äitis ei osannut lukea eläissään, saatikka kirjottaa. Ei kukaan koko suvussa ole sit' eläissään osannut. Minä en osaa lukea, enkä liion kirjottaa. Ja sinä roikale, sinä pöyhkeilet tässä nenäni alla tuolla tavoin. Min'en sitä kärsi — kuuletkos? No, annas tulla nyt vähäsen viisauttas. Lue mulle jotain."

Aukasin siinä muutaman kirjan ja luin jotakin kenraali Washingtonista ja sodasta. Mutta niukan minuutin ajan luettuani, sivalsi hän kirjan kädestäni ja viskas sen vihaisesti seinään, sanoen:

"Kas petoa vain! Osaatpa, piru vieköön, lukea. Enhän sitä oikein uskonut, siinä kehuessas. Mutta kuules nyt! Siitä pitää tulla loppu, tuosta röyhkeyestä. Min'en sitä kärsi. Kyllä minä piän sua silmällä, maisteri; ja älä enää kertaakaan kiertele tuon koulun tienoilla, jos selkäs syhyy. Muista se! Saas nähä vain, etkö tule jumalisekskin vielä, sinä hunsvotti! Onko koskaan nähty mokomaa poika retkaletta!"

Hän sai kynsiinsä erään sinisen ja keltaisen taulun, johon oli kuvattu muutamia lehmiä ja paimenpoika.

"Mitä tämä tietää?" ärjähti hän.

"Antoivathan sen mulle lahjaks koulusta, kun oon osannut läksyni hyvin."

Hän repi sen rikki ja sanoi:

"Minä sull' annan jotain lahjaks, minä myös; annan sulle selkäsaunan, että tuntuu."

Sitten hän istui siinä taas hetken aikaa mumisten ja manaten itsekseen ja alkoi taas uudestaan:

"Eläthän jumaliste herroiksi, sinä. Kas teikaria vain! Oikein sänkykin pitää olla, täkkineen lakanoineen päivineen; ja peili, kuinkas muuten; ja matto lattialla — ja isäs, hän saa, kun saakin, maata sikojen parissa parkkihuoneen seinustalla. Onko koskaan nähty mokomaa lasta? Mutta kyllä minä väännän tuon ylpey'en hampaan ikenistäs, junkkari, tie se! Ja — uskoisko sen? Sanovat sun rikkaakskin. Hä? Hyvä herra. Miten on sen asian laita?"

"S'on valetta."

"Älä möksöttele — muista kelle vastaat siinä. Olen nyt ollut kaks päivää täällä enkä, jumal'avita, kuullut puhuttavan muusta kuin sinun rikkau'estas. Ja tuolla jokivarsilla kierteli sama juttu. Senpätähden juuri tulin tänne. Nyt sinä laitat mulle nuo rahat huomispäivänä. Minä ne tarvitsen. Ymmärrätkös?"

"Mull'ei ole mitään rahoja."

"Sinä valehtelet. Tuo laamanni Thatcher niitä tallentaa. Sinä otat ne häneltä pois ja laitat ne minun haltuuni. Ymmärrätkös? Minä ne tarvitsen."

"Mulla ei ole mitään rahoja, sanon mä. Kysykää laamanni Thatcherilta.
Hän tietää asian."

"No, hyvä. Kyllähän hältä kysyn, ja kun minä sanon: 'maksa pois!' niin on laki luettu. Tie se. Mutta paljoko sull'on taskussas? Anna tänne joka Penni. Minä tarvitsen."

"Mull'ei ole muuta kuin yks dollari, ja minä tarvitsisin —"

"Sinä tarvitsisit?! Mitä pirua se tähän kuuluu?! Anna tänne se heti."

Hän otti sen ja puri siihen, koetellakseen oliko se oikea, ja sitten hän sanoi menevänsä kylään saadakseen kunnon ryypyn; hän mukamas ei ollut saanut tippaakaan koko päivänä. Päästyään verandankatolle, pisti hän päänsä sisään vielä ja haukkua kirosi minun ylpeyttäni ja röyhkeyttäni; ja kun jo luulin hänen menneen, tuli hän takasin ja pisti päänsä sisään ikkunasta vieläkin ja sanoi, että minun piti pysyä kaukana koulusta siks' että hän piti mua silmällä ja löylyttäis minut pahanpäiväiseksi, jos pistäisin nenäni sinneppäinkään.

Seuraavana päivänä oli hän päissään ja menikin laamanni Thatcherin tykö ja kirosi ja piti hirveää elämää saadakseen nuo rahat, mutta niitäpä vain ei lähtenyt, ja silloin hän kauheasti manaten uhkasi haastaa laamannin käräjiin.

Laamanni ja leskirouva toimittivat semmoisen supliikin, että oikeus ottais minut isä ukolta pois ja panis jommankumman heistä minulle holhojaksi. Mutta sinne oli vastikään tullut muuan uusi tuomari, joka ei tuntenut ukkoa; ja hän sanoi, ett'ei laki mukamas sais sekaantua tähän asiaan eikä erottaa lapsia vanhemmista, kun ei ollut pakkoa. Ja niinpä täytyi laamannin ja leskirouvan luopua koko jutusta.

Siitäkös ukko vaarille niin sanomaton ilo, ett'ei hän enää tahtonut pysyä pöksyissään. Hän mahtaili kuin pohatta ja sanoi pieksevänsä nahat selästäni, jos en hankkis hälle rahaa. Minun täytyi lainata kolme dollaria laamanni Thatcherilta, ja isä ukko otti ne ja meni ja joi itsens sikahumalaan. Ja siinä tällingissä hoiperteli hän sitten pitkin kylää huutaen ja ulvoen kuin hullu; ja päälle päätteeks sai hän kynsiinsä vanhan läkkipannun, jota hän rumputti ja rämisytti kuin piru olis irti päässyt. Puolyön aikana tuli viimein poliisi ja pisti hänet putkaan; ja seuraavana päivänä tuomitsivat ne hänet juopumuksesta ja metelistä koko viikoksi vankeuteen. Mutta hän, hän ei ollut milläänkään; sanoi vain maksavansa kaikki tyyni poika peevelilleen.

Kun hän viimein pääsi sieltä lukkojen takaa, sanoi se uusi tuomari tahtovansa tehdä hänestä ihmistä. Hän otti hänet omaan kotiinsa ja puki hänen päälleen oikeat vaatteet ja antoi hänen syödä aamiaista ja päivällistä ja illallista samassa pöydässä kuin hän itse ja rouvansa ja fiinit fröökynänsä ja piti häntä ikäänkuin omana poikanaan, niin sanoakseni. Ja illallisen perästä otti tuo suunnattoman siivo tuomari puhuakseen hälle raittiudesta ja kohtuudesta ja jumala ties mistä, kunnes ukko rahjus mukamas rupes poraamaan ja sanoi olleensa viheliäinen raato ja vaivanen syntinen ihminen; mutta hän tunsi mukamas nyt parannuksen enkelin ja pyhän hengen lähestyvän ja aikoi syntyä uudestaan, niin ettei siitä lähin kenenkään tarvinnut häntä hävetä, ja hän toivoi hyvän tuomarin häntä auttavan siinä hommassa eikä halveksivan häntä. Tuomari sanoi, että hänen teki mieli "puristaa häntä sydämmelleen" niiden sanojen tähden; ja sitten itki itse tuomarikin, ja hänen rouvansa ja fiinit fröökynänsä itkivät myös. Ja isä ukko sanoi, että ihmiset olit häntä aina, hänen vahingokseen mukamas, ymmärtäneet väärin tähän hetkeen asti; ja tuomari sanoi uskovansa häntä. Ja sitten sanoi ukko rahjus vielä, että semmoinen mies kuin hän tarvitsi vain hyvyyttä ja suopeutta; ja sitä samaa sanoi tuomarikin, ja sitten ne porasivat taas. Kun sitten tuli aika mennä makuulle, nousi isä ukko seisomaan niin suorana kuin pystyi, katsoi kattoon ja kohotti kätensä ylöspäin ja sanoi:

"Katsokaa tätä kättä, hyvät herrat ja rouvat ja kaikki tyyni; katsokaa sitä ja kourikaa sitä. Se käsi, se on ollut ruokottoman sian käsi! Mutta se ei ole sitä enään. Se on nyt semmoisen miehen käsi, joka aikoo syntyä uuestaan ja ruveta elämään uutta elämää. Ja se käsi aikoo — saakeli soikoon - kuolla tuohon paikkaan, jos ei se piä sanaansa. Muistakaa mitä minä sanon. Se on nyt puhas käsi, kunnon miehen käsi. Kourikaa sitä — ei kenenkään tarvitte sitä hävetä."

No, he kourivat sitä kaikki tyyni, toinen toisensa perään, ja sitten taas itkettiin. Ja jumaliste — tuomarin rouva suuteli hänen kättään. Ja sitten isä ukko pani puumerkkinsä raittiuslistaan. Ja se hurskas tuomari sanoi että s'oli juhlallinen hetki, tai jotain semmoista. Sitten veivät he isä ukon kauniimpaan kamariinsa ja lukitsivat oven. Mutta yöllä tuli hänen päällensä se tavallinen jano, ja hän ryömi ulos ikkunasta kuistin-katolle ja laski alas kattoränniä myöten ja lippas kapakkaan, jossa hän vaihtoi uuden takkinsa pariin viinapulloon. Sitten kapusi hän ylös samaa tietä jälleen kamariinsa ja piti siellä kelpo viinajuhlan; ja tuoss' aamun koitossa kömpi hän taaskin ulos, aika lailla päissään, ja popsahti nurin niskoin alas kuistin-katolta ja taitti vasemman käsivartensa kahdesta paikasta ja oli paleltuneena puoli-kuoliaaksi, kun löysivät hänet aamulla. Ja kun sitten mentiin katsomaan tuota hienoa vieraskamaria, niin oli siellä täysi tulva pitkin lattiaa.

Se hyvä tuomari oli ikäänkuin vähän pahoillaan. Hän sanoi, että hänen ymmärtääkseen ainoa keino ukko vaarin parannukseen oli kelpo pamaus kunnollisesta pyssystä.

Kuudes luku.

No, eihän siinä kuitenkaan kauvan mennyt, ennenkun ukko oli pystyssä taas, ja silloin rupesi hän heti käräjöimään laamanni Thatcherin kanssa saadakseen nuo rahat, ja minua hän kiusasi alinomaa, kun en lakannut käymästä koulussa. Pari kertaa sai hän minut kynsiinsä ja pehmitti selkänahkaani aika lailla, mutta yhtäkaikki kävin minä koulussa niinkuin ennenkin, ja enimmäkseen onnistuikin minun petkuttaa hänet ja luikua hänen näkyvistään. Totta puhuakseni ei mulla sitä ennen ollut niin sanottavaa intoa ollutkaan koko kouluun, mutta nyt kävin itsepintaisesti siellä ja tottelin tarkasti koulukomentoa yksistään harmittaakseni ukkoa. Tuo käräjöiminen kävi niin hitaasti, ett'ei siitä näkynyt tulevan mitään; ja niinpä mun aina tavan takaa täytyi käydä lainaamassa pari kolme dollaria laamannilta ja antaa ukolle, joka silloin joka kerta meni suorastaan kapakkaan juomaan. Ja joka kerta kun hän oli juonut, piti hän melua ja elämää kylässä, ja silloin joutui hän myös säntilleen joka kerta putkaan. Mutta se niin sanoakseni oikein kuului hänen ohjelmaansa ja oli vanha rakas tapa.

Hän retusti alinomaa rouva Douglasin talon ympärillä, niin että leskirouva hälle viimein sanoi, että joll'ei hän siitä herkeis, niin laittais hän poliisin hänen kimppuunsa. Nytkös ukko vasta raivostui mukamas; sanoi heille näyttävänsä kuka oli Huck Finnin isä. Ja mitäs ollakkaan! Eräänä päivänä kevätpuoleen oli hän minua nuuskimassa ja sai minut kynsiänsä ja vei minut mukaansa pienessä veneessä neljättä virstaa jokea ylöspäin; laski sitten rannalle Illinoisin puolelle metsäiseen paikkaan, jossa ei ollut minkäänlaista muuta asumusta kuin muuan vanha hirsimökki, joka piileili siinä niin tiheässä metsikössä, ett'ei kukaan outo olis sitä millään mokomin löytänyt.

Ukko ei päästänyt minua hetkeksikään näkyvistään, niin että minun oli tuiki mahdoton lipata tieheni. Siinä mökissä asuimme me sitten, ja yöksi lukitsi hän aina oven ja pisti avaimen päänsä alle. Hänellä oli pyssy, jonka hän luultavasti oli varastanut jostakin, ja me kalastettiin ja metsästettiin ja saatiin sillä viisin elatuksemme. Tuon tuostakin salpasi hän minut sisään ja souteli kolme virstaa jokea alaspäin lossipaikalle, jossa oli viinapuoti, ja sieltä hän kaloilla ja linnuilla osti viinaa ja toi kotiin ja joi itsens hyvään humalaan ja antoi huvikseen mulle tavanmukaisen pieksiäissaunan. Leskirouva sai viimein vihiä piilopaikastamme ja lähetti sinne miehen ottamaan minut pois mukamas, mutta isä ukko ajoi hänet pyssyllä käpälämäkeen; ja miten olikaan, niin rupesin minä vähitellen tottumaan tähän oloon ja tykkäämään siitä, kunhan vain olisin päässyt vähemmällä kurituksella.

S'oli varsin hauskaa ja mukavaa tuo laiskotteleminen aamusta iltaan, — ei niin mitään muuta tekemistä kuin savuja vedellä vain ja käydä kalastelemassa; ei mitään huolta läksyistä tai mokomista. Pari kuukautta kului, niin vaatteeni oli repaleissa; ja minä rupesin ihmettelemään, miten edes koskaan olin viihtynyt tuon leskirouvan luona, jossa alinomaa piti pestä naamansa ja kammata tukkansa ja syödä talrikilta ja mennä maata ja nousta ylös kellon mukaan ja istua kirja nenän alla — ja muuta joutavaa turhuutta; ja tuo kuivettunut fröökynä Watson sitten, joka alinomaa jankutti ja naukui. Mulla ei ensinkään ollut ikävä sinne takasin, vaan tykkäsin elämästä metsässä oikein hyvin.

Mutt' yhtäkaikki niin ukko rahjus mielestäni käytti keppiään liian ahkerasti, niin että selässäni ja raajoissani rupesi tuntumaan jonkinmoista siantautia. Ja päälle päätteeksi hän usein oli poissa pitkät ajat ja piti minua aina sill'aikaa salpattuna tuohon viheliäiseen mökkiin. Kerran oli hän tällä viisin retkillään kolme päivää perätysten, ja minun oli turkkasen ikävä. Aloin aatella, että hän oli hukkunut ja ett'en enää pääsis ulos ollenkaan tuosta luolasta. Totta puhuakseni silloin aika lailla pelästyin. Ja niinpä heti paikalla aloin tuumia jotain temppua päästäkseni totta päätä karkuun. Olinhan kyllä ennenkin monta kertaa yrittänyt ulos, kun ovi oli pönkättynä, mutta en ollut keksinyt mitään keinoa. Oli siinä tosin pari ikkunareikää seinässä, mutta niistä olis tuskin rakkikoirakaan mahtunut läpi; ja korsteinikin oli aivan liian ahdas. Ovi oli paksuista tammilankuista. Ja ukko veijari oli niin viisas, ett'ei jättänyt pienintä puukkoakaan mökkiin, poislähteissään; olin sataan kertaan nuuskinut jok'ainoan nurkan, — eihän mull'ollutkaan muuta tekemistä. Mutta tällä kertaa löysin maar sittenkin jotain; löysin näet vanhan ruostuneen sahan, joss'ei ollut kahvaakaan. S'oli pistetty kurkihirren ja katon väliin. Minä voitelin sitä vähä ihralla ja kävin työhön. Meill'oli vanna hevosloimi naulattuna mökin takaseinään pöydän takana, jott'ei tuuli pääsis puhaltamaan seinänraoista sammuttamaan meiltä kynttilän. Minä ryömin pöydän alle ja nostin hevoslointa ja rupesin sahaamaan irti lohkaretta seinän vahvasta alahirrestä, saadakseni tarpeeksi suuren reiän. Siin'oli kyllä työtä, mutt' olin sen yhtäkaikki saanut melkein valmiiksi, kun yhtäkkiä kuulin ukko vaarin pyssyn paukahtavan metsästä. Kiireintä myöten korjasin pois sahajauhot ja laskin alas hevosloimen ja kätkin sahani, ja hetken päästä astui ukko sisään.

Hän ei ollut hyvällä tuulella, vaan luontonsa mukaan kiukkua täynnä. Sanoi käyneensä kylässä, ja siellä mukamas kaikki meni päin hiiteen. Hänen lakimiehensä luuli voittavansa sen prosessin ja saavansa hälle rahat, jos he vain koskaan saisivat mitään kunnon päätöstä asiassa; mutta sitä voitais mukamas venyttää ja venyttää kukaties kuinka pitkälle, ja laamanni Thatcher tiesi koukkunsa hänkin. Ukko sanoi ihmisten arvelevan, että laamanni lopultakin sais aikaan semmoisen tuomion, että isän täytyis minusta luopua ja leskirouva tulis mulle holhojaksi mukamas. Se nyt minua ei suuresti ilahuttanut, sillä mulla totta puhuen ei ollut mitään halua takasin sinne leskirouvan luo pesemään naamaani ja saamaan sitä siunattua "sievistystä", kuten he sanoivat. Ja siinäkös sitten ukko rahjus hyvän aikaa noitui ja kiroili koko maailmaa, jaellen haukkumanimiä täysin suin. Ja hän sanoi tahtovansa nähdä leskirouvaa, jos ämmä räyskä uskaltaisi minuun koskea. Hän kyllä pitäis silmänsä auki, sanoi hän, ja näyttäis heille mukamas, kuka oli minun isäni. Hän veisi minut kuus seitsemän virstaa poispäin ja piilottais minut paikkaan, josta ei pirukaan minua löytäis. Tuo nyt minusta ei juur tuntunut hauskalta, ja niinpä aattelin itsekseni, että minä kyllä tavalla tai toisella korjaisin luuni, ennenkun niin pitkälle tultais.

Sitten käski hän minun mennä kantamaan paatista kaikki hänen tuomisensa. Siell'oli säkillinen ruisjauhoja, kappale läskiä, vähän ruutia ja haulia, muuan vanha kirja ja pari sanomalehteä etulatingiksi, vähän rohtimia ja kelpo viinaleili. Kannoin ylös yhden taakan, palasin paatille ja istuin sen laidalle levähtämään. Tuumasin sinne ja tänne ja aattelin viimein paraaksi, että sieppaisin pyssyn ja pari ongensiimaa ja karkaisin tieheni syvimpään metsään. Sitten en jäis kauaksi aikaa yhteen paikkaan, vaan potkisin mukamas yhä eteenpäin, eniten öisin, ammuskellen riistaa ja kalastellen hengenpidoksi, — ja sillä viisin tulisin viimein niin kauvas, ett'ei isä ukko minua koskaan löytäis, eikä leskirouva liioin. Tuumasin sahata itseni ulos ja pötkiä tieheni jo ens' yönä, kunhan ukko vain jois itsensä tarpeeksi humalaan, ja sen hän kaiketikkin tekis. Pääni oli tullut niin täyteen noita tuumia, ett'en enää tietänyt kauvanko olin siinä kököttänyt paatin laidalla, kunnes pappa kulta rupes huutamaan minua ja kysyi, olinko nukkunut vai hukkunut.

No, kannoin kaikki kapineet mökkiin, ja pimeä tukki jo päälle. Sill'aikaa kun minä keitin illallista, kallisti ukko pariin kertaan leiliänsä, ja se virkisti häntä, niin että hän alkoi kiroilla taasen. Hän tietysti oli ollut päissään kylässäkin ja piehtaroinnut katuojassa pitkin yötä, niin että hän oli hyvässä siivossa. Häntä totta tosiaan olis luullut Aatamiksi, niin täynnään hän oli likaa ja kuraa. Saatuaan tarpeeksi päähänsä, rupes hän aina haukkumaan hallitusta. Tällä kertaa hän rähisi näinpäin:

"On mukamas hallitus tämäkin! Jumaliste, kaunis hallitus! Sepittävät lakeja, joilla ryöstetään poika isältä, oman isän oma poika, josta häll'on ollut paljon vaivaa ja kustannuksia antaakseen hälle kristillisen kasvatuksen. Niin, ja juur kun viimeinkin on saanut poika nulikan niin pitkälle, että hänest' alkaa olla vähän hyötyä ja itse sais hiukan rauhaa, silloin tulee tuo lemmon laki ja iskee hampaansa kunnon isään. Tuhat tulimmaista! On sekin mukamas olevinaan hallitusta. Eikä siinä kylliksi. Vaan tuo siunattu laki sallii mokoman roiston kuin tuon laakmanni Thatcherin piättää multa lailliset rahani. Kaunis hallitus! Kaunis laki! Iskee kirotut kyntensä tämmöiseen mieheen, kuudentuhannen dollarin mieheen, ja kytkee hänet tällaiseen variksenpesään ja antaa hänen kierrellä pitkin pitäjää tällaisissa repaleissa, joista ei sikakaan huolis nutukseen. Ja sitä nimittävät he hallitukses. Ha, ha, ha! Piru vie pistääkin jo toisinaan päähäni lähteä koko tästä kurjasta maasta pois, iäks päiväks. Niin kyllä — ja sen oonkin heille sanonut, oon sen sanonut tuolle vanhalle veijarille Thatcherillekin vasten naamaa. He kuulivat kaikki tyyni mitä sanoin, voivat vannoa sen todeks, joka sorkka. Sanoin sen heille vasten pläsiä. Antakaa kouraani kymmenen penniä, sanoin, niin annan mä palttua koko tälle roska maalle, tulkoon se toimeen miten tahansa, sanoin mä, enkä koske siihen enää varpaallanikaan, en sinä ikänä, sanoin mä. Katsokaas tätä hattua, sanoin mä, — jos sitä ees hatuks sanotta — sen koppa on irrallaan, ja se roikkuu kaulallani kuin rengas, sanokoot sitä hatuks, kernaasti minun puolestani, minusta vain tuntuu kuin pistäisin pääkalloni korsteiniin, sanoin mä. Katsokaa sitä, sanoin mä, ja mokomaa rustinkia saa pitää päässään mies, jok'olis rikkain pitäjässä, jos enää olis lakia ja oikeutta maassa."

"Jaa-a, kyll'on jumaliste siinä hallitusta, on maar niinkin. Mikä surkea lautakunta! Miten olikaan tuon vapahan neekerin Ohiosta? tuon röykeän mulatin, joka eniten oli yhtä valkea kuin rehellinen valkonen mies. Mikä röykeä roisto! Olihan jumaliste hällä päällään valkonen palttinapaita aivan kuin ihmisellä, ja — ja uskoisko sen? — kiiltävä knallihattu päässä, onko se laitaa? Tuskin kukaan koko pitäjässä käy niin hävyttömän hienona kuin hän; ja vielä häll'oli kultakello ja vitjat ja hopeanuppinen keppi käessä. Ha, ha, ha! — totta maarian muhkein vanha veijari koko Valtiossa! Ja mitäs ajatella siitä! Sanovathan häntä tuommoseks rohvessoriks mukamas, joka puhuu vieraita kieliä ja on oppinut, kuten sanovat, tietää kaikki pahuuet. Ja uskoisko sen? Sanovatpa päällepäätteeks, että hän saa äänestää, tuommonen neekeri retkale, siellä kotonaan. Onko se laitaa? Hä? Nauravathan sille jo siatkin. Mokomat lait! Mihinkä onkaan maa joutunut, kun semmosta kärsitään! Sattui olemaan vaalipäivä, ja minä olin justiin menossa äänestämään, minä itse, jos en olis ollut liian päissäni päästäkseni sinne perille. Mutta kun he sanoivat mulle vasten naamaa, että tässä maassa on Valtio, jossa annetaan tuon neekeri lurjuksen äänestää, niin minä annoin palttua koko touhulle, jumal'avita! Sanoin, että minä en äänestä ikipäivinä, vaikka maa repeis. Enpä jumaliste äänestäkkään, sanoin heille. Saivat sen kuulla, kun saivatkin. Menköön maa vaikka suoraa päätä h—ettiin, minä en äänestä eläissäni enää. — Ja uskoisko sen? Hän julkes olla röyhkeä vasten naamaa, tuo roikale. Ei väistynyt tieltä, kun tulin häntä vastaan, vaan minun täytyi vaivata itseäni ja survaista hänet tien viereen. Onko se laitaa se? Minä sanoin siinä: mitä tämä tietää? miks'ei myydä tuota neekeriä avisioonilla? miks' annetaan hänen rentustaa pitkin maata? — No, mitä vastaavat he siihen! Joo, ett'ei mukamas voitu myydä häntä, ennenkun hän olis ollut kuus kuukautta Valtiossa, ja niin kauvan hän mukamas ei ollut vielä venynyt siellä. No, voi sun s—keli! On olevinaan hallitus sekin - ei uskalla myydä vapaata neekeri roistoa, ennenkun hän mukamas on ollut kuus kuukautta Valtiossa. On siinäki hallitusta! On jumaliste olevinaan hallituksen kengissä — ja istuu sitteki käet ristissä kuus kuukautta, ennenkun tohtii iskeä käpälänsä kiertelevään, varastelevaan, valkopaitaseen, vapaaseen neekeri piruun, ja — —."

No, ukko hoiperteli siinä sinne tänne haukkuen ja rähisten eikä osannut hallita vanhoja kikkeriä kinttujaan, kunnes hän viimein kaatui suinpäin läskinelikon yli ja loukkasi molemmat polvensa, hirveästi irvistellen; ja loppupuoli hänen saarnastaan oli mitä kuuminta kieltä, milloin neekereistä ja hallituksesta, milloin läskinelikosta. Hän hyppeli kuin hullu nurkasta toiseen, ensiks toisella, sitten toisella jalalla ja pidellen vuorotellen polviaan, kulloin kumpastakin; mutta viimein otti hän vauhtia ja surmasi toisella jalallaan tuohon nelikkoon oikein pulskan potkun. Siinä hän kuitenkin teki tyhmästi, sillä se sattui olemaan juuri se jalka, jonka varpaat pisti ulos kengistä, ja hän rupes ulvomaan niin kamalasti, että tukkani oli nousta pystyyn kauhistuksesta; ja sitten hän viskausi maahan ja piehtaroi siinä kuin hevonen, pidellen varpaitaan, ja voi kuinka hän kirosi! Luulin seinäin halkeavan. Ukko olikin, sivumennen sanottu, ylpeä kiroustaidostaan. Olihan Sowberry Hagan vanhus mukamas aimo mies sadattelemaan; mutta isä ukko kehui voittavansa hänet. S'oli kenties kuitenkin tyhjää kerskailemista vain.

Syötyämme illallisen, kävi pappa vaari taas viinaleilinsä huippuun, ja hän sanoi, että siin'oli lientä kylliksi "kahteen kelpo pohmeloon ja yhteen viinavilliin." Se oli hällä sananpartena. Minä laskin nyt itsekseni, että hän tietenkin tunnin kuluttua olis aivan sikapäissään ja että silloin voisin näpistää hältä avaimen taikkapa saada hirren pätkän irti seinästä ja pötkiä tieheni. No, hän suuteli leiliään kerta toisensa perästä, ja hetken päästä kuppuroikin hän kyljelleen vilttinsä päälle; mutta sillä kertaa ei ollut mulla lykkyä. Hän ei nukkunut sikeään uneen, vaan rehki ja oli levoton. Hän puhkui ja uhkui ja väänsihe käänsihe sinne tänne kauvan aikaa. Viimein tuli mulle niin uni, ett'en kuolemaksenikaan jaksanut pitää silmiäni auki, vaan nukuin siihen paikkaan, ja kynttilä jäi palamaan.

En tiedä kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutt' yht'äkkiä heräsin hirvittävään huutoon ja lensin pystöön. Isä ukko oli myös jaloillaan; mutta hän oli muuttunut aivan villiksi näöltään ja hyppeli ja riehui kuin raivohullu ja huusi, että hän oli joutunut käärmeiden pesään. Ne mukamas kiemuroivat ylös pitkin hänen koipiaan, ja yksi oli purrut häntä poskeen — mutta minä vain en nähnyt mitään käärmeitä. Hän juoksi ympäri mökissä yhteen mittaan ja kiljui: "ottakaa pois ne pirut! ottakaa pois! Ne purevat minua kurkkuun!" Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti. Lopultakin näkyi hän väsyvän ja keikahti kumoon; mutta nyt hän väänsihe ja vyöryi paikasta paikkaan, ihmeellisen sukkelasti, potkien tieltään kaikki mit'oli edessä ja otellen tapellen käsivarsillaan ilmassa ja huutaen että huone mukamas oli täynnä piruja, jotka tahtoivat lennättää hänet h—vettiin. Sitten näkyi hän vähän tyyntyvän ja vaikeni viho viimeinkin kokonaan. Kuulin pöllöjen ja susien ulvovan kaukaa metsästä; niin oli kaikki kamalan hiljaa. Hän oli nukkunut nurkkaan. Tuokion päästä nousi hän kuitenkin puoleksi istualleen ja näkyi kuuntelevan jotakin, pää kallellaan. Sitten sanoi hän hyvin hiljaa:

"Pamp-pamp-pamp; n'on kuolleet kun tulee; pamp-pamp-pamp; tulevat minua noutamaan; mutta minä en lähe, en, en — Ooh! tuossa ne ovat! Antakaa mun olla! Käet pois! Hyi, kuinka n'on kylmät! Antakaa kurjan s—tanan olla!"

Sitten hän laskeutui nelin kontin ja rukoili heitä jättämään hänet rauhaan, ja sitten hän kääri vilttinsä ympärilleen ja vyörytti itsensä pöydän alle. Ja minä kuulin hänen viltin läpi hiljaa rukoilevan kuolleitansa, ja sitten hän itki.

Mutta mitäs ollakkaan! Yht'äkkiä sukelti hän ulos viltistä ja ryntäsi ylös. Hän oli kauhea katsella, ja nyt hän näki minut ja syöksi suoraa päätä päälleni. Hän ajoi minua yltympäri mökkiä puukko kädessä, huutaen että minä mukamas olin Kuoleman Enkeli ja sanoen tappavansa minut, niin ett'en enää vois häntä kiusata. Minä kerjäsin ja sanoin, ettenhän ollut mikään enkeli, vaan ainoastaan hänen poloinen poikansa Huck, mutta hän nauraa hohotti hirvittävästi kuin huuhkain ja noitui ja kirosi ja ajoi minua takaa kuin nälkäinen susi. Kerran kun käännyin toisappäin ja puikahin hänen käsivartensa alta, sai hän kyntensä isketyks mekkooni, hartiain väliin, ja minä luulin olevani mennyttä kalua; mutta miten olikaan, onnistuin luistamaan irti nutustani ja pääsin pakoon. Viimein hän väsyi taas ja kaatui maahan, selkä ovea vasten. Mutta hän sanoi vain aikovansa vähän levähtää; sitten hän tappais minut. Hän pisti puukkonsa alleen ja sanoi tahtovansa nukkua hetken aikaa saadakseen uusia voimia; sitten nähtäis kumpiko täss'oli isäntänä mukamas.

Äkkiarvaamatta hän nukkui. Silloin sieppasin minä vanhan puutuolin, nousin sen päälle hiljaa kuin hiiri ja otin alas pyssyn. Koettelin laastukilla, oliko se latingissa, ja sitten panin sen poikki puolin nauristynnyrin yli, piipunsuu ukkoa vasten, ja itse kyykistyin alas tynnyrin taa odottamaan kunnes hän liikahtaisi. Mutta voi kuinka vitkalleen siinä aika kului.

Seitsemäs luku.

"Nous' ylös! Mitä sinä siinä virut, nahjus!"

Avasin silmäni ja katselin ympärilleni, tietämättä oikein miss'olin. Aurinko oli jo noussut, ja minä olin nukkunut sikeästi. Ukko seisoi vieressäni; hänen naamansa näytti nyreältä ja ränstyneeltä.

"Mitä pirun peliä sin'olet pitänyt pyssyllä, penikka? Hä?"

Aattelin että hän kaiketikaan ei paljoa muistanut yöllisestä äksiisistään, niin että vastasin:

"Olihan joku roisto yrittämässä yöllä sisään ovesta, ja minä tahdoin häntä pelottaa."

"Miks'et sitten herättänyt minua?"

"Minä koitin, vaan en saanut teitä henkiin."

"No, hyvä. Älä lörpötä siinä nyt lorujas, vaan pötki joelle kokemaan koukkuja, että saahaan kaloja murkinaks. Kuulekkos! Minä tulen koht'siltään."

Hän avas oven, ja minä pötkin ulos ja menin joelle. Siellä huomasin, että virta kuletti mukanaan koko joukon puuvärkkiä ja puunkuorta, ja siitä päätin että vesi oli nousemassa. Mull'olis ollut hyvät markkinat, jos nyt olisin oleskellut kylässä. Juhannustulva oli mulle aina ollut oikein kultakaivoksena; se tuopi näet aina muassaan hirsiä, jopa polttopuita ja toisinaan koko tusinan tukkia yhtenä lauttana, ja muuta semmoista. Silloin ei tarvitse muuta kuin pitää varansa keksi kädessä ja myydä saaliinsa tapulitarhaan tai sahamyllyyn.

Kävin kappaleen matkaa joenvartta ylöspäin tähystellen, niin sanoakseni, toisella silmällä ukkoa, toisella tulvan tuomisia. Yht'äkkiä tuli siinä tanssien virran mukana kanooti, niinpä niinkin, ja päälle päätteeksi oikein sievä kanooti, noin neljä- tai kolmetoista jalkaa pituudelta ja uiden upeana kuin sorsa. Minä sänttäsin pää edellä rannasta kuin sammakko, vaatteet päälläni, ja uin aika kyytiä kohden kanootia. Luulinpa melkein, että siinä makais joku junkkari pohjassa, sillä ihmiset tekevät usein sillä viisin kurillaan; kun pyydystäjä tarttuu saaliiseensa, hypähtävät he ylös ja nauravat hänet pahanpäiväiseksi. Mutta niin ei nyt onnekseni käynyt tällä kertaa. S'oli todellakin ajokanooti, ja minä kapusin siihen ylös ja meloin sen rantaan. Nytpä ukko on iloissaan, aattelin mä, kun saa nähdä tämän saaliin — se on ainakin kymmenen dollarin arvoinen. Mutta tullessani rantaan ei pappa vaaria näkynytkään; ja juur kun olin laskenut pieneen poukamaan, jonka yllä kasvoi pajupensaita ja köynnöskasvia, niin että se näytti pieneltä luolalta, — silloin pisti päähäni toinen tuuma. Aattelin, näettekös, että kätkisin kanootin isältä, ja sitten en karatessani meniskään metsään travaamaan jalkasin, vaan laskisin pulskasti jokea alas noin viiskymmentä virstaa ja pitäisin sitten leiriä hauskalla paikalla.

Enhän ollut kaukana mökistämme, ja niinpä olin alinomaa kuulevinani ukko vaarin tulevan. Mutta sainhan kuitenkin kanootin kätketyksi, ja kun sitten kurkistelin pajupensaan takaa, näin hänen seisovan polulla ja tähtäävän pyssyllään yhtä lintua. Hän siis ei ollut mitään nähnyt.

Hänen tullessaan rantaan, olin jo paraikaa kokemassa muuatta koukkua. Hän haukkui minua vähäsen, kun olin niin kuhnustellut, mutta minä sanoin pudonneeni jokeen, ja sentähden olin mukamas viipynyt niin kauvan. Tiesinhän hänen huomaavan, ett'olin märkä kuin trasu; ja hän rupeis trissaamaan minua kaikellaisilla kysymyksillä. Me saatiin koukuilla kuus kissakalaa ja mentiin kotiin.

Syötyämme aamiaisemme, heitti hän pitkälleen taas ja minä myös — mokoman yön jälkeen. Minä makasin siinä mietiskellen jotain konstia, jolla voisin estää sekä ukkoa että leskirouvaa minua seuraamasta; sehän olis parempi kuin luottaa siihen onnenpeliin, että ennättäisin kylliksi kauas ennenkun he pääsisit jälilleni; saattaishan tapahtua jos jotakin. No, enhän ens'aluksi keksinyt mitään keinoa; mutta mitäs ollakkaan, niin ukko nousi juomaan pari tuoppia vettä ja sanoi sitten:

"Toiste, kun joku kuleksija tulee nuuskimaan nurkkia täällä, niin sinun pitää minut herättää, kuulekkos? Tuolla roistolla oli piru hampaan kolossa. Tarvitsis kuulan koniinsa. Ja toiste sinä minut herätät heti, kuuleks?"

Sitten hän kallistui kyljelleen taas ja nukkui — mutta mitä hän oli sanonut, se justiin synnytti päässäni sen konstin, jota olin etsiskellyt. Hehei! tuumasin itsekseni, jo tässä tiedetään temppu, joka pidättää heitä nuuskimasta jälkiäni.

Noin kahdentoista aikana noustiin me ylös ja mentiin joelle jälleen. Joki nousi nousemistaan, ja virta toi mukanaan paljon ajopuita. Tulipa siinä myös yhtenä lauttana koko yhdeksän tukkia. Otimme veneen ja hinasimme sen rantaan. Sitten söimme päivällistä. Toinen kuin isä ukko olis odottanut siinä pitkin päivää saadakseen vain lisää Jumalan viljaa virrasta; mutta hänpä ei totta maar malttanut. Yhdeksässä tukissa oli hälle kylliksi; hänen piti suoraa päätä kylään niitä myymään. Hän siis salpasi minut mökkiin kuin ainakin ja otti veneen ja lähti hinaamaan tuota lauttaa kylään, tuossa kolmen aikana iltapäivällä. S'oli selvää, aattelin mä, ett'ei hän palais sinä yönä. Odotin kunnes hän olis poistunut kappaleen matkaa, otin framille sahani taas ja kävin tuon seinähirren kimppuun. Eikä aikaakaan, niin olin kömpinyt reiästä ulos. Ukko lauttoineen näkyi pienenä pilkkuna kaukana alapuolella toisessa rannassa.

Otimpahan jauhosäkin ja kannoin sen joelle piilopaikkaani ja viskasin kanootiin. Sitten kuletin sinne läskimöhkäleen, sitten viinaleilin; sitten otin kaikki kahvit ja sokerit, mitä meill' oli, ja ampumavarat; otin rohtimet; otin ämpärin ja napun ja läkkikannun; otin vanhan sahani ja kaksi vilttiä; otin kastrullin ja kahvipannun. Ongensiimoja ja koukkuja ja tulitikkuja otin myös - niin, otimmahan ylimalkain kaikki tyyni, mik'oli penninkään arvosta, niin että koko hotellimme jäi lähimmittäin puti puhtaaksi. Olisin mielelläni tahtonut kirveen, mutta meill'ei ollut muuta kuin se, joka oli halkopinolla, ja sen jätin mä eri syystä siihen. Viimeiseksi sieppasin pyssyn, ja sitten olin valmis.

Minä olin siinä oikein uurtanut maanpintaa, ryömiessäni ees takasin reiästä ja laahatessani ulos niin paljon tavaraa. Nyt täytin sen paikan somerolla, niin ett'ei näkynyt jälkiäni eikä sahajauhoja. Sitten panin ulossahatun hirrenpätkän takasin reikään ja pistin pari kiveä tueksi sen alle, että se pysyisi paikoillaan — koko hirsi kun siltä kohdalta ei oikein ulottunut maahan asti. Jos seisoi neljä viis jalkaa siitä poispäin eikä tiennyt mitään sahatyöstä, niin ei totta maar huomannut mitään; ja sitä paitsi oli se paikka mökin takapuolta, niin että kukaan tuskin olis äkännytkään mennä nuuskimaan sieltä päin.

Kanootin paikalla ei ollut muuta kuin ruohoa, niin että siinä ei voinut näkyä mitään jälkiä. Seisoin rannalla ja katselin kaikkialle; ja kaikki oli hyvin. Sitten otin pyssyn ja menin kappaleen matkaa metsään, ampuakseni, jos suinkin, pari lintua. Silloin näin yht'äkkiä metsäsian; tapahtui, näet, toisinaan näillä seuduin, että joku porsas karkasi kotoaan ja metsistyi salossa. Minä ammuin tämän otuksen ja laahasin sen mökille.

Sitten otin kirveen ja löin oven sisään, että ryskähti. Sitten laahasin porsaan mökkiin, lähelle pöytää, ja iskin sitä kirveellä kurkkuun ja annoin veren vuotaa maahan — sanon tahallani: maahan, sillä eihän, Jumala paratkoon, tässä hotellissa muuta lattiaa ollutkaan kuin paljas maa, kova maa, ei lautoja nimeksikään. No, nyt otin minä vanhan säkin ja täytin sen suurilla kivillä — niin suurilla kuin jaksoin kantaa — ja laahasin sitä sitten, verisestä siasta asti, pitkin maata ovesta ulos ja metsän läpi aina rantaan saakka, josta keikahutin sen jokeen, ja siihen se samassa upposi. Se oli niin raskas, ett' aivan helposti voi nähdä ruohosta, että siitä oli jotakin laahattu. Oikein kaipasin nyt Tom Sawyeria; sillä tiesinhän kuinka kovasti hän harrasti juur tänkaltaista touhua, ja hän olis keksinyt vielä monta metkua juonen jatkoksi. Hän oli seppä semmoisissa, kun tarvittiin.

No, mutta viimein repäsin nyt päästäni pivollisen hiusta ja hivelin kirvestä kunnollisesti sianverellä ja tahrasin siihen hiukset kiinni; sitten viskasin koko kapineen nurkkaan. Sitten otin porsaan ja pidin sitä mekollani rintaani vasten (niin ett'ei veri päässyt vuotamaan maahan), ja kannoin sen hyvän matkan päähän tuvasta; sitten läiskähytin sen jokeen. Sill'aikaa pisti päähäni toinenkin juttu. Menin ottamaan jauhosäkin ja vanhan sahani kanootista jälleen ja kannoin ne tupaan. Panin säkin vanhalle paikalleen ja tein reiän sen pohjaan sahallani, sillä meillä ei ollut mitään oikeita ruokaveitsiä tai kahveleita, kun isä ukkokin aina vain käytti linkkuveistään tai puukkoaan pöydässäkin. Sitten kannoin säkin noin sata syltä ruohon poikki ja metsän läpi maan puolelle päin muutamalle matalalle lammelle, joka oli viis virstaa laaja ja täynnään kaislaa ja sorsia sydänkesällä. Siitä laski pieni joki monta virstaa sisämaahan päin, en tiedä mihin. No, mutta säkistä sateli nyt jauhoja ulos pitkin matkaa, niin että sillä viisin syntyi pieni valkoinen polku tuohon lampeen asti. Pudotin tahallani tielle myöskin ukon kovasimen, niin että näyttäis siltä kuin olis se pudonnut tapaturmassa. Sitten sidoin pienen reiän kiinni seililanka-pätkällä, niin ett'ei jauhosäkki enää vuotanut, ja kannoin säkkini ja sahani jälleen kanootiin.

Nyt oli jo melkein pimeä, ja minä siirsin kanootin sen pikku poukaman suuhun, johon olin sen kätkenyt, ja istuin odottamaan kunnes kuu nousis. Sidottuani ruuhen pajupensaaseen, haukkasin vähän ruokaa ja panin sitten pitkälleni paattiin poltellakseni vähäsen ja miettiäkseni maailman menoa. Minä oletin, että he seuraisivat tuon kivillä täytetyn säkin jälkiä rantaan ja sitten hakisivat minua naaraamalla joesta. Ja sitten seuraisivat he jauhopolkua lammelle asti ja kulkisivat luultavasti pitkin sitä puroa, joka laski siitä ulos, saadakseen kynsiinsä rosvot, jotka olivat tappaneet minut ja varastaneet kaikki tavarat. Joesta he eivät etsi muuta kuin minun kuollutta luurankoani, aattelin mä. Ja siihen he pian kyllästyvät, tuumasin, ja sitten ei minusta enää piittaa kissakaan, ja minä saan venyä missä mun lystää. Jacksonin saari on mulle justiin omiansa; sen minä tunnen perin pohjin, ja sinne ei koskaan kukaan ihminen tule. Ja sieltä voin minä yön aikaan meloa kylään, pasteerailemaan ja hankkimaan itselleni mitä milloinkin tarvitsen. Jacksonin saari, jaa, sielt' olen tästedes kotosin.

Minä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin siihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville ollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin ympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki tyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin kirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata syltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti myöhäiseltä, ja haisi niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä minä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.

Haukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin jotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin mitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä. Kurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan etäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui lähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies. Voi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis saanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän alapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon ja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen pyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, — ja hän oli selvänä; sen huomasin hänen soudostaan.

En siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini salaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan varjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle virtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet nähdä minut ja huutaa "halloo!" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden sekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia eteenpäin muun puuvärkin muassa.

Makasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja katsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä, kun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen äkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin vettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän puhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies sanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä. Muuan toinen meinasi, ett'ei mukamas tämä yö ainakaan tuntunut lyhyeltä — ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja he nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin ja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan käski heidän mennä h——ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen puhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais nauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän, laskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi joku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän nousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni heidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja; kuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se tuntui jo tulevan kaukaa.

Minä olin nyt hyvän matkaa lossista. Nousin istualleni, ja siinähän oli eessäni Jacksonin saari, pari virstaa alaspäin, jylhine puineen ja kamalan suurena ja paksuna ja pimeänä kuin lyhdytön höyrylaiva. Hietasärkät saaren yläpäässä eivät olleet näkyvissä nyt — tulvan tähden.

Ei kestänyt kauvan, ennenkun olin saareni kohdalla. Kova virta lennätti minut yhtä vauhtia yläpään ohi, mutta sitten tartuin airoihin ja pyörähytin paattini suvantoon ja laskin maalle Illinoisin puolelle antavaan rantaan. Ajoin kanootini syvään ränniin sannassa, jonka tunsin vanhastaan; minun täytyi työntää syrjään pensaanoksia päästäkseni sisään, ja kun olin vetänyt ylös veneen ja laittanut sen kiinni, ei kukaan voinut sitä nähdä ulkoapäin.

Menin ylös ja istuin kaatuneelle puun-rungolle saaren yläniemessä ja katselin ulospäin lavealle joelle ja noita mustia ajopuita ja ylöspäin vanhaan kotikaupunkiin, josta pari kolme valopilkkua vilkahteli. Tuli myöskin mahdottoman iso tukkilautta uiden jokea alaspäin, ja siinä oli palava lyhty keskellä. Katselin sen luisuntaa eespäin, ja kun se oli ihan minun kohdallani, kuulin jonkun miehen sanovan: "Peräairo ulos! Käännä oikealle!" kuulin sen niin selvästi kuin olis hän huutanut mulle korvaan.

Rupesihan samaan aikaan vähän valkenemaan taivaalla, ja minä menin metsän sisään ja panin pitkälleni, levähtääkseni pikkusen ennen aamiaista.

Kahdeksas luku.

Herätessäni sitten oli aurinko jo niin korkealla, että kello jo lie käynyt yhdeksättä. Siitä välittämättä makasin siinä vain eelleen ruohossa ja viileässä varjossa mietiskellen maailman menoa, ja olin tyytyväinen ja voin paksusti. Voinhan nähdä auringon vähän pilkistävän tuuheiden puiden läpi, mutta enimmäkseen oli metsä niin tiheää, että siell'oli puoleksi pimeää tai ainakin hämärää sisässä. Missä päivän valo pursui lehtien läpi, oli siinä ikääskuin teirenpilkkuja sammalessa, ja ne huojuivat vähäsen sinne tänne, ja siitä näin että yläilmassa kävi vähän tuultakin. Muutamassa männyssä istui pari oravaa pöpötellen mulle hyvin ystävällisesti.

Mull'oli siinä niin hyvä olla ja laiskotella, ett'en viitsinyt nousta ylös laittamaan itselleni aamiaista. No, olin juuri nukkua jälleen, kun yht'äkkiä yläjoelta päin kumeasti kuului: "bom!" Nousin kyynärpäälleni ja kuultelin; ja pian pamahti uudestaan. Nousin ylös ja katsoin reiästä lehtien läpi, ja minä näin ikääskuin paksun savupilven leijailevan veden päällä, melkein lossipaikan kohdalla. Ja siellä oli myöskin lossivene ajelemassa jokea alaspäin ja täpö täynnään väkeä. Ja nyt minä tiesin mitä siellä hommattiin. "Bom!" Näinhän valkosen savun pölähtävän ulos lossiveneen kyljestä. Hoo, hoo, aattelin mä, kunnialaukauksia mulle! Ampuvat kanoonalla veden yli, saadakseen luurankoni nousemaan pinnalle.

Mull' oli aika lailla nälkä, mutta nyt ei käynyt mennä tekemään ruokatulta; olisivat heti nähneet savun. Sain istua siinä katsomassa kanoonan-savua ja kuulemassa pamauksia. Joki oli siltä kohdalta hyvin leveä, ja sit'on aina turkkasen mieluisa katsella mokomana makeana kesäaamuna, kun aurinko paistaa; ja mull'olis ollut oikein hauska istua siinä katselemassa, kun he pyydystelit jäännöksiäni joen pohjasta, kunhan mulla vain olis ollut jotain syötävää. No, mutta satuimpa siinä sitten yht'äkkiä muistamaan, että aina, kun joku on hukkunut, pistetään vähän elohopeaa muutamiin junttapulliin ja annetaan niiden uida virran mukana; jolloin ne pysähtyvät siihen paikkaan, jossa hukkunut luuranko makaa. Nyt menen minä väijymään, tuumasin mä, ja jos joku tuommonen pulla tulee minua hakemaan, niin minä vastaan siitä, että se osuu oikeaan paikkaan. Muutin saaren toiselle rannalle, sille, joka antoi Illinoisin puolelle, koettamaan onneani. Ja mitäs ollakkaan! Siinä tuli totta maarian muhkea junttapulla tanssien veden päällä, ja minä heti sitä tavottelemaan pitkällä kepillä, mutta mun jalkani luiskahti ja kakku karkasi tiehensä. Minä olin tietysti tällännyt itseni paikkaan, jossa virta juoksi lähinnä rantaa; niin viisas toki olin. No, yht'äkkiä tuli siinä toinen pehmeä pulla purjehtien, ja sillä kertaa onnistuin. Otin pois tulpan ja puistin pois pienen elohopeapallon ja iskin hampaani pullaan. Se oli oikein herrasväen junttapullaa, eikä mitään prostoita.

Minä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen puun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa niin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä aatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän pastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä junttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se nyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta sittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita ainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin esimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen nähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.

Sytytin piippuni ja vetelin savuja hyvän aikaa ja odottelin. Lossivene liukui eteenpäin virran kanssa, ja minä laskin että voisin nähdä ketä kaikkia siinä oli, kun se tulisi sille kohdalle, josta olin onkinut junttapullan. Kun se siis nyt oli uinut kappaleen matkaa alas minuun päin, sammutin minä piippuni ja menin aivan lähelle sitä paikkaa, jost'olin kaapannut leipäpullan. Siinä panin pitkälleni paksun haarapuun taakse rannassa. Puun haarasta voin kurkistaa läpi.

No, lossivene tuli keikkuen yhä lähemmäs, ja koht'ikään oli se niin likellä, että olisivat voineet pistää ulos lankun ja astua rantaan, jos halutti. Siin'oli väkeä, että vilisi. Isä ukko ja laamanni Thatcher ja pikku Bessie Thatcher ja Jo Harper ja Tom Sawyer ja hänen vanha tätinsä Polly, ja Sid ja Mary ja koko joukko muita. Kaikki he puhuivat murhasta; mutta yhtäkkiä puuttui katteini puheeseen ja sanoi:

"Tähystäkää tarkasti siellä! Virta käy tässä lähinnä rantaa, ja hän on saattanut tarttua pajupensaisiin jossakin. Niin ainakin toivon."

Minä puolestani en sitä toivonut. Mutta he tukkivat kaikki sille puolen, kallistuivat yli reilingin, melkein vasten naamaani, ja tuijottivat veteen voimiensa takaa. Minä voin nähdä heidät vaikka kuinka selvästi, mutta he eivät voineet nähdä minua. Silloin huutaa katteini:

"Varokaa!" — No, sen sakramenskattu! Kanoona laukesi mulle vasten pläsiä mokomalla ukkospilvellä, että minä menin sokeaksi savusta ja kuuroksi pamauksesta ja luulin olevani aivan mennyttä kalua. Jos vain olisivat arvanneet ladata kuulalla, niin olisivat pitkittä mutkitta saaneet siinä samassa mitä etsivät, nimittäin minun luurankoni. No, pian huomasin kuitenkin, tultuani tolkuilleni taas, ett'ei mulle todenteolla ollut mitään vahinkoa tullut. Lossivene luisti poispäin ja katosi näkyvistäni saaren alaniemekkeen taakse. Kuulin pamauksia silloin tällöin noin tunnin ajan vielä, mutta sitten ne taukosivat. Kuljettuaan ympäri koko saaren, joka oli kolme virstaa pitkä, näkyivät naaraajat väsyneen ja laskivat maalle Missourin puolella ja pötkivät kotiinsa.

No, nyt ei mulla enää ollut mitään hätää. Eihän tämän perästä kukaan huolis ajaa minua takaa. Minä kannoin kaikki kauskuni ylös kanootista ja laitoin itselleni oikein pulskan leiripaikan paksuimpaan metsään. Tekasin vilteistäni jonkinmoisen teltan sateensuojaksi tavaroilleni. Sitten istuin onkimaan ja sain kissakalan ja avasin sen sahallani, ja illan puoleen laitoin nuotiotulen ja paistoin kalan. Syötyäni panin sitten ulos pari koukkua saadakseni vähän kalaa aamuksikin.

Pimeän tullen istuin nuotioni ääreen polttelemaan, ja s'oli hyvin hauskaa. Mutta hetken päästä rupes kuitenkin tuntumaan hiukan ikävältä, ja niinpä menin istumaan rantaan ja kuultelin virran virinää ja laskin tähtiä taivaslaella ja ajopuita ja tukkia joessa, ja sitten menin takasin ja panin maata. Se on sittenkin paras konsti, kun on ikävä, sillä silloin unohtuu pian koko tämä matoinen maailma.

No, mutta sillä viisin meni kolme päivää ja yötä. Mutta neljäntenä päivänä sitten lähdin tutkimusretkelle yltympäri saartani. Olihan se, näettekös, minun saareni, ja minä tahdoin tietää mitä kaikkia siellä olis. Löysin aika lujasti mansikoita, kypsiä ja priima tavaraa, ja koko paljon vaaramia, jopa kirsimarjojakin, puolikypsiä, ja metsärypäleitä, jotka vasta kävivät nuppuun. Ne tulisivat mulle vielä hyvään tarpeeseen, aattelin mä.

No, minä kuljeksin sinne tänne metsässä, kunnes arvelin olevani melkein saaren toisessa päässä, leiristäni lukien. Mull'oli pyssy muassani, mutt'en ollut mitään ampunut; pidin sitä vain turvanani tänkaltaisella retkellä; saisinhan metsänriistaa likemmältäkin. No, ja nyt olin äkkiarvaamatta melkein kompastua suureen käärmeeseen, ja se kiemuroi sukkelasti poispäin ruohon ja kukkien läpi, ja minä perästä antaakseni sille parven haulia niskaan. Karkasin päälle minkä ennätin, kun yhtäkkiä hyppäsin - suorastaan nuotiotulen tuhkaan, joka vielä savusi.

Sydämmeni lensi ylös keuhkoihin, pahanpäiväisesti pamppaillen. Eikä siin' aikaa ollut katsella ympärilleni, vaan viilsin mä tieheni varvasnenällä mink' ennätin. Tuon tuostakin seisahuin hetkiseksi tiheimpään metsikköön ja kuultelin; mutta rintani hengitti niin kovaa, ett'en voinut muuta kuullakkaan. Sitten juoksin taas eteenpäin ja seisahuin taas kuultelemaan, ja sillä viisin sitten pitkin matkaa. Jos näin puunkannon, luulin sitä ihmiseksi; jos astuin kuivalle oksalle ja se rapsahti poikki, niin tuntui siltä, kuin joku junkkari olis leikannut henkeni, jota hengitin ulos, kahteen osaan ja jättänyt niistä ainoastaan toisen mulle, vieläpä pienimmän.

Tullessani viho viimeinkin leirilleni, tuntui kuin en olis ollut oikein riski sinä päivänä; mutta aika oli täpärällä, aattelin mä. Ja niinpä laahasin kaikki tavarani kanootiin taas, kiireintä myöten, ja sammutin tulen ja potkasin tuhkat ja kekäleet hajalle, että se mukamas näyttäis vanhalta, hylätyltä nuotiolta. Ja sitten kiipesin mä puuhun.

Siinä istua kökötin pari tuntia, näkemättä mitään tai kuulematta mitään, vaikka minä tykkäsin näkeväni jos jotakin, satoja kertoja. No, mutta sainhan tietysti viimein kyllikseni siitä, ja niin kapusin alas jälleen ja pujahin tiheään metsään, katsellen alinomaa ympärilleni. Koko päivänä en saanut syödäkseni muuta kuin vähän marjoja ja kurjia rääpiäisiä aamiaisesta.

Pimeän tullen rupesi nälkä minua tonkimaan aika lailla. Minä laskin sentähden veneeni vesille ennen kuun nousua ja meloin Illinoisin puolelle, noin puoli virstaa jokea alaspäin. Siellä menin metsään ja laitoin valkean ja paistoin itselleni illallisen. Tuumasin olla siellä yötä, mutta juur kun olin panna pitkälleni, kuulin yhtäkkiä hevos-kavioiden klopsivan, ja sitten kuulin ihmisääniä. Kankutin kapineeni kanootiin jälleen mitä kiireimmiten ja sitten ryömin metsän läpi katsomaan mitä siell'oli. Eikä aikaakaan ennenkun joku sanoi:

"Jäärään tähän yöksi. Hevosluuskat ovat uupuneet."

Sänttäsin kanootilleni, laskin vesille ja meloin takasin saarelleni, vanhaan paikkaan. Panin sitte maata kanootiin.

Enhän kuitenkaan paljoa nukkunut. Oli niin ajattelemista. Joka kerta, kun silmäni painuivat kiinni, tuntui siltä kuin joku olis tarttunut minua niskaan. Vääntelin, kääntelin siinä sillä viisin pari tuntia; mutta viimein aattelin: Tämä ei käy laatuun. Minun täytyy saada selkoa asiasta, kävi miten kävi. Ketä märehtii täällä saarella muita kuin minä? — Niin tuumasin ja päätin, ja sitten tuntui heti paremmalta.

No, tuumasta toimeen. Otin melan ja väänsin kanootin pois pari syltää rannasta ja annoin sen sitten uida virran mukana puiden varjossa. Oli komea kuutamo ja rannan-varjon ulkopuolella melkein yhtä valoisaa kuin päivällä. Annoin mennä sillä viisin noin tunnin ajan, ja kaikki oli hiiren hiljaa. Tulin viimein lähelle saaren alimmaista nientä, ja samassa tuli viileä tuulenviuhka, ja s'oli tietysti samaa kuin olis sanottu, että yö oli lopussa. Annoin kanootille käänteen melalla, ja sen kokka kävi rantaan. Otin pyssyni ja pyörähin metsään, sinneppäin, jossa olin juossut nuotiotuhkan yli. Mutta enhän löytänyt tuota paikkaa pitkään aikaan. Yhtäkkiä näin sitten kuitenkin jotain välkähtävän kaukaa puiden välistä. Hiivin sinneppäin, hiljaa ja varovasti. Pian olin likempänä. Kas sitä vain! Siinä makasi totta maarian nuotion ääressä muuan mies. Ja totta puhuakseni tunsin vähän kylmää väristystä pitkin selkärankaani. Hänellä oli viltti käärittynä pään ympäri, joka oli aivan likellä liekkiä, kuin olis hän aikonut sitä paistiksi. Minä kyykistyin alas pensaan taakse, noin kolme kyynärää miehestä, ja pidin häntä tarkasti silmällä. Nyt oli jo melkein täysi päivä. Hetken päästä heitti hän viltin naamaltaan, haukotteli ja oikoi koipiaan. He, he, he! Siinähän loikoi eessäni fröökynä Watsonin Jim! Puolihupsuna ilosta huusin:

"Hehei, Jim!" ja hyppäsin sinne pensaan takaa.

Hän lensi ylös ja tuijotti minuun, kauhistus naamallaan. Ja sitten lankesi hän polvilleen ja pani kätensä ristiin ja vinkui värisevällä äänellä:

"Älä lyö Jim parkaa, älä lyö! Ei oo Jim koskaan teheny mittään pahhaa aaveille. Min'oon aina tykänny hirveän paljon kuolleista ja ollu hyvä niille. Armaha nyt Jim parkaa ja mee jokkeen jällens, jost' oot kotosin, ja älä pelätä vanhaa Jim parkaa, jok' aina oli niin kiltti sulle."

No, eihän siinä toki kauvan viipynyt, ennenkun sain hänen näkemään, ett'en ollut mikään aave. Ja min'olin niin ilonen, ett'oikein. Eihän ollut ikävä enää. Minä sanoin hänelle, ett'en minä puolestani pelännyt että hän kantelis ihmisille missä minä olin. Juttelin siinä sillä viisin lakkaamatta, mutta hän vain istui ja tirkisteli minuun sanomatta sanaakaan. Viimein sanoin:

"Hoho! johan aurinko on korkealla. Kohennappa tulta, että saadaan aamiaista."

"Eihän se maksa vaivaa, kun ei oo muuta mitä keitettäis ku mansikoita ja mokomaa roskaa. Mutt' onhan sulla pyssy näämmä. Kenties saatais sillä jottai parempaa syyäksemmä ku mansikoita."

"Mansikoita ja mointa roskaa? Silläkö sinä täällä elät?"

"Ei yhtään palaa muuta, ei yhtään."

"No, hyvänen aika! Kauanko sitten olet ollut täällä saarella?"

"Tulin tänne yöllä sen päivän päästä, kun tappovat sinun."

"Hä? Silloin jo?"

"Jaa, jaa, just präsiis."

"Ja tuommosta kananruokaa vain olet saanut syödäkses?"

"Jaa, jaa, just präsiis."

"Silloin mahtaa nälkä tonkia mahaas pahanpäiväisesti?"

"Jaksasin syyä kokonaisen hevosen, luulen ma. Kuin kauvan oot sinä ollu saarella?"

"Siitä illasta asti kuin tappoivat minun."

"Voi, kiesus! No, millä Herran tähen sin'oot eläny? Mutta kas, onhan sulla pyssy. S'on hyvä, se. Mee nyt ja ammu jottai, niin minä laitan tulen."

Me mentiin sinneppäin, missä kanooti oli, ja sill'aikaa kun hän teki tulen ruohoiseen avopaikkaan puiden välissä, juoksin minä noutamaan jauhoja ja läskiä ja paistinpannun ja kahvia ja kahvipannun ja tinakupin. Nähdessään kaiken tämän rikkauden, Jim vallan ällistyi ja luuli, että s'oli noituutta. Mutta sitten istuin onkimaan ja sain kelpo kissakalan, jonka Jim perkkasi linkkuveitsellään ja pani paistumaan.

Pian oli ruoka valmiina, ja me istuttiin ruohoon ja syötiin, ja mainiolta maistui lämmin ateria. Jim parka ahmi kuin nälkäinen susi, ja eihän se kummaa ollutkaan. Kun viimein oli saatu kylliksemme, kallistuttiin me laiskottelemaan ja voitiin paksusti.

Hetken päästä sanoi Jim:

"Mutta kuules, Huck, kuka s'oli ku tapettiin siellä mökissä, kosk'ei s'ollu sinä?"

Kerroin hälle koko juonen, ja hän sanoi, että s'oli saakelin sukkelaa. Tom Sawyerkaan ei olis keksinyt parempaa mukamas. Mutta sitten sanoin minä:

"Mutta mistä se tulee oikeastaan, että sinä oot täällä, Jim?"

Hän näytti hiukan hätääntyneeltä eikä hetkeen hiiskunut sanaakaan.
Mutta sitten hän sanoi:

"Kenties paras, ett' annetaan sen olla."

"Miksikä niin, Jim?"

"Hm, onhan syitä. Mutt' ethän sinä kantele, Huck kulta, jos sanon miten s'oli. Hä? Ethän kantele, Huck?"

"No, johan nyt! Ole huoleti, Jim."

"No, hyvä. Min' uskon sinua, Huck. Katos, s'oli niin, että — että minä karkasin tieheni."

"No, mutta Jim!"

"Joo, joo, niin s'oli. Mutta sinä lupasit, ett'et kantelis, Huck.
Muistakko, että lupasit ett'et kantelis kellekkään?"

"No, minä lupasin, ja minä pysyn sanassani, s'on vissi se. Hiis vieköön! Haukkukoot minua neekerinvarkaaks ja aplisonisti[1] roistoksi kuinka paljon tahansa; min'en siitä välitä. Minä en kantele, ja minä en syö sanaani, en kuuna päivänä. No, kas niin. Puhu suus puhtaaks nyt. Anna tulla."

"No niin, s'oli tällä viisin. Vanaha pröökynä — ei, vaan pröökynä Watson — hän toru minua ja jankutti ja nalkutti niin pirusti aamusta iltaan; mutt'ei siitä mittään; hän sano yhtäkaikki aina, ett'ei hän möis minua eteläänpäin, sinne Orleansiin. No, mutta viime aikona näin mä, että siellä kuleksi ja nuuski tommonen orjakauppias nurkissa, ja sillon ma tulin vähä alakuloseks. No, yhtenä iltana myöhäseen, kun pröökynä ja leskirouva jutteli kamarissa, ol' ovi vähä raollaan, ja minä satun olemaan takana. Ja minä kuulin, kun pröökynä sano, että hän aiko myyä minut Orleansiin, vaikka hän ei koskaan ollu sitä toivonu mukamas. Mutta nyt mukamas minusta maksettais kahareksan sattaa dollaria, ja s'oli, sano hän, niin paljo rahhaa, että s'olis melkein jumalan kaittelmuksen ylenkattomista, jos ei hän ottais sitä vastaan. Vanaha prouva, hän koitti saara häntä purkamaan sitä tuumaa; mutta minä en jääny orottamaan ennää mitä he sitte sanois, vaan minä sain kintut alleni ja korjasin siitä luuni, kuin tuulessa.

"Minä lönkötin ensin alas mäkkee ja tuumasin siepata paatin rannasta, yläpuolella kaupunkii, mutta siell'oli vielä liika paljo väkkee liikkeellä, niin että minä piilotin itteni vanhaan tynnyriverstaaseen orottaakseni siks ku kukin olis menny tiehens. No, mutta minä sain jäärä sinne koko yöks, sillä siell'oli aina vain tulijoita ja menijöitä. Ja noin kuuren aikaan aamulla niin rupes paatteja kulkemaan ohi, ja melkein joka paatissa ne jutteli, että sun isä retkus oli tullu yöllä kaupunkiin ja kertonu että n'oli tappanu sinun. Ja viimiset paatit oli täynnä herroja ja prouvia, jotka oli menossa sinne paikalle kattomaan. Ja paljo siellä puhuttiin sinun hirveästä kuolemastas, Huck, ja minä olin niin julumasti pahoillani siitä, mutta nyt en olekkaan yhtään pahoillani ennää, Huck.

"No, minä makasin siellä sahajauhoissa koko päivän. Ja kyllähän mulle tuli aika lailla näläkä, mutta peloissani en mä ollu, kun tiesin, että pröökynä ja vanaha prouva menis raamatunselitykseen varahain aamulla ja että he ei kaipais mua ennenku illalla, kun minä ruukkasin tulla kottii elukkain kanss, ja ne muut palveljat tietysti pittäis friipäivää herrasväen ollessa poissa, niin että ne ei minusta välittäis.

"No, kun tuli pimmee, lähin minä tallustamaan ylöspäin pitkin joen rantaa ja kulin pari virstaa kunnes tulin autiolle paikalle; ja tuumasin mä siinä sitte mitä tekisin. Jos yrittäsin käyrä jalkasin erespäin, niin ne pian tulis jälilleni koirillans, ja jos varastasin paatin, niin ne pian kaipais sitä paattia ja ymmärtäis, että minä olin sen ottanu, nääkkös, ja ne ottas sitte selkoo, miss olisin noussu maihin, ja nuuskis jäläkiäni. Ja niin päätin mä, että uiskenteleva tukkilautta olis paras, se ei tekis mittään jäläkiä.

"No, pian näinkin valon, joka tuli ajaen jokkee alaspäin, ja s'oli valoa tukkilautan lyhyrystä. Minä hyppäsin vetteen ja uin sitä kohoren ja pysytin itteäni ajopuiren seassa, eikä kukkaan minua nähäny, kun oli pimmee. Ja kun lautta ui ohi, kapusin mä ylös sen peräpuolelle ja panin maata siihen. Väki oli kaikki etupuolella, jossa lyhyryt oli. Ja virta oli kova, niin että minä aattelin että sillä viisin ennättäsin parikymmentä virstaa ennen päivän koittoo, ja sitte luiskahtasin vetteen ja uisin rantaan ja pujahtasin mettään siell' Illinoisin puolella.

"Mutta mull'oli paha onni sillä kertaa. Justiin kun me oltiin saaren yläpään kohoralla, niin tuli yks noista pirun miehistä käyren perään päin lyhty käressä. Siin'ei ollu väärtti ruveta orottamaan, vaan minä luiskahin vetteen taas ja uin saareen päin. No, minä luulin pääseväni maalle missä hyväns, mutta mitä vielä! Ranta oli perhanan jyrkkä, ja minä sain uia pitkän matkan ennenkun pääsin maihin. Mutta pääsinpähän viimeinki ja menin sitte mettään ja tuumasin ittekseni, että piru vie en rupeiskaan ennää mihinkään tekemisiin tukkilauttain kanss niinkauvan kun he tolla viisin retustelit ympäri lyhyryins kanss. Mull'oli piippuni ja vähä kessutupakkaa ja tulitikkuja lakissani, ja n'oli pysyny kuivana, niin että mull'oli aika hyvä olla."

"Vai niin, ja sull'ei ollut mitään syömistä koko aikana, mies raukka.
Mainiota. Kuulitko, miten he ampuivat kanoonalla?"

"Kyllä, ja mä tiesin että ne ampu sulle. Ja mä näin veneen kulkevan ohi myös; istuin puskain takana kattomassa."

Pikku parvi poikalintuja tuli lentäen samassa; lensivät pari syltä, laskivat maahan ja lensivät taas. Jim sanoi, että se merkitsi sadetta. Hän sanoi, että sit' oikeastaan merkitsi se, kun kananpojat tai tyttötiitiset sillä viisin lensivät, mutt' että hän ajatteli, että s'oli sama, jos poikalinnut sitä teki. Minä tahdoin pyydystää niistä muutamia, mutta Jim pani kovasti vastaan, sanoen että se merkitsi kuolemaa mukamas. Hän sanoi, että hänen isänsä kerran makasi hyvin kipeänä, ja yks heistä silloin pyydysti linnun, ja nyt sanoi hänen mummunsa että hänen isänsä kuolis, ja hän kuolikin.

Jim sanoi myöskin ett'ei koskaan pidä räknätä niitä aineita, joita keitetään päivälliseksi; se mukamas tietää kovaa onnea. Eikä myöskään pidä puistaa leipämuruja pöytäliinasta auringon laskettua, sanoi hän; se tietää sekin kovaa onnea. Hän sanoi, että jos jollakin on mehiläispesä ja hän kuolee, niin pitää räknätä mehiläiset ennen auringonnousua ens' aamuna; muuten mukamas mehiläiset kaikki sairastuvat ja jättävät työnsä ja kuolevat. Jim sanoi, että mehiläiset ei pistä hupattoja; mutta sitä minä en uskonut, sillä minä olin koetellut niitä kerran pari, ja ne ei pistänyt minua.

Olinhan kuullut yhtä ja toista tänkaltaisista asioista ennen, mutt'en suinkaan kaikkia. Jim, hän tunsi kaikellaiset merkit ja enteet. Hän sanoi ylimalkain tietävänsä kaikki. Minä sanoin, että näytti siltä, kuin hän tuntis ainoastaan pahat merkit, ja kysyin, eikö hän tietäisi mitään hyviäkin. Silloin sanoi hän:

"Niitä ei ole paljon, ja mitä hyötyä niistä oliskaan? Jos jottai hyvvää tapahtuu, niin ennättäähän aina sen saara tietää." Ja sitten hän sanoi: "Jos sulla on paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, niin se merkittee, että sinusta tulloo rikas mies. No, se nyt sentään voi olla hyvä tietää, sillä jos oot köyhä ennastaan ja köyhyys mielestäs kestää liian kauvan, niin saattaahan tapahtua, että meet tappamaan ittes suutuksissas. Mutta jos tuosta merkistä näet, että kerran mailmassa tuut rikkaaks, niin voit malttaa mieltäs ja orottaa; voit kenties saara lainakskin rahhoo, kun rintakarvat on niinku takauksessa."

"Onko sulla paljon karvoja käsivarsissa ja rinnassa, Jim?"

"Senhän näet."

"No, ootko sinä sitten rikas, sinä?"

"Enhän oo, mutta min'oon kerran ollu rikas ja kukaties tuun rikkaaks vieläkin. Olihan mulla, nääkkös, kerran koko neljätoista dollaria, mutta kova onni tahtoi että rupesin pikuleeraamaan, ja siilon meni kaikki tyyni h — vettiin taas."

"Millä sinä pekuleerasit, Jim?"

"Karjakaupalla, tiiäkkös. Sijotin kymmenen dollaria lehemään. Mutta sitä en tee toiste. Eräänä päivänä tuo lehemä peto petti minut ja kuoli."

"Ja sinä menetit kymppis."

"En kokonaan. Menetin vain noin yhyreksän dollaria, sillä minä möin nahan ja talin yhyrestä dollarista ja kymmenestä centistä."

"No, silloinhan sulia vielä oli viis dollaria ja kymmenen centtiä jälellä. Pekuleerasitko vielä niilläkin?"

"Pikuleerasin. Muistathan tuota vanahan patruuna Bradishin puujalka neekeriä? Hän perusti tommosen pankin ja sanoi, että jokainen, joka panis siihen yhyren dollarin, sais vuoren loputtua nelijä dollaria. No, kaikki pitäjän neekerit pani rahoja puujalan pankkiin, mutta eihän niill'ollu kelläkään siihen paljon panemista. Minä olin ainoa varakkaampi; ja minä tietysti vaarin että mun piti saara enemmän kuin nelijä dollaria voittoo. Jos en saa mitä taharon, sanoin mä, niin perustan minä pankin itte, piru vie teenkin niin. No, patruunan puujalka rupes pelekäämään 'kilpailua', kuten hän sano, sill'eihän kannattas kaks pankkia, meinas hän; ja sitte hän sano, että jos minä tahtosin panna nuo viis dollariani hänen pankkiins, niin minä vuoren lopussa saisin vissisti kolomekymmentäviis dollaria.

"No, se nyt rupeis vetelemään, tykkäsin mä, ja niinpä paninkin rahani pankkiin; tuumasin sitte, kun saisin ne kolomekymmentäviis dollaria, ruveta tekemään ahväärejä heti ja koota paljon, paljon. Tapasin erään neekerin, nimeltä Bob, jok'oli kaapannut lankkulautan, jost'ei hänen isäntänsä mittään tienny. Minä nyt ostin Bobilta tään lautan ja sanoin, että hän sais ne kolomekymmentäviis dollaria kun vuosi olis loppunu. Mutta — onko maar mokomaa kuultu? Yöllä kävi joku roisto varastamassa koko lankkulautan, ja seuraavana päivänä tulee tuo p—leen puujalka neekeri sanoen että pankki oli 'lakkauttanut maksunsa' mukamas. Ja aivan oikein; me emmä saanu penniäkään."

"No, mitä teit sinä kymmenellä centilläs, Jim?"

"Joo, minä tuumasin sillä pittää lystiä pikkusen, mutta sitte näin mä semmosta unta, että mun piti antaa ne yhyrelle neekerille, jonka nimi oli Balum — niin, ne haukkuu häntä kylän kesken Pöllö-Balumiksi, sillä ompahan ikääsku vähän yksinkertanen, mies parka. Mutta häll'on hyvä lykky, sitä sannoo kaikki; ja minä näin, että mull'oli hiton huono lykky. No, minä näin siinä unessa, että jos Balum sais ne kymmenen centtiä, niin minä voittasin niillä paljon. No, Balum otti rahat, ja sitte kuuli hän sunnuntaina kirkossa, kun pappi sano, että joka antaa köyhille, hän lainaa Herralle ja saapi satakertasesti takasin. Ja paikalla pistää Pöllö-Balum minun kymmenen centtiäni haaviin ja istuu sitte orottamaan mitä siitä lähtis."

"No, mitä siitä lähti, Jim?"

"Mitäkö siitä lähti? Ei niin mittään, ei yhtään penniä. Rahani oli mennyttä kalua, eikä Pöllö-Balumkaan saanu eres mit'oli pannu. Johan nyt! Ja minä en, piru vie, ennää lainaa pois rahojani sillä viisin. Tuo pappi ei kelepaa takaukseen; hän on petkuttaja. Olisin eres saanu takasin kymmenen centtini, ilman inträssii. Mutta sinne meni jumaliste koko pääomakin."

"No, no, Jim. Eihän siitä nyt mitään. Tiedäthän että kuitenkin kerran maailmassa tulet rikkaaks, jos saat elää kaikkine karvoines."

"No niin. Ja oikeimmittee oonkin minä upporikas nyt jo. Onhan, nääkkös, mulla nyt omana tää ruumiini ja sieluni, ja niiren hinta on kahareksan sattaa dollaria. Kumpahan mulla vain olis ne selevässä rahassa! En parempaa pyytäskään."

Yhdeksäs luku.

Olin saanut päähäni, että meidän piti mennä katsomaan muuatta paikkaa keskellä saarta, jonka olin löytänyt retkeillessäni siellä ympäri. No, me mentiinkin nyt, eikä siinä kauvan viipynyt ennenkun olimme perillä, sillä olihan koko saari ainoastaan kolme virstaa pitkä ja puoli virstaa leveä.

Siin'oli pitkällainen vuoriselänne, noin neljäkymmentä jalkaa korkea, luulen mä. Meill'oli täysi työ päästä sinne ylös, sillä noustava rinne oli hyvin jyrkkä ja pensaikko niin turkkasen tiheää. Me tallusteltiin ja kavuttiin siellä kaikkialla, ja miten olikaan, tuli yhtäkkiä eteemme isollainen luola lähellä korkeinta kohtaa ja sillä kyljellä, joka antaa Illinoisin puolelle. Luola oli niin suuri kuin pari tavallista huonetta yhdessä jonossa ja niin korkea, että Jim voi seisoa aivan pystyssä siellä sisässä. Siell'oli viileä olla. Ja Jim tahtoi, että me heti laahattais kaikki kapineemme sinne sisään, mutta siitä en minä oikein tykännyt, sillä tuo kapuaminen ees takasin, jyrkkää rinnettä ylös ja alas, kävis kaikkea muuta kuin hauskaksi.

Mutta Jim piti puoltaan myöskin ja sanoi, että jos meill'olis kanooti kätkettynä hyvään paikkaan ja kaikki kapineemme luolassa, niin voitais me pötkiä sinne piiloon, jos joku sattuis tulemaan saarelle, ja heidän olis mahdoton meitä löytää, jos ei heillä kenties sattuis olemaan verikoiria. Ja sitä pait hän sanoi, että olithan mukamas pienet linnut sanoneet että pian rupeis satamaan, ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän, että kaikki kauskumme kastuisivat.

No, enhän sitä tahtonut, ja me mentiin takasin ja soudettiin kanooti luolan kohdalle ja kannettiin laahattiin kaikki kauskumme luolaan. Sitten nuuskimme sopivan paikan rannasta läheltä luolaa ja kätkimme siihen kanootin, pajupensaiden peittoon. Ja sitten me haettiin kalakoukut ja saatiin vähän kaloja. Panimme sitten ulos koukut taas ja rupesimme laittamaan päivällistä.

Luolan suu oli niin iso, että siit'olis mahtunut läpi suuri rankkitynnyri, ja oven sisäpuolella vähän syrjään päin oli isohko laattakivi, joka oli aivan omiaan tulensijaksi. Siihen teimmekin tulen ja rupesimme keittämään päivällisruokaa.

Me levitettiin sitten vilttimme pöytäliinaksi ja matoksi samalla kertaa ja söimme ruokamme hyvällä maulla. Sitten ladottiin me kaikki muut kauskut ja kapineet luolan perukkaan. Vähän ajan päästä rupesi yhtäkkiä pimenemään ja sitten jyrisemään ja salamoimaan; linnut olit olleet aivan oikeassa. Samassa alkoi myöskin sataa kuin kaatamalla, ja tuuli vinkui ja ulvoi kuin tuomiopäivänä. S'oli vasta rajuilmaa, oikein priima sorttia. Toisinaan oli niin pimeätä, että koko maailma luolaa ulkopuolella näytti sini-mustalta; ja sade tulvasi alas niin paksuna, että puut vähän matkan päästä tuntuivat harmailta kuin lukinverkot; ja tuon tuostakin tuli vihuri vinkuen, joka painoi puut alaspäin, niin että lehtien vaalea takapuoli tuli näkyviin; ja pian perästäpäin puski läpi avaruuden oikea ilmanhalkasija, joka saattoi puut huiskuttamaan oksiaan kuin hullut; ja sitten, justiin kun oli pimeintä ja mustinta, — sh! — tuli leimaus loistaen kuin olis aurinko haljennut, ja me nähtiin sen häikäsevässä valossa, miten puunlatvat monen sadan kyynärän päässä kumartuivat maahan päin; ja sitten tuli yhtäkkiä pilkkosen pimeä taas ja ukkonen jyrähti niin, ett'olis luullut koko maailman räjähtävän ilmaan, ja sitten — bom, bombeli, bombeli, bombeli — ylimmästä taivaasta alaspäin maapallon alapuolelle asti, aivan kuin rullataan tyhjiä tynnyreitä alas pitkiä, kaikuvia rappusia myöten.

"Tääll'on meidän hyvä olla, Jim; eikös niin?" sanoin minä. "En vaihtais tätä paikkaa mihinkään. Annappa tänne vähän kalaa vielä ja palanen ohraleipää."

"Niin, niin, sinä et olis täällä nyt, jos ei vanahaa Jimiä olis ollu. Sinä olisit tuolla alahalla mettässä iliman päivällistä ja läpimärkänä, jos olis käyny sinun nokkas mukkaan. Poikalinnut ne tietää ne millon ruppee satamaan. Vai mitä?"

Vesi nousi ja nousi vain vielä kymmenen ja pari päivää, kunnes se viimein tulvaili yli joen äyräitten, ja niin hyvin saaressa kuin Illinoisin puolella oli kolme neljä jalkaa vettä kaikilla alavilla paikoilla. Missourin puolella oli ranta niin korkea, ett'ei tulva päässyt paisumaan sen yli.

Siihen aikaan soudeltiin me huviksemme kanootillamme ristin rastin saarella. Metsässä siellä oli niin vilposta ja varjosaa, vaikka aurinko olis kuinka paahtanut ulkopuolella. Me kierreltiin sinne tänne puiden välissä, ja paikka paikoin oli viiniköynnöksiä niin tiheässä, että meidän täytyi palata takasin ja mennä toista tietä. Joka vanhan alaspainuneen puun päällä istua kökötti kaniineja tai kiemurteli käärmeitä tai muita semmoisia itikoita; ja kun saari oli ollut tulvan alla pari päivää, kävi ne niin kesyiksi, nälissään kun olivat, ett' olis voinut pyydystää niitä käsin, jos halutti. Koko vuoriselkä, jossa luolamme piileskeli, oli niitä aivan täynnään. Niist' olis tuota pikaa saanut kelpo kokoelman ulkomaan eläimiä, näytettäväks markkinoilla. Mutta me ei niistä piitattu.

Sen sijaan saimme me muuanna yönä kelpo kokoelman muhkeita kuusilankkuja. S'oli kakstoista jalkaa leveä ja noin viis-, kuustoista jalkaa pitkä lautta, jonka ylin kohta oli kuus seitsemän tuumaa veden yli. N'oli paksuja ja sileitä lankkuja. Myös nähtiin me toisinaan sahapuita menevän ohi päivän valossakin, mutta me annettiin niiden mennä; me ei oikein tahdottu näyttää itseämme päivän valossa.

Eräänä toisena yönä, kun me oltiin saaren yläniemen päässä, juur ennen aamunkoittoa, tuli länsipuolella ajelehtien kokonainen, kaksikerroksinen hirsitalo. S'oli aivan eheä, vaikka joteskin kallellaan. Me soudettiin sinne ja ryömittiin sisään muutamasta avoimesta ikkunasta. Mutt' oli niin pimeä vielä, ett'emme juur mitään nähneet. Siispä panimme kiinni kanootin, ja me istuttiin siihen odottamaan.

No, me tultiin saaren alaniemen kohdalle, ja silloin rupes päivä valkenemaan. Me katsottiin sisään ikkunasta ja voimme nähdä yhden sängyn ja pöydän ja kaks vanhaa tuolia ja koko joukon kauskua sikin sokin lattialla; ja seinässä riippui vähän vaatteita. Perimmäisessä nurkassa makasi muuan möhkäle, joka näytti miehen ruumiilta. Jim huusi "Halloo! Kuka siell'on?"

Mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin hallooasin minä; mutta turhaan.
Jim sanoi nyt:

"Tuo mies ei nuku — hän on kuollu. Oo sinä tässä — minä meen kattomaan."

Hän meni sinne ja kumartui alas ja katseli miestä tarkasti hetken aikaa. Sitten sanoi hän:

"Niin, niin — s'on kuollu mies, ja ihka alasti on hän myös. Hänt'on ammuttu selekään. Lie ollu kuolluna pari kolome päivää. Tuu sissään sinä, Huck, mutt' älä katto häntä naamaan — hän näyttää niin sikamaiselta."

No, eihän mun haluttanutkaan häntä katsoa. Jim heitti hänen päälleen muutamia vanhoja ryysyjä, mutta hänen ei olis tarvinnut sitä tehdä; minä en katsonut sinneppäinkään. Siell'oli huiskin haiskin pitkin lattiaa koko joukko vanhoja likaisia pelikorttia ja vanhoja viinapulloja ja pari naamaria mustasta verasta. Ja seinät oli täynnä mitä kömpelöimpiä, hiilellä piirreltyjä kuvia ja sanoja. Mutta seinässä riippui myös kaksi vanhaa likaista karttuuni-leninkiä ja naispäähine ja vähän naisten alusvaatteita ja vähän miesten vaatteitakin. Me kannettiin kaikki tyyni kanootiin; saattaishan niistä vielä olla jotain hyötyä. Lattialla makasi vanha kirjava olkihattu; sen otin minä myös. Ja yhdessä pullossa oli vähän maitoa ja sen suussa tutti, semmonen josta ruukataan imettää kapalolapsia. Olisimme ottaneet pullon, mutta s'oli rikki ja halkesi kahtia, kun siihen koskimme. Myöskin oli siellä yhdessä nurkassa vanha arkku ja vanha ränstynyt karvakapsäkki. N'oli auki, mutta niiss'ei ollut muuta kuin arvotonta romua. Päättäen sekasotkusta, jossa kaikki siellä venyi, niin olivat ihmiset pitäneet kovaa kiirettä sieltä lähteissään, katsomatta sen tarkemmin mitä ottivat mukaansa, mitä ei.

Me löysimme vielä vanhan tinalyhdyn ja varrettoman lihaveitsen ja uuden kaksteräisen puukon ja vähän talikynttilöitä ja kynttilänjalan tinasta ja tinapikarin ja vanhan sänkypeiton ja pussin, joss'oli lankaa, silmäneuloja ja vaksia ja nuppineuloja. Ja sitte vielä kirveen ja vähän nauloja ja pitkän-siiman koukkuineen ja kääryn pukinnahkoja ja koiran kaulavyön ja hevosenkengän ja muutamia tyhjiä lääkepulloja; ja juur kun me oltiin menossa, löysin minä varsin hyvän kamman ja Jim vanhan viulunjousen ja puujalan. Siinä ei ollut remeliä, mutta muuten s'oli hyvä jalka, vaikka liian pitkä mulle ja liian lyhyt Jimille, ja me ei löydetty sen paria, vaikka haimme joka paikasta.

Niinkuin näette, oli meidän saaliimme siis sinä siunattuna aamuna ylimalkain hyvin runsas. Kun me oltiin poislähössä, venyttiin me jo puoli virstaa saaren alapuolella, ja silloin oli jo melkein valoisa päivä, niin että minä annoin Jimin panna maata kanootin pohjalle ja viskasin hänen päällensä sänkypeiton; sillä jos hän olis istunut naama paljaana veneessä, olis kuka hyvänsä tuntenut hänet neekeriksi ja meidän hauska elämämme kenties ollut lopussa. Minä meloin Illinoisin puolelle, ja sitä tehdessäni ajoi meitä virta kappaleen matkaa alaspäin. Mutta sitten pääsin suvantoon rannassa ja hiivin siinä varovaisesti eteenpäin. En nähnyt yhtään ihmistä, ja me tultiin ihka eheänä kotiin.

Kymmenes luku.

Syötyämme aamiaista, rupesin minä pakisemaan tuosta kuolleesta miehestä ja mietiskelemään miten hän oli tullut murhatuksi ja jätetyksi tuolla viisin tuuliajolle; mutta Jimiä ei maittanut mikään pakina asiasta. Hän sanoi että se tuottaa pahaa lykkyä, kun puhutaan kuolleista; ja sitä paitsi voi pistää heidän päähänsä tulla kummittelemaan, sanoi hän; ja erittäinkin on ruumiilla, jok'ei ole tullut haudatuksi, suuri taipumus kummittelemaan — paljon enemmän kuin sillä, jok'on saanut kunniallisen hautauksen ja voi paksusti. Niin meinasi Jim, ja se oli minunkin mielestäni hyvin uskottavaa. Senpätähden en hiiskunutkaan enää mitään; mutta min'en voinut olla asiaa ajattelematta, ja minä tuumasin sinne ja tänne, kuka tuon raukan oli ampunut ja mitä varten s'oli tehty.

No, mutta sitten me syynättiin saaliimme ja nuuskittiin kaikki taskut vaatteista. Ja mitäs ollakkaan! Viimein löytyi, kun löytyikin, koko kahdeksan dollaria hopeassa vanhan palttoon vuorista, johon ne oli ommeltu. Jim sanoi että talonväki tuossa talossa varmaankin oli varastanut tuon nutun, sillä jos he olisivat tienneet että siin'oli rahaa, eivät olis sitä jättäneet sillä viisin. Minä arvelin, että palttoo kenties oli ollut tuon murhatun oma, mutta Jim ei ollut kuulevinaan sillä korvalla. Silloin sanoin minä:

"Sinä puhut alinomaa onnettomuudesta ja pahoista merkeistä; mutta aatteleppas mitä sinä sanoit toispäivänä, kun minä tulin kotiin tuo käärmeennahka kädessäni, jonk'olin löytänyt vuorenharjulta. Sinähän sopotit, ett'oli mitä onnettominta maailmassa koskea käärmeennahkaan käsillään. No, mitenkäs kävi sen kovan onnen? Täss'on meillä nyt kaikki nämä tavarat ja kahdeksan dollaria kaupan päälle. Minä puolestani soisin, että meill'olis senkaltainen paha lykky jok'ikinen päivä."

"Älä huua 'hoi' ennenkus oot ojan yli, poikaseni. Lopussa kiitos seisoo, poikaseni. Se tulloo vielä. Muista mitä mä sanon — se tulloo vielä."

Ja se tulikin. S'oli tiistaipäivä, kun me puhuttiin asiasta. No, perjantaina sitten iltapäivällä maattiin me ruohossa vuoren harjalla, ja meiltä loppui tupakka. Minä menin luolaan noutamaan uutta ja näin siellä ihmeekseni kalkkakäärmeen. Minä löin sen kuoliaaksi kepillä ja panin sen sitten pahusillani Jimin makuuviltin päälle, luonnolliseen tällinkiin, niin että se näytti elävältä; siitä syntyis vähän kuria Jimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun, ja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli kalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.

Hän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin saanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas ja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä kepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin ja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa käärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli purrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö en muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen kumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle, että mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja sitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi sen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti minun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin hyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet kauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais tietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.

Jim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin tuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta taas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen jalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän yhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti. Mutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin kanssa kuin vaarin viinaleilin.

Jim makasi neljä yötä ja päivää. Mutta sitten ajettuma aleni, ja hän toipui jälleen. Minä aattelin itsekseni, ett'en ikinä enää kävis käpälineni mihinkään käärmeennahkaan, kun nyt omin silmin olin nähnyt mitä siitä voi lähteä. Jim mahtaili ja sanoi toivovansa että minä häntä tästä lähin uskoisin. Ja hän sanoi myös, että kajoominen käärmeennahkaan olis niin surkean onnetonta, että me kenties ei laisinkaan olis päästy asiasta tällä. Hän sanoi, että hän tuhat kertaa ennemmin katsois uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli kuin koskis hyppysilläänkään käärmeennahkaan. Ja minä olin jumaliste melkein samaa mieltä kuin hän, vaikka tietäähän sen joka lapsikin, ett'ei mitään onnettomampaa ja typerämpää ole kuin katsoa uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli. Vanha Hank Bunker teki sitä kerran, aivan uhallaan, ja kerskaili vielä tekoaan. Mutta mitens kävi? Tuskin kahta vuotta oli siitä uhkatyöstä kulunut, kun hän eräänä päivänä oli päissään ja kiipes kirkontorniin ja putos sieltä alas, että romahti, ja meni maahan kopsahtaessaan aivan mäsäksi ja niin litteäksi, ett'ei häntä sitten pantukkaan tavalliseen ruumisarkkuun, vaan kahden vanhan riihenoven väliin, ja sillä viisin hän haudattiin. Minä en sitä nähnyt, mutta isä ukko sen mulle kertoi. Ja kaikki tuo kurjuus tuli yksistään siitä, että miesparka tyhmyydessään oli katsellut uutta kuuta tuolla viisin, vasemman olkapäänsä yli. Sehän on selvää.

No, päivä meni toisensa perään, ja jokivesi vetäytyi jälleen vanhain partaittensa väliin. Silloin panimme me eräänä päivänä syötiksi tuommoiseen suureen kalakoukkuun nyljetyn kaniinin ja laskimme ulos pyydyksen. Ja voi mitä me saatiin! Siihen tuli kissakala niin suuri kuin roteva mies; s'oli kuus jalkaa kaks tuumaa pitkä ja painoi kolmatta sataa naulaa. Sen mahassa oli jos jotakin, muun muassa messinkinappi ja iso pyöreä pallo ja kaikellaista romua. Tuon pallon avasimme me kirveellä, ja siinä oli sisässä sukkula. Jim sanoi että kalalla oli ollut se mahassaan jo kauvan aikaa ja että se sukkulan puolalangasta oli kutonut pallon koko sukkulan ympäri. Minä luulen että s'oli suurin kala mitä koskaan on saatu Missisippistä, ja Jim sanoi myös, ett'ei hän ikinä ollut mokomaa nähnyt. Siit'olis saanut aika hinnan kaupungissa. Niitä kaupitaan siellä karjatorilla. Liha on valkoista kuin lumi ja mäti aivan mainiota. Mutta meidän ei nyt sopinut ruveta kalakauppiaiksi.

Tänkaltaisista saaliista huolimatta rupesi aika minusta tuntumaan vähän ykstoikkoiselta ja ikävältä ja minä kaipasin vaihtelua. Sanoin Jimille että minun halutti pujahtaa pikimmältäni kylässä; olis hauska nähdä miten siellä elettiin. Jimkin mieltyi siihen tuumaan, mutta hän sanoi ett'oli paras odottaa kunnes tulis pimeä ja että minun piti pitää silmäni auki. Sitten funteerasi hän hetken aikaa ja sanoi viimein: eikö kävis laatuun että minä pukisin päälleni vähän noita vanhoja naisvaatteita ja olisin olevinani tyttönä? — No, sepä taas minun mielestäni vallan mainio vehke. Ja niin me vähän lyhennettiin yhtä leninkiä, ja minä käärin ylös housuni polviin asti ja sukelsin leninkiin. Jim kytki sen kiinni seljästä hakasilla, niinkuin naiset ruukkaavat, ja se istui aika makeasti. Sitten panin päähäni tuon naispäähineen — s'oli tommonen "rookka" — ja sidoin sen kiinni leuvan alta, ja silloin näytti naamani siltä kuin s'olis ollut muurattu kiinni korsteinin sisään. Jim sanoi, ett'ei ykskään elävä sielu olis voinut minua tuntea, ei edes keskellä päivää. Minä harjoittelin sitten pitkin päivää laahustamalla ympäri noissa tamineissa, ja lopulta kävikin se varsin hyvin, vaikka Jim sanoi askeleitani liian pitkiksi ja kömpelöiksi ja ett'ei se käynyt laatuun, että nostin hametta niin korkealle päästäkseni kädelläni housuntaskuihin. No, minä koin korjata puutteeni, ja lopulta meni kaikki joltisestikin.

Heti pimeän tultua lähdin matkalle kanootillani, pitäen Illinoisin puolta. Vähän alemmalta lossipaikkaa suuntasin kylään päin, ja virta vei minut rantaan vähän alapuolella sitä. Sidoin kiinni kanootin ja kävin kappaleen matkaa rantaa pitkin. Näkyi valoa muutamasta pienestä tuvasta, joss'ei kukaan ihminen ollut asunut moneen vuoteen, ja minä ihmettelin, kuka sen nyt lie ottanut kortteerikseen. Hiivin, kun hiivinkin, sinne ja kurkistelin sisään ikkunasta. Siellä istui vaimoihminen — ijältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Hän istui tikkaus kädessä maalaamattoman pöydän ääressä, ja pöydällä paloi kynttilä. Minä en häntä ollenkaan tuntenut; hän oli vieras näillä mailla, sillä kyläläisistä tunsin minä jok'ainoan sorkan. Mutta s'oli mulle onneksi, että hän oli nykysin tänne muuttanut, sillä olinpa, totta puhuakseni, jo ruvennut vähin katumaan uhkarohkeata retkeäni; voisivathan ihmiset tuntea minut vaikka äänestä, ja silloin olin keittänyt itselleni hyvän sopan. Mutta jos tämä vieras vaimoihminen vain oli ollut kylässä kaks päivää, niin vois hän kertoa mulle kaikki mitä tahdoin tietää. No, koputin ovelle ja päätin muistaa että minä mukamas olin tyttö.

Yhdestoista luku.

"Astukaa sisään!" sanoi rouvasihminen, ja minä menin sisään. Hän sanoi:

"Istukaa!"

Minä istuin. Hän katseli minua tarkasti pienillä kirkkailla silmillään ja sanoi sitten:

"Mikä on sinun nimes?"

"Sarah Williams."

"Mistä sinä olet? Kenties täältäpäin?"

"E-ei. Min'olen Hookervillestä, kymmenen virstaa täältä, jokea alaspäin. Tulin käyden koko matkan ja olen hyvin väsyksissä."

"Ja luultavasti nälissäs myös. No, annanhan jotain syödäkses."

"Kiitos vain, hyvä rouva, mutt' älkää nähkö vaivaa. Mulle tuli niin nälkä matkalla, että mun täytyi poiketa muutamaan taloon, pari virstaa tästä, vähän haukkaamaan. Sikspä tulen näin myöhään. Äitini sairastaa, ja meill'ei ole rahaa eikä mitään, ja sikspä lähdin tänne tuumaamaan enoni kanssa; hänen nimensä on Abner Moore. Hän asuu jossain kauppalan yläpäässä, sanoi äiti. Min'en ole koskaan käynyt täällä ennen. Tunteeko rouva häntä?"

"En; enkä tunnekkaan vielä kaikkia kaupunkilaisia. Siit' ei ole täyttä kahta viikkoakaan, kun me muutettiin tänne. Kaupungin yläpäähän on kelpo matka. Paras että jäät tänne yöksi, hyvä laps. Heitä rookka päästäs."

"Kiitos vain", sanoin mä, — "jos saan levähtää vähän aikaa, niin lähden jatkamaan. En minä pelkää pimeässä."

Hän ei sanonut tahtovansa antaa mun mennä yksinäni, vaan tulis hänen miehensä pian kotiin, ja hän sais lähteä minua saattamaan mukamas. Sitten rupesi hän puhumaan miehestään, ja sukulaisistaan alajoella ja sukulaisistaan yläjoella, ja siitä, kuinka paljon parempi heillä oli olla ennen mukamas ja kuinka he kenties olivat erehtyneet muuttaessaan tänne; ja sitä vauhtia meni hänen puheensa, kunnes minä rupesin pelkäämään erehtyneeni poiketessani hänen luokseen saadakseni tietää mitä kylässä tapahtui. Mutta yhtäkkiä puuttui hän puhumaan isä ukostani ja murhasta, ja silloin annoin mä hänen räpättää päälle minkä jaksoi. Hän kertoi miten Tom Sawyer ja minä löysimme ne kuus tuhatta dollaria luolasta (vaikka hän naisten tapaan teki niistä kymmenen tuhatta), ja hän kertoi isästä ja mikä häijy roisto ukko rahjus oli ollut ja mikä häijy roisto minä olin ollut, ja lopuksi hän sitten tuli tuohon murhaan. Silloin sanoin minä:

"Kukahan sen oikeastaan teki? Kuultiinhan me puhuttavan siitä jos jotakin siellä Hookervillessä, mutta me ei saatu koskaan tietää kuka s'oli joka tappoi Huck Finnin."

"Niin, hyvä laps, kyllähän, luulen ma, niitä on paljo täälläkin, jotka tahtoisivat sen tietää. Jotkut meinaavat, että Finn ukko tappoi hänet itse."

"No, johan nyt!"

"Niin, niin. Ens'alussa luulivat sitä lähes kaikki. Ukko rahjus ei luultavasti koskaan tiennyt kuinka likeltä piti, ett'ei häntä lynshattu.[2] Mutta jo samana iltana alkoivat he uskoa, että murhaaja oli muuan karannut neekeri, jonka nimi oli Jim."

"Mitä? Hänkö?" —

Minä pidätin. Onneksi hän ei huomannut mitä oli multa päästä, vaan jatkoi samaan vauhtiin:

"Niin, ja tuo neekeri karkas samana yönä kuin Huck Finn murhattiin. Ja nyt on määrätty palkinto sille, jok' ottaa hänet kiinni — kolme sataa dollaria. Ja palkinto on pantu ukko Finnistäkin — kaks sataa dollaria. Hän tuli, nääkkös, kylään aamulla murhan jälkeen ja puhui siitä ja oli mukana lossiveneessä kun poika paran ruumista haettiin, mutta pötki sitten tiehensä. Ennenkun yö oli tullut, he tahtoivat lynshata hänet, mutta hän oli silloin mennyt, nääkkös. No, seuraavana päivänä pakistiin että neekeri oli karannut; hänt'ei oltu nähty kello kymmenen perästä sinä yönä kun murha tehtiin; ja niinpä ruvettiin siitä syyttämään häntä. Ja paraikaa kun sitä taas hoettiin, tuli Finn ukko retustaen takasin ja meni laamanni Thatcherin tykö pyytämään rahaa nuuskiakseen tuon neekerin jälkiä yltympäri Illinoisin. No, laamanni antoi hälle jonkun verran rahaa, mutta jo samana iltana joi ukko retkale itsensä juovuksiin ja nähtiin vielä puoliyön aikana rentustavan pitkin katuja parin maankuleksijan seurassa; n'oli näyttänyt hyvin roistomaisilta. Ja siitä hetkestä saakka ei ole kukaan häntä nähnyt. Ihmiset rupesivat nyt taaskin uskomaan että s'oli hän, jok'oli tappanut poikansa ja kaikellaisilla silmänkääntäjän koristeilla uskotellut poliisia että mukamas ryövärit olit sen tehneet; ja sillä lailla sais hän Huckin rahat tarvitsematta käydä niistä käräjiä. Ei kuulu olevan mitään todistusta häntä vastaan, ja jos hän vain pysyy poissa vuoden ajan, kunnes asia on unohtunut, niin menee hältä kaikki kuin voideltu. Hän on viekas kuin peto."

"Niin, niin, sehän kaikki on varsin luultavaa. Mikäpä sitä estäis? No, neekeriä siis kaikki ovat lakanneet epäilemästä?"

"Ei, hui hai, ei kaikki. Moni häntä epäilee vieläkin. Mutta hänen he kyllä pian saavat kynsiinsä, ja viimein kai hänestä kuitenkin lypsetään totuus."

"Hoo, hoo, vai hakevat he häntä vielä?"

"Sepä vasta kysymys! Oothan lapsekas. Kolme sataa dollaria ei tule satamalla taivaasta. Monet uskovat, että hän ei ole kaukana. Ja sitä uskon vähin minäkin — vaikka pidän suuni kiinni. Puhuin tässä tuonaan vanhan pariskunnan kanssa, jotk' asuvat naapurituvassa vähän matkaa tästä, ja heiltä pääsi ikääskuin vahingossa, että tuskin koskaan kukaan ihminen käy tuossa saaressa, jok'on tässä vastapäätä, — Jacksonin saareks sanovat. Eikö kukaan siell' asu? kysyin mä. Ei, ei kukaan, sanoivat he. Min'olin vaiti, mutt' aattelin yhtä ja toista. Voin panna vaikka pääni pantiksi, ett'olin nähnyt sieltä savua, saaren yläpäästä, pari päivää ennen; ja paikalla pisti päähäni, että tuo neekeri on siellä eikä missään muualla. Eihän ainakaan haittais, jos kävis siellä nuuskimassa. En ole nähnyt sieltä mitään savua sen koommin, ja saattaahan olla, että hän on lähtenyt sieltä tiehensä, jos se todellakin oli hän. Mutta ukkoni aikoo mennä sinne katsomaan — hän ja yks toinen mies. Hän on ollut poissa pari päivää, mutta tänään iltapuoleen tuli hän kotiin, ja minä sanoin sen hälle heti."

"Mulle oli tullut semmoinen hätä kynsiin, että tuskin pysyin pöksyissäni. Täytyi saada jotain sormiini ja otin hädissäni neulan, joka makasi pöydällä, ja aijoin pujottaa siihen lankaa. Mutta käteni vapisivat, ja siit'ei tullut mitään. Kun tuo ihminen oli laannut räpättämästä, katsahin ylös ja huomasin että hän tirkisteli minuun hyvin uteliaasti, ja hänen huulensa oli mennyt vekkulimaiseen hymyyn. Minä panin pois neulan ja langan ja sanoin:

"Jaa, jaa, kolme sataa dollaria on suuri summa rahaa. Kumpahan ne olis äidillä. Aikooko rouvan mies mennä sinne jo tän'yönä?"

"Istu suolaan! Hän meni vain pikimmältään kylään sen toisen miehen kanssa hankkimaan venettä ja lainatakseen pyssyn, jos saisivat. Heti puoliyön perästä lähtevät he matkaan."

"Mutta näkisiväthän he paremmin, jos lähtisivät vasta päivän vaietessa."

"Niin, kyllä kaiketi. Mutta neekeri näkis paremmin hänkin. Ja puoliyön jälkeen hän kaiketikkin nukkuu, ja jos hän on sytyttänyt nuotion metsään, niin he näkevät sen paremmin pimeässä ja hiipivät hänen päälleen kuin ketut."

"Jaha, sitä minä en ajatellut."

Hän katseli minua yhä niin turkkasen tarkasti; ja mulle tuli ikääskuin vähän ilkeä olla. Yhtäkkiä sanoi hän:

"Mikä sun nimes taas olikaan, hyvä laps?"

"M — M — Mary Williams."

Miten olikaan, tuntui siltä, kuin en ensi kerralla olis sanonutkaan nimeäni Maryksi, ja nyt en hirvinnyt katsoa ylös; tuntui nyt siltä, kuin olisin sanonut Sarah. Aloin hätääntyä aika lailla, ja se luultavasti minusta näkyikin. Toivoin siinä vain, että tuo tuuperin rouva sanois jotakin; mitä kauvemmin hän oli vaiti, sitä ilkeämpi oli minun olla. Mutta nyt hän sanoi:

"Hyvä laps, olin kuulevinani että sanoit Sarah, kun ens tulit tupaan."

"Ooh, niinpä taisin sanoa. Aivan oikein. Min'olen ristitty Sarah
Maryksi, — Sarah Mary Williams. Toiset sanovat minua Sarahksi, toiset
Maryksi."

"Hoo, vainiin?"

"Niin."

Johan tyynnyin vähäsen, mutta kuitenkin teki mieleni kauas pois.

No, mutta sitten rupesi hän räpättämään taas kovista ajoista mukamas ja heidän niukasta toimeentulostaan ja rotista, joita heillä oli talon täydeltä, sanoi hän; ja minä aloin käydä vähän turskimmaksi. Hän oli oikeassa, mitä tuli noihin rottiin. Tuon tuostakin näin mä, miten joku heistä pisti ulos nenänsä reiästä nurkassa tai tanssasi lattian yli. Hän sanoi, että hällä tavallisesti aina yksin ollessaan oli käsillä jotain, jolla lennättää heitä niskaan; muuten hän mukamas ei koskaan saisi rauhaa. Hän näytti mulle pientä lyijypalloa sanoen, että hän sillä mukamas osui heitä aika hyvästi; mutta hän oli pari päivää sitten niukahuttanut käsivartensa eikä luullut kykenevänsä tähtäämään nyt. Mutta hän oli varuillaan ja — yht'äkkiä lensi hänen pallonsa muutamaan rottaan päin, vaan ei sattunut likimainkaan; ja samassa huusi hän "ai! ai!" ja piteli kipeää käsivarttaan. Sitten pyysi hän minun koittaa. No, tulihan taas rotta viilettäen, ja minä lennätin pallon, lennätin oikein tarmoni takaa, mutta rotta, se peijakas, ennätti liukua reiästä alas; jos s'olis seisonut paikallaan, takaan minä, että siit'olis tullut sairaloinen rotta. Rouva räyskä pyysi mun koettaa toistamiseen ja toi pallon takasin. Sitten toi hän lankavyhdin ja pyysi minun sitä pitää. No, minä pidin käsiäni yläällä niinkuin ruukataan, ja hän keri lankaansa ja rupesi taas räpättämään heidän toimeentulostaan. Yht'äkkiä sanoi hän:

"Pidä silmällä rottia. Paras ett'otat pallon syliisi."

Samassa pani hän pallon syliini, ja minä pusersin sen polvieni väliin, että se pysyis; ja hän alkoi lorunsa uudelleen. Mutta sit' ei kestänyt kauvan. Yht'äkkiä otti hän vyhdin ranteiltani ja katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Kuules nyt, hyvä laps, mikä oikein on sinun nimes?"

"Mi — mi — mitä? Mi — tä rouva meinaa?"

"No, hyvänen aika, mikä oikein on sinun nimes. Oletko sä Bill, tahi
Tom, tahi Bob? tai mitä? Puhu nyt suus puhtaaks."

Luulen että vapisin kuin haavan lehti, enkä totta maar tiennyt mihin pääni pistäisin. Viimein sain änkötetyksi:

"Mutta kuinka rouva noin pitää pilanaan köyhää tyttö parkaa? Jos olen täällä vaivaksi, niin minä heti — —"

"No, no, älä ole milläskään, hyvä laps. Istu alas. Minä en tahdo sulle mitään pahaa enkä aio sinusta kannella kellekkään. Mutta sano mulle nyt suoraan miten on laitas. Luota minuun. Minä koen sinua auttaa, jos voin, ja sen tekee kyllä ukkonikin, kun tulee. Näkeehän sen, että sin'olet karannut oppipoika — sen pituinen se. No, vähät siitä. Eihän siinä mitään pahaa. Ovat kai olleet sulle ilkeitä, laps parka, ja sinä annoit heille palttua ja menit tiehes. Herrasta varjelkoon, että kävisin kantelemaan. Kas niin, sano mulle kaikki tyyni nyt, alusta loppuun, niinkuin hyvä poika ainakin."

No niin, minä sanoin näkeväni turhaksi, että koetin häntä pettää enään, ja tahdoin puhua suuni puti puhtaaksi, kunhan hän vain pysyis lupauksessaan eikä rupeis jupattamaan. Sitten kerroin minä, että isäni ja äitini oli kuolleet ja että minä olin joutunut palvelukseen eräälle talonpojalle, jonka talo oli sisämaassa noin neljäkymmentä virstaa joelta, ja tuo talonpoika mukamas oli niin häijy minulle, ett'en enää sitä kestänyt, vaan kun hän oli lähtenyt matkalle muutamaksi päiväksi, sieppasin minä vähän vanhoja vaatteita hänen tyttärensä luhdista mukamas ja lippasin tieheni; ja kolme yötä oli multa mennyt, sanoin mä, noihin neljäänkymmeneen virstaan; ja minä kuljin öisin mukamas ja piileskelin ja nukuin päivällä, ja se pussillinen leipää ja vähän muuta muonaa, joka mull'oli muassani mukamas, piisasi koko matkan. — Sitten sanoin toivovani, että enoni, tuo Abner Moore, auttais minua, ja senpä tähden olin lähtenyt tänne Gosheniin mukamas.

"Gosheniin, sanot sä, laps parka? Eihän tämä ole Goshen. Tämä on Pietari, tämä. Goshen on viistoista virstaa tuonnempana, joen vartta ylöspäin. Mistä oot saanut päähäsi, että tämä on Goshen?"

"Minua tuli vastaan muuan mies tän'aamuna, juur kun olin poiketa metsään nukkuakseni, ja hän sanoi, että kun tulin tien risteykseen, piti mun mennä oikealle, niin olis vain viis virstaa Gosheniin. Niin hän sanoi."

"Se mies lie ollut humalassa. Hän puhui juur päin vastoin kuin asia on."

"Niin, hän näyttikin vähän pöhnäiseltä, s'on totta se. Mutta ykskaikki.
Paras että lähden matkaan, niin ennätän sittenkin huomen-aamuksi
Gosheniin."

"Ootappa vähäsen. Minä panen sulle vähän ruokaa mukaan, poika parka.
Sinä kyllä tarvitset."

Hän toimitti mulle vähän ruokavaroja pikku nyyttyyn ja sanoi:

"Kuuleppas — jos makaava lehmä nousee seisomaan, mikä puoli siitä nousee ensiksi? No, vastaa pian, nyt heti — ilman tuumimatta. Mikä puoli nousee ensiksi?"

"Peräpuoli tietysti."

"No, entäs hevonen?"

"Hevonen nousee etupuolella."

"Millä puolella puuta kasvaa enimmän sammalta?"

"Pohjoispuolella."

"No, jos viistoista lehmää syö ruohoa mäenrinteessä, kuinka monella on pää käännettynä samaan suuntaan?"

"Kaikilla, hyvä rouva."

"Jaha, sinä olet todellakin asunut maalla, näämmä. Luulin että sinä kenties taaskin tahdoit narrata minua. No, mikä nyt on oikea nimes?"

"George Peters."

"No jaa, koe nyt muistaa nimes, George, äläkä sano ennen lähtöäs että s'on Alexander — tai George-Alexander, jos joudut pussiin. Ja älä rupee tekemisiin naisten kanssa tuossa vanhassa kattuunitrasussa. Miehiä voit sinä kenties pettää, mutta helppo on meidän nähdä ett'et ole tyttö. Ja kun pujotat lankaa neulansilmään, niin älä koita sysätä silmää langan ympäri pitäessäs lankaa rauhassa, vaan pujota päin vastoin langanpää silmästä läpi ja pidä neula rauhassa, — niin tekevät naiset, vaikka miehet aina tekevät noin hullusti kuin sinä äsken. Ja kun jollakin viskaat rottaa tai jotain muuta, niin kohota itses varpaille ja nosta kätes pään yli niin nurinpäin kuin suinkin ja ammu väärään rotastas noin viis kuus jalkaa. Sun pitää vääntää koko käsivartta olkapäästä asti ikäänkuin kääntyis se ruuvilla — niin tekee tytöt; pojat pitää olkavartensa liikkumatta ja vääntävät vain kyynärvartta kyynärpäästä asti. Ja muista että kun tyttö koittaa pitää jotain sylissään, niin hän levittää polvet erilleen; hän ei purista niitä yhteen niinkuin sinä teit lyijypallon kanss'. Minä, nääkkös, näin, että sinä olit poika, samassa kun rupesit pujottamaan lankaa neulansilmään, ja minä keksin nuo toiset konstit nähdäkseni vain, olinko arvannut oikein. No, kas niin, lähde nyt patikoimaan enos tykö, hyvä laps, hyvä Sarah Mary Williams George Alexander Peters, ja jos sinä joudut johonkin, ronkeliin, niin lähetä sana rouva Judith Loftukselle — s'olen minä se — niin koitan auttaa sinua pulasta. Kule jokirannan tietä kaiken aikaa, ja toiste kun lähdet kuleksimaan, ota sukat ja kengät jalkaas. Se tie on hyvin kivistä, ja luulempa että jalkas on joteskin hellät tullessas Gosheniin. No, Jumalan haltuun, poika parka!"

Kävin noin viis kuuskymmentä kyynärää rantatietä ylöspäin ja palasin sitten takasin kanootilleni, joka oli hyvän matkaa alapuolella Loftusten tupaa. Laskin vesille ja otin päästäni rookan, joka esti minua näkemästä ympärilleni. Tultuani keskelle jokea, rupes torninkello lyömään. Pidätin ja kuuntelin; ääni tuli heikkona veden yli, mutta selvästi - ykstoista! Päästyäni saareen, ei ollut mulla aikaa puhaltamaan, vaikk'olin kovasti hengästynyt soudosta, vaan ponnistin suoraan läpi metsän vanhaan leiripaikkaamme ja tein siihen kelpo kokkovalkean.

Sitten juoksin takasin kanootille, hyppäsin siihen yhdellä harppauksella ja sousin että ryskyi ruumiissani. Tulin oikealle paikalle ja ryntäsin metsikön läpi ja vuorta ylös ja sisään luolaan. Siellä makasi Jim pitkällään maassa kuorsaten että kaikui. Minä ravistin häntä hartioista hyvin lujaa ja huusin:

"Nous' ylös, Jim! Joudu! Meill'on hätä kynsissä. N'ovat perässämme."

Jim ei sanonut sanaakaan; mutta hän ryhtyi pakopuuhiin semmoisella vauhdilla, että selvästi näki, kuinka pelästynyt hän oli. No, puolen tunnin päästä olimme kantaneet kaikki, mitä meillä tässä maailmassa oli, tukevalle lankkulautallemme, ja s'oli valmiina laskemaan ulos pajupoukamasta, johon olimme sen piilottaneet. Viimeiseksi sammutimme tulet ja kynttilät luolasta.

Otin sitten kanootin rannasta ja sousin vähän matkaa joelle ja katselin ympärilleni kaikille tahoille; mutt' oliko siellä mitään venettä liikkeellä, sitä en ainakaan voinut nähdä, sillä tähdet ja varjot himmentävät näköalan veden päällä. Palasin rantaan ja sidoin kanootin lauttaan. Sitten sysäsimme sen vesille ja annoimme virran ajaa. Me kuljettiin saaren alapään ohi, ja koko aikana me ei hiiskuttu yhtään sanaa.

Kahdestoista luku.

Kello kai oli tuoss' yhden paikoilla, kun me viimein oltiin päästy saaren ohi, ja lautta tuntui meistä liukuvan eteenpäin hirveän hitaasti. Jos joku vene tulis ajaen meitä takaa, niin tuumattiin me heti hypätä kanootiin ja kiepsahtaa Illinoisin rannalle; mutta s'oli oikein onnen potkaus, ett'ei ketään tullut, sillä siinä kiireessä me ei oltu muistettu panna edes pyssyäkään kanootiin, saatikka sitten mitään syömistä tai muuta. Ja olihan se kaikkea muuta kuin viisasta, kun lastattiin kaikki tyyni lautalle, mutta lempokos sitä mokomassa hätämelskassa kaikkia muistaa.

Jos nuo molemmat miehet todellakin tulis saarelle sin' yönä, aattelin mä, niin näkisit he varmaankin pian valkean, jonk' olin sytyttänyt, ja rupeisivat sen ääressä odottamaan Jimiä pannakseen hänet kiinni. Se ei ainakaan ole minun syyni, jos ei heidän nenänsä sin' yönä kasvanut jotenkin pitkäksi; minä olin tehnyt parastani, ja vissiä vain on, että me ei ikinä nähty heistä merkkiäkään.

Heti aamun koittaessa laskimme lauttamme isossa joen polvessa pienen metsäisen saaren rantaan Illinoisin puolella ja tukimme sen pajupensaiden alle. Hakattiinpa me vielä kirveellä irti puunoksiakin ja panimme niitä koko joukon lautalle, niin että jokainen ohikulkija koht' olis luullut siinä maanvieremän tapahtuneen, kuten noissa hiekkarannoissa usein käykin, joita virtavesi leikkailee. Meill'oli korkeita kunnaita Missourin rannalla ja paksua metsää Illinoisin puolella, ja kun virta vielä kävi pitkin Missourin rantaa juur tuolta paikalta, niin ei meidän hevillä tarvinnut pelätä, että kenkään tulis sinne. Me maattiin siellä koko päivän metsässä ja katsottiin kuinka tukkilautat ja höyrylaivat viiltelit ohi virrassa Missourin puolella, ja miten ylöspäin menevät höyrylaivat ponnistivat eteenpäin keskeltä jokea. Minä kerroin Jimille kaikki mitä olin lörpötellyt tuon rouvan kanssa, ja Jim sanoi että s'oli näppärä rouva ja että, jos tämä itse olis yrittänyt meitä kiinni-ottamaan, h ä n ei olis ruvennut vahtimaan nuotiotulen vieressä, vaan hakenut koiran. No, sanoin minä, eikö sitten rouva voinut neuvoa miestään hakemaan koiraa? Jim sanoi panevansa vetoa, että rouva ajatteli asiaa samassa kun miehet olivat valmiit lähtemään saarelle, ja silloin, sanoi Jim, lähtivät he kylään hakemaan koiraa ja aika meni heiltä hukkaan; muuten mukamas me ei nyt olis oltu missä olimme, vaan samassa vanhassa kylässä jälleen. Minä puolestani sanoin, etten välittänyt syystä, minkätähden he eivät saaneet meitä kiinni, niinkauvan kun eivät saaneet.

Kun rupes hämärtämään, pistettiin me päämme ulos metsästä ja katsottiin ympärillemme kaikille tahoille. Ei ketään näkynyt. Silloin kiskoi Jim irti muutamia lankkuja ylimmästä lautasta, ja niistä rakensimme itsellemme suojuksen, jossa olis hyvä olla sateessa ja rajuilmassa ja jossa voimme säilyttää tavaramme kuivina. Sitten teimme tähän suojaan eri lattiankin, toista jalkaa korkeammalle kuin itse lautan pinta, niin että hyökylaineet höyrylaivoista eivät ulottuneet vilteillemme ja muille tavaroille. Keskelle hauskaa mökkiä panimme sitten vielä kerroksen savea ja naulasimme tämän ympäri lautoja, että se pysyis paikallaan, ja se olis meille tulisijana sadeilmalla ja kylmässä. Niinikään veistimme itsellemme varamelan, jos toinen sattuis katkeamaan. Sitten pystytimme lyhyen haarakepin, johon voimme panna palavan lyhdyn, ett'ei alaspäin menevät höyrylaivat törmäisi päällemme pimeässä.

No, seuraavana yönä matkustimme noin seitsemän tai kahdeksan tuntia virrassa, jonka voima oli noin neljä viis virstaa tunnissa. Matkalla me kalasteltiin ja juteltiin ja uitiinkin pari kertaa, kun uni oli meidät voittaa. S'oli ikääskuin vähän juhlallista, kun me noin maattiin selällämme lautalla ja annettiin sen luikua eteenpäin pitkin suurta, hiljaista jokea, tähtien loistaessa ylitsemme taivaalla. Emme koskaan tulleet puhuneeksi kovaa taikkapa nauraneeksi, muuta kuin hiljaa hymyten. Enimmäkseen oli meillä kauniit ilmat, eikä meille sinä yönä tapahtunut juur mitään, josta maksais vaivaa puhua, eikä sitten lähinnä seuraavinakaan.

Tuon tuostakin kulettiin me kaupunkien tai kylien ohi, jotka loistivat pimeiltä mäenrinteiltä välkkyvinä valopenkereinä, ilman että mitään taloja näkyikään. Viidentenä yönä me sivuutimme St. Louis'in kaupungin; s'oli ikääskuin koko maailma olis syttynyt ilmituleen. Pietarissa he ruukkasit sanoa, että St. Louis'issa mukamas oli kolme- tai neljäkymmentä tuhatta ihmistä, mutta minä en sitä koskaan uskonut, ennenkun nyt kello kahden aikaan tänä hiljaisena yönä näin koko tuon ihmeellisen valomeren. Ei yhtään ääntä kuulunut kuitenkaan; kaikki nukkuivat sikeässä unessaan.

Noin kello kymmenen aikaan illalla ruukkasin mä toisinaan käydä maihin ja noissa pienissä kylissä kymmenellä tai viidellätoista centillä ostaa jauhoja tai läskiä tai muuta syötävää; ja toisinaan sieppasin mä jonkun kananpojan, joka näkyi nukkuvan huonosti, ja väänsin siltä niskat nurin ja otin mukaani. Isä ukko ruukkasi aina sanoa, ett'ei koskaan pidä halveksia kananpoikaa, jos vain käy ottaa sitä mukaansa, sillä jos ei itse sitä tarvitsiskaan, niin saattaishan aina tavata jonkun, jolle se kelpais, ja hyvää tekoa ei koskaan unohdeta mukamas. Minä tosin en milloinkaan nähnyt, ett'ei ukko olis pitänyt kananpoikaansa itse, mutta niin hän yhtäkaikki aina ruukkasi sanoa.

Aamusin ennen päivänkoittoa ruukkasin mä myöskin hiipiä peltoihin ja lainata vesimeloonin tai ytykurkun tai taskullisen jyvätähkiä tai muuta mokomaa pikkukalua. Isä vaari sanoi aina, ett'ei ole väärin lainata mitä tarvitsee, kunhan vain aikoo maksaa takasin jos sopii; mutta leskirouva puolestaan väitti, että tuo vain oli pehmeämpää nimeä varkaudelle ja ett'ei mukamas mikään rehellinen ihminen menettelis sillä viisin. Jim sanoi, että he tavallaan olit oikeassa molemmat, sekä isä että leskirouva, puoleks kumpikin; ja paras keino meille olis määrätä pari tai kolme tavaraa, joita emme koskaan lainaisi — sitten ei olis väärin lainata mitä muuta hyvänsä, meinasi hän. No, me harkittiin tuota asiaa läpi koko yön, lauttamme uidessa yhä eteenpäin, ja meidän oli aika vaikea määrätä, mistä me luovuttaisiin, vesimelooneistako vai kurkuista vai mistä. Vasta aamupuoleen tultiin me lujaan päätökseen. Me, näättekös, päätettiin vakavasti, ett'emme koskaan kajoaisi villiomeniin eikä taateliluumuihin, ei vaikka mikä olis. Meill'oli ollut paljon kiusoittavaa päänvaivaa, mutta nyt, kun päätös oli tehty, tuntui oikein hyvältä. Minä varsinkin kiitin keskustelumme hyvää ja käytännöllistä tulosta, sillä, kuten kaikki tietää, niin villiomenat eivät maistu juur miltään, ja taateliluumut taas ei olis kypsiä vielä pariin kolmeen kuukauteen.

Silloin tällöin ammuimme me vesilinnun, jok'oli herännyt liian aikasin aamulla tai ei mennyt maata kylliks aikasin illalla. Ylimalkain voitiin me erinomattain paksusti.

Viidentenä yönä siitä, kun m'oltiin kulettu St. Louisin ohi, tuli päällemme oikein kunnon rajuilma. Myrsky raivosi, ukkonen jyrisi ja salamat liekehtivät kuin tuomiopäivänä, ja sade vuoti tulvana maahan. Ne ryömittiin mökkiimme, ja lautta sai hoitaa itseään. Salaman liekehtiessä näimme edessämme tuon suuren, leveän joen ja sen rantamailla korkeita vuoria, yhtä selvästi kuin keskellä päivää. Äkkiarvaamatta huusin; "Halloo, Jim, katsos tuonne!" Siell'oli höyrylaiva, jok'oli ajanut karille keskellä jokea. Me luikuttiin suorastaan sitä vastaan, ja joka leimaus näytti sen meille aivan selvästi. Se makasi kallellaan, ja toinen puoli yläkantta oli veden yllä. Savupiiput oli myös näkyvissä ja yks tuoli ison kellon luona, ja tuolin selkänojalla oli riippumassa vanha vilttihattu.

No, olihan keskellä yötä, oli myrskyistä ja kolkkoa, ja aivan niinkuin kaikki muutkin pojat sen kaltaisessa tilassa tunsin minä mielessäni ikääskuin jotain kutkuttavaa, nähdessäni tuon raakin makaavan siinä niin nolona ja yksinäisenä keskellä jokea. Oli, näettekös, tullut päälleni kova halu mennä sinne katsomaan minkälaista siellä olis. Ja niinpä sanoin:

"Mennään sinne, Jim."

Mutta Jim pani ensimmältä kovasti vastaan. Hän sanoi:

"Mitä hyötyä siit'on? Onhan meillä hyvä olla täällä. Mitä lempoo on meillä tekemistä vanahassa raakissa? Piä mitä sull'on ja älä mee sotkemaan muien asioihin, sanoo raamattu. Sitä pait on heillä varmaankin siellä vahti."

"Vahti? Mitä luulekkaan?" sanoin mä; "eihän siell'ole muuta vahtaamista kuin kansi ja perähytti; ja luulekko sinä että kukaan viisas ihminen panee henkensä vaaraan vanhan laivankannen ja kurjan perähytin tähden tämmösessä ilmassa; onhan koko värkki valmiina hajoomaan ja uppoomaan jokikinen hetki." No, siihen ei ollut Jimillä mitään sanomista, niin että hän jo piti suunsa, kun pitikin. "Ja sitä paitse", sanoin vielä, "voidaan me kenties löytää jotakin, joka meille kelpaa, katteinin hytistä tai muualta. Sikaareja kenties, oikeita kymmenen pennin sikaareja, paraita auringon alla. Höyrylaivojen katteinit on aina rikkaita, saavat kuuskymmentä dollaria kuukaudessa; eivät välitä vähintäkään siitä, mitä joku tavara maksaa, kun vain sitä haluavat. Kas niin, pistä kynttilä taskuus; minä en saa mitään rauhaa ennenkun m'ollaan nuuskittu kaikki nurkat tuossa raakissa. Luuletko että Tom Sawyer koskaan jättäis semmottia tarkastamatta? Ei, vaikka sais omenakakun, s'on vissi se. Hän kutsuis sitä seikkailuksi — niin hän tekis; ja hän nousis maihin raakille, vaikka henki menis. Ja hän tekis kaikki tyyni niin turkkasen pulskasti, mokomalla muhkeudella ja upeudella, että luulis itse Kristofferi Kolomboksen olevan liikkeellä löytämässä Kaana'an maata. Kumpahan Tom Sawyer olis tässä nyt!"

Jim mutisi tietysti vielä vähän, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun leimaus taasen valaisi raakin, työnsimme me lauttamme sinne ja panimme sen kiinni perään ja kapusimme kannelle. Siellä me sitten kopeloitiin sinne tänne pimeässä, kunnes tultiin katteinin hytin ovelle, joka oli auki; ja Herra jesta! Siinä nähtiin me valoa peräsalongista, ja me kuultiin ääniä.

Jim kuiskasi mulle, että hänen rupes tekemään kovasti pahaa mukamas, ja hän tahtoi että me mentäis tiehemme. Minä tykkäsin kuin hän, ja meidän piti juur palata turvalliselle lautallemme takasin, kun kuulin valittavan äänen sanovan:

"Voi, voi, pojat, antakaa mun olla. Minä vannon pyhästi etten koskaan hiisku siitä sanaakaan."

Toinen, karkeampi ääni sanoi nyt:

"Sinä valehtelet, Jim Turner. Sin'oot aina ennenkin pitänyt samaa pirun peliä. Sinä vaa'it aina enemmän kuin omaa osaas voitosta, ja aina oot niin saanutkin, sinä hunsvotti, sen tähen että aina vannot mennä kielittelemään jos et saa mitä tahot. Mutta tällä kertaa etpä, piru vie, meitä enää petä. Sinä oot, jumal'avita, suurin roisto koko tässä maassa."

Jim oli jo menossa lautalle. Mutta minua oikein syhytti uteliaisuuteni, ja minä aattelin itsekseni, että Tom Sawyer ei suinkaan olis lipannut tiehensä justiin silloin, ja niinpä en minäkään sitä nyt tahtonut; minä tahdoin saada selville mitä tulis tästä jutusta. Minäpä siis rupesin ryömimään nelin kontin sen pienen pimeän käytävän läpi, joka vei peräsalonkiin. Tulin sinne lähelle, ja mitä näinkään! Muuan mies makasi pitkällään lattialla, kädet ja jalat sidottuna, ja kaksi muuta miestä seisoi hänen ylitsensä, toisella salalyhty kädessä, toisella pistooli. Tämä toinen piti pistoolin piipun suuta ojennettuna makaavan raukan päätä vasten ja sanoi:

"Jo jumaliste kohta pamahtaa, sinä kirottu konna!"

Makaava mies siinä ikääskuin vetäytyi nahkaansa ja kiljui ja kerjäsi: "Voi, voi, älä ammu, hyvä Bill, älä ammu. Minä en puhu asiasta, en halkaistua sanaa, en jumal'auta."

Lyhdyn pitäjä puolestaan vain nauroi ja sanoi:

"Haha! Vai niin! No, siitä totta jumaliste et pääsekkään puhumaan, sen takaan minä. Häpeehän toki — kerjätä noin. Niin, kyllähän nyt oot pehmeä suustas, sinä roisto. Ja äsken olisit tappanut meiät, ellei m'olis saatu sinua allemme ja köysiin. Ja minkä tähen? Sen tähen että mekin tahottiin oikeutta. Mutta s'oli viiminen kerta kuin uhkasit meitä noin, Jim Turner. Paa sisään pistoolis, Bill!"

"Enkä panekkaan, Jake Packard. Hänen pitää saada köniinsä ensin. Hän ampui vanhan Hatfieldin samalla tavoin. S'on nyt maksettava. Hän on sen rehellisesti ansainnut."

"Mutta minä en taho, ja mull'on siihen syyni."

"Jumala siunakkoon sinua siitä sanasta, Jake Packard! En unhota sitä, vaikk' eläisin sata vuotta", voivotteli lattialla makaaja.

Packard ei ollut häntä kuulevinaan, vaan ripusti lyhtynsä naulaan ja viittasi toiselle seuraamaan häntä pimeään käytävään, jossa minä olin. Minä siirryin selkä edellä taakseppäin minkä ennätin ja pujahdin muutamaan hyttiin, jossa panin maata eräälle makuusijalle. Samassa astui Packard sinne sisään myös puhuen taakseen:

"Tänne — tuu tänne."

Ja Bill herra astui hänen perästään sinne. Minä kutistuin seinää vasten niin pieneksi kuin voin, toivoen olevani toisella puolen maailmaa. Siell'oli pilkkosen pimeä, mutta minä tunsin viinan hajusta, että he seisoivat ihan vieressäni. Olin iloissani siitä, ett'en ruukannut juoda viinaa; mutta jos olisinkin sitä tehnyt, niin he tuskin sittenkään olis voineet haistaa miss'olin, sillä minä en melkein ollenkaan hengittänyt; niin olin peloissani. Ja muutenkin oli heidän puheensa sitä laatua, että melkein kuka hyvänsä sitä kuullessaan olis pidättänyt henkeään kauhistuksesta. Bill tahtoi kiven kovaan ampua Turnerin. Hän sanoi:

"Hän ilmasee meiät, kun ilmaseekin. Jos nyt antasimma hälle koko voiton, meiänkin osamme, niin se ei enää tukkis hänen suutaan, tämän kaiken perästä. Meiän täytyy tehä loppu hänen kielittelystään."

"Niin täytyy", sanoi toinenkin.

"No, mitä pirua sinä sitten mutkittelet! Mennään, siis, ja ajetaan kuula hänen kalloonsa."

"Älä hätäile. Miks' ammuttais ja meluttais? Kuules nyt! Me nuuskitaan kaikki hytit vieläkin, ett'ei mitään jäis meiltä tänne mätänemään, ja sitte mennään rauhassa veneellä maihin ja kätketään tavarat. Sitten ootamma rauhassa. Parin tunnin päästä on tämä ränstynyt raakki varmaankin murskana ja joen pohjassa. Hä? Ja hän on hukkunut eikä voi siitä soimata ketään muuta kuin itteään. Miks' me hänet tapettais? Minä en taho ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. S'olis halpaa, olis huonoa moraalia. Hä? Enkö ole oikeassa?"

"Oot kai, mutta jos laiva nyt ei uppoiskaan? Hä?"

"No, voiaanhan yhtä kaikki oottaa pari tuntia? Hä?"

"No, olkoon menneeksi Tule sitte."

He menivät, ja minä lippasin tieheni toisaalle päin minkä kerkesin. Oli pikipimeä; mutta minä kuiskasin niin kovaa kuin uskalsin "Jim!" ja hän vastasi aivan olkapäältäni ikääskuin röhkien. Minä sanoin hiljaa:

"Sukkelasti, Jim, täss'ei ole aikaa ähkyä ja puhkua tuolla viisin. Tääll'on oikeita rosvomurhaajia laivassa, ja joll'emme saa kynsiimme heidän venettään päästä sit' irti, niin että nuo roistot eivät pääse täältä pois, niin yks raukka jää tänne kuolemaan. Mutta jos pannaan heidän paattinsa menemään, niin saavat he palkkansa joka sorkka, — kun vallesmanni tulee; hänen me lähetämme tänne. Sukkelasti nyt! Joudu, Jim! Minä juoksen oikeaa puolta, juokse sinä vasenta. Ala tästä lautalta ja — —"

"Ooh! Herra hallikkoon! Lautta? Tääll'ei oo mittään lauttaa ennää.
S'on lähteny irti ja menny Jumalan nimmeen! — ja tässä seistään nyt!
Voi, Herra jestantes!"

Kolmastoista luku.

Kas niin! Tunnustan että pidätin henkeäni hetkisen ja että tunsin ikääskuin jotakin kylmää pitkin selkäpiitäni. Jäädä salpatuksi laivaraakille mokoman miehistön kanssa! Mutta siin'ei ollut aikaa pitkään päivittelemiseen. Meidän täytyi nyt kaikin mokomin saada kynsiimme tuo vene — ja pitää se itseämme varten. Vaikkahan molemmat vapisimme kuin haavan lehdet, lähdettiin me varovasti ryömimään pitkin oikeanpuolista reilinkiä, ja se meni niin hitaasti siinä pimeässä, että melkein kokonainen viikko tuntui menneen, kun viimein tulimme raakin perimmäiseen perään. Ja — mitään venettä ei näkynyt. Jim sanoi vallan uupuneensa — peljästys oli hältä vienyt viimeisetkin voimat. Mutta minä sanoin että meidän yhtäkaikki tuli jatkaa, sillä jos jäätäis tähän riivattuun raakkiin, niin olis meillä ikääskuin matkapassi tästä matoisesta maailmasta. No, me kämpittiin taas perän ympäri ja tultiin viimein kaleitin ristikolle, josta meidän täytyi pitää kiinni käsin ja oikein ryömiä eteenpäin, sillä koko vasen reilinki oli veden alla. Siitä kappaleen matkaa keulaan päin, salongin yläoven kohdalla, löysimme vihdoinkin tuon siunatun veneen, Jumalan kiitos! Töin tuskin voin sen siinä pimeässä nähdä. Mutta se tietäkää, ett' iloni oli oikein priima sorttia. Mun piti juur laskeutua alas siihen, kun samassa salongin ovi aukesi. Yks noista miehistä pisti päänsä ulos, pari jalkaa nenästäni, niin että sittenkin luulin olevani mennyttä miestä; mutta hän veti pian kallonsa sisään jälleen ja sanoi:

"Peitähän toki tuo lemmon lyhtys, Bill!"

Sitten viskas hän jonkun möhkäleen veneeseen ja astui sitten alas siihen itse ja istui. S'oli Packard. Heti perästäpäin tuli Bill ulos ja astui hänkin veneeseen. Samassa sanoo Packard hiljaisella äänellä:

"No, kaikki on klaarina — laske ulos!"

Töin tuskin pystyin pitämään kiinni ristikosta, niin olin mennyttä.
Mutta justiin silloin sanoo Bill:

"Äläs hätäile — otitko sinä pussin hältä pois?"

"No, enhän. Etkö sinä ottanut?"

"En. No, voi p—le! Nythän hällä on osansa kuitenkin."

"Sinä senkin hupakko! Mitä pirua me jätettäis hälle niin paljo rahaa?
Tuu pois!"

He nousivat raakille jälleen ja menivät salongin ovesta sisään, ja ovi painui kiinni heidän perästään, sillä s'oli raakin pystypuolella. Silmänräpäyksessä olin minä veneessä, ja Jim tuli vyöryen perästäni, tuossa paikassa sain veitseni käteen ja leikkasin köyden poikki, ja vene lähti menemään.

Me ei edes koskettu airoihin, ei sanaa, ei kuiskaustakaan lähtenyt suustamme, me tuskinpa hengitettiinkään. Virta oli niin väkevä, että me parissa sekunnissa luisuttiin toista sataa kyynärää poispäin raakista, ja pimeys peitti sen näkyvistämme, ja me oltiin pelastetut ja tiesimme sen.

Päästyämme noin kolme- tai neljäsataa kyynärää alaspäin raakista, nähtiin me miten heidän lyhtynsä kimmalti sieltä hetkeksi kuin pieni tähti, ja silloin me tiedettiin, että nuo rosvot kaipasivat venettänsä ja rupesivat ymmärtämään, kuinka hauska se tila oli, johon he vastikään olivat tahtoneet jättää Jim Turnerin yksinään.

Sitten tarttui Jim airoihin, ja me katsottiin kaikkialle, näkyiskö lauttaamme. Nyt vasta rupesi minun käymään ikäänkuin vähän surku noita miehiä — eihän mull' ennen olis ollut aikaakaan siihen. Aloinhan aatella, kuinka kamalaa tuo yhtäkaikki olis — tulla jätetyksi tuolla viisin, vaikkapa nyt sattuiskin olemaan murhaaja. Saattaishan, Jumala paratkoon, tapahtua että minusta jonakin kauniina päivänä tulis murhaaja, ja miltähän silloin mulle tuntuis tuommonen kova onni? Ja niinpä sanoin viimein Jimille:

"Kuules, Jim, missä nyt ensiks nähdään mitään valoa loistavan rannalta, niin lasketaan siinä maihin, johonkin paikkaan, johon sinun sopii jäädä piiloon veneen kanssa; ja minä menen ylös ja herätän ihmiset ja keitän heille jonkun jutun, että menevät pelastamaan nuo rosvot surkeasta pulasta, niin että he ainakin voivat tulla rehellisesti hirtetyiksi aikanansa."

Mutta sitä tuumaa ei ollut niin helppo panna toimeen; sillä pian perästäpäin syntyi aika rajuilma, pahempi kuin ennen. Sade vuoti virtana maahan ja tuuli tuuli aivan hurjasti. Eikä mitään valoa näkynyt. Kaikki nukkuvat, aattelin mä. Me lennätettiin vinhaa vauhtia jokea alaspäin ja tähystettiin, eikö näkyis valoa, eikö näkyis lauttaamme. No, kului pitkä aika. Sitten helpotti sade vähäsen, mutta pilvet pysyivät, ja salama tuli leimahtaen, ja me nähtiin edessämme uivan jotakin mustaa ja tyyrättiin heti sinneppäin.

S'oli, kun olikin, kunnon lauttamme, ja arvaahan sen, kuinka iloisina me astuttiin sen päälle jälleen. Samassa näimme myöskin valopilkun loistavan alempana rannalta, ja minä sanoin heti että tahdoin sinne. Vene oli puolillaan ryöstösaalista, jonka tuo rosvojoukko oli varastanut raakista. Me viskattiin ne kaikki tyyni lautalle yhteen läjään; ja sitten sanoin minä Jimille, että hän antais lautan uida eteenpäin ja että hän sitten hetken päästä sytyttäis lyhdyn ja antais sen palaa kunnes palajaisin matkaltani. Sitten tartuin airoihin ja soutelin tuota valoa kohden. Tullessani lähemmälle, näkyi vielä kolme neljä valoa lisää — ylhäältä mäenrinteeltä. Siinä oli pieni kylä. Minä kulin vähän matkaa tuota rannimpaa valoa kohden ja pidätin sitten airoja ja annoin veneen luistaa omaa vauhtiaan. Tultuani sen viereen, näin että se olikin rannassa venyvän höyrylossin lyhty. Kiipesin sinne ylös ja rupesin hakemaan yövahtia ja löysinkin hänet viimein. Hän istui muutaman köysikimpun päällä nukkuen, pää polvien välissä. Sysäsin häntä pari kertaa hartioihin ja sitten rupesin surkeasti poraamaan.

Hän havahti ylös ja tuijotti vähän hämmästyneenä teensä; mutta nähdessään vain minut, haukotteli hän ja ojenteli raajojaan, ja sitten hän sanoi:

"Halloo, poika naskali, mitä sinä ulvot? Mikä hätänä."

Minä sanoin:

"Niin, kun isä — ja äiti — ja sisareni ja —"

Porasin taas oikein tarmoni takaa. Silloin hän sanoi:

"No, no, älähän nyt noin katkee siinä kahtia, kaikillahan on meillä surumma ja vaivamma täss' elämässä, kyllä se vielä paranee. No, mikä heiän nyt on sitten?"

"He — he — he ovat? — ootteko te vahtina tässä laivassa?"

"Oonpa niinkin", sanoi hän ikääskuin vähän mahtavasti. "Mie oon kapteini ja omistaja ja tyyrmanni ja luotsi ja yövahti yhellä kertaa; ja toisinahan oon mie rahtinakin ja toisinahan matkaväkenä. Enhän mie oo niin rikas kuin Jim Hornback vanhus enkä tietysti niin soakelin hyvä kaikille moailman kakaroille, että sirottasin ropojani pitkin moantietä kuin hän; mutta kuitenni oon hälle monta kertaa sanonunna ett'en mie tahtos olla hänen housuissansa, sillä merimiehen elämä s'on miun elämääni se, ja mie en, soakeli soikohon, tahtos virua moalla kahta virstaa kaupunnista, joss'ei milloinkana mitään tapahu, en vaikka hyö antasit mulle kuormallisen kultaa ja vähä peälle. Mie oattelen —"

Minä keskeytin hänet ja sanoin:

"N'on niin hirveän kovassa hädässä ja — —"

"Ketk'on?"

"No, Herra hallitkoon, isä ja äiti ja sisar ja neiti Hooker; ja jos te ottasitta lossiveneenne ja lähtisittä sinne — —"

"Mihin? Missä hiiessä hyö ovat sitten?"

"No, herranen aika, raakilla."

"Millä raakilla?"

"No, eihän niit'ole muuta kuin yks."

"Ethän sie meinaa tuota masinaa Walter Scott'ia."

"Justiin sitä."

"No, mutta pyhä Poavali, mitä lempoa hyö siellä tekevät?"

"Niin, eihän ne sinne tahallaan tulleet."

"Niin, kyllähän sen uskon. Mutta jos hyö eivät korjoo sieltä luunsa tuossa paikassa, niin pieveli heiät perii. Mutta miten hiiessä hyö joutuivat mokomahan pinnistyksehen?"

"Niin, — s'oli niin, että — neiti Hooker oli visiitillä tuolla kaupungissa — —"

"Booths Landingissa, niin, — no, anna tulla!"

"Niin, hän oli visiitillä, tuolla Booths Landingissa, ja justiin illan suussa piti hänen lähteä menemään hevoslossille mustan piikansa kanssa, sillä hänen piti olla yötä sen fröökynän luona — niin, en muista hänen nimeään; ja sitten menee heiltä perämela poikki, ja heidän lossinsa pyörähtää ympäri ja lentää perä edellä virran mukana pari virstaa poispäin ja puskee viimein tuohon raakkiin ja kaatuu, niin että lossimies ja hevoset ja tuo musta piika hukkuvat kaikki tyyni, mutta neiti Hooker iski kyntensä raakkiin ja kömpi ylös. No, ja noin tunti pimeän tulemasta tullaan me veneellämme samaa tietä, ja niin oli pimeä, että me ei nähty raakkia ennenkun oltiin sen vieressä; ja silloin me törmättiin siihen ja veneemme kaatui, mutta me toki, Jumalan kiitos, pelastuttiin kaikki tyyni, pait Bill Whipple — voi, voi sitä siivoa sielua — kumpahan olisin ees minä mennyt hänen sijastaan."

"No, mutta voi päiviäni! Onko mokomaa kuultuna nähtynä? No, mitä työ sitte teitten?"

"No, me hallooattiin huudettiin apua kurkun täydeltä, mutta joki on niin leveä siltä kohalta, ett' arvatenkaan ei kukaan meitä kuullut. Ja silloin sanoi isä, että jonkun täytyi mennä maihin ja hankkia apua mistä hinnasta hyvänsä. Min'olin ainoa, jok' osasin uida, ja minä lähdin matkaan, ja neiti Hooker hän sanoi, että jos en sais apua muualta ennen, niin menisin mukamas hänen enonsa luo, joka kyllä sitten pitäis asiasta huolen. Minä pääsin maihin kappaleen matkaa tästä alempana ja oon sitten juossut kuin hullu ja kokenut saada ihmisiä sinne apuun, mutta he sanovat vain: 'Mitä, tämmösenä yönä ja tällä virralla, sehän olis hulluutta; juokse sinä höyrylossille!' No, jos te nyt tahtositta — —"

"No, kenties mie tahonki, ja piru vie luulenki että sen teen; mutta kuka perhana mulle sen maksaa? Luulekko kenties että sun isäs — —"

"No, kyllähän siitä aina sovitaan. Neiti Hooker sanoi erittäin että hänen enonsa Hornback — —"

"No, pyhä Poavali! Hänkö on hänen enonsa? Kuules, poika naskali, juokse minkä kintuistas lähtöö tuonne, missä näet valkean palavan, s'on kapakka; ja sano heille siellä että näyttävät sulle tien Jim Hornbackin talolle. Älä kuhunustele, kuulekkos! Käytä jalkojas! Sano hälle, että mie laitan tänne hänen sisarentyttärensä ihka elävänä ennenkun hän kerkiää kaupunkihin. Kas niin, lähe nyt matkaan kuin oisit jo. Mie juoksen vain tuonne kulman taa ja herätän masinistin."

Minä harppasin sinneppäin, josta tuo valo näkyi, mutta niin pian kuin hän oli kiertänyt kulman, palasin minä takasin ja juoksin veneelle ja ammensin siitä veden ja sousin tyvenvedessä pitkin rantaa noin kuussataa kyynärää ylöspäin ja menin sitte piiloon parin halkoproomun taakse, nähdäkseni miten kävis; en saanut mitään rauhaa ennenkun olin nähnyt höyrylossin lähtevän. Ja totta puhuakseni, niin minä ikääskuin vähän ylpeilin itsekseni, kun olin nähnyt niin paljon vaivaa noiden kanaljain tähden, jotka jäivät raakille; sitä totta maar ei moni muu olis tehnyt. Minä vain toivoin että leskirouva olis saanut sen tietää. Hän olis varmaankin puolestaan ylpeillyt minusta, kun olin auttanut noita rosvoja. Miten näet lieneekin, niin tykkäävät vanhat leskirouvat ja muut jumaliset ihmiset aina kaikkien enimmän juuri rosvoista ja kaiken maailman pahantekijöistä ja roistoista. S'on vissi se.

No, minun siinä venyessäni, mitäs näenkään! Joo, tuo siunattu raakki tulee vyöryen pitkin virtaa, mustana ja kolkkona kuin kuolema. S'on totta, että siinä ikääskuin vähän värisytti selkäpiitäni, mutta yhtäkaikki laskin ulos ja sousin sinneppäin. Se makasi niin syvällä vedessä, ja minä huomasin heti, että siellä tuskin enää voi virua ainoakaan elävä sielu. Sousin sen ympäri ja huusin "halloo!" pariin kertaan, mutta mitään vastausta ei kuulunut; kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Minä tunsin vähän sydämmen-vaivaa noiden rosvojen kohtalosta, mutt'en paljon; sillä mä aattelin että jos he sen kestäis, niin kyllähän minä puolestani.

Samassa laski höyrylossi ulos rannasta; ja minä työnsin keskelle jokea ja pääsin hyvän matkaa poispäin virrassa; ja kun arvelin olevani lossiväen näkyvistä, pidätin hetken airojani ja katsoin taakseni ja näin, miten höyrylossi kulki raakin ympäri nuuskien neiti Hookerin jäännöksiä, joita katteini luuli tuon eno Hornbackin niin kovasti odottelevan; mutta hetken päästä he antoivat palttua koko puuhalleen ja höyrysit hyvää vauhtia takasin rantaan päin. Minä puolestani sousin jokea alaspäin että huilasi.

Kesti hyvin kauvan ennenkun sain Jimin lyhdyn näkyviin; ja kun sen viho viimeinkin näin, tuntui se olevan tuhannen virstan päässä. Saapuessani sitten kerrankin perille lautallemme, rupes aamu koittamaan lännestä; ja me mentiin maihin muutamaan saareen, kätkimme lautan ja upotimme veneen. Sitten mentiin me makuulle ruohoon ja nukuttiin sikeästi kuin kuolleet.

Neljästoista luku.

Nukuttuamme viimein kylliksi, ruvettiin me huviksemme räknäilemään noita tavaroita, jotka tuo surkea rosvojoukko oli varastanut raakilta. Siinä oli jos jotakin: saappaita ja vilttejä ja vaatteita ja koko joukko muuta kauskua, ja koko läjä kirjoja ja yks kiikari ja totta maarian — kolme lootaa sikaareja. Ei kumpikaan meistä ollut ikipäivinä ollut niin rikas koko eläissämme. Sikarit meitä miellytti kaikkein enimmän. Me maattiin koko sen iltapäivän metsässä loikoillen ja polteltiin ja juteltiin, ja minä luin noista kirjoistakin pariin erään; harvoin voi ihminen niin paksusti. Minä kerroin Jimille kaikki mit'oli tapahtunut raakilla ja höyrylossilla, ja minä sanoin että tuo kaikki oli seikkailuita; mutta Jim sanoi kernaimmin tahtovansa päästä kaikista seikkailuista vastedes. Hän sanoi että, kun minä kämpin tuohon käytävään raakilla ja hän konttasi takasin tullakseen lautalle ja tämä oli poissa, hän oli kuolla siihen paikkaan, sillä hän aatteli olevansa mennyttä kalua, miten ikinä käviskin; jos hän ei pelastuis, niin hukkuis hän, ja jos hän pelastuis, niin veis pelastaja hänet takasin fröökynä Watsonille, joka möis hänet Etelään, kun möiskin. Ja siinä hän oli oikeassa; hän oli enimmäkseen aina oikeassa; häll'oli turkkasen hyvä pää, neekerin pääksi.

Luinmahan myöskin Jimille noista kirjoista kaikellaista kauskua kuninkaista ja herttuoista ja kreiveistä ja senkaltaisista ihmisistä ja kuinka he kävit ylönpalttisen komeissa vaatteissa ja millä penteleen komervenkillä he kulkivat muun väen seassa, ja miten he kutsuivat toisiaan Teidän maisteetiksenne ja Teidän ylhäisyydeksenne ja Teidän armoksenne ja Teidän korkeudeksenne ja Jumala ties miksi, sen sijaan kuin vain olisit sanoneet "hyvä herra" tai "Te", niinkuin tavalliset ihmiset. Ja Jim hän kuunteli korvat pystyssä ja silmät selällään. Viimein hän sanoi:

"No, herranen aika, enhän olis luullu niit' olevan niin perhanan paljon. Tuskinpa oon kuullu puhuttavan mistään kuninkaastakaan, pait tuosta vanahasta kuningas Sallermann'ista ja noista kakspäisistä ja jalattomista kuninkaista korttipakassa. Paljonkohan tommosella kuninkaalla on palakkaa?"

"Palkkaa?" sanoin minä; "ooh, heill'on tuhat dollaria kuukaudessa, jos tahtovat. Heill'on aivan niin paljo kuin heidän lystää, nääkkös. Kaikkihan oikeimmiten on heidän omaansa."

"No, voi sun turkin pippuri! Mitä heillä sitte on tekemistä?"

"Tekemistä? Sanohan vielä! He eivät tee tämän taivaallista. Istuvat päiväkaudet kädet ristissä ja voivat paksusti."

"No, voi sun saakeli!"

"Niin, niin s'on. Pait tietysti kun tulee sota. Silloin lähtevät he sotaan, mutt'eivät ammu itse; komentavat vain kiven takaa. Mutta kotosalla laiskottelevat he vain tai käyvät toisinaan metsästämässä huvikseen — tai — sssh! — kuulitko jotain?"

Me karattiin pystyyn ja katsottiin kaikkialle, mutta s'oli vain höyrylaiva joka tuli hohottaen niemen takaa; ja me istuttiin jälleen.

"Niin, niin", jatkoin minä nyt, "ja toisinaan, kun noilla kuninkailla on ikävä, niin rettelöivät ja juonittelevat he huvikseen parlamenttinsa kanssa, jossa valtiomiehet istua kököttävät, ja jos joku niistä rupee murisemaan, niin tuossa paikassa kuningas sivaltaa hältä pään poikki. Mutt' enimmäkseen laahustavat kuninkaat päivät pitkin haaremissaan."

"Missä?"

"Haaremissa."

"Mikä se haaremi on?"

"No, hyvänen aika, etkö sinä tiedä sitäkään? S'on se paikka, jossa kuninkaan rouvat asuu. Salomolla esimerkiks oli semmonen haaremi. Häll' oli varaa pitää noin miljoonan paikkeille muijia, hällä."

"Ahaa, johan muistan. Niin, niin, tommonen haarami s'on, niin sanoakseni, jommonenki kasvatuslaitos. Mitä elämää siellä mahtaa olla noien kaikkein lapskakarain kanss'. Kuinka ne rääkyy ja poraa ja telemii ja tappelee alinomaa. Ja kaikki toi akkaväki sitte! Miten ne mahtaa riiellä ja kinata, ja repiä toisians tukasta! Olishan siinä tekemistä, ja saishan siinä nauraakkin aivan haletakseen. Ja sitte kehtaavat vielä sanoa, että tuo Sallermanni mukamas oli viisas mies. Min'en anna kahta penniä hänen viisaurestaan. Mikä viisas mies tahtos päiväkauret ellää tommosessa peevelin pelissä? Viisas mies laittas ennemmin ittelleen vaskisepänverstaan; voishan hän sillon ainaki panna kiinni verstaansa, kun tahtos vähän nukahtaa."

"Niin, mutta Salomo oli kuitenkin viisain mies mitä koskaan on löytynyt; sillä rouva Douglas sanoi sen itse, ja hän ei koskaan valehtele."

"Min' annan palttua leskiprouvalle. Sallermanni ei ollu mikään viisas mies, eipä piru vie ollukkaan. Mitä kaikkia hullutuksia pistikään hänen päähäns'. Johan sitä itkis kaikki Pietarin siatkin. Tiiäkkös, kun hän kerran halkas pienen lapsiparankin kahtia —"

"Kyllä tiedän, leskirouva puhui mulle siitä myös."

"No, onko se laitaa se? Onko semmonen mies viisas? Hölömö hän on. Kattos nyt. Toi kuusenkanto tuossa on toinen noist' akoista; sin' oot toinen; min' oon Sallermanni, ja tää dollarinseteli on toi lapskakara, josta te riitelettä. No, mitä teen nyt minä? Kiertelenkö mä hiljaa pitkin kylää ja tiiustelen salaa joka talossa saarakseni seleville kenenkä toi kakara — ei, vaan tää seteli, on oma, ja annan sen sitte oikealle akalle — ei, vaan sulle tai tuolle kuusenkannolle? Niinhän tekis viisas ihminen. Mutta mitäs vielä! Minä repäsen sen kahtia ja annan toisen puolen sulle ja toisen puolen sille toiselle akalle. Just präsiis sillä vlisin menetteli Sallermanni lapsrukan kanss. No, nyt kysyn vain: onko siinä laitaa? Mitä hyötyä on kellään puolesta setelistä? Huolivatko he siitä puoteissa? Johan nyt. Ja mitä hyötyä on puolesta lapskakarasta? Min'en antas viittä penniä tuhannesta mokomasta puoliskosta."

"No, mutta Jim, sinähän oot aivan eksynyt asian oikeasta ponsipaikasta, kuulekkos, oot eksynyt monta penikulmaa."

"Hä? Minäkö? Mene hiiteen ponsipaikkones. Niinku min'en tietäs mik'on selevää järkee. Ja Sallermannin tyhymässä teurastuksessa ei ole mittaan selevää järkee. Eihän siinä riirassa ollu kysymystäkään puolesta lapsesta, vaan koko lapsesta siinä oteltiin. Ja sen mä sanon, että se, joka ruppee ratkasemaan riitaa koko lapsesta puolella lapskakaralla, se mies menköön tunkiolle. Älähän haastakkaan mulle Sallermannista. Minä tunnen miehen jo selästäkin."

"Mutta sanonnan sulle, ett'et tiedä asian ponsipaikkaa."

"Mee tunkiolle ponsipaikkones! Minä tiiän minkä tiiän. Ponsipaikka? Tahotko sinä tietää, missä oikeastaan se syvin ponsipaikka tässä asiassa on? Hä? Joo, se ei ole missään muualla kuin siinä elämässä, jota Sallermanni eli. Katos nyt. Mies, jolla vain on yks tai kaks lapskakaraa, hän ei mee niitä tuhulaamaan tolla viisin; häll'ei ole siihen halua eikä varaa. Hän tietää tallentaa kakaransa. Mutta semmonen mies, joll'on viis miljonaa lasta kiljumassa kotona, hän ei paljoa niistä välitä. S'on hälle joteskin yhyrentekevää, jos yks niistä hakataan kahtia; samaa kuin jos halkaset hältä kissanpojan. Niitä on hällä sittenkin yltäkyllin. Pari kakaraa sinne tai tänne, se ei tuntunut Sallermannille enemmän kuin kirppu. Ja siinä koko juttu. Usko pois!"

Mikä kanalja neekeriksi! Saatuaan jotain päähänsä, oli hän kuin pölkky. En ikinä ole nähnyt neekeriä, jok'olis ollut niin raivossaan Salomolle. Ihan turhaa ruveta häntä lepyttämään. Minä rupesin sentähden puhumaan muista kuninkaista ja jätin Salomon rauhaan. Kerroin hälle Lutovikki kuudestoistasta, jolta hakattiin pää poikki Franskanmaassa monta vuotta sitten, ja hänen pienestä pojastaan Delfiinistä,[3] jok'olis tullut kuninkaaksi, mutta he panivat hänet kiinni ja pistivät vankeuteen, johon muutamat sanovat hänen kuolleen.

"Poika parka!"

"Mutta toiset sanovat, että hän pääsi karkuun ja tuli Amerikaan."

"No, sehän oli hyvä. Mutta vähän ikävä mahtaa hälle kuitenkin tulla täällä. Eihän tääll'ole mittään kuninkaita, vai mitä, Huck?"

"Ee-i."

"Silloinhan hän ei voi saara mittään paikkaa, poika parka. Mihin hän joutuu?"

"Hm, jumala ties. Muutamat noista karanneista kuninkaista rupeevat poliiseiksi, toiset opettavat ihmisiä puhumaan Franskanmaan kielellä."

"Hä? Mitä sä meinaat? Eiväkkö sitte Franskan ihmiset puhu samallaisella kielellä kuin me?"

"Ei, Jim; hui hai. Heidän kielensä kääntyy ja vääntyy aivan toisin kurin kuin meidän. Sin'et ymmärtäis sanaakaan heidän puheestaan."

"No, mutta Herra hallikkaan, mitä kurjuutta! Mistä se tulloo?"

"Niin, minä en tie; mutta niin se vain on. Olen onkinut vähän heidän sotkustaan eräästä kirjasta. Aatteleppas että joku tulee luokses ja sanoo: Parla-vussi-fransaisu[4] — mitä sä meinaisit?"

"Mitäkö mä meinaisin. Min'en jumaliste meinais mittään. Minä löisin häntä korvalle ja käskisin hänen tietää huutia — jos hän ei olis valakonen, nääkkös. Mutta tulukaanpas vain neekeri moukka haukkumaan mua tolla viisin!"

"Ääh, eihän s'ole mikään haukkumasana. Sehän vain on samaa kuin jos hän kysyis sulta, osaakko sinä puhua Franskanmaan kielellä."

"No, mutta miks hiiessä hän ei sitä kysy sitte?"

"No, voi, voi, sitäpä hän juur kysyy. S'on Franskanmaan ihmisten tapa sitä kysyä."

"Hm, jassoo. Mutta s'on hiriviän hassu tapa sitä kysyä, ja min'en ennää taho kuulla siitä sanaakaan. Siin'ei ole mittään järkiä."

"Kuules nyt, Jim; puhuuko kissa niinkuin me?"

"Ei tietysti."

"No, entäs lehmä?"

"Ei, ei lehemäkään. Johan nyt!"

"No, puhuuko kissa niinkuin lehmä tai lehmä niinkuin kissa?"

"Ei, sitä ne ei tee."

"No, onko se sinusta kummallista, että toinen niistä puhuu eri tavalla kuin toinen?"

"Eei, eihän siin' oo mittään niin kummallista."

"No, ja onko siinä mitään kummallista, että ne kumpikin puhuu eri tavalla kuin me?"

"Ei; se kyllä on aivan luonnollista."

"No, miks' se sitten olis kummallista, että Franskalainen puhuu eri tavalla kuin me? Vastaappas siihen sinä."

"Onko kissa ihiminen, Huck?"

"Eei!"

"No, sittenhän ei voi pyytää että kissa puhus niinku ihiminen. No, onko kenties lehemä sitte ihiminen — vai onko se kenties kissa?"

"No, ei suinkaan, ei kumpaakaan."

"No, sittehän ei liion voi pyytää että se puhus niinku ne. Mutta kuules nyt, onko Franskalainen ihiminen?"

"On kaiketikkin."

"No hyvä. Mutta sanoppas nyt, miks helev—ssä hän ei myöski voi puhua niinku ihiminen? Vastaa sinä siihen."

Minä näin ett'ei maksanut vaivaa kiistellä hänen kanssaan sen pitemmältä. Neekerin kanssa ei totta maarian pääse mihinkään. Sikspä vaikenin minä.

Viidestoista luku.

Me ruvettiin nyt meinaamaan, että me ainakin kolmessa yössä kerettäisiin Cairoon, tuohon kaupunkiin Illinoisin perukassa, jossa Ohio joki laskee Missisippiin ja johon me oikeastaan ponnistettiin. Siellä aiottiin me myydä lauttamme ja nousta höyrylaivaan ja matkustaa Ohioa ylöspäin vapaisiin Valtioihin, joissa ei neekeriorjuutta ollut ja me voitais elää herroiksi.

No, toisena yönä tuli paksu sumu, ja me aiottiin mennä maihin johonkin saareen, sillä senkaltaisessa sumussa on melkein mahdoton kulkea. Minä siis melosin kanootia edeltäpäin, kiinnittääkseni lautan kokkanuoran lähimmän saaren rantaan; mutta tuohon tultuani ei siinä ollut muuta kuin pieniä, heikkoja vaivaispensaita, joihin voisin sitoa nuoran. No, kiinnitinhän sen sentään paksuimpaan pensaanrunkoon, mutta sillä paikalla oli kova virta, ja lautta tuli ajaen semmoista vauhtia, että se repi irti koko pensaan juurineen päivineen ja ajoi tiehensä aika kyytiä. Sumu oli paksua kuin puuro, ja mun rintaani ahdisti niin, että puoleen minuutiin en päässyt paikaltani - ja sitten ei lauttaa enää ollut näkyvissä; siinä tuskin näki kymmentä kyynärää eteensä. Minä hyppäsin kanootiin ja sänttäsin sen perään ja tartuin melaan ja panin sen lehden pyyhkäisemään. Mutta ainoastaan kanootin perä liikkui, vääntyen vasempaan ja oikeaan. Siinä tulisessa kiireessä olin kokonaan unohtanut, ett' alus oli keulasta kiinni rannassa. Juoksin ylös ja koetin sen päästää, mutta minua puistutti niin ja käteni vapisi niin, että siinä meni hyvän aikaa ennenkun sain nuoran irti. Hiki otsassa lähdin kiireimmän kautta matkaan, saavuttaakseni lautan. Ja kaikki meni joltisestikin niinkauvan kuin rantaa piisasi, mutta koko saari oli tuskin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, ja samassa hetkessä, kuin pyörähin alimman niemen ohi, sukelsin suorastaan tuohon paksuun valkoseen sumuun enkä silloin enää tietänyt, enemmän kuin eksynyt pässi, miss'olin tai mihin joutuisin.

Eihän ollut siinä viisasta ruveta melomaan; olisin voinut puskea kiveen tai luotoon tai mihin hyvänsä. Istuin sentähden rauhassa ja annoin kanootin vieriä virran mukana, vaikka s'on turkkasen vaikea pitää käsiään rauhassa mokomassa tilassa. Minä hoilasin pariin kertaan ja kuuntelin. Hyvin kaukaa kuuluikin joku ääni vastaavan, vaikka heikosti, ja paikalla palasi rohkeus rintaani, joka jo oli ikääskuin vähän riutunut. Rupesin taas melomaan sinneppäin, ja sitten kuuntelin uudestaan hyvin tarkasti. Se kuului nytkin, ja minä huomasin joutuneeni vähän suunnasta syrjään, liian paljon oikealle. Hetken päästä, kun se taas kuului, olin liiaksi vasemmalla siitä — ja päälle päätteeks minä en sitä myöskään ollut lähestynyt, kun näet alinomaa kulin väärään, milloin toisaalle, milloin toisaalle, ja se sitä vastoin ajoi suoraan eteenpäin.

Minä toivoin, että tuo hupakko ymmärtäis ruveta rummuttamaan tinakastrullia tai jotain semmoista ja sitä soittoa sitten jatkais yhteen mittaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja s'oli tietysti nuo tyhjät paikat huutojen välissä, jotka minua niin onnettomasti eksytti. No, minä ottelin siinä eelleen, ja mitäs ollakkaan! jo kuulin tuon äänen takaapäin. Nyt vasta olin aika sotkussa. Joko s'oli jonkun toisen ääntä taikka olin minä pyörähtänyt aivan ympäri kuin hullu lammas.

Heitin alas melan. Taaskin kuului sama huuto, ja s'oli takanani, mutta toisella paikalla. Ja sitten se vaihteli alinomaa paikkaa, kunnes se viimein oli edessäni taas. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko se Jim joka siellä huusi vai joku muu lauttamies, sillä ääni ei tuommoisessa sumussa kuulu luonnolliselta. Mutta sitten mä hoksasin, että sen muutto paikasta paikkaan tuli siitä, että kiemuroiva virta heilutti kanootini ympäri moneen kertaan, minun sitä huomaamatta.

Huutoa jatkui, ja hetkisen perästä kulin minä korkean rannan ohi isojen puiden varjossa, jotka näyttivät harmailta aaveilta, ja virta kääntyi vasemmalle, oikein kohisten uponneiden puunkantojen ja muun romun välissä. Parin sekunnin päästä ei taaskaan näkynyt muuta kuin tuo valkonen sumu yksin, ja minä istuin liikkumatta ja kuuntelin vain miten sydämmeni pamppaili rinnassani; minä luulen, että se toimitti sata tykytystä minun vetäessäni yhden kerran henkeä.

Minä ymmärsin nyt varsin hyvin, miten asian laita oli. Tuo korkea ranta oli saari, ja Jim oli arvatenkin virran mukana joutunut sen toiselle puolelle. Se ei ollut mikään pikkunen luoto, jonka ympäri olis kulkenut kymmenessä minuutissa. Siinä oli näet korkeita ja paksuja honkia, siis ison saaren puita; mahtaa ollut seitsemän kahdeksan virstaa pitkä ja parin virstan levyinen.

Istuin hiljaa ja kuuntelin vain, noin kvartin tuntia. Virran vauhti oli hyvinkin viis kuus virstaa tuntiinsa, ja sitä vauhtia minä kulin; mutta sitä ei ollenkaan tunne. Ei, vaan siinä tuntuu aivan siltä kuin makais ihan liikkumatta veden päällä; ja jos sattuu kulkemaan ohi jonkun kiinteän puunkannon tai muun semmosen kappaleen, niin ei siinä aattele että itse kulkee sukkelaa eespäin, vaan että kanto kiitää sivu hirveää vauhtia. S'on joteskin kolkkoa ja ikävää, kun tuommoisessa sumussa täytyy olla yksin liikkeellä keskellä yötä; jos ette sitä usko, niin käykäähän kerraksi koettamaan — saattepa nähdä.

No, noin puoli tuntia kului sillä viisin, ja tuon tuostakin minä huusin "halloo." Viimein kuuluikin jonkinmoinen vastaus, ja minä koin seurata sitä, mutta s'oli turhaa. Huomasin joutuneeni pienten luotojen keskeen, joista näin vilahuksen, kun salmi niitten välissä oli ahtaimmillaan, ja toisinaan, kun en niitä nähnyt, kuulin kuitenkin laineiden loiskeesta rantaa vasten, missä ne olit. Semmoisissa seikoissa oli mahdoton erottaa, mistä joku ääni tuli; välin kuului sieltä, välin täältä. S'oli samaa kuin olis tavotellut virvatulta.

Neljään viiteen kertaan oli vähältä ett'en ajanut maihin, ja minä aattelin, ett'ei lautalla ollut hyvä siitä suoriutua ja että se varmaankin vähän väliä törmäsi rantoihin.

No, jonkun ajan päästä tuntui siltä kuin olisin tullut avoveteen jälleen, mutta mitään ääntä ei enään kuulunut. Tulin tuumanneeksi, että lautta kenties oli tarttunut johonkin kantoon ja joutunut haaksirikkoon niineen päivineen. S'oli surkeaa ajatella, mutta min'olin niin väsynyt ja uupunut, että painuin pitkälleni paatin pohjalle välittämättä enää mistään. Enhän kuitenkaan tahtonut tahallani nukkua; mutta mull'oli niin uni, että silmäni eivät pysyneet auki enään, ja niinpä tuumasin, että voihan tässä toki pikkusen uinahtaa.

Mutta siitä tuli enemmän kuin pikkusen, sillä kun viimein heräsin, loisti tähdet kirkkaalta taivaalta, sumu oli hävinnyt, ja virta kuletti minua kauheaa vauhtia eteenpäin pitkin leveää joenpolvea. Ensimmältä en ollenkaan tietänyt missä olin; luulin näkeväni unta, ja kun viimein rupesin tointumaan ja seikat selveni, tuntui siltä, kuin olis ne tapahtuneet pari viikkoa takaperin.

Joki oli aivan tavattoman leveä siltä kohdalta, ja sen rannoilla oli tiheää ja paksua metsää, aivan kuin tukevana muurina, sen mukaan ainakin kuin minä siinä tähtien valossa voin nähdä. Katsoin virtaa alaspäin ja huomasin mustan pilkun veden pinnalla, kappaleen matkaa poispäin. Minä ponnistin sen perään, mutta päästyäni luokse ei siin' ollutkaan muuta kuin pari kolme yhteenkytkettyä tukkia. Sitten näin taas toisen mustan kappaleen ja ajoin sitä takaa; sitten taasenkin toisen, ja sillä kertaa sain istua suolaan. Siin' oli todellakin rakas lauttamme edessäni.

Tultuani sen laitaan, näin Jim'in istuvan siinä nukkumassa, pää polvien välissä ja oikea käsivarsi peräairolla. Toinen airo oli poikki, ja lautta oli täynnään lehtiä ja oksia ja muuta rytöä.

Sidoin kiinni kanootin ja astuin lautalle ja painuin pitkälleni Jimin viereen, ihan hänen nenänsä eteen. Sitten rupesin haukottelemaan ja ojentelemaan raajojani, aivan kuin vasta olisin herännyt, ja sanoin:

"Halloo, Jim, taisin nukkua? Miks'et herättänyt minua?"

"Herra Jumala, sinäkö s'oot, Huck? Ekkö s'oo kuollu, ekkö s'oo hukkunu? Ookko sinä tullu takasin? No, voi, voi, aivan täyttä tottako oot kotona taas? Aivan täyttä tottako? Anna mä koittelen sinua käsilläni, laps kulta, anna mä koittelen sinua sormillani. Ei, sin' et oo kuollu, ei, sin'oot torellaki sinä', sin'oot Huck, se sama vanaha Huck — se tavallinen Huck suolineen sorkkineen, kiitetty olokoon Jumala!"

"Mutta mikä sun on, Jim? Kai oot vähän ryypiskellyt?"

"Ryypiskelly? Olisinko minä ryypiskelly? Siihenkö täss' olis ollu aikaa?"

"No, mutta miks sinä noin hulluttelet?"

"Mitä? Hulluttelenko mä?"

"Mitä? Sanoithan vast'ikään, että minä mukamas olen tullut takasin, ja mitä kaikkia lörpötitkin, ikääskuin olisin ollut poissa."

"Huck — Huck Finn, katto minua naamaan. Ekkö sin'oo ollu poissa?"

"Ollut poissa? Mitä hiidessä sinä tarkotat. Enhän minä ole ollut missään. Missä min'olisin ollut sitten?"

"No, mutta — — nyt on jumaliste tää maailma nurin. Mitä!? Oonko minä tässä minä tai oonko minä joku muu? Oonko minä tässä lautalla tai missä minä oon? Kumpahan tietäsin sen."

"No, totta kai sin'olet tässä suolines sorkkines, mutta minä luulen että sin'oot vähä pyörällä päästäs, Jim parka."

"Oonko? Vai niin. Mutta sanoppas nyt, sinä viisas Huck, ekkö sinä soutanu eeltäpäin pannakses kokkanuoran kiinni tuohon saareen? hä?"

"En, en suinkaan. Mihin saareen? En min'oo nähnyt mitään saarta."

"Et oo nähäny mittään saarta? Jassoo! Kattos nyt — eiköhän lautta lähteny irti ja eikö se luikunu menemään virran mukana ja ekkö sinä jääny yksin sinne sumuun? Hä?"

"Mihin sumuun?"

"Sumuun, sumuun. Sitähän on kestäny koko yön, tiiän mä. Ja ekkö sinä huutanu ja enkö minä vastannu? Ja eikö me eksytty sinne saarten sekaan, kunnes oltiin aivan yhtä pyörällä päästämme molemmat? Hä? Ja enkö minä puskenu välin toiseen, välin toiseen noista riivatun saarista ja enkö ollu joutua joen pohojaan? Hä? Eikö s'oo niin, eikö s'oo niin? Hä? No, vastaappas nyt."

"Ei, kuules nyt, Jim, johan tämä menee liian pitkälle. Min'en ole nähnyt mitään sumua tai mitään saaria enkä tie tämän taivaallista sinun vaaroistas enkä mistään. Olenhan istunut tässä koko yön juttelemassa kanssas, kunnes noin kymmenen minuutia sitten nukuit ja minäkin mahdoin nukahtaa. Sinä tuskin olisit ennättänyt päihtyä sill'aikaa; siis olet kai nähnyt unta."

"No, kas siinä ollaan. Miten hiiressä min'olisin ennättäny nähä niin kauhean paljo unta kymmenessä minuutissa?"

"En totta maar tie, mutta unta olet yhtäkaikki nähnyt, sillä mitään tuonkaltaista ei ole tapahtunut. S'on vissi se."

"Mutta s'on myös vissiä, että minä näin sen kaikki tyyni aivan selevästi."

"Min' annan palttua sun näkemiis. Niiss'ei ole vähintäkään perää.
Olenhan istunut tässä kaiken aikaa."

Jim oli aivan ääneti noin viis minuutia, istui vain siinä tuumiskellen, leuka käsien välissä. Viimein hän sanoi:

"Täytyy kai mun sitte myöntää, että s'oli unta; mutta jumaliste olikin se niin muhkeaa unta, ett'en ikinä oo mokomaa kuullu. Ja sitte s'oli niin hiton väsyttävää. Olenhan aivan kuin minua olis huhumarossa sotkettu."

"Ooh, semmoistahan usein tapahtuu unissa. Mutta tämä oli yhtäkaikki priima sorttia. Kerroppas se mulle alusta loppuun, Jim."

Jim oli heti valmis ja rupes kertomaan kaikki tyyni alust' aikain, aivan niinkuin oli tapahtunut, vaikka hän tosin pani liikojakin piisalle asti. Sitten alkoi hän myöskin "selittää" tuota untansa, koska se muka oli meille lähetetty varoituksena. Hän sanoi, että ensimmäinen saari tiesi ihmistä, joka mielellään tahtoi tehdä meille hyvää, mutta virta mukamas merkitsi toista ihmistä, joka esteli tuota hyvää tapahtumasta. Huudot olivat merkkiä ja varoituksia, jotka silloin tällin ilmestyivät meille elämässämme ja joita meidän tuli tarkasti huomata ja koettaa ymmärtää; muuten ne tiesivät meille paljasta onnettomuutta eik' ikinä mitään hyvää. Kaikki nuo pienet saaret, joiden sekaan m'oltiin jouduttu, tiesivät harmia ja ikävyyttä, jota ilkeät ihmiset meille tuottavat, mutta jos me vain pysyttäis lästissämme ja pitäisimme kitamme, rupeamatta mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, niin tultais me hyvin toimeen ja me päästäis pois sumusta ja aivan eheinä tuohon suureen avojokeen, joka merkitsi vapaita Valtioita ja johon kaikki huolemme ja murheemme loppuisit.

Minun noustuani lautalle, oli hetken päästä taivas vetäytynyt pimeihin pilviin, mutta selveni nyt jälleen.

"No jaa, Jim, sinä selität unia aika hyvästi", sanoin minä; "mutta mitähän merkitsevät nämä kaikki?"

Osotin hänelle oksia ja lehtiä ja rytöä lautalla ja tuota taittunutta airoa. Jim katseli niitä hetken aikaa, ja sitten katseli hän minua ja sitten taas tuota roskaa. Hän oli nyt päntännyt tuon uniluulon niin syvälle päähänsä, ett'ei se enää tahtonut siitä lähteä, että hänen, niin sanoakseni, oli vaikea saada tolkkua itsestään. Mutta viimein näkyi totuus hänelle kuitenkin selvenevän, ja silloin katsoi hän minua suoraan silmiin, hyvin vakavana, edes hymähtämättäkään, ja sanoi:

"Mitä noi merkittee? Sen mä sanon. Kun min'olin aivan uupunu ponnistuksesta ja huutamisesta ja viimein nukahin, niin oli mun syömmeni niin vallan musertunu sinun hukkumisestas, etten enää piitannu tään taivaallista, en ittestäni enkä lautasta. Ja kun mä sitte heräsin ja näin sinun tossa vallan ehiänä ja terveenä, sillon, Huck, olin mä itkeä ilosta, ja olisin saattanu panna polvilleni ja suurella sinun jalkojas, Huck, niin ilonen ja kiitollinen olin. Ja kaiken aikaa sinä vain aattelit, miten voisit pittää vanahaa Jimmiä pilikkanas ja syöttää häneen tyhymiä valeheitas. Kaikki tuo rytö tuossa on romua ja roskaa, ja roskaa on kaikki ne ihimiset, ku pittää pilanaan ystäviäns ja panee heirät häppeemään."

Sitten nousi hän ylös verkalleen ja asteli mökillemme ja meni sinne sisään, sanomatta sanaakaan enään. Mutta siinä oli aivan kylliksi. Minusta tuntui kuin olisin ollut suurin konna ja roisto maailmassa, ja min'olisin melkein ollut valmis suutelemaan hänen jalkojaan, saadakseni hänet leppymään ja peruuttamaan sanansa.

Meni lähes kvartti tuntia kuitenkin, ennenkun paatunut sydämmeni salli mun mennä pyytämään anteeksi neekeriltä — mutta minä sen viimeinkin tein, enkä totta puhuakseni tiedäkkään sitä koskaan katuneeni. En milloinkaan enää pitänyt mitään tuommoista peliä hänen kanssaan, enkä olis sitä silloinkaan tehnyt, jos olisin tiennyt hänen panevan sitä niin kovasti pahakseen.

Kuudestoista luku.

Me nukuttiin melkein pitkin päivää ja lähdettiin matkaan taas yön tullen. Kappaleen matkaa edellämme kulki sinä yönä julman pitkä lautta, joka varmaankin kantoi neljättäkymmentä miestä. Siinä oli viis isoa suojaa päällä ja avonainen tulisija keskellä ja korkea lipputanko kummassakin päässä. Se näytti turkkasen komealta; kuka hyvänsä olis mielellään ruvennut lauttamieheks semmoiseen alukseen.

Me ajettiin alaspäin isoon polveen, ja taivas kävi pilveen, ja kovasti oli lämmin. Aivan tavattoman leveä joki oli reunustettuna jykevällä tukkimetsällä kummaltakin puolen; eikä mitään aukkoa eikä valoa näkynyt tuosta synkästä salosta. Me juteltiin alinomaa Cairon kaupungista ja tuumailtiin, miten me oikeastaan osattais tietää sitä Cairoksi, kun viho viimein sen kohdalle päästäis. Min'olin kuullut puhuttavan, että siellä tuskin olis toista tusinaa taloa, ja jos nyt sattuis niin hullusti, ett'ei niissä palais mitään valkeaa, niin kuinka me tiettäis kulkevamme ohi kaupungin? Jim sanoi, että jos kaks suurta jokea sillä paikalla yhtyi, niin siitähän helposti nähtäis. Mutta minä sanoin, että me voitais luulla kulkevamme siinä vain ison saaren alapään ohi ja tulevamme samaan vanhaan jokeen jälleen. Se seikka hämmensi Jimin — ja minut myös. Mitä siis tehtäis? S'oli kysymys. Viimein sanoin minä, että minä soutaisin maihin heti kun ens kertaa nähtäis jotain tulta, ja sanoisin heille, että isäni mukamas oli tulossa perästä isolla lastiproomulla ja että, koska hän ei ennen ollut kulkenut tätä tietä, me tahdottais tietää oliko tämä Cairo tai kuinka pitkältä sinne oli. Jimkin arveli, että s'oli hyvä keino, ja niinpä me sen päälle sytytettiin muhkeat sikaarit ja polteltiin ja elettiin herroiksi ja ooteltiin.

Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin tähystellä rantoja ja varoa ett'ei kulettais kaupungin ohi sitä näkemättä. Jim sanoi, että hän arvatenkin tuntis ruumiissaan milloin oltais Cairon kohdalla, sillä hän olis sinne päästyämme vapaa mies, mutta jos niin hullusti kävis, että me ajettais ohi ilman näkemättä kaupunkia, niin oltais yhä eelleen orjavaltiossa ja hänen vapautensa vois olla mennyttä kalua. Aina tavan takaa ryntäsi hän ylös huudahtaen:

"Tuolla se on!"

Mutta mitä vielä! Milloin n'oli virvatulet, milloin kiiltomadot, jotka meitä narrasit, ja Jim istui alas jälleen ja tähysteli rantoja kuin ennen. Hän sanoi, ett' oikein mukamas hänen selkäpiitänsä värisytti, hänen aatellessaan olevansa niin lähellä tuota siunattua vapautta. Mutta, totta puhuakseni, rupesi vähin minunkin selkäpiitäni värisyttämään häntä kuullessani, sillä täytyihän mun aatella, että hän jo nyt oli melkein vapaa — ja kenen oli syy siihen? Yksistään minun. Omatuntoni rupesi minua soimaamaan, ja se ahdisti minua niin, ett'en saanut siltä mitään rauhaa. Miten olikaan, niin en milloinkaan sitä ennen ollut oikein selvillä siitä, mitä oikeastaan olin tehnyt. Mutta nyt alkoi se mulle selvitä, ja se kirvelti oikein pahanpäiväisesti. Minä koin keventää tuota raskasta kuormaa sillä, ett'ei hän mukamas sittenkään käynyt syyttää siitä minua, enhän minä mukamas ollut yllyttänyt Jimiä karkaamaan pois oikealta omistajaltaan.[5] Mutta siitä verukkeesta ei ollut mitään apua. Omatunto piti puoliaan ja toitotti korviini alinomaa: "Mutta sinä tiesit, että hän oli karannut päästäkseen vapauteen, ja sin'olisit saattanut soutaa maihin sitä kertomaan kelle hyvänsä." Niin, niin se oli. En voinut sitä kierrellä, en päässyt mihinkään. Omatunto muistutti mulle: "Mitä pahaa on sulle fröökynä Watson tehnyt, ettäs tuolla-viisin autat hänen neekeriänsä jatkamaan karkuretkeään, ilmoittamatta hälle sanaakaan asiasta? Mitä on tuo vanha naisparka sulle tehnyt, kun kehtaat menetellä niin sikamaisesti häntä vastaan? Hän opetteli sinua lukemaan, ja hän koki opettaa sulle ihmisten tapoja, ja hän koki kaikin tavoin olla sulle hyvä ja hyödyllinen — ja tämä on hänen palkkansa. Häpeehän toki, sinä kurja poika retkale!"

Minusta rupesi tuntumaan kuin olisin viheliäisin ihminen maan päällä, niin että jo melkein ikävöin haudan rauhaa. Juoksin ees takasin lautalla soimaten itseäni konnaksi ja roistoksi, ja Jim juoksi ees takasin perästäni. Ei kumpikaan meistä saattanut pysyä rauhassa. Joka kerta kuin Jim innossaan huudahti: "Tuoss' on Cairo!" tuntui kuin minua olis ammuttu läpi selkärangan.

Muuten lörpötteli Jim yhtä mittaa kaiken aikaa kuin minä pidin puheita itsekseni. Hän sanoi, että niinpian kuin hän vain sais luunsa korjatuksi vapaaseen Valtioon, hän mukamas aikoi säästää kokoon rahoja eikä koskaan tuhlata penniäkään, ja kun olis saanut kylliksi, ostais hän vapaaksi muijansa, joka kuului muutamaan maatilaan lähellä fröökynä Watsonin kotoa, ja sitten he mukamas molemmat tekisit työtä kuin karhut ostaakseen lapsensa, ja jos niiden isäntä ei tahtois niitä myydä, niin palkkaisivat he aplonistin niitä varastamaan.

Kuullessani mokomaa kauheaa puhetta, tunsin oikein vereni jähmettyvän. Hän ei milloinkaan ennen maailmassa olis uskaltanut puhua tuolla tavoin. Nyt, kun hän arveli tulevansa vapaaksi, oli heti toinen ääni kellossa. S'oli aivan niinkuin sananparsi sanoo: "Anna neekerille tuuman verta, niin ottaa hän koko kyynärän." Niin se käy, aattelin mä, kun ei tarkoin punnitse mitä tekee. Tässä tulee nyt tuo neekeri, jota olen auttanut karkuun, ja sanoo mulle vasten naamaa, että hän aikoo varastaa lapsensa — nuo lapset, jotk'ovat ihmisen omia, jota en koskaan ole edes tuntenut ja joka ei koskaan ole tehnyt mulle mitään pahaa.

Oikein minua pahotti, kun kuulin Jimin puhuvan tuolla viisin; olihan se kerrassaan kurjaa ja halpaa häneltä. Omatuntoni pusersi hikipisarat otsastani, niin että hädissäni viimein sanoin sille: "Anna mun olla rauhassa — eihän vielä ole liian myöhäistä; minä soudan maihin heti ensi valopilkun näkyessä ja kerron kaikki tyyni." Heti tuntui paremmalta, sydäntäni ei enään painanut niin riivatusti. Rupesin nyt vain tähystelemään rannoille, näkyiskö mitään valoa, ja hyräilin vanhaa rekilaulua. Yht'äkkiä näkyikin toiselta rannalta vähän valoa. Jim huudahti heti:

"Hei, Huck! Ei mittään hättää ennään. Tuoss'on viho viimeinki vanaha rehellinen Cairo! Minä tunnen sen ikäänku omasta hajustani."

Minä sanoin:

"No, minä otan kanootin ja menen tiedustelemaan, Jim. Kenties erehdyt."

Hän riensi kuin tuulessa järjestämään kanootia, pani vanhan takkinsa tuhtolle istuakseni ja ojensi mulle melan. Ja minä työnsin ulos, ja hän sanoi:

"Nyt minä kohta saan hyppiä ilosta, Huck, ja sillon mä sanon: S'on Huckin työtä, s'on Huckin työtä. Min'oon vappaa ihiminen, ja sit' en koskaan olis, joll'ei Huckia olis ollu. Huck hän kaikki teki. Sitä en ikipäivinä unohota, Huck poikaseni. Sin'oot paras ystävä mitä Jim paralla koskaan on ollu, ja sin'oot ainoa ystävä mitä hällä nyt enää on."

Olin laskenut ulos kovassa innossa päästä maihin häntä ilmi-antaakseni, mutta kun hän nyt puhui noin, silloin taas höltyi tuo intoni. Meloin vitkalleen ikäänkuin epäröiden; en tietänyt oikein olinko iloinen yrityksestäni vai enkö. Tultuani pari syltää lautalta, huusi Jim perästäni:

"Onneks olokoon, sinä kunnon vanaha Huck! Ainoo valakonen ihiminen ku konsaan on pitäny sanansa vanahalle Jimmille."

Minun rupes oikein tekemään pahaa. Mutta minun täytyy sen tehdä, aattelin itsekseni, enhän voi siitä päästä. Samassa tuli siinä vene, jossa istui kaks miestä, ja heill'oli pyssyt. He seisahtuivat, ja minä seisahduin. Silloin sanoo heistä toinen:

"Mitä pirua tuoll' on?"

"S'on vain pikku tukkilautta", sanon minä.

"Kuulutko sinä siihen?"

"Kuulunhan."

"Onko kukaan siellä?"

"On, yks mies."

"Kuules nyt, tän'yönä on karannut viis neekeriä tuolta lahden perukasta. Onko tuo mies lautallas musta vai valkonen?"

Minä en vastannut kohdastaan. Koitin tosin, mutta sanat ikäänkuin takertuivat kurkkuuni. Hetkisen aattelin kyllä puhua suuni puhtaaksi ja purkaa sydämmeni kerrassaan, nythän sopi, jos jolloinkin; mutta voi! — häpeenhän silmät päästäni — minussa totta maarian ei ollut siksi miestä, Jumala paratkoon. Näin ett' olin peräti pehmennyt, minä raukka. Ja niin annoin, kun annoinkin, palttua koko omalletunnolleni ja sanoin:

"S'on valkonen."

"Vai valkonen — no, lienee kai parasta että mennään katsomaan sinne itse."

"Niin, tehkää se", sanoin mä, "sillä s'on isä kun on siellä, ja ehkäpä te tahdotte auttaa minua hinaamaan lauttaa maihin. Hän on kipeä, isä ukkoni, ja niin on äitikin ja Mary Ann."

"No, saakeli soikoon! Kuules nyt, meill'on kiire, sanon mä, poika viikari. Mutta meidän kai täytyy. Tule pois ja melo kuin mies, joudu nyt."

Minä vetelin melaani ja he airojansa. Parin vetämän perästä sanoin:

"Isä on siunaava teitä monin kerroin, sen mä tiedän. Kaikki muut ovat menneet tiehensä, kun olen pyytänyt heitä auttamaan lauttaa rantaan, enkä minä jaksa sit' yksin."

"No, etteivät häpee. Mutta sehän on kummallista. Kuules poika, mikä sinun isääs vaivaa?"

"S'on — s'on — vähä, niin no — ei siitä mitään ."

He lakkasit soutamasta. Oltiin vain vähän matkaa lautasta. Toinen heistä sanoi:

"Sinä kiertelet, poika naskali. Mikä vaivaa isääs? Puhu suus puhtaaks ja älä valehtele. Muuten käy sun hullusti."

"Ooh, herra jee, kyllä minä sanon niinkuin asia on — älkää vain jättäkö meitä, minä rukoilen. S'on vain sitä — sitä —, jos vain annatta mun panna kiinni kokkanuoranne, niin ei teidän tarvitse käydä lautallekkaan itse — antakaas minä panen kiinni, olkaa nyt niin hyvät."

"Takasin, John, takasin!" sanoi heistä toinen. He käänsivät. "Pysy taampana, poika — pysy tyvenpuolella. Tuhat tulimmaista! Kunhan ei vain jo tuullut tarttumaa päällemme. Sun isässäs on isorokko, s'on vissi se, ja sinä sen aivan hyvin tiedät, sinä lemmon penikka. Miks'et sanonut sitä heti, senki vietävä? Tahotko sinä tartuttaa koko kihlakunnan?"

"Niin", sanoin minä ja puhkesin poraamaan, "oonhan sen sanonut kaikille noille muille, ja sillon he korjasivat luunsa ja jättivät meidät kovan onnemme nojaan."

"Mies parka! onhan se saakulin ikävää, tietysti, ja meitin käy teitä sääli; mutt' eihän, hiis vieköön, me toki tahota isorokkoa nahkaamme, ymmärräthän sen. Kuules nyt mitä mä sanon. Älä yritäkkään maihin yksinäs, apua hakemaan, se ei maksa vaivaa. Antakaa lautan luistaa parikymmentä virstaa alaspäin, niin tuutte te pieneen kaupunkiin vasemmalla puolella. Sillon on jo selvä päivä, ja kun pyyät ihmisiä auttamaan, niin sano vain että isäs ja nuo muut makaavat vilutaudissa ja kuumeessa tai jossain semmotteessa. Älä sinä tyhmyyessäs anna heiän arvata asian laitaa. Ymmärräkkös? Tahotaanhan me parastanne. Kas niin, lähe nyt matkaas niin sukkelasti kuin suinkin. Ja — kuuleshan, sun isäs on luultavasti köyhä, ja ootta tiukalla, arvaan mä. No, kas tässä — tässä paan minä kahenkymmenen dollarin kultarahan tämän plankun päälle, tartu siihen kiinni, kun s'ajaa ohi, ja piä hyvänäs. Onhan se meiltä vähä huonosti, kun jätämmä sinut tällä lailla, mutta, herra hallikkoon, isorokon kanssa ei oo leikkimistä, sanon mä."

"Piätäppäs vähä, Parker", sanoi siihen toinen miehistä; "täss'on kakskymppinen multakin plankun päälle. Herran haltuun, poika naskali. Tee niinkuin Parker on sanonut, niin kyllä te vielä siitä selviättä."

"Kyllä te selviättä — hyvästi, hyvästi. Jos satut näkemään mitään karanneita neekereitä, niin laita ettäs saat ne satimeen; siitä maksetaan hyvät rahat."

"Hyvästi", sanoin minä, "jos vain näen jotain karanneita neekereitä, niin kyllä panen parastani saa'akseni ne junkkarit kiinni."

He soutivat tiehensä ja minä menin lautalle jälleen. Olin kovasti alakuloinen ja pahoillani, sillä tiesinhän hyvin tehneeni väärin ja näin, ett'ei minun maksanut vaivaakaan kokea oppia oikein tekemään tässä maailmassa; joka ei ole harjaantunut niin kutsuttuun hyveeseen pienestä pitäen, hänen on turha sitä vanhempana yrittääkkään; kun sitä jossain tärkeässä tilassa sitten toden perää kysytään, menee yritys kuitenkin penkin alle. Minä mietiskelin tuota punttia hetkisen; mutta sitten sanoin itselleni näin: kuules nyt — oletappas ett'olisit kulkenut hyveen tietä ja tehnyt oikein, se tahtoo sanoa: ilmiantanut Jimin; luuletko että sun silloin olis ollut parempi olla kuin nyt? Hiiskään, sanoin mä, s'on valetta se, minun olis tuntunut kenties pahemmalta kuin nyt. No, aattelin sitten, mitä hyötyä siitä sitten on, ett' oppii harjottamaan tuota hyvettä mukamas ja tekemään oikein, kun yhtäkaikki oikein-tekeminen on niin vaivaloista ja väärin-tekemisestä ei ole vaivaa ollenkaan, ja palkka kumminkin on aivan sama, tehköön mitä hyvänsä? — Siinä mä seisoin kuin pata ässä. Mahdotonta ratkasta tuota solmua. Viimein jäin siihen päätökseen, ett'en enää viitsis vaivata päätäni ollenkaan koko tuolla ongelmalla, vaan menettelisin miten milloinkin paraiten sopi.

Menin sisään mökkiimme; Jim ei ollut siellä. Hain häntä sitten joka paikasta, mutta häntä ei näkynyt. Viimein huusin:

"Jim!"

"Tääll' ollaan, Huck. Joko h'ovat näkyvistä? Älä puhu niin kovaa."

Hän oli joessa, aivan perämelan alla, josta hänen nokkansa pisti ylös. Sanoin hälle, että heitä ei enää näkynyt, ja hän kämpi ylös lautalle jälleen. Hän sanoi:

"Minä kuulin kaikki mitä he sanoivat, ja mä luiskahin jokkeen ja aioin uira rannalle, jos he tulisit lautalle. Sitten aioin uira takasin lautalle heirän mentyäns. Voi sinä turkin pippuri, kuin sä narrasit heitä, Huck! Kyllä jumaliste sinä pirät puolias tässä maailmassa. Jumala sua siunakkoon, hyvä laps, pelastithan totta maarian vanahan Jimin. En ikipäivinä sitä unohuta, tiiä se."

Näytin hälle sitten rahat, jotka olin saanut. Sehän totta maarian ei ollut mikään huono saalis, kakskymmentä dollaria mieheen. Jim sanoi, että me nyt voitais pulskasti ottaa kansipaikat höyrylaivassa, ja sittenkin päästäis me mukamas niin kauvas Vapaavaltioihin kuin meitä haluttais. Hän luuli, ett'ei lauttamatkaamme enää kestäis kuin parikymmentä virstaa, mutta kovasti hän toivoi että jo oltais perillä.

Päivän valetessa käytiin me maihin, ja Jim piti tarkkaa vaaria, että lautta tulis hyvin kätketyksi. Sitten hommasi hän koko päivän pakkaamalla kauskujamme kokoon ja valmistamalla lähtöämme lautalta.

Noin kello kymmenen aikaan illalla tuli näkyviimme valoja muutamasta kaupungista joenpolvessa vasemmalla puolen rantaa.

Minä meloin maihin tiedustelemaan mikä s'olis. Pian tapasinkin erään miehen, joka istui veneessä laskien ulos pitkää siimaa. Nousin seisomaan ja huusin hänelle:

"Kuulkaahan, onko tämä Cairon kaupunki?"

"Cairon? Ei. Lienet vähä väärä päästäs, mies."

"Mikä se sitten on?"

"Jos tahot sen kaikin mokomin tietää, niin meehän maihin kysymään. Älä seiso siinä kauvemmin kujeilemassa kanssani, jos selkäs syhyy."

Meloin takasin lautalle. Jim tuli kovin pahoilleen, mutta minä koin häntä lohduttaa sillä, ett' ens paikka, johon tultais, kaiketikkin olis Cairo.

Juur aamun koittaessa tultiin me taas muutaman kaupungin kohdalle, ja minä aioin mennä maihin kyselemään; mutta maa oli täällä ylänköä, niin ett'en mennytkään. Jim muistutti näet että Cairo on alankomaalla, jonka seikan minä olin unohtanut. Me mentiin muutamaan pieneen saareen lähellä vasenta rantaa. Min'olin ruvennut epäilemään, oltaisko me oikealla tolalla, ja Jim näkyi epäilevän samaa. Minä sanoin:

"Mitäs jos oltais kulettu Cairosta ohi sinä yönä sumussa?"

Jim sanoi:

"Älähän sanokkaan, hyvä Huck. Neekeri vaivasella ei saa konsaan olla mittään onnee. Min' oon aina oottanu, että toi pirun käärmeennahka vielä tekis meitille jottain kiusaa."

"Niin, kumpahan en koskaan olis nähnyt tuota käärmeennahkaa; kumpahan en olis sattunut sitä näkemään."

"Eihän s'ollu sinun syys, hyvä Huck; sinähän et sitä tienny. Älä siitä itteäs soimaa."

Päivän seletessä nähtiin me, että rannassa juoksi Ohion selvä vesi ja ulompana sitä vanhaa tunnettua savivelliä! Sinne jäi Cairo, kun jäikin.

Me punnittiin nyt sitä tilaa, johon oltiin jouduttu. Siin'ei ollut muu neuvona kuin koettaa pyrkiä takasin pitkin rantaa; mutta lauttaa me ei tietysti voitais kulettaa vastavirtaan. Meidän täytyi odottaa pimeään asti ja sitten lähteä ponnistamaan takasin kanootilla. Me maattiin koko päivän pensaikossa, kootaksemme voimia pitkään ponnistukseen. Mutta kun iltahämärässä astuimme lautallemme, oli kanooti päässyt irti ja mennyt matkoihinsa.

Me ei hiiskuttu sanaakaan pitkään aikaan. Siin'ei ollut mitään sanomista. Tiettiinhän me varsin hyvin, että kaikki tyyni tuli tuosta siunatusta käärmeennahasta; ei siis maksanut vaivaa siitä puhua. S'olis vain näyttänyt siltä, kuin oltais me tahdottu napista ja niskotella, ja sehän vain, kuten jokainen tietää, tekee pahan-onnen kahta pahemmaksi.

Hetken aikaa mietittyämme mitä nyt olis tehtävä, nähtiin me parhaaksi että kulettais lautalla eteenpäin myötävirtaan, kunnes jossakin saatais ostaa vene, jolla mentäis takasin päin. Me ei aiottu lainata sitä salaa, isä ukon tavalla, sillä semmoinen kauppa olis houkutellut ihmisiä ajamaan meitä takaa.

Pimeän tullen pistettiin me siis matkaan lautalla, kuten ennenkin.

Jos joku lukija ei vieläkään usko, kuinka hullua on käydä käpälineen käärmeennahkaan, niin tulee hän uskomaan sen, lukiessaan mitä kaikkia vielä meille teki tuo tuhannen nahka, jonka kimppuun minä olin käynyt.

Oli pilvinen ilma ja hyvin pimeä, mikä lähinnä sumua on kaikkien pahinta. Ei voinut oikein erottaa rantoja eikä laskea mitään välimatkaa. No, oli jo hyvin myöhänen ja kaikkialla aivan hiljaa, kun kuulimme höyrylaivan tulevan jokea ylöspäin. Me sytytettiin lyhtymme ja arveltiin, että he kyllä näkisivät sen. Ylöspäin menevät laivat kulkevat tavallisesti lähemmältä rantaa, jossa ei virta käy niin kovana; mutta pimeinä öinä niinkuin tämä käyvät ne turvallisuuden vuoksi keskeltä virranuomaa.

Me kuultiin ratasten ja koneiden kolisevan, mutta me ei voitu selvästi nähdä itse laivaa ennenkun s'oli meitä hyvin lähellä. Se näkyi ajavan suoraan päällemme. Sitä ne usein tekee nähdäkseen vain, kuinka likeltä voivat käydä törmäämättä yhteen. Toisinaan saattaa tapahtua että tuommoisen laivan ratas haukkaa palasen lautasta, ja silloin vain luotsi pistää päänsä ulos ja nauraa ja tykkää tehneensä jotakin turkkasen sukkelaa. No, tuossa se tuli, ja me nähtiin, että se aikoi ajaa partamme, niin sanoakseni, mutt'ei toki leikata palasta nahastamme. S'oli tavattoman iso laiva ja tuli viiltäen täyttä vauhtia, näyttäen suurelta mustalta pilveltä täynnä kiiltomatoja. Yhtäkkiä oli se aivan kuin kimpussamme, korkeana ja kolkkona, pitkä jono avonaisia tulisijoja konekannella irvistellen meitä vastaan kuin tulipunaiset hampaat ja musta keulankylki riippuen suoraan päämme päällä. He huusivat meille ja soittivat konekeliojaan ja sadattelivat ja päästivät hurisevaa höyryä ja elämöivät kuin tulipalossa — ja samassa kuin Jim lensi lautalta toiselle puolen ja minä toiselle, survasi laiva suorastaan lautan halki.

Minä sukelsin — ja koin parastani päästäkseni samassa pohjaan asti, sillä kolmenkymmenen jalan ratas kävis tuossa paikassa ylitseni, ja minä tahdoin antaa sille kylliksi tilaa, näättekös. Minä voin tavallisesti pysyä veden alla minuutin ajan, mutta tällä kertaa luulen mä viipyneeni puolitoista minuutia. Kun viimein tulin pinnalle jälleen, olin ihan puhkeemaisillani. Purskahutin veden nenästäni ja läähätin hetkisen. Virta oli kova, ja laiva, se pani tietysti koneensa käymään kymmenen sekuntia siitä kuin oli pysähyttänyt, sillä he eivät paljoa välittäneet lauttamiehistä. Ja niin he porhalsivat jokea ylös, enkä heitä enää paksussa ilmassa nähnyt, vaikka vielä hetken aika kuulin heidän kolinaansa.

Huusin Jimiä moneen monituiseen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut. Sitten sain kiinni muutamasta lankusta, joka tuli ajaen ohitseni minun siinä "vettä polkiessani." Lykäten sitä edelläni, potkin ponnahutin rantaan päin. Mutta juuri siltä kohdalta sattui virranuoma menemään joen poikki, toisesta rannasta toiseen, ja minä olin joutunut risteykseen, joka kovasti esti etenemistäni, niin että multa meni hyvän aikaa ennenkun viimein pääsin rantaan. Siinä kapusin sitten jyrkkää rinnettä ylös. Oli niin pimeä, ett'en nähnyt juuri mitään, mutta kopeloinhan kuitenkin rosoista maata eespäin noin puoli virstaa, kunnes äkkiarvaamatta puskin pääni erään vanhan kakskertaisen herrastalon seinään. Aioin pujahtaa siitä tieheni, mutta samassa ryntäsi sieltä ulos koko parvi koiria haukkuen ja ulvoen kuin hullut, ja silloin on aina paras pysyä paikallaan vähintäkään liikkumatta — ja niin mä teinkin.

Seitsemästoista luku.

Noin puoli minuutia meni. Silloin huusi joku ihminen ikkunasta, pistämättä ulos päätään:

"Hiljaa, rakit! Kuka siell'on?"

Minä sanoin:

"Minä vain."

"Kuka minä?"

"George Jackson."

"Mitä sinä tahdot?"

"Ei mitään, hyvä herra. Minun piti vain mennä tästä ohi, mutta nuo koirat rupes minua hätyyttämään."

"Mitä sinä täällä nuuskit keskellä yötä? Hä?"

"En minä mitään nuuski, hyvä herra. Putosin laivasta."

"Hooh, vai niin. Tuokaahan tänne kynttilä, joku siellä! Mikä olikaan nimes, mies?"

"George Jackson, hyvä herra. Minä olenkin vain poika."

"Kuules nyt; jos puhut totta, ei sun tarvitse mitään pelätä — ei kukaan tee sulle mitään pahaa. Mutt' älä liikahda paikaltas; seiso siinä. Herättäkää Tom ja Bob, joku siellä, ja tuokaa tänne pyssyt! George Jackson, onko kukaan mukanas siellä?"

"Ei, ei kukaan."

Kuulin heidän liikkuvan siellä sisässä ja näin kynttilän valoa. Mies ikkunassa huusi:

"Ota pois kynttilä, Betsy, sinä vanha hupakko — etkö nyt sen vertaa ymmärrä? Pane se porstuan lattialle oven taakse. Bob ja Tom, jos ootte valmiit, niin asettukaa paikoillenne."

"Valmiit ollaan."

"Kuules nyt, George Jackson, tunnetko sä Shepherdsonit?"

"En, hyvä herra — en ole kuullut heistä puhuttavankaan."

"No jaa, se voi olla niin totta kuin valettakin. Olkaa valmiit nyt kaikki. Astu esiin, George Jackson. Ja muista ett'et hätäile — tule hiljoilleen. Jos siell'on kukaan muassas, niin pysyköön kaukana — jos hän näyttää naamansa, niin saa hän siihen kunnon kuulan. No, tule tänne nyt, mutta verkalleen. Saat itse painaa oven auki, vähän vain, juur että mahdut läpi, kuulekkos?"

Minä en pitänyt kiirettä enk' olis sitä voinutkaan. Astuin yhden askeleen kertaansa, ja niin oli hiljaa, että kuulin sydämmeni takovan. Koiratkin oli ihan ääneti, mutta hännystivät ihan kantapäissäni. Tullessani porstuan rappusille, kuulin heidän aukasevan reilit ja laskevan oviketjut. Tartuin lukkoon ja työnsin oven raolleen ja sitten taas vähän enemmän auki, kunnes sieltä joku sanoi: "Kas niin, se piisaa - pistä pääs sisään." Minä pistin pääni sisään, mutta luulin että he veisivät sen samassa.

Kynttilä seisoi lattialla, ja siinä he olivat kaikki tyyni ja tuijottivat minuun ja minä heihin noin neljäsosan minuutia. Heit' oli kolme vahvaa miestä, kaikilla pyssynsuu suoraan vasten naamaani. Tuntui vähän ilkeältä. Vanhin noista herroista oli harmaapäinen ja noin kuuskymmentä ijältään, toiset noin kolmekymmentä, mutta kaikki kookkaita, pulskia miehiä. Sitä paitse oli siinä mitä herttaisin vanha ja harmaapäinen rouva ja hänen takanaan kaks nuorempaa naista, joita en oikein voinut nähdä. Se vanha herra sanoi:

"Jaha — näkyy niin olevan. Tule sisään."

Heti kun olin tullut sisään, veti vanha herra oven reiliin ja pani ketjut ja salvat eteen ja käski sitten näiden nuorten miesten mennä sisään pyssyineen. He menivät kaikki isoon, koreaan huoneeseen, joss' oli uusi matto lattialla. Siinä kokoutuivat kaikki tyyni yhteen nurkkaan, johon ei voinut nähdä ikkunoista. Ja he ottivat kynttilän ja loistivat päälleni ja syynäsivät minua hyvin tarkasti joka puolelta. Sitten sanoivat he kaikki: "Ei, eihän hän ole mikään Shepherdson — näkeehän sen." Sitten sanoi tuo vanha herra, ett'en panis pahakseni, jos he tarkastivat, olisko mulla aseita; he eivät mukamas meinanneet mitään pahaa, tarkottivat vain turvallisuuttaan. Hän tunnusteli sitten taskujani, mutta ainoastaan ulkopuolelta, ja sanoi sitten: "hyvä on." Hän pyysi mun olla huoletta ja kuin kotonani vain ja että kertoisin heille itsestäni; mutta silloin sanoi vanha ystävällinen rouva:

"No, mutta Saul, ukkoseni, poika parkahan on aivan läpi-märkänä, ja etkö arvaa, että hällä mahtaa olla nälkä?"

"Sin'oot oikeassa, Rachel — unohdin aivan."

Sitten sanoi vanha rouva eräälle neekerinaiselle, joka siinä myös seisoi:

"Betsy, joudu ja laita hälle vähän syömistä, niin pian kuin suinkin, poika paralle; ja toinen teistä, tytöt, menköön herättämään Buck'in — ooh, kas tuossapa hän on. Buck, ota tämä vieras poika mukaas ja auta häntä riisumaan nuo märät vaatteet ja anna kuivia hälle sijaan omistas."

Buck näkyi olevan minun ijälläni — noin kolmen- tai neljäntoista paikkeilla, vaikka hän oli vähän isompi minua. Hällä ei ollut muuta yllään kuin yöpaita, ja hänen tukkansa oli hyvin takkuinen. Hän tuli sisään haukottaen ja hieroen silmiään toisella nyrkillään ja toisella haalaten perästään pyssyä. Hän sanoi:

"Onko Shepherdsonneja liikkeellä?"

"Ei", vastasit he, "s'oli vain väärää hälytystä."

"Hoo", sanoi hän, "kumpahan ei olis ollut; olis ainakin yks saanut köniinsä pyssystäni."

Kaikki he nauroivat, ja Bob sanoi:

"Hyvä toki, Buck! Hehän olis ennättäneet nylkeä päänahat meiltä kaikilta sinun nahjustaissas tänne."

"Niin, kun ei kukaan tullut minua herättämään. Voi, kuinka t'ootta ilkeitä! Mulla ei koskaan sais olla mitään hauskaa."

"No, älähän nyt, poikaseni", sanoi vanha herra, "kyllä sinun vuoros vielä tulee. No, kas niin, joudu nyt ja tee niinkuin mamma sanoi."

Tultuamme rappusia ylös hänen huoneeseensa, antoi hän mulle paidan ja mekon ja housut omistaan, ja minä puin ne päälleni. Sitä tehdessäni kysyi hän mikä nimeni oli, mutta ennenkun ehdin vastatakkaan, rupesi hän kertomaan mulle jäniksenpojasta, jonka hän toispäivänä oli ottanut kiinni metsässä, ja sitten hän kysyi multa, mihin Mooses tuli, kun kynttilä hältä sammui. Niin, sitähän minä en tietänyt; en ollut kuullut siitä mitään.

"Niin, mutta arvaahan", sanoi hän.

"Miten minä voisin sit' arvata, kun en koskaan ole siitä mitään kuullut."

"No, mutta etkö sinä osaa arvata? Eihän s'oo mikään konsti. Koitahan nyt."

"Mikä kynttilä?" kysyin minä.

"No, mikä hyvänsä", sanoi hän.

"No, mutt' enhän minä voi tietää, mihin hän tuli", sanoin, "mihin hän tuli sitten?"

"No, hänhän tuli pimeään tietysti! Ymmärräthän sen?"

"No, mutta jos sen nyt tiesit, miks sitä siis multa kysyit?"

"No, herranen aika, sehän on arvoitus, etkö sitä ymmärrä? Kuules, kauanko sin' aiot olla täällä? Voisit jäädä tänne kerrassaan. Meill'olis helkkarin hauskaa kahden — ei ole koulua nyt. Mull'on koira — se kantaa lastuja rantaan, kun heitän niitä veteen hälle. Kuules, etkö sä tykkää, että s'on hirveän ikävää, kun pitää kammata päänsä sunnuntaina? ja kaikkia tuota turhuutta? Mitä kiusaa niist' onkaan, mutta mamma ei anna mulle rauhaa. Äsh, nuo tuhannen housut! Täytyy kai pukea ne päälleen, vaikka ennen olisin ilman; on niin lämmin. No, ookko valmis nyt? Hyvä on — mennään sitte, ukkoseni."

Leipää ja voita ja kirnupiimää ja palvattua lihaa olivat he panneet pöydälle mun eteeni siell' alhaalla. En ikinä ole syönyt mitään niin hyvää. Buck ja hänen mammansa ja kaikki polttelivat he papyrossia, pait ei toki nuo kaks nuorta naista, eikä neekerivaimo, jok'oli mennyt pois. Kaikki he polttelivat ja juttelivat, ja minä söin ja juttelin. Nuoret fröökynät olit käärineet sänkytäkit ympärilleen, ja heidän hiuksensa riippui hajallaan selässä. Kaikki he kyselivät ristin rastin asioitani, ja minä kerroin heille, miten mukamas isä ja minä ja koko perheemme eli eräällä maatilalla kaukana Arkansasin perukassa; ja sisareni Mary Ann juoksi tiehensä ja meni naimisiin eikä häntä sitten enää koskaan kuulunut, ja Bill lähti ajamaan heitä takaa ja hänkin katosi teille tietämättömille, ja Tom ja Mort kuolivat, ja isä ja minä vain jäätiin eloon, ja hänestä ei enää ollut mihinkään noiden kaikkein surujen tähden, ja kun hän viimein kuoli, otin minä sen vähän mitä sinne jäi, sillä maatila ei ollut meidän omaa, ja lähin sitten kansimatkustajana jokea ylöspäin, kunnes putosin laivasta ja nyt olin joutunu tänne. — Niin heille kerroin, ja eihän siin' ollut paljo perää, mutta mitä se heitä haittas? Ja he sanoivat mulle, että saisin olla siellä kuin omassa kodissani niinkauan kuin minua halutti. Silloin rupesi jo aamu sarastamaan, ja me mentiin kaikki makaamaan. Minä makasin Buckin luona, ja kun aamulla heräsin, olin peräti unohtanut mikä oli nimeni. Loikoin siinä tuntikauden tuumaten kovasti, ja kun Buck viimein heräsi, sanoin:

"Kuules, Buck, osaatko sinä tavata?"

"Totta kai", sanoi hän.

"Panen vetoa, ett'et osaa tavata minun nimeäni."

"Panen vetoa, että osaan harmikseskin", sanoi hän.

"No, anna tulla sitten."

"G-o-r-g-e J-a-x-o-n — no, siinä s'oli. Mitäs meinaat?"

"Kas peijakasta vain! Luulin panneeni sinut pussiin. S'on turkkasen ilkeä nimi tavata, jos ei ole saanut harjottaa."

Minä panin sen muistiin, itsekseni, siltä varalta, että joku junkkari pyytäis minua sitä tavaamaan toiste, ja minä tahdoin että se silloin luistais multa sujuvasti, ikääskuin olisin siihen tottunut.

N'oli hyvin hyvää ja hauskaa väkeä, ja koko talo oli hyvä ja hauska. En ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin tyylikästä, kuten sanotaan. Siell'ei ollut mitään rautalinkkua porstuan-ovessa, eikä mitään puukalikkaa nahkanuorineen, vaan väännettävä messinkinappi, niinkuin kaupungintaloissa ruukataan. Siell'ei ollut mitään sänkyä vierashuoneessa, ei sängyn jälkiäkään; kaupungissakin on totta maarian joukottain vierashuoneita, joiss' on sängyt. Siell' oli iso, muhkea tiilitakka, ja tiiliä pidettiin puhtaina ja punasina kuuraamalla ja hankaamalla niitä toisella tiilellä; toisinaan pesivät he niitä punamullalla, aivan niinkuin tekevät kaupungissa. Siell' oli myöskin iso seinäkello, jonka viisaritaulun alapuoleen oli maalattu kaunis kaupunki, ja taulun keskelle aurinko, jonka ympäri siis viisarit liikkuivat; ja heilurin heleää tik-takkia oli myös oikein soma kuulla, mutta varsinkin tietysti itse tunninlyöntiä. Toisinaan, kun joku kiertelevä kelloseppä oli puhdistanut sisävärkit ja laittanut ne kuntoon, saattoi kello lyödä pulskasti sataviiskymmentä tai -kuuskymmentä lyöntiä väsymättä. He eivät olis myyneet sitä mistään hinnasta.

No, siell' oli myöskin, molemmin puolin kelloa, kaks ulkomaan papukaijaa liitusta tai jostain semotteesta, ja n'oli hyvin koreeksi maalattuja. Toisen papukaijan vieressä seisoi posliinista tehty kissa ja toisen vieressä posliininen koira. Kun niitä pusersi vähäsen, niin vinkuivat ne, mutt'eivät avanneet suutaan eivätkä näkyneet välittävän mistään. Ne vinkuivat altapäin. Ja noiden eläinten takana oli pari isoa viuhkaa kalkkonan sulista. Pöydällä keskellä huonetta oli hirveän korea posliinikori, johon oli ladottu omenia ja päärynöitä ja persikkoja ja viinirypäleitä, jotka olivat paljon keltasempia ja punasempia ja nätimpiä kuin oikeat hedelmät, mutta ne ei olleet oikeita, sillä niistä paikoista, joista väri oli lähtenyt, näkyi selvästi valkonen liitu, tai mitä lie ollut, josta n'oli tehty.

Pöydällä oli kaunis vaksituukki, ja siihen oli maalattu punasia ja sinisiä kotkia ja ympäri kävi ihana reunus. Se oli saatu Philadelphiasta asti, sanoivat he. Sen päällä oli nurkissa kirjoja hyvissä kansissa. Yks niistä oli iso Raamattu täynnä kuvia. Yks oli "Kristityn vaellus", ja siinä kerrottiin eräästä miehestä, joka lippasi tiehensä kotoaan, mutta minkä tähden hän niin teki, siitä ei seisonut mitään kirjassa. Minä luin siitä toisinaan pitkiä kappaleita. Jutut oli varsin hauskoja, mutta kauheita lukea. Toinen oli "Ystävyyden alttari", täynnä runoja ja sieviä asioita; mutta runoja minä en lukenut. Toinen oli Henry Clayn Esitelmät ja toinen vielä Tohtori Gunnin Kotilääkäri, jossa sanottiin miten kulloinkin piti menetellä, kun joku sattui sairastumaan tai kuolemaan. Siell' oli niinikään Virsikirja ja pari muuta kirjaa. Ja siell' oli vielä kauniita rottinkituolia, ja ne oli myös aivan eheitä — eikä istuttuja kuopalle keskeltä ja rikkinäisiä kuin tavallisesti.

Heill'oli myös joukko tauluja seinissä — enimmäkseen Washingtoneja ja Lafayettejä[6] ja sotatappeluja ja ylänkömaan Maryjä; yksi oli "Itsenäisyyden Julistuksen Allekirjoittaminen." Sitä paitse oli siellä muutamia "mustaliitu-piirroksia", kuten he sanoivat, ja ne oli piirtänyt yksi tyttäristä, joka jo oli kuollut, aivan omalla kädellään ainoastaan viidentoista vuoden ikäisenä. Ne oli näöltään aivan toisenkaltaisia kuin kaikki muut taulut, mitä milloinkaan olin nähnyt, ja paljon mustempia. Yksi kuvasi muutamaa naista hyvin ahtaassa mustassa leningissä, jonka liivi oli hyvin lyhyt ja hihat kyynärpäistä kuin kaalinpäät, ja julman suuressa hatussa mustine harsoineen ja valkoisissa sukissa ja terävänokkaisissa kengissä, joiss'oli mustat nauhat; ja hän nojasi vasemmalla käsivarrellaan lehtipuun alla seisovaa hautapatsasta vasten ja näkyi olevan hirveän pahoillaan, ja toisessa kädessä, joka riippui alaspäin hänen kupeellansa, piti hän valkosta nenäliinaa ja pientä naislaukkua; ja taulun alla seisoi: "Oi, Enkö Sinua Milloinkaan Mä Enää Nähdä Saa?" Toisessa taulussa oli nuori nainen, jonka kaikki hiukset oli kammattu ylös hänen päälaelleen ja pönkitetty kammalla kuin tuolinkarmilla, ja hänen toisessa kädessään oli kuollut lintu, töppöset ilmassa, ja taulun alla seisoi: "Oi, En Koskaan Suloista Viserrystäs Mä Enään Kuulla Saa." Muutamassa toisessa oli nuori rouvasihminen, joka istui ikkunassa katsellen kuuta, ja suuret kyynelkarpalot juoksivat pitkin hänen poskiaan, ja hällä oli toisessa kädessä avonainen kirjekotelo, jonka kaikissa nurkissa oli mustaa sinettilakkaa; ja taulun alla seisoi: "Ja Sinä Olet Mennyt, Niin, Olet Mennyt Ainiaaks!" N'oli kaikki hirveän kauniita tauluja tietysti, mutta minua ei kuitenkaan oikein haluttanut niitä nähdä, sillä kun vain olin vähänkään alakuloinen, niin ne aina saivat aikaan ikäänkuin kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni. Kaikki olivat kovasti pahoillaan, että hän oli kuollut, sillä hän oli jo tuumaillut kokoon koko joukon muitakin tauluja mukamas, ja jokainenhan näki niistä, jotka hän oli saanut valmiiksi, minkä suuren aarteen he olit menettäneet. Minä puolestani tuumasin, että kun hän luonnostaan oli noin surumielinen, hän kaikkein paraiten viihtyis juuri hautausmaalla, jossa hän nyt oli. Juur kun hän sairastui, oli hänellä tekeillä kaikkein muhkein taulunsa, sanoivat he, ja yöt päivät hän rukoili paratakseen sen verran, että sais sen valmiiksi, mutta hän ei onnistunut. Se taulu kuvasi nuorta naista pitkässä valkosessa leningissä, joka seisoi erään sillan käsipuulla valmiina hyppäämään jokeen; hänen hiuksensa olit hajallaan selän takana, ja hän tuijotti ylös kuuhun, ja isot kyyneleet pyörivät hänen poskillaan, ja hällä oli yksi pari käsivarsia ristissä rinnalla ja toinen pari riippumassa alaspäin, ja kolmas pari käsivarsia ojentui suoraan vasten kuuta — tuumana tietysti oli nähdä mikä pari käsivarsia siinä näyttäis muhkeimmalta; toiset sitten tahrattais pois. Mutta, kuten sanoin, tyttö parka kuoli ennenkun oli saanut asian selville, ja nyt olivat he ripustaneet tuon taulun semmosenaan hänen sänkynsä pääpuolen ylle hänen huoneessaan, ja jokaisena hänen syntymäpäivänään koristelivat he sitä kukkaseppeleillä. Muulloin oli se peitettynä pienellä kartiinilla. Tuo nuori nainen taulussa oli korea kasvoiltaan ja näytti hyvin hyväluontoiselta, mutta siin'oli liian paljon käsivarsia, niin että hän kaukaa katsoen, mielestäni, näytti enemmän hämähäkiltä kuin ihmiseltä.

Sama tauluntekijä tyttö piti myös eläissään niin kutsuttua "albumia", johon hän ruukkasi liisteröidä kuolemanilmotuksia ja muita onnettomuuden-tapauksia ja kertomuksia hirveistä ruttotaudeista, joita hän oli leikannut saksilla "Kristillisestä Vartijasta"; ja niistä kirjotti hän sitten runoja, jotka hän keksi aivan omasta päästään. Ne oli oikein hyviä ja liikuttavia runoja. Tällä viisin esimerkiksi kirjotti hän eräästä pojasta, jonka nimi oli Stephen Dawling Batt ja joka putosi kaivoon ja hukkui:

Surulaulu Stephen Dawling Battin muistoksi.

Hän saiko kuolla tautihin,
Nuor' Stephen Dawling Batt,
Mukavasti sängyss', kuin
Muut lapset kuolevat?

Ja vuosivatko kyyneleet
Ees hänen vuoteellaan,
Kun hänen nuori sielunsa
Täält' muutti manalaan?

Hui, hai, ei kuollut sängyssään
Nuor' Stephen Dawling Batt.
Toisaalla hänen kuolemaa
Vanhemmat parkuivat.

Ei tulirokkoo tuntenutkaan
Se ruusukukkanen.
Ei vienyt häntä poveen maan
Luuvalo hirmuinen.

Ei engeltämme temmannut
Pois sydämenhalvaus,
Ei meritauti kamala,
Ei vatsatulehdus.

Nyt kuulkaa kyynelposkella,
Kuink' hänen käynyt on!
Oi! tästä surun laaksosta
Hän putos kaivohon!

Ne kyllä koittivat sitten
Hänt' saada henkihin,
Mutt' luokse autuitten
Hän pääsi pilvihin.

Jos Emmeliina Grangerford pystyi tekemään tuommoisia runoja, kun hän vain oli neljäntoista vuoden vanha, niin kuka tietää, kuinka pitkälle hän olis tullut vanhempana? Buck sanoi, että hän voi veivata runoutta päästään yhdessä mylläkässä vaikka kyynärittäin. Hänen ei koskaan tarvinnut pysähtyä tuumatakseen. Hän mättäsi paperille rivin, ja jos hän ei keksinyt siihen mitään riimiä, niin paikalla pyyhkäsi hän sen pois ja paiskasi siihen toisen sijaan ja antoi sitten mennä yhtä kyytiä. Hän ei ollut mikään saivartelija, hän voi kirjottaa mist'ikinä hyvänsä, kunhan se vain oli jotain surullista. Heti kun joku mies kuoli, tai nainen kuoli, taikkapa kun joku laps kuoli, oli hän tuossa paikassa valmis munimaan "muistorunonsa", ennenkun kuolleen ruumis ennätti kylmetä. Hän kutsui niitä muistorunoiksi. Naapurit sanoivat, ett' ensinnä tuli tohtori, sitten Emmeliina, sitten hautausurakoitsija — hautausurakoitsija ei ennättänyt ennen Emmeliinaa muuta kuin yhden ainoan kerran, kun tyttö parka joutui pussiin etsiessään riimiä vainajan nimelle, joka oli Whistler. Siitä löylystä hän sitten ei koskaan toipunut; hän ei valitellut, vaan ikääskuin hiutui ja kuihtui pois, ja viimein hän kuoli. Tyttö parka, monta kertaa voitin vastahakoisen luontoni ja nahjustin hänen pieneen suojaansa ja otin framille hänen "albuminsa" lukeakseni jonkun pätkän hänen runoistaan, kun hänen taulunsa oli suututtaneet minua ja minä ikäänkuin olin hälle nyrpeissäni. Minä tykkäsin kovasti koko perhekunnasta, vainajineen päivineen, enkä aikonut antaa minkään solkkujen tulla välillemme. Tuo Emmeliina raukka teki ahkerasti työtä eläissään kirjottamalla runoja kaikista kuolleista ihmisistä, ja s'oli minun mielestäni vääryyttä, ett'ei kukaan ruvennut runoilemaan mitään hänestä, nyt kun hän oli kuollut; ja niinpä minä koin pusertaa päästäni pari värssyä hänen muistoksensa, mutta se ei luonnistunut. He pitivät Emmeliinan huonetta puhtaana ja siistinä ja kaikki kalut siellä sisässä samassa kunnossa kuin hänen eläissään, eikä kukaan siellä koskaan nukkunut. Vanha, rouva piti sitä siivossa itse, vaikka heill'oli koko joukko neekereitä, ja hän istui siellä toisinaan pitkät hetket neuloen ja lukien Raamattua.

Vierashuoneesta vielä puhuakseni, niin oli siellä myöskin erinomattain kauniit rullakartiinit ikkunoissa; ne oli valkoset, ja niihin oli maalattu linnat, joiden seinät oli täynnä köynnöskasvia, sekä lehmiä, jotka menivät joelle juomaan. Siinä huoneessa oli sitten myöskin vanha forttipiaano, jonka sisässä luullakseni oli pari kuparikastrullia, eikä mikään maailmassa ollut niin muhkeaa ja kaunista kuulla kuin se, kun nuoret fröökynät lauloivat "Jo katkes jänne viimeinen" tai soittivat sillä "Vaaterloon tappelua." Seinät kaikissa huoneissa oli maalatut liimavärillä, ja matot oli heillä myös lattialla melkein joka suojassa, ja ulkopuolelta oli koko talo valkoseksi rapattu.

S'oli semmonen vinkkelirakennus, ja avara kulma molempain siipien välillä oli osaltaan katettu ja varustettu lattialla — verandaksi, ja toisinaan laittoivat he päivällispöydän sinne, kun siell' oli niin vilposta ja mukavaa. Ja paksusti me voitiin. Ruoka oli, suoraan sanottu, liian hyvää tämän maailman ihmisille; ja niin paljon kun sit' oli sitten!

Kahdeksastoista luku.

Översti Grangerford oli, tietäkääs, hieno ja siisteä herra, fiini herra kerrassaan. Hän oli fiini päästä kantapäähän; ja sitä samaa oli koko perhekunta. Hän oli myöskin isosta sukua, kuten sanotaan, ja semmonen hyvä rotu painaa yhtä paljon miehessä kuin hevosessa, ruukkasi rouva Douglas sanoa, ja kaikkihan tiesivät, että leskirouva kuului muhkeimpiin sukuihin siellä meidän seuduillamme; isäkin sitä aina sanoi, vaikka hän itse, Jumala paratkoon, ei ollut parempaa värkkiä kuin metsäkissa. Översti oli hyvin pitkä ja hyvin hoikka, ja kasvoiltaan oli hän mustaverinen ja kalvakka ilman vähintäkään punaa; hän ajoi partansa jokikinen aamu — koko nuo ohuet kasvot aivan sileäksi; ja hällä oli myös ohuet huulet ja ohuet sieramet ja iso köyrynenä ja paksut kulmakarvat ja pikimustat silmät, jotka painuivat niin syvälle hänen päähänsä, että näytti siltä, kuin hän olis tirkistänyt ulos luolasta, niin sanoakseni. Hänen otsansa oli korkea, ja hiukset oli mustat ja suorat ja riippuivat alas olkapäihin asti. Hänen kätensä oli pitkät ja solakat, ja joka päivä puki hän päällensä puhtaan paidan ja valkosen puvun kaulasta kantapäähän asti, niin valkosen, että oikein teki kipeää silmiin sitä katsellessa; ja sunnuntaisin piti hän sinistä hännystakkia, joss'oli kiiltävät messinkinapit. Myös käytti hän mahonkikeppiä, jonka käsipäässä oli hopeinen nuppu. Hänessä ei ollut merkkiäkään hutiluksesta, eikä hän koskaan korottanut ääntänsä puhuessaan. Hän oli niin hyväluontoinen ja ystävällinen kuin ihminen ylimalkain saattaa olla — sen jokainen heti tunsi, ja siksipä voikin häneen luottaa. Toisinaan hänen suunsa meni vähän muiluun, ja sitä vast' oli mieluista katsella; mutta kun hän ojensihe suoraksi kuin lipputanko ja hänen kulmakarvainsa alta ikäänkuin rupes salamoimaan, silloin olis teitä haluttanut kaikkein ensiksi kiivetä puuhun ja vasta perästä päin ruveta tiedustamaan, mist'oli kysymys. Hänen ei tarvinnut muistuttaa ketään sopivista tavoista — kaikilla oli sopivat tavat hänen seurassaan. Ja kaikki pitivät myös kovasti siitä seurasta; hän oli kuin auringon paiste — eli, toisin sanoen, hän ikäänkuin kuletti muassaan kaunista ilmaa. Jos niin sanoakseni meni pilviin, niin pimeni kaikki vain puoleksi minuutiksi, ja siin'oli kylliksi; sitten ei mikään enää käynyt hullusti ainakaan viikkokauteen.

Kun hän ja vanha rouva tulivat alas aamusin, nousivat kaikki muut paikoiltaan ja tervehtivät heitä eivätkä sitten painaneet puuta ennenkun vanhukset olivat istuneet. Tom ja Bob kävivät kaapille, joss'oli muutamia kauniita pulloja, ja sekottivat vähän karvasta lasiin, jonka sitten ojensivat överstille; ja översti piti sitä kädessään, kunnes Tom ja Bob olit saaneet omat lasinsa valmiiksi; ja sitten he kumarsivat ja sanoivat: "Teidän terveydeksenne, isä ja äiti!" ja he nyykähyttivät pikkusen päätään vain ja sanoivat "kiitos", ja sitten ne kaikki kolme ryyppäsit; ja sitten vielä Tom ja Bob kaasivat lusikallisen vettä sokeripalan päälle ja pari pisaraa omenaviinaa omien pikariensa pohjaan ja ojensivat ne mulle ja Buckille, ja me kumarrettiin myös ja juotiin vanhusten kunniaksi.

Bob oli vanhin pojista ja sitten Tom. Pitkiä, kauniita miehiä tukevine hartioineen ja ruskeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja mustine silmineen. He kävivät myöskin Valkosissa liinavaatteissa kaulasta kantapäähän, aivan niinkuin vanha herra, ja päässä heill' oli suuret panamahatut.

Sitten tuli fröökynä Charlotte, jok' oli viidenkolmatta ja pitkä ja pulska ja ryhdikäs, mutta hyväluontoinen ja lempeämielinen, jos ei hän sattunut suuttumaan; mutta silloin ojensihe hän myöskin suoraksi ja kankeaksi, aivan kuin isä ukkonsa, ja oikein murhasi toisen raukan silmillään. Hän oli turkkasen kaunis.

Niin oli hänen sisarensa, fröökynä Sofia, myös, mutta toisella viisin. Hän oli, näättekös, hyvin pehmeä mieleltään ja niin sulavan suloinen kuin pikku kyyhkynen, ja hän on noin kakskymmentä vuotta.

Jokaisella oli oma neekerinsä passaamassa — Buckillakin. Minun neekerilläni oli totta maarian hyvä olla, sillä minä tietysti en juur ollut tottunut pitämään passaajaa, mutta Buckin neekeri oli juoksulla melkein alinomaa.

Siinä olikin sitten koko perhekunta. Ennen oli heitä ollut enemmän, nimittäin kolme poikaa vielä lisää, mutta ne olit saaneet surmansa; ja Emmeliina oli kuollut.

Vanhalla herralla oli koko joukko maatiloja ja toista sataa neekeriä. Aika ajoin tuli sinne jokunen lauma vieraita, ratsastaen hevosen selässä kymmenen tai viidentoista virstan päästä, lähiseuduilta, ja he viipyivät kerrassaan viis kuus päivää. Silloin oli huviretkiä aamusta iltaan, joelle ja metsiin, ja pitoruokia syötiin ja leikittiin ja tanssittiin, usein öisinkin. Enin osa niistä vieraista oli Grangerfordien sukulaisia, ja kaikki he olivat isosta ja komeaa väkeä, ja kaikilla herroilla oli aina pyssyt muassaan.

Siell' oli toinenkin suuri suku sillä tienoolla — viis kuus perhekuntaa — enimmäkseen Shepherdson nimisiä. He oli yhtä isoja ja komeita ja rikkaita ja mahtavia kuin Grangerfordin suku. Shepherdsonnit ja Grangerfordit käyttivät samaa höyrylaivalaituria, jok' oli noin kolme virstaa meidän talostamme jokea ylöspäin; ja kun minä toisinaan kävin siellä muutamain meikäläisten kanssa, näin minä usein muutamia Shepherdsonnilaisia komeiden hevostensa selässä.

Eräänä päivänä oltiin Buck ja minä metsästämässä salolla, kun yhtäkkiä kuului kavioin kopsetta. Me oltiin juur menossa maantien poikki. Silloin sanoi Buck:

"Joudu! Mee piiloon pensastoon!"

Me tehtiin niin molemmat ja tirkistettiin sitten lehtien välistä. Kohta siltään siinä tulikin pulska nuori mies ajaen täyttä laukkaa pitkin maantietä ja istuen reippaasti hevosen selässä kuin turski sotilas. Häll' oli pyssy poikkipuolin satulannastassa. Olin nähnyt hänet ennen. S'oli nuori Harvey Shepherdson. Samassa paukahti Buckin pyssy ihan korvani juurelta, ja Harveyn hattu pyörähti päästä. Hän tempasi pyssynsä ja ratsasti suoraa päätä sitä paikkaa kohti, jossa me oltiin piilossa. Mutta me ei jääty häntä vartomaan, vaan pötkimme syvemmälle metsään minkä kintuista lähti. Metsä ei ollut erittäin tiheää, ja minä vilkasin olkapääni yli väistääkseni kuulia ja näin kaks kertaa Harveyn tähtäävän Buckia pyssyllään; sitten palasi hän takasin samaa tietä kuin oli tullut — hattuansa noutamaan arvatenkin, mutt' en nähnyt häntä sen koommin. Me juostiin yhtä mittaa kotiin asti. Vanhan överstin silmät välkähtivät — tyytymyksestä, päättääkseni — mutta sitten näytti hän vakavammalta ja sanoi hiljaa:

"Minä en pidä tuosta tavasta, kun noin ammutaan pensaiden takaa. Olisit astunut suoraan maantielle, poikaseni."

"Niin eivät tee Shepherdsonnitkaan. He ampuvat aina piilosta."

Fröökynä Charlotte piti päätään pystyssä kuin kuningatar, Buckin kertoessa kertomustaan, ja hänen kulmakarvansa värähti ja silmänsä säkenöi. Ne kaks nuorta herraa näyttivät nyreiltä, mutt' eivät sanoneet mitään. Fröökynä Sofia kalpeni, mutta sai punansa jälleen kuullessaan, ett'ei nuorelle miehelle tullut mitään vahinkoa.

Tultuani kahden kesken Buckin kanssa viljakuhilaiden väliin puiden takana, kysyin minä:

"Tahdoitko sinä todellakin ampua hänet kuoliaaksi, Buck?"

"Tietysti, kuinkas muuten?"

"Mitä pahaa hän on sulle tehnyt?"

"Hänkö? Ei hän oo tehnyt mulle mitään pahaa."

"No, mutta miks sinä tahdoit hänet tappaa sitten?"

"Hä? Eihän mikskään — sen sukuvihan tähden vain."

"Mitä laija se semmonen viha on?"

"Hä? Missä sinä olet kasvanut? Etkö tiedä mitä on sukuviha?"

"En oikein ymmärrä. Kerroppa siitä jotain."

"No", sanoi Buck, "s'on tällä lailla. Joku mies joutuu jupakkaan toisen kanssa ja tappaa hänet; sitten sen toisen miehen veli tappaa hänet; sitten tulee toisten veljesten vuoro molemmin puolin, niin kauvan kuin niitä piisaa; sitten alkavat serkut — ja niin sitä kestää kunnes kaikki on tapettu, ja silloin on sukuviha loppunut tietysti. Mutta siihen menee aikaa, ymmärräkkös."

"No, onko tätä sukuvihaa jo kestänyt kauvankin, Buck?"

"No, älähän nyt! Se alkoi noin kolmekymmentä vuotta sitten, luulen mä. Oli ensinnä jotain jupakkaa, ja sitten kuuluu tulleen tuommoinen 'prosessi' käräjissä, jonka joku heistä menetti, ja hän suuttui ja ampui tietysti sen, jok' oli voittanut, niinkuin tietysti jokainen toinenkin olis tehnyt."

"Mikähän jupakka s'oli, Buck? Riitelivät kenties maatilasta?"

"Kenties. Minä mar en tie."

"No, kuka sitten ampui ensiksi? — Joku Grangerfordko vai joku
Shepherdson?"

"Miten minä sitä tietäisin? Siitähän on niin kovin kauvan."

"Tietääköhän sit' enää kukaan?"

"Kyllä kai pappa sen tietää, luulen mä, ja muutamat muut noista vanhemmista; mutta mistä silloin ensiksi kinattiin, sitä eivät he tiedä."

"Montakohan on tapettu, Buck?"

"Ooh, kyllähän niit' on koko joukko. Mutt' eihän ne aina osuneet sentään. Papalla on pari kuulaa ruumiissaan; mutta hän ei niistä paljoa välitä, sillä hän ei muutenkaan ole mikään saivartelija. Bobia on kerran puukotettu vähä rikki, ja Tom on saanut pari kolme haavaa nahkaansa."

"Onko kukaan tullut tapetuksi tänä vuonna, Buck?"

"On, me olemme tappaneet yhden ja he yhden. Siit'on nyt vähän neljättä kuukautta, kun serkkuni Bud — hän oli vain neljätoista vuotias — oli ratsastamassa metsässä toisella puolen jokea, ja hällä ei ollut mitään asetta muassaan, mikä tietysti oli hältä hirveän tyhmää. No, eräällä yksinäisellä paikalla sitten kuulee hän hevosen tulevan perästään ja näkee pian vanhan Baldy Shepherdsonin laukkaavan jälessään pyssy kädessä ja valkoset hiukset liehuen tuulessa. Budin olisi nyt pitänyt astua maahan ja mennä piiloon metsään, mutta hän oli liian uhkarohkea ja rupes ajamaan kilpaa. Ja he kiisivät eteenpäin viis kuus virstaa, mutta vanha mies voitti kaiken aikaa. Viimein näki Bud, ett'ei maksanut vaivaa jatkaa, ja silloin hän seisahtui, käänsi hevosen, saadakseen ainakin kuulain reiät rintaansa, ymmärrätkös. No, ukko ratsasti esiin ja ampui hänet. Mutta hällä ei ollut pitkää iloa onnestaan, sillä jo muutaman päivän päästä maksoi meidän väki hälle velkansa ja passitti hänet hautuumaalle."

"Minusta tuo ukko räyskä oli suuri pelkuri, Buck."

"Minusta hän ei ollut mikään pelkuri. Tuhat vieköön! Shepherdsonneista ei ole kukaan pelkuri. Eikä Grangerfordeista liioin. Mitä sanotkaan! Tuo sama ukko piti kerran puoliaan koko puoli tuntia kolmea meikäläistä vastaan, ja hän jäi viimein voittajaksi, kuulekkos. He olivat kaikki ratsahin, mutta hän astui hevosen selästä ja meni pienen halkopinon taa, jossa hän piti hevostaan edessään suojaksi kuulia vastaan; mutta Grangerfordit istuivat hevostensa selässä ja laukkasivat ympäri ukon ampuen pamahuttaen, ja hän ampui pamahutti heitä minkä ennätti. Hän tuli hevosellaan kotiin, saatuaan, niinkuin hevonenkin, monta vuotoreikää, ja raajarikkona; mutta Grangerfordit tuotiin kotiin — toinen oli kuolleena, toinen kuoli seuraavana päivänä. Hohoo, ukkoseni — jos tahdot nähdä pelkureita, niin pysy kaukana Shepherdsonneista; siellä ei kasvateta sitä sorttia."

Seuraavana sunnuntaina me kaikki mentiin ratsahin kirkkoon, johon oli noin neljä virstaa. Miehillä, jopa Buckillakin, oli pyssyt muassa, ja he ottivat ne sisään kirkkoon ja pitivät niitä kaiken aikaa polviensa välissä. Shepherdsonnit tekivät samoin. Saarna oli kovin ikävää — pitkäpiimäistä "veljellistä rakkautta" ja muuta roskaa alusta loppuun; mutta kaikki muut sanoivat, että s'oli hyvin kaunis saarna, ja kotiin mennessä puhuivat he siitä pitkin matkaa. Heill' oli jos jotakin sanomista uskosta ja hyvistä töistä ja armovaalista ja kaikellaisista "välikappaleista" ja jumala ties mistä, niin että mulla ei vielä koskaan ole ollut niin surkean kuivaa sunnuntaita.

Päivällisten jälkeen nukahtivat he kaikki tyyni hetken aikaa, muutamat nojatuoleissaan, toiset huoneissaan, ja s'oli joteskin ikävää. Buck koiransa kanssa makas pitkällään päivänpaisteessa nurmella ja nukkui friskisti; ja niinpä minäkin menin ylös huoneeseemme levähtääkseni vähäsen. Mutta se sulonen fröökynä Sofia seisoi huoneensa ovessa, joka oli meidän ovemme vieressä, ja hän otti minut sisään kanssaan ja painoi oven kiinni hyvin hiljaa, ja sitten hän kysyi, pidinkö minä hänestä mukamas. Kyllä, oikein kovasti, vastasin minä; ja sitten hän kysyi, tahtoisinko tehdä jotakin hänelle mieliksi enkä sitten siitä hiiskua mitään kellekkään. Minä tietysti olin heti valmis. Sitten hän sanoi unohtaneensa Uuden Testamenttinsa kirkkoon, samaan penkkiin, jossa he olit istuneet, kahden muun kirjan väliin; ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän, olla niin kiltti ja pujahtaa ulos kenenkään huomaamatta ja mennä sinne ja tuoda hänen kirjansa kertomatta siitä kellekkään? Sanoin heti lähteväni. Ja tuossa paikassa luiskahin ulos ja lippasin tietä pitkin kirkolle. S'oli auki, ja siell'ei ollut ainoatakaan ihmistä, muuta kuin pari sikaa, sillä siat rakastavat kovasti poljettuja savilattioita kesän aikaan, niillä kun on niin viileä oljennella. Minun huomatakseni niin käyvät ihmiset kirkossa enimmäkseen vain kun heidän on pakko; mutta sikojen laita on toisin.

No, minä aattelin itsekseni, että tähän mahtaa olla koira haudattu — eihän mikään tyttö ole tommosessa touhussa yksistään yhen Uuden Testamentin takia. Minä ravistelin vähäsen kirjaa, ja mitäs ollakkaan! siitä putosi paperipalanen, johon oli kirjotettu "Puoli kolme" lyijykynällä. Sitten tarkastelin koko kirjan, mutta mitään enempää ei siitä lähtenyt. Tuosta paperipalasesta en tullut hullua viisaammaksi, jonka tähden pistin sen takasin kirjaan, ja kun tulin kotia, seisoi Sofia fröökynä yhä ovessaan minua odottamassa. Hän veti minut sisään kamariinsa ja lukitsi oven; ja sitten hän nuuski läpi kirjan kunnes löysi paperipalan, ja luettuaan mitä siinä seisoi, näytti hän turkkasen iloseita; ja ennenkun ennätin aatellakkaan, kiepasi hän käsivartensa vyötäisilleni ja oikein pusersi minua ja sanoi, että minä mukamas olin kaikkein paras poika maailmassa ja ett'en varmaankaan mitään hiiskuisi kellekkään. Hän oli kovin punanen kasvoiltaan ja hänen silmänsä liekehtivät, ja hän oli hirveän kaunis. Olinhan vähän ällistyksissäni, mutta saatuani hetkisen hengähtää, kysyin hältä mikä paperi se oli, ja silloin hän kysyi, olinko mukamas lukenut mitä siinä seisoi, ja minä sanoin "en", ja silloin taas hän kysyi, osasinko mukamas lukea kirjotusta, ja minä sanoin taas "en, muuta kuin vähän isoja kirjaimia", ja silloin hän sanoi, että se mukamas vain oli kirjamerkki ja että minä nyt voin mennä ulos leikkimään.

Astelin alas joelle päin, mietiskellen tuota asiaa, ja silloin huomasin hetken päästä, että passaaja-neekerini seurasi jälestäni. Päästyämme talon näkyvistä, katsoi hän vähän taakseen ja ympärilleen ja tuli sitten juosten tyköni ja sanoi:

"Herra Joggi, jos hän tulloo alas tonne rämehelle, niin saa hän nähärä koko parven vesikäärmehiä."

Tuohan oli kummallista, tuumasin; hän puhui noista käärmeistä jo eilen.
Pitäishän hänen tietää, ett'ei kukaan siksi tykkää vesikäärmeistä, että
lähtis niitä asian alkain pyydystämään. Mitä hän oikeastaan meinaa? —
Minä sanoin:

"No, olkoon menneeksi Käyhän eeltä!"

Seurasin häntä hyvän matkaa; sitten hän ryntäsi rämeelle, ja me kahlattiin siinä eteenpäin toista virstaa ja vajottiin sääriä myöten liejuun. Viimein tultiin me ikäänkuin pieneen saareen, joss' oli kuivaa ja kasvoi puita ja pensaita ja köynnöksiä tiheässä. Silloin sanoi hän:

"Kas niin, herra Joggi, nyt hän vain astelee suoraan eteenpäin, vain muutaman askeleen, niin hän näkkee missä ne on. Min'oon ne jo nähäny, min'en ennää huoli niitä nähärä."

Samassa hän pyörähti syrjään ja katosi puiden väliin, ett'en häntä enää nähnyt. No, minä kulin sinneppäin ja tulin pian pienelle avonaiselle paikalle, jok'ei ollut tavallista makuuhuonetta isompi ja jota kaikilta puolin ympäröi köynnöskasvit, ja siellä makasi muuan mies nukkuen — ja totta maarian! s'oli vanha Jimini!

Minä herätin hänet ja aattelin, että nytkös hän vasta hämmästyis nähdessään minut, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän melkein puhkes itkemään ilosta, mutta ällistyksissään hän ei ollut. Hän sanoi uineensa minun jälkeeni sinä yönä, kun me jouduttiin erillemme, ja hän oli kuullut minun huutavan monta kertaa, mutta hän ei uskaltanut vastata mukamas, koska hän pelkäsi, että joku heittiö vois tulla onkimaan hänet ylös ja ottamaan hänet jälleen orjuuteen. Hän sanoi:

"Minä sain siinä törmäyksessä pienen kolauksen, niin ett'en voinu oikein uira ja jäin sinusta koko joukon jäläkeen. Sitten pääsin kuitenki rantaan, mutt'en saavuttanu sua ennää, ja minä näin kun sinä lähenit taloa, vaan en uskaltanu huutaa enkä mennä likelle, kun siell' oli koiria. Kun sitte näin sinun pääsevän sissään, niin menin mettään oottamaan päivää. Vanhain aamulla kävi siitä ohi muutamat neekereistä matkalla pellolle, ja he näyttivät mulle tään paikan, josta ei koirat voi löytää minua vetelän suon takia, ja neekerit tuovat mulle ruokaa joka yö ja kertovat miten sun on olla siellä."

"Mutta miks'et sinä antanut Jackin noutaa minua tänne ennen, Jim?"

"Mitä hyötyä siit' olis ollu? Enhän tahtonu häiritä sinua, ennenkun kaikk' olis valamiina. Mutta nyt on kaikki reilassa. Min' oon ostanu pannuja ja kattiloita ja ruokavaroja ja korjannu lautan yön aikana, kun —"

"Lautan?"

"Niin, vanahan lauttamme."

"No, mutta hyvänen aika, eikö se mennyt tuhansiin palasiin siinä törmäyksessä?"

"Eikö mitä. Se hankautui vain pahanlaisesti ja palanen siit'on poissa; mutta se kelepaa kyllä nyt, vaikka osa meirän tavaroita meni pilalle tietysti. Jos me ei olis sukellettu niin syvälle ja uitu niin kauvas ve'en alla ja jos yö ei olis ollu niin perhanan pimmee ja jos me ei olis pelästytty niin pahanpäiväsesti, niin oltais me päästy sen kimppuun pian. Mutta s'on yhyrentekevää, sillä s'on yhtä komea taas kuin olis vallan uusi, ja minä oon ostanu koko joukon kaluja niiren sijaan, ku meni hukkaan."

"Mutta miten sait sä sen kynsiis jälleen, Jim? Lähitkö ajamaan sitä takaa?"

"Miten olisin sit' ajanu takkaa, kun mun täytyi loikoa täällä metässä? Ei, vaan muutamat noista neekereistä löysit sen, kun s'oli ajanu karille, nääkkös; ja he kulettivat sen tonne lahteen ja kätkivät sen pajupensaisiin, ja he pitivät semmosta elämää siitä, kelle heistä tuo lautta mukamas tulis, että minä viimein sain tietää koko jutun, ja sillon minä tein lopun jupakasta ja sanoin, että äläkööt menkö sitä haistamaankaan, sillä lautta oli sinun ja minun eikä kenenkään muun, sanoin mä; ja minä kysyin heiltä, miten h — ssä he olit rohojenneet iskeä käpälänsä nuoren valakosen herran omaan ja mennä sitä kätkemään. Sitten annoin heille kymmenen centtiä mieheen, ja siitä nousi semmonen ilo, ett' oikein, ja he vain toivoivat, että tulis lisää lauttoja tekemään heirät rikkaiks kerta vielä. H'on ollu mahottoman siivoja mulle, nuo neekerit, ja teheny mit' ikinä vain oon tahtonu. Tuo Jack on oikein kunnon poika ja viisas sitä paitte kuin peijakas."

"Peijakkaan viisas, s'on totta se. Hän ei mulle ollenkaan sanonut, että sin' olit täällä; sanoi vain että tulisin hänen kanssaan, niin saisin mukamas nähdä vesikäärmeitä. Jos jotain tapahtuu, hän kyllä pelastaa nahkansa. Hän saa sanoa, ett'ei koskaan ole nähnyt meitä yhdessä, ja sehän on totta."

Minun totta maar ei maita puhua pitkältä seuraavan päivän tapauksista. Kerron ne sentähden niin lyhyesti kuin voin. Minä heräsin päivän vaietessa ja olin juur kääntyä toiselle kyljelleni nukkuakseni jälleen, kun huomasin kuinka tavattoman hiljaista oli koko talossa — ei näkynyt kukaan olevan liikkeellä. S'oli aivan vastoin tavallista tapaa. Sitten huomasin että Buck jo oli noussut ylös ja mennyt. No, minäkin siis nousin, kovasti ihmeissäni, puin päälleni ja menin rappusia alas — ei ketään näkynyt; kaikki oli hiiren hiljaa. Ja ulkona sitten laita samoin. "Mitä tämä tietää?" tuumasin. Alaalla halkopinon luona tuli viimein Jack poika mulle vastaan. Hältä kysyin:

"Mikä nyt on?"

"Eikö hän sitä tiiä, Joggi herra?"

"En", sanoin mä, "en tiedä mitään."

"No, Jumala nähköön! Pröökynä Sofiahan on karannu tiehens! pistäny pillit pussiin. Hän pötki pois keskellä yötä — ei kukaan oikein tiiä mihin aikaan — pötki pois naimaan, ja kenen kanss? joo, nuoren Harvey Shepherdsonnin. Niin he sanovat ainaki. Herrasväki sai tietää sen puoli tuntia sitten — kenties vähä enemmän — ja voi, voi, mik' elämä siitä synty! Mikä kauhee melu pyssyillä ja hevosilla! Rouvasväki ratsasti pois hakemaan kokoon sukulaiset, ja vanaha Saul herra ja nuoret herrat ottivat pyssynsä ja ratsastivat jokivartta ylöspäin kaapatakseen kiinni nuoren herran ja ampuakseen hänet, ennenkun hän ennättäs joen yli Sofia pröökynän kanss. Voi, voi, mikä surkeus tästä mahtaa syntyä!"

"Ja Buck lähti menemään herättämättä minua."

"Niin kaiketikkin. Ne ei tahtonu että Joggi herra tulis sekotetuks juttuun. Mutta Buck herra latasi pyssynsä ku mies ja sano ampuvans ainaki yhyren Shepherdsonnin, vaikka henki menis. Ja sen mä luulenki hän tekee; niit' on niin paljo."

Minä juoksemaan jokivartta ylöspäin minkä varpaista lähti. Hetken päästä rupes kuulumaan pyssynpamauksia kaukaa. Saatuani näkyviini hirsimökin ja halkopinot höyrylaivalaiturilla, luikertelin puiden ja pensaiden väliin sopivaan paikkaan, josta näki hyvin. Siellä kiipesin muutamaan pumpulipuuhun, jok'oli taampana, ja istuin piiloon oksain väliin ja jäin odottamaan mitä tulis. Siinä oli muuan halkopino, neljä jalkaa korkea, aivan lähellä puuta, ja minä tuumasin ensinnä mennä piiloon sen taakse; mutta hyvä oli ett'en sitä tehnyt.

Hirsimökin edustalla oli avonainen paikka, ja siinä laukkasi hevosillaan neljä viis miestä eestakasin kiroten ja kiljuen; he koettivat näet saada ampua pari poikaa, jotka olit menneet suojaan halkopinon taakse höyrylaivalaiturilla — mutta he eivät saaneet heitä ammuttaviin. Niin pian kun joku tuli näkyviin joen puolella halkopinoa, sai hän kuulan nahkaansa. Mutta nuo molemmat pojat istuivat kyykkysillään, selkä selkää vasten, niin että voivat pitää vahtia kahtaalle.

Hetken päästä nuo miehet lakkasit kiljumasta ja huutamasta ja ratsastivat yhtäkkiä hirsimökkiä kohti. Samassa kohotti yks pojista päänsä halkopinon takaa, tähtäsi ja ampui; ja yks miehistä putosi satulastaan. Toiset kaikki hyppäsit hevosen selästä, tarttuivat haavoitettuun mieheen ja kantoivat hänet mökkiin. Samassa nuo kaksi poikaa lähtivät juoksemaan puulle päin, jossa minä olin piilossa. He olit päässeet puolimatkaan, kun miehet huomasit heidät, juoksivat hevosilleen ja porhalsivat heidän perästään. Pojat olivat kuitenkin niin paljon edellä, ett' ennättivät suojaan sen halkopinon taakse, joka oli minun puuni lähellä ja josta he taas voivat pitää puoliaan vihollista vastaan. Toinen näistä pojista oli Buck, toinen oli solakka nuori herra, vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen.

Miehet ratsastivat eestakasin hetken aikaa ja laukkasit sitten tiehensä hirsimökille. Heidän tultuaan näkyvistä, huusin minä Buckille ja sanoin olevani "täällä." Hän ei ensimmältä tietänyt mitä aatella, kun ääneni kuului puusta; oli kovasti hämmästyksissään. Sitten pyysi hän minun olla tähystäjänä ja antaa hälle heti tieto, jos vihollinen jälleen tulis näkyviin; hän sanoi, että niillä oli piru mielessä ja että ne kyllä pian palaisivat takasin. Hän itki ja noitui ja lupasi, että hän ja hänen serkkunsa Joe (s'oli se toinen poika) kyllä vielä tekisivät tiliä tästä päivästä. Hän sanoi, että hänen isänsä ja molemmat veljensä oli ammuttu ja kaksi tai kolme vihollisista. Shepherdsonnit olivat olleet heitä väijymässä metsässä ja ampuneet sieltä. Hänen isänsä ja veljensä olisi pitänyt odottaa sukulaisiaan — Shepherdsonnit olivat liian vahvat miesluvultaan. Minä kysyin hältä, miten oli käynyt nuoren Harveyn ja fröökynä Sofian. He olit päässeet joen yli ja olivat nyt turvassa, sanoi Buck. Se minua totta puhuakseni ilahutti; mutta Buckia harmitti vain vieläkin kovasti, ett'ei hänen ollut onnistunut ampua Harveyta kuoliaaksi silloin metsässä. En koskaan ollut kuullut mokomaa paatumusta.

Yhtäkkiä paukahti, bang! bang! bang! kolme neljä laukausta. Miehet olivat hiipineet esiin takaapäin metsästä ilman hevositta. Pojat ryntäsivät joelle — haavoittuneina molemmat — ja sänttäsivät veteen ja alkoivat uida myötävirtaan. Mutta miehet juoksivat pitkin rantaa heidän jälestään huutaen: "ampukaa heidät! ampukaa!" ja he ampuivat poika parkoja minkä ennättivät. En saata kertoa mitä kaikkea tapahtui; s'oli niin hirveää, että minun vieläkin tekee pahaa sitä aatellessani. Melkeinpä siinä toivoin, ett'en koskaan olis päässyt rantaan tuona yönä, kun me Jimin kanssa jouduttiin haaksirikkoon. Hyi! että toki tuommoisia ihmispetoja löytyy maan päällä! He vaivaavat minua unissani vielä nytkin.

Minä istuin siellä puussa pimeään asti; enhän uskaltanut astua alas. Tuon tuostakin kuulin pyssynpamauksia metsästä ja pari kertaa näin pieniä miesparvia ratsastavan hirsimökin ohi; ja siitä päätin ett'ei kaikki vieläkään ollut lopussa. Olin kauheasti pahoillani ja päätin ett'en enää koskaan menis likikään tuota taloa, sillä olihan tavallaan kaikki tyyni minun syyni, aattelin mä. Ymmärsin näet nyt, että tuo paperipala tiesi, että fröökynä Sofian tuli yhtyä Harveyn kanssa jossain kello puoli kolme ja lähteä karkuun; ja minä aattelin, että minun olis pitänyt kertoa tytön isälle tuosta paperista ja hänen metkuistaan; silloin kenties ukko olis teljennyt hänet sisään ja tämän päivän teurastus jäänyt tekemättä.

Viimein astuin alas puusta ja hiivin joen rantaa alaspäin vähän matkaa, kunnes löysin noiden molempain poikain ruumiit pienestä poukamasta, johon virta oli ne ajanut. Haalasin ne vaivoin ylös rannalle ja peitin heidän kasvonsa ja juoksin sitten tieheni minkä kintuista lähti. Totta puhuakseni itkin minä, peittäessäni Buckin kasvot; hän oli aina ollut niin hyvä minua kohtaan.

Nyt rupesi jo kovasti pimenemään. En mennyt talolle, vaan juoksin metsän läpi ja rämeeseen. Jim ei ollut saarellaan. Minä siis riensin minkä kerkesin alas lahdelle, tunkeutuen pajupensaikon läpi ja ikävöiden lautallemme ja pois tästä kauheasta maanäärestä niin pian kuin suinkin. Mutta lauttaa ei näkynyt! Voi, kuinka peljästyin! Hetkisen seisoin siinä aivan hengähtämättä. Sitten huusin kerran jotenkin lujaa. Tuskin kymmenen askeleen päästä vastasi ääni:

"Herran jee! Sinäkö s'oot, laps? Älä pirä semmotta elämää."

S'oli Jimin ääni — en koskaan ollut kuullut niin suloista ennen. Juoksin rantaa pitkin ja hyppäsin sitten lautalle, ja Jim hän kaappasi minut syliinsä ja oli melkein tukehuttaa minut; niin kovasti hän ihastui nähdessään minut.

"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps'", sanoi hän; "minä jo panin pääni panttiin, että kyllä n'oli sun ampunu, nuo rakkarit. Jack oli justiin täällä ja sano luulevans sua kuolleeks, kosk'et tullu kottiin mukamas; ja minä olin justiin sysänny ulos lautan lähteäkseni matkaan niin pian ku Jack tulis takasin ja vissisti kertois ett'olit kuollu. Voi, hyvä Jumala, ku min' oon ilonen nyt, kun s'oot ihka elävänä tässä taas. Hei!"

Minä sanoin:

"Hyvä on. He eivät löydä minua ja aattelevat varmaankin ett' oon saanut surmani ja valunut alas pitkin jokea; onhan muutama seikka, joka saa heidät sitä uskomaan. Joudutaan nyt vain, Jim, ja pyritään selvälle vedelle minkä keritään."

Minusta ei tuntunut oikein turvalliselta, ennenkun lautta oli neljä virstaa alempana ja keskellä Missisippiä. Silloin ripustettiin me ylös lyhtymme ja tunsimme olevamme vapaina ja turvassa vielä kerran maailmassa. Min'en ollut syönyt mitään eilisestä asti; ja Jim otti framille keitettyä maissia ja kirnupiimää ja läskiä ja kaalia — ei mikään maailmassa ole niin hyvää, kunhan vain kaikki on hyvin keitettyä — ja minun syödessäni illallistani, juteltiin me ja pidettiin hauskaa. Minä iloitsin päästyäni kaikista sukuvihoista, ja Jim iloitsi päästyään rämeestä. Ja me tuumattiin siinä keskenämme, ett'ei mitään parempaa kotia maailmassa ole kuin uiva lautta. Kaikkialla muualla tuntuu niin ahtaalta ja tukehuttavalta, mutta lautalla ei. Siell' on niin vapaata ja hauskaa ja kodikasta.

Yhdeksästoista luku.

Kaks tai kolme päivää kului, melkeimpä tahtosin sanoa ui pois; niin hiljaa ja sävysästi hiipivät ne tiehensä. Kerronhan tässä millä viisin me elettiin. Joki oli näillä paikoin hirveän leveä, toisinaan lähes kolme virstaa; me kulettiin öisin ja mentiin maihin ja piileiltiin päivin; heti yön kuluttua pistettiin, lautta kiinni — enimmäkseen johonkin pieneen saareen suvannossa; ja me taitettiin pajuja ja muita oksia ja peitimme niillä lautan piiloon. Sitten pantiin me ulos pitkätsiimat ja muita kalastusvärkkiä. Ja sitten mentiin me uimaan virkistääksemme vanhaa kruppiamme, ja perästäpäin me istuttiin hiekkapohjalle polvensyvyiseen veteen ja katseltiin päivännousua. Ei napsahustakaan kuulunut — kaikki oli hiiren hiljaa — tuntui siltä kuin koko maailma olis nukkunut; sammakot vain toisinaan motkottivat mölöä musiikkiaan. Ensimmältä, kun katsoi joen poikki, näkyi jonkimmoinen harmahtava reuna — s'oli tietysti metsä toisella puolen — mitään muuta ei voinut erottaa; sitten vaalea pilkku taivaalla, joka pilkku hetken päästä alkoi levetä ja kirkastua; sitten alkoi jokikin ikääskuin pehmetä, tuolta kaukaa, eikä enää ollut niin synkän musta, vaan harmaa; saattoi nähdä pieniä mustia pilkkuja, jotka tulivat ajaen jokea alaspäin — n'oli halkoproomuja ja muita senkaltaisia — ja pitkiä pimeitä viivoja — n'oli tukkilauttoja; toisinaan kuului perämela tai airo narisevan tai kajahti korvaan hiljaisia ääniä kaukaa, kaukaa; ja yhtäkkiä saattoi nähdä veden päällä kailun, jonka tarkemmin katsottuaan tunsi pitkäksi ryhmäksi pieniä karia nopeassa virrassa, joka murtautui sitä vastaan ja antoi sille omituisen muodon; ja sitten näki sumun ikääskuin karehtien nousevan veden yli ja itätaivaan ja joen punastuvan; ja rannoilta rupesi näkymään hirsimökkiä ja halkopinoja; sitten alkoi aamutuuli tuulahtaa niin raittiisti ja vilposesti ja viuhtoen rannoilta metsän ja heinän ja kukkasten tuoksua — vaikka tuli siinä toisinaan toistakin tuoksua, kun olivat jättäneet kuolleita kaloja ja muuta mätää pitkin rantoja; ja mitäs ollakkaan, niin oli täysi päivä ja kaikki tyyni helotti ja hymähti auringon paisteessa, ja pikkulinnut pistivät lauluksi kuin hupsut!

Nyt kun oli päivä, niin pikku tulta ja savua ei niin helposti huomattais, ja senpä tähden otettiin me vähän kaloja pitkästä siimasta ja koukuista ja ruvettiin keittämään lämmintä ruokaa aamiaiseksi. Sitten maattiin loikottiin me ruohossa ja töllisteltiin ykstoikkoista jokea; ja saattoipa siinä tapahtua semmoistakin, että tapaturmassa silmät painui meiltä umpeen — kunnes joku höyrylaiva tuli jyskien jokea ylöspäin pitkin toista rantaa ja herätti meidät. Sitten saattoi kulua kokonainen tunti meidän kuulematta tai näkemättä tämän taivaallista pait tuota sulaa yksinäisyyttä. Sitten tuli sieltä kenties joku tukkilautta laahustaen virrassa, ja sen päällä kenties oli joku mies, joka hakkasi puita, sillä sitä ne melkein alinomaa tekee noilla lautoilla; voitte nähdä kirveen välkähtävän ylös päivän valossa ja sitten laskevan alas — kuulemattanne napsahustakaan; sitten taas voitte nähdä sen nousevan, ja kun s'oli noin miehen pään päällä, kuulitte pienen kolahuksen — kuhunk! — siinä meni niin paljon aikaa, näättekös, ennenkun ääni ennätti joen poikki. Sillä viisin kului meiltä päivä; me laiskoteltiin ruohossa ja voitiin paksusti ja kuunneltiin hiljaisuutta. Kerran oli taas joella paksu sumu, ja kaikilla lautoilla ja muilla pienemmillä aluksilla rummutettiin läkkiastioita ja vaskikastrulleja, jott' ei höyrylaivat törmäis päälle. Muuan proomu tai lautta ajoi niin likeltä meitä, että me selvästi kuultiin heidän puhuvan ja nauravan ja kiroilevan niiden päällä; mutta me ei voitu nähdä heistä hitustakaan, ja se tuntui kamalalta; oli kuin jotain olis ryöminyt pitkin selkäpiitä, sillä s'oli kuin näkymättömät kummitukset olisit elämöineet ilmassa, ja Jim sanoikin luulevansa, että ne olit kummituksia. Mutta minä sanoin:

"Ei, ei toki, Jim. Kummitukset eivät sanoisi: 'se lemmon sumu!'"

Heti pimeän tultua laskettiin me ulos. Päästyämme keskelle virranjuovaa, jätimme me lautan omilleen ja annoimme sen mennä mihin virta vei. Sitten sytytettiin me piippumme ja annettiin sääremme roikkua vedessä ja juteltiin kaikista maailman asioista - ja me oltiin melkein aivan alastomina yöt päivät; sen verta vain verhoissa, ett'ei hyttyset päässeet tekemään meistä tykkänään loppua. Ne uudet vaatteet, jotka olin saanut Buckin vanhemmilta, olivat liian hyvät ollakseen mukavat ja kodikkaat ja hauskat, ja sitä paitse en totta puhuakseni juur koskaan ole suuresti välittänyt vaatteista.

Toisinaan sattui, että me pitkät ajat saatiin pitää koko joki aivan itseämme varten; ei ketään näkynyt siellä eikä täällä. Välistä näkyi ikääskuin joku säkene rannoilta tai jostain saaresta — s'oli tulenvalo jostain mökinikkunasta; välistä taas näkyi säkene tai pari joelta — s'oli valo jostain proomusta tai lautalta; toisinaan sai kuulla viulun vinkuvan taikkapa laulua jostain tuommoisesta aluksesta. Ei mikään ole niin ihanaa kuin asua lautalla. Yllämme oli meillä taivas, täpö täynnään tähtiä, ja me ruukattiin maata selällämme katsellen niitä ja tuumiskellen, olikohan ne tehtyjä vai olivatko kasvaneet itsestään. Jim luuli että n'oli tekokalua, mutta minä puolestani sanoin että n'olit itäneet itsestään. Minun mielestäni näet olis mennyt liian paljon aikaa niin suuren joukon tekemiseen. Silloin sanoi Jim että kenties kuu oli ne muninut. No, se tuntui minustakin uskottavalta, niin ett'en enää väittänyt vastaan; olinhan nähnyt, että esimerkiksi ahkera sammakko voi munia yhtä monta munaa. Toisinaan huomattiin me myös tähtiä, jotka putosivat alas piirtäen pitkän viirun ilmaan. Jim arveli että ne oli mätämunia, jotka viskattiin alas pesästä.

Pari kertaa yössä voitiin me nähdä jonkun höyrylaivan hurisevan ohi pimeässä, ja toisinaan saattoi semmoinen otus oksentaa kidastaan kauhean joukon säkeniä, jotka satoivat alas jokeen hirveän koreana tulituiskuna. Sitten saattoi se kiertää jonkun niemekkeen ja sen tulet yht'äkkiä sammua ja hohotus vaieta ja joki joutua hiljaiseksi jälleen kuin hauta; ja yht'äkkiä saattoi vielä laivan hyökylaineet tulla tervehtimään meitä, kauvan siitä kuin se itse oli kadonnut, ja panna lauttamme huojumaan pahanpäiväisesti; ja sen perästä voi taas kulua pitkät hetket hiiren hiljaa, jos kenties lukee pois sammakkojen ikävän kuorsaamisen.

Puol'yön jälkeen alkoi ihmiset rannoilla mennä maata, ja silloin oli rannat pari kolme tuntia pikimustina — eikä mitään säkeniä enää näkynyt tupien ikkunoista. Nämä säkenet olivat kellonamme; ensimmäinen, kuin jälleen syttyi, näytti että aamu oli tulossa, ja silloin haimme me heti hyvän paikan, johon voitiin kätkeä lautta ja asettua loikomaan päiväksi.

Muuanna aamuna juuri päivän sarastaessa löysin veneen, ja minä otin sen ja meloin salmen poikki mannermaalle — oli noin pari sataa kyynärää — ja sitten kappaleen matkaa pientä puroa ylöspäin kypressimetsän halki. Tuumasin katsoa, eikö siell' olis vähä marjoja. Justiin kun kulin ohi erään juottopaikan, jossa muutama karjapolku päättyi puroon, tuli pari miestä juosten täyttä jalkaa polkua pitkin. Minä pelästyin aika lailla, sillä joka kerta kun joku näkyi ajavan takaa jotakin, luulin aina, että n'oli nuuskimassa minua — ell'eivät nuuskineet Jimiä. Minä melomaan mitä kiireintä kyytiä päästäkseni pakoon, mutta ne olivat silloin jo rannassa ja huusivat ja kerjäsivät, että minä pelastaisin heidän henkensä; he mukamas eivät olleet tehneet mitään pahaa, ja sentähden hätyyttivät heitä nyt ilkeät ihmiset — heitä ajettiin koirilla takaa, sanoivat he. Ja he meinasivat nyt heti hypätä veneeseen, mutta minä sanoin:

"Älkääppä hätäilkö. Eihän vielä kuulu koiria eikä hevosia. Teill'on hyvin aikaa tungeta pensaston läpi vähän matkaa pitkin puron rantaa; sitten voitte astua veteen ja kahlata veneeseen — sillä viisin joutuvat koirat väärille jälille."

He tekivät niin, ja heti heidän päästyään veneeseeni, annoin mennä saarellemme. Viiden kuuden minuutin päästä kuului huutoja ja koirain haukuntaa. Me kuulimme heidän tulevan puron rantaan, mutta me ei voitu heitä nähdä; he tuntuivat seisahtuneen ja sitten etsineen hetken aikaa; mutta kun me jouduttiin yhä kauvemmas, niin heit'ei kuulunut ollenkaan, ja kun viimein pääsimme joelle, oli kaikki hiiren hiljaa, ja me melottiin saarelle ja kätkettiin vene pensaikkoon ja oltiin turvassa.

Toinen noista miehistä näytti jo olevan seitsemänkymmenen paikkeilla taikkapa siitä ylikin; hän oli aivan kaljupäinen ja hänen pitkä partansa melkein valkonen tai likasen harmaa. Häll'oli päässään vanha ränstynyt, leveälierinen vilttihattu ja pukunaan sininen, rasvainen villapaita ja repaleiset siniset verkahousut, joiden lahkeet oli pistetty virsunvarsiin ja kotitekoisiin sukkiin — ei, vaan sukkaan, sillä toista ei ollut. Muuten oli hänen päällään vielä vanha sininen, pitkäliepeinen hännystakki, jonka hihoissa oli kiiltävät messinkinapit, ja heillä molemmilla oli likaset, rikkinäiset, mutta paksut matkalaukut.

Toinen mies oli kolmenkymmenen paikkeilla ja puvultaan samallainen retuteini kuin vanha kaljupää. Aamiaisen syötyä venyttiin me kaikki ruohostossa ja juteltiin, ja siinä selvisi ihmeeksemme, että nuo molemmat kulkurit eivät tunteneetkaan toisiaan.

"Saisko kysyä, millä lailla herra joutui ikävyyksiin?" kysyi kaljupää toiselta junkkarilta.

"No, minä kun kaupittelin erästä voidetta, joka syöpi ruosteen hampaista — ja se jumaliste syöpikin sen ja samassa tavallisesti myöskin itse hammaskiilteen —; mutta minä viivyin pahaks onneks tuolla kaupungissa yhden yön kauvemmin, kuin olis ollut viisasta, ja olin juuri pujahtamassa tieheni, kun tapasin Teidän tiellä tällä puolen kaupunkia, ja Te sanoitte että Teitä ajettiin takaa ja että auttaisin Teitä pääsemään pakoon. Ja sittenhän sanoin ett' olin joutunut vähän solkkauksiin itse ja että kernaasti rupeisin sakkiin kanssanne. Siinä koko juttu. Miten herran on asiat?"

"Ooh, seikka oli se, että minä tuolla kylässä olin pitänyt raamatunselityksiä ja raittiusesitelmiä noin viikon päivät; ja naisväki oli aivan kuin hullustunut minuun, kun näet läksytin miehiä mitä vakavimmasti juoppoudesta ja jumalattomuudesta. S'oli hyvä affääri; pistin taskuun viis kuus dollaria joka ilta — kymmenen centtiä hengeltä, lapset ja neekerit ilmaiseksi. Mutta silloin menee joku ryökäle ja levittää minusta semmosen huhun, että minä mukamas iltasin kokousten jälkeen kaikessa hiljaisuudessa ruukkasin ottaa pari tuutinkia. Muuan neekeri, jonka tunsin, herätti minut tän'aamuna ja sanoi, että ihmiset aikoivat tulla hevosineen koirineen ajamaan minut pois kaupungista ja sitten tervata minut ja panna piehtaroimaan höyhenissä ja kulettaa minut uudestaan kaupungin läpi, jolloin mukamas vielä päälle päätteeks saisin istua kahen reisin aidanseipäällä. No, minä en jäänyt sinne aamiaista syömään — mull'ei ollut nälkä."

"Kuulkaas, ukkoseni", sanoi nuorempi, "jos me mentäis puulaakiin ja tehtäis affäärejä yhdessä. Mitäs siitä meinaatte?"

"Eihän s'olis niin hullua. Mikä on Teidän alanne — miten?"

"Olenhan kirjapainotaituri ammatiltani; valmistelen myöskin patentti-lääkkeitä ja muuta mokomaa; muuten näyttelijä — pääosia murhenäytelmistä, näättekös; myöskin mainetiseeraan ja harjottelen spiritisti-ammattia, pidän silloin tällöin tieteellisiä esitelmiä ja valtiollisia puheita; sanalla sanoen vähä kutakin, miten paraiten sopii, kunhan vain en tule tekemisiin poliisin kanssa. Mikä on herran elämänkutsumus?"

"Ooh, minä olen enimmäkseen pysynyt lääketieteen alalla, minä. Kätten päällepaneminen on paras valttini — syöpätaudeissa ja halvauksissa ja semmotteessa. Myöskin povaan minä aika hyvin korteista, kunhan ennakolta satun saamaan tarpeelliset tiedot henkilöstä, jolle povaan. Muuten olen jommonenki saarnamies, ja hartaus- ja lähetyskokouksissani on tavallisesti hyvin väkeä."

Nyt ei hetken aikaan puhuttu mitään. Mutta sitten nuori mies päästi pitkän ja raskaan huokauksen ja sanoi:

"Hohoi jajaa!"

"Mitä herra ähkyy?" sanoi kaljupää.

"Kunhan aattelen, miten olen jäänyt elämään tämmöistä elämää ja viimein joutunut tänkaltaiseen seuraan." Ja hän alkoi pyyhkiä silmännurkkiaan likaisella trasulla.

"Jassoo, kuuleppas vain perhanaa! Eikö tämä seura mukamas herralle kelpais?" sanoi kaljupää hyvin pistettynä ja harmissaan.

"Ooh, kyllä se mulle kelpaa; s'on semmonen kuin tämmönen kurja s — na ansaitsee, siliä kukapa on minut viskannut näin syvälle alas yhteiskunnan huipulta? Minä itse olen sen tehnyt. Enhän minä teitä moiti, hyvät herrat — kaukana siitä. En moiti ketään. Olen ansainnut osani. Pankoon parastaan tuo kylmä maailma; yhden minä kuitenkin tiedän — onhan hiljainen hauta jossain varattuna mullekkin. Pitäköön maailma kurjaa peliään kanssani niinkuin aina ennenkin oli pitänyt — riistäen multa ystävät, rikkauteni, kaikkityyni — tehköön suunnattomassa kateudessaan tehtävänsä yhä edelleen, tehköön vain. Kerran olen sittenkin makaava rauhan majassa ja unohtava kaikki vastukset, ja murtunut sydän parkani nukkuu sikeästi elämän metkuista." Ja hän hiveli yhä kiivaammin silmännurkkiaan.

"Menköön hiiteen tuo murtunut sydän parkanne ja elämänne metkut!" sanoi kaljupää; "mitä pirua meillä on tekemistä herran murtuneen sydämen kanssa? Oommeko me sitä rusikoinneet?"

"Ei, ei, kyllähän minä sen tien. Enhän minä teitä syytäkkään, hyvät herrat. Minä itse olen syössyt itseni alas korkeasta asemastani, minä itse, sanonhan sen. Ja s'on oikein, että nyt saan kärsiä — aivan oikein — enhän valita, en."

"Syössyt alas — mistä? jos saan luvan kysyä. Mistä hiton asemasta? tekö?"

"Voi, voi, te ette minua uskois; maailma ei koskaan usko — — annetaan olla — — annetaan olla — — ei se haittaa. Minun syntymäni salaisuus — —"

"Syntymänne salaisuus? Mitä tarkotatte?"

"Hyvät herrat", sanoi nuori mies, hyvin juhlallisesti, "minä ilmoitan sen teille, sillä minä tunnen rinnassani, että voin teihin luottaa. Kuulkaa siis — oikeimmiten minä olen herttua!"

Jimin silmät oikein pullistuivat hänen päässään ja luulempa vähin minunkin. Kaljupää sanoi: "No, johan nyt!"

"Juu, juu. Minun isoisäni, jok'oli Bridgewaterin herttuan vanhin poika, pakeni tähän maanosaan viime vuosisadan loppupuolella, saadaksensa hengittää vapauden ihanaa ilmaa, meni täällä naimisiin ja kuoli, jättäen jälkeensä pienen pojan; ja hänen oma isänsä kuoli samaan aikaan. Herttua vainajan toinen poika sieppasi heti korkeat arvonimet ja maatilat - välittämättä mitään isättömästä poika raukasta, joka oli se oikea herttua. Minä, hyvät herrat, olen tämän lapsen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa — minä olen oikea Bridgewaterin herttua; ja täällä minä olen nyt, hyljättynä, syöstynä korkeasta säädystäni lokaan, sydämettömäin ihmisten ajamana maantielle kuin kulkukoira, koko tuon kylmän maailman halveksimana; täällä olen repaleissa, uupuneena, murtuneena ja sotkettuna yhteyteen varkaiden ja rosvojen kanssa kurjalle plankkulautalle!"

Jimin kävi häntä kovasti sääli, ja niinpä minunkin. Me koettiin häntä lohduttaa, mutta hän sanoi, ett'ei siit' ollut mitään hyötyä mukamas; mikäpä häntä lohduttais; ainoa lohdutus olis, sanoi hän, että hänen syntyoikeutensa tulis tunnustetuksi, muusta hän tuskin enää mukamas välittäiskään. No, siihenhän me kernaasti suostuttiin, kunhan vain tiettäis, miten meidän tulis menetellä semmoisessa pykälässä. Hän sanoi, että meidän vain tulis kumartaa, kun me puhuteltais häntä, ja sanoa: "Teidän Armonne" tai "Teidän Ylhäisyytenne", eikä hän paheksuis mukamas, vaikka me kursailematta sanottais ainoastaan Bridgewater, joka sana mukamas oli arvonimi eikä mikään tavallinen halpa nimi kuin muut nimet; ja yhden meistä tulis aina passata häntä syödessä ja ylimalkain toimitella hälle kaikellaisia pikku asioita.

No, sehän ei ollut niin vaikeata, ja me suostuttiin siihenkin.
Syödessämme päivällistä seisoi Jim hänen takanaan passaamassa ja sanoi:
"Suvaitteeko Teirän Ylyhäisyytenne vähän tätä, tai kukaties vähän
tätä?" ja niin poispäin, ja herttua näytti niin tytyväiseltä.

Mutta vanha kaljupää kävi hetki hetkeltä yhä ykstotisemmaksi eikä saanut suustaan kuin sanan silloin, toisen tällöin, ja jo näytti siltä kuin hän ei olis oikein tykännyt tuosta herttuan hännystämisestä. Hällä näkyi olevan jotain mielessä. Ja myöhemmin iltapäivällä hän sanoi:

"Kuulkaas nyt, Bilgewater, minun käy Teitä, saakeli soikoon, kovasti sääli; mutt' ette Te ole ainoa maailmassa, jok'on joutunut rappiolle tuolla tavoin."

"Vai ei?"

"Eipä niinkään. Te ette ikinä ole ainoa, joka vääryyden kautta on luikunut alas lokaan korkealta paikalta."

"Hoo?"

"Ei, ei, te ette ole ainoa, jonka synnyssä piilee salaisuus." Ja jumaliste, tuo vanha rontti rupes poraamaan.

"Mitä hiivattia! Mitä herra meinaa?"

"Bilgewater,[7] voinko minä luottaa Teihin?" sanoi ukko rahjus, rääkyen yhä.

"Kuolemaan asti!" vastasi toinen, tarttuen kaljupään käteen ja puistellen sitä. "Ilmaiskaa syntymänne synkkä salaisuus! Puhu, vanhus!"

"Bilgewater, minä olen Doffin[8] vainaja."

Arvaattehan, kuinka Jim ja minä pinnistettiin silmämme. Mutta herttua sanoi:

"Vainaja? Mitä hiittä? Mikä vainaja Te ootte?"

"Mikäkö?! Joo, hyvä ystävä, s'on taivaan selvä totuus — silmänne eessä on tällä hetkellä se hukkunut Doffin raukka, Lutovikki seitsemästoista, Lutovikki kuudennentoista ja Maaria Antonettin onneton poika."

"Te! Teidän ijällänne! Te kai tarkotatte että T'ootte se kuulusa Kaarlo Suuri vainaja; T'ootte siis ainakin kuuden seitsemän sadan vuoden vanha."

"Surut ja murheet ovat sen tehneet, Bilgewater; surut ja murheet ovat tehneet tämän pään paljaaksi ja tämän parran pleikiksi ennen aikaansa. Niin, hyvät herrat, tässä seisoo eessänne sinisessä paidassa ja kurjuudessa, maailman mierolaisena, maanpakolaisena, maahan tallattuna kovia kokenut Franskanmaan kuningas."

No, hän porasi nyyhkytti niin surkeasti, että Jim ja minä ei tietty mitä me tehtäis; niin kävi meidän häntä surku, ja niin me toiselta puolen myös ylpeiltiin, kun semmoinen mies oli tullut meille. Ja niinpä me koettiin häntäkin lohduttaa, niinkuin vastikään oltiin lohdutettu herttuaa. Mutta hän sanoi, että s'oli turhaa; kuolema ja haudan rauha vain oli hälle lohtuna mukamas; kuitenkin, sanoi hän, saattoi se hälle hetkeksi vähän iloa ja lievitystä, jos ihmiset kohtelit häntä hänen "synty-oikeutensa" mukaan ja lankesit polvilleen häntä puhutellessaan, ja jos häntä aina kutsuttais "Teidän Majesteetiksenne" ja aina kaikkein ensiksi passattais häntä pöydässä, ja jos ei kukaan koskaan istuis hänen ollessaan läsnä, ennenkun hän antais luvan. No, Jim ja minä ruvettiin häntä heti majesteetailemaan minkä jaksettiin, ja me tehtiin kaikki nuo temput ja seisottiin suorassa kuin aidanseipäät kunnes hän salli meidän istua. Se näkyi tekevän hälle hyvää; hän tuli heti paremmalle tuulelle ja voi paksummasti. Mutta herttua rupes näyttämään ikääskuin vähän happamalta ja nyrpisti nenäänsä meidän tehdessämme noita temppuja, vaikka kuningas oli hyvin siivo ja ystävällinen häntä kohtaan ja sanoi, että herttuan isoisän isä ja kaikki ne muut Bilgewaterin herttuat olit olleet suuressa suosiossa hänen isänsä luona ja saaneet olla ja oleskella siellä komeassa hovilinnassa kuin omassa kodissaan. Mutta herttua näkyi vain nenästyvän vielä enemmän, ja hänen silmänsä mulkoilivat pahasti, kunnes viimein kuningas sanoi:

"Kuulkaahan, Bilgewater, me tullaan luultavasti vielä kauvankin venymään yhdessä tämän siunatun lautan päällä; mitä hyötyä siis on siitä, ett' aina seisottais vastakkain kuin juropäiset härät. Sehän vain pilaa kaikki asiamme. Eihän hiidessä s'oo minun syyni, ett'en minä syntynyt herttuana, eikä se liioin oo Teidän syynne, ett'ette Te syntynyt kuninkaana — mitä meillä siis on nurisemista? Ainahan se menee, he hei! Käpälästä kärsään — s'on minun sananlaskuni. Mikä meillä täällä on hätänä? Kylliks syömistä ja vähä tekemistä, siinä kaikki. Kas niin, tassu tänne, herttua poikaseni, ollaan ystävykset."

Herttua tarttui kaljupään käteen, ja Jim ja minä iloittiin oikein kovasti sitä nähdessämme. Sillä ei mikään ole niin ikävää kuin se, kun katsotaan karsaasti toiseensa plankkulautalla; siellä täytyy pakostakin kaikkein tyytyä elämäänsä ja olla ystävykset, muuten menis kaikki hiiteen.

Omasta puolestani tulin minä pian kyllä äkkäämään, että nuo molemmat valehtelijat olit yhtä vähän herttuaita kuin kuninkaita, vaan suoraan sanottu tavallisia veijareita ja pettureita. Mutta min'en ollut millänikään, vaan pidin suuni kiinni ja annoin heidän olla; s'on aina paras; silloin ei joudu riitaan ja solkkauksiin eikä saa mitään harmia. Koska he nyt tahtoivat, että meidän piti haukkua heitä kuninkaiksi ja herttuoiksi, niin olkoon menneeksi! kernaasti minun puolestani! tuumasin mä, jos niin vähällä saadaan kotirauhaa. Ei olis maksanut vaivaa puhua asiasta Jimille; sen tähden pidinkin suuni. Jos jolloinkin olen mitään oppinut isä ukolta, niin on se se, että paras keino tulla toimeen mokomain ihmisten kanssa on, kun antaa heidän hääliä oman mielensä mukaan.

Kahdeskymmenes luku.

Nuo molemmat kanaljat tiedustelit meiltä jos jotakin; tahtoivat tietää, minkä tähden me tuolla viisin peitettiin lauttamme ja kulettiin öisin ja rastattiin päivin — oliko kenties Jim karkuneekeri? Minä sanoin:

"Johan nyt. Lähtiskö karkuneekeri etelään?"

No, eihän; sen hekin myönsivät. Mutta pitihän minun jollakin kurin selittää seikat; senpä tähden sanoin:

"Meillä oli koti Pike County'ssa, Missourissa, josta minä olen syntysin, mutta he kuolivat kaikki, pait isä ja minä ja pieni veljeni Ike. Silloin arveli isä paraaksi että me kaikki lähdettäis Ben sedän luo, jolla on pieni palstatila joen rannalla, noin viiskymmentä virstaa Orleansin alapuolella. Isä oli köyhemmällä puolella, ja velkojakin hällä oli, niin että kun kaikki oli maksettu, meille ei jäänyt muuta kuin kuustoista dollaria ja neekerimme, tuo Jim tuossa. Se tietysti ei piisannut meille höyrylaivapiletteihin kahden tuhannen virstan matkaa varten, vaikka me vain oltais kulettu kannella. No, mutta kun jokivesi nousi, sai isä kaikeks onneksi kynsiinsä tämän lautan, joka tuli ajaen alaspäin; ja me tuumattiin että me sillä päästäis Orleansiin. Mutta isän onni petti pian. Eräänä yönä törmäsi, näettekös, muuan höyrylaiva lautannurkkaan, ja me kaikki jouduttiin laivan rattaiden alle; Jim ja minä päästiin kuitenkin ylös, mutta isä oli päissään sin' yönä ja Ike oli ainoastaan neljän vuoden vanha, ja he hukkuivat molemmat. No, muutamina päivinä sen jälkeen oli meillä sitten sen seitsemän solkkausta, sillä ihmisiä tuli alinomaan soutaen lautallemme, ja he tahtoivat viedä multa Jimin väittäen häntä karkuneekeriksi. Senpä tähden päätettiin me matkustella yksistään öisin ja levätä piilosa päivin; ja nyt saadaankin me heiltä rauhaa."

Herttua sanoi:

"Jättäkää se asia mulle; minä kyllä keksin jonkun juonen, niin että voidaan matkustaa päivinkin, jos lystää. Kunhan nyt vähä saan tuumata asiaa — kyllä siitä seikasta selvitään. Mutta tänä pänä ei vielä huolita pitää mitään kiirettä; tuo kaupunki tuolla, nähkääs — ei huolita sivuuttaa sitä päivän aikana; se kenties ei olis meille terveellistä, hyvät herrat."

Yön puoleen näytti siltä, kuin tulis sade: taivaalla salamoitsi jo, ja puiden lehdet rupesit väräjämään — rajuilma oli kenties tulossa. Herttua ja kuningas alkoivat tarkastella mökkiämme, saadakseen mukavat makuusijat itselleen. No, minun vuoteeni oli ruisoljista ja siis parempi kuin Jimin, jok'oli sattunut saamaan ohraoljet, joissa aina on paljo akanoita, ja nämä pistävät pahanpäiväisesti, jota paitse näiden seutujen ohraoljet kahisee niin riivatusta, kuin makais kuivissa haavanlehdissä, niinett'ei tahdo saada unta. Herttua aikoi nyt ottaa minun makuusijani, mutta kuningas rupesi vetomaan korkeampaan arvoonsa ja sanoi vaativansa ruisolkivuoteen; herttualle kyllä kelpais ohraoljetkin mukamas.

Jim ja minä pelättiin jo, että nyt nousis aika aatelis-meteli heidän välillään tästä olki-asiasta, mutta kaikeksi onneksi sanoi herttua huoahtaen raskaasti:

"No niin, minun kohtaloni on, että minut alinomaa tallaa lokaan sorron rautainen kantapää. Kova onni on murtanut sieluni, joka kerran oli niin voimakas. Minä alistun, s'on kohtaloni. Olen yksinäni maailmassa — antakaa minun kärsiä; minä sen kestän."

Me lähdettiin matkaan täyden pimeän tultua. Kuningas sanoi että meidän pitäis seilata pitkin keskimmäistä virranjuovaa eikä sytyttää lyhtyämme ennenkun oltais hyvän matkaa kaupungin alapuolella. No, hetken päästä tuli näkyviin pieni ryhmä valopilkkuja — s'oli kaupunki, nähkääs — ja me luistettiin ohi noin virstan päässä siitä. Tultuamme noin puolitoista virstaa siitä alaspäin, sytytimme lyhtymme; ja noin kymmenen aikaan alkoi sataa ja tuulla ja jyristä ja salamoida taivaan täydeltä. Ja kuningas sanoi, että me molemmat saatais olla vahtina kunnes raju-ilma lakkais; ja sen sanottuaan pujahti hän ja herttua mökkiin, ja he venyivät pian vuoteillaan. Mulla oli vahti kello kahteentoista asti; mutta min'en olis saattanut nukkua, vaikk' olisin saanutkin ja mull' olis ollut makuusija, sillä niin pulskaa ukkosilmaa ei näe ihminen joka päivä; sitä kelpas todellakin katsella. Voi pyhä Paavali, kuinka myrsky ulvoi ja elämöitsi! Ja melkein joka sekunti leimahti salama ja valaisi meille aaltojen valkoiset harjat kauvas poispäin, ja saaret ja rannat näyttivät tomupilviltä sateessa, ja puut huiskuttelit oksiaan kuin tuulimyllyt myrskyssä; sitten repäisi yhdellä kertaa — kuakk! — ja sitten romisi ja tömisi kuin tuhannesta tykistä pitkin taivasta — bum! bum! bumbeli — um - bum-bum-bum-bum! — kauvan aikaa — ja sitten taas uusi repäys — krrratsch! — ja uudet pompampelit maailman toisesta päästä toiseen. Aallot vyöryivät niin voimakkaina, että toisinaan olivat huuhtoa minut alas lautalta, mutta minä en siitä välittänyt, sillä mull'ei juur ollut vaatteita päälläni sanottavasti. Karia ja muuta semmoista ei meidän tarvinnut pelätä, sillä alinomainen salamoiminen auttoi meitä näkemään ja välttämään kaikki vaarat ja vastukset yhtä hyvin kuin keskellä päivää.

Mulla oli keski-yön vahti, kuten sanoin, mutta, miten olikaan, rupesi mun siinä viimein tulemaan hyvin uni, niin että Jim sanoi kyllä nyt pitävänsä vahtia pari tuntia poispäin; hän oli aina hyvin siivo ja auttavainen senkaltaisissa. Minä sukelsin suojukseen, mutta kuningas ja herttua olivat venyneet niin väljälle siellä ja viskanneet koipensa joka taholle, että minä en saanut mitään sijaa. No, mikäs muu neuvoksi, kuin että panin pitkälleni mökin ulkopuolelle — sateesta en välittänyt, koska kovasti oli lämmin ja aallot olivat paljon asettuneet äskeisestä. Mutta tuossa kahden aikana alkoi tuulla taas yhtäkaikki, ja Jim aikoi herättää minut, mutta hän muutti mieltä ja antoi mun maata, arvellen ett'ei aallot olis kylliksi korkeat lakastakseen minua lautalta. Hän oli kuitenkin erehtynyt, sillä hetken päästä tuli vyöryvä aalto ja pyyhkäisi minut päistikkaa jokeen. Jim nauroi haljetakseen. Siltä mieheltä piisas naurua melkein loppumattomiin; en ole koskaan nähnyt mokomaa neekeriä.

Minä menin vahtiin, ja Jim pani maata. Aamupuoleen taukosi tuuli ja ilma kävi kauniiksi. Heti kun näin valoa muutamasta tuvasta rannalla, herätin Jimin, ja me mentiin maihin ja pistettiin lauttamme piilosatamaan päiväksi.

Aamiaisen jälkeen otti kuningas framille vanhan rasvaisen korttipakan ja pelasi viiden pennin knakkia herttuan kanssa hetken aikaa. Väsyttyään siihen, rupesit he harkitsemaan "toimitus-ohjelmaa", kuten herttua niin hienosti sitä kutsui. Hän alkoi koperoida matkalaukussaan ja onki sieltä kainaloonsa koko joukon präntättyjä kuulutuksia ja rupesi niitä lukemaan ääneensä. Yhdessä seisoi, että "se maailman-mainio tohtori Armand de Montalban, Pariisin kaupungista", tulis "pitämään esitelmän spiritistisestä tieteestä" jossakin paikassa ja jonakin aikana, jota ei mainittu, sisäänpääsymaksu kymmenen centtiä, "sekä, jos niin pyydetään, pitämään tarjolla uskovalle yleisölle pilettejä henkimaailmaan viidestäkolmatta centistä kappale." Ja herttua sanoi, että tuo Montalban oli hän itse. Toisessa kuulutuksessa hän oli mukamas "maailmankuulusa murhenäyttelijä ja Shakespearen tulkitsija Garrick[9] nuorempi Drury Lane teaterista Lontoossa." Toisissa kuulutuksissa taasen hällä oli toiset nimet ja kerrottiin mitä kaikkia ihmeitä hän oli tehnyt, miten hän oli "katsonut kaivoja" ja löytänyt kultakaivoksia "noitasauvalla", parantanut "pantuja tauteja" ja niin poispäin. Viimein hän sanoi:

"Mutta lempi-runottareni liikkuu yhtäkaikki näytelmätaiteen ylevällä alalla. Kuulkas, ootteko Te koskaan esiintynyt näyttämöllä, herra majesteetti?"

"En, en ole", sanoo kuningas.

"Silloin saatte sen tehdä, saakeli soikoon, ennenkun ootte kolme päivää vanhempi, Teidän kaatunut Juhlallisuutenne. Ensi kaupunki-pahasessa, johon tullaan, hyyräämme totta jumaliste raastuvan salin ja näytämme miekkailu-kohtauksen Richard kolmannesta ja palkonki-kohtauksen Romeosta ja Juliasta. Mitäs siihen sanot, herra rappio-kuningas?"

"Annetaan mennä. Minä suostun kaikkeen, josta heruu rahaa, Bilgewater; mutta minä totta puhuen en ole suuresti perehtynyt tuommosiin teaterihommiin enkä juur ole paljon nähnytkään siltä alalta. Minä tietysti viel' olin tuskin muuta kuin pieni paitaressu, kun pappa niitä ennen puuhaili siellä kotona hovissa. Luulekko että minä voin sit' oppia?"

"Se menee kuin voideltu, sinä kunnon vanha kuninkaan alku."

"No, hyvä. Minä oikein ikävöin jotain uutta. Ryhdytään juoneen vaikka heti."

No, herttua heti paikalla kertomaan hälle, mikä värkki Romeo oli ja mikä Julia oli, ja kaikista heidän metkuistaan; ja sitten hän sanoi, että hän ruukkasi olla Romeona, niin että kuningas sais olla Juliana.

"Mutta kuules nyt, herttua", sanoo siihen kuningas, "jos Julia oli tuommonen nuori tyttö hattara, niin minä pelkään, ett'ei hänelle oikein sovi tämä paljas päälakeni ja valkonen partani."

"Ole huoleti — nämä pikku-kaupungin poroporvarit eivät ymmärrä siitä rahtuakaan. Ja sitä paitse, niin tulethan tietysti olemaan puvussa, ja se kääntää heidän silmänsä aivan nurin. Julia istuu palkongilla ihastellen kuuvaloa ennen maata-menoaan, ja hän on puettuna tärkättyyn valkoseen alushameeseen ja rynkättyyn yömyssyyn. Täss' on mulla puvut noihin rooleihin."

Hän haalasi framille laukustaan pari kolme kummallista nuttua kartiinivaatteesta ja sanoi, että n'oli Richard kolmannen ja sen toisen junkkarin asepuvut, ja sitten veti hän siitä vielä pitkän valkosen yöpaidan ja varsin fiinin rynkätyn yömyssyn. Nyt tyyntyi kuningas ja näytti iloiselta; ja herttua otti kirjansa ja rupes lukemaan noita rooleja hirveän komealla tavalla, huiskuttaen käsivarsillaan ja polkien maata ja viskellen päätään ja korskuen kuin hevonen, näyttääkseen miten näitä rooleja piti ihmisille kuvata. Sitten hän antoi kirjan kuninkaalle sanoen, että hänen heti piti ruveta oppimaan rooliansa.

Siell' oli pikkanen kujakauppala, noin neljä virstaa alempana, poukamassa; ja puolisen jälkeen sanoi herttua nyt keksineensä keinon, miten voitais matkustaa päivälläkin ilman mitään vaaraa Jimin puolesta; ja hän lupas mennä sinne hankkimaan mitä tarvittais. Kuningas sanoi menevänsä mukaan, katsoakseen eikö sieltä lähtis hällekkin jotain tienestiä. Ja koska kaffimme oli lopussa, meinasi Jim, että minäkin voisin mennä heidän kanssaan ja ostaa vähäsen.

Tultuamme perille, ei näkynyt siellä mitään ihmisiä liikkeellä; kadut oli typö tyhjinä, kaikki kuollutta ja hiljaa kuin sunnuntaina. Viimein näimme me sairaan neekerin, joka hautoi itseään päivänpaisteessa muutamalla takapihalla, ja hän sanoi, että kaikki ihmiset, jotk'eivät olleet liian nuoria tai liian kipeitä tai liian vanhoja, olivat lähteneet muutamaan raamatunselitykseen, jota pidettiin kolmisen virstaa poispäin metsässä. Kuningas kysyi tietä sinne ja sanoi aikovansa koittaa, eikö siell'olis hälle jotain tekemistä, ja minä saisin tulla mukaan, jos mua halutti.

Herttua puolestaan sanoi vain hakevansa jotain kirjapainoa. Ja jo löysimmekin semmoisen; s'oli muutaman nikkariverstaan yläpuolella — nikkarit ja latojat ja painajat olit kaikki menneet tuonne kokoukseen, jättäen ovet seppo selälleen. Siell' oli kovin roskaista ja huiskinhaiskista, seinät täynnä mustepilkkuja ja kaikellaisia kuulutuksia, joiss' oli karanneiden neekerien ja hevosten kuvia, ja muuta romua. Herttua riisui takin päältään ja sanoi: "hyvä, nyt mulla on mitä tarvitsen." Ja sitten lähdettiin kuningas ja minä patikoimaan raamatunselitykseen.

Meiltä meni noin puoli tuntia sinne, ja hiki valui virtana pitkin nahkaamme, sillä olipa hirveän kuuma päivä. Siell' oli ainakin tuhat ihmistä ko'olla, koko seutukunnasta — viidenkolmatta virstan päästä. Metsä oli täynnä kärryjä ja hevosia liekassa melkein joka puusta; huiskuttivat häntäänsä kiivaasti, pitääkseen kärpäsiä kurissa. Siell' oli puiden välissä koko joukko avonaisia vajoja, joiden kattona oli havuoksat, ja niissä myytiin limonaatia ja piparkakkuja ja arpuuseja ja maistähkiä ja muuta senkaltaista.

Saarnat pidettiin samallaisten katosten alla; nämä olit vain isommat ja täynnä ihmisiä. Penkit oli tehty kahtia halaistuista hirsistä, joiden pyöreään parkkipuoleen oli porattu reiät seipäistä tehtyjä jalkoja varten; mitään selkänojaa niissä tietysti ei ollut. Saarnamies seisoi korkealla lavalla vajan toisessa päässä. Naisilla oli päässä rookat, ja muutamat heistä oli puettuna kotikutoisiin puolivilla-leninkeihin, toiset pumpulivaatteisiin ja jotkut nuoremmat kattuunihameisiin. Osa nuoria miehiä oli avojaloin, ja muutamilla lapsilla ei ollut muuta yllään kuin hurstipaita. Muutamat vanhemmat vaimot tikkasi sukkia, ja muutamat nuoret tytöt ja pojat kokivat kyllä panna suunsa kirkkosuuksi, mutt' iskivät kuitenkin alinomaa silmää toinen toisellen, muhahdellen makeasti salassa.

Ensi vajassa, johon me tultiin, kuningas ja minä, oli pappi juuri alkanut lukea virttä. Hän luki ääneensä kaks riviä erältään, ja sitten he kaikki veisaamaan sitä samaa; s'oli oikein juhlallista kuulla, kun heit' oli niin paljo ja kaikki veisasit niin kovaa kuin jaksoivat; sitten hän taas luki kaks riviä heille laulettavaksi — ja niin poispäin. Väki ikääskuin heräsi yhä enemmän ja lauloi yhä kovempaa; ja lopulta alkoi toiset ähkyä ja voihkaa, toiset huutaa ja ulvoa ilosta. Sitten alkoi pappi saarnata, ja se ei ollut mitään leikintekoa, sen mä sanon; hän karkasi lavan toisesta päästä toiseen, eestakasin kuin hätääntynyt hevonen, ja sitten hän kallistui eteenpäin lavan aidan yli — alinomaa huitoen käsivarsillaan ja huiskutellen koko ruumistaan ja ampuen ulos joka sanansa että paukkui; ja aina tavantakaa nosteli hän raamattuansa ravistellen sitä vihaisesti ja huusi: "Tämä on vaskikäärme erämaassa! Katsokaa sitä, te viheliäiset, ja eläkää!" Ja väkijoukko huusi: "Kunniaa! kunniaa! — A-aa-men!" Ja niin hän jauhoi jauhamistaan, ja väki ähkyi ja puhkui ja itki voimainsa takaa ja huusi aamentansa, — tällä viisin:

"Oi, tulkaa murheellisten penkille! tulkaa te synninorjat! (aamen!) tulkaa, te sairaat ja kärsiväiset! (aamen!) tulkaa, te rammat ja raajarikot ja sokeat! (aamen!) tulkaa, te köyhät ja tarvitsevaiset, jotk' ootte vajonneet kurjuuteen ja häpeään! (aa-aa-men!) tulkaa, te saastaiset, uupuneet ja synnillä raskautetut! — tulkaa murtuneella hengellä! tulkaa särkyneellä sydämmellä! tulkaa repaleissanne ja synnissänne ja liassanne! elämän vesi, joka puhdistaa synnistä, on vapaa kaikille, taivaan portti on avoinna ja seisoo seppo selällään — oi, astukaa sisään ja ottakaa vastaan rauha sieluillenne!" (aa-aa-men! kunniaa! Kunniaa! halleluijaa!)

Ja niin poispäin. Viimein ei enää voinut ollenkaan kuulla mitä pappi sanoi, kun he huusit ja parkuivat niin hirveästi. Toinen toisensa perästä joukosta nousi ylös ja tunkeutui kynsin hampain murheellisten penkille, kyynelten tulviessa pitkin poskiaan; ja kun kaikki murheelliset olit tulleet etummaisille penkeille ja sulloutuneet siinä yhteen läjään, niin he kaikki laulamaan ja ulvomaan ja viskautumaan alas nurmelle kuin hullut.

No, mitäs ollakkaan! Kuningas porhalsi sinne myöskin ja rupes heti huutamaan tuikeammin kuin kukaan muu; ja yhtäkkiä karkasi hän ylös lavalle, ja pappi pyysi hänen lausua pari sanaa seurakunnalle, ja hän oli heti valmis. Hän sanoi olevansa merirosvo — oli ollut merirosvo jo kolmekymmentä vuotta Intian valtamerellä mukamas, ja hänen joukkonsa oli melkosesti vähentynyt viime keväänä eräässä tappelussa, ja siksi oli hän tullut kotiin värvätäkseen lisää väkeä, sanoi hän; mutta hän kiitti nyt Jumalaa mukamas, koska hältä viime yönä oli varastettu kaikki rahat, niin että hänen vastikään oli täytynyt mennä maihin höyrylaivasta, jossa hän oli matkustanut mukamas, ja tulla tänne ilman penniäkään taskussaan; ja s'oli siunatuin hetki koko hänen elämässään, sanoi hän, koska hänestä tässä kokouksessa oli tullut ihka uusi ihminen mukamas ja hän nyt oli onnellinen ens kertaa eläissään; ja niin köyhä kuin olikin, niin oli hän päättänyt heti paikalla lähteä matkaan takasin Intian Valtamerelle, jossa hän aikoi käyttää loput elämästään kääntääkseen ne muut merirosvot parannuksen tielle; ja tähän toimeen hän kykenis paremmin kuin kukaan muu mukamas, koska hän tietysti hyvin tunsi kaikki merirosvot sillä merellä; ja vaikka hältä menis kauvan aikaa päästäkseen sinne, ilman rahatta kun oli tykkänään, niin hän kuitenki kerran tulis perille, ja joka kerta kuin hän sitten kääntäisi jonkun rosvon, sanois hän: "Älä kiitä minua, älä lue sitä minulle ansioksi, vaan kiitä rakkaita veljiä ja sisaria Pokevillen raamatunselityksessä, noita ihmiskunnan ystäviä ja hyväntekijöitä, ja kiitä erittäinkin sitä rakasta sielunpaimenta siellä, tuota parasta ystävää, mitä koskaan millään merirosvolla on ollut!"

Ja siinä hän sitten puhkes itkemään ulvomaan, ja koko seurakunta teki samoin. Samassa huusi sieltä joku: "kerätään hälle matkarahaa, kerätään, hyvät veljet ja sisaret!" No, puoli tusinaa heistä ryntäs heti ylös sitä tekemään, mutta sitten taas joku huusi: "Antaa hänen itse kiertää hatulla!" Sitä samaa sanoi pappikin ja kaikki muut.

No, kuningas hän kiertämään joukossa, vanha hattunsa kourassa; ja hän pyyhki silmännurkkiaan ja siunasi näitä ihmisiä ja ylisti heitä ja kiitti heitä siitä kun olivat hyviä noille köyhille merirosvoille siellä kaukana merellä; ja aina tavantakaa nousi paikaltaan joku kaunis tyttö, kyyneleet valuen pitkin poskiaan, ja astui hänen luokseen ja pyysi saada suudella häntä muistoksi, ja kernaasti hän suostui, ja muutamia heistä suuteli hän viis kuus kertaa yhteen mittaan — ja häntä pyydettiin jäämään heidän luokseen viikkokaudeksi, ja jokainen kutsui häntä asumaan heidän kodeissansa sanoen, että pitäisit sitä suurena kunniana; mutta hän sanoi, että kun tämä oli viimeinen kokouspäivä, niin hänestä ei enää olis mitään hyötyä täällä; ja sitä paitse hän ei saanut mitään rauhaa mukamas, ennenkun oli lähtenyt matkaan Intian merelle kääntämään merirosvoja.

Kun me tultiin takasin lautalle ja hän laski rahat, saatiin me nähdä, että kolehti oli tuottanut koko kaheksankymmentäseitsemän dollaria ja seitsemänkymmentäviis centtiä. Sen ohessa oli herra majesteetti tuonut mukanaan kolmenkannun-lekkerin viinaa, jonka hän löysi eräiden kärryjen alta kotimatkallamme metsän läpi. Hän sanoikin, että se päivä oli paras mitä hällä vielä tähän asti oli ollut lähetysammatin alalla; ja s'oli selvää, meinasi hän, että pakanat eivät vedä vertoja merirosvoille, kun tahdotaan lähetysystäviä hellittämään kukkaronnauhojaan.

Herttua puolestaan tykkäsi tehneensä hyvän affäärin, mutta nähdessään mikä saalis kuninkaalla oli muassaan, näkyi hän vähän nolostuvan. Hän oli siellä kirjapainossa, kaikkein ollessa poissa, latonut ja painanut talonpojille, joita siell' oli käynyt, pari kuulutusta varastetuista hevosista ja ottanut heiltä vastaan maksun, neljä dollaria. Sen ohessa oli hän ottanut vastaan ilmotuksia kymmenen dollarin, arvosta, jotka oli painettavat sanomalehteen ja joiden hinnan hän alensi neljään dollariin, jos he maksaisivat heti etukäteen — ja he maksoivat. Lehden tilaushinta oli kaks dollaria vuodelta, mutta hän otti vastaan kolme tilausta ja laski hinnan puoleen dollariin kultakin sillä ehdolla, että he maksaisit heti etukäteen; he tahtoivat maksaa perunoilla ja nauriilla, kuten tavallista, mutta hän sanoi, että hän vastikään oli vastaanottanut liikkeen ja laskenut hinnat niin alhaalle kuin suinkin mahdollista ja sentähden tahtoi ja tarvitsi selvää rahaa kassaansa. Viimein hän latoi pienen runo-pätkän, jonka hän itse oli keksinyt aivan omasta päästään — koko kolme värssyä — hyvin suloista ja surullista kaikki tyyni — ne alkoivat näin: "jaa, murjo, kylmä maailma, tään rinnan riutuneen" — ja hän jätti runon aivan valmiiksi ladottuna sanomalehteä varten eikä ottanut mitään vaivastaan. No, kaikkiaan oli hän niittänyt yheksän ja puoli dollaria, ja hän meinasi, että ne myös olit rehellisesti ansaittua rahaa.

Sitten näytti hän meille toisen pikku kapineen, jonka hän myös oli painanut — ottamatta siitä mitään maksua, se kun nyt oli meitä varten. S'oli tuommonen tavallinen kuulutus, jossa ensiksi oli karanneen neekerin kuva, joka kantoi nyyttyä kepin päässä olallaan, ja alla seisoi: "200 dollarin palkinto"; ja sitten tuli luettavana kertomus Jimistä, ihan säntilleen sopiva häneen tukasta varpaaseen; ja siinä sanottiin myös, että hän oli karannut St. Jaques'in maatilalta, joka mukamas oli viiskymmentä virstaa eteläänpäin New Orleansista, viime talvena ja luultavasti lähtenyt pohjoseen päin; ja se, joka ottais hänet kiinni ja toimittais hänet takasin, sais sen palkinnon ja kaikki kulungit sitä paitse.

"Ja nyt", sanoi herttua, "voidaan me tästä lähin matkustaa päivätkin, jos meidän lystää. Kun näemme jonkun tulevan, sidomme vain Jimin kädet ja jalat köydenpätkällä ja pistämme hänet mökkiin, ja sitten näytämme tämän kuulutuksen ja sanomme, että me otimme hänet kiinni yläjoella; ja kun me oltiin liian köyhiä matkustaaksemme höyrylaivassa, niin saimme me tämän lautan velaksi ystäviltä ja ollaan me nyt matkalla sinne etelään saadaksemme palkinnon. Tosin näyttäis se komeammalta, jos Jim olis oikein käsiraudoissa ja kolisevissa kahleissa, mutta se taas ei oikein sopis siihen juttuun, että me ollaan niin köyhiä. Ei siis nyt mitään ylöllisyyttä, hyvät herrat, vaan tytykäämme köydenpätkään. Sopusointu ennen kaikkea, kuten me sanotaan näyttämöllä." Me tykättiin kaikki, että herttua oli turkkasen terävä mies, ja nyt ei enää voinut olla mitään hätää, vaikka me kulettais päivälläkin. Ja me toivottiin päästä niin kauvas sinä yönä, ett'ei meille tulis mitään selkkausta sen sotkun tähden, jonka herttua oli saattanut aikaan siellä kirjapainossa ja joka varmaankin synnyttäis koko joukon melua tuossa pienessä kujakauppalassa — sitten voitais me matkustaa herroiksi, miten mielemme teki.

Me maattiin paikallamme ja oltiin hiljaa kello kymmeneen asti; mutta silloin lähdettiin me lauttoinemme matkaan ja pyrittiin poispäin niin hyvää vauhtia kuin päästiin; ja lyhtyä emme sytyttäneet ennenkun oltiin kylliks kaukana kaupungin näkyvistä.

Kun Jim kello neljän aikaan aamulla herätti minut vahtiin, sanoi hän:

"Kuules, Huck, luulekko sä että me saaraan enemmän kuninkaita vieraiksi tällä matkalla?"

"En, sitä min' en usko."

"No, s'olis hyvä se", sanoi hän. "Käyhän vielä laatuun yks tai pari, mutta siin'on jo aivan kylliks. Tämä tässä on nyt sikapäissään, ja herttua ei oo paljo paremmassa tilassa hänkään."

Jim kertoi myös koittaneensa saada kuningasta puhumaan vähän Franskan kieltä, jotta hän olis saanut kuulla millaiselta se soi; mutta hänen majesteettinsa sanoi olleensa niin kauvan tässä maassa ja kokeneensa niin kovia, ett' oli kokonaan unohtanut lapsuutensa kielen.

Yhdeskolmatta luku.

Aurinko oli jo noussut sinä aamuna, mutta me jatkettiin kuitenkin matkaa, huolimatta käydä maihin niinkuin ennen. Kuningas ja herttua ryömivät ulos suojasta, ja hyvin he näyttivät ränstyneiltä; mutta hypättyään jokeen ja uituaan pikkusen, reipastuivat he jotakuinkin. Aamiaisen jälkeen istui kuningas lautannurkkaan ja veti saappaat jalastaan ja kääri ylös housunsäärensä ja antoi hauskuudekseen jalkansa roikkua joessa; sitten sytytti hän piippunsa ja rupes pänttäämään päähänsä Romeotansa ja Juliaansa. Kun hän oli oppinut tuon roolin joltisestikin ulkoa, rupes hän ja herttua harjottelemaan sitä yhdessä. Herttua sai opettaa hälle moneen kertaan, miten jokainen sana oli lausuttava, miten piti huoata ja pusertaa kättä sydämmelle, ja muita mokomia temppuja; ja hetken päästä sanoi hän, että kuninkaalta jo rupes sujumaan teateritoimi aika hyvin; "mutta", sanoi herttua, "ei toki saa tuolla tavoin ulvoa: Romeo! — aivan kuin lautapää härkä; Sun täytyy lausua se lempeästi ja arasti ja suloisesti, näin — Ro-o-o-meo! silloin se vetelee; Juliahan on kaunis ja hentonen nuori tyttö, hänen ei sovi mylviä kuin sonni."

No, sitten ottivat he framille pari pitkää miekkaa, jotka herttua oli veistänyt tammenriu'uista; ja he rupesit harjottamaan miekkailemista — ja herttua sanoi olevansa Richard kolmas; ja s'oli oikein muhkeaa, kun he löylyttivät toinen toistaan ja hyppivät ympäri lautalla kuin tappelevat koirat. Mutta viimein kompastui kuningas ja putos jokeen, ja silloin he päättivät levähtää vähän aikaa ja istuivat pakinoimaan kaikellaisista seikkailuista ja sotkuista, joita heillä ennen aikaan oli ollut tällä joella.

Puolipäivän jälkeen herttua sanoi:

"Kuules, Capet, meillä pitää olla oikein ensimmäisen luokan näytäntö, niin että, nähdäkseni, täytyy saada vähän lisää ohjelmaan. Kun meitä huudetaan esille, pitää ainakin olla jotain ekstraa, jolla me vastataan kättentaputuksiin."

"Mitä se ekstra on?" kysyi kuningas.

"Jotain kaupan päälle. Minä luulen että minä puolestani tanssin Ylänkömaan saapaspolskaa tai jotain semmoista; ja sinä — sinä — niinpä kyllä — sinä voit lausua Hamletin monoloogin."

"Hamletin mitä laijia?"

"Hamletin monoloogin, tien mä; paras palanen koko Shakespearessä. Ooh, s'on ihanaa, kerrassaan suurenmoista! He taputtavat aina käsiään kuin riivatut. Mulla ei ole sitä kirjassa — mull'on, jumala paratkoon, ainoastaan yks nidos — mutta minä kenties voin paikata sen kokoon muistista. Älkääppäs hätäilkö; kunhan pasteerailen tässä hetken aikaa, kenties sukeltaa se ylös muistini pimeästä kellarista."

Hän rupes marssimaan eestakasin lautalla, vahvasti miettien ja tuon tuostakin rypistellen otsaansa kovasti; välistä veti hän myös kulmakarvansa korkealle ylös; sitten paiskasi hän kämmenellään päähänsä ja ikääskuin horjahti takaperin ja puhkui raskaasti; sitten huokasi hän surkeasti ja sitten näytti jo siltä, kuin hän olis aikonut puheta poraamaan. Sit' oli oikein liikuttava katsella. Yht'äkkiä sai hän sitten tolkkua asiasta. Ja hän sanoi, että meidän nyt piti tarkasti kuunnella. Hän asettui erinomattain juhlalliseen tällinkiin, huitoen käsillään ilmassa; toinen jalka oli lykättynä ikääskuin pöngäksi eteenpäin ja pää painui kallelleen taakseppäin, niin että silmät tuijottivat taivaaseen; ja sitten hän puhuessaan alkoi huutaa ja kiljua ja purra hammasta ja pullistaa poskiansa, niin että s'oli oikein hirvittävää; enkä minä koskaan ole nähnyt niin muhkeaa teateripeliä. Tällainen oli se puhe, jonka hän piti — minä opin sen varsin pian ulkoa samassa kuin hän pänttäsi sitä päähän kuninkaalle:

Ollako vai ei, kas sepä vasta kysymys,
Vai käydä miekkaan tuskain tulvaa vastaan,
Kun metsä Birnamin jo ryntää Duncinanin linnaan?
Ken silloin kärsis ajan ilkkua ja vitsaa?
Oi, myrkky hänest' ennen aikaa lopun tehnyt on!
Sä saita! kaikki joit, et pientä tilkkaa mulle suonut!
Täss' on mun puukkoni! Se janoo verta kunnottoman pispan
Ja ell'ei se sitä saa, niin kuolee se janohon!
No, sano tervetulleeks outo vieras Horatio.
Taivaassa ja maas' on paljon,
Jot' ei voi uneksia tietoviisaat.
O, terve, terve, toivorikas onnetar!
Min' olen isäs henki, tuomittu ajaks öisin kulkemaan
Ja päivät paastomahan valkeassa.
Ylevä Caesar kuoli, maaksi muuttui,
Ja reiän tukkeeks tuulta vastaan juuttui;
Hän, joka säikähdytti maailmaa,
Nyt talven myrskyjä saa vastustaa.
Vait, syrjään! Tuossa tulee kuningas!
Tuokaa tänne hevonen, tuokaahan hevonen!
Koko valtakuntani mä annan hevosesta!
Tää seura tässä tietää, ja kai tekin
Olette kuulleet, että raskas synkkyys
Käsittää mieltäni.
Mut sit' ei Hamlet tee, sen kieltää Hamlet.
Ken siis sen tekee? Hulluus. Sillä
Niin kurjaa kohtalot' ei kuultu konsa
Kuin Julian ja hänen Romeonsa.
Horatio, mä kuolen, tuo tuima myrkky
Salpaa hengen multa.
Lähettiläit' en enää kuulla ehdi,
Mut Fortimbras, sen ennustan, saa kruunun.
Pikarit laske pöydälle. Jos Hamlet
Ens iskulla tai toisell' oikein osaa,
Tai kolmannella kerrall' iskuun vastaa,
Niin kaikki tornin tykit laukaiskaa;
Kuningas juopi muistoks Hamletin.
Kuin katse häll' on viekkaan publikaanin!
Mä vihaan hänt', ett' on hän kristitty,
Enemmän toki siit', ett' ilmaiseks hän
Sulasta tyhmyydestä lainoja antaa,
Vähentäin sillä korkomäärän meiltä.
Kuuletteko, Shylock? Mit' on tässä?
Kuva ihanan Portian! Oi, liikkuuko sen silmät?
Signor Antonio, usein, monta kertaa
Olette haukkunut mua Rialtossa
Rahoistani ja koroistani.
Sanoitte pakanaks mua, verikoiraks
Ja sukumekolleni syljitten,
Vaan sen vuoks että omaani mä käytän.
En moista sekavimmaa ole nähnyt,
Niin hurjaa, outoa ja hajanaista,
Kuin kadulla tuon koiran Juutalaisen.
Jalompaa ylimyst' ei päällä maan.
Se mies hänt yksin kiintää maailmaan!
Hiljaa! Eikö tule tuoss' Ofeelia?
Mene — äl' aukase ne raskaat marmorkidat,
Vaan mene luostariin! — Mene!

No, ukko kuningas tykkäs että s'oli turkkasen kaunis puhe, eikä aikaakaan, niin hän osas sen ulkoa alusta loppuun. Näytti siltä, kuin hän oikein olis ollut luotuna sitä varten; ja kun hän oikein oli päässyt vauhtiin ja ikääskuin pillastunut, rehki ja rehenteli hän sitä saarnatessaan ja keikaili ja pöyhisteli ja potki taakseppäin kuin korskuva hevonen. S'oli oikein komeaa.

Niin pian kuin matkallamme sopi, kävi herttua painattamassa koko joukon kuulutuksia eli "afissejä"; ja sitten oli parina kolmena päivänä uivalla lautallamme oikein markkinaelämää, kun he miekkailivat yhteen mittaan ja äkseerasit noita teateritemppujaan. Eräänä aamuna, kun me jo oltiin hyvän matkaa Arkansasin Valtion sisäpuolella, tuli näkyviimme pikkunen kujakauppala[10] syvän lahden perukassa. Me laskettiin lauttoinemme maihin kappaleen matkaa sen yläpuolella, muutaman pienen joen suuhun, jok' oli niin sypressipuiden peitossa, että se melkein oli tunnelin kaltainen; sitten astuttiin me kaikki, pait ei Jimiä, kanootiin ja melottiin kaupunkiin urkkiaksemme, maksaisko vaivaa ruveta antamaan näytäntöä siellä.

Me onnistuttiin sillä kertaa vallan hyvin; siell' oli näet muuan sirkkus-seura, jonka piti esiintyä samana iltapäivänä, ja maalaiskansaa alkoi jo tulla kylään, muutamat ratsahin, toiset kaikellaisilla vanhoilla ränstyneillä ajopelillä. Sirkkus-ihmiset aikoivat lähteä tiehensä illalla, niin että meille sopi hyvin näyttää taitoamme perästäpäin, kun ihmiset viel' oli koolla. Herttua meni ja hyyräsi raastuvan salin, ja me alettiin liisteröidä afissejämme talojen nurkkiin. Tämmöisiä ne olit:

SUURI SHAKESPEARE-NÄYTÄNTÖ!!!

Ihmeellinen viehätysvoima! Ainoastaan tämä ainoa kerta!

Maailman mainiot näyttelijät

David Garrick, nuorempi, Drury Lane Teaterista Lontoossa,
ja
Edmund Kean, vanhempi, Kuninkaallisesta Haymarket Teaterista,
Whitechapelista, Pudding Lanesta, Piccadillystä, Lontoosta,
sekä Euroopan kaikista hoviteatereista,
antavat tän' iltana
Shakespearen kunniaksi ja muistoksi
Juhlanäytännön,
jossa esitetään

1. Maailman-mainio palkongi-kohtaus hirvittävästä murhenäytelmästä

ROMEO JA JULIA!!!

Henkilöt: Romeo — Herra Garrick.
Julia — Herra Kean.

Ynnä seuran kaikki jäsenet!

Huom.! Uudet puvut, uudet koristukset, uudet näyttämölaitokset!

2. Jännittävä, suurenmoinen, pöyristyttävä Miekkailukohtaus Kauheasta näytelmästä

RICHARD III!!!

Henkilöt: Richard III. . . Herra Garrick.
Richmond . . . . Herra Kean.

3. (Useiden pyynnöstä.)

HAMLETIN KUOLEMATON MONOLOOGI!!

Esittää mainehikas Herra Kean,
Joka tässä roolissa on myrskyisellä menestyksellä esiintynyt
300 iltaa peräksyttäin Pariisissa!!!

Huom! Sen johdosta, että herrat Garrick ja Kean ovat sitoutuneet piakkoin esiintymään Euroopan etevimmissä Hoviteatereissa, annetaan

Ainoastaan tämä ainoa näytäntö!

Sisäänpääsymaksu 25 centtiä. Lapset ja palvelusväki 10 centtiä.

Sitten me mentiin pasteerailemaan pitkin kaupunkia. S'oli tuskin muuta kuin harakanpesä. Sekä kauppapuodit että muut talot olit melkein kauttaaltaan vanhoja ränstyneitä puuhökkeleitä, jotk'eivät koskaan liene maalia nähneet; ne ei olleet ees maassa kiinni, vaan seisoivat, aivan kuin tuulentuvat ilmassa, kolmen neljän jalan korkuisten paalujen päällä, jott'ei vesi pääsis sisään tulvan aikana. Talojen ympärillä oli tavallisesti pienet puutarhat, mutta he eivät näkyneet viljelevän niissä muuta kuin rikkaruohoa ja päivänkukkia ja tunkioita ja vanhoja kenkäräjiä ja rikottuja pulloja ja vaaterepaleita ja muuta romua ja roskaa. Aidat eli taketit niiden ympäri oli kokoon-pantu kaikenkaltaisista erillaisista riu'uista ja laudanpalasista, joit' oli naulattu kiinni milloin mitäkin, ja ne kallistuivat sekä sinne että tänne; ja niiss' oli portit, jotka melkein kaikkialla riippuivat kiinni ainoastaan yhdestä saranasta - ja se päälle päätteeksi tavallisesti oli nahasta. Muutamat taketit oli olleet valkomaalissa kerran maailmassa, — herttua arveli Kristofferi Kolompuksen aikaan. Enimmäkseen näkyivät siat asustelevan näissä puutarhoissa, ja paikka paikoin olivat ihmiset ajamassa niitä ulos.

Kaikki kauppapuodit oli yhdellä kadulla. Niiden edustalla oli valkoset telttikatot, ja niihin tankoihin, jotka kannattivat näitä kattoja, ruukkasi maalaisväki sitoa hevosensa. Telttikattojen alla oli tyhjiä pakkalaatikoita, ja näiden päällä istui päivät pitkin kaikellaisia jätkiä roikkuen, jotka eivät tehneet tämän taivaallista; pureksivat tupakkamälliä vain ja haukottelit ja syleksivät ja oikoilivat laiskoja raajojaan — mokomaakin mustalaisjoukkoa! Heillä oli useimmilla päässä keltaset olkihatut, suuria kun sateenvarjot, mutta mitään takkia heillä ei ollut eikä liiviäkään. He puhuttelit kaikki toinen toistaan ristimänimellä — Bill ja Buck ja Hank ja Joe ja Andy — ja puhuivat vitkalleen ja vähän nenästä ja käyttivät runsaasti kiroussanoja. Sitä pait seisoi siellä yks retkale melkein kutakin telttatankoa kohden, syhyttäen selkäänsä sitä vastaan, ja hän piti melkein aina käsiään housuntaskuissa, pait milloin hän veti ne ulos leikatakseen itselleen tai lainatakseen toiselta tupakkamällin. Jos rupes kuulemaan heidän puhettansa, niin oli tämä melkein aina yhtä ja samaa, näin:

"Annappa mulle mälli, Hank."

"Mahotonta — mullei oo ennää muuta ku yks. Pyyähän Billiltä."

Kenties antoi Bill hälle mällin; kenties hänkin valehteli sanoen, ett'ei hällä mitään ollut. Muutamilla noista jätkistä ei koskaan ole penniäkään, eikä edes tupakkamälliä, joka olis heidän omaansa. He lainaavat kaikki tarpeensa — sanovat toverille: "Kuules, Jack, lainaappas mulle mälli, min' annoin vastikään viimeiseni Ben Thompsonille" — minkä hän tietysti valehtelee; mutta Jack kyllä tietää, kenen kanssa hän on tekemisissä, ja vastaa:

"Vai niin, vai sinäkö annoit hälle mällin? Sisares kissan isoäiti sen antoi, kuuleks. Maksa mulle takasin kaikki ne mällit, ku jo oot saanu multa lainaks, Lafe Buckner, niin kenties lainaan sulle uuestaan kaks tynnöriä, saatpa ne päälle päätteeks ilman inträssittä."

"No, mutta mitä saakelia! oonhan mä sulle maksanu takasin."

"Niin, oothan sä — koko kuus mälliä. Sinä lainasit puotitupakkaa ja maksoit takasin neekerinkalloilla."

Puotitupakka on tavallista purutupakkaa mustana, rasvaisena rullana, mutta nämä junkkarit pureksivat enimmäkseen vain kierrettyjä luonnollisia lehtiä. Kun he lainaavat mällin, niin he tavallisesti eivät leikkaa sitä irti veitsellä, vaan iskevät siihen hampaansa ja vetävät sitten käsillään rullasta, kunnes mälli lohkee — ja silloin sattuu usein, että tupakan omistaja katselee hyvin surumielisesti jäännöstä, jonka hän saa takasin, ja sanoo ivallisesti:

"Kuules nyt, anna mulle mälli ja piä sinä rulla."

Kaikki kadut ja kujat olit paljasta mutaa, ei mitään muuta kuin mutaa — ja tämä muta oli paksua ja mustaa kuin terva, ja kaikkialla oli sitä parin kolmen tuuman syvältä, mutta paikka paikoin lähes yhden jalan. Röhkiviä sikoja lönkytti joka taholla. Kesken kaikkia tuli rapanahkainen emäsika porsasparvineen nahjustaen pitkin katua ja kallistui kyljelleen keskelle tietä, niin että ihmisten täytyi kiertää sen ympäri, ja siinä se makasi ojennellen raajojaan ja ummistaen silmänsä ja liipotellen korviansa, kaikkein porsasten sitä itarasti imiessä ja sen itsensä näyttäessä tyytyväiseltä kuin olis sille maksettu siitä päiväpalkkaa. Ja silloin huusi joku jätkä: "Vuss tuonne, Musti, vuss! vuss!" ja pois karkasi imisä kirkuen hirveästi, koira tai pari riippuen kummastakin korvasta ja kolme neljä tusinaa kintereissä. Silloinkos tuli eloa jätkiin! He kohousivat varpailleen ja katsoivat tuota jahtia jännistynein naamoin ja nauroivat sitä ja oikein nauttivat melusta. Sitten he jälleen vaipuivat tavalliseen tylsyyteensä, kunnes siellä syntyi joku koirainkähäkkä tai muuta senkaltaista. Ei mikään saanut heitä niin hereille ja niin ihastuksiin kuin koiraintappelu — pait kenties se, kun kaadettiin petroolia kulkukoiran karvoihin ja sytytettiin se palamaan tai kun sidottiin läkkikastrulli semmoisen raukan hännänpäähän ja annettiin sen juosta kunnes kaatui kuoliaana maahan.

Joen puoleisessa kaupungin laidassa pistivät muutamat talot takapuolineen jyrkän rannan yli ulos joelle, ja ne olit kovasti koukistuneet ja mutkistuneet ja joka hetki romahtamaisillaan alas. Niistä oli ihmiset muuttanut pois. Toisista taasen oli virta syönyt jonkun nurkan alustan, joka sitten riippui ilmassa veden yllä; ja niissä asui vielä ihmisiä, mutta s'oli vaarallista, sillä millä hetkellä hyvänsä voi koko talon pituinen kaistale maata luhistua kerrassaan irti. Toisinaan saattoi lohjeta neljäsosa virstan levyinen rantavyöhyke ja vähitellen mureta jokeen yhden kesän kuluessa. Semmoiset kaupungit kuin tämä saavat alinomaa peräytyä taakseppäin, koska virta lakkaamatta jyrsii niiden alustaa.

Mitä pitemmälle päivää päästiin, sitä tiheämpään tuli kärryjä ja hevosia kaduille, ja yhä niitä vain oli tulossa lisää. Maalaisilla oli eväät muassa, ja he söivät niitä istuen ajopeleissään. Runsaasti juotiin myös viinaa, ja minä näin kolme tappelua. Yhtäkkiä huusi joku:

"Kas tuossa tulloo Boggs ukko! — tulloo kaupunkiin saa'akseen pikku kuukaushumalansa — kattokaas, pojat!"

Kaikki jätkät näkyi kovasti ihastuvan - luulin että h'olit tottuneet pitämään pilkkapeliä Boggs paran kanssa. Muuan heistä sanoi:

"Kenenkähän suolet hän aikoo panna höyrymään tällä kertaa? Jos hän olis passittanu hautaan kaikki ne, joita hän on uhannu viime parina kymmenenä vuonna, niin olis hän tällä haavaa kuulusa mies."

Toinen hyvä sanoi: "Kumpahan ukko rahjus uhkais minua; silloin ei tarvittis mun pelätä kuolemaa ainakaan tuhanteen vuoteen."

Samassa tuli Boggs ratsastaen täyttä nelistä hevosellaan ja ulvoen ja kiljuen kuin indiaani. Nyt hän karjui:

"Tie auki! Boggs on sotaretkellä, ja ruumisarkkujen hinta tulloo nousemaan."

Hän oli päissään ja horjui sinne tänne satulassaan. Kävi jo kuudetta kymmentä, ja hänen naamansa punotti kovasti. Kaikki huusivat häntä ja nauroivat ja haukkuivat häntä, ja hän haukkui heitä takasin ja sanoi: "Oottakkahan vain, kyllähän teiänkin vuoronne tulloo, te sikopaimenet, mutta mull'ei oo aikaa nyt, mull'on kiire — min'oon tullu kurjaan harakanpesäänne pannakseni vanhan översti Sherburnin suolet höyrymään; 'ens paistit, sitten lusikkaruoka', s'on minun sananlaskuni, se."

Nähtyään sattumalta siinä minutkin, ajoi hän täyttä laukkaa vastaani ja huusi:

"Mistä sin'oot, poika nulikka? Ookko valmis kuolemaan?"

Sitten hän ratsasti poispäin. Minä ikääskuin vähän pelästyin, mutta muuan mies sanoi:

"Älä oo milläskään. Hän ei tarkota mitään; on aina tolla viisin olevinaan, kun on pöhnässä. S'on siivoin vanha hupakko koko Arkansasissa, — ei tee kirpun pahaa kellekkään, ei selvänä eikä päissään."

Boggs ratsasti kaupungin isoimman puotitalon eteen ja painoi siinä alas päätään, nähdäkseen telttakaton alle, ja karjasi sitten:

"Tuuppas ulos luolastas, Sherburn! Tuu ulos ja katto naamaan miestä, jota oot puijannut petkuttanut. Tuus ulos nyt, niin saa'ahan huviksemme nähä kun suoles höyryy!"

Siihen malliin hän jatkoi hetken aikaa, viskaten Sherburnille silmiin kaikki haukkumanimet, mitkä sylky toi suuhun, ja koko katu oli täynnä ihmisiä — kuulemassa ja nauramassa ja meluamassa. Yht'äkkiä astui talosta ulos vanhanpuoleinen pulska mies — hän oli noin viidenkuudetta ijältään ja paremmasti puettu kuin kukaan muu tässä kaupungissa — ja väkijoukko väistyi syrjälle molemmin puolin, jättääkseen hälle tien auki. Hän katseli Boggsia hieman ja sanoi sitten hyvin tyyneesti ja hitaasti:

"Kuules nyt, mies. Min' olen kyllästynyt tähän; mutta minä kestän sitä kello yhteen asti. Kello yhteen asti, sanon mä, mutt'en kauvemmin; muista se. Jos sinä sitten vielä kertaakaan aukaset suus, minua herjatakses, niin syytä itseäs. Sinä voit paeta niin kauvas kuin tahdot, minä sinut sittenkin löydän. Tiedä se!"

Samassa kääntyi hän kantapäällään ja meni sisään jälleen. Väkijoukko oli käynyt hyvin vakavaksi; ei kukaan liikkunut paikaltaan eikä kukaan nauranut enään. Boggs ratsasti poispäin haukkuen Sherburnia suun täydeltä kadun päähän asti, ja pian hän palasi takasin ja asettui taaskin talon eteen ja jatkoi herjauksiaan. Joukko miehiä tunkeutui hänen ympärilleen, ja he kokivat saada häntä herkenemään, mutta turhaan, hän ei tahtonut; he sanoivat hälle, että kello oli neljännestä vailla yks ja että hänen nyt ainakin täytyi mennä kotiin — heti paikalla. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan. Hän vain noitui ja sadatteli tarmonsa takaa ja viskasi hattunsa kuraan ja ratsasti sen yli, ja sitten hän jälleen läimähytti hevostaan ja ajoi katua alaspäin, harmaat hiukset liehuen tuulessa. Toinen toisensa perästä koki houkutella häntä alas hevosen selästä, voidakseen salpata hänet sisään kunnes hän selvenis humalastaan; mutta kaikki turhaan — hänen piti kaikin mokomin laukata katua ylös taas haukkuakseen Sherburnia. Silloin huusi joku:

"Menkää hakemaan hänen tytärtään! Joutukaa, tuokaa tyttö tänne; toisinaan tottelee kurja mies häntä. Hän on ainoa, joka voi saa'a hänet järkiinsä."

Siin' oli joku, joka juoksi hakemaan tyttöä. Minä menin kappaleen matkaa katua alas ja jäin sinne seisomaan. Noin viiden tai kymmenen minuutin kuluttua tuli Boggs taasen — mutta nyt hän ei enään ollut ratsahin. Hän tuli hoiperrellen kadun poikki minua kohti; ja hän oli avopäin, ja kaksi hänen ystäväänsä piti häntä kainaloista ja joudutti hänen kulkuaan. Nyt hän oli hiljaa ja näytti levottomalta eikä enää vitkastellut tahallaan, vaan koki itsekkin pitää kiirettä minkä pystyi. Silloin huusi joku:

"Boggs!"

Minä katsoin sinneppäin, josta ääni kuului. S'oli översti Sherburnin ääni, ja hän seisoi jäykkänä keskellä katua, pistooli ojennetussa oikeassa kädessään — hän ei tähdännyt, vaan piti vain sen piipunsuuta suunnattuna ylöspäin taivasta kohden. Samassa hetkessä tuli nuori tyttö juosten sinneppäin, ja hänen kerallaan kaks miestä. Boggs ja ne miehet, jotka häntä taluttivat, kääntyivät hetkeksi kuulemaan, kuka häntä huusi, ja nähdessään pistoolin juoksivat miehet sivulle päin; mutta samassa laskeutui pistooli vitkalleen, suu suoraan Boggsia kohti ja molemmat hanat pänningissä. Boggs ojensi hätäisesti ylös molemmat kätensä ja huusi: "Herra Jumala! Älkää ampuko!" Pang! pamahti ensimmäinen laukaus, ja hän horjahti taakseppäin huitoen käsillään ilmassa — pang! pamahti toinen, ja hän keikahti takaperin maahan, raskaasti kuin kanki ja kädet hajallaan. Nuorelta tytöltä pääsi kimakka, surkea huuto, ja hän syöksähti siihen ja heittäytyi suulleen isänsä yli itkien ja oiottaen: "Voi, hän on hänet tappanut, hän on hänet tappanut!" Väkijoukko tunkeutui heidän ympärilleen — ja he tyrkkivät ja tuuppivat toinen toistaan, kurotellen niskojaan nähdäkseen paremmin, ja ne, jotka olit sisäpuolella, lykkäsit toisia taakseppäin ja huusivat: "Väistykää, väistykää! antakaa toki hänen hengittää, te tolvanat!"

Översti Sherburn viskasi pois pistoolinsa, kääntyi ympäri kantapäillään ja meni tiehensä, jäykkänä yhä kuin rautakanki.

He kantoivat Boggsin sisään pieneen apteekkiin, väkijoukon tukkiessa päälle yhä ja melkein koko kaupungin heitä saattaessa; ja minä tyyräsin sinne myöskin ja sain hyvän paikan ikkunan alla, josta voin nähdä kaikki tyyni. He laskivat hänet lattialle ja panivat ison Raamatun hänen päänsä alle, ja toisen Raamatun levittivät he avattuna hänen rintansa päälle — mutta ensiks repivät he auki hänen paitansa, ja minä näin selvästi reiän, josta toinen kuula oli mennyt sisään. Hän veti noin tusinan verran syviä, raskaita henkäyksiä, ja Raamattu hänen rinnallaan kohosi vähän ylöspäin hänen vetäessä henkeä sisään, mutta laskeutui taasen, kun hän puhalsi sitä ulos — ja sitten lepäsi hän aivan liikkumatta; hän oli kuollut. Sitten ottivat he pois siitä tytön ja lähtivät viemään häntä kotiin, mutta surkeasti hän itki ja oiotti. Hän oli ijältään noin kuudentoista ja turkkasen sievä ja soma katsella, mutta kovin kalpea ja pelästynyt.

No, hetken päästä koko kujakauppala oli paikalla, ja he ahdistivat ja tyrkkivät ja rutistivat siinä toisiaan aivan vimmatusti päästäkseen ikkunaan kurkistelemaan, mutta ne, jotka jo olit siinä, eivät tahtoneet väistyä, ja niinpä nuo takaa-tuuppijat alinomaa huusi: "No, ettekö te jo oo kattoneet kylliksi, senkin tolvanat siellä? Mikä oikeus teill'on seisoa siinä töllistämässä pitkin päivää ja estää muita kattamasta. Ikkuna on niin hyvin meiän kuin teiänkin. Korjakkaa siitä jo luunne, te retkaleet!"

Näytti jo siltä kuin olis tappelu ollut tulossa, ja koska minä en tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan, niin pujahin siitä tieheni. Kadut oli täynnä väkeä, ja kaikki olivat he kovasti innoissaan. Jokainen, jok' onnekseen oli nähnyt kun Boggs ammuttiin, ylpeili siitä ja kertoi kielevästi millä viisin se tapahtui, ja kertojan ympärillä tunkeili aina sakea joukko, kurotellen kaulojaan ja korvat pystyssä kuunnellen. Muuan pitkä roikale mieheksi, jolla myös oli pitkät hiukset ja iso valkea, pörröinen vilttihattu niskassa ja keppi kädessä, merkitsi sen paikan maassa, missä Boggs oli seisonut, ja samaten sen, missä Sherburn oli seisonut, ja ihmiset juoksivat hänen perästään paikasta toiseen kuin lampaat ja katsoivat kovasti innoissaan mitä hän teki, nyykyttäen tämän tästäkin päätään näyttääkseen, että mukamas ymmärsivät hänen selityksensä, ja kumartuen vähän, kädet reisillä, katsoakseen miten hän mittaili maata kepillään; ja sitten hän asettui, suorana ja jäykkänä, ihan samalle paikalle, jossa Sherburn oli seisonut, ja rypisteli kulmakarvojaan ankarasti ja veti hatun otsaansa ja huusi "Boggs!" julmalla äänellä; ja sitten hän ojensi keppinsä ikääskuin sillä ampuakseen ja sanoi "Pang!" — horjahti pari askelta takaperin, huusi taas "Pang!" ja keikahti kumoon kuin kanki. Kaikki, jotka omin silmin olit nähneet murhan, sanoivat, että hän näytti sitä mainiosti; juur sillä viisin oli se mukamas tapahtunut. Ja paikalla veti kymmenkunta miestä pullot taskuistaan ja tarjos hälle kunnon ryypyt.

No, yht'äkkiä sanoi siinä joku, että Sherburn oikeimmittain olis paikalla "lynssattava." Ja tuskin oli se sanottu, kun he kaikki siihen yksin suin suostuivat; ja koko joukkokunta ryntäsi matkaan huutaen kuin hullut ja siepaten mukaansa jokaisen pyykkinuoran, joka sattui heidän tielleen, hirttääkseen mukamas pitkittä mutkitta murhaajan.

Kahdeskolmatta luku.

Koko joukkue ponnisti katua ylös kohden Sherburnin taloa, huutaen ja ulvoen ja kiljuen kuin pedot ja Intiaanit, ja siin' oli syrjäisen paras mennä pois tieltä, joll'ei tahtonut joutua heidän jalkoihinsa ja tulla poljetuksi mäsäksi. Sit' oli kamala katsoa. Lapset juoksivat edeltä, kirkuen pahanpäiväisesti ja pyrkien pakoon; ja jokaisesta ikkunasta pitkin matkaa kurkisti ulos naisten päitä, ja joka puussa istui neekeripoikaa, ja joka puutarhan aidan takaa tuijotti nuoria miehiä ja tyttöjä; mutta niin pian kuin rähisevä rynnäkkö-joukkue lähestyi heitä, hajosivat he kuin pelästynyt varpusparvi ja piiloutuivat mikä minnekkin. Useimmat vaimot ja tytöt itkeä porasivat, pelästyksissään kovin.

Ryntäävä joukko kasaantui Sherburnin puutarhan aidan eteen ja sulloutui siinä tiheästi yhteen; ja he huusivat ja melusivat niin hirveästi, että minä tuskin voin kuulla omaa ajatustanikaan. Pihamaa aidan takana oli vallan pieni, tuskin kahtakymmentä jalkaa leveä. Jotkut huusivat nyt: "Murtakaa aita alas! Murtakaa aita alas!" Silloin kuului rytinää ja ratinaa ja ritinää; aita kaatui kumoon, ja meluava joukko alkoi vyöryä pihaan kuin pauhaava aalto.

Samassa astui Sherburn ulos pienen kuistinsa katolle, kakspiippuinen pyssy kädessä, ja jäi siihen seisomaan tyynenä ja jäykkänä, sanomatta sanaakaan. Melu taukosi, ja tuo ihmisaalto vetäytyi vähän taakseppäin.

Sherburn oli aivan ääneti, seisoi siinä vain kankeana ja katsoi heitä. Hiljaisuus tuntui oikein kolkolta. Sherburn ikääskuin vain pyyhkäsi tuota joukkoa tyynesti silmällään; ja kun hänen katseensa hetkeksi iski kiinni johonkin, koki tämä tähystellä häntä terävästi takasin, mutt' eipä sitä kauvan kestänytkään — loihan pian silmänsä alas ja näytti nolostuneelta. Kun tuota peliä oli kestänyt hetkisen, purskahti Sherburn nauramaan, mutta se ei ollut sitä herttaista naurun sorttia, vaan semmoista, joka tuntuu meille ikääskuin syötäis me hiekkaista leipää.

Sitten puhui hän, vitkalleen ja ivallisesti:

"Vai niin, tekö siis aijoitte minut lynssata? Minua totta maar naurattaa. Kun aattelee että te uskaltaisitte käydä miehen kimppuun! Ha, ha, ha! Sentähden, että te olette kylliksi röyhkeät rääkkäämään turvattomia nais-parkoja, jotka mieron-tiellään joutuvat tänne, sentähden luulitte te rohkenevanne ahdistaa miestä. Vai miten? Mutt' eihän miehellä ole mitään pelkäämistä teiltä, vaikka teit' olis kymmenen tuhatta — ei ainakaan päivällä ja jos te ette pääse hänen päälleen takaapäin. Eikös niin?

"Josko mä teidät tunnen? Minä tunnen teidät päästä kantapäähän. Min' oon syntynyt ja kasvanut täällä Etelässä ja elänyt kauvan Pohjois-valtioissa, niin että minä tiedän millaista kansa ylimalkain on. Useimmat on pelkureita ja raukkoja. Pohjassa antavat he kenen hyvänsä tallata itseään maahan ja menevät sitte kotiin rukoilemaan itsilleen nöyrää mieltä kestääkseen sortoa. Ja täällä Etelässä on tapahtunut, että yks ainoa mies, aivan yksinään, on keskellä päivää pidättänyt koko vaunullisen tuommoisia raukkoja kuin te ja ryöstänyt heidät paljaiksi. Teidän sanomalehtenne toitottavat alinomaa korviinne, että te mukamas olette urhoollista kansaa, niin että te todellakin luulette olevanne urhokkaampia kuin muut ihmiset — ja yhtäkaikki ootte te juur yhtä urhokkaat kaikki tyyni. Minkähän tähden teidän valaoikeutenne eivät koskaan hirtätä murhaajia? Sentähden, että herrat valatuomarit pelkäävät saavansa kuulan selkäänsä murhaajan ystäviltä — pimeässä, niinkuin he vissisti saiskin.

"Siispä he myös aina vapauttavat; ja sitten joku mies, sata maskeerattua pelkuria muassaan, menee yön aikana ja lynssaa pahantekijän. Te, hyvät ystävät, ootte tehneet tyhmästi siinä, ett'ette ottaneet jotain miestä teitä johtamaan ja että tulette keskellä päivää ja ilman maskitta naamoillanne. Yks miehen puolikas teill' on — tuo Buck Harkness tuossa —, ja jos ei hän olis pannut teihin vauhtia, niin ei olis tuumastanne tullut muuta kuin tuulenpieksemistä.

"Teitä ei haluttanut tulla tänne, s'on vissi se. Raukat semmoiset kuin te eivät rakasta meteliä ja vaaroja. Mutta kun vain tuommonen miehen puolikas, kuin Buck Harkness tuossa, rupee huutamaan: 'lynssataan hänet! lynssataan hänet!' silloin häpeette te peräytymistä — pelkäätte että nähtäis mitä te olette — pelkureita — ja sentähden elämöitsette te ja huudatte ja tartutte turvaksenne kiinni johtajanne takinliepeeseen ja tulette rynnäten tänne ja kerskailette urotöistä, joita aiotte tehdä. Minä halveksin semmoista moskaväkeä kuin te — ja armeijat on myös enimmäkseen moskaväkeä; sotamiehet eivät taistele rohkeudella, joka olis heissä syntynyttä, vaan rohkeudella, jonka synnyttää heidän paljoutensa tai heidän upseerinsa. Mutta kaikkein enimmin voin minä halveksia moskaväkeä, joita ei ole johtamassa mies. Nyt kuulkaa, hyvät ystäväni, mitä teidän tulee tehdä; — pistäkää siivosti häntä koipien väliin ja menkää kotiin. Jos te täyttä totta tahdotte minut lynssata, niin tulkaa Herran tähden pimeässä, niinkuin täällä Etelässä on tapana; ja muistakaa myös panna maskit naamoillenne, ja ennen kaikkea: ottakaa mies johtajaksi. Nyt korjatkaa luunne — ja ottakaa tuo miehen-puolikas mukaanne." Viimeiset sanat sanoessaan oikasi hän pyssynsä ja veti hanan pänninkiin.

Koko joukkue peräytyi sukkelasti ja hajosi sitten joka haaralle kuin pelästynyt kanaparvi, ja Buck Harkness pötki myöskin tiehensä toisten perästä, näyttäen jokseenkin nolatulta. Minä tietysti olisin voinut jäädä siihen, jos minua olis haluttanut, mutta minua ei haluttanut.

Minä menin sen sijaan sirkkus-teltalle ja kiertelin hetken aikaa peräseinän puolella, kunnes vahtimies oli mennyt ohi, ja sitten sukelsin sukkelasti sisään telttaseinän alta. Mulla kyllä oli kahdenkymmenen dollarin kultakolikkoni ja vähän muutakin rahaa taskussa, mutta minun mielestäni oli parasta säästää ne, sillä eihän koskaan tiedä milloin sattuu tarvitsemaan rahaa, kun on poissa kotoaan ja vieraiden ihmisten keskuudessa. Onhan aina hyvä olla huolellinen. Minä kyllä kernaastikin pistouaan itselleni rahaa sirkkus-teaaterin katsomiseen, jos ei muu neuvo auta; mutta turhaa tuhlaustahan olis ollut panna ropojaan menemään tarpeettomasti.

S'oli oikein muhkea sirkkus, oikein priima sorttia, sanon mä. S'on totta se, ett' oikein häikäisi silmiä, kun he kaikki tulit ratsastaen sisään, parittain, herra ja hieno rouva vieretysten, herrat alushousuissa vain ja alusröijyissä, ilman kengittä ja ilman jalustimitta, ja kädet reisillä, niin turkkasen tyylikkäästi ja notkeasti, ett' oikein — heit' oli ainakin kakskymmentä — ja jokainen rouva oli sanomattoman korea koko kasvoiltaan ja täydellisesti kaunis, kuin paraimmat patentti-rouvat mitä koskaan olen nähnyt, ja vaatteet oli heillä päällä, jotka maksavat monta miljoonaa dollaria, ja niissä oli suunnattoman kalliita jalokiviä ja helmiä ja päärlyjä sadottain. Sitä kelpas katsoa, jumaliste, ja minä en vielä koko elinaikanani ole mitään niin sakramenskatun fiiniä nähnyt. Ja sitten he toinen toisensa perästä nousivat seisomaan hevosenselkään ja laukkasit sävysästi ja somasti ja ikääskuin lainehtien ympäri ympyrän moneen kertaan; ja herrat näyttivät niin hurmaavan komeilta ja pulskilta ja suorilta, kun heidän päänsä tolla viisin helkkua hölkkyi ylös alas telttakaton alla; ja rouvien ruusunpunaiset leningit liipottelit niin pehmeästi ja luontevasti heidän lanteillaan, että heitä ilman liiottelematta voi verrata kaikkein kauniimpiin parasolleihin.

Sitten rupesit he kaikki tanssimaan, potkasten ensiksi toisella, sitten toisella jalalla ilmaan, samalla kun hevoset laukkasit yhä parempaa vauhtia ja kallistuivat kallistumistaan; ja kehämestari käveli ympäri keskellä kehää lätkähyttäen pitkällä piiskallaan ja huutaen "hei! hei!" ja klowni eli hulluttelija juoksi hänen jälestään tehden kaikellaista koirankuria. Yhtäkkiä päästivät he ohjakset käsistään, ja kaikki rouvat nojasivat rystöset lanteilleen, ja kaikki herrat panit käsivarret ristiin rinnoilleen, ja silloinkos hevosiin tuli vauhtia! Ja sitten yhtäkkiä — koko komea pataljoona hyppäsi alas kehään, ja kukin kohdastaan teki niin sievän ja siistin kumarruksen, ett'en ikäpäivänä ole senkaltaista nähnyt; ja sitten he juoksit tiehensä, ja ihmiset taputtelit käsiään ja peuhasivat kuin pakanat.

No, siellä tehtiin sitten vielä mitä ihmeellisimpiä äksänpäksiä; ja kaiken aikaa tuo klowni nauratti ihmisiä niin, ett' olivat pakahtua siihen paikkaan. Kehämestari tuskin sai sanaa suustaan, ennenkun tuolla hulluttelijalla oli valmiina mitä vikkelin vastaus; miten hän voi keksiä nuo kaikki kokkapuheet ja sattuvat sanasutkaukset, ja niin yhtäkkiä, sitä en minä kuolemaksenikaan saata ymmärtää. Minä en olis keksinyt niitä, vaikk' olisin tuumannut pitkin päätäni koko vuoden. No, yhtäkkiä alkoi muuan juopunut mies elämöidä ja pyrki päästä kehään; hän mukamas myöskin tahtoi ratsastaa ja sanoi osaavansa sen konstin yhtä hyvin kuin kukaan muu. He käskivät hänen tietää huutia, mutta hän ei kuullut sillä korvalla, vaan rähisi vain kuin riivattu, ja koko näytäntö taukosi tuokioksi. Silloin rupesit ihmiset häntä haukkumaan ja tekemään hänestä pilkkaa, ja siitä hän raivostui ja alkoi riehua kuin hullu, niin että muutkin suuttuivat ja toinen mies toisensa perästä ryntäs ylös penkeiltä ja karkas kehään päin antaakseen hälle selkään, huutaen: "Annetaan sille köniin! Heitetään ulos se roisto!" ja parilta kolmelta naiselta pääsi hätähuutoja. Viimein piti kehämestari pienen puheen ja sanoi toivovansa, ett'ei katsojat panis pahakseen tätä häiriötä, ja jos mies lupais olla siivolla, niin sais hän ratsastaa, jos luuli pysyvänsä hevosenselässä. Kaikki nauroivat, ja "hyvä"-huutoja kuului, ja pöhnäinen mies kapusi todellakin hevosenselkään. Hevonen rupesi heti rykäsemään ja nousemaan takajaloilleen ja pillastumaan, ja kaks sirkkusmiestä tarttui sen ohjaksiin kokien sitä pidättää, vetämällä minkä jaksoivat; humalainen hurjapää riippui käsillään sen niskassa, ja hänen koipensa huitoivat ilmassa, ja koko kansajoukko kohosi seisomaan paikoiltaan nauraen niin että vesi tuli heille silmiin. Ja viimein, huolimatta noiden miesten ponnistuksista, repäsi hevonen itsensä irti ja kiiti pitkin pyöreää rataa kuin tuuli, ja yhä vain tuo hullu riippui sen kaulasta kiinni, viruen välin toisella, välin toisella jalallaan maassa, ja ihmiset elämöivät ja nauroivat kuin toiset hullut. Minun mielestäni se ei enää ollut mitään naurun asiaa, vaan päin vastoin tuo jo oli oikein kamalaa nähdä. Mutta yhtäkkiä onnistui hän kämpimään ylös taas ja istui pystyssä ja sai ohjakset käsiinsä, vaikka hän vielä horjui sinne tänne; ja nyt hän kaikkein hämmästykseksi, ketterästi kuin apina, hypähti seisomaan hevosenselässä, suorana kuin kanki, vaikka hevonen juoksi täyttä laukkaa. Siinä seisoi hän jäykkänä ja varmana, kuin ei olis ollut päissään ijässään — ja sitten hän alkoi riisua vaatteet päältään, viskellen niitä ympärilleen niin sakeasti, ett' oikein ilma ikääskuin musteni, ja yhteensä heitti hän sillä viisin päältään seitsemäntoista nuttua. Sitten seisoi hän siinä solakkana, pulskana ja komeana kuin perintöprinssi ja puettuna mitä paraimpaan ja loistavimpaan pukuun, ja hän antoi hevoselle läimäyksen siistillä piiskallaan, niin että se surisi ympäri kuin villikissa — ja viimein hän äkkiarvaamatta hyppäsi alas ja teki pulskan kumarruksen katsojille ja pyörähti pois pukuhuoneeseen, ja kaikki ihmiset oikein ulvoivat ihastuksesta ja ihmetyksestä.

Nyt huomasi kehämestarikin, miten tuo vekkuli mieheksi oli vetänyt häntä nenästä, ja hän häpesi surkeasti; en ole koskaan nähnyt niin nolattua ihmistä. S'oli muuan hänen omia miehiään! Hän oli keksinyt tuon kepposen aivan omasta päästään, hiiskumatta sanaakaan muille. Minä häpesin kyllä pässinpäätäni, kun olin antanut narrata itseäni niin, mutta kehämestarin housuissa en olis tahtonut olla tuhannesta dollaristakaan. Niin no, s'oli kerrassaan hyvä sirkkus. Voihan niitä tosin löytyä parempiakin maailmassa, mutta minä ainakaan en ole muhkeampaa nähnyt. S'oli kaikissa tapauksissa kylliks hyvä minulle, ja min' aion mennä sitä katsomaan miss' ikinä sen tapaan.

No, illemmalla oli meillä näytäntömme; mutta sinne ei tullut muuta kuin noin tusinan täysi ihmisiä, niin että me töin tuskin kyettiin maksamaan kulut. Ja päälle päätteeksi nauroivat he ilkeästi kaiken aikaa, ja se suututti kovasti herttuaa; ja kaikki lähtivät he tiehensä ennen näytännön loppua, pait eräs poika ei, jok' oli nukahtanut. Herttua sanoi, että nuo Arkansasin moukat olit liian tyhmiä mukamas ymmärtääkseen Shakespearea; turhaa oli heittää semmoisia helmiä semmoisille sioille, sanoi hän. Niille sopis vain kaikkein krouvimmat kometiiat, meinasi hän, tavalliset markkinahuvit. Mutta hän arveli kyllä keksivänsä jotain, joka vetelis; ja seuraavana aamuna hankki hän itselleen muutamia isoja paperiarkkia ja vähän mustaa väriä ja maalasi muutamia kuulutuksia, jotka hän sitten liisteröi sinne tänne talonnurkkiin. Näin seisoi näissä kuulutuksissa:

ILLANVIETTOA RAASTUVANSALISSA!

Ainoastaan 3 iltamaa!

Maailman mainiot näyttelijät

DAVID GARRICK NUOREMPI!
ja
EDMUND KEAN VANHEMPI!

Lontoon ja Euroopan mannermaan Teatereista,
antavat
Pöyristyttävän Murhenäytelmän:

KUNINKAAN KAMELEONTTI
eli
KUNINKAALLINEN KUMMITUS!!!

Pääsymaksu 50 centtiä.

Sitten oli paperin alareunassa kaikkein isoimmilla kirjaimilla näin:

Huom.! Naisilta ja Lapsilta on pääsy kielletty. Huom.!

"Kas niin", sanoi herttua, "jos tämä ei vetele, niin minä en tunne
Arkansaan kunnon kansaa."