Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

by Mark Twain

TOINEN OSA.

Ensimmäinen luku.

No, kuningas ja herttua puuhasit koko päivän raastuvansalissa panemalla kuntoon teateria kaupunkilaisille. He rakensivat "näyttämön" ja hankkivat esiripun ja pystyttivät kynttilöitä sen eteen. Ja mitäs ollakkaan! Illalla oli koko sali aivan kukkuroillaan miehiä. Kun sinne ei mahtunut sorkkaakaan enään, luopui herttua pitämästä vahtia ovella, jossa hän oli perinyt pääsymaksut ihmisiltä, ja meni takatietä näyttämölle ja jäi sitten seisomaan esiripun eteen. Siinä piti hän pienen puheen yleisölle, kiitellen kovasti sitä murhenäytelmää, jota nyt saatais nähdä ja joka mukamas oli niin pöyristyttävä, että hiukset nousis heiltä pystyyn; ja hän puhui myös Edmund Kean vanhemmasta, jonka mukamas piti näyttää pääosaa tässä näytelmässä; ja kun viimein oli saanut heidän uteliaisuutensa oikein pinnistyksiin, veti hän ylös esiripun. Samalla hetkellä tuli kuningas harpaten sisään nelin kontin ja ihka alasti, ja hänen nahkaansa oli kaikkialle maalattu ruutuja ja rantuja ja renkaita kaikellaisilla väreillä, niin että hän oli kaunis ja korea justiin kuin vesikaari. Ja — mutt' yks kaikki miten hän muuten koristettu; s'oli suorastaan mieletöntä kaikki tyyni, mutta hirveän hullunkurista. Ihmiset nauroi aivan pakahtuakseen; ja kun kuningas viimein oli lopettanut äksänpäksänsä ja harpannut kuin jänis kulissien taakse, rupesit he taputtamaan käsiään ja elämöimään ja hurraamaan, kunnes hän tuli sisään jälleen ja teki kaikki temppunsa toistamiseen; ja kun s'oli tehty, huusivat he hänet vieläkin sisään hulluttelemaan. No, totta puhuen olikin se niin koiranvietävää, että sill' olis lehmäkin nauranut nähdessään miten tuo vanha höpäkkö hassutteli.

Sitten herttua laski alas esiripun ja kumarsi yleisölle ja sanoi, että tätä suurenmoista murhenäytelmää näytettäis ainoastaan kahtena iltana enään, koska mukamas jo oli sovittu sen näyttämisestä Lontoossa, jossa paikat jo oli myyty sitä varten Drury Lane teaterissa, sanoi hän; ja sitten kumarsi hän uudestaan ja sanoi, että jos nyt suuri murhenäytelmä oli heitä miellyttänyt, hän olis erinomattain kiitollinen mukamas, jos he tahtoisivat kehotella ystäviään tulemaan sitä katsomaan toisina iltoina.

Nyt huusi noin parikymmentä miestä:

"Mitä? Mitä tämä tietää? Siinäkö s'oli kaikki?"

Herttua sanoi: "niin." Mutta silloinkos siellä elämää nousi. He huusivat että heit' oli "petetty" ja ryntäsit ylös paikoiltaan kiivetäkseen näyttämölle ja löylyttääkseen murhenäyttelijät pahanpäiväisiksi. Mutta samassa nousi muuan pulska ja vahva mies seisomaan penkille ja huusi:

"Seiskaa! Kuulkaas, hyvät herrat!" He seisahtuivat kuullakseen mitä häll' oli sanomista. "Onhan meitä petkutettu — surkeasti petkutettu. Mutta — emmehän toki hiidessä tahdo joutua koko kaupungin naurettavaksi; ja sitä peevelin peliä kestäis niin kauvan kuin elämme. Ei. Mennään me täältä siivosti kotiin ja kehutaan ja kiitetään näytelmää oikein kovasti; silloin tulevat muutkin vedetyiksi nenästä, ja me ollaan naurusta kuitit. Mitä sanotte siihen? ('Hahaha! s'on oikein! Tehdään niin!' huudettiin joka taholta). No, hyvä — sitten ei sanaakaan petkutuksesta. Mennään kaikki tiehemme ja kehotetaan kaikkia muitakin käymään katsomassa tätä kunnon näytelmää."

Seuraavana päivänä ei muusta puhuttu koko kaupungissa kuin siitä oivallisesta murhenäytelmästä. Ja illalla oli sali taas täpö täynnään ihmisiä, ja kaikki kävi ihan samaten kuin edellisenä päivänä. Kun minä ja kuningas ja herttua tultiin kotiin lautalle sinä iltana, söimme me kelpo illallisen; ja puolyön aikana antoivat he Jimin ja minun irroittaa lautan ja uittaa sen virtaväylää myöten noin kolme virstaa kaupungin alapuolelle, jossa me kätkimme sen pieneen poukamaan.

Kolmantena iltana oli meillä taas "täysi huone", kuten sanotaan — ja ne ei olleet enskertalaisia, vaan samaa väkeä, jot' oli ollut siellä kahtena edellisenä iltana. Minä seisoin herttuan kanssa ovella, ja minä huomasin, että heidän taskunsa pullistuivat tai että heill' oli jotain kätkettynä takin alle — vaan ei mitään hajuvesipulloja, ei likimainkaan. Minä vainusin mädänneitä munia kapottain ja pahenneita kaalinpäitä ja muuta senkaltaista; ja jos minun hajuni ei ole niin pilaantunut, ett'en minä tuntis onko kuollutta kissaa samassa talossa kuin minä, ja minä panen vetoa että mull'on siksi terve nenä — niin oli niitä kuuskymmentä neljä semmoista, jotka marssivat sisään sinä iltana. Minäkin tunkesin sinne hetkeksi, mutta haju oli liian sekalainen; en voinut sitä kestää. No, kun sinne ei mahtunut enemmän väkeä enään, antoi herttua lantin pienelle pojalle, joka sattui siinä seisomaan, ja pyysi hänen vahtia ovea vähän aikaa; ja sitten hän puikahti ulos takatietä, ja minä hänen perästään; mutta kierrettyämme talonkulman ja päästyämme pimeään, sanoi hän:

"Käy lujasti nyt, kunnes ollaan talojen ohi, ja anna sitten mennä lautalle päin kuin piru olis kintuissas."

Minä tein niin ja hän teki niin. Me päästiin lautalle yhtaikaa, eikä siinä mennyt kahta sekuntia, ennenkun s'oli irti ja me luisuttiin pitkin virranuomaa. Eikä kukaan sanonut yhtään sanaa. Minä aattelin itsekseni, että kuningas paralla ei mahtanut olla niin aivan hauska siellä yksinään yleisönsä kanssa nyt. Mutta mitäs ollakkaan! Hetken päästä hän omassa persoonassa tulla kömpähti ulos lauttamökistä ja sanoi:

"No, kuinkas luonnistui tällä kertaa, herttua?"

Hän ei ollut ollenkaan ollut kaupungissa sinä päivänä.

Me ei sytytetty mitään valoa ennenkun oltiin noin viistoista virstaa tuon kujakauppalan alapuolella. Mutta silloin sytytimme lyhdyn ja söimme illallista, ja kuningas ja herttua nauroivat aivan revetäkseen, kun heidän koiruutensa oli onnistunut niin mainiosti. Herttua sanoi:

"Mitä aasintammoja! Mitä pässinpäitä! Minä tiesin varsin hyvin, että ensimmäisen illan väki pitäis suunsa ja antais noiden toistenkin poroporvarein tulla petkutetuiksi; ja minä tiesin myös, että he aikoivat väijyä meitä kolmantena iltana, jolloin mukamas olis heidän vuoronsa. No, nyt on heidän vuoronsa, ja minä justiin tahtoisin tietää, millaisilta heidän naamansa näyttää tällä haavaa. He voivat pitää pikkuset pidot, jos heidän haluttaa — olihan siellä ruokavaroja kylliksi."

Neljäsataa kuuskymmentäviis dollaria huijasit nuo veijarit itselleen sillä kurin niinä kolmena iltana. S'oli todellakin kuin olis veistänyt kultaa veitsellä.

Kun he olivat menneet maata ja nukkuneet ja jo kuorsata korisivat paraikaa, sanoi Jim:

"Kuules, Huck, eikös sua vähän kummastuta noiren kuninkairen konstit?"

"Ei", sanoin minä, "ei vähintäkään."

"Hä? Mitä perhanaa?"

"Niin, katsos, Jim, se kuuluu heidän sukukuntaansa. H'ovat kaikki samaa luuta ja lihaa."

"Mutta, Huck, nää kuninkaat, jotka me ollaan saatu niskoillemme, on oikeita kanaljoja; jumal'avita, kanaljoja ja roistoja ne on."

"Niin, niin, senhän olen sanonut, Jim; kaikki kuninkaat ovat enimmältään kanaljoja, minun ymmärtääkseni."

"Herra hallikkoon!"

"Niin. Jos kerrankaan lukisit heistä, saisit sen nähdä. Otetaan nyt esimerkiksi tuo Hinrikki Kaheksas; jonka Englannissa tuntee joka lapsikin. Tämä meidän kuninkaamme täällä lautalla on oikea sunnuntaikoulun tarkastaja hänen rinnallaan. Ja otetaan sitte Kaarlo Toinen ja Ludvikki Neljästoista ja hänen kaimansa Ludvikki Viidestoista, ja Jaakoppi Toinen ja Edvard Toinen ja Richard Kolmas ja koko joukko muita; puhumattakaan kaikista noista Saksilaisista patriarkoista, jotka pitivät semmosta hirveää elämää entisaikoina. Olisit nähnyt tuota vanhaa Hinrikki Kaheksatta hänen voimaijässään; sekös vasta värkki se! Hän ruukkasi mennä naimisiin uuden vaimon kanssa jokikinen päivä ja sivalsi siltä pään poikki seuraavana aamuna. Ja hän teki sen yhtä tyynesti kuin olis tilannut itselleen pehmeitä munia aamiaiseksi. 'Tuokaa tänne Neil Gwynn', sanoo hän. He tuovat nais paran. Seuraavana aamuna kuuluu käsky; 'Pää poikki hältä!' Ja he katkasevat hänen kaulansa kuin nauriinvarren. 'Jane Shore tänne!' komentaa hän, ja tämä raukka tulee. Seuraavana aamuna käsketään: 'Sivaltakaa hältä pää poikki!' — ja he sivaltavat sen poikki. 'Soittakaa tänne se ruusuposkinen Rosamunda!' Ja Rosamunda tottelee soitinkelloa heti. Mutta huomisaamuna kuuluu tuomio: 'Lyökää hältä pää poikki!' Ja se vyöryy pitkin permantoa. Ja jokaisen noista raukoista piti väkisinkin kertoa hälle satu, kukin yönään; ja nuo sadut kirjotutti hän muistiin ja tallensi, kunnes niitä oli karttunut tuhat yks kappalta, ja silloin antoi hän präntätä ne kaikki tyyni kirjaan, joka sai nimekseen 'Tuomiopäivän kirja' — jok' oli hyvä ja sattuva nimi semmoiselle kirjalle. Sinä et tunne kuninkaita, Jim, mutta minä ne tunnen; ja tuo vanha veijari, jok' on syöpynyt meidän nahkaamme, on sittenkin sitä parasta sorttia, mit' olen huomannut historiassa. Niin no, mutta tuo Hinrikki Kaheksas esimerkiksi, hän sai päähänsä, että hänen mukamas piti sotaan ja sotkuihin Amerikan kanssa. Ja mitä hän teki? Puhuiko suunsa puhtaaksi kuin rehellinen mies? Mitä vielä! Yks kaks viskaa hän kaikki teelehtisäkit laivoista Bostonin satamassa mereen ja präntättää tommosen 'itsenäisyydenjulistuksen' ja käskee heidän tulla, jos tohtivat. Semmonen oli hänen tapansa — kerrassaan hävytön mies. Hän tuli rettelöihin isänsä kanssa, jok' oli Wellingtonin herttua. No, mitä luulet hänen tehneen? kenties antaneen ukko rahjukselle pienen pieksiäissaunan? Johan nyt! S'olis ollut liian vähän. Ei, vaan kuulekkos, hän hukuttaa jumaliste vanhan äijän isoon mesi-ammeeseen, kuin kissan. Alinomaa hän myös petti ja viekasteli. Jos hän esimerkiksi otti tehdäkseen jotakin, ja hälle maksettiin siitä ennakolta eikä sitten pidetty silmällä, että hän sen todellakin tekis, niin teki hän aina päin vastoin kontrahtia. Mokomaa itikkaa kuninkaaksi on tuskin koskaan ollut, vaikk'ei ne muutkaan hääviä ole. Jos meill' olis ollut hänet täällä tään vanhan lurjuksen sijasta, niin hän olis peijannut tuon pienen kaupungin tuhatkertaisesi pahemmin. Minä en suinkaan sano, että meidän kuninkaamme ovat enkeleitä, sillä sitä he ei ole, jos punnitaan heidän tekojaan oikein; mutta semmoisia paatuneita petoja kuin Hinrikki Kaheksas he toki eivät ole. Oikeutta kaikille. Kuninkaat on kuninkaita, sanon mä, eikä heiltä saa vaatia liikaa rehellisyyttä. Ylimalkaan ovat he roistoja. Se kai tulee heidän takaperoisesta ja nurinpäisestä kasvatuksestaan."

"Mutta, Huck, tämä kuningas haisoo niin sikamaiselta."

"No, no, Jim; sitä tekevät he kaikki. Me ei voida auttaa sit' asiaa, miten kuninkaat haisevat; yleinen historia ei tiedä mitään neuvoa siihen."

"Mutta herttua, häness' on sitteki vähä miehen vikkaa, tykkään mä; ei oo niin perhanan ruokoton."

"Niin, niin, herttuat on vähän toista maata, mutt'ei paljon. Tuo tuossa ei suinkaan ole mitään kaksista hänkään. Kun hän on päissään, olis likinäkösen ihmisen vaikea erottaa häntä kuninkaasta."

"Niin no, oli miten oli. Mutta vissiä vain on, että minun ei tee mieli enemmän kampraateja tuota laijia. Näissä kaharessa on, piru vie, aivan kylliks."

"Sitä minäkin, Jim. Mutta kun nyt kerta ovat tarttuneet meihin kuin kulkukoirat, niin tulee kai meidän heitä kärsiä ja muistaa mitä he ovat, nimittäin säälittäviä raukkoja. Toisinaan minäkin mielelläni kuulisin puhuttavan maasta, joss' olis puute kuninkaista."

Mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olisin kertonut Jimille, ett'ei nämä maankuleksijat olleet mitään oikeita kuninkaita eikä herttuoita? Se ei olis ollenkaan parantanut tilaa; ja sitä pait oli asian laita aivan niinkuin jo sanoin: he eivät sanottavasti eronneet siitä oikeasta patenttisortista.

Minä menin nukkumaan, ja Jim, hän ei herättänyt minua valvomaan kun vuoroni olis ollut. Usein hän sillä tavoin piti vahtia minunkin puolestani. Kun vihdoin heräsin juuri päivän-nousussa, istui hän siinä paikallaan, pää polvien välissä, valitellen ja huokaillen itsekseen. Minä en ollut siitä tietävinäni enkä häntä häirinnyt. Minä tiesin, miten hänen oli laita. Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan siellä kaukana yläjoella, ja häntä vaivasi koti-ikävä ja alakuloisuus, sillä hän ei vielä koskaan ollut ennen elämässään ollut poissa kotoaan; ja minä uskon että hän kaipasi omaisiaan aivan yhtä paljon kuin valkoset ihmiset ruukkaavat. Se kenties ei tunnu teistä luonnolliselta, mutta minä puolestani uskon sen vissisti. Hän suri ja valitteli useinkin sillä viisin öisin, kun hän luuli minun nukkuvan, ja silloin sanoi hän monta kertaa: "Pikku Lizabeth raukkani! Pikku Johnny parkani! Voi, kuinka s'on kovaa! Luulenpa ett'en koskaan ennää saa teitä nähärä!" Hän oli hyvin hyvä ja hellämielinen neekeriksi, Jim poika, s'on totta se.

Mutta jopa otin viimein puheeksi hänen muijansa ja lapsensa, ja hän kertoi mulle liikuttavan kertomuksen neljänvuotisesta tyttärestään Lizabethistä, joka kerran oli sairastunut tulirokkoon. Lizabeth näet oli kovasti sairas mutta näkyi jo, kauvan kiduttuaan, paranneen ja nousi ylös. Silloin sanoi Jim hälle: "Paappas kiinni tuo ovi." Mutta tyttö ei totellutkaan, vaan katsoi naurahtaen isäänsä silmiin. Silloin Jim suuttui ja sanoi hyvin kovaa ja ankarasti: "Ekkös kuullu? Paa ovi kiinni, sanon mä!" Mutta tyttö yhä vain seisoi myhäillen paikallaan. "Mitä? Irvistäkkö sä mulle vasten naamaa?" sanoi nyt Jim ja löi häntä korvalle. Tyttö parka nyt pelästyi ja oikein vapisi, vaan ei sanonut sanaakaan; mutta Jim meni toisen oven kautta toiseen huoneeseen ja palas noin kymmenen minuutin päästä takasin. Silloin oli se ulko-ovi vieläkin auki, ja Lizabeth seisoi siinä katsoen lattiaan, ja kyyneleet vyöryivät pitkin hänen poskiaan. Mutta Jim oli suutuksissaan moisesta uppiniskaisuudesta mukamas ja aikoi taas käydä hänen kimppuunsa, kun samassa tuli tuulenpuuska ja paiskas oven kiinni tytön selän takana, sillä hän seisoi selin siihen; mutta Lizabeth ei nytkään liikahtanut, vaikka ovi kiinni mennessään kovasti paukahti. Silloin Jim puolestaan rupesi vapisemaan, meni ulos samasta ovesta, pani sen kiinni ja aukas sen jälleen hiljaa ja pisti päänsä sisään ja huusi yhtäkkiä oikein kovaa tytön selän takana: "Hau!" Mutta Lizabeth ei liikahtanutkaan, ei nytkään. Silloin Jim puhkes itkemään ja tarttui lapseen ja pusersi sitä rintaansa vasten ja rukoili Jumalalta anteeksi typerää kovuuttansa. "Oh, Huck", päätti Jim kertomuksensa, "hän oli kuuro ja mykkä ku lyijy, kuuro ja mykkä ku lyijy — ja minä olin pielly häntä sillä viisin!"

Toinen luku.

Illan suussa seuraavana päivänä laskettiin me maihin keskellä jokea pienen saaren rannalle, jossa kasvoi tiheästi pajupensaita. Kummallakin puolen jokea, vastapäätä saartamme, oli pieni kauppala, ja herttua ja kuningas alkoivat heti tuumia jotain juonta lypsääkseen rahaa noista kylistä. Jim sanoi toivovansa, että he eivät viipyisi kovan kauvan retkillään, koska hänen kävi hyvin tukalaksi ja ikäväksi maata pitkin päivää lauttamökissä sidottuna nuoriin. Meidän täytyi näet aina, kun jätimme hänet yksikseen, sitoa hänet kiinni, sillä jos joku olis sattunut näkemään hänet peräti vapaana, olis häntä arvatenkin pidetty karkuneekerinä, ja hänen olis käynyt hullusti. No, herttua sanoi nyt, että s'oli julmaa, kun ihmisen sillä viisin piti maata nuorissa koko päivän, ja hän rupes tuumimaan jotain toista konstia.

Sanottakoon mitä tahansa, oli tuo herttua kuitenkin turkkasen näppärä mies, ja pian hän oli nytkin keinon keksinyt. Hän puki Jimin päälle kuningas Learin vaatteet — pitkän, hameenkaltaisen kauhtanan koreasta kartiinikankaasta ja peruukin ja parran valkosista jouhista. Sitten otti hän framille maalipurkkinsa ja maalasi Jimin kasvot ja kädet ja kaulan ja korvat vaaleansinisiksi — niin että mies parka näytti ihmiseltä, jok'on maannut vedessä hukkuneena yheksän vuorokautta. Hän oli jumaliste nyt niin kamottavana kummituksena, ett'en ikipäivinäni ole mokomaa nähnyt. Sitten otti herttua lautapalasen ja maalasi siihen tänkaltaisen kirjotuksen:

Sairas Arapialainen — ei tee mitään pahaa, joll'ei rupee hourailemaan.

Ja hän naulasi tämän lautapalasen kiinni tankoon ja pystytti tangon seisomaan neljä viis jalkaa mökin ovesta. Jim oli tyytyväinen. Hän sanoi että tämä oli parempaa kuin maata tuntikausia joka päivä sidottuna nuoriin ja vavista kuin haavan lehti jokaisen oudon äänen kuuluessa. Herttua sanoi, että hän nyt vois olla vapaa ja ilonen, ja jos joku tulis nuuskimaan lautalle, piti hänen vain rynnätä ulos suojuksesta ja ruveta hyppimään kuin hullu ja ulvoa kamalasti, niin he kyllä korjaisivat luunsa ja jättäisit hänet rauhaan. Ja s'oli minunkin mielestäni oikein arvattu; ja enin osa tuskin odottais hänen ulvomistaankaan, sillä hän ei näyttänyt ainoastaan kuolleelta, vaan vielä paljo pahemmalta.

Nuo molemmat veijarit tuumasivat ensimmältä näissäkin kaupungeissa esittää Kuninkaan Kameleonttia, mutta sitten arvelivat sitä vaaralliseksi, sillä olisihan uutinen heidän huijauksestaan edellisessä paikassa saattanut levitä jo tännekkin. He eivät päässeet mihinkään tepsivään yhteiseen päätökseen; ja niinpä herttua viimein sanoi panevansa pitkälleen tuumiaksensa oikein pitkin päätään, eikö hän jollakin tavoin voisi lypsää tuota kauppalaa Arkansasin puolella; kuningas puolestaan aikoi pistäytyä toisessa kylässä ilman mitään valmista tuumaa ja odottaen ainoastaan, että Kaitselmus toisi hälle neuvot — hän kai tarkotti pirua. Me olimme kaikki ostaneet itsellemme uudet fiinit vaatteet siell' edellisessä kaupungissa; ja nyt puki kuningas päälleen tämän kirkkopukunsa ja käski minun tehdä samoin; ja niin siis teinkin. Kuninkaan puku oli pikimusta, ja saatuaan sen ylleen, näytti hän oikein juhlaihmiseltä. En olis uskonut, että vaatteet voi siihen määrään muuttaa ihmisen. Muuten, nimittäin tavallisissa tamineissaan näytti hän renttumaisimmalta vanhalta rantajätkältä, mitä koskaan on ollut; mutta nyt, kun oli pannut päähänsä uuden valkosen vilttihattunsa ja teki kumarruksen ja hymyili niin herttaisesti, niin näytti hän totta maarian niin arvosalta ja hyvältä ja jumaliselta, ett' olis luullut hänen astuneen maihin suoraa päätä Noakin arkista ja kenties oli vanha Leviticus itse. Jim viskas veden kanootista, ja minä tartuin melaan. Siell' oli iso höyrylaiva rannassa, pari virstaa kaupungin yläpuolella, lastaamassa tavaraa; me oltiin kulettu sen ohi joitakuita tuntia sitten. Kuningas sanoi:

"Koska minä oon puettu näin mahtavasti, niin s'olis sopivampi, että me muka tullaan St. Louisista tai Cincinnatista tai jostain muusta suuremmasta kaupungista. Melohan höyrylaivalle, Huckleberry; mennään kaupunkiin siinä."

"Minä tietysti olin heti valmis; eihän sitä joka päivä pistooata huvimatkoja höyrylaivalla. Minä meloin rantaan päin, paikalle, jok' oli noin kolme neljännes-virstaa kaupungista, ja annoin sitten mennä hiljalleen suvannossa pitkin rantaa. Siinä näimme me sitten erään nuoren ja siivon ja viattomalta näyttävän maalaismiehen, joka istui muutaman tukin päällä rannalla pyyhkien hikeä kasvoiltaan, sillä päivä oli kovasti lämmin; hällä oli pari suurta kapsäkkiä vieressään."

"Laske rantaan", sanoi kuningas. Tein niin. "Mihinkä on matka, nuori ystäväni?"

"Höyrylaivalle; pitäis matkustaa Orleansiin."

"Käykää veneeseen", sanoi kuningas. "Oottakaappas vähä, palvelijani saa auttaa teitä kantamaan kapsäkkejä. Hyppää maalle ja auta nuorta herraa, Aatolfi" — s'olin minä mukamas se.

Minä tein kuten käskettiin, ja sitten lähdettiin me matkaan taas. Se nuori mies oli kovasti kiitollinen; valitti hyvin tukalaksi kantaa noita raskaita kapsäkkejä helteessä. Hän kysyi kuninkaalta, mihin me oltiin menossa, ja kuningas kertoi tulleensa jokea alas ja käyneensä asioillaan kauppalassa toisella puolen jokea tän'aamuna, ja nyt hän mukamas oli matkalla erään vanhan ystävän luo, jolla mukamas oli pieni maatila kappaleen matkaa poispäin. Silloin sanoi nuori mies:

"Kun ensiks näin herran, aattelin ittekseni: 'se mahtaa olla herra Wilks, ja hän kuitenki tulee perille vähä liian myöhään'. Mutta sitte aattelin taas: 'ei, se ei maha olla hän, sillä silloin hän ei kulkis jokea ylöspäin'. Eihän herra ole herra Wilks?"

"Ei, minun nimeni on Blodgett - Aleksanteri Blodgett — pastori Aleksanteri Blodgett, pitää kai sanomani, koska mulle on suotu se armo, että saan kuulua Taivaallisen Herramme halpain palvelijain joukkoon. Mutta minua surettaa herra Wilks, jos hän ei ennättänyt perille aikanansa — eihän hän nyt vain ole tullut kovaan vahinkoon myöhästymisensä tähden?"

"No, eihän hän sentähen menetä mitään rahaa, sillä omaisuuen saa hän periä yhtäkaikki; mutta hän ei saanut nähä veljeään Pietaria ennen hänen kuolemaansa — ja kukapa tietää kuinka kovasti se häneen kosee; Pietari ainakin olis antanut mitä hyvänsä saa'akseen nähä häntä ennen kuolemaansa eikä viimeisinä kolmena viikkonaan puhunutkaan mistään muusta; he eivät olleet tavanneet toinen toistaan sittekuin olivat pieniä poikia; eikä Pietari ollut koskaan nähnyt William veljeään — s'on se, jok'on kuuromykkä ja ijältään ainoastaan kolmekymmentä tai viisneljättä. Pietari ja George olit ainoat, jotka muuttivat tänne Englannista; George oli nainut, ja hän ja hänen rouvansa kuolivat molemmat menny vuonna. Harvey ja William on nyt ainoat, jotk'on elossa koko perheestä; ja kovaahan s'oli, etteivät ennättäneet tänne ajoissaan."

"Onko kukaan lähettänyt heille sanan?"

"Kyllä, tietysti. He kirjottavat pari kuukautta sitten, kun Pietari ens kertaa sai halvauksen, sillä hän sanoi tuntevansa että kuolema oli tulossa. Hän oli nähkääs jo vanha, ja Georgen tytöt olit liian nuoria ollakseen hälle sopivana seurana, pait Mary Jane, jok'on punatukkanen; ja niinpä hänen mielestään oli ikääskuin vähä ikävää Georgen ja hänen rouvansa kuolema, eikä hän juur enää näkynyt suuresti välittävän koko elämästä. Mutta hän ikävöi aivan kauheasti nähäkseen Harveyta — ja Williamia myös sentähden — sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan saa kynsistään mitään testamenttia. Hän jätti jälkeensä erään kirjeen Harveylle ja sanoi, että hän siinä kirjeessä oli ilmottanut missä hänen rahansa oli kätkössä ja miten hän tahtoi että omaisuus jaettais, niin ett'ei Georgen tytöt jäis ilman — sillä George ei jättänyt jälkeensä mitään. Ja tuo kirje oli ainoaa, minkä he saivat hänen kirjottamaan."

"No, minkätähden luulette Te ett'ei Harvey tule? Missä hän asuu?"

"Ooh, hän asuu Englannissa — Sheffieldissä — on pappina siellä; ei koskaan ole ollut Amerikassa. Hän tuskin oliskaan ennättänyt tänne — ja mahollistahan myös on, ett'ei hän oo saanutkaan tuota kirjettä."

"Sepä nyt surullista, todellakin hyvin surullista, ett'ei mies parka saanut elää nähdäkseen omia veljiään. Tehän olette menossa Orleansiin? eikös niin?"

"Niin, mutta matkani ei oo lopussa siellä, vaan siellä mä meen laivaan ens keskiviikkona, matkustaakseni Rio Janeiroon, jossa setäni asuu."

"S'on pitkä matka se. Mutta siellä kuuluu olevan niin kaunista; kumpahan olisin Teidän kengissänne. Vai niin, vai Mary Jane on vanhin? Mitenkä vanhat ne on muut sitten?"

"Mary Jane on yheksäntoista, Susanna viistoista ja Johanna neljäntoista paikkeilla — hän on ristihuulinen ja hyvin hyvä köyhille."

"Tyttö parat! kun jäävät niin yksikseen tähän kylmään maailmaan."

"No, olishan saattanut käyä pahemminkin. Ukko Pietarilla oli hyviä ystäviä, eikä ne jätä tyttöjä maantielle. Niitä on Hobson, baptistisaarnaaja; ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja Ben Rucker ja Abner Shackleford ja asianajaja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heiän rouvansa ja leskirouva Bartley ja — no, niitä on koko joukko; mutta ne ne oli Pietarin paraimmat ystävät, ja hän ruukkasi kirjottaa heistä, kun kirjotti kotiaan, niin että Harvey kyllä tietää mistä löytää ystävät, kun tulee."

Niin no, ukko veijari jatkoi yhä kyselemistään, kunnes oli lypsänyt tuon nuoren miehen tyhjäksi. Hän jumaliste tiedusteli joka ihmistä ja joka asiaa tuossa siunatussa kujakauppalassa, ja erittäinkin urkki hän selville kaikki Wilksien olot ja asiat, mikä Pietarilla oli ollut ammattina — hän oli karvari — mitä George oli ollut — hän oli nikkari — ja millä Harvey oli elänyt — hän oli lahkolaispappi; ja niin poispäin, ja niin poispäin. Muun ohessa hän kysyi:

"Oliko Pietari Wilks varakas?"

"Ooh, hän oli hyvin varakas. Häll' oli talo ja maatila, ja minä luulen että hän pani kolme neljä tuhatta arkun pohjalle joka vuosi."

"Milloin sanoittekaan taas että hän kuoli?"

"En minä sitä sanonut, mutta hän kuoli viime yönä."

"Hän kenties haudataan huomenna?"

"Niin, huomenna päivällisaikaan."

"Jaa, jaa, kyllä s'on kovasti surullista; mutta kaikkeinhan meidän täytyy kuolla, ennemmin tai myöhemmin. Meidän tulee vain aina olla valmiit; siinä kaikki, ja silloin on kaikki hyvin."

"Niin, hyvä pastori, se se on paras tie. Niin minäkin aina sanon."

Kun me päästiin höyrylaivalle, olivat he vastikään lopettaneet lastauksen, ja se oli valmiina lähtemään. Mutta kuningas ei ollut tietävinäänkään, että meidän piti mennä laivaan, niin että multa näkyi huvimatkani menevän myttyyn. Kun laiva oli lähtenyt, antoi kuningas minun meloa kappaleen matkaa jokea ylöspäin yksinäiselle paikalle, ja siinä hän meni maihin ja sanoi:

"Kas niin, joudu nyt kuin tuulessa takasin ja tuo tänne herttua ja ne molemmat uudet kapsäkit. Ja jos hän olis lähtenyt toiselle puolelle, niin lähde hänen perästään ja tuo hänet tänne vain. Ja käske hänen pukea päälleen paraat vaatteet. No, anna mennä nyt ja hyvää kyytiä."

Minä kyllä äkkäsin mitä tuo vanha kanalja tuumasi, mutt'en ollut mitään tietävinäni, vaan pidin suuni kiinni. Kun palasin takasin herttuan kanssa, kätkimme me kanootin, ja sitten he istuivat muutamalle kaatuneelle puunrungolle, ja kuningas kertoi herttualle kaikki tyyni mitä tuo nuori mies oli sanonut, jokikisen sanan. Ja kaiken aikaa hän väänteli kieltään ja oli puhuvinaan kuin Englantilainen;[11] ja se sujui hältä varsin hyvin, vaikka hän oli vastalkaja. Minä en osaa häntä matkia enkä sitä koitakkaan; mutta hän sopotti sitä todellakin aika hyvästi. Sitten sanoi hän:

"Kuules, Bilgewater, onkos sulla mitään kokemusta kuuromykän alalla?"

Herttua sanoi voivansa vastata semmoisesta tehtävästä; hän oli monta kertaa näyttänyt kuuromykän osaa teaterissa, sanoi hän. Ja sitten he istuivat odottamaan jotain höyrylaivaa.

Iltapäivällä tuli pari pienempää laivaa kulkien ohi, mutta ne eivät tulleet kylliksi kaukaa yläjoelta eivätkä siis sopineet. Viimein tuli kuitenkin iso laiva, ja he huusivat sille. Se laski ulos veneen, ja me mentiin siinä laivalle. Se tuli Cincinnatista, ja kun he saivat tietää, että me vain tahdottiin matkustaa kuus seitsemän virstaa, tulivat he aivan raivoihinsa ja haukkuivat meidät pahanpäiväisiksi ja uhkasit ett'eivät laskiskaan meitä maihin. Mutta kuningas ei ollut milläänkään, vaan sanoi hyvin levollisesti:

"Jos matkustavat herrat voivat maksaa dollarin mieheen kultakin virstalta, niin kai höyrylaiva voi laskea ulos veneen saattaakseen heidät maihin. Vai mitä?"

Se naula veti. He tyyntyivät heti ja sanoivat, että se kyllä kävis laatuun; ja kun me tultiin kaupungin kohdalle, laskivat he ulos veneen ja soutivat meidät maihin. Pari tusinaa miehiä tuli juosten rannalle, nähdessään veneen tulevan laivasta; ja kun kuningas sanoi — "Tietääkö kukaan herroista missä herra Pietari Wilks asuu?" niin vilkasit he toinen toiseensa ja nyykyttivät päätään ikääskuin sanoen: "Mitä mä sanoin?" Sitten sanoi heistä yks, hyvin höylisti ja sävysästi:

"Suureks mielipahaksemme voiaan me sanoa ainoastaan missä hän asui vielä eilen illalla."

Heti paikalla kietoi tuo vanha veijari kätensä miehen kaulan ympäri ja painoi leukansa hänen hartialleen ja alkoi ulvoa ja itkeä hänen selkänsä takana ja sanoi:

"Hyvä Jumala! Meidän rakas veli parkamme — kuollut; ja me ei saatu häntä nähdä. Oi, oi sentään, s'on liian, liian kovaa!"

Sitten hän kääntyi, itkien aivan vimmatusti, herttuaan päin ja teki hälle joukon hassunkurisia merkkiä käsillään, ja jumaliste — hän alkoi hänkin itkeä nyyhkyttää, ja kapsäkki ikääskuin kirposi hänen kädestään. Onko koskaan nähty niin sen vietäviä veijareita ja kelmiä kuin nuo kaks? tuumasin siinä itsekseni.

No, ihmiset tunkeili heidän ympärillään ja valittelivat surua ja lohduttelit heitä minkä jaksoivat ja kantoivat heidän kapsäkkejään mäkeä ylös ja tukivat heitä ja antoivat heidän nojata heitä vastaan ja itkeä kylliksensä; ja he kertoivat kuninkaalle hänen veljensä viimeisistä hetkistä, ja kuningas kertoi niistä sitten uudelleen sormillaan herttualle; ja molemmat näkyivät panevan tuon karvarin kuoleman niin sydämellensä, kuin vanha viikatemies olis heiltä vienyt ne kakstoista apostolia. Minua oikein tahtoi ruveta oksettamaan tuota nähdessäni, ja jumaliste — minua hävetti olla ihmisenä.

Kolmas luku.

Uutinen meidän tulostamme levisi kaupunkiin kahdessa minuutissa, ja kaikilta tahoilta tuli ihmisiä kiirehtien; vetivätpä muutamat vielä par'aikaa takkia päälleen juostessaan ulos kadulle. Ennen pitkää oli meillä ympärillämme koko pataljoona, ja kadut kajahtivat heidän marssistaan. Kaikki ikkunat ja oven-suut oli ihmisiä täynnä; ja ainakin kerta minuutissa huudettiin jonkun puutarhan-aidan takaa:

"Ovatko ne tulleet?"

Ja joku niistä, jotka ravasivat mukana saattojoukossa, käänsi päätään takasinpäin ja vastasi:

"Ovatpa niinkin."

Tullessamme karvarin talolle, oli katu sen edustalla täpö täynnään väkeä, ja ne kolme tyttöä seisoi ovessa. Mary Jane oli punatukkanen, mutta vähät siitä, hän oli yhtäkaikki oikein hirveän kaunis, ja hänen silmänsä loistivat kuin pari taivaan tähteä; niin ilonen hän oli näiden kahden setänsä tulosta. Kuningas paiskas käsivartensa hajalleen, ja Mary Jane lensi hänen kaulalleen, ja ristihuuli riensi halailemaan herttuaa, ja siinäkös sitä sitten kaikellaista liikuttavaa teirenpeliä pidettiin. Ja muutkin, varsinkin vaimoväki, rupesivat itkemään ulvomaan ilosta, kun mukamas nuo sukulaiset nyt viimeinkin tapasit toinen toisensa ja olit niin iloissaan.

Sitten tuuppasi kuningas salavihkaa pikkusen herttuaan — minä sen huomasin — ja sitten katsoi hän ympärilleen ja näki ruumisarkun, joka makasi nurkassa kahden tuolin päällä; ja sitten hän ja herttua paiskas kumpikin toisen käsivartensa toinen toisensa olalle, kaulan ympäri, ja sitten kävivät he verkalleen ja juhlallisesti sinneppäin, varjostaen silmiään toisella kädellä. Kaikki ihmiset vetäytyivät vähän syrjään, jättääkseen heille tilaa; ja kaikki sanoivat "Sh!" niin ett' yhtäkkiä tuli tavaton hiljaisuus; ja kaikki ottivat hatun päästään ja painoivat samassa päänsä alaspäin. Oli niin hiljaa, ett' olis kuullut nuppineulan putoavan. Tultuaan ruumisarkulle, he kumartuivat ja katselivat hetken aikaa arkun sisään, kuollutta mukamas, ja sittenkös he ulvomaan ja poraamaan taas, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Orleansiin asti. Sitten syleilivät he toinen toistaan ja panivat leukansa toistensa olkapäille ja itkeä tirskuttivat siinä tällingissä neljä viis minuutia yhteen mittaan; en olis koskaan luullut kahden terveen miehen vuotavan niin suunnattomasti. Mutta vielä hullumpaa oli, että kaikki toisetkin itkivät samaan malliin, niin että lopulta koko huone tuntui kostealta. Sitten lankesi kuningas polvilleen toiselle puolen ruumisarkkua ja herttua toiselle, ja he nojasit otsansa arkunlaitaan ja olivat rukoilevinaan, nuo junkkarit. No, tuo temppu vaikutti noihin ihmisiin viel' enemmän kuin kaikki muut, ja he puhkesit taaskin hurjaan itkuun — nuo tyttö paratkin; ja melkein jokikinen nainen kävi, sanomatta sanaakaan, heidän kimppuunsa ja suuteli heitä hyvin juhlallisesti otsalle ja pani kätensä heidän päänsä päälle ja katsoi kattoon, kuni taivaaseen mukamas, kyynelkarpalot vyöryen pitkin poskia, — ja sitten ryntäsi kukin vuoroonsa ulos ulvoen kuin hullu, jättääkseen tilaa toisille naisille. Sit' oli jumaliste oikein ilkeä nähdä.

No, yhtäkkiä nousi kuningas pystyyn taas ja astui pari askelta eteenpäin lattialle ja änkötti vähäsen ja rupes surkean jumalisella nenä-äänellä pitämään puhetta, — sulaa lörpötystä ja viheliäisyyttä alusta loppuun, mitenkä kova ja katkera koetus s'oli mukamas hälle ja hänen veljelleen, kun he menettivät tuon autuaan vainajan saamatta edes nähdä häntä ennen hänen kuolemaansa, vaikka he tätä varten olit matkustaneet kuus tuhatta virstaa, mutta tätä koetusta oli mukamas lieventänyt ja sulostuttanut tämä kallisarvoinen osanotto ja nämä pyhät kyyneleet; ja sentähden hän nyt kiitti heitä sekä veljensä että oman sydämensä pohjasta, sillä suullaan hän mukamas sitä ei voinut, koska sanat aina ovat liian heikot ja kylmät, sanoi hän — ja siihen lisäksi koko pitkän litanian samallaista imelää lorua ja sotkua, niin että jumaliste oikein iletti sitä kuullellessaan; ja lopuksi nuhisi hän vielä nenästään oikein surkeanjumalisen "Aa-aa-men", puhjeten samassa uudelleen ulvomaan, niin ett' olis luullut hänen olevan hengenlähdössä. Minua totta maar oksetti.

Samassa kun kaikki tuo siirappi oli vuotanut loppuun hänen suustaan, viritti joku joukosta muutaman Zionin virren, ja kaikki yhtyivät siihen oikein tarmojensa takaa, niin että minunkin, vanhan pakanan, sielu rupes lämpenemään ja siinä tuntui yhtä hyvältä kuin tavallisesti kirkosta mentäessä. Musiikki on sentään jotain hyvää; nytkin se oikein virkistytti ja tuntui niin friskiltä ja rehelliseltä kaiken tuon viheliäisen vesivellin jälkeen.

Mutta mitäs ollakkaan! Yhtäkkiä rupes kuningas pieksämään kieltään taas ja sanoi, kuinka mukamas hän ja hänen veljentyttärensä olisit iloiset, jos edes muutamat perheen paraimmista ja lähimmistä ystävistä "suosiollisesti", kuten hän sanoi, tahtoisivat syödä illallista heidän kanssaan sinä iltana ja sitten tavan mukaan valvoa vainajan ruumiin ympärillä; ja jos mukamas hänen rakas veli vainajansa nyt olis voinut puhua, niin olis hän hyvin hyvästi tiennyt, kutka nuo ystävät olit, sillä ne olivat hälle aina kovasti rakkaat ja hän oli usein puhunut heistä kirjeissään; niitä oli esimerkiksi: pastori Hobson ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja herrat Ben Rucker ja Abner Shackleford ja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heidän rouvansa ja leskirouva Bartley.

Pastori Hobson ja tohtori Robinson olivat sillä haavaa poissa, kaupungin toisessa päässä, samalla asialla kumpikin, niin sanoakseni; sillä tohtori passitti paraikaa muutamaa potilastaan toiseen maailmaan, ja pastori oli mukana opastamassa mies parkaa oikealle tielle. Asianajaja Bell oli matkustanut Louisvilleen käräjöimään. Muut kaikki oli saapuvilla, ja he tulivat joka sorkka paiskaamaan kättä kuninkaalle ja kiittivät häntä ja puhuttelivat häntä; ja sitten he puristivat herttuan kättä ja hymyilivät hälle ja nyykyttivät päätään, sanomatta sanaakaan, ja herttua puolestaan teki kaikellaisia konsteja käsillään, ja hänen kurkunperästään orisi alinomaa: "gu-gu-gu-gu-gu—", aivan kuin kapalolapsen, jok'ei osaa puhua.

Ja kuningas kyseli heiltä jos jotakin toisten kaupunkien asioista, mainiten aina ihmiset nimeltään, ja muistutteli kaikellaisia pikku seikkoja, joita kulloinkin oli tapahtunut kaupungissa tai Georgen perheelle tai Pietarille; ja aina hän luulotti heille, että Pietari mukamas oli kirjottanut noista asioista, mutta s'oli valetta; hän oli urkkinut kaikki tietonsa tuolta nuorelta pölkkypäältä, jonka me olimme meloneet höyrylaivalle.

Sitten Mary Jane nouti sen kirjeen, jonka hänen setänsä oli jättänyt jälkeensä, ja kuningas luki sen ääneensä ja sai tietysti taas itkupuuskauksen. Kirjeen kautta annettiin asuinrakennus ja kolme tuhatta dollaria kullassa tytöille; ja sen kautta annettiin parkkitehdas (mainion tuottava affääri) ja pari muuta taloa maatiloineen päivineen (noin seitsemän tuhannen dollarin arvosta) sekä kolme tuhatta dollaria kultaa Harveylle ja Williamille; ja niinikään ilmotettiin siinä kirjeessä, missä paikassa nuo kuustuhatta oli kätkössä, nimittäin kellarin pohjassa. Sitten nuo kaks kanaljaa sanoivat, että mukamas oli parasta mennä noutamaan rahat heti ja lukea ne muiden nähden, niin että kaikki kävis rehellisesti ja laillisesti; ja he käskivät minun käydä mukaan kynttilä kädessä. No, me mentiin kellariin, ja he pönkäsit sen oven kiinni sisäpuolelta; ja löydettyään rahapussin, kaatoivat he kaikki rahat maahan, ja s'oli totta maarian oikein juhlallista nähdä niin paljon kiiltävää kultaa yhdessä läjässä. Ja kuninkaan silmät, ne kiilsivät melkein yhtä kirkkaasti, hänen tuijottaessaan tuota aarretta. Hän läimähytti herttuaa olkapäähän ja sanoi:

"Kas siinä! Se käy mukiinsa se! Vai mitä, Biljy? Hä? Se voittaa
Kuninkaan Kameleontin. Hä?"

Herttua vakuutti samaa. He koperoivat käsillään kultakolikoissa ja antoivat niiden juosta sormiensa välistä ja helistä pudotessaan maahan; ja kuningas sanoi:

"Älähän sanokkaan. — Me ollaan luotu olemaan veljiä rikkaille karvarivainajille ja esiintymään perillisinä ulkomailta, s'on vissi se, Bilge veikkoseni. Semmosta s'on, kun luottaa Kaitselmukseen. Se se kuitenkin lopulta on paras tie maailmassa. Minä olen koetellut jos jotakin ja tiedän mitä mä sanon."

Melkein kuka hyvänsä olis tyytynyt tuohon kultaläjään siltänsä, pistänyt sen pussiinsa semmosenaan; mutta mitä vielä! Heidän piti siinä ruveta niitä lukemaan. Ja he lukivat ja lukivat, ja miten olikaan, huomattiin me, että summasta puuttui neljäsataa viistoista dollaria. Kuningas sanoi:

"Perhana! Mihin hiiteen hän on hukannut nuo neljäsataa viistoista?"

He nuuskivat vielä joka paikan, mutta löytämättä mitään. Viimein sanoi herttua:

"Hän oli kivulloinen mies ja on kaiketi laskenut hullusti — tapahtuuhan semmosta. Paras kun annetaan tuon pikkusumman olla eikä hiiskuta siitä mitään. Tullaanhan me toimeen ilman sitäkin."

"Niin, kyllähän me toimeen tullaan aina, eihän siitä ole kysymystäkään — mutta minä ajattelen tuota laskemista, näetkös. Mehän tahdotaan olla kaikin puolin tarkat ja rehelliset. Mehän tahdotaan tuoda kaikki nämä rahat sinne ylös ja laskea ne jokaisen nenän alla, ett'ei meitä millään kurin kukaan vois epäillä. Ja kun tuo kuollut karvari nahjus nyt sanoo, että niit'on kuustuhatta dollaria, niin mitenkä perhanassa —"

"Äläs hätäile", sanoi herttua. "Mitäs jos — täytettäis kassanvajaus."
Ja hän rupes totta maarian kourimaan kultarahoja omasta taskustaan.

"Sepä, saakeli soikoon, oivallinen keksintö! Sulla on pääkallo oikealla paikallaan, herttua veikkoseni; minä takaan sen", sanoi kuningas. "Niinpä, piru vie, tehdäänkin. Vanha Kameleontti saa pelastaa meidät pulasta taas" — ja hän rupes hänkin haalimaan keltasia kiekkoja plakkaristaan ja latomaan niitä kokoon.

He tulivat melkein puti puhtaiksi, mutta ne kuustuhatta dollaria saivat he täyteen, viimeiseen ropoon.

"Kuuleks", sanoi herttua, "mulla on toinenkin jalomielinen aatos kallossani. Mennään nyt ylös ja lasketaan nämä rahat, ja sitten me lahjotamme ne kaikki tyyni noille orpotytöille."

"Herra siunakkoon sinua, veli herttua. Niin nerollista aatosta ei viel' oo syntynyt syntisen ihmisen päässä. Sinusta pitäis tulla ministeri hallitukseen. Sen me teemme! Se on naula joka vetää, se kerrassaankin tappaa kaikki epäluulot, ja me istutaan varmasti satulassa, tulkoon mikä tulee. Sinä olet viisaampi kuin Salomo vainaja, rakas Bilgewater."

No, me kömpittiin ylös kellarista ja mentiin sisään, ja kaikki he tunkeilivat pöydän ympäri, kun kuningas rupesi lukemaan rahoja. Hän latoi niitä pieniin sievosiin kekoihin, kolmesataa dollaria kuhunkin, ja siitä tuli kakskymmentä kekoa. Kaikki nuo kuokkavieraat siinä ympärillä näyttivät siltä, kuin heill' olis ollut nälkä, ja maiskuttelit kielellään. Sitten kuningas ja herttua kokosivat rahat pussiin jälleen, ja minä näin selvästi, miten kuningas alkoi pöhöttyä taas pitääkseen uutta puhetta. Ja niinpä jo alkoikin:

"Rakkaat ystävät! Minun autuas veli parkani, joka makaa kylmänä tuossa, on ollut antelias niitä kohtaan, jotka hän jätti jälkeensä tähän surun laaksoon. Hän on ollut antelias näille pienille orpokaritsoille, joita hän rakasti ja turvasi. Jaa, ja me, jotka tunnemme hänet, me tiedetään, että hän olis antanut heille vielä enemmän, jos hän ei olis pelännyt loukkaavansa rakasta William veljeämme ja minua. Vai mitä te luuletten, rakkaat ystävät? Minä vähästä puolestani olen aivan varma siitä. Ja nyt kysyn minä: minkälaisia veljiä oltais me, jos me tänkaltaisella hetkellä astuttais hänen tielleen? Ja minkälaiset sedät oltais me, jos me tällä hetkellä ryös — niin, ryöstettäis näitä rakkaita pieniä lammas-raukkoja, joita hän niin hellästi rakasti? Jos minä tunnen Williamin oikein, ja minä luulen hänet tosiaankin tuntevani, niin hän — mutta, minäpä kysyn häneltä." Hän kääntyi ja rupes tekemään herttualle kaikenlaisia merkkiä käsillään; ja herttua, hän muljotti häneen hetkisen ja näkyi olevan ymmällään mukamas, mutta sitten yhtäkkiä näkyi hän tajunneen mitä toinen meinas, ja hän ryntäsi kuninkaan päälle ja korisi "gu-gu-gu-gu—" täyttä kurkkua paljaasta ilosta ja syleili häntä niin innokkaasti moneen kertaan, ett'ei siitä tahtonut tulla loppua. "Aivan oikein", sanoi kuningas, "tiesinhän mä sen; ja minä toivon, että kaikki tästä näkevät, mitä hän ajattelee asiasta. Kas tässä, Mary Jane, Susanna, Joanna, ottakaa rahat, ottakaa ne kaikki tyyni! S'on lahja häneltä, joka makaa tuossa, kylmänä ja kankeana, mutta autuaana."

Mary Jane kapusi hänen kaulaansa, ja Susanna ja Joanna karkasit halailemaan herttuata, ja siinäkös sitä suudeltiin maiskuteltiin, niin että minun oikein teki pahaa. Ja kaikki nuo muutkin tunkeilivat heidän ympärillään kyyneleet silmissä ja tahtoivat paiskata kättä noille molemmille konnille, huutaen toinen toistaan hullummasti:

"Mitä hyviä, mitä jaloja ihmisiä! Mitä suuria miehiä! Enkeleitä!"

No, siinä pakistiin sitten jos jotakin vainajasta, kuinka hyvä hän oli ollut ja mikä vahinko hänen kuolemansa oli koko seutukunnalle mukamas, ja muuta mokomaa; ja kesken heidän pakinaansa tunkesi ulkoa muuan vanhanpuoleinen pitkä herra, jonka jänteret näkyivät olevan raudasta, sinne sisään ja jäi seisomaan oven suuhun. Hän ei sanonut mitään, vaan kuunteli ja katseli vain hyvin tarkasti; eikä kukaan sanonut mitään hälle, sillä kuningas puhui taas ja he kuuntelivat häntä. Hän sanoi, jatkoksi johonkin, jota hän juur oli lörpötellyt:

"— koska he olivat vainajan lähimmät ystävät. Sentähden kutsuin heidät tänne tän'iltana; mutta huomenna me toivotaan saada nähdä teidät kaikki täällä, kaikki tyyni, sillä veli vainaja kunnioitti teitä kaikkia, hän rakasti teitä kaikkia, ja senpä vuoksi pitää myöskin hautaus-orgiat[12] tapahtua julkisesti."

Ja tuolla viisin hän sitten lörpötti hyvän aikaa, ikääskuin ihastellen omaa ääntänsä, ja tavan takaa toi hän aina kuuluviin nuo hautaus-orgiansa taas, kunnes herttua ei enään voinut sitä kestää, vaan kirjotti pienelle paperipalalle: "hautaus-seremoniiat, sinä vanha nauta!" ja kääri sen kiinni ja ojensi sen ihmisten päiden yli kuninkaalle, kumittaen minkä jaksoi "gu-gu-gu-gu-gu—." Kuningas luki paperipalan ja pisti sen taskuunsa ja sanoi sitten:

"William parka, vaikka hänen sielunvoimansa kenties ovat vähän vaillinaiset, on ainakin hänen sydämmensä oikealla paikallaan. Hän pyytää minun kaikin mokomin kutsua kaikki, kaikki hautajaisiin - ja sanoo puolestaan tervetuliaisensa. Mutta hänen ei tarvinnut huolehtia — sitähän itse aioin tehdä juur ikään."

Ja niin veivasi hän virttään edelleen, olematta milläänkään, ja tuon tuostakin tulivat nuo orgiat framille taas, kuten ennenkin. Mutta kolmannella kerralla niitä mainitessaan, lisäsi hän:

"Minä sanon orgiat, vaikka sitä sanaa ei täällä juur käytettäne — täällä taitaan enemmän käyttää sanaa 'seremoniiat';[13] Mutta orgiat on se oikea sana. Englannissa ei kukaan ihminen enää käytä 'seremoniiaa' — s'on joutunut muodista. Me sanotaan 'orgiat.' S'on parempi sana, vastaa paremmin asiaa. Se johtuu toiselta puolen kreikkalaisesta sanasta orgo, joka merkitsee ulkona, ulko-ilmassa, ja toiselta puolen heprealaisesta sanasta jiisum, mullata maahan, peittää, siis: haudata. Hautaus-orgiat merkitsee siis: julkinen hautaus ulkoilmassa."

En ikinä ole nähnyt niin häpeemätöntä vanhaa kanaljaa. Mutta se rautajäntereinen herra oven suussa räjähti hälle vasten silmiä aika nauruun. Kaikki hämmästyivät ja näkyivät suuttuvan. "No, mutta tohtori!" kuului joukosta, ja Abner Shackleford sanoi:

"Mutta, Robinson, etkö oo kuullutkaan sitä uutista? Tämähän on Harvey
Wilks."

Kuninkaan naamalle levisi heti hymy, imelä kuin siirappi, ja liehakoiden ja levitellen käsivarsiaan lähestyi hän vierasta ja sanoi:

"Onko se todellakin rakkaan veli vainajani hyvä ystävä ja oivallinen lääkäri? Minä —"

"Pysykää minusta poissa!" sanoi tohtori. "Tekö puhutte kuin Englantilainen, te? vai niin? Empä ikinä ole kuullut huonompaa matkimista. Tekö olisitte Pietari Wilksin veli? Te olette petturi eikä mitään muuta!"

Nytkös syntyi elämää! He tunkeutuivat tohtorin ympäri ja kokivat häntä rauhoittaa ja selittää hälle asiat, ja he kertoivat hälle, miten Harvey monin kerroin oli todistanut olevansa Harvey, miten hän tunsi joka ihmisen nimeltä, jopa joka koirankin nimen kaupungissa; ja he rukoilivat ett'ei hän loukkaisi Harveyn tunteita ja noiden tyttö parkain tunteita. Mutta turhaan! Tohtori vain kävi suoraan päälle kuin ahven ja sanoi, että ihminen, joka väitti olevansa Englantilainen eikä osannut matkia Englantilaisen puhetapaa paremmin kuin tuo tuossa, ei ikipäivänä ollut mikään Englantilainen, vaan valehtelija ja petturi. Tyttö parat tarttuivat kuninkaaseen kuin takiaiset ja puhkesit poraamaan; mutta tohtori kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

"Minä olin teidän isänne ystävä ja minä olen teidän ystävänne; ja rehellisenä ystävänä, joka tahtoo suojella teitä ja auttaa teitä murheista ja huolista, varoitan minä teitä ja kehoitan teitä kääntämään selkänne tuolle roistolle. Älkää olko missään tekemisissä hänen kanssaan, tuon kurjan maankiertäjän hullunkurisille kreikan- ja heprean-kielineen, kuten hän siansaksaansa nimittää. Hän on, kun onkin, mitä kurjin petkuttaja — on tullut tänne, saatuaan tavalla tai toisella tietoonsa joukon tyhjiä nimiä ja asioita, ja te luulette tuota kaikkea todistukseksi, ja nämä teidän yksinkertaset ystävänne täällä antavat myöskin petkuttaa itsensä, vaikka heidän pitäis paremmin tietämän. Mary Jane Wilks, sinä tiedät että minä olen ystäväsi, vieläpä ystävä, joka ei katso omaa etuaan. Kuule nyt minua: aja tuo viheliäinen veijari ulos — minä pyydän että teet niin. Tahdothan?"

Mary Jane oikasihe suoraksi, ja voi pentele, kuinka hän oli kaunis! Hän sanoi:

"Tämä on mun vastaukseni!" Hän nosti tuon ison rahapussin ylös ja pani sen kuninkaan käsiin ja sanoi: "Ota nämä kuustuhatta dollaria, rakas setä, ja käytä niitä sisareni ja minun hyväkseni miten itse tahdot; kuittia ei tarvita."

Samassa paiskas hän kätensä kuninkaan kaulan ympäri toiselta puolen ja Susanna ja ristihuuli toiselta; ja kaikki ihmiset taputtelit käsiään ja polkivat lattiaa, kuin olis heitä hiis riivannut, ja kuningas nosteli päätään ja myhäili ylpeästi. Tohtori sanoi:

"No, minä pesen käteni. Mutta minä luulen sen päivän tulevan, jolloin te saatte kärsiä kovasti muistellessanne mitä nyt on tapahtunut" — ja hän meni tiehensä.

"Hyvästi, hyvästi, herra tohtori", huusi kuningas hyvin ivallisesti hänelle jälkeen, "me kyllä lähetetään teitä hakemaan, kun tuo kärsimys tulee" — ja siihen he kaikki nauroivat ja tykkäsit, että s'oli turkkasen sukkelasti sanottu.

Neljäs luku.

Kun he kaikki olit menneet, kysyi kuningas Mary Janelta, mitenkä heillä oli huoneita, ja Mary Jane sanoi, että heill' oli vieraskamari, jossa William setä vois asua, ja hän antais oman huoneensa, jok' oli vähä isompi, Harvey sedälle ja menis itse makaamaan sisartensa huoneeseen, rautasänkyyn; ja vinnillä oli vielä pikku karsina pienine sänkyineen, sanoi hän. Kuningas sanoi, että se karsina sopis oivallisesti hänen palvelijalleen — joka mukamas olin minä.

Mary Jane saattoi meidät ylös ja näytti meille huoneet, jotka kaikessa vaatimattomuudessaan olivat siistit ja hauskat. Hän sanoi tahtovansa muuttaa pois vaatteensa ja muut pikku kauskunsa huoneestaan, jos n'olis setä Harveyn tiellä, mutta setä Harvey sanoi: "johan nyt; anna vaattees olla vain, laps kulta." Hameet riippui pitkin seinää, ja niiden edessä oli verho halvasta kankaasta, joka ulottui lattiaan asti. Yhdessä nurkassa makasi vanha hylkeennahkainen kapsäkki ja toisessa kitarankotelo, ja muuten oli siellä joka taholla kaikellaisia pikku posliinikapineita ja muuta roskaa, jolla mamsselit aina koristelevat huoneitaan. Kuningas sanoi, että tuo kaikki vain teki huoneen kodikkaammaksi ja hauskemmaksi; ei suinkaan pitänyt mitään mullistaa hänen tähtensä. Herttuan huone oli pieni, mutta turkkasen nätti, ja minun karsinani vinnillä liiakskin muhkea mulle.

Illalla sinä päivänä oli heillä suuret illalliset, ja kaikki nuo vieraat, jotka kuningas oli kutsunut, olit siellä, ja minä seisoin kuninkaan ja herttuan tuolien takana heitä passaamassa, ja talon neekerit passasivat muita. Mary Jane istui pöydän päässä, Susanna vieressään, ja kaiken aikaa hän vain valitteli heidän korppujensa huonoutta ja sylttien kehnoutta ja miten mukamas kananpojanpaisti oli sitkeää, — ja ties mitä hassutuksia, joita naiset aina laskevat suustaan, kun tahtovat kuulla kiitoksia; ja vieraat kaikki, jotka kyllä tunsivat että syötävät oli hyvin hyviä, sanoivat puolestaan: "Miten te aina saattekaan korppunne niin mainion maukkaiksi?" ja: "Mutta mistä te ootte saaneet niin erinomaisia sylttejä?" ja sitten koko joukon samaa imelää sorttia, jota aina saa kuulla tänkaltaisissa siirappikekkereissä.

Kun h'olit lopettaneet, saatiin ristihuuli ja minä syödä rääpiäisiä kyökissä, sill'aikaa kun toiset auttoivat neekereitä korjaamaan pöydästä. Ristihuuli heti lypsämään minulta kaikellaisia tietoja Englannista, ja jumaliste, hän pani minut pari kertaa aika pinteeseen. Niinpä hän kysyi:

"Ookko koskaan nähnyt kuningasta?"

"Ketä kuningasta? William Neljättäkö? Kyllähän toki — hän käy meidän kirkossa." Minä kyllä tiesin, että mies aikoja sitten oli kuollut, mutt' en ollut siitä millänikään. Silloin tuo tyttö vietävä taas kysyi:

"Mitä? Käykö hän siellä useinkin?"

"Josko hän käy? — Joka sunnuntai hän käy siellä. Hänen penkkinsä on aivan vastapäätä meidän — toisella puolen saarnastuolia."

"Mutta minä luulin, että kuningas asuu Lontoossa."

"Niin, tietysti. Missä hän sitten asuis?"

"Mutta tehän asutte Sheffieldissä?"

Minä huomasin ampuneeni päin mäntyyn. Ei ollut muu neuvona kuin kouria kaulaani ikääskuin luupala kananpojasta olis tarttunut kurkkuuni; sillä viisin sain vähän aikaa tuumatakseni. Sitten sanoin:

"Minä meinaan tietysti, että hän käy meidän kirkossa oleskellessaan Sheffieldissä. S'on vain kesän aikana, kun hän tulee sinne ottaakseen merikylpyjä."

"Mitä? Mitä hupsutusta! Eihän Sheffield ole meren rannalla."

"Kuka sit' on sanonut sitten?"

"Sinähän vast'ikään sen sanoit."

"Minäkö? Enhän sanonut."

"No, mutta herranen aika, sanoithan!"

"Enhän toki. Mitä tämä tietää!"

"Totta maarian sanoitkin!"

"Totta maarian en puhunut sinneppäinkään."

"No, mitä Herran tähden sitten sanoit?"

"Minä sanoin, että hän tulee sinne ottaakseen meri_kylpyjä_. Sitä sanoin, enkä rahtuakaan muuta."

"No, hyvänen aika! Miten hän ottais merikylpyjä, jos ei siell' olis merenrantaa?"

"Katsotaanpas", sanoin siihen minä, "eikö ihmiset täällä ruukkaa kongressi-vettä?"

"Kyllähän."

"No, täytyykö heidän matkustaa kongressiin sitä saadakseen?"

"Eikö mitä."

"No, eipä tarvitse myöskään William Neljännen matkustaa meren rannalle saadakseen merikylpyjä."

"No, miten hän sitten saa niitä?"

"Aivan samalla viisin kuin ihmiset täällä saa kongressi-vettä — tynnyreissä. Kas nyt, siellä Sheffieldin palatsissa on aivan mainion hyvät muuripadat, sanon mä, ja kuningas tahtoo vetensä kuumana. He eivät voi keittää niin paljo vettä siellä meren rannalla, sillä heillä ei oo semmoisia rustinkeja."

"Jaha, johan ymmärrän. Olisit sanonut sen heti."

No, sillä kertaa olin ainakin päässyt pulasta, ja se mua ilahutti suuresti. Mutta hän alkoi taas:

"Käykkö sinäkin kirkossa?"

"Tietysti — joka sunnuntai."

"Missä sin' istut silloin?"

"Meidän penkissä tietysti."

"Kenen penkissä?"

"No hei, meidän — teidän setänne Harveyn penkissä."

"Hänenkö? Mitä hän tekee penkillä?"

"Istuu siinä tietysti. Mitä hän sillä tekis sitten?"

"No, mutta herranen aika! Minä luulin, että hän seisois saarnastuolissa, hän."

Kas niin. Olin unohtanut että ukko rahjus mukamas oli pappi. Minun täytyi tarttua entiseen temppuun uudestaan ja olin siis hätäilevinäni kananpojanluun tähden, jommonen mukamas istui kurkussani taas — saadakseni miettimisen aikaa. Sitten sanoin:

"No, mutt' ethän nyt Herran tähden luule, ett'ei siell' olis muuta kuin yks pappi kutakin kirkkoa kohen?"

"No, mitä niitä enemmän tarvittais?"

"Hä? Mitäkö enemmän? Niiden pitää saarnata kuninkaalle tietysti!
Lystikäs tyttö sinä! Niit' on koko seitsemäntoista kappalta, tiedäkkös."

"Seitsemäntoista! No, mutta herranen aika! Min'en kuolemakseni jaksais istua kuulemassa niin paljon pappia, jos koht' en ikinä pääsis taivaaseen sen tähden. Meneehän heiltä totta maar koko viikko yhteen kyytiin."

"Äsh! Eiväthän he kaikki saarnaa yhtenä päivänä, tietysti — yks kerrassaan vain."

"No, mutta mitä tekevät ne toiset kaikki sill' aikaa?"

"Ooh, ei juur mitään — levähtelevät tai kiertelevät ympäri haavilla tai vihkivät morsiusparia tai kastavat lapsia tai muita tommosia pikkutöitä toimittelevat. Enimmäkseen he eivät tee mitään."

"No, mutta mitä hyötyä heistä sitten on oikeastaan?"

"Hyötyä? Eihän heitä tietysti hyödyn tähden pidetäkkään, vaan sen tähden, että s'on muhkeaa ja tyylikästä, nääkkös. Ethän sinä näy tietävän mitään."

"Äh, en minä huolikkaan tietää tuommoisia hassutuksia. No, sanoppas, millaista on palvelusväen olla siell' Englannissa? Onko niiden parempi kuin neekerien täällä?"

"Ei! Palvelusväkeä tuskin pidetään ihmisinäkään Englannissa. He pitelevät heitä pahemmin kuin kohtaan."

"Eikö niill' anneta vapaapäiviä, niinkuin täällä meillä, jouluna ja uunna vuonna ja heinäkuun neljäntenä?"[14]

"Mitä vielä! Kuuleehan sen, ett'et oo ollut Englannissa sinä. Voi, voi, ristih—, voi, voi, Joanna, he eivät näe ainoatakaan friipäivää vuoden toisesta päästä toiseen; eivät koskaan saa haistaakkaan mitään sirkkusta tai tiateria tai neekeriavisoonia tai mitään muuta semmosta huvitusta."

"Eikö ne pääse kirkkoonkaan."

"Ei koskaan."

"Mutta sinähän käyt aina kirkossa."

No, siinä seisoin taas. Olin peräti unohtanut, että mukamas olin tuon ukko lurjuksen palvelija. Mutta minä toinnuin pian ja kehräsin hälle kokoon pitkän selityksen, miten mukamas pikäntti oli toista kuin tavallinen palvelija, ja että minä nyt olin pikäntti ja että minun semmosena täytyi käydä kirkossa vastoin tahtoanikin, herrasväkeni kanssa, sillä niin seisoi laissa, sanoin mä. Mutta loruni ei mahtanut mult' oikein luistaa, sillä huomasinpa että hän puisteli päätään vähän. Hän sanoi:

"Kunnian sanalla — etkö sin'oo istunut tässä hyvän aikaa panemassa mulle omias?"

"Kunnian sanalla, en", sanoin mä.

"Etkö mitään?"

"En niin sanaakaan."

"Pane kaks sormea tämän kirjan päälle ja vakuuta sit' uudestaan."

Minä kyllä näin, että se vain oli vanha sanakirja, ja niinpä panin heti käteni sen päälle ja sanoin niinkuin hän tahtoi. Ja sitten hän näytti vähän tytyväisemmältä ja sanoi:

"No, minä sitten uskon siitä osan, mutt' empä totisestikaan usko kaikkia."

"Mitä s'on kuin sin'et tahdo uskoa, Joanna?" kysyi Mary Jane, joka samassa tuli seilaten sisään, Susanna takanaan. "S'on ilkeää sulta, kun puhut tuolla lailla hälle, poika paralle, jok'on muukalainen täällä ja niin kaukana poissa kotoaan. Mitäs itse sanoisit, jos joku tekis sulle tuolla lailla?"

"Aina sin' oot tommonen, Maija, — aina sinä sänttäät auttamaan ihmisiä, ennenkun mikään on hätänä. Enhän min'oo tehnyt hälle mitään. Hän on istunut tässä leipomassa mulle kaikenlaisia hupsuja juttuja, ja minä vain sanoin, ett'en voinut niitä kaikkia niellä; muuta en oo sanonut, en sanaakaan. Totta kai hän nyt sen verran kestää?"

"Sen verran? Sanoit mitä tahansa — hän on vieraana täällä ja meidän kestivieraana nyt, ja s'oli ilkeää sulta puhua hälle tuolla lailla. Jos olisit hänen sijassaan ja joku sanois sulle semmosta, niin se surettais sinua ja sais sinut häpeemään; eikä sinun myöskään pitäis sanoa niin toiselle."

"No, mutta hyvä Maija, hän sanoi —"

"Min'en välitä siitä, mitä hän sanoi — se ei kuulu tähän. Sinun pitää sittenkin olla hälle ystävällinen etkä saa sanoa hälle mitään, josta hän näkee olevans kaukana kotoaan ja vieraiden ihmisten parissa. Ymmärräkkös?"

Minä aattelin siinä itsekseni, että tämä on se tyttö, jota minä annan tuon vanhan veijarin kuninkaaksi puijata niin hävyttömästi!

Sitten puhkes Susanna puhumaan, ja hänkös vasta ristihuulta ripitti niin, ett' oikein pöyristytti!

Ja minä aattelin itsekseni, että tuoss' on toinen, jota minä annan noiden konnain petkuttaa!

Sitten Mary Jane pääsi uuteen vauhtiin taas, ja vaikka hän tapansa mukaan puhui lempeästi ja kauniisti, niin istui siinä lopulta ristihuuli raukka kuin mikäkin vaivanen syntinen ihminen ja puhkes viimein poraamaan, tyttö parka.

"No, kas niin", sanoivat nuo toiset molemmat, "pyydä hältä sitten anteeks."

Ja totta maarian tekikin hän sen. Ja hän teki sen niin turkkasen kauniisti vielä, niin viehättävästi oikein, että minua suoraan sanoen liikutti; ja minä vanha pakana toivoin vain saavani syöttää hälle tuhat valhetta lisää, jotta hän sais tehdä sen vielä kerran.

Mutta samassa aattelin siinä myös itsekseni, että kas tuossa vieläkin yks, jota nuo siunatut roistot minun avullani nylkevät. Kun hän oli lopettanut, rupesit he kaikki kolme pakinoimaan kanssani ja pitivät minua niin hyvänä kuin koskaan kukaan taitais, jotta mull' olis kodikasta olla ja tietäisin heidät ystävikseni. Lopulta tunsin olevani niin kurja, niin viheliäinen, niin kehno ihminen, että minä päätin, kun päätinkin, itsekseni: "Minä varastan heille takasin nuo rahat, vaikka henki menis."

Sikspä jätin heidät hyvästi ja sanoin meneväni nukkumaan, vaikk'en suinkaan aikonut nukkua heti. Päästyäni yksikseni, rupesin näet vahvasti tuumaamaan. Sanoin siinä itsekseni: meenkö suoraa päätä tuon tohtorin luo ja paljastan nuo petturit? Ei — sitä en tee. Hän kenties kertois kuka oli hälle kannellut, ja silloin kuningas ja herttua kyllä leipoisit mulle lämpimät kakut. No, meenkö mä kuiskaamaan Mary Janelle kaikki tyyni? Ei — se ei käy laatuun sekään. Hän ei osais teeskennellä, vaan hänen silmistään nähtäis pian että hän tietää jotakin, ja kun noilla molemmilla veijareilla oli rahat, pujahtaisit he salaa tiehensä niineen päivineen. Ei — ei ollut muuta kuin yks neuvo. Minun täytyi varastaa rahat, ja mun täytyi näpistää ne niin näppärästi, ett'ei kukaan vois epäillä minua varkaaksi. Sitten kätkisin ne varmaan paikkaan, ja kun me oltais täältä kylliks kaukana alajoella, kirjottasin Mary Janelle ja kertosin missä rahat oli. Mutta s'oli paras, että kaappaisin ne jo tän' iltana, sillä tuo tohtori vois milloin hyvänsä ruveta rettelöimään ja peloittaa molemmat matkakumppalini pois kaupungista, jolloin he kyllä luiskahtaisit tiehensä ryöstöineen päivineen.

No, tuumasin mä, minä menen nuuskimaan heidän huoneisiinsa. — Yläporstuassa oli pimeä, mutta minä löysin herttuan huoneen ja kopeloin siellä hetken aikaa pimeässä, kunnes tulin ajatelleeksi, ett'ei kuningas juur ollut niitä, jotka antavat toisen hoitaa rahojaan; ja niinpä menin hänen huoneeseensa ja rupesin kopeloimaan siellä. Mutta min'en voinut saada juur mitään aikaan pimeässä enkä uskaltanut kynttilääkään sytyttää. Ja niinpä päätin piiloutua sinne ja jäädä heitä väijymään. Samassa kuulin heidän askeleensa ja aijoin mennä piiloon sängyn alle; mutta siinä kiireessä sit' en löytänytkään, vaan hiipaisin tuohon verhoon, jonka takana oli Mary Janen vaatteet. No, ei muu neuvona kuin puikahtaa sen taakse ja kätkeytyä hameiden sekaan. Sinne jäin seisomaan hiljaa kuin hiiri.

He tulivat sisään ja lukitsivat oven jälestään; ja heti ensimmäiseksi meni herttua kontalleen ja kurkisti sängyn alle. Silloin minä iloitsin siitä, ett'en ollut sitä löytänyt. — No, he istuivat alas, ja kuningas sanoi:

"No, mik' on hätänä? Sano sanottavas lyhyesti. S'on parempi, että m'ollaan siellä alaalla lohduttamassa noita surevia tyttöjä kuin ett' istutaan täällä ja annetaan heill' aikaa puhua meistä."

"Joo, seikka on se, Capet, että min' oon kovasti levoton. Tuo tohtori minua huolettaa. Mitkä sull'on aikomukset? Mull'on muuan aatos, ja s'on mielestäni hyvä."

"No, mikä s'on, herttua?"

"Joo, s'on se, että me luistetaan tiehemme jo tän' yönä, ennen kello kolmea aamulla, ja reissataan jokea alaspäin rahapussi kontissamme. Varsinkin kun joutui kynsiimme niin mukavasti, aivan kuin olis lentänyt suuhumme paistettu varpunen; eihän meidän tarvinnutkaan varastaa sitä — oomme saanut sen lahjaks. Minun neuvoni on, että me korjataan täältä luumme."

Minä tulin kovin pahoilleni siellä Mary Janen hameiden välissä. Pari tuntia sitten vielä olis herttuan tuuma ollut mulle melkein yhdentekevä, mutta nyt se minua suretti ja peljätti. Silloin onneksi sanoi kuningas:

"Mitä pirua! ja mekö sillä viisin luovuttais lopusta, jok'on paras osa kaikesta? Ookko sinä hullu? Vai jätettäis me tänne kaheksan yheksän tuhatta dollaria kiinteimistöön, jonka voi muuttaa rahaksi yhtä helposti kuin kultakangen. Eihän m'olla hölmöjä."

Herttua mutisi vastaan; hänen mielestään oli kultapussi heille kylliksi, ja hän ei kernaasti tahtonut kaivaa syvemmälle — ei puolestaan tahtonut ryöstää kolmea orpo raukkaa puti puhtaaks.

"Mitä joutavia!" sanoi kuningas. "Mehän ei ryöstetä heiltä mitään muuta kuin juur nämä rahat. Ne, jotka ostavat omaisuuden, ne saavat pitkän nokan, eikä tytöt. Kun näet tulee tunnetuks, ett' omaisuus ei ollut meidän — ja se kyllä saadaan tietää meidän mentyämme hiiteen — niin julistetaan kauppa mitättömäks ja omaisuus peruutetaan kuolinpesälle. Nää orpotytöt saavat talonsa tavaransa takasin, ja siin'on jumaliste aivan kylliks heille; he ovat sitä paitte nuoria ja reippaita ja voivat helposti ansaita elatuksensa. Heillä ei ole niin mitään hätää. Hyvä jumala, onhan niitä tuhansia, satoja tuhansia, joilla sittenkin on monin kerroin huonompi toimeentulo. Heillä totta maarian ei ole vähintäkään valittamista, s'on vissi se."

No, loppu lorusta oli, että kuningas puhui hänet kumoon, niin että hän lopulta myöntyi ja sanoi: "no, olkoon menneeksi" Mutta kuitenkin herttua vielä huomautti, ett'ei heidän suinkaan pitäis jäädä kauvaks aikaa tähän kaupunkiin, koska mukamas tuo kiusanhenki tohtoriksi saattais keittää heille aika sopan. Mutta kuningas sanoi vain:

"Viis minä tohtorista! Mitä mä hänestä välitän! Menköön hiiteen! Onhan meillä puolellamme kaikki kaupungin pässinpäät — ja ne on tietysti enemmistönä niin täällä kuin muuallakin."

Ja niin h'olit lähdössä alas jälleen. Silloin sanoi herttua:

"Mutta minä pelkään, että me kätkettiin rahat hulluun paikkaan."

Aha! aattelin mä. Olin näet jo ruvennut pelkäämään, ett'en sais mitään tietääkkään.

"Miks niin?" sanoi kuningas.

"Siks että Mary Jane nyt tulee pukeutumaan mustiin, ja yht'äkkiä lähettää hän tänne neekerin noutamaan hälle tarpeelliset vaatteet; ja luulekko sinä että neekeri vois nähdä niin paljon rahaa lainaamatta vähäsen?"

"Sull'on saakelin hyvä pää, sulla, herttua veikkoseni", sanoi kuningas ja rupes samassa kopeloimaan verhon takana pari jalkaa siitä, jossa minä seisoin. Minä likistyin seinää vasten niin tiivisti kuin voin ja olin niin hiljaa kuin mahollista, vaikka mua vähän värisytti; ja minä mietiskelin mitä nuo junkkarit tekis mulle, jos joutuisin kiinni, ja mitä minä silloin sanoisin. Mutta kuningas sai rahapussin käsiinsä, ennenkun olin ennättänyt ajatella ajatukseni loppuun, eikä hän nähnyt minua. Sitten sysäsivät he pussin muutamasta repeämästä sisään olkimatrassiin, jok' oli höyhenpolstarin alla sängyssä, ja sanoivat, että s'oli turkkasen hyvä piilopaikka, koska neekerit mukamas aina puistelee höyhenpolstarit vain, koskematta olkimatrassiin muuta kuin pari kertaa vuodessa; sikspä mukamas nyt ei tarvinnut pelätä, että kukaan kävis noita rahoja varastamassa.

Mutta siinä he erehtyivät. Ennenkun h'olit puolivälissä rappusia, oli mulla pussi käsissäni. Sitten haparoin takasin karsinaani ja kätkin sen sinne, kunnes keksisin paremman piilopaikan. Arvelin paraaksi, että piilottaisin sen johonkin paikkaan ulkopuolelle talorakennusta, sillä jos he kaipaisit sitä, nuuskisivat tietysti ensiksi joka nurkan koko talossa. Sen hyvin tiesin. Sitten panin maata, vaatteet päälläni; mutt' empä saanutkaan unta, sillä niin olin pänningissä saadakseni tämän asian selville. Viho viimeinkin kuulin kuninkaan ja herttuan kämpivän ylös; ja silloin vyöryin alas sängystäni ja makasin hetkisen mahallani, leuka vasten niiden tikapuiden ylintä puolaa, jotka johtivat karsinaani — odottaen sillä viisin mitä ehkä nyt tulis. Mutta mitään ei tullut.

Makasin siinä kunnes kaikki tyyni oli hiiren hiljaa koko talossa; mutta silloin konttasin alas tikapuita pitkin taas.

Viides luku.

Minä ryömin heidän ovelleen ja kuuntelin. He kuorsasit että kumisi, ja minä hiivin siitä varvasnenällä tieheni ja pääsin eheänä rappusia alas. Ei kuulunut hengen hievahusta. Kurkistin ruokahuoneen ovenraosta ja näin kaikkein niiden, joiden piti valvoa ruumiin ääressä, sikeästi nukkuvan tuoleillaan. Ovi oli siitä auki vierashuoneeseen, jossa kuollut makasi, ja kummassakin suojassa paloi kynttilä. Minä hiivin siitä ohi, ja toinenkin vierassuojan ovi oli auki, mutta siell'ei ollut ketään sisässä muita kuin Pietari vainaja. Astuin eteenpäin, mutta porstuan ovi oli lukittu ja avain poissa. Samassa kuulin jonkun tulevan rappusia alas, takanani. Silloin lippasin vierassuojaan ja vilkasin hät'hätää ympärilleni, mutt'en jumaliste keksinyt mitään muuta piilopaikkaa rahapussille kuin karvarin kirstun. Kansi oli työnnetty noin jalan verta sivulle päin, niin että kuolleen kasvot näkyivät valkosen harson alta. Minä pistin rahapussin sinne ja työnsin sen kappaleen matkaa kannen alle, justiin siltä paikalta, missä kuolleen kädet lepäsit ristissä. Minun käteni kosketti niihin, ja silloin mua pikkusen pöyristi; n'oli niin kylmät. Minä karkasin siitä tieheni ja menin piiloon oven taakse.

S'oli Mary Jane, joka tuli. Hän astui suoraa päätä kirstun viereen, hyvin hiljaa kuitenkin, ja pani polvilleen ja katsoi sinne sisään. Sitten otti hän framille nenäliinansa, ja minä näin että hän itki, vaikka hän oli selin minuun. Minä hiivin ulos, ja luikuessani ruokahuoneen ohi kurkistin taas ovenraosta sisään. He eivät olleet liikahtaneet paikaltaan, eikä siis kukaan ollut minua nähnyt. Kaikki oli kuin olla piti.

Minä hiivin takasin karsinaani, mutta minua suututti että yritykseni oli päättynyt sillä viisin, nähtyäni niin paljon vaivaa ja vaaraa. Jos vain rahapussi sais olla rauhassa paikallaan — aattelin mä — niin ei hätääkään; sillä kun m'oltais päästy pari sataa virstaa jokea alaspäin, voisin kirjottaa Mary Janelle asiasta ja hän sais kaivattaa ruumisarkun maasta ja ottaa pussin haltuunsa; mutta luultavampaa monin kerroin oli, että he löytäisit pussin jo seuraavana aamuna, kun ruumisarkun kansi oli ruuvattava kiinni jälleen. Ja silloin kuningas tietysti heti sieppais rahat itselleen taas eikä sitten hevillä enää päästäis ketään niitä varastamaan. Senpä tähden mull' oli ankara halu pujahtaa alas uudelleen ja kaapata pussi kainalooni, mutta min'en uskaltanut. Aamu oli jo lähenemässä, ja millä hetkellä hyvänsä vois joku noista valvojista ruokasalissa herätä ja yllättää minut — yllättää minut kantamasta kainalossani kuuttatuhatta dollaria, joita ei kukaan ollut uskonut haltuuni. Ei, eikös hiis — aattelin itsekseni — min'en tahdo tulla sekotetuksi mokomaan juttuun.

Tullessani aamulla alas, oli vierashuoneen ovi lukittuna ja valvojat olit menneet tiehensä. Siell'ei ollut muita kuin talonväki ja leskirouva Bartley. Minä koin urkkia heidän kasvoistaan, olisko mitään outoa tapahtunut, mutt' en huomannut mitään.

Aamupäivällä tuli hautausurakoitsija apulaisineen, ja he asettivat ruumisarkun parin tuolin päälle keskelle huonetta, ja sitten he tälläsit riveihin kaikki talon tuolit ja lainasit lisää naapureilta, kunnes kaikki huoneet olit melkein täynnään. Ruumisarkun kansi oli aivan samassa tällingissä kuin ennen, mutta min'en tohtinut käydä katsomaan, olisko rahapussi tallella, kun niin paljo ihmisiä oli ympärillä.

Sitten alkoi vieraat kokoontua, ja kuningas ja herttua ja tytöt istuivat eturiviin kirstun pään puoleen, ja noin puolen tunnin kuluessa kävivät nyt vieraat, toinen toisensa perästä, katsahtamassa alas vainajan kasvoihin, ja muutamilta tipahti pari kyyneltä, ja s'oli kaikki hyvin juhlallista ja hiljaista; mutta tytöt ja nuo molemmat roistot painoivat kaiken aikaa päitään alaspäin ja pitivät nenäliinojaan silmäinsä eessä ja porasivat vähäsen. Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin toisinaan jonkun jalan krapsinta lattiaan tai kun joku niisti nenäänsä — ja min' olen huomannut, ett' ihmiset aina kuuraavat kärsäänsä kaikkein enimmän juur hautajaisissa, pait kenties kirkossa.

Kun talo oli tullut täyteen väkeä, luikerteli heidän joukossaan hautausurakoitsija niin sanomattoman lempeänä ja pehmeänä mustissa hansikoissaan, järjestäen kaikki tamineet ja osottaen paikat kaikille; ei hän sitä tehdessään elämöinnyt vähintäkään, ei enemmän kuin kissa. Eikä hän edes puhunut yhtään halkaistua sanaa; hän vain hiljaa ja varoen käänteli ja väänteli ihmisiä sinne tänne ja hankki paikat myöhästyneille, aukaisten heille tietä; ja kaikki hän sai aikaan ainoastaan muutamilla pään- ja kädenliikkeillä. Sitten hän itse jäi seisomaan huoneen perimmäiseen päähän, selkä seinää vasten. En ikipäivinäni ole nähnyt niin hiljaista, niin sävysää, niin salamielistä miestä; hän ei yhtään kertaa edes hymähtänytkään, ei enempää kuin palvattu lampaanlapa.

He olivat lainanneet muutaman urkuharmoonin, mutta s'oli kipeä, sillä kun kaikki oli valmiina, istui muuan nuori rouva sen eteen ja alkoi sitä rumputtaa, ja se ähkyi ja ryökkäsi ja voivotti niin surkeasti, kuin sit' olis vaivannut koliikki. Kaikki yhtyivät virteen ja veisasit, ja minun mielestäni oli Pietari vainaja ainoa, joll' oli hyvä olla, sillä hän ei kuullut mitään. Sitten pastori Hobson nousi seisaalle, hyvin juhlallisesti ja verkalleen, ja rupes puhumaan; mutta justiin samassa alkoi kuulua mitä hirveintä melua alhaalta kellarista. S'oli vain yks ainoa koira, mutta se piti semmosta riivatun elämää, ett' olis luullut rauhan rauenneen koko maan päältä, eikä siitä tullut mitään loppuakaan. Pastorin täytyi vaieta kesken ruumissaarnaansa ja jäädä odottamaan — siinähän tuskin voi kuulla edes omaa ajatustaankaan. S'oli turkkasen tuskallista, eikä kukaan näkynyt tietävän mikä tulis neuvoks. Mutta kesken kiusaa nähtiin, miten tuo pitkäkoipinen hautausurakoitsija teki pienen viittauksen pastorille ikäänkuin sillä sanoen: "Olkaa huoleti — luottakaa minuun." Sitten kyykistyi hän alas ja lähti hiipimään pitkin seinän vierustaa, niin että vain hänen hartiansa näkyivät ihmisten päiden ylitse. Sill'aikaa yltyi kähäkkä ja kiljunta kellarissa yhä kiivaammaksi. Viimein, kierrettyään kaks seinää huoneesta ja lennettyään ulos, näkyi urakoitsija kuitenkin päässeen perille kellariin. Me kuulimme aimo lätkähyksen, ja koira kiljasi pari kertaa hirveästi, ja sitten tuli haudan hiljaisuus, ja pastori jatkoi puhettaan ihan säntilleen samasta paikasta, johon oli sen katkaissut. Parin minuutin päästä tuli hautausurakoitsijan selkä ja hartiat taas soljuen sisään pitkin seinää, ja hän seisahtui entiselle paikalleen, nousi seisomaan, pani kätensä ikääskuin kaihtimiksi molemmin puolin suutaan ja kurotti kaulansa kuin kurki, ihmisten pään yli, pastorin suuta vasten ja kuiskasi — niin että kuului kaikkialle —: "Sill' oli rotta!" Sitten hän vaipui alas paikalleen jällensä. Selvästi näkyi, ett' ihmiset olit hyvin tyytyväiset, sillä heit' oli tietysti ahdistanut ankara uteliaisuus. Tommoset pikku palvelukset ei maksa mitään, mutta ne ne on, jotka tekevät ihmisen suosituksi ja rakastetuksi lähimmäistensä joukossa. Niinpä nyt tuossa kaupungissa esimerkiks ei ollut yhtään sielua, jost' olis pidetty niin paljon kuin tästä hautausurakoitsijasta.

No, ruumissaarna oli hyvin kaunis, mutta hirveän pitkä ja ikävä; ja sen jälkeen kuningas heti taas tukki puhumaan ja veivasi sisästään pitkän pivollisen sanoja, paljasta lorua ja roskaa kaikki tyyni. Viimein loppui toki sekin, ja hautausurakoitsija alkoi seilata ruumisarkulle ruuvimeisseli kädessään. Silloin pusertui hiki nahastani, ja minä tarkastelin häntä kovalla pinnistyksellä. Mutta hän ei rähjännyt ollenkaan, ei vonkinut eikä tonkinut; hän vain lykkäs kannen hiljaa paikalleen ja ruuvasi sen kiinni tottuneella kädellä. Siin' oltiin siis. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko rahapussi siellä vai ei. Mitäs jos joku olis kaapannut sen käpäliinsä ja sitten luistanut tiehensä hiiren hiljaa? — miten minä silloin rohkenisin kirjottaa Mary Janelle? Jos hän kaivattais ylös kirstun eikä siitä mitään löytäiskään — mitä hän ajattelis minusta? Saattaishan päälle päätteeks käydä niinkin, että he panisit poliisin ajamaan minua takaa ja minä joutuisin putkaan. Ei, paras olis, etten olis millänikään koko jutusta, etten kirjoittais sanaakaan. Olinhan vain saanut aikaan sotkua ja ikävyyttä sekaantumalla toisten asioihin. Kunhan en olis sitä tehnyt!

No, he hautasit Pietarin niinkuin muitakin haudataan, ja me palattiin takasin hautausmaalta, ja minä tarkastelin heidän naamojaan taas — en voinut sit' auttaa enkä saada mitään rauhaa. Mutta siitä ei mitään lähtenyt; naamat eivät kertoneet mulle tämän taivaallista.

Iltapäivällä teki kuningas visiittejä jos jossakin ja oli ilettävän imelä ja ystävällinen joka paikassa; ja samassa antoi hän heidän tulla siihen luuloon, että hänen seurakuntansa Englannissa mukamas kaipasi häntä kovasti, jonka vuoksi hänen täytyis saada kaikki asiat täällä järjestetyks mitä kiireimmiten ja sitten palata suoraa päätä kotiin. Hän oli kovasti pahoillaan mukamas, kun ei voinut viipyä täällä kauvemmin; ja niin olit kaikki muutkin, vaikka he kyllä sanoivat ymmärtävänsä, ett'ei sit' asiaa voinut auttaa. Sitten sanoi hän, että hän ja William tietysti ottaisit tytöt mukanaan Englantiin; ja se seikka heitä kovasti ilahutti, koska tyttöjen nyt tulis hyvä olla sukulaisten luona, meinasivat he; ja se seikka ilahutti tyttöjä myös — ilahutti heitä siihen määrään, että he melkein unohtivat kaiken surunsa, ja he pyysivät hänen myydä omaisuuden niin pian kuin suinkin, niin olisit he valmiit lähtemään milloin hyvänsä. Nuo pikku raukat olivat niin iloiset ja onnelliset, että minua oikein pöyristytti ajatellessani miten heitä narrattiin ja petkutettiin; mutta min'en vain keksinyt mitään neuvoa heidän avuksensa.

No, kuningas jumaliste kuuluttikin heti, että talo ja neekerit ja koko irtaimisto myytäis huutokaupalla kolmantena päivänä hautajaisista; mutta jos joku tahtois tehdä kauppoja sitä ennen, niin kävis sekin laatuun.

Siitä nyt tyttöjen ilo sai ensimmäisen iskun, sillä ens päivänä hautajaisista, tuossa kello kahentoista aikana, tuli pari orjakauppiasta kuninkaan luo, ja hän möi heille kaikki neekerit, ja näiden piti lähteä, — poikien jokea ylöspäin Memphisiin, mutta heidän äitinsä jokea alas Orleansiin. Minä luulin, että tytöiltä ja neekereiltä sydämmet siinä särkyis surusta; he itkivät toinen toisensa rinnoilla niin kauheasti, että minun oikein rupes tekemään pahaa sitä nähdessäni. Tytöt sanoivat, että he eivät koskaan olleet edes aavistaneet, että perhe tuolla tavoin tulis hajotetuksi tai myydyksi pois kaupungista. Min'en ikipäivinä sais muististani sitä surkeaa näkyä, kun nuo tyttö raukat ja neekerit pitivät toisiaan kaulasta ja itkeä nyyhkyttivät, enkä min' olis kestänyt sitä toitottamatta ulos koko totuutta, joll'en olis tietänyt, että kauppa oli peräti mitätön ja tulis puretuksi, ja että neekerit siis myös parin viikon päästä olisit kotona jälleen.

Asia nosti paljon melua kaupungissa, ja monet sanoivat suoraan, että s'oli häpeällistä tuo, kun sillä tavoin erotettiin äiti ja lapset. Se myös pilasi noiden molempain roistojen hyvää mainetta; mutta tuo rahjus kuninkaaksi kävi mielettömyydessään päälle vain kuin lautapää härkä, välittämättä vähintäkään herttuan varoituksista. Ja herttua puolestaan oli kovasti levoton. Tuli sitten tuo avisioonipäivä. Varhain aamulla kuningas ja herttua kömpivät ylös minun karsinaani ja herättivät minut; ja minä näin heti heidän naamoistaan, että nyt oli piru merrassa. Kuningas sanoi:

"Kävitkö sie minun huoneessani toisiltana?"

"En, teidän majesteettinne" — niinhän minun aina tuli häntä nimitellä meidän liittokuntamme kesken.

"Olikko sie siellä eilen tai eilen illalla?"

"En, teidän majesteettinne."

"Sano nyt totuus — äläkä valehtele."

"S'on suora totuus, teidän majesteettinne. Min'en oo ollut teidän huoneessanne varpaillanikaan sittenkun fröökynä Mary Jane ens iltana näytti sitä Teille ja ja herttualle."

Herttua sanoi:

"Ookko nähnyt kenenkään muun sitten käyvän siellä?"

"En, teidän armonne, en — en ainakaan muistaakseni."

"Aatteleppas nyt!"

Minä tuumailin hetkisen, keksin sitten keinon ja sanoin:

"Niin, niin, kyllähän minä näin neekerien käyvän siellä moneen kertaan."

Molemmat säpsähtivät ja katselit sitten toinen toistaan; näyttivät ens siltä kuin eivät olis sitä odottaneet, mutta sitten siltä kuin olisit sit' odottaneet. Herttua sanoi:

"Kävitkö ne siellä kaikki."

"Ei, ei ainakaan kaikki yhdellä kertaa. Niin — minä, muistaakseni, en nähnyt heidän tulevan ulos yhdessä muuta kuin yhden kerran."

"Ohoo! — no, millonkas s'oli sitten?"

"Joo, s'oli kaiketikkin samana päivänä kuin hautaus — aamulla, vaikk'ei kovin aikasin, minä kun olin nukkunut liiaksi. Min' olin juur mennä tikapuita alas, kun näin heidät."

"No, entä sitten? entä sitten? — mitä he tekivät? Mitä he puuhasit?"

"No, ei juur mitään. En minä ainakaan nähnyt heidän mitään niin erinomaista puuhaavan. He tepastelit pois varvasnenällä, ja minä tuumasin, että h'olit olleet teidän majesteetinne huoneessa siivotakseen tai jollain semmosella asialla, ja sitte, kun he huomasit Teidän vielä nukkuvan — tuumasin mä — niin lähtivät he tiehensä hyvin hiljaa, jott'eivät herättäis Teitä."

"Tuhat tulimmaista! Meitä on petetty!" sanoi kuningas, ja molemmat he näyttivät hyvin nolatuilta ja tyhmiltä. Sitten seisoivat siinä hetken aikaa mietiskellen ja kynsien korvantaustaan, mutta sitten herttua naurahti, aivan noin niinkuin kana, ja sanoi:

"S'on mainiota! Miten nuo kirotut neekerit osas lyödä korttinsa! olivat olevinaan suruissaan, kun heidän piti muuttaa pois! ja jumaliste uskoinkin minä, että he niin olit; ja sitä samaa uskoit sinä, ja sitä samaa uskoivat kaikki. Sanos sitten, ett'ei neekerillä ole taipumusta näyttelijäks! Näyttelivätpä, hiis vie, tuota rooliaan niin hyvin, ett' olisivat pettäneet itse pirunkin. Heissä on jumaliste taitoa kymmenien tuhansien arvosta. Jos mull' olis pääomaa ja teateri, niin enpä tosiaankaan parempia näyttelijöitä tahtois — ja nyt oomme myyneet ne polkuhinnasta täällä. Eihän vain nuokin kurjat lantit nyt ole hukassa? Miss' on sulla ostajain vekseli?"

"Pankissa tietysti inkassoa varten. Missä hiiessä s'olis sitten?"

"No, se ainakin on niinkuin olla pitää, jumalan kiitos."

Nyt puutuin minä puheeseen, hyvin sävysästi ja ikääskuin ujostellen:

"Onko mikään käynyt hullusti?"

Kuningas kääntyi minuun ärjästen:

"Mitä se sinuun tulee? Pidä kitas äläkä sekaannu toisten asioihin, joita et ymmärrä, — jos muutenkaan mitään ymmärrät. Muista se niin kauvan kuin m'ollaan täällä." Ja herttualle hän sanoi: "Ja meill' ei oo muu neuvona kuin juoda harmiryypyt ja pitää leukaläpemme. Ei sanaakaan koko asiasta!"

Kun h'olit menossa tikapuita alas, naurahti herttua taas ja sanoi:

"No niin, sukkela myynti ja vähänen voitto! S'on hyvää afääriä se."

Kuningas mulkoili häneen ja sanoi:

"Sovittiinhan me että koettais myydä niin pian kuin suinkin. Jos voitto ei oo niin suuri kuin toivottiin, niin eihän s'oo minun syyni enemmän kuin sinunkaan."

"Vai niin? Eivätkö he olis tässä talossa vieläkin ja me sitä vastoin jo aikoja sitten poissa, jos olis seurattu minun neuvoani?"

Kuningas puri häntä takasin minkä tohti, ja sitten hän taas alkoi haukkua minua. Hän läksytti minua pahanpäiväisesti, kun en silloin tullut kertomaan hälle heti, miten nuo neekerit tulit ulos hänen huoneestaan sillä viisin — mikä pöllö hyvänsä olis tietänyt, sanoi hän, ett' asiat oli hullusti. Sitten rupes hän kiroilemaan itseään ja sanoi, että lopulta kaikki tyyni tuli siitä, ett'ei hän tuona aamuna pysynyt tapansa mukaan loikomassa laiskana sängyssään, hätäilemättä niin aikasin ylös; ja hän vannoi kovan valan, ett'ei enää ikipäivinä olis kenenkään aamukukkona. Tuolla viisin noituivat he hyvän aikaa, ja min' olin turkkasen ilonen, kun olin tietänyt syyttää neekereitä tekemättä heille sillä mitään vahinkoa.

Kuudes luku.

No, minä puin päälleni ja kömpin tikapuita alas ja tulin alakertaan; mutta mennessäni tyttöjen huoneen ohi, oli ovi auki, ja minä näin Mary Janen istuvan vanhan hylennahkaisen kapsäkkinsä vieressä. S'oli vielä auki, ja siihen oli pakattu hänen kamssujaan — tuota Englannin matkaa varten mukamas. Mutta juuri silloin lepäsi hän, siististi kääritty leninki polvillaan ja kädet kasvoillaan — hän itki. Sit' oli minun kauhean katkera nähdä. Meninpähän siis sisään ja sanoin:

"Fröökynä Mary Jane ei voi kestää sitä, kun toisell' on paha olla, enkä juur minäkään sitä voi — tuskinpa koskaan. Sanokaa mulle miten on."

Hän teki sen. Ja n'oli tietysti nuo neekerit taas — arvasinhan sen. Hän sanoi, että tuo hauska matka Englantiin nyt oli hältä kokonaan pilattuna; eikä hän enää milloinkaan luullut voivansa olla onnellinen, aatellessaan ett' äiti ja lapset eivät enää koskaan näkis toisiaan tässä maailmassa — ja sitten hän puhkes vielä kiivaampaan itkuun ja pusersi kämmenensä yhteen ja sanoi:

"Oi, hyvä Jumala, eivätkö he koskaan enää saa nähdä toisiaan?"

"He saavat sen — vieläpä varsin pian, ennenkun kahta viikkoa on mennyt — sen tiedän minä", sanoin mä siihen. Kas niin, se kirpos kieleltäni aivan tapaturmassa! — ja tuossa paikassa oli hän kietonut kätensä kaulani ympäri ja rukoili, että sanoisin sen "vielä kerran, vielä kerran, vielä kerran."

Jo äkkäsin, ett' olin puhunut itseni pussiin, ja niin pyysin nyt hädissäni, että hän antais mun tuumata vähäsen. Sill' aikaa istui hän siinä kovasti levottomana ja kiihkeänä ja kauniina, mutta samalla näyttäen onnelliseltakin ja iloiselta, aivan kuin ihminen, jok' on päässyt porottavasta hampaasta. No, minä mietiskelin sinne ja tänne. Kuten jokainen tietää, niin on ihmiselle varsin vaarallista puhua totta, kun on pulassa — siltä ainakin näyttää, vaikk'ei mulla itsellä silloin vielä ollut paljo kokemusta asiassa; mutta tässä erityisessä seikassa näytti minusta nyt siltä, kuin olis ollut parempi, jopa suorastaan viisaampaakin puhua totta kuin valehella. Minä päätin toiste, kun saisin paremmin aikaa, miettiä asiaa tarkemmin; outoahan s'oli ja vastoin kaikkea yleistä tapaa, mutta yhtäkaikki päätin minä, kun päätinkin, puhua suuni puhtaaksi, vaikka se totta maarian tuntui siltä, kuin olis istunut ruutitynnyrin päälle ja sitten pistänyt siihen tulen, nähdäkseen mihin joutuis. Sikspä siis sanoinkin viimein:

"Kuulkaahan, fröökynä Mary Jane, onko teillä jotain ystäviä kappaleen matkaa kaupungista, joiden tykö voisitte mennä ja viipyä siellä kolme neljä päivää?"

"On, on kyllä — Lothropit. Miks sitä kysyt?"

"Kyllä sen saatte sitten tietää. Jos minä nyt sanon, mistä tiedän että neekerit yhtyvät jälleen kahdessa viikossa — vieläpä tässä samassa talossa — ja jos myös todistan että sen tiedän, tahtooko fröökynä silloin heti lähteä noiden Lothropin herrasväen luo ja viipyä siellä neljä päivää?"

"Neljä päivää!" sanoi hän; "vaikkapa koko vuoden!"

"No, hyvä", sanoin mä, "min'en tahdo muuta kuin että fröökynä vakuuttaa sen sanallaan - min' uskon sitä enemmän kuin jos toinen vannois käsi Raamatun päällä." Hän punastui ja hymyili hyvin kauniisti, minun niin sanoessani. "Ja nyt", jatkoin mä, "jos sallitte, suljen mä oven ja panen sen lukkoon."

Sen tehtyäni istuin jälleen alas ja sanoin:

"Älkää nyt vain huutako. Istukaa rauhassa ja kuulkaa kuin mies. Minä sanon teille totuuden, ja teidän täytyy, hyvä fröökynä, rohkaista mielenne, sillä n'on turkkasen ikäviä asioita, ja ne kyllä koskevat teihin kipeästi, mutta nyt ei auta. Katsokaas, nämä 'setänne' mukamas täällä, ne ei ole mitään setiä ollenkaan — n'on vain pari petturia, oikeita roistoja ja kanaljoja. Kas niin, nyt on pahimmat päästy - loput on helpompaa."

Tietysti olin häntä pahanpäiväisesti pelättänyt; mutta min' olin nyt myös päässyt pahimmasta loukkauskivestä, ja niinpä annoin mennä hyvää kyytiä vain, vaikka hänen silmänsä suurenivat suurenemistaan ja alkoivat ikäänkuin säkenöidä. Minä kerroin hälle säälimättä kaikki tyyni, ens hetkestä lähtein, kun me tultiin tekemisiin tuon nuoren pöllöpään kanssa, jok' oli menossa höyrylaivalle, aina siihen asti, kun hän — nimittäin Mary Jane — kapusi kuninkaan kaulaan porstuvan ovella ja kuningas häntä suuteli kuus-seitsemäntoista kertaa yhteen mittaan. — Siihen paikkaan päästyäni, hyppäsi tyttö parka ylös paikaltaan, punasena kasvoiltaan kuin laskeva aurinko, ja sanoi:

"Ooh, sitä itikkaa! Tule, joudu — riennetään — heti paikalla — minä tahdon, että he kastetaan tervaan ja höyheniin ja sitten viskataan ne jokeen!"

Minä sanoin:

"Olkoon menneeks. Mutta meinaako fröökynä, ett' ennenkö lähtöänne
Lothropin herrasväen luo, vai — —"

"No, voi, voi, mitä mä ajattelenkaan!" sanoi hän ja istui jälleen. "Älä muista mitä sanoin, ethän muista? ethän?" Ja hän pani hienon, tuon silkin hienon kätensä minun käteni päälle niin makeasti, että minä kuolemaksenikaan en olis tahtonut pahoittaa hänen mieltään. "Minä en ajatellut ollenkaan mitä sanoin, olin niin kiihtynyt", sanoi hän, "jatka nyt vain, niin en häiritse sinua enään. Sano mulle mitä mun pitää tehdä, niin minä teen niin, olkoon mitä hyvänsä."

"Niin", sanoin mä, "n'on oikein peevelin pataljoonaa, nuo molemmat kanaljat, ja nyt s'on sillä viisin, että minun täytyy kulkea heidän kanssaan vielä jonkun aikaa vastoin tahtoanikin — en kernaasti nyt sano minkä tähden — ja jos nyt mentäis kantelemaan, niin tämä kaupunki kai kyllä pelastais minut heidän kynsistään; mutta ompahan olemassa toinen, jota te ette tunne ja joka silloin joutuis hirveään pulaan. Meidän täytyy pelastaa hänet, eikös niin? Eihän siis mennä kantelemaan nyt?"

Samassa juolahti päähäni hyvä tuuma. Minä näin, miten ehkä minä ja Jim päästäis irti noista roistoista; he joutuisit vankeuteen, ja sitten me mentäis, minä ja Jim. Mutta min'en uskaltanut matkustaa lautalla päivän aikana, kun siell'ei ollut kukaan muu kuin minä vastaamassa nenäkkäisiin kysymyksiin, ja sempä tähden koin laittaa niin, ett'ei mitään tulis ilmi ennenkun illalla. Minä sanoin:

"Fröökynä Mary Jane, minä sanon teille mitä me tehdään — ja teidän ei kenties tarvitse viipyä niin kauvan noiden Lothropien luona. Asuvatko he kaukanakin täältä?"

"Vähän kuudetta virstaa vain — suoraa maantietä maalle."

"Hoo, no s'on hyvä. Lähtekää nyt, hyvä fröökynä, sinne ja viipykää siellä kello yhdeksään tai puoli kymmeneen illalla ja pyytäkää heidän silloin kyyditä teidät takasin — sanokaahan ett' ootte unohtaneet jotain. Jos sitten ennätätte tänne ennen yhtätoista, niin pankaa kynttilä tähän ikkunaan, ja jos minua ei kuulu, niin oottakaa kello yhteentoista, ja jos en minä silloin tule, niin tietää se, että min' oon päässyt tieheni ja että kaikki on hyvin. Joutukaa sitten ja kertokaa mitä väkeä nuo sedät Englannista on ja laittakaa heidät putkaan."

"Hyvä on", sanoi hän, "minä sen teen."

"Ja jos sattuis niin hullusti, ett'en pääsiskään käpälämäkeen, vaan joutuisin kiinni noiden roistojen kanssa, niin kai fröökynä on niin hyvä ja sanoo, että minä kerroin teille kaikki tyyni etukäteen, ja pitää puoltani minkä voi."

"Kyllä, minä pidän sinun puoltas, ole huoleti siitä. Ei kukaan saa tehdä sulle vähintäkään pahaa!" sanoi hän, ja minä näin, että hänen kulmakarvansa värähtelit ja hänen silmänsä oikein säkenöivät.

"Niin, jos minä pääsen tieheni", sanoin mä, "niin tietysti en voi olla täällä todistamassa, että nuo roistot eivät ole teidän setiänne, enkä oikeastaan vois sitä tehdä, vaikk' olisin täälläkin. Minä vain voisin vannoa, että n'ovat pettureita ja kanaljoja, siinä kaikki; vaikkahan sekin jo merkitsee paljo kyllä. Mutta löytyy toisia, jotka voivat sen todistaa paremmin kuin minä — ja n'on väkeä, joita ei niin helposti epäillä kuin minua kenties epäiltäis. Minä näytän teille, mistä ne löydetään. Antakaappa mulle lyijykynä ja paperipalanen. Kas tässä: 'Kuninkaan Kameleontti, Bricksvillessä'. Pistäkää se hyvään talteen. Kun oikeus sitten tahtoo tolkkua näistä kahdesta värkistä, niin lähettäköön vain Bricksvilleen sanomaan, että täällä on pantu kiinni ne miehet, jotka näyttelit Kuninkaan Kameleonttia, ja pyytäköön muutamia todistajia — niin minä takaan, että saatte tänne koko kaupungin tuossa paikassa, fröökynä Mary. Ja kyllä he puhuvatkin suunsa puhtaaks, säälimättä; minä tiedän sen."

Arvelin sen asian nyt olevan selvillä ja sanoin sitten:

"Ja antakaa te vain huutokaupan tapahtua. Tuon pienen ilmotuksen mukaan ei kenenkään tarvitse maksaa ostojaan, ennenkun kokonainen päivä on kulunut huutokaupasta, ja nuo konnat taas tietysti eivät tahdo lähteä täältä ennenkun rahat on heidän taskussaan — ja kun sitten 'setien' seikat selvenee, niin on koko myynti mitätön, ja he eivät saa noita rahoja. Sama oli asian laita neekerien myynnin suhteen — se ei ollut mitään myyntiä, ja neekerit ovat takasin täällä ennen pitkää. Nuo lurjukset eivät tule saamaan pankista ulos rahoja neekereistä nyt — he ovat molemmat pussissa, fröökynä Mary."

"No niin", sanoi hän, "minä menen nyt vain syömään aamiaista ja sitten lähden suoraa päätä Lothropille."

"Ei, ei, eikös hiis, Mary fröökynä", sanoin mä, "ei se käy päinsä; lähtekää ennen aamiaista."

"Miks niin?"

"Siks' että te, hyvä fröökynä, ette ole noita nahkanaama-ihmisiä, joiden kasvonpiirteistä ei mitään näy. Ei ole sen parempaa kirjaa kuin teidän kasvonne. Siitä voi lukea ajatuksenne kuin olis ne siihen selvästi präntätty. Luuletteko te, että voitte mennä näyttämään tuota kirjaa setä ukoille, kun he taas tulevat tarjoomaan teille aamumuiskunsa, ilman että — —"

"Älähän sano, älähän sano! Minä lähden ennen aamiaista — ja mielelläni lähdenkin. Mutta jätänkö mä sisareni tänne noiden kanssa?"

"Jättäkää ne vain — eihän se nyt heitä niin paljon haittaa. Voivathan he sen vielä vähän aikaa kestää. Nuo kelmit rupeisivat epäilemään jotain, jos te lähtisitte kaikki. Teidän, hyvä fröökynä, ei nyt pidä tavata niitä eikä sisarianne eikä ketään koko kaupungissa — jos joku naapuri sattuis teiltä kysymään, miten setänne jaksavat tän' aamuna, kasvonne heti kertois jotakin. Ei, lähtekää te sinne suoraa päätä, hyvä fröökynä, niin minä hoidan heidät kaikki täällä. Minä pyydän fröökynä Susannan sanomaan terveisenne sedillenne ja ilmottamaan, että ootte lähteneet virkistämään itseänne muutamaks tunniks tai tapaamaan jotakin ystävää ja että te tuutte takasin illalla tai huomen-aamuna aikasin. — Ja sitten viel' yks asia — tuo rahapussi."

"Niin, he saivat rahat; ja voi kuinka minua nyt harmittaa tyhmyyteni, kun sillä tavoin annoin ne heille."

"Niin, mutta nyt on seikka se, että he sittenkään eivät ole saaneet noita rahoja."

"Missä ne sitten on?"

"Niin, kumpahan sen tietäisin! Mull' oli pussi jo hallussani, sillä minä varastin sen heiltä, ja minä varastin sen antaakseni sen teille; ja minä tiedän mihin sen kätkin, mutta pelkään ett'ei s'oo siellä enään. Min'oon hirveästi pahoillani, fröökynä Mary Jane, niin pahoillani kuin koskaan voin olla; mutta minä koin parastani. Oli vähältä, ett'en joutunut kiinni, ja mun oli pakko kätkeä rahat ens piilopaikkaan, minkä äkkäsin, ja juosta tieheni — ja se ei ollut mikään hyvä paikka."

"Ooh, älähän soimaa itseäs — ethän voinut sit' auttaa. Mutta mihin kätkit ne sitten?"

Min'en tahtonut saattaa häntä muistamaan surujaan taas, ja minun oli kovin vastahakoista kertoa hälle tuosta piilopaikasta, kun tiesin että hän heti tulis aattelemaan, miten vainajan ruumis makais kirstussaan rahapussi vatsalla. Siispä vaikenin hetkeksi, ja sitte sanoin:

"Minun on niin vaikea sitä sanoa, fröökynä Mary Jane, mutta minä kirjotan sen paperipalalle, ja te voitte lukea sen matkalla Lothropin herrasväen luo. Käykö se laatuun?"

"Kyllä, kyllä."

Minä kirjotin näin: "Minä pistin rahapussin ruumisarkkuun. S'oli siellä, kun te itkitte ruumisarkun vieressä yöllä. Minä seisoin oven takana, ja minun kävi teitä niin kovasti surku, fröökynä Mary Jane."

Mun tuli vesi silmiin vähäsen, muistellessani miten hän makas polvillaan kirstun vieressä sinä yönä itkien nyyhkyttäen, samalla kun nuo peevelit hänen oman ortensa alla häpäisivät häntä ja varastivat rosvoilivat; ja kun käärin yhteen paperipalan ja ojensin sen hälle, näin kyynelten nousevan hänenkin silmiinsä; ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä kovasti, sanoen:

"Hyvästi nyt, Herran haltuun — minä teen aivan niinkuin oot sanonut; ja jos en enää koskaan sinua näkis, niin en ainakaan sinua eläissäni unohda, vaan muistelen sinua aina, aina, ja tahdon myös rukoilla sinun puolestasi" — ja samassa hän meni.

Rukoilla minun puolestani! Aattelinpa siinä itsekseni, että jos hän oikein olis tuntenut minut, niin tuskinpa vain oliskaan niin umpimähkään ottanut mokomaa työtä urakalle. Mutta kyllä hän sen sittenkin olis tehnyt — semmonen hän oli. Häness' olis ollut kuraassia ruveta rukoilemaan vaikka itse Juutas Iskaariuksen puolesta, jos siksi tuli — hän ei ollut mikään jänis, s'on vissi se. Sanokaa mitä tahansa, minä sanon, että siinä tytössä oli enemmän ruutia kuin missään muussa tytössä, mit' ikinä olen nähnyt. Luulette kenties, että minä mielistelen, mutta sitä en tee, en totta maar teekkään. Ja jos kysytte koreutta — ja hyvyyttä myös — niin hän vei voiton jok'ikisestä. En ole häntä kertaakaan nähnyt siitä kun näin hänen menevän ulos tuosta ovesta, en, en koskaan siitä hetkestä; mutta ajatellut ja ajatellut häntä olen mä monta tuhatta ja miljonaa kertaa ja sitä, kun hän sanoi tahtovansa rukoilla minun vaivasen puolesta. Ja jos luulisin siit' olevan mitään hyötyä, niin totta maarian ryhtyisinkin minä rukoilemaan hänen puolestaan, vaikka kaatuisin siihen paikkaan.

No, Mary Jane puikahti ulos takatietä, luulen mä, sillä kukaan ei nähnyt hänen lähtevän. Kun tapasin Susannan ja ristihuulen, sanoin:

"Mikä onkaan sen herrasväen nimi tuolla toisella puolen jokea, jota te aina tavan takaa käytte katsomassa?"

He sanoivat:

"Siell'on montakin, mutta etenkin käydään me Asessorilla."

"Aivan oikein, s'oli heidän nimensä", sanoin mä; "olin sen unohtanut. Niin no, fröökynä Mary Jane käski mun sanoa teille, että hän meni sinne kiireimmän kautta — yks heistä on sairaana."

"Kuka sitten?"

"No kas, kuka se nyt olikaan? Joko nyt unhotin taas? S'oli, — s'oli — —"

"Hyvänen aika! Eihän se vain ole Veera?"

"Joo, ikävä kyllä", sanoin mä, "mutta Veera se todellakin on. Nyt muistan kun kuulen nimen."

"No, voi, voi — ja viime viikolla hän viel' oli aivan terve! Mikä nyt on tullut?"

"Hm! He valvovat hänen vuoteellaan kaiket yöt, sanoi fröökynä Mary
Jane; s'on hyvin vaarallista."

"No, mutta Herra hallikkoon! Mikä Herran nimessä häntä vaivaa?"

Minä tuumasin hetkisen jotakin uskottavaa; sitten sanoin:

"Syyhy."

"Syyhy? No, mutt' eihän heidän toki sentähden tarvitse valvoa hänen kanssaan?"

"Niin, mutta tämä syyhy on jotakin aivan omituista, jotain uutta lajia, sanoi fröökynä Mary Jane."

"Mitä uutta lajia?"

"Siihen on sekaantunut muita juttuja."

"Mitä muita juttuja?"

"Tuhkarokkoa, hinkuyskää, kurkkumätää, aivotulehdusta, keuhkokuumetta, tuberkkuliinia, vatsasyöpää, umpisuolen tulehdusta ja jumala ties mitä."

"No, Herra siunakkoon! Ja sitä sanot sinä syyhyksi?"

"Niin sanoi fröökynä Mary Jane."

"No, mutta voi sentään! Minkä tähden sanottais sitä syyhyksi?"

"Sen tähden että s'on syyhyä. S'on alkanut siitä."

"Ääh! Eihän tuoss'oo mitään järkeä. Kuulehan! Jos joku ihminen loukkaa varpaansa ja kompastuu ja putoo kaivoon ja taittaa niskansa, ett' aivot juoksevat ulos, ja sitten kysytään: 'mistä hän kuoli?' ja joku tyhmeliini vastaa siihen: 'Hän loukkas varpaansa', niin onko siinä mitään järkeä? Ei. Eikä tuossa sun 'syyhyssäs' myöskään ole mitään järkeä, s'on hölyn pölyä."

"Hölyn pölyä? Hoo-o? Onko karhi hölyn pölyä? — pimeässä? Jos te takerrutte yhteen hampaaseen, niin ootte samassa kiinni muissakin, eikös niin? Ettehän pääse menemään tuon hampaan kanssa vetämättä koko karhia muassanne, vai mitä? No, tämä syyhy on ikääskuin jonkinmoinen karhi; siin'on sen seitsemän purevaa hammasta - ymmärrättekös? Ja tehän voitte tarttua siihen myös."

"No, voi, voi, s'on hirviää", sanoi ristihuuli. "Minä meen Harvey sedän luo ja — —"

"Kuulkaahan nyt", sanoin mä, "täytyyhän teidän setienne lähteä takasin Englantiin niin pian kuin suinkin, eikös niin? No, ja te luulette heidän raskivan lähteä menemään ja jättää teidät tulemaan koko tuon pitkän matkan omin päinne? Eihän toki. Te tiedätte, että he vartoisivat teitä, nuo hyväsydämiset miehet. Harvey setänne on pappi. No, luuletteko, että hän tahtois pettää höyrylaivakatteinia antamalla fröökynä Mary Janen nousta laivaan, kun fröökynään kenties on tarttunut syyhy? Ei, hän ei sitä tekis, sen tiedätte. No, mikä hälle siis neuvoksi? Ooh, hän sanois näin: 'S'on sangen ikävää, mutta minun pappisvirkani saa nyt mennä onnensa nojaan, sillä veljentyttäreni on hirveän pluribus-unum syyhyn tarttumiselle alttiina; minun velvollisuuteni on jäädä tänne ja odottaa kolme kuukautta nähdäksemme, onko se häneen tarttunut'. — Mutta jos arvelette paraaksi mennä kertomaan Harvey sedällenne — —"

"Ja jäädä mököttämään tänne, kun meillä kaikilla vois olla hauska Englannissa sill'aikaa kun varrotaan, onko Mary Jane saanut sen vai eikö? Sinä puhut kuin kana."

"No, kenties on paras että kerrotte asian naapureille?"

"Naapureille? Aivan yhtä tyhmää. Etkö ymmärrä, että he heti menisivät kielittelemään? Ei, täss'ei ole mikään muu neuvona kuin ett'ei kerrota siitä kellekkään."

"Niin, kenties ootte oikeassa — minä luulen todellakin ett' ootte oikeassa."

"Mutta luulenpa, että meidän täytyy sanoa setä Harveylle, että Mary Jane lähti ulos vähäks aikaa, johonkin, niin ett'ei setä tule levottomaks hänen tähtensä'."

"Niin, fröökynä Mary Jane toivoi että tekisitte niin. Hän sanoi: 'Käske heidän sanoa terveiseni setä Harveylle ja setä Williamille ja antaa heille muiskut puolestani, ja sano että mä lähdin joen yli katsomaan herrasväki — —', niin, mik' onkaan sen rikkaan herrasväen nimi, jota Pietari setänne niin usein muisteli? Minä meinaan sitä, joka — —"

"Aah! Sinä tarkotat varmaankin Apthorpsia, eiks' niin?"

"Aah, niin s'oli. Joo, fröökynä Mary Jane sanoi, että sanottais, että hän poikkes sinne pyytämään Apthorpseja tulemaan huutokauppaan ja ostamaan tämän talon, sillä Pietari setä oli mukamas aina toivonut että he sen saisivat ennen kaikkia muita; ja että fröökynä Mary Jane sanoi koittavansa yllyttää heitä kunnes he lupaisivat tulla, ja sitten, jos hän ei olis liian väsynyt, hän palais kotiin, mutta muuten vasta huomen-aamuna. Hän sanoi: älä puhu mitään Assessoreista, vaan ainoastaan Apthorpseista — jok'on aivan uskottavaa, sillä hän meneekin sinne puhumaan talonkaupasta; mä tiedän sen, hän sanoi mulle niin itse."

"Hyvä on", sanoivat he ja laittautuivat saattamaan sedilleen nuo terveiset ja muiskut ja tiedot.

No, ja sillä viisin oli kaikki reilassa nyt. Tytöt eivät mitään sanois, sillä he halusivat lähteä Englantiin; ja kuningas ja herttua soivat kernaammin, että Mary Jane oli puuhaamassa huutokaupan hyväksi, kuin että hän olis ollut tohtori Robinsonin muokkailtavissa. Min' olin varsin tyytyväinen; olin mielestäni toimittanut asiat aika sievästi — tuskinpa Tom Sawyerkaan olis niistä paremmin selvinnyt. Niin no, kyllähän hän kenties sentään olis sotkenut niihin enemmän tyyliä; min'en siinä kohden vielä ollut oikein taitava, kun en ollut siihen niin harjaantunut.

No, iltapäivällä pidettiin sitten vasaramarkkinat isotorilla, ja kuningas seisoi kaiken aikaa vasaramiehen vieressä ja oli niin kauhean jumalisen näkönen ja pisti aina tavan takaa huutojen väliin pienen raamatunlauseen tai jotain muuta hurskautta; ja herttua hän kierteli ympäri ihmisjoukossa ja kaakotti gu-gu-guutaan kuin ainakin.

No, niin tuli vähitellen kaikki myydyksi, pait pikkunen vanha hautapaikka hautausmaalla. Mutta sekin piti myytämän, kuinkas muuten? — en ikinä ole nähnyt mokomaa sutta kuin tuo meidän kuninkaamme; hän nieli kaikki mitä eteen tuli. Siinä juur paraikaa huudettiin tuota turvetta, kun muuan höyrylaiva laski laituriin, ja muutaman minuutin perästä tuli sieltä rynnäten iso parvi poikia ja muuta loisväkeä, ja he huusivat ja ulvoit ja hurrasit ja nauroivat kuin hullut.

"Ha! ha! ha! Mainiota, mainiota!" kuului heidän joukostaan; "eläköön kilpailu! täällä tulee uusi plutoona Pietari Wilksin perillisiä! uusi lauma ulkomaan eläviä! Tulkaa kattomaan! Maksaa kymmenen penniä! Ha! ha! Ha!"

Seitsemäs luku.

He kulettivat muassaan, keskellä joukkoa, erästä vanhanpuoleista herrasmiestä, joka näytti hyvin siivolta ja sävysältä, ja erästä nuorempaa, joka näytti yhtä siivolta ja sävysältä ja piti oikeata käsivarttaan siteessä. Ja voi tuhannen aika, kuinka tuossa pataljoonassa elämöitiin ja naurettiin ja hulluteltiin! Minä puolestani en pitänyt sitä niin erittäin hauskana, ja minä vilkasin vähä kuninkaaseen ja herttuaan nähdäkseni, miltä heidän naamansa näyttäis. Luulin että h'olisit vähä kalvenneet. Mutta mitä vielä! Herttua ei ollut tietävinään tämän taivaallista mist' oli kysymys, vaan kukutti vain gu-gu-guutaan niinkuin ennenkin, ilosena ja tyytyväisenä kuin kirnupiimäleili, josta piimä pulppuaa ulos; ja kuningas hän vain tuijotti ja tuijotti niin vakavan ja surumielisen näkösenä vastatulleisiin vieraisiin, kuin olis hän saanut vatsanväännettä sisimpään sydämmeen asti ajatellessaan että tässä matoisessa maailmassa saattoi löytyä mokomia pettureita ja veijareita. Ooh, hän näytti tuota rooliaan ihmeen hyvästi. Joukkokunta kaupungin mahtavimpia ihmisiä kokoontuikin kuninkaan ympärille, näyttääkseen että he pitivät hänen puoltaan. Vasta-tullut vanha herra näytti kovasti hämmästyneeltä ja ällistyneeltä. Hetken päästä hän rupes puhumaan, ja minä kuulin heti, että hän puhui niinkuin Englantilainen eikä niinkuin kuningas, vaikka kuninkaankaan puhetapa ei ollut paljasta vettä. Minä en osaa matkia sen vanhan englantilaisen herran puhetta, mutta minä ymmärsin mitä hän meinasi. Hän meinasi nimittäin näin:

"Tämäpä todellakin on sattuma, joka tulee mulle äkkiarvaamatta; ja minä tunnustan suoraan, että tällä hetkellä en tiedä, millä tavoin todistaisin olevani se kuin olen, sillä veljeäni ja minua on kohdannut tapaturma. Hän on taittanut käsivartensa, ja meidän matkakapineemme menivät erehdyksestä viime yönä siihen kaupunkiin, joka on heti yläpuolella tätä. Min'oon Pietari Wilksin veli Harvey, ja tämä on hänen veljensä William, jok'ei voi kuulla eikä puhua eikä juur tehdä mitään merkkejäkään nyt, kun ei voi käyttää toista kättään. Me ollaan ne kuin sanomme olevamme, ja parin päivän päästä, kun saamme kapineemme, voin sen myöskin todistaa. Mutta siks'aikaa vaikenen minä, ja nyt me mennään hotelliin odottamaan."

Ja niin hän meni ottaen mukaansa uuden kuuromykän, ja kuningas nauroi kohti kurkkuaan ja sanoi:

"Taittanut käsivartensa! — s'on hyvin uskottavaa, eiks' niin? — ja hyvin mukavaa myös veijarille, jok'on olevinaan kuuromykkä osaamatta sormipuhetta. Hukanneet kapineensa! S'on myöskin mainiota - ja hyvin keksittyä — mokomissa oloissa!"

Ja sitten hän nauraa tirskui taas; ja niin teki kaikki muutkin, jos lukee pois kolme neljä tai kenties puoli tusinaa. Yks näistä oli se tohtori; toinen oli muuan herrasmies, joka näytti sukkelalta ja nokkelalta ja kantoi kädessään vanhanmuotista natsäkkiä, jok' oli tehty, luullakseni, mattokankaasta. Hän oli vastikään astunut maihin höyrylaivasta ja puhutteli par'aikaa puoliääneensä tohtoria, vilkasten niinkuin tämäkin aina tavan takaa kuninkaaseen ja nyykäyttäen päätänsä vähäsen — s'oli Levi Bell, tuo asianajaja, jok' oli käynyt Louisvillessä. Kolmas oli muuan iso, vahva mies, joka hyvin tarkasti oli kuunnellut kaikkia, mitä tuo uusi vanha herra sanoi, ja nyt yhtä tarkasti kuunteli kuningasta. Kun kuningas oli vetänyt virtensä loppuun, astui tämä mies esiin ja sanoi:

"Kuulkaas nyt — jos ootta Harvey Wilks, milloin tulitte tähän kaupunkiin? Sanokaappas!"

"Päivää ennen hautajaisia, hyvä ystävä", sanoi kuningas.

"Mutta mihin aikaan päivästä?"

"Iltapäivällä — pari tuntia ennen auringonlaskua."

"No, miten tulitte sitten?"

"Minä tulin höyrylaivassa Susan Powell Cincinnatista."

"Vai niin; mutta miten te sitten saatoitta olla tuolla Niemen luona aamulla samana päivänä — veneessä?"

"En min' ollut siellä aamulla."

"Sen valehteletta."

Useat siinä seisojista törmäsit hänen luokseen ja pyysivät, ett'ei hän puhuis noin sopimattomasti vanhalle miehelle ja papille.

"Hirteen koko pappi! Hän on valehtelija ja petturi. Hän oli, kun olikin, Niemen luona sin' aamuna. Min' asun siellä, niinku tiiätten. No, min' olin siellä, ja hän oli siellä. Minä näin hänen aivan selvästi. Hän tuli veneellä Tim Collinsin ja erään pojan kanssa."

"Tuntisitteko te tuon pojan, jos näkisitte hänet, Hines?" kysyi tohtori hyvin kiivaasti.

"Niin luulen, vaikk'en tiiä varmaan. Mutta voi päiviäni! Tuossapa hän seisoo! Tunnen hänet aivan hyvin."

Ja hän osotti sormellaan minua. Tohtori sanoi:

"Kuulkaahan, ystävät; onko nämä vasta-tulleet vieraat pettureita vai ei, sit' ei vielä tiedetä; mutta jos nämä kaks eivät ole pettureita, niin olen minä suurin pöllöpää tässä kylässä. Meidän täytyy varoa, että he eivät pääse luiskahtamaan tiehensä, ennenkun asia on tutkittu. Tulkaa pois, Hines, tulkaa pois kaikki. Otetaan nämä junkkarit mukana kestikievariin, niin saadaan tutkia heitä yhdessä noiden toisten kanssa. Selveneehän siin' aina jokin juttu ennenkun ollaan lopussa."

Tämä yritys miellytti enintä osaa joukosta, vaikk'ei juur sanottavasti kuninkaan hyviä ystäviä, ja me lähdettiin kaikki matkaan. Aurinko oli juur par'aikaa laskemassa. Tohtori talutti minua kädestä ja oli mulle varsin ystävällinen, mutt'ei päästänyt kättäni hetkeksikään.

Me mentiin kaikki suureen saliin tuossa hotellissa eli kestikievarissa, mikä lienee ollut, ja kynttilät sytytettiin. Tohtori sanoi:

"Min'en suinkaan tahdo olla liian kova näitä molempia miehiä vastaan, mutta minä luulen heitä pettureiksi, ja heillä kenties myös on rikostoverit, joista me ei mitään tiedetä. Jos heillä semmoset on, niin eikö s'ole hyvin luultavaa, että nämä heidän toverinsa jo ovat lähteneet matkaan sen rahapussin kanssa, jonka Pietari Wilks jätti jälkeensä. Jos nyt nämä hyvät herrat tässä eivät ole pettureita, niin heillä kai ei ole mitään sitä vastaan, että lähetetään noutamaan nuo rahat tänne ja että me pidetään ne hallussamme kunnes he ovat todistaneet olevansa keitä sanovat — eikös niin?"

Kaikki myönsivät tohtorin puhuneen viisaasti ja oikein, ja minä luulin meidän liittokuntamme olevan hukassa. Mutta kuningas pani kätensä ristiin vatsalleen, näyttäen kovasti alakuloiselta, ja sanoi:

"Hyvät herrat! Minä tietysti mitä hartaimmin toivoisin, että rahat olis tallella; mutta voi sentään! ne, Jumala paratkoon, eivät ole tallella enää. Voitte lähettää katsomaan, jos tahdotte."

"Missä ne sitten on?"

"No, kuulkaahan, kun veljentyttäreni antoi ne mulle tallennettavaks, niin minä otin pussin ja kätkin sen vuoteeni matrassiin, kun en huolinut panna sitä pankkiin niiksi muutamiksi päiviksi, kuin me viivyttäis täällä; ja minä luulin tuota matrassia varmaksi paikaksi, kun näet en ollut tottunut neekereihin ja arvelin heitä rehellisiksi, niinkuin palvelijat Englannissa ovat. Neekerit, näättekös, varastivat pussin seuraavana aamuna, minun mentyäni alas alakertaan; ja kun möin neekerit, en vielä tiennyt kaivata rahoja, niin että he pääsit menemään eheinä ja pussi muassaan. Pikänttini tässä voi kertoa teille asiasta, hyvät herrat."

Tohtori ja monet muut huudahtivat "valetta!" ja minä huomasin, ett'ei juur kukaan oikein tahtonut uskoa kuningasta. Muuan mies kysyi multa, olinko mä nähnyt neekerien varastavan rahapussia. Minä sanoin "en", mutt' että minä näin heidän hiipivän ulos huoneesta ja pujahtavan tiehensä ja että luulin heidän pelkäävän herättäneensä isäntäni ja sentähden kiirehtivän pois hänen torujensa alta. — Muuta ei multa kysytty. Mutta tohtori tirkisti minuun sitten ja sanoi:

"Ootko sinäkin englantilainen?"

Minä sanoin: "olen", johon taas hän ja muutamat muut nauroivat.

Sitten ryhtyivät he oikein pääkuulusteluun ja jauhoivat asiaa monta tuntia peräksyttäin, eikä kukaan hiiskunut sanaakaan illallisesta tai näkynyt sitä edes ajattelevan; mutta mitä kiivaammin he kuulustelit, sitä sekavammaksi kävi asia. Kuningas sai kertoa elämäkertansa, ja tuo vanha herra sai kertoa elämäkertansa; ja min' aattelin hiljaa itsekseni, että pitihän siin' olla oikea pässinpää, joll'ei huomannut kumpiko puhui totta, kumpiko valehteli. Ja viimein kutsuivat he sitten minut framille kuulustettavaks. Kuningas killisteli minuun vasemmasta silmännurkastaan, ja minä ymmärsin mitä kurssia minun tuli pitää. Rupesin kertomaan Sheffieldistä ja miten me siellä elettiin, ja englantilaisista Wilkseistä ja vähän kustakin; mutta kesken kertomustani rupes tohtori taas nauramaan pahanpäiväisesti, ja tuo asianajaja sanoi:

"Istu alas, poikaseni, äläkä näe turhaa vaivaa. Sinä varmaankaan et oo tottunut valehtelemaan, se ei sulta luonnistu — menee liian kömpelösti, sinä kaipaat harjaannusta."

"Min' annoin palttua hänen kiitoksilleen, mutt' olin kuitenkin ilonen päästessäni asiasta siksi hyvällä kaupalla."

Tohtori aikoi taas sanoa jotakin ja kääntyi asianajajan puoleen ja alkoi:

"Jos olisit ollut kaupungissa alusta asti, Levi Bell — —"

Mutta kuningas keskeytti hänet ojentaen kättään ja sanoen:

"Ooh, mitä kuulenkaan! Onko tämä rakkaan veli vainajani vanha kallis ystävä, herrassyötinki Levi Bell, josta hän niin usein ruukkas kirjottaa?"

Asianajaja puisteli hänen kättään ja hymyili ystävällisesti ja näytti hyvin tytyväiseltä, ja he puhuttelit toinen toistaan kohteliaasti hetken aikaa ja astuivat sitten vähän syrjään ja keskustelit hiljaa kahen kesken. Viimein sanoi asianajaja taas ääneensä:

"Niin, sillä tavoin se selvenee. Min' otan määräyksen ja panen sen menemään veljenne määräyksen kanssa, ja silloin kai he heti näkevät, että kaikki on niinkuin olla pitää."

He ottivat framille vähän paperia ja kynän, ja kuningas istui alas ja kallisti päätään kallelleen ja pureskeli kieltään ja rapsi jotakin paperille. Sitten antoivat he kynän herttualle — ja silloin huomasin, että hän ens kertaa näytti sangen levottomalta. Mutta hän kirjotti kuitenkin. Sitten kääntyi asianajaja uuden vanhan herran puoleen ja sanoi:

"Olkaa nyt hyvä, te ja veljenne, ja kirjottakaa pari riviä ja pistäkää nimenne alle."

Vanha herra kirjotti, mutta sit' ei osannut kukaan lukea. Asianajaja näkyi hämmästyvän hirveästi ja sanoi:

"Minä ainakaan en ymmärrä tätä" — ja samassa veti hän framille tukun vanhoja kirjeitä taskustaan ja tutkiskeli niitä tarkasti, ja sitten hän tutkisteli tuon vanhan herran kirjotusta ja sitten niitä taas; ja sitten hän sanoi: "Nämä vanhat kirjeet on Harvey Wilksiltä; ja tässä näette näiden molempain kirjotukset, ja joka ihminen näkee, että he eivät ole kirjottaneet noita kirjeitä (kuningas ja herttua vilkasivat toisiaan silmiin ja näyttivät jokseenkin nolatuilta nähdessään, miten asianajaja oli saanut heidät satimeen) ja tässä taas näette tämän vanhan herran käsialan, ja jokainen voi aivan helposti nähdä, ett'ei hänkään ole niitä kirjottanut — noita harakanjälkiä voi tuskin sanoa mikskään käsialaksi ollenkaan. Nyt on tässä myös muutamia kirjeitä —"

Se uusi vanha herra sanoi:

"Suokaa anteeksi, saanko mä selittää asian. Ei kukaan muu voi lukea minun käsialaani kuin veljeni tässä — hän kopioi kaikki kirjeeni. Noissa kirjeissä on hänen käsialaansa eikä minun."

"Vai niin!" sanoi asianajaja, "se tuntuu uskottavalta. No, mulla on, tuumasin juur sanoakkin, tässä muutamia kirjeitä myöskin Williamilta; ja jos tämä herra nyt tahtoo kirjottaa pari riviä, niin voidaan verr — —"

"Hän ei voi kirjottaa vasemmalla kädellään", sanoi se vanha herra. "Jos hän vois käyttää oikeata kättään, niin kyllä näkisitte, että hän on kirjottanut sekä omat kirjeensä että minun. Tehkää hyvin ja katsokaa — eikö n'oo kirjotettu samalla käsialalla?"

Asianajaja teki niin ja sanoi sitten:

"Luulenpa tosiaankin niin olevan — ja jos niin ei oliskaan, niin on näissä käsialoissa yhtäkaikki enemmän yhtä kuin ennen olen huomannut. No, hyvä on. Luulin jo, ett' oltais päästy totuuden jäljille — vaikka se nyt meni osaksi myttyyn. Mutta yks seikka on yhtäkaikki näytettynä toteen, ja s'on se, että nämä hyvät herrat eivät ole Pietari Wilksin veljiä" - ja hän keikahutti päätään sinneppäin, jossa kuningas ja herttua seisoivat.

No, uskoisitteko sen? — tuo vanha suunnaton kanalja kuninkaaksi piteli sittenkin vielä puoliaan! Totta maar pitelikin! Hän sanoi, ett'ei tuo seikka todistanut mitään. Sanoi veljensä Williamin olevan mitä suurimman kujeilijan maailmassa, nyt hän ei edes ollut koittanut kirjottaa luonnollisesti — hän (kuningas) huomasi mukamas kyllä Williamilla olevan jonku koirankurin mielessä samassa kun sai kynän käteensä. Ja siihen tapaan hänen majesteettinsa lörpötti lörpöttämistään, keittäen kokoon mitä sekavimman sopan, ja niin hän vain oli innossaan, että varmaan itsekkin lopulta rupes uskomaan omia valheitaan. Mutta viimein katkasi hänen lorunsa se uusi vanha herra, sanoen:

"Kuulkaahan — tulin ajatelleeks yhtä asiaa. Onko täällä ketään, jok' oli muassa tai auttamassa kun käärittiin veli vai — tarkotan, Pietari Wilks vainajan ruumista?"

"On kyllä", sanoi muuan joukosta, "minä ja Ab Turner oltiin sitä tekemässä. M'ollaan molemmat täällä."

Sitten tuo vanha herra kääntyi kuninkaan puoleen ja sanoi:

"No, entäs tämä herra nyt tietää sanoa meille, mikä merkki oli vainajalla piirrettynä rintaan?"

Siinä sai totta maarian kuningas kääntää purjeensa hyvin sukkelasti, päästäkseen sen puuskan alta; niin äkkiarvaamatta se tuli. Miten hiidessä hän voi tietää, mikä merkki oli piirretty tuon vainajan rintaan? Hän meni vähän pleikiksi, ei voinut sille mitään; ja kaikki hiljeni huoneessa kuin olis mörkö noussut lattian alta. Ihmiset kurottivat vähä kaulojaan ja tuijottivat häneen. No, aattelin itsekseni, nyt ainakin hänen täytyy pistää pillinsä pussiin — muu ei ole neuvona. Mutta mitä vielä! Hän ei sitä sittenkään tehnyt. Minun ajatukseni on se, että hän toivoi voivansa venyttää kuulustelua siksi pitkälle, että ihmiset väsyisivät ja alkaisit mennä tiehensä suutuksissaan, niin että hän ja herttua siinä mylläkässä voisit korjata luunsa ja pujahtaa pois. Mutta miten lienee ollutkaan, kuningas istui paikallaan vain kuin pataässä, veti huulensa tavalliseen ulkokullattuun irvihymyyn ja sanoi sitten:

"Jaha! Sehän on hirveän solmukas kysymys, eiks niin? Mutta, kunnianarvosa hyvä herra, minä tien sanoa mitä oli piirreltynä hänen rintaansa. Joo, siinä oli pikkunen, ohut, sininen nuoli — oli kun olikin — ja jos ette ole kovin likinäköinen, niin voitte sen nähdä. No, mitä nyt sanotte, kunnianarvosa hyvä herra?"

En ikipäivinäni ole nähnyt röyhkeämpää vanhaa kanaljaa.

Se uusi vanha herra kääntyi äkkiä Ab Turnerin ja hänen toverinsa puoleen, ja hänen silmänsä välähtivät, ikääskuin hän tällä kertaa ainakin olis saanut kilpailijansa satimeen, ja hän sanoi:

"No — te kuulitte mitä hän sanoi! Oliko Pietari Wilksin rinnassa mitään semmoista merkkiä?"

"Ei me nähty mitään semmosta", vastasit he.

"No, hyvä", sanoi tuo vanha herra. "Nyt sanon minä mitä te oikeastaan näitte hänen rinnassaan. Siinä oli pikkunen P ja B (jota alkukirjainta vainaja myös käytti nuoruudessaan) ja W, ja niiden välissä oli viivat, tällä lailla: P-B-W" — hän merkitsi nuo puustavit paperipalaselle. "No, eikös s'ollut niin?"

Mutta he vastasivat molemmat yhdellä kertaa:

"Et — me ei nähty mitään merkkiä ensinkään."

Nyt syntyi aika meteli, ja joka taholta huudettiin:

"N'on pettureita kaikki tyyni! Kastetaan ne tervaan! Viskataan ne jokeen!" ja niin poispäin. Kaikki huusivat yhteen suuhun ja rähisivät ja elämöivät aivan vimmatusti. Mutta kesken kähäkkää hyppäsi asianajaja pöydälle ja huusi:

"Hyvät herrat — hyvät herrat! Kuulkaahan toki pari sanaa — yks ainoa sana! Mennään ja kaivetaan ylös ruumis, niin saadaan nähdä!"

Se naula veti.

"Hurraa! hurraa!" huudettiin täyttä kurkkua kaikkialta ja rynnättiin samassa ovelle. Mutta tohtori ja asianajaja huusivat:

"Oottakaa! oottakaa! Meidän täytyy ottaa mukaan nuo neljä miestä ja tuo poika! Tarttukaa heitä niskaan!"

"Niin, niin", huusivat he; "ja jos ei löydetä mitään merkkiä, niin lynssataan koko joukko!"

Nyt rupesin mä pelkäämään, sen sanon suoraan. Mutta siit' ei ollut mitään keinoa pakoon. He tarttuivat meitä kaulukseen ja marssittivat meitä eteenpäin, suoraa päätä hautausmaalle, jok' oli parin virstan päässä kaupungista, jokea alaspäin; ja koko kaupunki kokoutui kintereillemme, kun me siinä ravatessamme niin kovasti meluttiin, ja kello oli ainoastaan yheksän illalla.

Kun me kulettiin meidän kortteerimme ohi, rupes minua kaduttamaan, ett' olin lähettänyt Mary Janen pois kaupungista, sillä hän olis nyt — kun olisin saanut hälle pienen viittauksen — juossut ulos ja kertonut ilmotuksestani hälle ja pelastanut minut kuoleman kynsistä. Mutta nyt oli kaikki mennyt päin mäntyyn, ja min' olin pahemmassa pulassa kuin koskaan eläissäni; minun ja kuoleman välillä ei ollut mitään muuta kuin nuo onnettomat merkit karvari vainajan rinnassa. Jos niitä ei löytyis —

En tahtonut sitä ajatella, mutt' yhtäkaikki en voinut ajatella muutakaan. Pimeä pakkas päälle minkä kerkes, ja nyt olis ollut mitä sopivin aika lipata tiehensä; mutta tuo roteva peijakas — Hines — piti mua rautakourallaan ranteesta, ja yhtä helposti olisin voinut päästä Koljatista, jos tämä kuulusa mies olis iskenyt minuun kyntensä. Hän hinasi mua perästään hirveällä vauhdilla, ja minun täytyi juosta pysyäkseni hänen tasallaan.

Tultuaan hautausmaalle, ryntäsit he sinne sisään kuin koski ja täyttivät sen kuin vedenpaisumus. Ja saavuttuaan haudalle huomasit he, että heill' oli muassaan ainakin sata kertaa enemmän lapioita kuin tarvittiin, mutta ykskään ei ollut muistanut ottaa mukaansa lyhtyä. He alkoivat kuitenkin luoda multaa haudasta ja lähettivät erään miehen lähimpään taloon, lähes virstan päähän paikalta, lainaamaan pari lyhtyä.

No, he kaivoivat kaivamistaan, ja pimeä kävi kovin mustaksi, ja yhtäkkiä rupes satamaan, ja tuuli vinkui ilmassa, ja salama toisensa perästä leimahti, ja ukkonen jyrisi taivaan laella. Mutta nuo ihmiset eivät välittäneet siitä mitään, niin h'olit toimessaan; ja siinä näki kunkin leimauksen valossa jok'ainoan naaman tuossa joukossa ja haudasta pyryävän murean mullan, ja seuraavassa tuokiossa oli taas pilkkosen pimeä, niin ett'ei nähnyt omaa kättään nokkansa alla.

Viimein saivat he ylös kirstun ja rupesit ruuvaamaan irti sen kantta; ja nytkös siinä syntyi semmonen tungos, ett' oikein hirvitti! Kaikki tuuppivat, tukkivat ja töyttivät päästäkseen katsomaan noita merkkiä, ja pimeässä oli tuo tuommonen kahta kauheampaa. Hines pusersi käsirannettani kourallaan kuin ruuvia pihdillä, ja minä luulen, että hän peräti unohti, että minua oli olemassakaan maailmassa; niin hän oli touhussa.

Yhtäkkiä leimahti sitten niin väkevästi, että sitä ikääskuin häntänä seurasi oikea valovirta, ja samassa huusi joku:

"Mutta, voi pyhä Paavali, tässähän makaa rahapussi hänen rintansa päällä!"

Hinekseltä pääsi hämmästyksen huuto, hältäkin, ja samassa kun hän ryntäs eteen nähdäkseen paremmin, kirposi minun ranteeni hänen kourastaan; ja se, joka samassa hetkessä sai jalat allensa ja lippasi tiehensä, s'olin minä se.

Tie oli tyhjänä ja aivan pimeä — leimausten välillä — ja minä suorastaan lensin eteenpäin. Tullessani kaupunkiin näin, ett'ei ketään liikkunut ulkona tuossa pahassa ilmassa; senpä tähden en huolinutkaan hiipiä pitkin takakatuja, vaan pötkin suoraan suurinta katua ylös; ja lähestyessäni meidän taloamme, tähtäsin sitä silmälläni ja näin, että siell' oli aivan pimeä. Se minua vähän suretti, vaikk'en oikein tiennyt minkä tähden. Mutta viimein, juur juostessani portin ohi, välkähti valo Mary Janen ikkunasta! — hän oli sytyttänyt kynttilän. Sydämmeni paisahti rinnassani tuossa tuokiossa kuin leimahtava kokkoliekki; ja samassa silmänräpäyksessä olin jo jättänyt taakseni pimeään koko talon, ja minä tiesin, ett'ei sit' enää tulis tieni varrelle tässä elämässä. Hän oli, kun olikin, paras tyttö mit' ikinä olen nähnyt, ja häness' oli ruutia.

Päästyäni kaupungin ulkopuolelle, rupesin heti tähystelemään jotain venettä lainaksi, jolla voisin soutaa saarelle, jossa Jim oli lauttoinemme; eikä siinä kauvan viipynytkään, ennenkun leimauksen valossa sain nähdä yhden, jok'ei ollut lukossa. Minä hyppäsin siihen, irrotin nuoranpätkän, josta s'oli kiinni rannassa, ja työnsin vesille. Saari oli hyvän matkan päässä, melkein keskellä jokea, mutta min'en suinkaan kuhnustellut; ja kun vihdoin tulin perille lautalle, olin niin lopussa ja uupunut, että kernaimmin olisin pannut pilkalleni hengähtämään ja haukottelemaan, jos siihen olis ollut aikaa. Mutta niinpä ei ollut. Hyppäsin vain lautalle ja huusin:

"Nous' ylös, Jim, ja laske lautta vesille! Jumalan kiitos, me ollaan niistä päästy!"

Jim ryntäsi ulos suojuksesta ja tuli vastaani minua syleilläkseen; niin hän oli iloissaan. Mutta kun samassa leimahti ja minä hänet näin, lensi sydämmeni suoraa päätä kurkkuun, ja minä kukerruin takaperin jokeen; olin peräti unohtanut, että hän oli vanha kuningas Lear vainaja ja hukkunut Arapialainen, tai mitä se nyt olikaan, ja hän oli totta maarian pelättää pernatkin ulos kurjasta krupistani. Mutta Jim onki minut tuossa paikassa ylös joesta ja tahtoi minua syleillä ja siunata; niin iloissaan hän oli, kun min' olin jälleen kotona ja kuningas ja herttua hiidessä. Mutta minä sanoin:

"Ei nyt, Jim — jätetään nuo aamiaiseen! Laske vesille ja annetaan mennä!"

No, tuossa paikassa oli kokkanuora poikki, ja pois me luisuttiin virrassa. Ja voi kuinka ihanalta siinä tuntui, kun me jälleen oltiin kahden kesken vain, vapaina väljällä joella eikä noita sen tuhannen kuninkaita enää ollut meitä vaivaamassa. Minun täytyi siinä iloissani pistää vähän tanssiksi ja panna pari kuperkeikkaa, en voinut siihen mitään. Mutta yrittäessäni kolmatta kuperkeikkaa, kuulin äänen, jonka tunsin varsin hyvin — ja pidätin henkeäni ja kuultelin — ja aivan oikein, ens leimauksen lentäessä veden yli näin muutaman veneen viiltävän meitä kohden. Niin s'on tässä maailmassa, älä nuolase ennenkun tipahtaa! Siinä istuivat soutamassa kaiken tarmonsa takaa kuningas ja herttua.

Minä viskausin pitkin pituuttani alas lautalle, ja vähältä oli, ett'en porahtanut poraamaan.

Kahdeksas luku.

Tuskin olivat he päässeet lautalle, ennenkun kuningas ryntäsi päälleni ja tarttui minua kaulukseen ja sanoi:

"Vai niin, vai aioit sinä pettää meidät, penikka! Tahoit päästä seurastamme, junkkari — hä?"

Minä kirkuin:

"En, en suinkaan, teidän majesteettinne! Älkäähän toki!"

"No, sano sitten ja sano heti, mikä sull' oli mielessä, sinä pikku kanalja, tai minä väännän niskas nurin!"

"Sanon, sanon, teidän majesteettinne. Mies, joka piti minusta kiinni, oli hyvin hyvä mulle ja sanoi, että häll' oli ollut poika, melkein yhtä vanha kuin minä, jok' oli kuollut viime vuonna, ja häntä säälitti, sanoi hän, nähdessään minut niin suuressa vaarassa; ja kun he sitten kaikki, kun tuo rahapussi löydettiin, ryntäsit kirstulle, päästi hän käteni ja kuiskas: 'Pötki tiehes nyt, tai hirttävät he sinut'. Miks' olisin jäänyt siihen seisomaan? Enhän minä mitään voinut. Olisinko jäänyt siihen heidän hirtettäväkseen? Eihän siit' olis ollut hyötyä kellekkään. Minä juoksin tieheni, löysin veneen ja riensin tänne ja pyysin Jimin laskea sukkelasti ulos, tai saisit he minut kiinni ja hirttäisit minut, sanoin mä, ja mä sanoin myös pelkääväni, että te ja herttua ette enää olis hengissä, ja min' olin hirveän suruissani ja Jim myös, ja sitten olin hirveän ilonen nähdessäni teidän tulevan. Kysykää Jimiltä, eik' ollut niin."

Jim sanoi ett' oli niin, mutta kuningas käski hänen pitää kitansa ja ravisteli minua taas kovasti kauluksesta ja uhkasi hukuttaa minut. Silloin sanoi herttua:

"Anna pojan olla, sinä vanha hupakko! Olisikko sinä tehnyt toisin? Ja kysyitkö sinä häntä, kun pääsit heidän kynsistään? En ainakaan minä muista, ett' olisit sitä tehnyt."

Kuningas hellitti minusta ja rupes sen sijaan kiroamaan tuota kaupunkia ja kaikkia ihmisiä siellä. Mutta herttua sanoi vain:

"Kiroile sinä ennen omaa tyhmyyttäs, niin teet oikein; oot sen rehellisesti ansainnut. Sin'et oo saanut aikaan yhtään järkevää juonta koko tässä yrityksessä, pait mitä tulee tuohon siniseen nuoleen karvarin rinnassa. S'oli nerokas keksintö; se pelasti meidät. Ilman sitä olisit he pistäneet meidät putkaan kunnes Englantilaisen tavarat olisivat tulleet - ja sitten — kuritushuone, jumal'avita! Mutta tuo konsti saattoi heidät hautausmaalle, ja siellä he onneksemme löysivät kultapussin. Jos nuo narrit eivät olis menettäneet kaikkia malttiaan rynnätessään ruumisarkulle ja antaneet meidän siinä samassa luistaa, niin me varmaankin nukuttais kravatit kaulassamme tän' yönä — kravatit, jotka kestää ja pitemmät kuin me tarvitaan."

He vaikenit hetkeksi ja miettivät. Sitten sanoo kuningas ikääskuin hajamielisesti:

"Niin, niin — ja me kun luultiin, että neekerit olit varastaneet pussin!"

Minä säpsähin vähäsen.

"Niin", sanoi herttua hyvin hitaasti ja ivallisella äänellä, "me luultiin niin."

Noin puolen minuutin päästä hönisi kuningas:

"Eli oikeastaan — minä luulin niin."

Herttua sanoi samaan tapaan:

"Päin vastoin — minä niin luulin."

Kuningas tiuskasi:

"Kuule, Bilgewater, mitä pirua sinä tarkotat?"

Herttua vastas hyvin reippaasti:

"Jos siksi tulee, pitäis minun kysyä sulta, mitä pirua sinä olet tarkottanut."

"Älä lörpöttele!" sanoi kuningas hyvin ivallisesti; "sinä kenties kävit unissas, tietämättäs mitä teit?"

Herttua nyt kiivastui kovasti ja sanoi:

"Ole sinä, jumaravita, lörpöttämättä mielettömiä. Luulekko mua hulluks? Ethän väittäne, että minä tiedän kuk' oli kätkenyt rahat ruumisarkkuun? Hä?"

"Kentiespä niin väitän — sillä sitä ei tehnyt kukaan muu kuin teidän herttuallinen korkeutenne itse."

"S'on valetta!" ja herttua karkasi hänen päällensä. Kuningas ulvoi:

"Älä kurista minua! — Minä peruutan!"

Herttua sanoi:

"No, tunnusta sitten ensiks, että sinä kätkit rahat sinne ja tuumasit päästä minusta, kun sopis, ja sitten hiipiä yksinäs sinne ja kaivaa rahat ylös haudasta ja pitää ne itse kaikki tyyni."

"Ootappa vähä, herttua — vastaa mulle ens rehellisesti yhteen kysymykseen; sano mulle, että sinä et pannut pussia kirstuun, niin uskon sinua ja peruutan kaikki mitä sanoin."

"Sinä riivatun vanha kanalja, sinä tiedät varsin hyvin, ett'en minä sitä tehnyt. No!"

"Hyvä, hyvä, minä uskon sinua. Mutta vastaa mulle vielä yhteen ainoaan kysymykseen — älä suutu nyt — etkö sinä aikonut nykästä noita rahoja ja kätkeä niitä? Sano nyt, veli kulta!"

Herttua vaikeni hetkeksi; sitten sanoi hän:

"No — miten lie ollutkaan, mutta minä sitä en kuitenkaan tehnyt.
Mutta sinä, sinä et ainoastaan aikonut sitä, vaan sinä teit sen myös."

"Vaikka kuolisin tuohon paikkaan, herttua — minä en sitä tehnyt, kautta kunniani! Enhän sano, ett'en sitä tuumannut, sillä, Jumala paratkoon, minä tuumasin sitä; mutta sinä — ei, vaan joku ennätti eelleni."

"Sinä valehtelet! Sinä teit sen, ja sinun täytyy se nyt tunnustaa, taikka — —"

Rupesi jo korisemaan kuninkaan kurkussa, ja hän sai töin tuskin prässätyksi ulos:

"No-oh! Minä tunnustan!"

No, se ilahutti minua, semmonen tunnustus, ja minusta tuntui nyt paljo turvallisemmalta. Herttua hellitti kätensä hänen kurkustaan ja sanoi:

"Jaa, jos sinä vielä kiellät, niin piru vie hukutankin sinut. Niin, istu siinä nyt rääkymässä kuin laps kakara — s'on sulle juur omiaan, tuolla viisin tehtyäs. Onko koskaan nähty mokomaa vanhaa sikaa — nielee vaikka omat porsaansakin. Ja minä kun luotin sinuun kuin omaan äitiini! Ettäs et häpee seisoa kuulemassa, kun muutamia köyhiä neekeri parkoja syytetään viattomasti, — puhumattas sanaakaan heidän hyväkseen! Saakeli, johan ymmärrän miks niin hartaasti tahoit, että meidän piti täyttää kassavaillinki — sinä tahoit narrata multa vielä nekin rovot, jotka olin ansainnut Kameleontilla ja muilla affääreillä, ja nykästä itselles kaikki tyyni!"

Kuningas sanoi nöyrästi ja vieläkin itkuäänellä:

"Mutta hyvänen aika, sinähän itse keksit tuon, että täytettäis kassavaillinki."

"Tuki turpas! Min'en jaksa kuulla!" sanoi herttua. "Näet nyt mihin on jouduttu. He saivat kaikki omat rahansa takasin ja sitä paitse meidän rahamme, niin ett'ei meill'oo jälellä kuin pari kurjaa kolikkoa. Mee nukkumaan, vanha roisto, ja katso, ett'et enää eläessäs laita mitään kassavailinkia mulle, sanon mä."

Hyvin nolattuna kömpi kuningas lautasuojukseen ja otti framille viinapullonsa, lohduttaakseen itseään; ja ennen pitkää aukasi herttuakin puolestaan pullonsa. Ja puolen tunnin kuluttua olivat he paraat ystävykset mit' olla voi, ja mitä enemmän he päihtyivät, sitä hartaammaksi kävi ystävyys, kunnes he viimein nukkuivat toinen toisensa syliin. Hirveän humalassa he olivat, mutta minä huomasin, ett'ei kuningas kuitenkaan ollut niin humalassa, että hän uudelleen olis ruvennut kieltämään kätkeneensä rahapussin. Ja se seikka minua ilahutti. Kun he lopulta jo kuorsasit täyttä vauhtia, oli Jimillä ja mulla pitkä juttuhetki, ja minä kerroin hälle kaikki tyyni.

Yhdeksäs luku.

Nyt ei me moneen, moneen päivään uskallettu seisahtua minkään kaupungin viereen; me vain kulettiin suoraa tietä eteenpäin keskeltä virranuomaa. Me oltiin nyt kaukana etelässä, lämpimän ilman maassa, ja hyvin kaukana kotoa. Me nähtiin puita, joissa kasvoi Espanjan sammalta, jota riippui alas oksista pitkänä harmaana partana. En ollut ennen nähnyt mitään semmoista; tykkäsin, että metsät näyttivät kovin juhlallisilta ja kolkoilta. No, nuo molemmat kanaljat arvelit nyt, ett' oltiin kylliks kaukana kaikista vaaroista; ja niinpä he taas alkoivat harjottaa ammattiaan kylissä ja kaupungeissa.

Ensiks pitivät he pari raittiusesitelmää, mutta tulot niistä piisas tuskin kunnolliseen humalaan heille kumpasellekkin. Muutamassa toisessa kylässä yrittivät he pitää tanssikoulua; mutta he eivät osanneet tanssia enemmän kuin vanha kenkuru, niin että jo ens kerralla, kuin he viskelit koipiansa ja potkivat kuin hevoset, iso joukko ihmisiä törmäsi sisään ja potkasi heidät ulos kaupungista. Toisessa paikassa pitivät he luentoja "kaunopuheliaisuudesta", mutta he eivät saaneet kaunopuhella kauvan; kuulijat nousivat paikoiltaan nyrkit tanassa ja käskivät heidän mennä h — vettiin. Sitten koittivat he lähetyskokouksia ja spiritismiä ja sanoivat olevansa tohtoreita ja tietäjiä ja jumala ties mitä; mutta mikään ei vain tahtonut onnistua. Viimein lannistuivat he aivan kokonaan ja makasit vain pitkällään lautalla, puolet päivästä yhteen mittaan, tuumaten ja tuumaten vain, hiiskumatta halkaistua sanaa; ja kovin he näyttivät nyreiltä ja kiukkuisilta.

Viimein muuttivat he tapaa ja rupesit supattelemaan puoliääneen keskenänsä lauttamökissä - pari kolme tuntia yhteen mittaan, niin että Jim ja minä tultiin levottomiks. Se näytti rumalta, ja me luultiin, että heill' oli jotain vielä pirullisempaa mielessä kuin koskaan ennen. Me tuumattiin ja tuumattiin, ja viimein tultiin me siihen päätökseen, että he aikoivat murtautua johonkin taloon tai kauppapuotiin tai kenties ruveta tekemään väärää rahaa tai jotain semmoista. Siitä me pelästyttiin kovasti, ja me sovittiin keskenämme, että me ei ruvettais mihinkään tekemisiin heidän kanssaan mokomissa ammateissa, vaan me annettais heille palttua milloin vain ensiks sopi ja luistettais tiehemme niin pian kuin suinkin. No, varhain eräänä aamuna kätkimme me lautan hyvään piilopaikkaan pari virstaa muutaman kehnonpuoleisen kauppalan alapuolelle, jonka nimi oli Pikesville; ja kuningas meni maihin ja käski meidän muiden pysyä lautalla ja olla hiljaa, sillaikaa kuin hän pistäytyi kaupungissa tiedustelemassa, olisko kukaan siellä vielä kuullut puhuttavan Kuninkaallisesta Kameleontista. ("Olisko siellä mitään taloa, johon sopis murtautua, kai tarkotat sä", aattelin itsekseni; "ja kun ootte toimittaneet murtovarkauden ja palaatte tänne takasin, niin kummeksitte suuresti, mihin minä ja Jim ja lautta ollaan joutuneet — ja kummeksia saatte"). — Hän sanoi myös, että jos hän ei olis palannut puolipäivän aikaan, niin voitais herttua ja minä päättää, että kaikki oli hyvin, ja tulla sinne hänen perästään.

Me jäätiin siis lautalle. Mutta vähän ajan päästä rupes herttua rehkimään ja hikoilemaan kovin ja oli nähtävästi kovassa pinnistyksessä. Hän toreli ja haukkui meitä jos jostakin, ja kaikki, mitä me tehtiin, oli tyhmästi ja hullusti tehty mukamas. Me nähtiin selvästi, että joku lemmontyö oli tekeillä. Minä oikein olin ilonen, kun oltiin puolipäivässä eikä mitään kuningasta näkynyt; saatiinhan toki vähän vaihtelua ja kenties vaihtelua oikein piisalle asti, jos minä pääsisin pujahtamaan tieheni hyviss' ajoin. No, minä ja herttua mentiin siis kaupunkiin ja me haimme siellä kuningasta jos jostakin. Viimein löysimme sen vanhan itikan muutamasta pienestä, kurjasta kapakasta, ja hän oli aivan sikapäissään, ja joukko jätkiä piti häntä pilanaan ja ärsyttivät häntä. Hän kiroili ja toreili minkä jaksoi, mutt' oli niin tällingissä, ett'ei pysynyt pystyssä eikä siis voinut heille mitään. Herttua alkoi haukkua häntä vanhaksi pöllöksi, ja kuningas antoi takasin minkä pystyi. Kun h'olit oikein paraimmassa vauhdissaan, luiskahin minä tieheni ja juoksin rantatietä alas kuin ajettu kauris; ja minä päätin mielessäni, että jumaliste pitikin aikaa kulua ennenkun he saisit nähdä minua ja Jimiä tässä maailmassa. Tulin perille aivan hengästyksissäni, mutta niin turkkasen ilosena, ja huusin täyttä kurkkua:

"Päästä irti, Jim! Nyt lähetään!"

Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään tullut suojuksesta. Jim oli poissa! Minä huusin, huusin uudelleen ja taaskin uudelleen; juoksin sinne tänne metsässä huutaen ja kiljahtaen, mutta turhaan — vanha Jim oli hukassa. Viimein istuin maahan ja puhkesin itkemään; en voinut sille mitään. Mutta kauvan en siinä pysynyt. Menin maantielle ja kävelin sitä kappaleen matkaa, tuumiskellen pitkin päätäni mitä nyt tekisin. No, yhtäkkiä tuli vastaani muuan poika, ja hältä kysyin, oliko hän nähnyt muuatta vierasta neekeriä, jok' oli puettuna niin ja niin; ja hän sanoi:

"Oon kyllä."

"Missä sitten?"

"Tuoll' alempana, Silas Phelpsin talolla, kolme virstaa tästä. S'oli karkuneekeri, ja h'olit panneet hänet kiinni. Häntäkö sinä haet?"

"Johan nyt! Minä tapasin hänet sattumalta metsässä pari tuntia sitten, ja hän sanoi, että jos huutaisin, niin hän leikkais maksan rinnastani — ja sitte käski hän minun panna maata ja pysyä paikalla siinä, ja minä tein sen. Oon maannut siellä tähän asti; en uskaltanut liikahtaakkaan."

"No", sanoi hän, "sinun ei tarvitte pelätä enään; hän on kiinni nyt.
Hän oli karannut jostain paikasta etelämpänä, sanoivat."

"S'oli kai hyvä saalis niille, jotka saivat hänet?"

"Oli. Hänest' on kakssataa dollaria palkintoa. S'on kuin noukkis rahoja maantieltä."

"Ompa totta maarian — ja nuo rahat olisivat nyt minun, jos olisin ollut vähä vahvempi. Minähän hänet ensiks näin. Kuka pani hänet kiinni?"

"S'oli eräs vanha mies — muuan vieras — ja hän möi oikeutensa neljästäkymmenestä dollarista, sillä hän oli menossa jokea ylöspäin eikä tahtonut oottaa enää, sanoi hän. Minä olisin oottanut, minä, vaikka seittemän vuotta."

"Niinpä minäkin", sanoin mä. "Mutta kenties hänen oikeutensa ei olekkaan sen enempää väärtti, koska hän antoi sen mennä mokomasta polkuhinnasta. Kenties piilee jutussa jotain peevelin peliä?"

"Ei niin mitään. Minä näin itte kuulutuksen. Hän on siinä kerrottuna ihan säntilleen — kuin kuvassa — tukasta varpaaseen, ja siinä sanotaan mihin tilaan hän kuului, siell' alapuolella New-Orleansia. Ehei, se afääri ei ole mitään huijausta, s'on vissi se. Kuules, anna mulle tupakkamälli, jos sull' on."

Mull' ei ollut mitään mälliä, ja hän meni matkoihinsa. Minä menin alas lautalle jälleen ja istuin suojukseen ajattelemaan asiaa. Mutta vaikka ajattelin niin, että päätäni rupes pakottamaan, niin en keksinyt mitään keinoa päästäkseni tästä pälkähästä. Kaiken tämän pitkän matkan perästä ja kaikesta siitä huolimatta, mitä me oltiin tehty noiden roistojen hyväksi, niin oli nyt kaikki hukassa, he kun sydämettömyydessään olit tehneet meille semmosen konnantyön ja saattaneet Jim paran orjaksi jälleen koko elinajaksensa, vieläpä vierasten ihmisten luo, kurjasta neljästäkymmenestä dollarista.

Minusta tuntui jo siltä kuin Jimin — koska hän nyt kuitenkin kerran oli joutunut orjaksi jälleen, — olis ollut tuhat kertaa parempi olla orjana kotona, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa olivat, kuin vieraiden ihmisten luona; ja minä tuumasin suoraan kirjottaa Tom Sawyerille ja pyytää hänen kertoa fröökynä Watsonille missä Jim oleskeli. Mutta pian minä luovuin tästä tuumasta, ja siihen oli kaks syytä: fröökynä suuttuis ja julmistuis hänen konnuudestaan ja kiittämättömyydestään, kun oli sillä viisin jättänyt hänet, ja niinpä hän suoraa päätä myis hänet eteläänpäin jälleen, ja jos ei hän sitä tekiskään, niin jokainen tietysti kuitenkin halveksis kiittämätöntä neekeriä, ja Jim sais koko elinaikansa tuta heidän karsaita katseitaan. Ja entäs minä sitten! Miten minun kävis? Joo, he jaarittelis pitkin maailmaa, että Huck Finn oli auttanut neekeriä vapauteen; ja jos minä sattumalta joskus maailmassa näkisin jonkun ihmisen sieltä kotopuolelta, niin saisin totta tosiaan olla valmis kiemuroimaan hänen jaloissaan ja nuolemaan hänen kenkiään häpeästä. Se sattui minuun kipeästi. Mit' enemmän asiaa aprikoitsin, sit' enemmän rupes omatuntoni minua järsimään, ja sitä pahempi oli mun olla. Ja viimein juolahti mulle yhtäkkiä mieleen, ett' olinhan nyt saanut vasten pläsiäni Kaitselmuksen kämmenestä, jotta tietäisin että minun pahuuttani kaiken aikaa katsasteltiin ylhäältä taivaasta, kun minä varastin neekerin vanhalta nais paralta, jok'ei koskaan ollut tehnyt mulle mitään pahaa, ja että minä nyt sain nähdä, ett' Yks aina on vahdissa, joka ei salli että pahat teot pääsevät menemään liian pitkälle; ja tuo kaikki minua kovasti pelästytti. Koinhan siinä kyllä pehmittääkkin tuota omantunnon painajaista, arvellen itsekseni että kasvatuksessanikin mukamas oli paljon syytä pahuuteeni, niin ett'ei minua mukamas toki voitu niin pahanpäiväisesti soimata; mutta sitten taas toreli ääni sisästäni: "Olihan siellä sunnuntaikoulu, olisit mennyt sinne; siell' olis sulle opetettu, että ihmiset, jotka menettelevät niinkuin sinä tuon neekerin suhteen, joutuvat ijankaikkiseen tuleen."

Nyt minä oikein vapisin. Ja hädissäni päätin siinä sitten tarttua rukoilemisen keinoon; tahdoin koittaa, enkö vois lakata olemasta sitä sorttia poikaa, kuin olin, ja parantaa itseäni. Niinpä siis paninkin polvilleni. Mutta sanat ei tahtoneet tulla. Miks ne ei tahtoneet? Hm, tiesinhän sen. S'oli sentähden, että minun sydämmeni laita ei ollut oikein, s'oli sentähden, ett'en ollut vilpitön, s'oli sentähden, että minä rukoilisin ikääskuin kahdella kielellä. Minähän kyllä mukamas tahdoin luopua synnistä, mutta sisimmässä sielussani pysyin yhtäkaikki kiinni yhdessä mitä suurimmassa. Minä koitin panna suuni sanomaan, että minä tahdoin tehdä oikein ja siis kirjottaa tuon neekerin omistajalle, missä hän oli; mutta syvällä sieluni pohjassa tunsin, että s'oli vale — ja Hän tiesi sen. Sit' ei voi rukoilla valheellisesti — minä huomasin sen.

Niin minä totisesti olin mitä kovimmassa tuskassa; tuskin sen kovempaan voi joutua. En tiennyt mitä tehdä. Viimein pisti päähäni, että koetteeksi kirjottasin tuon kirjeen — ja sitten koettaisin rukoilla. Merkillistä! Heti tunsin itseni keveäksi kuin höyhen; koko tuskani oli mennyt kuin tuhka tuuleen. Otin siis paperipalasen ja lyijykynän ja istuin alas ja kirjotin:

Fröökynä Watson teidän karkuneekerinne Jim on täällä kolme virstaa Pikesvillen alapuolella ja herra Phelps on saanut hänet ja antaa hänet takasin siitä palkinnosta jos lähetätte.

Huck Finn.

Heti tuon kirjotettuani, oli ens kertaa elämässäni kuin olisin ollut kokonaan pestynä puhtaaksi synnistä, ja minä tunsin että nyt voisin rukoillakkin. Mutta min'en ryhtynyt siihen heti, vaan panin paperin viereeni ja istuin siinä ajatellen — ajatellen, kuinka läheltä oli, etten olis joutunut kadotukseen ja helvettiin. Ja siinä mä ajattelin ajattelemistani, ja miten olikaan, jouduin ajattelemaan koko tuota pitkää matkaamme jokea alaspäin; ja ajatuksissani näin mä siinä Jimin silmieni eessä ihka elävänä kaiken aikaa, yöt ja päivät, toisinaan kuutamossa, toisinaan rajuilmassa, ja miten me kulettiin lautallamme pitkin virtaa jutellen ja laulaen ja nauraen. Ja miten olikaan, niin en muistanut yhtään mitään, missä hän olis mieltäni pahoittanut, vaan aina vain päin vastoin. Minä muistin, miten hän ruukkasi ottaa minunkin vahtivuoroni heti omansa päälle, herättämättä minua laisinkaan, vain jotta minä saisin jatkaa untani; ja minä muistin, kuinka ilonen hän oli nähdessään minun palaavani takasin tuosta kamalasta sumusta; ja miten s'oli, kun minä tulin hänen luokseen siellä rämeessä tuon hullun sukuvihan maanäärissä; ja paljon muuta semmosta; ja miten hän aina ruukkasi sanoa minua "kullaksensa" ja "poikasekseen" ja tehdä jos jotakin ilahuttaakseen minua, ja kuinka hyvä ja siivo hän aina oli minua kohtaan; ja minä muistin myös, kuinka ylönpalttisesti kiitollinen hän oli silloin, kun pelastin hänet pulasta valehtelemalla noille miehille että meillä mukamas oli isorokko lautalla, ja miten hän sanoi minua paraaksi ystäväkseen, mitä vanhalla Jimillä koskaan oli ollut maailmassa, ja ainoaksi ystäväkseen silloin enään. Ja tuota justiin muistellessani, satuin silmäilemään viereeni ja näin tuon paperin.

Tuntui kuin minua olis purtu. Otin sen siitä ja pitelin sitä kädessäni. Ja minä värisin pitkin pituuttani, sillä tulihan minun nyt valita toinen kahdesta tässä maailmassa, vieläpä ikuiseksi ajaksi; sit' ei enää toiste vois auttaa. Minä mietin hetkisen, melkeinpä henkeäni pidättämällä, ja sanoin sitten itsekseni:

"Olkoon menneeks sitten! Minä menen helvettiin" — ja repäsin rikki paperipalan.

Olihan ne kamalia ajatuksia ja kamalia sanoja, mutta n'oli sanottu nyt. Ja siihen sai asia jäädä; en tahtonut enää ajatella parannustani, vaan ajoin päästäni koko tuuman. Aattelin päin vastoin itsekseni, että mulle oli paras pysyä pahuudessa ja synnillisyydessä, joka ikääskuin kuului minun alaani, sillä olinhan siinä kasvanut ja kasvatettu, eikä sitä toista uraa varten. Ja siunatuksi aluksi päätin varastaa Jimin orjuudesta uudelleen; ja jos osaisin keksiä jotakin vielä pahempaa, niin tekisin voitavani, sillä samahan se itse syntiin katsoen on, varastaako esimerkiksi kinkun vai koko sian.

Sitten istuin mä taas tuumailemaan, miten voisin panna syntisen aikomukseni toimeen, ja hyvin monet konstit piehtaroivat siinä päässäni. Viimein sain valmiiksi kujeen, jota päätin käyttää. Sen mukaan mittasin silmilläni matkan muutamaan metsäiseen saareen, jok' oli vähän alempana, ja kun kylliks pimeä oli tullut, luistin ulos lauttoineni ja menin maihin sen rannassa, kätkin litteän alukseni niin hyvin kuin voin ja panin sitten pitkälleni. Nukuin yhtä mittaa läpi yön ja nousin sitten päivän koitossa ja söin aamiaiseni ja puin päälleni ostovaatteeni ja pistin jonkun verran muita ja vähän kutakin nyyttyyn ja otin sitten kanootin ja meloin rantaan vähän alapuolelle sitä paikkaa, jossa arvelin Phelpsin talon olevan. Kätkin nyyttyni metsään ja täytin kanootin vedellä ja lastasin siihen kiviä ja upotin sen paikkaan, josta helposti löytäisin sen tarvittaissa, noin puolen virstan päähän muutamasta pienestä höyrysahasta, jok' oli siitä ylöspäin jokiäyräällä.

Sitten kulin tietä ylöspäin, ja mennessäni höyrysahan ohi näin siinä kyltin, jossa seisoi "Phelpsin höyrysaha", ja tullessani talolle, joka oli parin kolmen sadan askeleen päässä siitä, pinnistin silmäni minkä voin, mutt' en nähnyt ketään liikkeellä, vaikka jo oli valosa päivä. No, siitä en välittänytkään, sillä minä vain tahdoin saada ikääskuin kuvan paikasta. Juoneeni kuului, että minä tulisin sinne kaupungin puolelta, eikä alajoelta päin. Katselin siis vain hätimmiten paikkaa ja pötkin sitten kaupunkiin. No, ens ihminen, jonka siellä näin, oli herttua! Hän liisteröi juur par'aikaa nurkkiin muuatta kuulutusta Kuninkaan Kameleontista, jota he täälläkin aikoivat näyttää kolme kertaa. Olihan niissä potrapoikaa, noissa roistoissa! Minä törmäsin häneen niin äkkiä, ett'en voinut pujahtaa tieheni. Hän näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

"Hohoo! Mistä sinä tulet?" Sitten lisäsi hän, hyvin innokkaasti ja ilosella äänellä: "Missä sull'on lautta? Onko se varmassa paikassa?"

Minä sanoin:

"No, mutta juur sitä tuumasin minä kysyä teidän armoltanne."

Hän ei enää näyttänyt niin iloiselta — ja kysyi:

"Minkä tähen kysyt sinä sitä multa?"

"No", sanoin mä, "kun näin kuninkaan siellä kapakassa eilen, aattelin, että kai nyt menee monta tuntia, ennenkun hän selvenee ja me saadaan hänet kotiin; ja senpä tähen menin kävelemään kaupungille, oottaessani. Ja silloin tapasin erään miehen, joka tarjos mulle kymmenen centtiä, jos auttaisin häntä soutamaan joen yli ja noutamaan muuatta pässiä, ja minä menin; mutta saatuamme kiinni pässin, pääsi se meiltä karkuun, ja meill' oli kauhea työ ennenkun viimein saimme sen kynsiimme taas, ja kun me sitten lopultakin palattiin pässeinemme, oli jo pimeä, ja kun minä viimein tulin lautalle, oli se poissa, ja minä aattelin: 'nyt h'ovat joutuneet johonki sotkuun ja saaneet lähteä tiehensä, ja h'ovat ottaneet mukaansa neekerini, jok'on ainoa neekeri, mitä mulla koskaan on ollut maailmassa, ja nyt olen minä vieraassa seudussa eikä mull' ole mitään omaa enään eikä mitään, mistä eläisin'; ja minä istuin alas itkemään. Olen maannut metsässä koko yön. Mutta mihin on lautta joutunut? — ja Jim parka?"

"Niin, en piru vie minä tie — nimittäin missä lautta on. Se vanha hupakko oli tehnyt pikku kaupan ja tienannut neljäkymmentä dollaria, ja kun me tavattiin hänet siellä kapakassa, olit nuo jätkät narranneet häneltä pelissä jok'ainoan centin, mitä häll' oli jälellä juotuaan itsens sikahumalaan; ja kun minä illalla menin kotiin hänen kanssaan ja näin lautan olevan poissa, aattelin heti: 'Tuo pikku kanalja on varastanut lauttamme ja neekerimme ja karannut tiehensä jokea alaspäin'."

"Enhän toki voinut varastaa omaa neekeriäni?"

"No, älähän nyt. Ja oli miten oli, me oltiin oppineet pitämään häntä meidän neekerinämme, niin justiin — ja olihan meillä jumaliste ollut hänestä kylliks vaivaa ja vastusta. No, ja kun me sitten nähtiin, että lautta oli poissa ja me puti puhtaina, ei ollut meillä muu neuvona kuin koittaa onneamme Kuninkaan Kameleontilla taas. Ja tääll' olen minä nyt liisteröinnyt siit' asti, kuivana kurkusta kuin ruutisarvi. Miss'on nuo kymmenen centtiä, jotka sait? Anna tänne ne!"

Mull' oli koko joukko rahaa, niin ett' annoin hälle kymmenen centtiä, mutta pyysin hänen ostaa niillä vähä ruokaa ja antaa mullekkin muutaman suupalasen, koska mukamas nuo oli ainoat rahani ja min'en ollut syönyt niin mitään eilisestä. Siihen hän ei vastannut mitään. Mutta koht'siltään mulkoili hän minuun kierosti ja sanoi:

"Luulekko tuon neekerin kielittelevän meistä? Jos hän sen tekee, niin jumal'avita nyletään me hänet eläviltä."

"Miten vois hän kielitellä? hänhän on karannut?"

"Ääh, ei! Tuo vanha raatohan myi hänet, jakamatta voittoa kanssani; ja rahat on menneet."

"Myi hänet?" sanoin mä ja kävin poraamaan; "mitä? sehän oli minun neekerini, ja olihan ne siis minun rahojani. Missä hän on? — Minä tahon takasin neekerini."

"Sinä et voi saada neekeriäs, siinä kaikki — lakkaa siis jo rääkymästä. Mutta kuules nyt — luuletko uskaltavas käydä kielittelemään meistä? Min' oon jumaliste luottanut sinuun. Hä? Ethän vain jo ole kielitellyt? Hä?"

Hän vaikeni, mutt' en koskaan ollut ennen nähnyt hänen silmissään mokomaa suden katsetta. Minä sanoin:

"Mulla ei ole halua käydä kielittelemään kenestäkään, eikä mull' ole aikaakaan siihen. Minä lähden hakemaan neekeriäni."

Hän seisoi siinä hetken aikaa, aprikoiden kovin ja rypistellen kulmakarvojaan, ja kuulutukset riippuivat hänen käsivarrellaan. Viimein sanoi hän:

"Kuules nyt — minä sanon sulle jotain. Meidän täytyy viipyä täällä kolme päivää. Jos nyt lupaat, ett'et käy kielittelemään meistä ja ett'et anna tuon neekerin kielitellä, niin minä sanon sulle missä hän on."

No, minä lupasin, ja hän sanoi:

"Muuan tilanomistaja, jonka nimi on Silas Ph — —" ja siihen hän seisahtui. Näätte että hän aikoi sanoa totuuden; mutta kun hän tuolla viisin seisahtui ja alkoi miettiä taas, arvasin hänen muuttaneen mieltä. Ja niin tietysti olikin. Hän ei oikein luottanut minuun, vaan tahtoi saada minut pois tieltä kolmeksi päiväksi. Ja niimpä hän hetken päästä jatkoi: "Mies, joka hänet osti, on Abram Foster nimeltään — Abram G. Foster — ja hän asuu viiskymmentä virstaa täältä sisämaahan päin, Lafayetten tien varrella."

"Hyvä", sanoin mä, "sen matkan kulen mä parissa päivässä, ja mä lähden marssimaan jo tänäpänä iltapuoleen."

"Ei, vaan sinä lähet nyt, heti paikalla, ja muista sinä, ett'et piekse kieltäs ja lörpöttele tien varrella. Muuten tuut tekemisiin meidän kanssa. Kuulekko sen?"

No, noita eväitä justiin olin oottanutkin, sillä nyt sain rauhassa heiltä panna tuumani toimeen.

"Niin no, pötki matkaas nyt", sanoi hän; "ja sinä voit kertoa Fosterille mitä tahdot. Kenties saat hänet uskomaan, että Jim on sinun neekeris — muutamat hupakot eivät välitä papereista — täällä etelässä ainakaan. Kas niin, joudu nyt, ja valehtele hälle mitä tahansa, kun tulet perille, mutta muista sinä, ettäs pidät kitas matkalla."

No, minä jätin hänet ja lippasin tieheni maalle päin. En katsonut taakseni, mutta minä ikääskuin tunsin selästäni, että hän seisoi minua vahtimassa. Mutta tiesinhän, että hän pian siihen väsyis. Kulin ainakin puolitoista virstaa sisämaahan päin, ennenkun seisahin; sitten poikkesin metsään ja tallustelin sen läpi Phelpsin taloa kohti. Minä pidin kiirettä, sillä mä halusin tukkia Jimiltä suun, kunnes nuo molemmat maankiertäjät olisit korjanneet luunsa tienoolta. En tahtonut enää joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en tavalla enkä toisella.

Kymmenes luku.

Tullessani sinne oli kaikki niin hiljaista ja sunnuntain tapaista ja helteistä ja päivänpaisteista - kaikki väki oli mennyt pelloille; ja koko ilma oli täynnään tommosta kärpästen ja kuoriaisten unettavaa sirinää ja surinaa, joka aina vaikuttaa meissä mokomaa yksinäisyyden tuntoa, kuin jos kaikki ihmiset olisivat kuolleet ja makaisit haudoissaan; ja jos silloin tuulenviima tulee puhallellen ja panee lehdet kahisemaan, niin se synnyttää meissä alakuloisuutta, sillä se tuntuu siltä kuin aaveet kuiskisit ja sipisisit keskenään — aaveet, jotka ovat kuolleet jumala ties kuinka monta vuotta sitten — ja aina se tuntuu siltä, kuin he kuiskisit juuri meistä eikä mistään muusta, kunnes siinä melkein itsekkin toivoo olevansa kuolleena ja poissa koko prokrammista.

Phelpsin maatila oli yks noita pieniä pumpulitiloja, jotka kaikki ovat toinen toisensa näköset. Taloa ympäröi ristikkoaita, jonka yli kiivettiin porraspuita myöten, jotka oli tehty poikkisahatuista, eripituisista ja pystyssä seisovista hirsistä — niiden päältä myös naiset nousivat hevosen selkään. Laveassa pihassa oli muutamia niitettyjä ruohopaikkoja, mutta enimmäkseen oli se paljaana ja sileänä kuin vanha hattu, josta nukka on kulunut pois. Iso asuinkartano valkosta väkeä varten oli rakennettu veistetyistä hirsistä, ja raot hirsien välissä oli täytetty saviseoksella, jota jolloinkin maailmassa oli rapattu valkoseksi. Toiselle puolen oli pyöreistä hirsistä rakettu kyökki, jota asuinrakennukseen yhdisti avonainen, katettu käytävä. Kyökin takana oli savupirtti eli kota, ja tämän kodan toisella puolella oli kolme pientä neekerimökkiä yhdessä rivissä ja vähän alempana, taka-aitaa vasten, vielä pikkunen tupa pahanen aivan erikseen sekä kappaleen matkaa siitä muutamia ulkohuoneita; ja tuon pikku tuvan luona oli iso kattila, jossa keitettiin soopaa. Kyökin oven luona oli penkki ja vesiämpäri ja allas, ja siinä makas myös joukko koiria päivänpaisteessa, ja toisia koiria vetelehti siellä täällä muualla. Yhdessä pihannurkassa kasvoi noin kolme varjostavaa puuta ja aidan vierustalla yhdessä paikassa vähän tikkelpeeri- ja viinimarja-pensaita. Aidan ulkopuolella oli puutarha ja meloonipalsta; siitä alkoi pumpulivainiot ja niiden takaa metsä.

Minä kiersin vähän matkaa, kiipesin porraspuiden yli ja astuin kyökkiin päin. Sieltä kuulin kehruurukin surinan, joka on ikävin ääni, mitä ihminen tässä maailmassa voi kuulla. No, minä astuin eteenpäin kehräämättä kokoon mitään erityistä juonta, luottaen siihen, että Kaitselmus pistäis mulle suuhun oikeat sanat tarvittaissa, sillä min' olin huomannut, että Kaitselmus tässä kohden on hyvin kekseliäs, kun vain antaa sen toimia omin päin.

Päästyäni puolitiehen, ryntäs yks koira ja sitten joukko muitakin kimppuuni. Minä tietysti jäin seisomaan paikalle ja katsoin heitä naamaan aivan tyyneesti. Mitä hirveää elämää ne pitivät! Noin puolen minuutia olin minä ikääskuin akselina rattaassa, jonka puoloina oli koirat — noin viistoista kappalta ympärilläni, turvat minua vasten ja haukkuen ja ulvoen aivan vimmatusti; ja uusia tuli yhä vain lisää, tuli lennättäen aitain yli ja joka nurkasta, että s'oli vallan kauheaa.

Muuan neekerivaimo tuli rynnäten ulos kyökistä, leipäkauli kädessä ja huutaen: "Hiljaa, Halli! Pois, Pilkki! pois, Poppa! hiljaa, Tellu!" ja hän antoi ens yhdelle, sitten toiselle läimäyksen, niin että he viilsit tiehensä kiljuen, ja sitten kaikki muutkin seurasit perästä. Ja seuraavassa sekunnissa tuli puolet niistä takasin taas, heilutellen häntiään ympärilläni, kuin oltais me oltu paraat ystävät maailmassa. Koirissa ei ole mitään pahaa.

Tuon vaimon perästä tuli pikkunen neekerityttö ja kaks pientä neekeripoikaa, ilman mitään muuta päällään kuin rohtiminen paita kullakin; ja he tarttuivat äitinsä hameeseen ja tirkistelit minuun hänen takaansa, nauraen kainostellen, kuten he aina tekevät. Ja sitten tuli valkonen naisihminen juosten ulos asuintuvasta, rukinpuikko kädessä; hän oli avopäin ja näkyi olevan noin viidenviidettä tai viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen jälestään tulivat hänen pienet valkoset lapsensa, ja he piileskelit mammansa takana aivan niinkuin neekerilapset. Hän nauroi niin ilosesti, että tuskin pysyi pystyssä — ja sanoi:

"No, sinähän s'oot, viimeinki! Oothan sä sinä?"

"Oon minä", vastasin aattelematta. Hän suorastaan karkasi päälleni ja syleili minua ja kouristi minua oikein kovasti, ja sitten tarttui hän molempiin käsiini ja puisteli niitä moneen kertaan; ja kyyneleet tulit hälle silmiin ja vierähtivät alas, eikä siitä tahtonut tulla mitään loppuakaan; ja kaiken aikaa sopatti hän: "Sin' et ole niin mammas näkönen kuin luulin, mutta herran jee, mitä mä siitä, olenhan niin ilonen, niin ilonen, kun näen sinun nyt! Voi, voi, poikaseni, enhän kohta tie mitä teen, en tie. — Lapset, s'on Tom serkku! Sanokaa hyvää päivää!"

Mutta he vain pistivät sormensa suuhun ja piileskelit hänen takanaan.
Sitten hän jatkoi:

"Liisa, joudu ja laita hälle lämmintä aamiaiseksi — vai söitkö sä kenties laivassa?"

Sanoin syöneeni laivassa. Ja hän talutti minua kädestä sisään, ja lapset tulivat tepsuttaen perästä. Hän pani minut istumaan rottinkituolille ja istui itse pallille sen eteen ja piti minua molemmista käsistä ja sanoi:

"No, nyt mä oikein saan katsoa sinua. Voi, hyvänen aika, kuinka olenki toivonut monta, monta vuotta — saada nähdä sinua; ja nyt s'on tullut! Oomme oottaneet sinua jo pari päivää. Miks sin' oot viipynyt niin kauvan? — onko laiva ollut karilla?"

"On — katsokaas, rouva —"

"No, elähän nyt sano 'rouva'. Ha! ha! ha! Sano 'täti', Sally täti, tietysti, rakas laps! Missä s'oli karilla?"

En oikein tiennyt mitä vastata hälle, kun minun oli mahdoton tietää, olisko tuo laiva tullut ala- vai yläjoelta. Mutta mull' oli hyvänlainen vaisto, ja vaistoni sanoi mulle, että se laiva olis tullut alaaltapäin, Orleansin tienoilta. Yhtäkaikki sekään seikka ei olis mua paljon auttanut, sillä en tuntenut matalikkojen nimiä sinneppäin. Huomasin että minun olis pitänyt keksiä joku matalikko, tai unohtaa sen nimi, jonka karille m'oltiin jouduttu mukamas — tai - mutta siinä samassa juolahti juoni päähäni, ja minä sanoin:

"Niin, ei se oikeastaan ollut karille-ajo — se viivytti meitä vain hyvin vähän. Mutta muuan höyrypannu räjähti."

"Herran Jee! Viottuiko kukaan?"

"Ei. Muuan neekeri vain sai surmansa."

"No, Jumalan kiitos! Toisinaan saattaa tuommosessa käydä todellakin onnettomasti; saattaa viottua monta ihmistä. Pari vuotta sitten tuli Silas enosi New-Orleansista vanhassa Lally Rook laivassa, ja siinä räjähti yks pannu ja teki erään miehen raajarikoksi. Ja minä luulen että hän kuoli perästä päin. Hän oli baptisti. Enos tuntee erään herrasväen Baton Rougessa, joka tuntee hänen omaisensa varsin hyvin. Niin, kyllä hän muistaakseni kuoli. Kylmänvihat syntyi, ja täytyi tehdä leikkaus. Mutta se ei auttanut. Hän meni aivan siniseks koko ruumiistaan ja kuoli, kristillisen ylösnousemuksen toivossa. Sanovat, että hänt' oli kauhea katsella. Enos on käynyt joka päivä kaupungissa — sinua vastassa. Ja nyt on hän siellä taas; lähti tuskin tuntia sitten. Kai hän palaa tuossa paikassa. Sinä varmaankin tulit häntä vastaan tiellä, etkö? — vanhanpuoleinen mies — -"

"Ei, Sally täti, ei ketään tullut vastaan. Laiva laski maihin juur päivän koitossa, ja minä jätin kapsäkkini laiturille ja menin vähän katselemaan kaupunkia ensiks ja kävelin sitte vielä sivutietä vähän matkaa maalle päin, ett'en tulis liian aikasin; senpätähden tulinkin takatietä."

"Kellekkä sin' annoit kapsäkkis?"

"En kellekkään."

"No mutta — he varastavat sen, laps parka!"

"Ei, ei, minä kätkin sen siellä hyvään paikkaan."

"Miten sait sinä aamiaista niin aikasin laivassa?"

Seisoinhan ikääskuin ohuella jäällä nyt, mutta vastasin kuitenkin:

"Katteini näki, että min' olin menossa, ja kutsui minua syömään kanssaan ennenkun lähtisin. S'oli hyvin hyvä herra."

Rupesin käymään jokseenkin levottomaksi, niin että tuskin pysyin paikallani häntä kuulemassa. Mull' oli kaiken aikaa mielessä lapset, joiden pakinoille tahdoin huomaamatta päästä, urkkiakseni heiltä yhtä ja toista ja sillä viisin saadakseni tietää, kuka mukamas oikeastaan olin. Mutta min'en päässyt rouva Phelpsin kynsistä; hän vain alinomaa jupatti ja jupatti ja piti minua sillä tavoin kuin piltuissa. Yhtäkkiä sai hän kylmät väristykset käymään pitkin selkäpiitäni, sanoessaan:

"Mutta tässä me vain istutaan ja jutellaan tällä viisin, ja sinä et vielä ole kertonut mulle sanaakaan sisaresta ja niistä muista kaikista. No, kas niin, nyt min' oon vaiti vähän aikaa ja sinun vuoros on kertoa. Kerro nyt mulle kaikki — kaikki tyyni heistä kaikista; miten he jaksavat ja mitä he tekevät ja mitä he käskivät sun sanoa mulle, ihan kaikki alusta loppuun."

Kas niin! Siin' oltiin nyt. Mihin mä joutuisin. Kaitselmus oli minua auttanut tähän asti, mutta nyt istuin mä sittenkin karilla. Viimein aattelin itsekseni, että täss' ei ollut muu neuvona kuin suorastaan turvautua totuuteen; ja min' olin justiin avata suuni ja alkaa, kun hän samassa kaappasi minusta kiinni ja työnsi minut sängyn taakse ja sanoi:

"Tuossa hän tulee! Pistä pääs vähän alemmas — kas niin, nyt ei sinua näy ollenkaan. Äl' oo tietävinäs, ett' oot täällä. Tahonpa vähän laskea leikkiä ukon kanss'. Lapset, te ette saa hiiskua sanaakaan."

Minä huomasin olevani satimessa nyt, vieläpä omassa satimessani. Mutta siin' ei auttanut ruveta rehkimään. Siin' ei auttanut muu kuin pysyä kauniisti alallaan ja olla valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun ukkospilvi puhkeis.

Minä näin tuon vanhan herran vilaukselta vain, hänen tullessaan sisään; sitten peitti sänky hänet näkyvistäni. Rouva Phelps juoksi hänelle vastaan ja sanoi:

"No, onko hän tullut?"

"Ei", sanoi hänen ukkonsa.

"No, mutta hyvänen aika", sanoi rouva, "mihin Herran nimessä hän on joutunut?"

"Niin, en voi ymmärtää", sanoi vanha herra, "ja mun täytyy sanoa, ett' oon kovasti levoton."

"Levoton!" sanoi rouva, "min' oon jo aivan pyörällä! Mutta hänen täytyy jo olla täällä; sin' oot varmaankin ajanut hänen ohitseen."

"Min' en voinut ajaa hänen ohitseen — tiethän sen."

"No, mutta voi, voi! Ja mitä sisareni sanoo! Hänen täytyy olla täällä!
Sin' oot ajanut hänen ohitsensa sittekin. Hän — —"

"Ooh, hyvä Sally, älähän sureta minua viel' enemmän. Jaa-a, mihin Herran nimessä on hän joutunut. Eihän voi toivoakkaan enää, että hän olis tullut. Min' en oo voinut ajaa hänen ohitsensa. Sally - täm' on hirveää — hirveää — jotakin on tapahtunut laivalla!"

"Mutta katsos, Silas! Katso tuonne tielle! — sieltä tulee joku."

Hän juoksi ikkunaan ja katsoi ulos. Ja rouva kumartui alas ja veti minua takista, ja ulos tulin mä. Ja kun ukko kääntyi takasin ikkunasta, seisoi Sally täti keskellä lattiaa nauraen koko kasvoillaan ja loistaen kuin tulipalo, ja minä seisoin hänen vieressään, hyvin nolona ja hämilläni ja tuskan hiki naamallani. Ukko tuijotti minuun ja sanoi:

"Kuka s'on?"

"Niin, kuka hän on? Arvaappas!"

"En ymmärrä — en ymmärrä — mitään. Kuka on hän?"

"Ha, ha! Joo, ukkoseni — s'on Tom Sawyer!"

No, sinä pyhä Paavali! Min' olin siinä paikassa kaatua selälleni. Mutta siin' ei ollut aikaa ruveta puukkoja vaihtamaan, sanon mä. Ukko tarttui minua käteen ja kouristi sitä ja puisteli sitä tarmonsa takaa; ja rouva pyöriskeli siinä innoissaan kuin hupakko ja nauroi ja itki yhtä haavaa; ja molemmat ampuivat minuun kymmenittäin kysymyksiä yhteen menoon — Sidistä ja Marystä ja koko perhekunnasta.

Mutta jos he olit iloset, niin minäkös vasta ilonen olin; tuntui tosiaankin siltä, kuin olisin syntynyt uudestaan, saadessani tietää kuka min' olin. No, he pumppasit minua nyt pari tuntia yhteen mittaan; ja kun viimein olin niin väsynyt leukapielistäni, ett'en saanut sanaakaan suustani enään, niin olin jumaliste kertonut heille enemmän perheestäni — nimittäin Sawyerin tietysti — kuin mitä koskaan oli tapahtunut koko Sawyerin perheelle maailman luomisesta asti.

No, mull' oli nyt varsin hyvä olla yhdeltä puolen, niin sanoakseni, mutta toiselta puolen tunsin yhtäkaikki ahdistusta. Oli, näettekös, varsin mukava olla Tom Sawyerinä, ja minä tyydyin siihen rooliin kaikin puolin; mutta miten olikaan, kuulin yhtäkkiä höyrylaivan yskivän ja läähättävän jokea alaspäin — ja silloin aattelin: mitäs jos nyt Tom Sawyer todellakin tulee tuossa laivassa? — ja mitäs jos hän astuu sisään tänne, millä hetkellä hyvänsä, ja huutaa nimeni, ennenkun ennätän yskähtää hälle, miten on asiat? Ei, se ei käy laatuun, aattelin mä; mun täytyy olla häntä vastassa maantiellä. — Ja niinpä sanoin herrasväelle, että minun täytyi lähteä kaupunkiin takasin noutamaan kapsäkkini. Ukko Phelps tahtoi kaikella muotoa lähteä kanssani, mutta minä sanoin, ett'en suinkaan tahtonut häntä vaivata ja että minä kyllä osaisin ajaa hevosella itsekkin.

Yhdestoista luku.

No, minä ajoin rattailla kaupunkiin päin, ja puoli tiessä sinne tuli minua vastaan — kukas muu kuin Tom Savyer! Minä seisahutin ja odottelin, kunnes hänen rattaansa oli vieressäni. Silloin sanoin "seiso!" ja hän seisahutti hevosensa. Hänen suunsa lensi auki kuin kapsäkin kansi ja jäi siihen tilaan; sitten nielasi hän pari kolme kertaa, kuin olis hänen kurkkunsa kuivunut, ja sanoi sitten:

"Hä? Min' en oo koskaan tehnyt sulle mitään pahaa. Ja sen sä tiet.
Minkä tähen sinä sitten nouset haudastas kummittelemaan mulle?"

Minä sanoin:

"Minä en kummittelee — min' en jumaliste koskaan oo ollut kuolleena."

Kuullessaan ääneni reimastui hän vähäsen, mutt' ei vieläkään ollut oikein tyytyväinen. Hän sanoi:

"Älä tee minusta pilaa, sanon mä. Kunnias kautta — etkö sin' oo kummitus?"

"Kunniani kautta", sanoin siihen, "min' en oo mikään kummitus."

"Hm! No niin! Minä — minä — minun kai täytyy uskoa sitten, koska vakuutat kunniasanallas; mutta min' en ymmärrä, en totta maarian ymmärrä. Kuules nyt, eikö sinua sitten murhattu ollenkaan?"

"Ei. Minua ei murhattu ollenkaan — minä vain narrasin heitä. Nous' ylös tänne ja kourista minua käsilläs, jos et usko."

Hän teki niin ja tyytyi nyt kerrassaan; ja hän oli niin sanomattomasti ilonen nähdessään minut ihka elävänä, ett'ei tiennyt mitä tekis. Ja heti hän tahtoi tietää kaikki tyyni; sehän oli oikeaa seikkailua, meinas hän, ja kamalaa ja salaperäistä ja aivan hänen malliinsa tietysti. Mutta minä pyysin, että hän malttais mieltään vähän aikaa, ja käskin hänen ajomiehensä odottaa hetkisen, sill'aikaa kun me ajettais vähän matkaa yhdessä. No, minä kerroin Tomille, missä hiton pulassa min' olin, ja kysyin mitä me tehtäis. "Ootappa vähä", sanoi hän, "ja anna mun tuumata rauhassa." Hän tuumiskeli hetken aikaa oikein kovasti ja sanoi sitten:

"Nyt mä tiedän. Ota minun kapsäkkini sinun kärryilles ja sano, että s'on sinun. Käännä sitten takasin ja aja hiljaa, niin ett'et tule perille ennenkun tulisit, jos olisit käynyt kaupungissa. Minä meen vähän matkaa kaupunkiin päin takasin ja palaan sitten ja tulen perille noin puoli tuntia sinun jälestäs. Ja sinun ei aluksi tarvitse minua ollenkaan tuntea mukamas, kuulekkos?"

Minä sanoin:

"Hyvä on; mutt' ootappas vähä. Tääll' on yks asia vielä — yks asia, jot' ei kukaan muu tunne kuin minä. Ja s'on se, että tääll' on eräs neekeri, jonka minä aion varastaa orjuudesta — ja hänen nimensä on Jim — vanhan fröökynä Watsonin Jim."

Hän sanoi:

"Mitä! Mutta Jimhän on — —"

Siihen hän vaikeni ja alkoi mietiskellä. Minä sanoin:

"Minä tiedän mit' aiot sanoa. Sin' aiot sanoa, että s'on halpaa ja rumaa vehkettä; mutta mitä sitte, vaikka s'onkin? Min' oon itse halpa, ja minä varastan hänet, ja minä pyydän sinua, että pidät leukaläpes etkä oo tietävinäs koko asiasta. Tahotko?"

Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:

"Minä autan sinua varastamaan hänet."

S'oli kuin minua olis ammuttu. Minä hämmästyin niin, että menin aivan ymmälleni. Enhän ollut eläissäni mokomaa kuullut — ja minä tunnustan suoraan, että sain koko joukon huonomman ajatuksen Tom Sawyeristä, kuin mull' oli ollut ennen. Olisko se mahdollista? — Tom Sawyerko neekerinvaras?!

"Ooh, älähän toki!" sanoin mä, "sinä kujeilet taas."

"Empä niinkään, en laisinkaan."

"No", sanoin mä, "oli miten oli; mutta muista sinä, että jos kuulet puhuttavan jotain jostain karkuneekeristä, niin sin' et tiedä hänestä mitään, ja minä en myöskään tiedä hänestä mitään."

Sitten otimme hänen kapsäkkinsä ja nostimme sen minun kärryihini, ja hän ajoi kaupunkiin päin ja minä takasin kotiin. Mutta minäkös olisin muistanut, että minun piti ajaa hiljaa! Olin niin ilonen ja täynnäni tuumia, että se multa kokonaan unohtui. Seuraus olikin, että tulin kotiin liian aikasin tien pituuden suhteen. Ukko Phelps seisoi ovessa ja sanoi:

"Mutta tämähän on ihmeellistä. Kukas olis uskonut tuosta vanhasta tamma luuskasta semmosta? Kumpahan olis muistettu katsoa kelloa kun lähdit. Eikä ees hiuskarvaa ole hiessä. S'on kerrassaan ihmeellistä. Nyt en möis sitä sadasta dollaristakaan, en totta tosiaan, ja tät' ennen olisin antanut sen mennä viidestätoista, ja siinäkin olis mielestäni ollut aivan kylliksi."

Siinä kaikki mitä hän sanoi. Hän olikin hurskahin, siivoin vanha sielu, mit' ikinä olen nähnyt. Eikä kummakaan, sillä hän ei ollut ainoastaan maanviljelijä, vaan myöskin pappi; ja hällä oli pikkanen puukirkko plantaasin toisessa päässä, jonka hän itse oli rakentanut omalla kustannuksellaan, eikä hän koskaan ottanut penniäkään saarnoistaan, ja sen arvoiset ne kyllä olitkin. Siell' oli paljokin senkaltaisia talollis-saarnaajia, siell' etelässä, jotka elivät aivan samalla viisin.

Noin puolen tunnin päästä seisahtui Tomin rattaat porraspuiden eteen, ja Sally täti näki ne ikkunasta ja sanoi:

"Herranen aika, täällä tulee joku! Kukahan se on? Vissistikin joku vieras. Jimmy (jok' oli yks lapsista), juokse sanomaan Liisalle, että hän tuukkaa viel' yhdelle päivällispöytään."

Kaikki ryntäsivät ulos, sillä tänkaltasissa paikoissa ei tule vieraita joka vuosi, ja kun joku tulee, niin pidetään hänen tähtensä yhtä paljon melua, kuin jos itse Keltakuume tulis taloon. No, Tom oli vilauksessa porraspuiden yli ja astui talolle päin; hänen rattaansa kääntyi takasin kaupunkiin, ja me kaikki seisottiin porstuvan ovessa. Tomilla oli päällään paraat vaatteensa ja koko joukko ihmisiä eessään — ja silloinkos hän aina oli kuin omilla tulillaan! Silloin hän oikein osaskin panna tyyliä ja kommervenkkia ja ryhtiä kaikkeen peliinsä. Hän ei ollut niitä, jotka olisit tulleet nöyrästi ja arasti hiipien polkua pitkin kuin karitsa; ei, hän tuli astuen komeasti ja arvokkaasti kuin oikea tallijäärä. Tultuaan ihan eteemme, nosti hän hattuaan niin sievästi ja nätisti ja varovasti, kuin olis sen alla ollut perhosia, joiden päivällisunta hän ei tahtonut häiritä, ja sanoi:

"Mulla kai on kunnia puhutella herra Archibald Nicholsia?"

"Ei, poikaseni", sanoi vanha herra, "s'on ikävää, että ajomiehenne on narrannut teitä; Nicholsin kartano on noin neljä virstaa alempana tästä. Mutta astukaahan sisään."

Tom katsoi taakseen olkapäänsä ylitse ja sanoi: "Liian myöhään — hän ennätti jo mennä."

"Niin, hän ennätti mennä, ja teidän täytyy tulla sisään ja syödä päivällistä kanssamme; kyllä multa sitten saatte hevosen Nichols'ille."

"Ooh, enhän voi tehdä teille niin paljon vaivaa. Tuon pienen matkan voin kyllä käydä jalkasin."

"Mutta te ette saa käydä jalkasin - ollaanhan me etelässä, ja tääll' ollaan vieraanvaraisia. Astukaa sisään."

"Tehkää niin hyvin", sanoi Sally täti; "ei teistä oo meille mitään vaivaa, ei yhtään mitään. Teidän täytyy jäädä. Onhan sinne koko neljä virstaa, ja me emme voi antaa teidän kävellä; onhan niin kuumakin ja tie pölyttää niin hirveästi. Ja sitä paitse, min' annoin jo tuukata teillekkin, kun näin teidän tulevan. Astukaa sisään ja olkaa kuin kotonanne."

No, Tom hän piti viimein hyvänään heidän hartaat kutsunsa ja kiitti heitä hyvin kohteliaasti ja astui sisään; ja tultuaan sinne sanoi hän olevansa Hicksvillestä Ohiossa, ja hänen nimensä oli mukamas William Thompson — ja niin hän taas kumarsi heille hyvin siististi ja kohteliaasti.

Sitten hän rupes jupattamaan jos jotakin Hicksvillestä ja joka sorkasta siinä kaupungissa, kunnes minä aloin vähän hermostua ja aatella, mitä hittoa siitä viimein tulis ja mitä hyötyä siit' oikein oli. Ja viimein, kesken tuon päättömän pakinansa parasta vauhtia, ojensi hän yläruumiinsa pöydän yli ja mättäsi aika muiskauksen suoraan Sally tädin suuta vasten ja istui sitten jälleen tuolilleen ja jatkoi loruansa, olematta milläänkään. Mutta Sally täti ryntäs ylös ja pyyhkäsi suutaan kädellään ja sanoi: "Sinä häpeemätön penikka!"

Tom vain näytti ikääskuin loukkaantuneelta ja sanoi:

"Mutta minua ihmettää, hyvä rouva."

"Sinua ihm— Mitä? Kenen luulette minun olevan? Minun pitäis antaa — miks suutelet minua? Mitä meinaat, poika?"

Tom sanoi hyvin höylisti:

"Enhän minä meinaa mitään, hyvä rouva, en ainakaan mitään pahaa. Minä — minä — luulin teidän tykkäävän siitä."

"Lurjus!" Hän otti rukinpuikon, ja jo näytti siltä, kuin hän aikois sivaltaa Tomia pitkin korvia sillä.

"Miten voitte te, hyvä nuori herra, luulla semmosta?"

"Niin, en minä tie. He vain — he vain — sanoivat niin."

"He sanoivat niin? Mitkä he?"

"No — he kaikki. Kaikki sanoivat niin, hyvä rouva."

Rouvan silmät rupesivat iskemään tulta ja hänen sormensa rapistelit ikääskuin olisit aikoneet kynsiä häntä, ja hän sanoi:

"Kaikki?! Mitkä kaikki? Sano heti heidän nimensä — taikka — —!"

Tom nousi seisaalle ja näkyi olevan hyvin pahoillaan ja haparoi hattuaan ja sanoi:

"Voi, kuinka tämä minua surettaa! Enhän voinut sit' aavistaa. He kaikki niin sanoivat — sanoivat, ett' anna hälle aika muisku, siitä hän tykkää! Mutta min' en koskaan tee sitä enää, sen lupaan."

"Niin, totta totisesti — s'onkin parasta!"

"Niin, min' en tee sitä koskaan enään, ennenkun rouva itse pyytää."

"Mitä?! Ennenkun itse pyydän?! Sinä hävytön poika nulikka! Ennenkun minä pyydän semmosta sulta tai sinun kaltaisiltas, niin pitää sun olla yhtä vanha kuin Methusalem. Mikä sanomaton röyhkeys!"

"No, voi, voi", sanoi Tom yhtä viattomasti kuin ennenkin, "kuinka minua kummastuttaa tämä! En ymmärrä sit' ollenkaan. He sanoivat, että te tykkäisitte, muiskustani, hyvä rouva, ja minä viattomuudessani luulin myös niin. Ja nyt! Mutta — —" Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen, ikääskuin odottaen jotain kannatusta joltakin seurassa, ja kääntyi viimein ukko Phelpsin puoleen, kysyen:

"Ettekö te luule, hyvä herra, että hän tykkää minun muiskuistani?"

"Hä? Hm! Minä — minä — en sitä luulis."

Sitten se vietävä katseli minua samalla tavoin ja sanoi:

"Tom, etkö sinä luullut, että Sally täti halailiskin minua ja sanois:
'Sid Sawyer — -'"

"Herran jee!" sanoi rouva, karaten suorastaan hänen päälleen, "mikä pikku kanalja sisarenpojaksi! — narrata minua tolia lailla!" — ja hänen piti tietysti syleillä ja suudella häntä heti, mutta Tom työnsi häntä luotaan ja sanoi: "Eei — ei vielä - pyydähän ensiks."

No, hän pyysi heti; ja sitten hän syleili ja suuteli häntä moneen, moneen kertaan ja työnsi hänet sitten ukko Phelpsin puoleen, ja ukko otti mit' oli jälellä. Ja kun tuosta touhusta oli vähän toinnuttu, sanoi rouva:

"Hyvänen aika, enhän oo tämmöstä nähnyt. Me ei sinua ollenkaan ootettukaan, — Tomia vain. Sisar kirjotti vain, että Tom muka tulee."

"Niin, s'ei ollutkaan ens alussa tarkotus, että kukaan muu lähtis kuin Tom; mutta minä kerjäsin ja kerjäsin, kunnes ihan viimeisellä hetkellä pääsin mukaan minäkin. Ja sitten, kun m'oltiin matkalla joella, sovittiin Tom ja minä niin, että me vähän narrattais teitä ja että minun piti tulla tänne vieraana."

"Niin, ja kyllä maar osasitkin narrata, sinä pikku junkkari; ja sinun pitäis saada aimo korvapuusti siitä hyvästä. Mutt' olkoon nyt sillään, sä hulivili - niin ilonen oon mä, kun sain teidät tänne. Voi, voi sentään, kun sit' aattelen! Olinhan aivan hämmästyä kuoliaaksi, kun sinä tolla lailla suutelit minua pöydän yli — niin flaatiks menin."

No, me syötiin päivällistä tuossa leveässä avonaisessa katoksessa kyökin ja asuinrakennuksen välillä; ja siell' oli ruokaa pöydässä vaikka seitsemälle perheelle — kaikki hyvää ja lämmintä, eikä mitään tommosta homehtunutta, sitkeää hätävaraa, jok' on maannut kosteassa kellarissa kaiken yötä ja maistuu kuin palanen vanhaa kuivettunutta ihmissyöjää aamulla. Silas eno siunasi ruokia kylläkin pitkällä pöytärukouksella, mutta ne ansaitsivatkin sen, ja ne eivät ennättäneet kylmetä sill'aikaa, niinkuin usein tapahtuu, kun ateriaa sillä viisin viivytetään.

Pitkin iltapäivää pakistiin ja lörpötettiin jos jostakin, ja minä ja Tom oltiin varuillamme kaiken aikaa, mutta turhaan; he eivät sattuneet sanomaan sanaakaan mistään karkuneekeristä, ja me ei hirvitty ruveta itse kyselemään. Mutta illallispöydässä sanoi yks noista pikku pojista:

"Pappa, eikö Tom ja Sid ja minä saa mennä kaupunkiin kattomaan tiateria?"

"Ei", sanoi ukko, "minä luulen, ett'ei siitä teaterista tule mitään; ettekä te vois mennä sinne, vaikka tuliskin. Tuo karkuneekeri, nähkääs, kertoi Burtonille ja mulle, että s'on kaikki tyyni hävitöntä huijausta ja petkutusta alusta loppuun, ja Burton sanoi kertovansa asian ihmisille siellä, niin että minä luulen, että he jo tähän aikaan ovat potkineet nuo röyhkeät roistot ulos kaupungista."

Kas niin! semmosta s'oli! — mutta minä en voinut sit' auttaa. Tomin ja minun piti maata samassa huoneessa ja sängyssä, ja koska m'oltiin joltisestikin väsyksissä, sanottiin me heti illallisen jälkeen 'ku natt' ja kömpittiin ylös huoneeseemme ja ryömittiin ulos ikkunasta ja kavuttiin alas pitkin ukonsyöttiä ja lipattiin kaupunkiin; sillä min' en uskonut, että kukaan muu olis niin hyvä ja antais kuninkaalle ja herttualle viittausta, miten heidän oli asiansa; ja jos minä en sitä tekis, niin joutuisit he varmaankin ikäviin solkkauksiin.

Matkalla kertoi mulle Tom kaikki tyyni minun murhastani mukamas ja miten isä ukko oli kadonnut heti perästä päin, tulematta enää takasin, ja mikä hälinä siitä syntyi, kun Jim oli karannut tiehensä. Ja minä kerroin Tomille kaikki meidän Kuninkaallisista Kameleontti-roistoista ja niin paljon lauttamatkasta kuin ennätin. Tullessamme kaupunkiin ja astuessamme sen pääkadulle — kello oli silloin puoli yheksän — tuli iso joukko ihmisiä rynnäten sitä pitkin, ja he huusivat ja ulvoivat aivan kauheasti ja rummuttivat kastrulleja ja toitottivat torvilla. Me luistettiin syrjään päästääksemme heidät ohi, ja kun he samosivat ohi, näin minä, että heill' oli kuningas ja herttua istumassa kahen reisin puukangella - niin, minä tiesin, että n'olit kuningas ja herttua, vaikka n'olit aivan kauttaaltaan tervassa ja höyhenissä ja tuskin enää ihmisen näkösiäkään — vaan enemmän jättiläis-höyhentöyhtöjen kaltaisia. No, tuota kurjuutta nähdessäni teki mun oikein pahaa, ja minun kävi niin sääli noita surkeita roisto raukkoja, että minusta tuntui siltä, kuin en ikinä eläissäni vois olla pahoillani heidän konnantöistään meitä vastaan. S'oli vallan kauheaa nähdä. Ihmiset saattavat olla hirveän ilkeitä ja julmia toisilleen.

Me oltiin tultu liian myöhään — eikä meistä siis ollut mitään hyötyä. Me kysyttiin parilta mieheltä, miten noiden lintujen oli käynyt niin hullusti, ja he sanoivat, että kaikki ihmiset oli menneet heidän teateriinsa ja näyttäneet hyvin viattomilta; olit sitten kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa odottaneet, kunnes tuo vanha kuningas raukka oli paraassa vauhdissaan hassuilla konsteillaan näyttämöllä, ja silloin oli joku antanut sovitun merkin ja koko katsojajoukko karannut heidän kimppuunsa.

Me pötkittiin takasin kotiin, ja min'en ollut niin korskea kuin lähtiessämme kaupunkiin, vaan tunsin itseni ikääskuin halvaksi ja moitittavaksi — vaikk' enhän minä ollut mitään pahaa tehnyt noille raukoille. Mutta semmosta s'on aina. S'on melkein ykskaikki tekeekö oikein vai väärin, ja ihmisen omatunto puhuu tolkuttomia. Jos mull' olis koira, jok' ei tietäis enemmän kuin ihmisen omatunto, niin tappaisin minä sen. Omatunto ottaa meiss' enemmän tilaa kuin ihmisen kaikki muut sisälmykset yhteensä, ja kuitenkaan ei ole siitä mitään hyötyä. Tom Sawyer sanoo samaa.

Kahdestoista luku.

Me herettiin juttelemasta ja ruvettiin ajattelemaan. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"Kuules, Huck, kuinka tyhmiä m'ollaan, kun ei m'oo aateltu sit' ennen!
Panen vetoa, että tiedän missä Jim on."

"Ethän! Missä sitten?"

"Siinä pikku majassa takapihalla. Etkö nähnyt, kun me syötiin päivällistä, että muuan neekeri vei sinne ruokaa?"

"Näin kyllä."

"Kelle luulet sinä että tuota ruokaa vietiin?"

"Koiralle."

"Niin minäkin ensiks. Mutta katsos, ei siellä koiraa ole."

"Kuinka niin?"

"Sen tähden, että tuossa ruuassa myös oli viipale vesimeloonia."

"Ahaa! — niinpä tosiaankin. Nyt muistan, mutta min'en silloin hoksannut, että koirat eivät syö meloonia. Hm, siitähän näkee, miten ihminen näkee eikä kuitenkaan näe — yhtaikaa."

"Niin no, neekeri avasi munalukon mennessään sisään ja pani sen kiinni tullessaan ulos. Justiin kun me noustiin pöydästä, antoi hän enolle avaimen - ja s'oli se avain, s'on vissi se. No, vesimelooni osottaa miestä, munalukko vankia; ja s'on melkein mahotonta, että Iöytyis kaks vankia yhtaikaa tämmösessä pienessä talossa, jossa sitä paitte kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja siivoja. Ei, vaan tuo vanki on Jim eikä kukaan muu. Oivallista — ja min' oon ylpeä siitä, että me tultiin sen asian perille salapoliisi-tavalla; min' en antais penniäkään muusta tavasta, nääkkös. No, ponnista nyt päätäs ja koe keksiä juoni Jimin varastamiseen, niin minä puolestani tuumaan juonen, minäkin; ja sitten valitaan tietysti molemmista paras."

Sillä pojalla oli päätä, sillä! Jos mull' olis hänen päänsä, niin min' en vaihtais sitä pois, vaikka pääsisin prinssiksi tai tyyrmanniksi höyrylaivaan tai klouniksi sirkkukseen tai miksi hyvänsä. Minä aloin aatella jotain juonta, mutta oikeastaan vain tehdäkseni jotakin; tiesinhän kyllä mistä se oikea tuuma tulis. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"No, joko sull' on mitään valmiina?"

"Jo", sanoin mä.

"No, annahan kuulla sitten."

"Minun tuumani on tämä", sanoin mä. "Helpostihan saadaan me tietää, onko se Jim, jok' on siellä. Sitten otamme ylös kanootini joen pohjasta huomeniltana ja tuomme lauttani saaresta ja kätkemme sen johonkin tänne lähelle. Sitten ens pimeänä yönä varastamme me avaimen ukko nahjuksen housuntaskusta, kun hän nukkuu sikeintä untaan, ja sitten luistetaan me jokea alaspäin lautalla, ja Jim on muassamme, ja me piileillään päivin ja kuletaan öisin, niinkuin Jim ja minä ruukattiin ennenkin. Eiköhän se menis, se?"

"Menis? Kyllä se menis, menis kuin tuulessa. Mutta s'on niin surkean yksinkertaista, että minä häpeisin silmät päästäni ruveta mokomaan moukka- vehkeeseen. Mitä hiton huvia ja mitä hyötyä siis meillä olis keinosta, jossa ei kysytä enemmän juonta, enemmän vastuksia ja enemmän kekseliäisyyttä. Ei, hui, hai, Huck, se ei käy laatuun. Eihän totta maarian tuohon vaadita mitään taitoa ensinkään, eikä se nostais mitään huomiota."

Min' en sanonut mitään, sillä enhän juur ollut muuta oottanutkaan; ja minä tiesin aivan hyvin, että kun hänen tuumansa valmistuis, sitä ei kukaan ihminen vois soimata liian yksinkertaiseksi.

Eikä se sitä ollutkaan. Hän kertoi koko vehkeensä mulle, ja minä näin heti, että s'oli viiskymmentä kertaa tyylikkäämpi kuin minun ja että Jim sen kautta tulis yhtä vapaaksi mieheksi kuin minun vehkeelläni, jopa vielä, että me kenties kaikki menetettäis henkemme siinä hommassa. "No niin", sanoin minä, "s'on muhkeaa; käydään juoneen heti." Min'en huoli tässä etukäteen kertoa, minkälainen hänen tuumansa oli, sillä minä tiesin varsin hyvin, että hän muuttais sitä monin kerroin, aina tarpeen mukaan, ja koristelis sitä uusilla kujeilla, sitä mukaa kuin päästäis eteenpäin. Ja niin hän tekikin.

No, yks asia oli vissi, ja s'oli se, että Tom Sawyer tarkotti täyttä totta ja tarmonsa takaa tahtoi auttaa minua varastamaan Jim parkaa orjuudesta — vaikka minun oli hyvin vaikea ymmärtää hänen yhtymistään senkaltaiseen yritykseen. Olihan siinä poika, jok' oli arvollinen ja hyvin kasvatettu ja varustettu karahtierilla, joka tämän homman kautta vois mennä hiiteen; ja hällä oli omaiset kotona, joilla myös oli kallis karahtieri; ja hän oli viisas eikä mikään lahopää, ja oppinut eikä tyhmä ja tietämätön, eikä ilkeä, vaan hyvä; ja tässä hän nyt seisoi ilman enemmän ylpeyttä tai oikeudentuntoa tai ihmisarvoa, kuin ett' olis valmis alentumaan tähän tämmöiseen tekoon ja saattamaan häpeää itselleen ja häpeää koko perheelleen. Minä en voinut sitä ymmärtää, en vaikka olisin päälläni seisonut. Sehän oli vallan hirveää, ja minä tiesin, että minun oli oikein velvollisuuteni huomauttaa hänelle asian laatua ja sillä viisin pysyä hänen todellisena ystävänänsä ja antaa hänen luopua koko vehkeestä ja pelastaa itsensä. Ja minä rupesin varoittamaan häntä, mutta hän keskeytti minut kiivaasti ja sanoi:

"Luulekko sinä, ett'en minä tiedä mitä mä teen? Enkö min' aina tiedä mitä teen? Hä?"

"No, tiedät, tiedät."

"No, enkö mä sanonut, että min' auttaisin sinua varastamaan neekeriä!"

"Sanoit, sanoit."

"No — siis!"

Muuta hän ei hiiskunut enää, enkä minä siin' asiassa enää mitään hiiskunut. Siit' ei olis ollut mitään hyötyä, sillä kun hän kerran oli sanonut tekevänsä jotain, niin hän aina sen myöskin teki. Mutta min' en kuolemaksenikaan voinut käsittää, miten hän tahtoi ryhtyä tuohon juttuun; ja kun en voinut sitä käsittää, niin en enää vaivannut päätäni sen takia. Jos hän oli päättänyt käydä juoneen, niin enhän minä voinut sit' auttaa.

Kun me tultiin kotiin, oli kaikki hiljaa ja pimeää, ja me mentiin sen alapihassa olevan pienen majan luo urkkimaan. Koirat tunsivat meidät ja pitivät suunsa. Majan pohjoisessa seinässä oli pieni neliskulmainen ikkuna-aukko, jonka eteen oli naulattu paksu lauta. Minä sanoin:

"No, kas niin. Tämä reikä on kylliks iso; Jim voi aivan helposti ryömiä siitä ulos, kunhan vain väännämme pois laudan."

Tom sanoi:

"Niin, kyllähän s'on yksinkertaista ja helppoa kuin kaks kertaa kaks on neljä; mutta, Huck, poikaseni, se ei sovi meille, ei lainkaan. Täytyyhän meidän toki keksiä jotain mutkallisempaa."

"Mutta miten se sitten olis", sanoin mä, "jos me sahattaisiin hänet ulos, niinkuin minä tein ennenkun minut murhattiin, muistathan?"

"Niin", sanoi hän, "eihän s'oo niin tyhmää sekään; s'on salaperäistä ja vaivaloista ja vetelee varsin hyvin. Mutta me kai vielä keksitään jotain, joka vie ainakin puolta enemmän aikaa kuin tuo. Eihän meill' oo mitään kiirettä; katsellaanhan ensiks, miten asiat on."

Tuon majan ja aidan välillä, takapihalla, oli pieni suojus, joka oli rakennettu lankuista ja yhtä pitkä kuin maja; mutta ainoastaan noin kuus jalkaa leveä. Sen ovi oli eteläänpäin ja lukittu munalukolla, mutta helppo oli vääntää pois yks rautakynsi ja avata ovi. Siellä sisässä ei ollut muuta kuin muutamia ruosteisia lapioita ja kuokkia ja rikkinäinen aura. Saatuamme nähdä mitä me tahdottiin, mentiin me ulos jälleen ja panimme rautakynnen paikoilleen, niin että ovi oli yhtä hyvin lukittuna kuin ennenkin. Tom oli mielissään. Hän sanoi:

"No, nyt on kaikki hyvin. Mä tiedän mitä me tehdään. Me kaivamme hänet ulos. Siihen menee koko viikko."

Minä menin sisään takaoven kautta, jok' ei ollut lukittuna muulla kuin ulkoa avattavalla linkulla; mutta se tietysti ei ollut kylliksi romantillista Tom Sawyerille, vaan hänen piti kaikin mokomin kavuta ylös pitkin ukonsyöttiä. Päästyään puolitiehen, romahti hän kuitenkin alas — yritti uudestaan ja putosi taas, ja kolmannella kerralla kävi samoin ja hän oli halkaista kallonsa. Sitten lepäsi hän hetken aikaa ja rupesi uudestaan kapuamaan — ja nyt se onnistui.

Varhain aamulla oltiin me jalkeilla taas, ja me mentiin alas neekerimökeille leikkimään koirain kanssa ja tutustumaan tuohon neekeriin, joka syötti Jimiä — jos se näet oli Jim, jota hän syötti. Neekerit olit vastikään syöneet aamiaisensa ja olivat nyt menossa vainioille, ja Jimin neekeri latoi paraikaa leipää ja ruokaa ja vähän kutakin tinapyttyyn. Samassa lähetettiin hälle avain sisältä.

Tämän neekerin naama näytti hyvin siivolta ja hyväluontoiselta, ja hänen villansa päässä oli yltympärinsä sidottu langanpalasilla pieniin tupsuihin. Niillä hän, nähkääs, tahtoi torjua päältään pahojen noitain vehkeet. Hän sanoi, että noidat tähän aikaan ahdistivat häntä aivan vimmatusti öisin ja pakottivat häntä näkemään jos joitakin outoja olemuksia ja kuulemaan jos joitakin outoja sanoja ja ääniä; hän ei vielä koskaan eläissään ollut kärsinyt mokomaa vainoa heidän puoleltaan. Ja hän tuli semmoseen vauhtiin noita kertoessaan, ett' oli kokonaan unohtaa toimensa. Sikspä kysyi viimein Tom:

"Kelle nuo ruoat on? Koirillekko?"

Neekeri alkoi irvehtiä, niin että koko hänen naamansa meni ryppysiin, — aivan niinkuin vesilätäkkö, johon viskaa kiven.

"Niin, niin, herra Sid", sanoi hän, "koiralle, ja oikeen kummalliselle koiralle vielä. Taharotteko ehkä käyrä sitä kattomaan?"

"Kyllä, kyllä tullaan."

Minä kuiskasin Tomille:

"Mutta nytkö, nytkö, kun jo on selvä päivä? Niinhän ei ollut tuuma."

"Ei, ei ollut — mutta s'on tuumana nyt."

No, me mentiin hänen kanssaan, mutta minä olin vähän levoton. Kun m'oltiin tultu sisään, ei me juur nähty mitään; siell' oli niin pimeä. Mutta Jim oli todellakin siellä, ja hän näki meidät. Hän huudahti heti, niin että kaikui:

"Ei, mutta — Huck! Herranen aika! Ja totta maarian — nuori herra
Tom!"

Minä sen arvasin. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, kun tuo neekeri huusi:

"No, mutta hyvänen aika! Tunteeko hän nuoret herrat?"

Me nähtiin varsin hyvin nyt. Tom ei ollut milläänkään, katseli häntä vain tyynesti silmiin ja näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

"Tunteeko? — kuka sitten?"

"Kuka? Tää karkuneekeri tietysti."

"Miten hän meitä tuntis? Mikä pistääkään päähäs?"

"Mikäkö pistää päähäni? Hänhän huuahti heti niinku hän tuntis nuoret herrat."

Tom sanoi vallan tyynenä:

"Mitä? Tämäpä on hullua. Kuka huudahti? Milloin huudahti joku? Mitä huudahti joku? — Kuules, Tom, kuulitko sinä kenenkään huudahtavan?"

Siin' ei ollut muu neuvona kuin olla olevinaan niinkuin hänkin. Siispä sanoin:

"En; en minä kuullut kenenkään huudahtavan mitään."

Sitten se vietävä kääntyi Jimin puoleen ja katseli häntä, ikääskuin ei koskaan ennen olis häntä nähnyt, ja sanoi:

"Sanoitko sinä mitään?"

"En halkaistua sannaa", sanoi Jim.

"Ja s'on varma se?"

"En yhtään halkaistua sannaa."

"Ootko koskaan ennen nähnyt meitä?"

"En koskaa — minun tietääkseni ainakaan."

Silloin kääntyi Tom tuon neekerin puoleen, joka näkyi olevan aivan ymmällään, ja sanoi hyvin ankarasti:

"Mitenkä oikein onkaan laitas, mies? Mitä sä meinaat lörpötykselläs, että joku olis huudahtanut? Hä?"

"Voi, voi, minua. N'on ne riivatun noiat, ku aharistavat minua taas. Voi minua! Kumpahan olisin rauhassa haurassani. Alinomaa ne pelottavat minua vaan; tappavat kai viimein. Äläkää, hyvät nuoret herrat, puhuko tästä mittään herra Silasille; hän toruu minua ja sanoo vain, ett'ei mittään noitia ookkaan. Mutta mitähän hän sanois, jos olis täällä nyt! Saispahan nähärä."

Törn antoi hälle hopealantin ja lupasi, ett'ei me kertois asiasta mitään kellekkään. Sitten hän vielä neuvoi häntä ostamaan enemmän lankaa sitoakseen villojaan tupsuille; mutta katsahti sitten hyvin halveksivasti Jimiin ja sanoi:

"Eiköhän Silas eno hirtätä tuota neekeriä? Jos minä saisin käsiini neekerin, jok'on niin kiittämätön, ett' on karannut tiehensä, niin minä en antais häntä takasin, vaan hirttäisin hänet." Mutta samassa kun tuo talon-neekeri meni ovelle katsomaan lanttiansa ja puremaan siihen, nähdäkseen oliko se oikeaa rahaa, kuiskasi Tom Jimille:

"Älä vain ole meitä tuntevinas. Ja jos kuulet täällä kaivettavan maassa öisin, niin me ne ollaan; me tuumataan sinut pelastaa."

Jim ennätti vain hätimmiten puristaa käsiämme kiitokseksi. Talon-neekeri palasi ovelta, ja me sanottiin hälle, että me kernaasti tultais hänen kanssaan toistekin, jos hän tahtois; ja hän kyllä tahtoi, sanoi hän, varsinkin jos olis pimeä, koska mukamas noidat silloin olit hälle ilkeimmillään ja hän mielellään tahtoi seuraa.

Kolmastoista luku.

Oli vielä lähes tunti aamiaiseen, niin että me mentiin tiehemme ja lähettiin metsään; sillä Tom sanoi että meillä piti olla jotain valoa kaivamistyössämme ja että tavallinen lyhty olis vaarallinen ja vois saattaa meille ikävyyksiä; hän tahtoi näet välttämättä vähän tuommosta mädännyttä puuta, jota sanotaan kiiltopuuksi ja joka satelee himmeää valoa pimeässä. No, me toimme kumpanenkin rykelmän tuommosta kiiltopuuta ja kätkimme ne nokkosiin pihassa. Sitten istuttiin me levähtämään vähäsen, ja Tom sanoi:

"Ääh, tämähän kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, että siihen tuskin viitsii ruvetakkaan. Meikeinhän se hävettää. Ei ole mitään vahtia edes, jolle antais unijuoman — pitäishän tietysti löytyä vahti; mutt' ei oo koiraakaan, jota vois ruveta sillä viisin nukuttamaan. Ja tuo kurja roikale Jim sitten! Hänhän vain on toisesta jalastaan kytkettynä kiinni sängynjalkaan: eihän siin' oo muuta vaivaa, kuin että vähän kohottaa sänkyä, niin ketju lähtee irti itsestään. Ja Silas eno — hän luottaa jokikiseen ihmiseen kuin pieni lapsi; lähettää avaimen tuolle pässinpäälle neekeriks eikä lähetä ketään pitämään häntä silmällä. Ääh, enhän ikinä ole nähnyt mitään tyhmempää kuin tämä juttu, Huck. Tässähän jumaliste täytyy keksiä kaikki vaikeudet itse. No, me ei voida sit' auttaa, ja meidän kai täytyy tulla toimeen sillä, mitä meill' on. Ja tavallaanhan se kyllä onkin kunniakkaampaa voittaa vaikeuksia ja vaaroja, kun itse on ne keksinyt ja pannut tiellensä, kuin jos muut olisit ne laittaneet, niinkuin heidän olis tullut. Katsos nyt tätä lyhty-juttua esimerkiks. Kun oikein ajattelee asiaa, puhdasta asiaa, niin täytyyhän meidän yksinkertaisesti kuvitella mieleemme, että muka lyhdyn käyttäminen on vaarallista; sillä minä puolestani luulen, että me voitaisiin kulkea soihtusaatossa, kenenkään sitä täällä huomaamatta. Ja koska satun muistamaan, meidän täytyy hakea jotain, josta voimme tehdä itsellemme sahan, niin pian kuin suinkin."

"Mitä me sahalla tehdään?"

"Mitäkö me sillä tehdään? Täytyyhän meidän sahata poikki Jimin sängynjalka, saadaksemme siitä irti hänen ketjunsa. Ymmärräkkös?"

"Mutta sanoithan vastikään, että meidän tarvitsis vain vähän kohottaa sänkyä, niin olis ketju irti."

"Aina sin' oot samallainen, Huck Finn. Sin' oot totisesti pahempi kuin koko pikkulasten koulu keksimään yksinkertaisia konsteja. Hä? Ekkö sin' oo lukenut mitään kirjoja eläissäs? — parooni Trenckistä, tai Casanovasta, tai Benveneeto Ciliinistä, tai Henrikki Neljännestä, tai mistään tommosesta uroosta? Ootko koskaan kuullut puhuttavan vangista, jok' olis karannut vankeudesta tuolla viisin, aivan kuin vanha mamsseli? E-eei, se ei käy laatuun. Oikea tapa, jota kaikki paraimmat kirjailijat suosittelisit, on tässä, että sahataan poikki sängynjalka ja jätetään se siihen kuntoon viimeiseksi hetkeksi, ja niellään sahajauhot, niin ett'ei vanginvartia niitä löydä, ja tokastaan vähän talia ja muuta roskaa sahatulle paikalle, niin ett'ei tarkkanäköisinkään linnanvouti voi epäillä mitään, vaan luulee, että sängynjalka on ihka eheä. Mutta sinä yönä sitten, kun vanki on valmis karkaamaan, antaa hän sängylle potkun, ja sen jalka katkee, ja hän vetää irti ketjun, ja kaikki on klaarina. Sitten hän vain kiinnittää köysitikkaat linnanmuuriin, kapuaa alas, taittaa jalkansa vallihaudassa — sillä köysitikkaat on aina liian lyhyet yheksänkymmentä jalkaa, tiedäkkös - ja siellä on vangin uskolliset vasallit hevosineen, ja he korjaavat vangin vallihaudasta ja viskaavat hänet hevosenselkään, ja hän antaa mennä huimaavaa vauhtia Longudockiin tai Navarraan tai mistä hän sattuu olemaan kotosin. Se kelpaa se, Huck. S'on ikävää, ett'ei tuohon majaan kuulu mitään vallihautaa. Jos ennätetään silloin karkuyönä, niin eiköhän me kaivettais semmosta?"

Minä sanoin:

"Mitä me tehdään vallihaudalla, jos me hinataan hänet ulos mökin alta?"

Mutta hän ei kuullut minua; oli unohtanut minut ja kaiken muunkin. Hän piteli leukaansa kädessään ja mietti syviä mietteitä. Sitten hän huokasi ja puisteli päätään ja huokasi taas ja sanoi:

"Ei — ei maksa vaivaa — ei oo kylliks tarpeellista."

"Mikä sitten?"

"Hä? Sahata poikki Jimin jalkaa", sanoi hän.

"Herra hallikkoon!" sanoin minä, "eihän nyt toki tarvita mokomaa hulluutta. Mitä hiton hyötyä siitä olis?"

"Äsh, sin'et ymmärrä. Muutamat kaikkein kuuluisimmat vangit ovat tehneet sillä viisin. He eivät millään kurin saaneet kahletta irti kädestään, ja silloin he suoraa päätä hakkasit käden poikki ja pötkivät tiehensä. Mutta se vehke kai saa jäädä sikseen nyt; se ei oo kylliks välttämätöntä. Jim sitä pait vain on neekeri eikä ymmärtäis asiaa eikä tietäis, että niin ruukataan Euroopassa; niin että jääköön siis koko juttu. Mutta köysitikkaat pitää hällä olla; me revitään rikki lakanamme ja tehdään hälle köysitikkaat yhessä vilauksessa. Ja sitten leivotaan me ne piirakkaan ja lähetetään hälle; sillä viisin se tavallisesti käy. Ja huonompiakin piirakkoja saattaa ihminen saada."

"Mutta kuules nyt, Tom", sanoin minä; "mitä oikeastaan Jim tekee köysitikkailla?"

"Mitäkö hän tekee? Kaikkia sinä sitte jaarittelet. Tietysti hällä pitää ne olla. Kaikki paremmat vangit käyttävät köysitikkaita, tiedä se."

"Mutta mitä hittoa hän niillä tekee?"

"Tekee? Hän voi kätkeä ne sänkyynsä, vai mitä? Niin tekevät ne kaikki, ja hänen täytyy myöskin tehdä niin; siitä ei päästä mihinkään. Sinä et näy ollenkaan ymmärtävän, että tommosta täytyy tehdä oikealla tavalla; siinä ei saa hutiloida. Sinä vain aina keksit jotain uutta. Jos hän niitä nyt ei itse käyttäiskään, niin onhan ne hänen sängyssään ikääskuin opastamassa ihmisiä hänen jäljilleen; tarvitaanhan semmonen opas tietysti. Mutta sinä et sois heille sitäkään, etkä tiedä, että kaikki karanneet vangit jättävät jälkeensä jotain, joka johtaa ihmisiä heidän jäljilleen. Mitähän tästä tuliskaan, jos sinä saisit määrätä? — sinä, jok' et osaa karkauskonstin aapiskirjaakaan?"

"No, no, olkoon menneeks sitten", sanoin minä, "jos nyt niin pitää olla. Saakoon hän köysitikkaansa, Jumalan nimeen! Enhän minä tässä tahdo ronklata enkä potkia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Mutta yhen asian sanon mä sulle, Tom Sawyer — jos me revitään rikki lakanamme köysitikkaiksi Jimille, niin joudutaan me tekemisiin Sally tädin kanssa; s'on vissi se. Mutta miten olis, jos me tehtäis nuo köysitikkaat tuosta sitkeästä tuohesta, jota täällä saadaan niin runsaasti? Se ei maksais mitään eikä tekis vahinkoa kellekkään ja olis juur omiansa leipoa piirakkaan, ikääskuin pettuleiväksi. Ja mitä Jimiin tulee, niin häll' ei ole mitään kokemusta eikä hän välittäis — —"

"Mutta Huck, Huck — jos min' olisin niin tietämätön kuin sinä, niin pitäisin mä leukaläpeni. Onko koskaan kuultu, että mikään valtiovanki olis karannut tuohitikkaita myöten? Johan s'olis vallan naurettavaa."

"No, no, Tom — olkoon kutes tahdot. Mutta lainataan sitten ainakin lakana tuolta pyykkinuoralta, eikä meidän sängystämme."

Se kävi laatuun, se, meinas hän. Ja samassa lensi hänen päähänsä toinenkin tuuma. Hän sanoi:

"Lainataan siitä paita myös."

"Mitä me paidalla tehdään, Tom?"

"Joo — Jimin sopii käyttää sitä päiväkirjaksi."

"Mitä? Päiväkirjaksi? Mitä hassutusta nyt taas? Ja eihän Jim osaa ees kirjottaa."

"Niin no, mitä se tekee? Hän kai osaa piirtää joitakin merkkiä paitaan, tiiän mä, jos me teemme hälle kynän vanhasta tinalusikasta tai palasesta vanhaa rautasta tynnyrivyötä."

"Hyvänen aika, Tom; voimmehan nykästä kynän yhestä hanhesta, niin s'on hällä valmiina heti."

"Luulekko sinä, että vangeilla on saatavissa hanhia, joista voivat nykästä kyniä, sinä tolvana? Ee-i! Vangit tekevät aina kynänsä kaikkein kovimmasta, sitkeimmästä, ilkeimmästä vanhasta messinkisestä kynttiläjalasta tai muusta semmosesta, minkä voivat saada kynsiinsä; ja sitten menee heiltä viikko toisensa perästä, menee kuukausia ja vuosia viilaamiseen, sillä heillä, tietysti ei ole mitään viilaa, vaan saavat vain kuhnuttaa sitä seinää vasten. He eivät käyttäis hanhikynää, vaikka heill' oliskin. Semmosta helppoa konstia ei ruukata koskaan."

"No, mistä hän saa mustetta sitten?"

"Muutamat tekevät sitä rautaruosteesta ja kyyneleistä; mutta n'on tavallisesti naisia ja muita huonompia vankia; paremmat vangit kirjottavat aina omalla verellään. Niinhän voi Jimkin tehdä; ja jos hän tahtoo lähettää tavallisen pienen, salaperäisen ilmotuksen ystävilleen, että he tietäisit, missä linnassa hän istuu vangittuna, niin voi hän kirjottaa kahvelilla tinatalrikin takapuolelle ja viskata sen ulos ikkunasta. Niin teki aina se maailmanmainio vanki, joll' oli rautamaski kasvoillaan, ja s'on turkkasen hyvä ja tyylikäs tapa."

"Mutta Jimillä ei ole mitään tinatalrikkeja. He syöttävät häntä puupytystä."

"Vähät siitä; me hankitaan hälle pari talrikkia."

"Mutta jos joku toinen sattuis lukemaan mitä tinatalrikin takapuolella seisoo?"

"Se ei koske meihin, Huck Finn. Pääasia on, että hän kirjottaa niihin ja viskaa ne ulos ikkunasta. Ja sitä paitse, tuskin kukaan voi milloinkaan lukea mitä vangit kirjottavat."

"No, mutta mitä hyötyä siitä sitten on, että tuhlataan talrikit?"

"Ääh, eihän n'ole vangin talrikkeja."

"Mutta jonkun omia ne toki on."

"No, mitä sitten? Mitä vanki siitä piittaa, kenen n'on — —"

Siihen hän keskeytti, sillä me kuultiin heidän puhaltavan aamiaistorveen. Me mentiin siis sisään.

No, aamupäivällä sitten lainasin minä lakanan ja valkosen paidan pyykkinuoralta; ja minä löysin myös vanhan säkin ja pistin ne siihen; ja sitten mentiin me noutamaan kiiltopuut ja pistettiin nekin säkkiin. Minä kutsuin sitä lainaamiseksi, sillä niin kutsui isä ukko aina sitä semmosta; mutta Tom sanoi, ett'ei s'ollut lainaamista mukamas, vaan varastamista. Hän sanoi, että me "edustettiin" vankia, ja vangit mukamas aina tarvitessaan kaappaavat mitä hyvänsä, kysymättä kenen omaa tavara oikeastaan on; eikä kukaan heitä siitä moitikkaan. Se ei ole mitään rikosta — sanoi hän sitten — kun vanki varastaa semmosta, mitä hän tarvitsee karatakseen; s'on hänen selvä oikeutensa; ja niinkauvan kuin me edustetaan vankia, niin meillä on — niin selitti Tom — täysi oikeus tästä linnoituksesta varastaa mitä ikinä me tarvitaan vangin pelastamiseen. Hän sanoi, että jos me ei edustettais vankia, niin asia olis aivan toinen mukamas; ainoastaan kaikkein huonoin ihminen varastaa olematta vanki tai edustamatta vankia — mikä on samaa, sanoi Tom. Niin katsottiin me luvalliseksi varastaa mitä ikinä me tarvittais yrityksessämme. Ja kuitenkin Tom eräänä päivänä perästäpäin piti hirveää elämää, kun minä neekerien palstasta varastin pahanpäiväisen vesimeloonin ja söin sen suuhuni; ja hän ajoi minut viemään neekereille hopealantin — sanomatta mistä hyvästä se annettiin. Tom sanoi vain tarkottaneensa, että me saatais varastaa mitä me tarvittais. No, sanoin minä, minä tarvitsin vesimeloonin. Mutta hän sanoi, että minä en sitä tarvinnut karatakseni vankeudesta; ja siinäkös sitten mukamas oli se suuri erotus. Ja hän sanoi vielä, että jos min' olisin sen varastanut, kätkeäkseni siihen puukon, ja pujahuttanut sen salaa Jimille, että hän sillä puukolla saisi tappaa vanginvartian, niin se mult' olis ollut aivan oikein tehty. No, siihen minä sain tyytyä, vaikk' en suinkaan huomannut niin erittäin edulliseksi tuommosta vangin edustamista, jos minun piti ruveta saivartelemaan kaikkia tuonkaltaisia pikku erotuksia joka kerta, kun mun sopi kaapata vesimelooni.

No, Tom hän kantoi säkin tuohon suojukseen, jok' oli ulkohuoneiden takana, ja minä seisoin vähän matkaa siitä vahtimassa. Sitten hän tuli ulos, ja me istuttiin halkopinon päälle juttelemaan. Hän sanoi:

"Niin, kaikki on nyt niinkuin olla pitää, pait että meill' ei vielä oo työkaluja; mutta sekin asia on pian autettu."

"Työkaluja?" sanoin mä.

"Niin justiin."

"Työkaluja mitä varten?"

"No, tietysti kaivamista varten. Eihän me aiota jyrsiä häntä ulos?"

"Eikö sitten nuo vanhat ruosteiset lapiot ja kuokat tuolla suojuksessa kelpais työkaluiksi kaivaaksemme ulos neekeriä?" kysyin minä.

Hän kääntyi puoleeni ja näytti niin säälivältä, että se melkein itketti, ja sanoi:

"Huck Finn, kuules nyt; ookko sinä koskaan kuullut, että millään vangilla olis ollut käyttää lapioita ja kuokkia ja muita nykyajan mukavia koneita kaivaakseen itseään ulos vankeudesta? Ja kuinka hän sitä paitse semmoisia apuneuvoja käyttämällä koskaan tulis sankariksi? Lapioita ja kuokkia! Oho! Yhtä hyvinhän he suorastaan voisit antaa hälle avaimen. Lapioita ja kuokkia! Ei ees kuninkaalle pistooattais semmosta."

"No, millä me sitten kaivetaan, jos ei lapiot ja kuokat kelpaa?"

"Pöytäveitsillä."

"Pöytäveitsillä? — mullat tuon mökin alta?"

"Niin justiin."

"Mutta sehän on suorastaan hassua, Tom."

"Hassua vaiko ei, vähät siitä — s'on se oikea tapa, se säännöllinen tapa, nääkkös. Eikä mitään muuta tapaa olekkaan, josta minä olisin koskaan kuullut, ja minä olen lukenut kaikki kirjat, jotka näissä asioissa jotakin tietävät. He kaivavat aina, nuo vangit, itsensä ulos pöytäveitsellä — eikä vain mullan läpi, vaan tavallisesti kovan kallion läpi, tiiäkkös. Ja siihen työhön menee yhtä mittaa viikko toisensa jälkeen, menee kuukausia ja vuosikausia. Niinpä nyt esimerkiks tuo mainio vanki kaikkein syvimmässä vankiluolassa Diffin linnassa Marseljeesin sataman suussa; hän kaivoi itsensä ulos sillä viisin, ja kuinka kauvan aikaa hältä meni siihen, luulet sä?"

"Enhän tiedä."

"No, arvaappas."

"En tiedä. Kenties puolitoista kuukautta?"

"Kolmekymmentäseitsemän vuotta, kuulekkos — ja hän tuli ulos Kiinassa. Siinä vangissa oli miestä. Kumpahan tämäkin västinki olis rakettu kalliolle."

"Mutta Jim ei tunne ketään Kiinassa."

"Niin no, mitä se nyt tähän koskee? Eihän sekään vanki tuntenut siellä ketään. Sinä et koskaan pysy asiassa."

"No, no, olkoon menneeksi Vähät minä siitä, missä hän tulee ulos, kunhan hän vain tulee ulos; eikä Jimkään siitä välitä, luulen mä. Mutta yks juttu on tässä muistettava — ja s'on se, että Jim on liian vanha tullakseen kaivetuksi ulos pöytäveitsellä. Hän ei pysy koossa niin kauvan."

"Hooja, hän pysyy kyllä. Ethän luule, että tässä tarvittais kolmekymmentäseitsemän vuotta — kaivamiseen tommosen multamaan läpi?"

"Kauanko luulet siihen menevän, Tom?"

"Niin, nääkkös, me ei uskalleta jatkaa sitä niinkauvan kuin meidän pitäis, sillä Silas eno saa varmaankin jo ennen pitkää vastauksen tuolta maatilalta New-Orleansin alapuolella. Silloin saa hän tietää, ett'ei Jim olekkaan sieltä; ja sitten kai hän laittaa kuulutuksen Jimistä, tai jotain semmosta. Niin me siis ei hirvitä kaivaa niinkauvan kuin meidän pitäis. Oikeastaanhan tulis meidän jatkaa työtä vähintäinkin pari vuotta; mutta se nyt ei käy päinsä. Ja kun nyt aika saattaa olla täpärällä, niin minun neuvoni on tämä: me kaivetaan sinne sisään niin sukkelaa kuin voidaan, ja sittenhän voimme kuvitella mielessämme, että m'ollaan kaivettu kolmekymmentäseitsemän vuotta. Sitten voidaan me siepata hänet ulos ja pötkiä tiehemme hänen kanssaan niin pian kuin täällä ruvetaan soittamaan hätäkelloa. Niin, se, luulen mä, on paras tie."

"No, tuohan mielestäni käy laatuun. Kuvitteleminen ei maksa mitään eikä tuota mitään vaivaa; ja jos siksi tulee, niin suostun minä puolestani kuvittelemaan, että m'ollaan kaivettu sataviiskymmentä vuotta. Kunhan kerran tulee vauhtiin, niin samahan s'on paljoko sit' antaa mennä. No, minä kai pötkin sisään sitten ja sieppaan sieltä pari pöytäveistä?"

"Sieppaa kolme", sanoi Tom; "me tarvitsemme yhden tehdäksemme siitä sahan."

"Kuules, Tom", sanoin mä, "jos ei s'oo sopimatonta ja jumalatonta, että sen sanon — niin tuolla lautojen alla savupirtin seinustalla makaa todellakin vanha ruostunut saha."

Hän näkyi oikein pahastuvan ja menevän alakuloiseks ja sanoi:

"Eihän maksa vaivaa kokeakkaan sulle mitään opettaa, Huck parka. Kas niin, laita itses matkaan nyt ja tuo tänne ne veitset — kolme kappalta."

Minä tein niin.

Neljästoista luku.

Niin pian kuin me sinä iltana arveltiin kaikkien nukkuneen, kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä ja mentiin tuohon suojukseen ja pantiin salpa ovelle ja otettiin framille kiiltopuumme ja ryhdyttiin työhön. Me perattiin pois kaikki roskat neljän viiden jalan pituiselta paikalta alimman hirren vierestä. Tom sanoi, että se paikka oli aivan Jimin sängyn takana ja että meidän piti kaivautua sisään sängyn alle, sillä kun Jimin viltti riippui alas lattiaan asti sängyn etupuolelta, niin ei kukaan mukamas vois aavistaa mitään reikää, nostamatta ylös vilttiä. No, me kaivettiin ja kaivettiin pöytäveitsillämme kello kolmeen asti yöllä, ja silloin oltiin me uupuneet kuin ajokoirat, ja käsissämme oli rakkoja, ja tuskin sittenkään näkyi vielä mitään jälkiä työstämme. Viimein sanoin minä:

"Kuulehan, Tom Sawyer, tämä ei ole mitään kolmenkymmenenseitsemän vuoden työtä, vaan kyllä sitä kestää kolmekymmentäkaheksankin; usko pois!"

Hän ei mitään sanonut, ensimmältä; hän vain huokaili, ja hetken päästä herkesi hän kaivamasta, ja minä näin, että hän mietiskeli vahvasti. Viimein sanoi hän:

"Ei kannata, Huck; ei tämä mene. Jos me oltais vankeina, niin s'olis toista, sillä silloin meill' olis aikaa kuinka monta vuotta hyvänsä, eikä mitään kiirettä; eikä meidän tarvitsis kaivaa kuin muutama minuuti päivässä, eikä kätemme menis rakoille, ja me voitais sillä viisin jatkaa vuosi toisensa perään ja tehdä kaikki kunnollisesti, niinkuin se työ oikeuden mukaan on tehtävä. Mutta meidän täytyy joutua, aika on täpärällä. Jos me vielä raadetaan yökausi tällä viisin, niin täytyy meidän sitten levätä koko viikon parantaaksemme käsiämme — muuten niistä ei enää olis pitämään kiinni pöytäveitsestä."

"No, mitä me nyt tehdään, Tom?"

"Kuulehan nyt. Eihän s'ole oikein eikä hyvätapaista eikä laillista eikä moraalista, enkä kuolemaksenikaan tahtois että kukaan saa siitä tietää — mutta täss' ei ole muu neuvona; meidän täytyy kaivaa hänet ulos kuokilla ja kuvitella, että n'on veitsiä."

"Kaikkia sinä saivarteletkin, Tom Sawyer", sanoin minä; "no, kuokat ne nyt on jotakin, ja minä puolestani en välitä vähintäkään siitä, onko niiden käyttämisessä tuota moraalia ja laillisuutta vai ei. Jos min' aion varastaa neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan, niin mitä hittoa se asiaan tulee, millä viisin minä ne varastan. Mitä minä haluan on neekerini, tai mitä mä haluan on vesimelooni, tai mitä mä haluan on sunnuntaikoulukirja — ja jos kuokka on paras ja mukavin ase, niin sitä minä myös käytän kaivaakseni ulos tuon neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan; enkä minä jumaliste anna kuollutta rottaa siitä, mitä sinun paraat kirjailiasi minun aseestani ajattelevat."

"No", sanoi hän, "tässä käy nyt laatuun kuokat, mutta kuvittelemalla. Ilman kuvittelemista minä en menis niitä käyttämään, sillä oikea on aina oikeaa ja väärä on väärää, tiiä se. Sinähän kyllä voisit kaivaa Jimin ulos kuokalla ilman kuvittelematta sitä pöytäveitseksi, sillä sin' et tiedä paremmin; mutta se ei käy laatuun mulle, joka tiedän miten pitää olla. Anna mulle veitsi!"

Häll' oli oma veitsi kädessään, mutta mä ojensin hälle minun. Hän viskas sen menemään sanoen:

"Anna mulle veitsi!"

Min' en tiennyt mitä hän meinas, ensimmältä; mutta tuumasin sitten hetken aikaa. Hm, jassoo — aattelin. Kaivelin siinä vähäsen noissa vanhoissa työkaluissa, kunnes sain kynsiini vanhan lapahakun. Sen annoin hälle, ja hän alkoi kaivaa sillä sanomatta sanaakaan.

Aina oli hän tommonen. Täynnään kaikenmoista turhanpäiväistä kunniantuntoa ja kaikenkaltaisia prinsipaaleja.

No, minä puolestani otin lapion, ja siinä me sitten kuokittiin ja lapioittiin, että multa pyrytti ympärillämme. Me jatkettiin sitä noin puoli tuntia, kauemmin me ei jaksettu; mutta silloin olikin meillä jo jommonenkin kolo valmiina. Tultuani huoneeseemme, katsoin ulos ikkunasta ja näin, miten Tom taas yritteli ylös pitkin ukonsyöttiä; mutta hän ei päässyt mihinkään helläävien käsiensä takia. Viimein sanoi hän:

"Ei maksa vaivaa, ei käy. Mitä mä teen? Neuvoppa minua nyt."

"Kyllä", sanoin mä; "mutta se kai ei ole moraalista eikä laillista. Käyhän ylös rappusia myöten niinkuin minä ja kuvittele niitä ukonsyötiksi."

Ja niin hän tekikin.

Seuraavana päivänä varasti Tom tinalusikan ja messinkisen kynttiläjalan talosta, tehdäksemme niistä kyniä Jimille, ja sitä pait kuus talikynttilää; ja minä sieppasin neekerien mökeistä kolme tinatalrikkia. Tom sanoi, ett'ei siinä ollut kylliksi mukamas; mutta minä sanoin, ett'ei kukaan koskaan näkis niitä talrikkeja, jotka Jim heitti ulos, siks että ne putoisit suorastaan koiranputkiin ja nokkosiin ikkuna-aukon taakse — sieltähän voisimme ne sitten hakea, ja hän vois käyttää niitä toistamiseen. No, siihen jo tyytyi Tomkin ja sanoi sitten:

"Niin no, nyt me vain saadaan tuumata, miten kaikki kapineet saadaan sinne Jimille."

"No, herranen aika", sanoin mä, "mitä siin' on muuta, kuin että pistetään ne sisään reiästä, kun saadaan se valmiiks."

Hän vain katsahti minuun halveksivasti ja mumisi jotain hupakkojen tuumista, ja sitten alkoi hän miettiä asiaa. Hetken päästä sanoi hän sitten leiponeensa kokoon pari kolme eri tapaa ja temppua, mutt' asialla ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; me kerettäis kyllä valita paras konsti sitten. Kaikkein ensiksi pitäis meidän puhutella Jimiä, meinas hän.

Sinä yönä luikuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä vähä kello kymmenen jälkeen, ja meill' oli kynttilä muassamme, ja me kuunneltiin ikkuna-aukon alla ja kuultiin miten Jim kuorsasi. Sitten ryhdyttiin me taas työhön, ja puolen kolmatta tunnin päästä oli meillä reikä valmiina. Me ryömittiin siitä Jimin sängyn alle ja sisään majaan ja sytytettiin kynttilä. Sitten herätimme hänet hiljaa, ja nähdessään meidät lensi hän niin iloseksi, ett' oli puhjeta itkemään ja sanoi meitä rakkaiksi lapsikseen ja jumala ties miksi; ja sitten pyysi hän meitä hankkimaan jotain viilaa ja viilaamaan hänen ketjunsa poikki, niin että me päästäis pujahtamaan tiehemme viipymättä. Mutta Tom selitti hälle, että s'olis kaikkia sääntöjä vastaan, se semmonen karkaus, ja kertoi hälle sitten kaikki tuumamme ja miten me voitais niitä hädän tullen muutella; eikä Jimin mukamas tarvitsis ollenkaan pelätä, kyllä hän vapaaksi pääsis, s'oli vissiä se. No, Jim hän tyytyi mihin hyvänsä; ja me istuttiin ja juteltiin vanhoista ajoista ja jos jostakin; ja viimein kertoi Jim, että Silas eno ruukkasi tulla sinne sisään joka päivä tai joka toinen päivä pitämään rukousta hänen kanssaan, ja Sally täti katsomaan, että häll' oli hyvä olla ja kyllikseen syömistä. Silloin sanoi yht'äkkiä Tom:

"Nyt mä tiedän. Me lähetetään sulle kapineet heidän kauttaan."

Minä sanoin:

"Ei, ei — sehän nyt suorastaan olis oikein tyhmeliinin tuumia."

Mutta Tom ei ollut minua kuulevinaan, vaan kävi suoraan päälle vain.
Semmonen oli hänen tapansa, kun hän kerran oli saanut jotakin päähänsä.

Ja sitten hän kertoi Jimille, miten me leipoisimme köysitikkaat piirakkaan ja lähettäisimme hälle sen ja muita isompia kapineita Nat'in kautta — Nat oli sen neekerin nimi, joka häntä ruokki — ja Jimin piti olla varuillaan eikä ällistyä eikä antaa Natin huomata mitään; ja pienempiä kapineita pistettäis me enon taskuihin, ja Jimin täytyi ne sieltä varastaa; ja muita pikkukaluja sidottais me kiinni Sally tädin vyöliinannauhaan tai pistettäis hänen vyöliinantaskuunsa, jos niin sopi. Ja sitten Tom kertoi mitä kaikkia me lähetettäis hälle varastettavaks ja mitä hän niillä tekis. Niinpä piti Jimin muun muassa kirjottaa päiväkirjaa paidalle verellänsä; no, ja muuta senkaltaista äksänpäksää. Tom ei voinut saada päähänsä, mitä hyötyä noista kaikista tempuista olis, mutta sanoi että me, ku oltiin valkosia, kyllä tiettäis mikä oli parahinta, ja lupasi tehdä aivan niinkuin Tom oli määrännyt.

Jimillä oli hätävarapiippuja ja tupakkaa, niin että meill' oli oikein juhlahetki siellä hänen luonaan. Sitten me ryömittiin ulos reiästä jälleen ja pötkittiin kotiin ja kömpittiin nukkumaan, ja kätemme olit kuin niit' olis pureksittu. Tom oli ilonen kuin harakka ja sanoi, ett'ei hällä vielä koskaan eläissään ollut ollut niin hauskaa; ja hän vain toivoi, että me saatais jatkaa Jimin pelastamista kaiken ikäämme ja sitten jättää hänet perinnöksi lapsillemme, että heilläkin olis yhtä hauskaa; hän myös vahvasti uskoi, että Jim tulis tykkäämään vanki-elämästään yhä enemmän ja enemmän, mitä mukaa hän siihen tottuis. Hän arveli, että tuota pelastustyötä sillä viisin voitais venyttää noin kaheksankymmentä vuotta eelleen, ja kaikki, ku sit' olit hommanneet, tulisivat kuuluisaksi historiassa.

Aamulla mentiin me alas halkopinolle ja hakkasimme messinkisen kynttiläjalan sopiviin palasiin, ja Tom pisti sekä ne että tinalusikan taskuunsa. Sitten mentiin me neekerimajoille, ja samalla kun minä juttelin Natin kanssa, leipoi Tom sukkelasti palasen kynttiläjalkaa muutaman leipäkakun sisään, jok' oli Natin pytyn päällä; ja sitten seurattiin me Nattia nähdäksemme, miten asia menis, ja se meni mainiosti. Jim haukkasi palasen leipäkakusta ja oli pureksia mäsäksi kaikki hampaansa; eikä mikään maailmassa saattanut olla tyylikkäämpää, sanoi Tom. Jim hoiti peliään kuin mies; oli vain olevinaan kuin olis purrut pieneen kiveen tai johonki semmoseen, jota niin usein ruukkaa olla leivässä; mutta sitten hän ei enää koskaan purrut mihinkään, tokasematta kahvelia sen läpi parista kolmesta paikasta.

Seistessämme siinä himmeässä valossa, tuli pari koiraa sukeltaen ylös Jimin sängyn alta; ja mitäs ollakkaan! niiden perästä tulla puikahti koko parvi, toinen toisensa jälkeen; ja yht'äkkiä oli koko ykstoista koiraa siinä vilkkaasti nuuskimassa ja heiluttamassa häntiään, niin että meillä tuskin oli sijaa hengittää. Kas niin! me olimme jättäneet lautakatoksen oven auki. Nat neekeri ulvomaan aivan kauheasti ja huutamaan "noidat, noidat!" ja hän kuppuroi kumoon koirain sekaan lattialle ja voivotteli siinä hyvän aikaa kuin kuoleman kynsissä. Tom potkas oven auki seppo selälleen ja heitti ulos lihapalasen Jimin pytystä; ja koirat tietysti heti perästä. Ja tuossa paikassa oli Tomkin ulkona ja takasin taas — ja salpas oven, ja minä kyllä ymmärsin, että hän nyt oli pannut kiinni sen toisenkin oven. Sitten rupes hän juttelemaan tuon neekeri paran kanssa ja mielisteli häntä ja kysyi hältä, oliko hän taaskin näkevinään jotain. Ja Nat nousi istualle ja katseli pelko naamassaan ympärilleen, ja sanoi sitten:

"Jaa-a, herra Sid, sanokaahan että min' oon hullu, mutta jumalavita luulenki nähäneeni koko miljoonan koiria, vai oliko ne piruja, täällä sisässä vastikkään. Niin, niin, minä tunsin niitä ruumiillani, tunsinpa totta jumaliste; n'oli kaikki niskassani. Jospahan vain kerranki saisin kynsiini yhyrenkään noista riivatun noi'ista, niin — mutta paras olis, että ne pysys minusta kaukana."

Tom sanoi:

"No, minäpä sanon mitä minä aattelen. Minkähän tähen tulevat ne aina tänne justiin tään karkuneekerin ruoka-aikana? Joo — sentähen, ett' ovat nälissään, ymmärräkkös. Sinun täytyy tehdä niille noitapiirakka, s'on vissi se."

"Mutta hyvänen aika, herra Sid, miten minä osaisin teherä mittään semmosta? Enhän oo kuullu puhuttavankaan mokomista piirakoista ennen."

"No, koska niin on, niin minä teen sen itse."

"No, voi, voi, taharotteko toellaki teherä mulle semmosen, herra Sid? Jumala teitä siunakkoon siitä! Minä suutelen jalakojanne, jos teette mulle noitapiirakan, herra Sid."

"No, no, minä teen sen sinun tähtes, koska sin' oot ollut meille hyvä ja huviksemme näyttänyt meille karkuneekerin. Mutta sun täytyy olla turkkasen varovainen. Kun me tullaan likelle, pitää sun kääntyä meihin selin; ja mitä ikinä me pistetäänkin pyttyyn, niin sin' et saa olla siitä tietävinäs. Ja älä katso sinä päältä, kun Jim ottaa tavarat pytystä — muuten saattaa tuho tulla; ja älä helkkarissa koske noihin noitakaluihin."

"Minäkö menisin koskemaan mokomaan pirunpaistiin? Ee-i, en sormenpäällänikään, en vaikka saisin satatuhatta kymmentä miljoonaa dollaria."

Viidestoista luku.

No, se seikka oli siis selvillä. Sitten mentiin me tiehemme ja luistettiin sen romuläjän luo takapihalle, joss' oli vanhoja kenkiä ja repaleita ja särkyneitä pulloja ja kaikellaista muuta roskaa; ja siinä me tongittiin hetken aikaa, kunnes löysimme vanhan pesupaljun, joss' oli reikiä, jotka me tukittiin kiinni niin hyvin kuin voitiin, leipoaksemme siinä piirakan, ja me otimme sen alas kellariin ja varastimme sen täyteen jauhoja; ja sitten me mentiin aamiaiselle ja löydettiin pari pärekattonaulaa, joita Tom sanoi sopiviksi valtiovangille, joka tahtoi kirjottaa nimensä ja kaikki surulliset ajatuksensa vankikoppinsa seinään; ja toisen näistä nauloista pistimme me Sally tädin vyöliinan taskuun, kun vyöliina sattui venymään tuolinkarmilla, ja toisen naulan taasen tukimme me Silas enon hatunnauhan taakse, kun hattu oli piirongin päällä; sillä me kuultiin, kun lapset sanoivat, että pappa ja mamma aamupäivällä aikoivat mennä katsomaan tuota karkuneekeriä; ja sitten me syötiin aamiaista, ja Tom pisti tinalusikan Silas enon takintaskuun, ja Sally täti ei vielä ollut sisällä, niin että me saatiin odottaa vähän aikaa.

Ja kun hän tuli, oli hän kuuma ja punanen ja suuttunut ja malttoi tuskin odottaa kunnes ruokarukous oli luettu. Kaataen kahvia kuppiin toisella kädellään ja toisella vähän tukistaen nuorinta lastaan, sanoi hän:

"Min' oon nyt hakenut jos jostakin, ja min' en totta maarian ymmärrä, mihin sinun toinen paitas on joutunut."

Minun sydämmeni pomsahti alas suoraa päätä keuhkon ja maksan ja muiden sisälmyksien väliin, ja iso palanen kovaa leipää kirposi kurkustani sen perään ja törmäsi puoli tiessä yhteen ankaran yskän kanssa, niin että se kimmahti takasin ja lensi kuin ammuttuna pöydän yli ja osui suorastaan nuorimman lapsen silmään, niin että tuo kakara rupes kiemuroimaan kuin onkimato ja ulvomaan kuin indiaani rynnätessään sotaan; ja Tomkin puolestaan meni vähän kalpeaksi nenän tienoilta; ja noin neljäsosa minuutin kuluessa olisin minä myynyt itseni puolesta ostohinnasta, jos joku hyvä ihminen olis tarjonnut. Mutta sitten me taasen toinnuttiin ja tultiin entisilleen — s'oli vain tuo äkkinäinen yllätys, joka niin oli painanut kaiken potramielemme lakoon. Silas eno sanoi:

"Niin, kyllä s'on kummallista, min' en sit' ymmärrä. Minä muistan varmaan, että minä riisuin sen päältäni, sillä — —"

"Sillä sulla kaiketi ei oo muuta kuin yks päälläs! Niin! Kyllähän minäkin tien, että sinä riisuit sen päältäs, ja minä tien sen paremmin kuin sinun mainio muistis, sillä minä näin omin silmin eilen, että se riippui pyykkinuoralla. Mutta nyt se ei oo siinä — ja sinä saat pukea päälles punasen villapaidan, siks kun minä saan aikaa neuloa sulle uutta. Siitä tulee jo kolmas kahessa vuodessa; enhän totta maarian enää ennätä muuta kuin pitää sinua paidoissa. Min' en saata ymmärtää, mihin sä ne hukkaatkin kaikki. Luulishan toki, että mies sinun ijälläs osaa pitää paitaansa tallella."

"No, no, muijaseni, koenhan minä parastani. Mutt' eihän se nyt oo yksinään minun syyni, sill' enhän minä niitä nää enkä pidä mitään lukua niistä, jos ei mull' oo niitä päälläni; enkä minä uskois, ett' oon hukannut mitään paitaa silloin kun s'on ollut päälläni."

"Jaha, sekös vielä puuttuis, Silas — mutta kai sinä tekisit senkin, jos voisit. Eikä s'oo vain paitas, jok' on poissa. Yks lusikka on myös hävinnyt; niit' oli kymmenen, ja nyt on vain yheksän. Kai on vasikka vetänyt pois paidan, aattelen mä, mutta se ei oo voinut viedä lusikkaa; se nyt on vissi se."

"Onko mitään muuta poissa, Sally?"

"Onpa niinkin — kuus talikynttilää. No, rotat on saattanut viedä ne, ja kumma kyllä, ett'ei n'oo vienyt koko taloa, kun sinä aina sanot meneväs tukkimaan niiltä reiät etkä koskaan sitä tee; ja jos ne ei olis niin tyhmiä, niin ne nukkuisivat sinun tukassas, Silas — sinä et tietäis siitä mitään."

"Jaa, jaa, muijaseni, s'on minun syyni, s'on minun syyni. Mutta huomenna meen minä tukkimaan nuo reiät."

"Ooh, min' en pitäis kiirettä, tulevana vuonna sopii yhtä hyvin.
Matilda Angelina Araminta Phelps!"

Lapsi veti sukkelasti käpälänsä pois sokurirasiasta. Samassa tuli neekerivaimo ovesta sisään sanoen:

"Rouva, yks lakana on hävinnyt."

"Lakana! No, mutta Herra hallikkoon!"

"Minä meen tukkimaan nuo rotanreiät jo tänäpänä", sanoi Silas eno, näyttäen hyvin nololta.

"Puhu nyt roskaa! — luulekko että rotat on vienyt lakanan. Mihin s'on joutunut, Liisa?"

"Niin, herra jesta, ku sen tietäsin, rouva. S'oli pyykkinuoralla viel' eilen, mutta ny s'on hukkunu; sit' ei oo siin' ennää."

"Minä luulen että maailman loppu on tullut. Enhän ikipäivinäni oo tämmöstä nähnyt. Paita ja lakana ja lusikka ja kuus kyntt — —"

"Rouva", huusi sisään törmäten toinen palvelustyttö, "yks messinkinen kynttiläjalaka on poissa."

"Tahokko mennä tiehes, sinä homssu, tai min' annan sulle!"

Hän oikein sähisi, kuin kissa. Minä rupesin tuumaamaan, ett' eiköhän täss' olis paras pujahtaa tiehensä ja mennä metsään, kunnes rajuilma vähän lauhtuis. Hän torui ja tirskui ja pauhasi yhteen menoon hyvän aikaa, eikä kukaan muu uskaltanut hiiskua sanaakaan; ja yht'äkkiä Silas enon naama lensi kovin pitkäksi, ja hän veti lusikan ylös taskustaan. Sally täti vaikeni ja jäi seisomaan suu selällään ja kädet ilmassa; ja minä puolestani toivoin, ett' olisin ollut Jerusalemissa tai jossain muussa paikassa. Mutta hiukan toinnuttuaan, sanoi Sally täti:

"Kas niin! justiin niinkuin minä arvasin. Sull' on ollut se taskussa koko ajan, ja totta maar luulenki, että sull' on siellä ne muukkin. Miten se tuli sinne?"

"Niin, en totisesti minä tiedä, muijaseni", sanoi ukko hyvin sävysästi puolustuksekseen. "Minä tutkin saarnatekstiäni Apostolein teoin seitsemännestätoista luvusta ennen aamiaista, nääkkös, ja s'on mahdollista, että minä pistin taskuuni lusikan, aikoessani pistää siihen Testamenttini, ja niin se mahtaa ollakkin, sillä Testamenttia mull' ei oo taskussani, mutta minäpä menen katsomaan, ja jos Testamentti on siellä kuin se oli, niin s'on selvää, ett'en minä pannut sitä taskuuni, vaan otin sen sijaan lusikan, ja — —"

"Ooh, mutt' olehan jo vaiti, Herran nimessä! ulos täältä jokikinen sorkka, heti paikalla, ja pysykää minusta kaukana, kunnes ennätän tointua vähäsen."

Kun ukko otti hattunsa, putosi pärekattonaula lattialle, ja hän otti sen siivosti ylös ja pani sen hattuhyllylle eikä sanonut yhtään sanaa. Ulos tultuamme sanoi Tom:

"Hm, siit' ei ole mitään hyötyä, ett' enää lähetetään kapineita hänen kauttaan. Mutta hän teki meille yhtäkaikki hyväntyön tuon lusikan suhteen, tietämättään mitä teki; mennään nyt me ja tehdään hälle hyvä työ hänen tietämättään — tukitaan nuo rotanreiät."

Niitä oli iso joukko alaalla kellarissa, ja meiltä meni koko tunti niiden tukkimiseen, mutta silloin olikin työ hyvin tehty, ja me oltiin menossa pois. Mutta silloin kuultiin me askeleita portaissa, ja me sammutettiin kynttilämme ja mentiin piiloon. S'oli ukko ku tuli, kynttilä toisessa kädessä ja pieni rykelmä lautapalasia toisessa. Hän nahjusti toiselta rotanreiältä toiselle, kunnes hän oli katsellut niitä kaikkia; ja silloin seisahtui hän ja seisoi noin viis minuutia, tuumiskellen vain ja tiputtaen talia maahan kynttilästä. Sitten kääntyi hän hiljaisesti ja uneksien rappusiin päin ja mumisi itsekseen:

"Jaa, jaa — minä en kuolemaksenikaan muista milloin min' oon sen tehnyt, mutta tehty se vain on. Eikä kukaan voi syyttää minua rottain takia. Mutta mitäpä tuosta nyt enää. Annetaan olla."

Ja niin hän astui ylös rappusia taas mumisten yhä itsekseen. S'oli tavattoman siivo ja hyväluontoinen ukko. Ja niin on hän vielä tänä päivänäkin.

Tom mietiskeli vahvasti, miten me saisimme kynsiimme lusikan taas. Keksittyään viimein keinon, sanoi hän mulle, miten meidän pitäis tehdä; ja sitten istuttiin me odottamaan lusikkakorin viereen, kunnes Sally täti tulisi; ja kun hän tuli, rupes Tom niitä lukemaan ja latelemaan niitä toiselle puolelle, ja samassa pistin minä yhden niistä takinhihaani, ja Tom sanoi:

"Kuulkas, täti, täss' ei nytkään ole muuta kuin yheksän lusikkaa."

Täti sanoi:

"Juoskaa ulos leikkimään te ja älkää otelko siinä. Tienhän minä paremmin, joka justiin ne luin."

"Niin, mutta min' oon lukenut ne kaks kertaa, ja niit' ei ole muuta kuin yheksän."

Hän näytti suuttuneelta, mutta tuli kuitenkin pöydän viereen ja rupes niitä lukemaan.

"No, mutta totta totisesti — yheksän vain. Mitä, mitä tämä tietää?
Luenpa ne vieläkin kerran."

Minä pistin siihen salavihkaa sen, joka mull' oli takinhihassani, ja laskettuaan uudestaan sanoi hän:

"No, kas niin! Totta maarian onkin niitä kymmenen taas!" ja hän näytti kovin ällistyneeltä. Mutta Tom sanoi:

"Sitä min' en usko, hyvä täti."

"Ekkö nähnyt, että mä ne luin, poika naskali?"

"Kyllä, mutta — —"

"No, niin luen minä ne sitten vieläkin kerran."

Minä sieppasin siitä jälleen pois yhden, ja tietysti siinä sitten sillä kertaa taas oli vain yheksän. Täti parka oikein vapisi päästä kantapäähän, niin hän oli suuttunut. Mutta miten hän niitä lukikin, niin joka kerta tuli aina toisin — milloin yheksän, milloin kymmenen. Raivostuneena sieppasi hän viimein korin ja lennätti sen läpi koko huoneen ja oli tehdä kissasta raajarikon; ja sitten käski hän meidän pötkiä pellolle ja jättää hänet rauhaan, ja jos me tultais hänen näkyviinsä ennen päivällistä, niin Jumala varjelkoon meitä! No, meill' oli tuo onneton lusikka hallussamme, ja samassa kun hän passitti meidät ulos, annoimme me sen luistaa hänen vyöliinantaskuunsa; ja Jim sai sen, niinkuin tuon naulankin, aivan oikein ennen kello kahtatoista. Me oltiin hyvin tyytyväiset tähän hommaan, ja Tom sanoi, että se ansaitsi kaksinkerroinkin sen vaivan, mikä siihen meni — sillä, sanoi hän, nyt ei Sally täti vois lukea lusikoitaan, vaikka seisois päällään, koska hän ei vois luottaa omaan laskuunsa, jos lukiskin ne oikein; hän oli mukamas nyt ainakin kolmeksi päiväksi lukenut päänsä niin pyörälle, että hän uhkais tappaa jokaisen, joka pyytäis häntä lukemaan lusikoitansa uudestaan.

Sitten me illalla panimme lakanan jälleen nuoralleen ja varastimme toisen tädin huoneesta: ja taas me panimme senkin takasin ja varastimme sen uudestaan, ja saman tempun uudistimme sitten vielä pari kertaa, kunnes hän ei enää tietänyt kuinka monta lakanaa häll' oli ja viimein sanoi, ett'ei hän siitä välittänyt eikä enää rupeis tuhlaamaan loppuakin sielustaan niiden tähden eikä menis niitä räknäämään, vaikka hänen henkeään kysyttäis — hän tahtoi ennen kuolla.

No, kaikki oli nyt hyvin; piirakka vain oli vielä tekemättä, ja se saattoi meille turkkasen paljo vaivaa. Me laitoimme tulen metsään, paistaaksemme sen siellä, mutta siit' ei tahtonut mitään tulla. Me menetettiin hyvin paljo jauhoja ja pantiin monta päivää yritykseen, ja me saatiin palohaavoja käpäliimme, ja silmämme rupesit pahasti kirvelemään alituisesta savusta. Meidän piti, näettekös, vain saada ontelo korppu, johon sitten köysitikkaat pistettäis; mutta me ei tiedetty, miten hitolla se saatais pysymään koossa. Viimein keksimme kuitenkin oikean konstin — ja s'oli se, että köysitikkaat paistettiin mukaan, sinne piirakan sisään. Me istuttiin muuan yökausi siellä Jimin luona ja revittiin lakana kapeihin liuskaleihin ja punottiin ne yhteen, niin että viimein saatiin köysi niin sievä ja tyylikäs, että siihen pulskasti olis saattanut hirttää kenen hyvänsä. Me kuviteltiin, että sen tekemiseen oli meiltä mennyt ummelleen yheksän kuukautta.

Ja aamupäivällä me sitten otimme sen mukaan metsään, mutta se ei tahtonut mahtua piirakkaan. Kun s'oli tehty koko lakanasta sillä viisin, niin siin' oli köyttä kylliksi neljäänkymmeneen piirakkaan, jos siks' olis tullut, ja sitä paitse vielä soppaan ja soosiin ja jälkiruokiin.

Me heitettiin siis pois kaikki, mitä me ei tarvittu, ja pidettiin vain niin paljon kuin mahtui piirakkaan. Me ei voitu keittää mitään piirakkaa tuossa vanhassa astiassa, joka meill' oli sitä varten, sillä me pelättiin, että sen juotokset sulaisivat; mutta Silas enolla oli vanha messinkinen vuoteenlämmittäjä, josta hän kovasti ylpeili, siks' että s'oli ollut erään hänen esi-isänsä oma, pitkällä puuvarrella, jok' oli tullut tänne Englannista Wilhelm Valloittajan kanssa Toukokukassa[15] tai jossain muussa noista vanhoista laivoista ja jota säilytettiin vinnillä vanhojen ruukkujen kanssa, joita he pitivät arvossa, ei sentähden, että niill' olis ollut mitään arvoa, vaan sentähden, että n'olit muistoja, tykkäsit he — ja sen kaappasimme me ja veimme metsään ja hivelimme taikinaa sen syrjiin ja panimme köysitikkaat sisään ja peitimme sen taikinakannella ja panimme sitten messinkikannen päälle ja hehkuvia hiiliä tämän päälle, ja kvartin tunnin päästä oli meillä piirakka, jota jumaliste kelpas katsoa. Mutta se, joka ryhtyi syömään sitä piirakkaa, se kyllä teki viisaammin, jos sitä ennen tilas itselleen pari tynnyriä hammaspuikkoja, sillä siinä ateriassa antais totta maarian köysitikkaat tarpeeksi työtä.

Nat ei katsonut sinneppäin, kun me panimme noitapiirakan Jimin pyttyyn; ja sinne me myös pistettiin kolme tinatalrikkia ruokien alle. Ja Jim sai kaikki tyyni aikanansa, ja jäätyään yksikseen, survasi hän reiän piirakkaan ja piilotti köysitikkaat olkimatrassiinsa, ja sitten piirsi hän pari renkulaa tinatalrikkiin ja viskas sen ulos ikkunasta.

Kuudestoista luku.

Meill' oli turkkasen paljo työtä kynien tekemisessä, ja sahan valmistus saattoi meille myöskin koko joukon vaivaa; mutta Jim meinasi, että nuo kirjotukset kuitenkin kävisit kaikkein tukalammiksi — ne, näättekös, jotka vangin tulee rapsia seinään. Mutta Tom sanoi, että ne täytyi tehdä; eihän oo kuultu puhuttavankaan, sanoi hän, mistään paremmasta vangista, jok' ei olis jättänyt seinäkirjotusta muistokseen, ja vaakunansa he myös melkein aina piirsit.

"Aatelkaappas vain rouva Jane Grey'tä", sanoi hän, "ja Gilford Dudley'tä; aatelkaas vanhaa Northumberland'ia. Ei — siit' ei päästä mihinkään, eikä saa kysyä vaivojaan niin tärkeissä asioissa; Jimin täytyy piirtää sekä kirjotukset että vaakuna."

Jim sanoi:

"Mutta hyvänen aika, herra Tom, mull' ei jumal'avita oo mittään vaakkunaa; eihän mull' oo muuta ku tää vanaha paita, ja siihenhän mun mukamas pittää piirtää päiväkirja."

"Niin, niin, kyllähän minä sen tiedän", sanoi Tom, "mutta sulla pitää olla vaakuna ennenkun tulet täältä ulos. Olenhan monta kertaa sanonut, että tässä ei saa hutiloida, vaan kaikki pitää mennä oikein, niinkuin vanha tapa vaatii."

Sillaikaa kun Jim ja minä viilattiin kyniä, Jim messingistä ja minä lusikasta, istui Tom miettimässä tuota vaakunaa. Hetken päästä sanoi hän tuumanneensa kokoon montakin, jotka kaikki olit niin muhkeita ja tyylikkäitä, sanoi hän, ett'ei hän oikein tiennyt minkä niistä valitsis, mutta yks niistä kenties kuitenkin sopis paraiten, arveli hän. Ja näin melkein kuvaili hän sitä:

"Kilpi jaetaan vasemmalta puolen neljään siniseen neliövatiraattiin kultaiselle pohjalle, joita seuraa musta talonkoira, ayrshire-rotua, makaavana ja kahleissa, punasella pohjalla, joka kuvaa orjuutta, päällystettynä sahakiepparalla, johon kuuluu sudenhampaat ja kalterilaitos, hopeassa viheriällä kentällä, ja yläpuolella parru särppitupin kanssa, joss' on ranturuudut ja kuus rengasristiä viidellä poikkitalikolla; kypärinkoristeena on musta juokseva neekeri, joka kantaa nyyttyä vasemmalla olallaan vanhan bassotangon päässä. Kilvenpitäjänä kaksi lähetyssaarnaajaa, sinä ja minä; mielilauseena: Maggiore fretta, minore atto — näin sen kerran eräässä kirjassa — se merkitsee: mit' enemmän kiirehtii, sitä vähemmin ennättää."

"No, herranen aika! mutta mitä merkitsee koko se muu soppa sitten?"

"Siitäkös nyt olis täss' aikaa ruveta juttelemaan", sanoi hän; "me saadaan kaivaa mit' ikinä jaksetaan; muuten ei tuu tästä mitään."

"No, selitähän nyt jotain siitä", sanoin minä; "mitä on esimerkiks sahakieppura ja särppituppi?"

"Sinun ei tarvitse tietää mitä ne on. Kyllä näytän hälle miten ne tehdään, kun hän rupee työhön."

"No, sano nyt ees", sanoin kuitenkin vielä, "mitä on bassotanko?"

"Ääh! Kaikkia sinä kysyt sitten! Ykskaikki mitä se on. Mutta hällä pitää se olla, sanon mä. Kaikilla aatelis-ihmisillä on semmonen."

Niin, tuommonen hän oli. Kun häll' ei ollut halua selittää jotain asiaa, niin siit' ei toinen saanut mitään tolkkua. Jos olis häntä pumpannut vaikka koko viikon, niin ei tullut hullua viisaammaks.

Saatuaan tuon vaakuna-asian pois tieltä, rupes hän heti tuumaamaan noita surullisia seinäkirjotuksia — sanoen, että Jimin välttämättä piti piirtää semmoset, niinkuin mukamas kaikki muutkin kuulusat vangit tekivät. Hän kirjotti koko litaniian paperipalalle ja luki sen meille sitten. Näin se kuului:

1. Täällä särkyi vangittu sydän.

2. Täällä muuan kurja vanki, maailman murjomana, vietti surullisen elämänsä.

3. Täällä murtui yksinäinen sydän, ja väsynyt sielu palasi ijankaikkiseen lepoon kolmenkymmenenseitsemän vuoden yksinäisen vankeuden jälkeen.

4. Täällä kuoli, koditonna ja ilman ystäviä, jalosukuinen muukalainen, Ludvig XIV:nen avioton poika, kolmenkymmenenseitsemän vuoden vankeuden perästä.

Tomin ääni oikein värisi liikutuksesta, hänen lukiessaan meille tuota, ja läheltä oli, ett'ei hän heltynyt itkuun. Päästyään sen päähän, hän ei totta maar tiennyt, minkä noista neljästä pykälästä Jim piirtäis seinään, kun ne kaikki olit niin turkkasen tyylikkäitä; mutta viimein hän tykkäs paraaksi, että Jim rapsis ne siihen kaikki. Jim sanoi suoraan, että hältä menis vuosi tuon päiväkirjan krapaamiseen seinään naulalla, ja sen ohessa hän ei osannut lainkaan kirjottaa, sanoi hän. Mutta Tom sanoi tahtovansa pilkuttaa hälle kaikki puustavit etukäteen, niin että Jimin vain tarvitsis piirtää sen pilkutuksen mukaan. Sitten sanoi hetken päästä Tom:

"Tulinpa aatelleeks, että nämä lautaseinät eivät ensinkään kelpaa; ei vankiloissa koskaan ole lautaseiniä: kirjotus on piirrettävä kallioon. Meidän täytyy haalia tänne kallio."

Jim sanoi, että kallio sittenkin oli pahempaa kuin puu; hän ei ikipäivinä saisi päiväkirjaansa valmiiksi, jos sitä piti kirjottaa kiveen. Mutta Tom sanoi antavansa minun häntä auttaa. Sitten tarkasteli hän kuin mikäkin mestari, kuinka pitkälle mukamas minun ja Jimin kynäin-valmistus oli joutunut, ja näki, että minun käteni jo olivat haavoissa ankarasta työstä. Sanoi sitten:

"Nyt mä tiedän. Tuolla myllyn seinustalla makaa oivallinen vanha tahko.
Sen me otamme, ja sillä viisin käy kaikki hyvin: yks tie, kaks asiaa.
Me voidaan, nähkääs, saada kynät ja saha hiotuksi ja samalla kertaa
hakata siihen vaakunat ja kirjotukset."

S'oli kerrassaankin terävä tuuma, ja tahko ei totta maarian myöskään ollut huono. Me mentiin myllylle, Tom ja minä, ja Jim jäi työhönsä. Me alettiin vyöryttää tahkoa kotiin, mutta se ei ollut mitään leikkiä. Me ei voitu estää sitä kaatumasta tuon tuostakin, ja silloin se joka kerta oli tehdä meistä möllyä. Saatuamme sen vihdoinkin noin puoli, tiehen, oltiin me vallan lopussa ja melkein hukkumassa hikeen. Me ei päästy sen pitemmälle; meidän täytyi saada Jim avuksi. No, hän nosti vähän sänkyänsä, niin että hänen ketjunsa lähti irti; sen hän sitten kietoi pari kertaa kaulansa ympäri, ja me ryömittiin kaikin kolmen ulos reiästä ja pötkittiin tahkolle; ja Jim ja minä tartuttiin siihen kuin miehet, ja nyt se vyöryi kuin voideltuna; Ja Tom asteli vieressä pehtorina. Enkä koskaan ole nähnyt niin potraa miestä pehtoriksi. Hän tiesi miten kaikki oli tehtävä.

Meidän reikämme oli iso kyllä, mutta tahko ei kuitenkaan mahtunut siitä läpi. Jim tarttui sentähden kuokkaan ja lavensi läven yhessä vilauksessa. Sitten pilkutti Tom nuo jutut naulalla ja pani Jimin piirtelemään niitä pilkutuksen jälkeen, ja Jim käytti naulaa meisselinä ja vanhaa rautapalasta vasarana. Ja Tom käski hänen jatkaa työtä, kunnes hänen kynttilänsä olis palanut loppuun, ja sitten kätkeä tahko sänkyynsä olkimatrassin alle ja mennä itse nukkumaan päälle. Sitten autettiin me Jimiä panemaan hänen ketjuaan sängynjalan ympäri jälleen, ja sitten oltiin me menossa nukkumaan itse. Mutta samassa sukelsi Tomin sisälmyksistä uusi aatos esiin taas, ja hän sanoi:

"Kuules, Jim, onko sulla täällä mitään hämähäkkiä?"

"Eei, Jumalan kiitos, herra Tom, eihän niitä toki oo täällä."

"No, sitten me hankitaan sulle muutamia."

"Herran jee, hyvä herra Tom, min' en suinkaan niitä kaipaa. Minä pelekään niitä. Yhtä hyvin voisitte lähettää kimppuuni rykelmän kalakkakäärmeitä."

Tom tuumaili kotvasen ja sanoi sitten:

"S'oli hyvä tuuma, se. Ja mä luulen, että meidän täytyy panna se toimeen. Niin, meidän täytyy se tehdä. Turkkasen hyvä tuuma. Missä voisit sitä pitää?"

"Pitää mitä, herra Tom?"

"No, kalkkakäärmettä tietysti."

"Mutta Herran jestantee mua varjele, herra Tom! Jos tänne tulis luikertaen sissään kalakkakäärme, niin minä jumalavita samassa hetkessä puskisin pää eellä seinän läpi, päästäkseni tieheni."

"Mutt' eihän sinun tarvitsis sitä pelätä, vähän ajan päästä. Sinä tietysti kesyttäisit sen."

"Minäkö kesyttäsin sen?!"

"Niin — se käy vallan helposti. Kaikki eläimet on kiitollisia ystävyydestä; ne ei aattelekkaan tehdä pahaa ihmisille, jotka pitelevät niitä hyvin. Niin seisoo kaikissa kirjoissa. Koitahan vain — muuta en pyydäkkään — pari kolme päivää, niin saat nähdä. Sinä saat sen niin kesyksi, hyvin pian, että se oikein sinua rakastaa ja nukkuu sängyssäs öisin eikä tahdo luopua sinusta hetkeksikään; ja sinä voit kääriä sen kaulas ympäri ja pistää sen pään suuhus."

"Herra hallikkoon sentään, hyvä herra Tom. Ei piä haastella noin jumalattomasti. Oikeinhan minun ruppee tekemään pahhaa. Pistääkkö sen pirun pään suuhuni?! ja huvikseni vain! Ei, siitä ny jumaliste ei tuu niittään. Ja maatakko minun sänkyssäni?! Johan nyt!"

"Voi, kuinka sin' oot hupsu, Jim! Ekkö sä ymmärrä, että valtiovangilla täytyy olla joku kesy eläin? Ja kun nyt kalkkakäärme on jotakin aivan uutta siinä kohden, niin s'on sitä kunniakkaampaa, jos sin' oot ensimmäinen, joka semmosen on kesyttänyt. Senhän nyt lapsikin ymmärtää."

"Niin, herra Tom, mutta minä piittaan viis siitä kunniasta. Jos tuo kalakkakäärme purasee Jimiltä leuvan, niin mitä hyötyä häll' on tuosta turhanpäiväsestä kunniasta? E-ei, min' en sitä kaipaa."

"No, mutta voithan sinä ainakin koittaa. Muuta en pyydäkkään."

"Vai niin, mutta jos kalakkakäärme purasee minua, niin on kaikki vaivat täällä menny hukkaan. E-hei, minä teen mitä hyväns muuten, mutta jos te ja Huck tuutte laahaten tänne kalakkakäärmettä, sillon minä jumaliste korjaan täältä luuni, ja sen teen heti paikalla."

"No, no, Jim, jääköön se sitten, koska sin' oot tuommonen härkäpää. Me tuodaan tänne sen sijaan pari tarhakäärmettä, ja sinä voit sitoa nappeja niiden hännänpäihin ja kuvitella mielessäs, että n'on kalkkakäärmeitä, niin se saa käydä täydestä sekin."

"No, olokoon niin, herra Tom, mutta kyllä minä jumaliste tulisin toimeen iliman niitäkin, sen mä sanon. Enhän koskaan olis luullu, että tästä vankielämästä on niin pirun paljo vaivaa."

"No, siihen ei voi mitään. Niin s'on aina, jos kaikki käy oikein.
Onko täällä mitään rottia?"

"Ei, Jumalan kiitos, en oo nähäny mittään."

"No, meidän kai täytyy hankkia sulle muutamia sitten."

"Ooh! Eihän toki, herra Tom, min' en taho mittään rottia. N'on mitä ilikeimpiä itikoita; juoksevat ihimisen yli ja purevat häntä jalakoihin ja elämöivät pahemmin kuin pirut, juur kun pittää nukkua. Ei, tuokaahan tänne tarahakäärmeet sitten, jos ny torellakin jottain mokomaa peliä pit' olla, mutta äläkää Herran nimessä laahakko tänne rottia; mull' ei oo niistä vähintäkään hyötyä, ja tuskinpa tien, mihin hiiteen ne täällä panisinkaan."

"Niin, mutta se nyt ei auta, Jim; sinun täytyy pitää rottia. Kaikilla paremmilla vangeilla on aina rotat. Ja he kesyttävät niitä ja opettavat niille konsteja, ja ne tulevat niin kodikkaiks ja hauskoiks ja ilosiks kuin kärpäset. Mutta sun pitää soittaa niille musiikkia. Onko sulla mitään soittovärkkiä?"

"Eihän mull' oo muuta kuin vanaha kampa ja paperipala ja pikkunen suuharppu; mutt' ei kai ne paljoa piittaa suuharpusta."

"Ooh, kyllä ne piittaa. Ne ei suuresti kysy, mitä lajia musiikkia s'on, ku heille soitetaan. Kaikki eläimet tykkää musiikista, ja vankilaeläimet sitä suorastaan ihailevat. Varsinkin surullista musiikia; ja suuharpulla ei voi muuta soittaakkaan. Se miellyttää niitä aina, ja ne tulevat ulos rei'istään ja komeroistaan katsomaan kuinka sä jaksat. Niin, siitä tulee hyvä, oikein hyvä. Sinä istut sänkys laidalla iltasin, ennen maata menoas, ja aikasin aamulla ja puhaltelet suuharpullas; puhalla heille 'Jo katkes jänne viimeinen' — s'on kappale, joka oikein vääntää suolet rotista; ja saappa nähdä,ett'ei sun tarvitse soittaa kahta minuutiakaan, ennenkun ne kaikki, sekä rotat että käärmeet ja hämähäkit, käyvät kovin levottomiks sun takias ja tulevat hyörien pyörien ympärilles ja sitten ihastuvat niin penteleesti, kuullessaan soittoas ja nähdessään,ett'ei sull' oo mitään hätää."

"Niin, niin, kai ne aina ihastuu, herra Tom, mutt' ihastuuko torellaki tää Jim parka myös, s'on toinen asia, se. Minä totta maar en ymmärrä mistä se tulis. Mutta hyvä isä, täytyyhän minun panna parastani pittääkseni noita itikoita hyvällä tuulella, kotirauhan tähären."

Tom tuumiskeli taas hetken aikaa ja sanoi sitten:

"Ooh — olinpa aivan unohtaa yhen asian. Luulekko sinä, että saisit kukan kasvamaan täällä vankikopissas?"

"Hä? Niin, kyllähän sekin kenties kävis päinsä, mutta täällä sisässä on joteski pimmee, enkä minä tiiäkkään mitä minä sillä tekisin, ja paljohan siin' olis joutavaa vaivaa sen hoitamisessa."

"Niin no, koitahan kumminkin. Monet vangit ovat sitä tehneet."

"Tommonen iso kissankynttilä, kuten sanovat, kai rupeis kasvamaan täällä, mutta se sitte liioin ei maksais sitä vaivaa."

"Vai ei? Hoho! Me tuomme sulle pikku taimen, ja sinä istutat sen tuonne nurkkaan ja hoidat ja kasvatat sitä. Eikä sinun pidä nimittää sitä kissankynttiläks, vaan Pitchiola — s'on sen oikea nimi, kun sitä pidetään vankikopissa. Ja sitte täytyy sinun kastella sitä kyynelilläs."

"Mutt' antavathan he täällä mulle kaivovettä vaikka kuinka."

"Jos kohta — sinun ei sovi käyttää kaivovettä, sun täytyy kastella sitä kyynelillä. Sitä ruukataan aina."

"Mutta sillaikaa kun toinen iättää yhyren kissankynttilän kyynelillään, kasvatan minä kaks kaivoveellä."

"Siit' ei oo kysymys nyt. Sinun pitää kastella Pitchiolaa kyynelillä."

"Niin no, olokoon menneeks; mutta sillon se ei oo minun syyni, jos se kuolee, sillä minä en itke juur koskaan."

Se nolasi Toniin. Mutta hän tuumaili taaskin pikkusen ja sanoi sitten, että Jim sais koittaa punasipulilla. Ja hän lupas mennä kaappaamaan semmosen neekerein mökeiltä ja pistää sen Jimin kahvikuppiin aamulla. Mutta Jim sanoi kernaammin tahtovansa vähän tupakkaa kahviinsa ja mutisi aika lailla tuon kaiken vaivan takia, jota hälle saatettiin, kun hänen piti soittaa musiikia rotille ja piirtää kirjotuksia tahkoon ja laittaa päiväkirjaa paitaan ja kesyttää käärmeitä ja hämähäkkiä ja jumala ties mitä kaikkia; ja hän valitteli, että tää vangintoimihan antoi hälle enemmän työtä ja huolta ja eesvastausta kuin mikään muu toimi, mitä hän koskaan oli yrittänyt maailmassa — niin että Tom viimein oikein suuttui ja ripitti häntä kuin pappi, soimaten häntä kiittämättömäksi. Olishan mukamas Jimin pitänyt hartaasti kiittää onneaan, kun nyt voi päästä kuulusammaks kuin mikään muu vanki koskaan maailmassa oli ollut; ja olisko kaikki se vaiva, jota m'oltiin nähty hänen takiansa, mennyt aivan hukkaan? Sitä kysyi Tom, ja viimein heltyi Jim ja lupas olla tyytyväinen ja kiitollinen, ja sitten mentiin me nukkumaan.

Seitsemästoista luku.

Aamulla mentiin me tuohon kauppalaan ja ostettiin rotanpyydys, jok' oli tehty rautalangoista, ja tultuamme kotiin, aukasimme me paraimman rotanreiän kellarissa; ja kvartin tunnin päästä oli meillä viistoista pulskaa rottaa. Ja me panimme pyydyksen rottineen päivineen varmaan paikkaan, nimittäin Sally tädin sängyn alle. Mutta meidän ollessamme poissa pyydystämässä hämähäkkiä, löysi pieni Thomas Franklin Benjamin Jefferson Alexander Phelps rotanpyydyksen ja avasi sen, nähdäkseen tahtoisivatko ne juosta ulos, ja sen ne tekivät; ja Sally täti tuli sisään, ja meidän tullessamme takasin, seisoi hän sängyssä ja huutaa kirkui kohti kurkkuaan, ja rotat panivat parastansa huvitellakseen häntä. Hän pölytti meitä molempia luudalla, ja sitten meni meiltä koko kaks tuntia saadaksemme viis-, kuustoista uutta rottaa, ja ne päälle päätteeks ei läheskään olleet niin pulskaa ja tyylikästä rotua kuin nuo ensimmäiset, jotka olit menneet meiltä hukkaan tuon kihokynsisen poikakakaran tähden ja olisit pitäneet paikkansa missä kotieläin-näyttelyssä hyvänsä.

No, me kokosimme hyvinlajitellun varaston hämähäkkiä ja koppakuoriaisia ja lehtimatoja ja vähän kutakin; ja olimme saada ampiaispesänkin, mutt' emme saaneet. Ampiaiset olivat kotona. Me ei tahdottu luopua yrityksestä, vaan tuumasimme väsyttää heidät uuvuksiin, mutta sen sijaan väsyttivät he meidät. Sitten voideltiin me haavapaikkamme siirapilla, ja tultiin vähitellen toimeen jotakuinkin, vaikka meidän oli vähän paha istua. Ja sitten pyydystettiin me myös pari tusinaa tarhakäärmeitä ja vaskikäärmeitä ja pistettiin ne yhteen säkkiin, jonka me kätkimme huoneeseemme, ja siihen aikaan oli jo illallisaika, ja me mentiin syömään, iloisina mielessämme niin kunnollisen päivätyön jälkeen. Mutta tultuamme takasin, ei ollut hännänpäätäkään mistään käärmeestä tallella; m'olimme sitoneet säkinsuun huonosti kiinni, ja ne pedot olivat joka sorkka korjanneet luunsa. Mitään suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan ollut tapahtunut, sillä synti olis sanoa, että siinä talossa oli mitään tuntuvampaa puutetta käärmeistä siihen aikaan. Niitä nähtiin liiankin usein viskautuvan alas kattoparruista ja mistä milloinkin, ja enimmäkseen kukertuivat ne nurin niskoin talrikeillemme tai niskoihimme juur silloin, kun niitä ei olis tarvittu. N'oli oikein sieviä käärmeitä, juomuselkäisiä, ja niiss' ei ollut mitään pahaa, mutta Sally täti ei pitänyt siitä seikasta mitään lukua; hän halveksi kaikkia käärmeitä, mitä sorttia ne ikinä olitkin, eikä voinut niitä kärsiä, ja niinpian kuin joku niistä tuli luistaen alas hänen päällensä, jätti hän sikseen kaikki mitä teki ja juoksi pakoon. En ole koskaan nähnyt mokomaa ihmistä. Ja aina hän huusi sitten, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Jerikoon. Häntä ei olis saanut koskemaan niihin, ei pihdilläkään. Ja jos hän kääntyi sängyssään ja huomasi siinä yhdenkään käärmeen, niin ryntäs hän ylös ja kiljahti niin, ett' olis luullut tulipalon syttyneen. Hän pelotti silloin ukkoakin niin, että mies parka sanoi miltei toivovansa, ett'ei Jumala olis luonut mitään käärmeitä. Eikä siinä kylliksi; vaan sittenkin, kun jo jokikinen käärme oli tullut pois talosta, koko viikko sitten, ei Sally täti saattanut niitä unohtaa; kun hän istui jotakin tuumaten, niin ei tarvinnut muuta kuin vähän kutkuttaa häntä höyhenellä niskaan — heti hän syöksähti ylös huutaen pahanpäiväisesti. S'oli todellakin lystillistä. Mutta Tom sanoi, että vaimoväki aina on tuommosta. N'oli luotu senkaltaisiksi, Jumala ties minkä tähden — sanoi hän.

No, mutta vähitellen saatiin me sitten viimeisetkin eläimet sinne Jimin tupaan, ja siell' oli niin turkkasen hauskaa ja kodikasta, kun ne kaikki, hänen ruvetessaan soittamaan, tulivat parveillen paikoiltansa ja karkasit hänen päälleen. Vähän ikävää vain oli, että Jim ei oikein pitänyt hämähäkeistä eikä hämähäkit hänestä; ne väijyivät häntä alinomaa ja tekivät hälle kaikellaista kiusaa. Ja hän sanoi myös, että tahko ja rotat ja käärmeet veivät niin paljon tilaa sängyssä, että hälle itselleen tuskin jäi mitään makuusijaa ollenkaan; ja jos toisinaan jäikin, niin hän mukamas ei saanut nukkua, kun heidän keskuselämänsä oli niin peevelin vilkasta; ja s'oli vilkasta alinomaa, öin ja päivin, sanoi hän, koska ne eivät koskaan nukkuneet yhellä kertaa, vaan vuorotellen, niin että kun käärmeet nukkui, olit rotat kannella, ja kun rotat panit pitkälleen, tulivat käärmeet vahtiin; ja sillä viisin oli hällä aina seurakunta allaan sängyssä ja pahasti hänen tiellään, miten ikinä hän kääntyikin vääntyikin, samalla kun toinen seurakunta piti sirkkusta hänen päällään; ja jos hän nousi hakemaan muuta paikkaa itselleen, niin pitivät hämähäkit varansa ja ivasivat häntä. Hän sanoi, että jos hän vain kerta maailmassa pääsis ulos, niin ei hän ikinä enää rupeis vangiksi, "vaikka maksettais palakkaa."

Kolmannen viikon lopussa oli kaikki tyyni jotakuinkin reilassa. Olimme hyvissä ajoin lähettäneet paidan sinne piirakassa, ja joka kerta kun joku rotta puri Jimiä, oli hän varuillaan ja piirteli pikkusen päiväkirjaansa niin kauvan kuin verimuste oli tuoretta; kynät oli valmiina ja kirjotukset hakattu tahkoon; sängynjalka oli sahattu poikki, ja m'oltiin syöty sahajauhot, ja me saatiin niistä ankarat pistokset vatsaan. Me luultiin, että me kuoltais siihen paikkaan, mutta me ei kuoltu. En oo koskaan nähnyt sahajauhoja, jotk' olis olleet niin hitaita sulamaan; ja samaa sanoi Tom. Niin no, työt oli viimeinkin tehty, kuten sanoin. Ukko Phelps oli kirjottanut pariin kertaan tuonne plantaasiin Orleansin alapuolelle, että he tulisit noutamaan karkuneekeriään, mutta hän ei ollut vieläkään saanut mitään vastausta — siitä syystä, että semmosta plantaasia ei ollut olemassa; ja nyt hän uhkas ilmottaa hänestä St. Louisin ja New-Orleansin sanomalehdissä; ja kun hän mainitsi St. Louisia, tunsin minä kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni, ja minä näin, että meiltä rupes aika käymään täpärälle. Mutta Tom sanoi, että nyt täytyi jo ryhtyä nimettömiin kirjeisiin.

"Mihin?" kysyin minä.

"Nimettömiin kirjeisiin", sanoi hän; "ekkö sä ymmärrä? Niissähän varotetaan ihmisiä onnettomuuksista, jotka heitä uhkaa. Toisinaan tehdään se yhellä tavalla, toisinaan toisella. Mutta aina pitää olla joku, joka vakoilee vankia ja kantelee linnanpäällikölle. Kun Ludvig Kuudestoista aikoi karata Tulliriioista, oli siellä eräs piika, joka kanteli hänen päällensä. S'on varsin hyvä tapa, ja niin on nimettömät kirjeet myös. Käytetään me kumpastakin. Ja sitä ruukataan myös, että vangin äiti vaihtaa vaatteita hänen kanssaan ja jääpi vankeuteen, kun vanki puolestaan pujahtaa tiehensä äitinsä vaatteissa. Tehdään me nyt sekin."

"Mutta kuules, Tom", sanoin minä, "miks meidän pitäis varoittaa heitä onnettomuuksista, jotka heitä mukamas uhkaa? Olkoot varuillaan itse — sehän on heidän asiansa."

"Niin, mutta siihen ei oo luottamista, että he sen, tekevät. N'on täällä niin pölkkypäisiä, ett'eivät pidä lukua mistään. No, sinä saat nyt olla piikana; saat hiipiä sisään tuon mulattitytön luo yöllä, hänen nukkuessaan, ja varastaa hänen leninkinsä."

"Mutta, Tom, siitä syntyy kaiketikin aika melu aamulla, sillä hällä kai ei ole muuta kuin se ainoa leninki."

"Niin, kyllä tiedän; mutta sinähän et tarvitse sitä muuta kuin kymmenen minuutia — pidät sitä päälläs vain silloin, kun pistät sen nimettömän kirjeen porstuvan oven alle."

"Hyvä, hyvä, mä teen sen sitten; mutta yhtä hyvinhän voisin toimittaa tuon asian omissa vaatteissani."

"Näyttäisitkö sinä piialta silloin? hä?"

"Ei, mutt' eihän ketään olekkaan katsomassa, miltä mä näytän."

"Se ei kuulu asiaan. Meidän pitää aina tehdä oikein, — huolimatta siitä, onko kukaan meitä näkemässä vai ei. Eikö sull' ole mitään omaatuntoa, mitään periaatteita, Huck?"

"No, no, älä nyt suutu; minä rupeen piiaksi sitten. Mutta kuka rupee
Jimin äidiksi?"

"Minä. Minä kaappaan yhen leningin Sally tädiltä."

"No, mutta silloinhan sinun pitää jäädä sinne mökkiin, kun minä ja Jim karataan."

"Eipä niinkään. Minä tukin Jimin vaatteet täyteen olkia ja nostan koko möhkäleen hänen vuoteelleen — edustamaan hänen äitiänsä, joka sillä viisin on valevaatteissa; ja Jim ottaa leningin multa ja pukee sen päälleen, ja sitten me kaikki karataan yhdessä."

No, Tom hän kirjotti tuon nimettömän kirjeen, ja minä menin ja sieppasin tuon mulattitytön hameen sinä yönä ja puin sen päälleni ja pistin kirjeen porstuvan oven alle, niinkuin Tom oli neuvonut. Kirjeessä seisoi näin:

Olkaa varuillanne. Onnettomuus uhkaa teitä. Silmät auki!

Tuntematon ystävä.

Seuraavana yönä liisteröimme porstuvanovelle taulun, jonka Tom oli maalannut verellä ja joka kuvasi pääkalloa ja kaks luuta ristissä; ja sitten taas seuraavana yönä mättäsimme me kyökinoveen toisen, joka kuvasi ruumisarkkua. En koskaan ole nähnyt niin kauhistunutta herrasväkeä kuin Phelpsin niinä päivinä. He eivät olis voineet olla enemmän peloissaan, jos siell' olis ollut aaveita talon täydeltä — väijymässä heitä kaappien takaa ja sänkyjen alta ja pyörien ilmassa kaikkialla. Jos joku ovi vähän paukahti, niin hypähti Sally täti ylös huutaen "uh!" jos jotakin putos lattiaan, hypähti hän ylös huudahtaen "uh!" jos joku sattui koskemaan häneen, kun hän sit' ei aavistanut, teki hän samoin; ja aina hän luuli, että jotakin oli hänen takanaan, niin että hän alinomaa pyörähti yhtäkkiä ympäri kiljaisten "uh!" ja hän pelkäsi maatamenoa, mutt' ei uskaltanut istua valveillakaan. Tom sanoi, että kaikki meni oivallisesti, ja että tuo vain osotti, että m'oltiin toimitettu kaikki tehtävämme kunnollisesti eikä hutiloimalla.

Mutta nyt, sanoi hän sitten, saiskin jo paukahtaa! Ja seuraavana aamuna aikasin, ennen päivänkoittoa, oli meillä valmiina toinen kirje, ja me tuumattiin mitä me sillä tehtäis, sillä edellisenä iltana olit he panneet kaks neekeriä vahtimaan, yhden kummallekin ulko-ovelle. Viimein kapusi Tom alas pitkin ukonsyöttiä ja katsoi sitten vähän ympärilleen; ja koska neekeri kyökinovella nukkui, pisti hän kirjeen alas hänen niskastaan ja lippas tiehens. Näin seisoi tässä kirjeessä:

Älkää pettäkö minua, minä tahdon olla ystävänänne. Raivosa ryövärijoukko Indiaanein Alueelta aikoo varastaa karkuneekerinne tänyönä, ja n'on koittanut pelottaa teitä niin, että te pysysitte sisässä ettekä häiritsis heitä. Minä kuulun siihen joukkoon, mutta min' oon saanut Kristinuskoa ja haluan luopua siitä jälleen ja elää kunniallista elämää taas, ja siis minä nyt ilmotan sen pirullisen aikomuksen. Ne tulevat hiipien pohjosesta päin pitkin takettia säntilleen puolyön aikana, väärällä avaimella, ja menevät neekerin kojuun kaapatakseen hänet sieltä. Minun pitää mukamas seisoa vähän matkaa siitä ja puhaltaa tinatorveen, jos näen mitään vaaraa, mutta sen sijaan minä tuumaan määkyä "bää!" kuin lammas, niin pian kuin h'ovat menneet sisään kojuun puhaltamatta torvea ollenkaan; sitten kun he päästävät hänen kahleensa, voitte hiipiä sinne ja lukita oven, ja tappaa heidät kaikki tyyni kun saatte aikaa. Tehkää just präsiis niinkuin minä sanon, muuten he epäilevät vaaraa ja nostavat hirveän melun. Minä en pyydä mitään muuta palkintoa kuin hyvän omantunnon.

Tuntematon ystävä.

Kahdeksastoista luku.

No, aamiaisen jälkeen voitiin me paksusti ja otettiin minun kanootini ja soudettiin joen yli kalastusretkelle, ja meillä oli evästä muassamme, ja me pidettiin hauskaa ja nähtiin että lautta oli täydessä reilassa; ja vasta myöhään illalla tultiin me kotiin ja nähtiin heidät mokoman kauhun vallassa, että tuskin tiesivät enään seisoivatko jaloillaan vai päällään; ja heti illallisen jälkeen ajoivat he meidät nukkumaan, virkkamatta sanaakaan hädästään tai tuosta nimettömästä kirjeestä, mikä oliskin ollut tarpeetonta, koska me tiettiin siitä enemmän kuin kukaan muu; ja kun me ehdittiin puolitiehen rappusia ja Sally oli kääntynyt meihin selin, puikahuttiin me alas kellariin, ja siellä me lastasimme itsellemme kelpo eväsnyytyn ja otimme sen huoneeseemme, ja sitten me mentiin nukkumaan, mutta noustiin jälleen ylös puoli kahentoist' aikaan; ja Tom sukelsi Sally tädin leninkiin, jonka hän oli varastanut, ja oli menemässä eväsnyytty käsivarrella, mutta sanoi samassa:

"Miss' on voi?"

"Minä panin sitä kimpaleen leipäpalan päälle siellä kellarissa", sanoin mä.

"Niin, mutta sitte jätit sä sen sinne — sillä täällä sit' ei oo."

"No, mutta tullaan kai me nyt toimeen, vaikk'ei sit' ookkaan", sanoin minä.

"Tullaan kai me toimeen, vaikka sit' onkin", sanoi hän; "pötki takasin kellariin ja tuo se tänne. Sill'aikaa meen minä alas ja töpitän Jimin valemamman, niin että hyviss' ajoin saan ruveta määkymään kuin lammas."

Ja sillä hän meni, ja minä pujahin takasin kellariin. Voikimpale, kooltaan kuin ihmisen nyrkki, loikoi aivan oikein leipäpalan päällä, ja min' otin sen ja sammutin kynttiläni ja hiivin rappusia ylös niin hiljaa kuin voin. Mutta mitäs ollakkaan! Jumaliste tulikin Sally vastaani kynttilä kädessä, ja minä ennätin hädin tuskin mätätä voikimpaleen hattuuni ja panna hatun päähäni, ennenkun hän minut näki. Ja nähdessään minut, sanoi hän:

"Ookko sin' ollut kellarissa?"

"O-oon."

"Mitä sinä siellä teit?"

"Ei mitään."

"Ei mitään!"

"E-ei."

"No, mutta mitä Herran tähen sull' oli siellä tekemistä keskellä yötä?"

"En tiedä."

"Etkö tiedä? Älä vastaa mulle tuolla lailla, Tom, vaan sano heti mitä sin' oot tehnyt siellä."

"En niin mitään, Sally täti, s'on oikein totta."

Minä luulin, että pääsisin sillä, mutta hän oli niin kovin hätääntynyt ja peloissaan, että vähinkin seikka sai hänet puoli hassuksi, ja hän sanoi hyvin kiivaasti:

"Marssi tuossa paikassa saliin ja oo siellä, kunnes tulen. Sull' on ollut jotain kujeita siell' alaalla, ja kyllä minä vielä näytän, että saan sinun puhumaan totta, kuulekkos."

Sillä hän meni tiehensä, ja minä avasin salin oven ja nahjustin sinne. Mutta hyvänen aika! Siell' oli ihmisiä tuvan täydeltä. Koko viistoista tilanomistajaa, ja kaikilla heill' oli pyssyt. Minun rupes tekemään oikein pahaa, ja mä hoipertelin eräälle tuolille ja istuin siihen. Ne istuivat, ne muutkin, ja muutamat puhelivat puoli-ääneen keskenänsä, mutta kaikki olit he kovasti levottomat, vaikka kokivat sitä peitellä; se näkyi selvästi, sillä välin ottivat he hatut päästään, välin panit ne päähänsä ja kynsivät korvantaustaan ja näpelöivät näppejään. En minäkään aivan huoleti ollut, mutta kyllä mä sentään en liikuttanut hattuani — tuon voikimpaleen tähden. Minä toivoin, että Sally täti tulis ja antais mulle pari korvapuustia, jos tahtois, ja antais mun mennä sitten, niin että pääsisin Tomin luo ja me voitais Jimin kanssa lähteä pakoon minkä kintuista lähtis.

No, viho viimein hän tulikin ja rupes ripittämään minua aika lailla, mutta min' en voinut antaa yhtään suoraa vastausta, kun en oikein tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani; nuo miehet näet hätääntyivät yhä enemmän: muutamat tahtoivat heti mennä väijymään ryöväreitä ja sanoivat, että nyt puuttui vain viis minuutia puol'yöstä, toiset tahtoivat odottaa kunnes merkki kuuluis, ja yhä vain minua tutkittiin ja kuulusteltiin kuin tuomiopäivänä, kunnes vapisin kuin haavan lehti; ja se huonekin lämpeni lämpenemistään, ja voi rupes sulamaan ja valumaan alas pitkin kaulaani ja korvieni taakse; ja yhtäkkiä sanoi joku tuossa miesparvessa: "Minä puolestani ehdotan, että mennään sinne kojuun nyt heti ja kaapataan ne, kun tulevat." Sen kuullessani säpsähin minä kovasti, ja samassa tuli pikkunen puro voirapuskaa liristen alas pitkin otsaani, ja Sally täti näki sen ja kävi kalpeaksi kasvoiltaan kuin lakana ja huusi:

"Jumala siunakkoon, mikä vaivaa lasta! Hän on saanut aivokuumeen, totta tosiaan, ja aivot alkaa sulata ja herua ulos!"

Kaikki ryntäsit sitä katsomaan, ja Sally täti sieppas hatun päästäni, ja ulos vyörähti leipäpala ja loput voista, ja hän syleili minua oikein puristamalla ja taputteli minua ja sanoi:

"Oh, Herran jee, kuin sä säikähytit minua, taitamaton laps! Jumalan kiitos, ett'ei s'ollut mitään pahempaa. Kun näin tuon sotkun, luulin sinun olevan hukassa; sen väristä ja kaikesta päätin, että aivosi vuoti. — Voi, hyvä laps, miks Herran tähden et sanonut, että kävit kellarissa tuon tähden? Mitä mä siit' olisin piitannut? Kas niin, marssi makuulle tästä nyt ja pysy siivosti sängyssäs huomiseen asti!"

Kuin tuulessa lensin mä rappusia ylös ja ukonsyöttiä alas, ja sitten lippasin mä pimeässä minkä kintuista lähti sinne Jimin linnalle. Sain tuskin sanaa suustani, niin olin hädissäni; mutta sanoinhan kuitenkin Tomille niin nopeaa kuin voin, että meidän nyt tuli nelistää tiehemme tuossa paikassa — talo oli täynnä miehiä, ja heill' oli pyssyt!

Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:

"Eihän! — todellakin? Eikös s'oo muhkeaa?! Panen vetoa, että jos voitais alkaa uudestaan, saisin mä heitä kokoon kaks sataa! Jos me lykättäis kaikki tyyni kunnes — —"

"Joudu! joudu!" sanoin mä. "Miss' on Jim?"

"Ihan vieressäs; jos ojennat kättäs, voit koskea häneen. Hän on valevaatteissa, ja kaikki on valmiina. Kas niin, nyt me luistetaan, ja min' alan määkyä."

Mutta samassa kuultiin me askelten tominaa ulkoa, ja joku rupes koperoimaan munalukkoa ja joku sanoi:

"Sanoinhan, että me tultais liian aikasin; he eivät oo tulleet — ovi on lukittu. Nyt on paras, että muutamat menee sisään kojuun ja väijyy heitä pimeässä ja hyökkää heidän kimppuunsa, kun tulevat. Toiset hajaantuvat vähä ja kuuntelevat, kuuluuko heitä."

Ja niin he tulit sisään, vaan eivät nähneet meitä pimeässä ja olivat polkea päällemme samassa kun me sukellettiin sängyn alle. Mutta me päästiin kuitenkin eheänä reiästä läpi — Jim ensimmäisenä, sitten minä ja viimeisenä Tom, niinkuin m'oltiin sovittu. Nyt oltiin me siinä pimeässä lautasuojassa, ja me kuultiin askeleita sen ulkopuolelta. Sitten me hiivittiin sen ovelle, ja Tom seisahutti meidät siihen ja koitti tirkistää ulos oven raosta, mutt' ei nähnyt mitään; oli siksi pimeä. Nyt hän kuiskasi meille ja sanoi tahtovansa kuunnella, milloin askeleet poistuisit kauvemmas, ja silloin piti meidän, kun hän antais merkin, hiipiä ulos, Jim ensiksi ja hän itse viimeisenä. Ja niin hän painoi korvansa oven raolle ja kuunteli ja kuunteli ja kuunteli, ja askeleet kuuluivat vielä ulkopuolelta. Mutta viimein hän antoi tuon merkin, tokasemalla meitä kylkeen, ja me hiivittiin ulos ja ryömittiin, vetämättä henkeämme ja hiljaa kuin hiiret ja hanhenmarssissa kuin Indiaanit, taketille päin, ja me tultiin sen eteen, ja minä ja Jim päästiin onnellisesti sen yli. Mutta Tomin pöksyt tarttuivat pahanlaiseen tikkuun ylimmässä säystässä, ja kuullessaan askeleita tulevan, piti hänen reväistä itsensä irti, ja silloin katkes tikku ja teki tietysti vähän ääntä; ja hänen hypätessään meidän jälkiimme ja lennättäessään juoksuun, huusi joku:

"Kuka siellä? Vastaa, taikka mä ammun!"

Mutta me ei vastattu; me vain kruuvattiin koipiamme ja pötkittiin poispäin. Nyt nousi suuri melu ja pamahti pang, pang, pang! ja kuulat tanssivat ympärillämme! Me kuultiin, kun he huusivat:

"Tuolla n'ovat! Juoksevat joelle! Ajetaan heitä takaa, pojat! Ja päästäkää irti koirat!"

Kuulimme heidän tulevan, sillä heill' oli saappaat jalassa ja he huusivat ja melusivat; mutta he eivät kuulleet meitä, sillä meill' ei ollut saappaita jalassa ja me ei huudettu eikä meluttu. Me juostiin polkua pitkin myllylle päin; ja kun he tulivat hyvin lähelle meitä, poikettiin me polulta pois ja mentiin piiloon pensaisiin, ja he juoksivat ohitsemme. Heill' oli ollut koirat salpain takana, että ne ei pelättäis ryöväreitä, mutta nyt oli ne päästetty irti, ja ne tulivat viiltäen hirveää kyytiä ja haukkuen kuin pakanat. N'oli kuitenkin tietysti omia koiriamme, ja kun ne saivat meidät kiinni ja näkivät, ett'ei siin' ollutkaan muita kuin me, niin sanoivat ne vain "morjens" ja ryntäsit eteenpäin. Me seurattiin niitä samaan suuntaan, kunnes oltiin aivan liki myllyä, ja siitä me taas luistettiin pensaikkoon, sinneppäin, jossa kanootini oli kätkössä, ja me hypättiin siihen ja laskettiin vesille ja melottiin ankaraa kyytiä keskelle jokea, mutta niin äänettömästi kuin suinkin pystyttiin. Sitten soudettiin me aivan levollisesti sitä saarta kohti, jossa lauttani makasi, ja me kuulimme heidän huutavan ja haukkuvan ja ulvovan pitkin rantaa, kunnes me tultiin niin kauvas, että äänet hiljenivät ja kuolivat pois. Ja kun me viimein tultiin lautalle, sanoin minä:

"No, vanha Jim, nyt oot sä vapaa mies taas, ja minä panen vetoa, ett'et ikipäivänä tule orjaks enään."

"Niin, ja s'oli hiien hyvää työtä myös, Huck. S'oli potrasti tuumittu ja potrasti tehty; eikä jumaliste mikkään kuningas olis keksinyt niin konstikasta ja monimutkasta ja kummallista karkausta kuin se oli."

Me oltiin kaikki niin iloissamme kuin ihminen tämän maan päällä voi olla, mutta iloisin kaikista oli Tom, sillä hän oli saanut kuulan sääreensä.

Sen kuullessamme, ei me enää oltu niin turskia, Jim ja minä. Haava kirveli kovasti ja vuoti verta; ja me panimme hänet suojukseen ja revimme yhden herttuan paidoista suikaleisiin sitoaksemme hänen säärensä, mutta hän sanoi:

"Antakaa tänne trasut, minä voin tehdä sen itse. Me ei saa jäädä tähän kuluttamaan aikaa, kun karkaus on niin hyvässä vauhdissa. Laskekaa irti ja antakaa mennä! Tämän teimme me potrasti, pojat! — eikös niin? Kumpahan meillä olis ollut Ludvig XVI hoidettavana! Silloin jumaliste ei olis tullut hänen elämäkertaansa mitään tämmöstä: 'Oi, poika pyhän Ludvigin, nous' ylös taivaaseen!' Ei laisinkaan. Me oltais kyllä viety hänet rajan yli niin vikkelästi, että: 'ota hiiri hännästä kiinni'. Kas niin, laskekaa irti, laskekaa irti!"

Mutta Jim ja minä, me neuvoteltiin — ja tuumattiin. Ja hetken päästä sanoin minä:

"Sano se, Jim."

"No", sanoi hän, "minä aattelen tällä viisin, Huck: Jos se nyt olis hän, jot' olis autettu karkaamaan, ja joku niistä toisista pojista olis sattunu saamaan lyijyä sääreensä, niin sanoisko hän: Pelastakaa vain minut, äläkää huoliko hakea tohtoria tuolle haavotetulle? Sanoisko herra Tom niin? Ei, minä paan vetoa, ett'ei hän sanois niin. No, sopiiko nyt Jimille mennä sanomaan niin? Ei, eikä jumaliste Jim tule sitä sanomaan. Minä en liiku paikalta, ennenku on tuotu tohtori tänne, — en, vaikk' oltais tässä neljäkymmentä vuotta."

Tiesinhän minä, että Jim oli valkonen sisältäpäin, ja ootin että hän sanois juur niinkuin hän sanoi — ja minä olin aivan samaa mieltä kuin hän ja sanoin Tomille, että minä heti lähtisin hakemaan tohtoria. Hän pani kovasti vastaan ja piti aika elämää, mutta Jim ja minä pidettiin puoliamme; ja nähdessään, miten viimein minä menin laittamaan kanootin valmiiksi, sanoi Tom:

"No, jos nyt sittekin niin pitää olla, niin minä sanon sulle, miten sun pitää menetellä tullessas kauppalaan. Sinun pitää panna ovi lukkoon ja sitoa huivi tohtorin silmille, niin ett'ei hän näe mitään, ja pakottaa hänet vannomaan, että hän on hiljaa kuin haudassa, ja pistää kukkaro kultarahoja hälle käteen ja sitten kulettaa häntä ristin rastin pimeässä ja sillä viisin taluttaa hänet kanootille, ja sitten sinun myös pitää soutaa tänne pitkää mutkatietä, saarien välistä; ja tutki tarkasti hänen taskunsa ja ota pois hältä hänen liitunsa äläkä anna sitä takasin, ennenkun olet hänen kanssaan kylässä taas; muuten hän salaa panee liidullaan merkin tähän lauttaan, löytääkseen sen jälleen. Ne tekevät aina niin."

Lupasin menetellä sillä viisin ja lähin matkaan, ja Jimin piti mennä piiloon metsään, nähdessään tohtorin tulevan, ja viipyä siellä kunnes hän lähtis.

Yhdeksästoista luku.

Tohtori oli vanha herra, hyvin siivo ja hyväntahtoinen vanha herra, kun kerran sain hänet valveille. Kerroin hänelle, että minä ja veljeni mukamas eilen iltapäivällä oltiin metsästämässä eräällä saarella, ja että m'oltiin yötä muutamalla vanhalla lautalla, jonka olimme löytäneet; ja keskellä yötä mahtoi veljeni, sanoin mä, potkasta pyssyynsä unissaan, sillä se laukesi ja ampui häntä sääreen; ja me pyydettiin nyt tohtoria, sanoin mä, tulemaan sinne häntä katsomaan sanomatta siitä mitään kellekkään, sillä me aiottiin, sanoin mä, mennä kotiin illalla ja yllättää heidät tulollamme.

"Mistä te ootte?" kysyi tohtori.

"Phelpsiltä."

"Vai niin", sanoi hän. Ja vähän vaiettuaan sanoi hän taas:

"Miten se laukaus tapahtuikaan, sanoit sä?"

"Hän kai näki jotain unta, ja se laukes ja ampui häneen."

"Sepä eriskummainen uni, se", sanoi hän.

No, hän sytytti lyhtynsä ja pani vähän kauskua pieneen laukkuun, ja niin me mentiin. Mutta nähdessään kanootini, sanoi hän, että se kyllä meni mukiinsa yhdelle mukamas, mutt' oli liian pieni ja kikkerä kahdelle. Minä sanoin:

"Ooh, ei tohtorin tarvitse pelätä, se kannatti helposti meidät kaikki kolme."

"Mitkä kolme?"

"Niin, Sidin ja minun ja — ja — ja — pyssyt, piti mun sanomani."

"Hm", sanoi hän.

Mutta hän pani jalkansa kanootin laidalle ja ravisteli sitä; ja hän puisteli päätään ja sanoi, että meidän täytyi etsiä joku tukevampi vene. Mutta ne olivat kaikki lukossa ja ketjuissa; ja hän otti viimein minun kanootini ja sanoi, että minä voisin odottaa kunnes hän palajaisi tai jatkaa metsästystäni tai mennä kotiin valmistelemaan heitä varovaisesti uutiseen veljeni tapaturmasta. Mutta tähän valmistamiseen min'en tahtonut ruveta, ja sen sanoinkin hälle, ja sitten sanoin, miten hän löytäisi lautan; ja hän lähti matkaan.

Tuumiskellen siinä yhtä ja toista tuli mulle viimein väsymys, ja minä ryömin muutaman lautatapulin alle nukahtamaan vähäsen. Mutta herätessäni siitä nukahuksesta oli aurinko korkealla pääni päällä! Minä ylös kuin tuulessa ja suoraa päätä tohtorin talolle; mutta siellä he sanoivat mulle, että hänt' oli kutsuttu pois yöllä ja että hän viel' oli sillä retkellä. Voi sentään, aattelin mä, näyttäähän siltä, kuin Tomin olis kovin huonosti asiat, ja minun täytyy lähteä suoraa päätä saarelle. Ja niin mä siinä paikassa juoksuun, ja mä kiersin kulman ja olin puskea pääni suoraan eno Silaksen mahaan! Hän sanoi:

"Herranen aika, Tom! Missä sin'oot kuleksinut kaiken aikaa, poika lurjus?"

"Minä en oo ollut missään", sanoin mä, "oomme vain hakeneet tuota karkuneekeriä — minä ja Sid."

"No, mutta missäpäin ootte sitten olleet? — Tätinne on ollut aivan hirveän levoton."

"S'oli aivan turhaa, se", sanoin mä, "kyllä me aina tallella ollaan. Me seurattiin noita miehiä ja koiria, mutta ne juoksivat pois ja joutuivat meistä hukkaan; ja sitten oli kuin olis heidän äänensä kuulunut joelta, ja me otimme veneen ja seurasimme heitä, mutt' emme saavuttaneet, ja viimein laskettiin me rantaan eräälle saarelle ja mentiin nukkumaan, ja me herättiin vastikään ja soudettiin tänne, ja Sid juoksi vain postikonttoriin kysymään, olisko siellä mitään kirjeitä, ja minun piti vain kokea hankkia vähän ruokaa, ja sitten aiottiin me lähteä kotiin."

Ja me mentiin postikonttoriin hakemaan "Sidiä", mutta hän ei ollut siellä, kuten minä hyvin tiesin; ja sitten ukko otti sieltä ulos erään kirjeen, ja me odotettiin vielä hetken aikaa, mutta Sidiä ei kuulunut; ja sitten ukko sanoi "tule pois! Sid tulkoon jalkapatikassa tai veneellä, kun hän on kyllikseen lurjustanut ympäri — me lähetään hevosella." Min'en saanut häntä jättämään minua sinne odottamaan Sidiä; siit'ei mukamas olis mitään hyötyä, ja minun täytyi tulla näyttämään Sally tädille, ett'ei ollut mitään hätää mukamas.

Kun me tultiin kotiin, oli Sally täti niin sanomattomasti ilonen nähdessään minut, että hän nauroi ja itki yhtaikaa ja syleili minua ja taputteli minua, ja sitten hän tukisti minua vähäsen ja sanoi, että hän kyllä löylyttäis Sidin että tuntuis, kun se vintiö tulis kotiin.

Ja h'olit kutsuneet talon täyteen tilanomistajia ja heidän rouviaan päivällisiksi; ja herra hallikkoon sitä lörpötystä ja kaakotusta, ku siell' oli! Pahin kaikista oli vanha rouva Hotchkiss; hänen kielensä pyöri kuin myllyn ratas lakkaamatta. Hän sanoi:

"Jaa-a, rakas Sally, min'oon nuuskinu läpi koko mökin, ja minä ainaki sanon että tuo neekeri oli hullu. Minä sanoin niin sisar Domrell'ille — enkös sanonu? Sanoinpa vissistä; justiin niin oli minun sanani. Kuulkaahan: hän on totisesti hullu, sanoin mä. Kuulihan siellä kaikki, kun sen sanoin. Hän on vikapäinen, sanoin mä, näkeehän sen selvästi. Kattokaahan tuota tahkoa, sanoin mä; eihän kukaan viisas ihminen ota ja nakertele tommosta hassutusta vanhaan tahkoon, sanoin mä. Tässä murtu yhen ihmisen sydän, ja tässä eli eräs ihminen kolmekymmentäseitsemän vuotta; eikä siinä kylliks, vaan Lutvikki kuuvennentoista avioton poika, sanoin mä, ja tommosta hullutusta. Hän on ihka hullu, sanoin mä; senhän sanoin siellä heti, ja sen sanon vieläkin — tuo neekeri oli täys hullu — hullu kuin Nepokonnaeesari, sanoin mä."

"Ja katsokaa näitä tikkaita, ku tuo ihminen on punonut kokoon trasuista, katsos, sisar Hotchkiss", sanoi vanha rouva Domrell, "mitä herran nimessä hän niillä — —"

"Justiin samat sanat, ku minä äsken sanoin sisar Utterbackille, niin, kysykää hältä itseltä; siit'on tuskin kahta minuutia. Katsokaa näitä tikkaita, sanoi hän; niin, sanoin mä, katsokaa niitä, mitä herran nimessä aikoi hän niillä tehä? Joo-o, sanoi hän, hän — —"

"Mutta millä viisin saivatkaan he sinne sisään tuon tahkon? ja kuka tässä maailmassa on kaivanut tuon reiän? ja kuka — —"

"Justiin sitä samaa minäkin, veli Penrod! — ojennappa tänne tuo sylttipurki — kiitoksia — minä sanoin vastikään sisar Dunlopille: kuinka herran nimessä saivat he sinne sisään tuon tahkon? sanoin mä? Ja ilman mitään apua, nähkääs, ilman apua. Ee-i, sanoin mä, älkää luulkokkaan, ett'ei heit' ollu kukaan auttamassa; heit' on vähintäänkin ollu koko tusina auttamassa tuota neekeriä karkuun, uskokaa se, ja minä nylkisin vaikka jokikisen neekerin elävältä tässä talossa, mutta minä saisin ne viimein puhumaan totta, sanoin mä, ja — —"

"Koko tusina, sanotte! — niit'on ollut neljäkymmentä! Katsellaan vain noita veitsistä tehtyjä sahoja ja muuta; niiden tekemiseen on mennyt aikaa. Katsokaa tuota sängynjalkaa, jok'on sahattu poikki mokomilla työkaluilla — viikon työ kuudelle miehelle. Katsokaa tuota oljista tehtyä neekeriä sängyssä. Ja katsokaa — —"

"Älähän sano, veli Hightowen! S'on niinku sanoin veli Phelpsille, hälle itselleen, ja muille myös. Aatteleppas, veli Phelps, sanoin mä, tuota, aatteleppas sängynjalkaa, jok'on tolla viisin sahattu poikki, aatteleppas sitä, sanoin mä. Hän ei ole sahannut sitä poikki itse, s'on vissi se, sanoin mä — joku sahasi sen poikki, s'on minun ajatukseni, sanoin mä — —"

"Niin, totta maarian, siell'on täytynyt olla mökki täynnä neekerejä joka yö neljä viikkoa tuota kaikkea tekemässä, sisar Phelps. Katsokaa vain tuota paitaa — täpö täynnään salasia merkkejä ja neekerikirjotusta afrikalaisella verellä! Antasin paikalla kaks dollaria, jos osaisin sitä lukea. Ja kyllä mä näyttäsin noille neekeriroistoille, ku sen kirjotti, näyttäsin millaista s'on kun äiti piiskaa."

"Jaa-a, apuväkeä hänt' auttamassa, veli Marples! Sanokaahan vielä! Kyllä totta tosiaan näkisitte, että heill'on ollu apua, jos olisitte ollu tässä talossa nyt viime aikana. Herran jee, hehän ovat varastaneet mit'ikinä ovat saaneet kynsiinsä — vaikka m'ollaan vahdittu heitä alinomaa. He varastivat tuon paidan pyykkinuoralta ihan nenäni alta! ja tuo lakana sitten, josta h'ovat tehneet nuo hassut köysitikkaat, sen varastivat he jumala ties kuinka monta kertaa; ja jauhoja ja kynttilöitä ja kynttiläjalkoja ja lusikoita ja vanhan vuoteenlämmittäjän ja tuhansittain muita kapineita, joita en enää voi muistaakkaan, ja päälle päätteeksi uuden kattuunileninkini; ja minä ja Silas ja hyvät sisarenpoikani Tom ja Sid, me pidettiin vahtia yöt päivät, näkemättä heistä hiuskarvaakaan, kuulematta näpähystäkään. Ja sitten, voi hyvänen aika! luistavat he tiehensä ihan nenämme alta ja peijaavat meidät, eikä vain meitä, vaan myös noita ryöväreitä Indiaanein alueelta, ja lentävät matkaansa tuon neekerin kanssa, saamatta naarmuakaan — vaikka heill'on kintereillään kuustoista miestä ja kakskymmentäkaks koiraa! Onko semmosta koskaan kuultu tai nähty? Eihän ees aaveet olis tehneet tuota paremmin. Ja minä luulen, että n'oli aaveita — sillä, tehän tunnetta meidän koiramme, ja parempia koiria ei ole, ne ei osannu heidän jälilleen! Jos joku voi selittää sen asian, niin — enhän muuta pyydäkkään, en — —"

"Niin, kyllä s'on — —"

"No, mutt' en oo koskaan — —"

"Ja kotivarkaita vielä, onhan se — —"

"Herrai jestante varjele! Min' olisin pelästyny kuoliaaks — —"

"Pelästyny kuoliaaks! Niin, älkäähän sanoko muuta! Min' olin niin pelästynyt, että minä viimein en tohtinu maata enkä istua, sisar Ridgeway. Ja totta totisestikin aloin viimein pelätä, että he varastaisivat jonkun meistä. Se kuuluu kyllä hullulta nyt, kun on päivänaika; mutta silloin minä totta maar aattelin, että siellä nukkuvat nuo molemmat poika raukat ylhäällä yksinäisessä huoneessaan, ja jumala ties mitä voi tapahtua; ja viimein pelkäsin niin, että kapusin ylös ja lukitsin oven ulkoa. Sen totta tosin teinkin. Sillä mä aattelin että jos minä olisin poika ja nukkuisin siellä, niin — —"

Siihen hän vaikeni ja rupes vilkasemaan minuun, ikäänkuin vähän hämmästyneenä — ja minä tykkäsin ett' oli paras mennä kävelemään vähäsen.

Minä, nähkääs, aattelin itsekseni, että voisin paremmin selittää, miks'ei m'oltu huoneessamme sinä aamuna, jos menisin ulos vähän tuumiskelemaan asiaa. Ja myöhään illalla, kun kaikki vieraat olivat menneet, menin minä sisään ja kerroin hälle, että Sid ja minä oltiin pelästyneet melusta ja ampumisesta, ja, kun ovi oli lukittu, niin kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä, sanoin mä, ja me loukattiin itsemme vähäsen, ja me ei enää koskaan tekis sillä viisin, sanoin mä. Ja sitten mä kerroin hälle kaikki mit' olin kertonut Silas enolle jo ennen; ja silloin hän sanoi antavansa meille anteeksi, koska mukamas pojat on aina poikia; ja sitten hän suuteli minua ja taputteli minua päälaelle ja istui hetken aikaa mietiskellen; ja yhtäkkiä hypähti hän ylös ja sanoi:

"Mutta, herra hallikkoon, nythän on kohta yö, ja Sid ei oo vielä tullut takasin! Mihin herran nimessä poika on joutunut?"

Minä juoksin ylös ja sanoin:

"Minä juoksen kaupunkiin häntä noutamaan."

"Ee-i, siit'ei tule mitään", sanoi hän. "Sinä pysyt kotona; siin'on kylliks, kun yks on hukassa. Jos hän ei oo kotona ennen illallista, saa eno mennä häntä hakemaan."

No, hän ei tullut illalliseksi; ja niinpä heti syötyämme eno lähti.

Hän tuli takasin kello kymmenen aikaan ja näytti jokseenkin levottomalta; ei ollut nähnyt jälkiäkään Tomista. Sally täti kävi hyvin levottomaksi; mutta Silas eno lohdutteli häntä sanoen, että pojat ovat aina poikia ja että hän kyllä olis kotona ennen aamiaista aivan eheänä. Mutta täti parka sanoi yhtäkaikki aikovansa valvoa vähän aikaa ja odottaa häntä ja pitää kynttilää palamassa ikkunassa, että hän sen näkis.

Ja kun mä sitten juoksin ylös huoneeseen ja menin nukkumaan, tuli hän sinne myös kynttilä kädessä ja sovitteli täkkiä hyvin päälleni ja oli niin hyvä ja herttanen mulle, että min' oikein häpesin enkä hirvinnyt katsoa häntä kasvoihin; ja sitten hän istui sängyn laidalle ja puheli kanssani kauvan aikaa ja sanoi, mikä kelpo poika Sid mukamas oli, eikä näkynyt tahtovan heretä puhumasta hänestä; ja hän kysyi multa moneen kertaan, luulinko mukamas minä, että poika parka kenties olis haavoittunut tai hukkunut ja nyt tällä haavaa kukaties makais jossain tuskissansa tai kuolleena — ja hän kun ei voinut häntä auttaa! ja hän itki, ja kyynelet tippuivat alas täkilleni. Minä sanoin hälle, ett'ei Sidillä ollut mitään hätää ja että hän aivan varmaan olis kotona aamulla; ja silloin hän tarttui käteeni ja suuteli minua ja pyysi mun sanoa nuo sanat uudestaan, koska ne mukamas tekivät hälle niin hyvää hänen kauheassa levottomuudessaan. Ja mennessään viimein pois, katseli hän niin turkkasen lempeästi minua silmiin ja sanoi:

"Min'en pane ovea lukkoon, Tom; mutta lupaathan mulle, ett'et mene mihinkään tän'yönä? Lupaathan sen, minun tähteni?"

Kyllä jumaliste minua halutti mennä, nähdäkseni miten Tomin oli laita; mutta täti paran puhuttua tuolla viisin, en olis voinut mennä, en, vaikk' olis mulle tarjottu kuningaskuntia.

Mutta täti oli mielessäni, ja Tom oli mielessäni, niin että mä nukuin huonosti. Ja kaks kertaa sin' yönä kapusin mä alas pitkin ukonsyöttiä ja menin hänen ikkunansa alle ja kurkistin siitä sisään. Ja yhä istui hän siellä kynttilöineen ikkunassa ja katseli tielle päin, vesi silmissä; ja minä toivoin kovasti, ett'olisin voinut tehdä jotakin hänen hyväksensä, mutta min'en voinut muuta kuin vannoa, ett'en ikipäivinäni tekis mitään, josta hän tulis pahoilleen. Ja kolmannella kerralla, kun kävin siellä kurkistamassa, aamunkoitossa jo, istui hän paikallaan yhä, mutta kynttilä oli melkein palanut loppuun, ja hänen harmaa päänsä nojasi kättä vasten, ja hän oli nukkunut.

Kahdeskymmenes luku.

No, ukko hän kävi kaupungissa taas ennen aamiaista, mutt' ei saanut vihiäkään Tomista; ja aamiaispöydässä istuivat he molemmat ääneti ja tuumailivat vain, ja kovin he näyttivät murheellisilta, ja heidän kahvinsa jäähtyi, eikä he syöneet mitään. Viimein sanoi ukko:

"Annoinko mä sulle kirjeen?"

"Minkä kirjeen?"

"Sen, jonka sain postista eilen."

"Ei, et sin' antanut mulle mitään kirjettä."

"Hoo, hoo, kai sen unohdin sitten."

Hän kaiveli kaikissa taskuissaan ja meni sitten ulos ja tuli hetken päästä takasin ja antoi hälle kirjeen.

"Ooh", sanoi Sally täti, "sehän on Pietarista — sisarelta."

Minusta tuntui kuin pikkunen pasteerailu ulkona tekis mulle hyvää; mutt' en voinut liikkua paikaltani. Ennenkun Sally täti ennätti sit' avata, putos se hältä lattialle — sillä hän näki jotakin. Ja minä näin myös. S'oli Tom Sawyer, jota kannettiin matrassilla; ja tuo vanha tohtori; ja Jim Sally tädin kattuunileningissä ja kädet sidottuina selän taakse; ja joukko muita ihmisiä. Minä kätkin kirjeen ens paikkaan, mikä sattui silmiini, ja ryntäsin ulos. Sally täti viskausi Tomin ylitse, itkien surkeasti, ja huusi:

"Ooh! hän on kuollut, hän on kuollut, minä tien, että hän on kuollut!"

Ja Tom hän käänsi päätänsä vähäsen ja mumisi jotakin, joka osotti, ett'ei hän ollut oikein selvä tuosta päästään; ja silloin Sally täti kohotti käsiään ja sanoi:

"Jumalan kiitos, hän elää! Voi, kuinka olen ilonen!" Ja hän suuteli häntä ja lensi sisään laittamaan hälle sänkyä reilaan, jaellen käskyjään joka haaralle, sekä neekereille että kaikille muillekkin, niin nopeasti kuin suinkin sai kieltään liikkumaan.

Minä seurasin noita miehiä, nähdäkseni mitä he aikoivat tehdä Jimille; ja vanha tohtori ja Silas eno seurasit Tomia sisään. Miehet olit kovasti vihoissaan, ja muutamat meinasit, että Jim pitäis hirtettämän, varotukseksi kaikille muille neekereille siinä seudussa, niin että he eivät yrittäis karkaamaan, kuten Jim oli tehnyt, ja saattamaan aikaan niin paljo vaivaa ihmisille ja pelottamaan koko perhettä puoli kuolleeksi. Mutta toiset sanoivat, että se nyt ei ensinkään kävis päinsä; sill' eihän s'ollut meidän neekerimme, meinasit he, ja hänen isäntänsä saattais tulla minä päivänä hyvänsä ja vaatia meiltä korvausta hänestä. Se seikka heitä jäähdytti vähäsen, sillä niinhän s'on aina, että ihmiset, jotka kaikkein kiihkeimmästi huutavat hirttonuoraa neekeri raukalle, jok' on tehnyt vähän pahaa, eivät juur ole kiihkeimpiä hänestä maksamaan, saatuaan hänet hirtetyksi.

Aika lailla he sadattelivat Jimiä, ja aina tavan takaa antoi hälle joku joukosta korvapuustin, mutta Jim ei virkkanut yhtään halkaistua sanaa eikä ollut ollenkaan tuntevinaan minua. Sitten veivät he hänet samaan vanhaan kojuun ja pukivat hänen päälleen hänen omat vaatteensa ja kahlehtivat hänet jälleen kiinni, mutt'ei sängynjalkaan enää, vaan vahvaan rautakynteen, joka lyötiin sisään paksuun seinähirteen; ja he kahlehtivat vielä hänen kätensäkin ja hänen molemmat jalkansa ja sanoivat, ett'ei hän sais muuta kuin vettä ja leipää syötäväkseen — kunnes mukamas hänen omistajansa tulis tai hän myytäis avisioonilla, jos ei omistaja olis tullut säädetyn ajan kuluessa. Sitten he täyttivät meidän reikämme kiinni ja sanoivat, että parin tilanomistajan täytyis joka yö seisoa vahdissa kojun ympärillä, ladatut pyssyt olallaan, ja iso verikoira sidottais oveen pitämään vahtia päivällä. Ja siihen he päättivät hommansa ja olivat juur kruunaamassa päivätyötään oikein mehukkailla kiroussanoilla, kun tuo vanha tohtori tuli siihen ja kurkisti sisään ja sanoi:

"Älkää pidelkö häntä pahemmin kuin tarvitaan, sillä hän on yhtäkaikki oikein kelpo neekeri. Kun tulin sinne, mistä löysin pojan, näin heti, ett'en vois leikata ulos kuulaa ilman avutta, ja poika ei ollut siinä tilassa, ett' olisin voinut jättää hänet siihen hakeakseni apua. Ja hän kävi yhä huonommaksi vain, ja hetken päästä rupesi hän hourailemaan eikä tahtonut päästää minua likelleenkään, ja lörpötti, että jos minä mukamas piirtäisin liidulla merkkejä hänen lauttaansa, hän tappais minut, ja jumala ties mitä kaikkia hassutuksia. Minä en voinut tehdä niin mitään hänen kanssaan; ja lopulta sanoin itsekseni: 'minun täytyy sittenkin lähteä hakemaan apua jostakin'; ja samassa kuin sen sanoin, tulee tuo neekeri kämpien, en tiedä oikein mistä, ja sanoo tahtovansa auttaa; ja sitä hän tekikin, ja teki sitä kuin mies. Minä tietysti ymmärsin, että s'oli karkuneekeri, enkä tiennyt mitä hittoa mä tekisin. Mull' oli pari potilasta kaupungissa, jotka vaativat mitä tarkimpaa hoitoa, ja mun olis pitänyt lähteä niitä katsomaan, mutt' en uskaltanut, sillä silloin tää neekeri luultavasti olis juossut tiehensä ja minä olisin saanut syyn niskoilleni, eikä myöskään mikään vene sattunut kulkemaan niin läheltä ohi, ett' olisin voinut sille huutaa. Minun oli pakko jäädä siihen aina aamunkoittoon asti tänään; ja min' en koskaan ole nähnyt huolellisempaa ja hellempää sairaanhoitajaa kuin tuon neekeri raukan, ja siinähän hän vielä pojan tähden pani vapautensa vaaraan, ja päälle päätteeks oli hän silminnähtävästi kovasti väsynyt ja uupunut, ikääskuin ankarasta työstä päästyään. Minä pidin hänestä tuon tähden; semmonen neekeri on — meidän kesken, hyvät herrat — hyvästikin tuhannen dollarin arvoinen, tinkimättä. No, mulla nyt oli siinä kaikki mitä tarvitsin, ja poika tuli siinä toimeen yhtä hyvin kuin jos hän olis ollut kotonaan. Silloin kulki siitä vihdoinkin ohi muuan vene, ja neekeri oli justiin nukahtanut vähäsen, pää polviensa välissä. Minä annoin merkkejä miehille, jotka soutivat tuota venettä, ja he hiipivät hänen kimppuunsa ja sitoivat hänet äkkiarvaamatta, ennenkun hän ees tuli tolkuilleen, ja sitten meill' ei enää ollut hänestä mitään vaivaa. Ja kun poikakin nyt oli saanut hetkeksi unta, tartuttiin me airoihin ja kuletimme lautan tänne, herättämättä häntä, eikä neekeri sanonut sanaakaan koko matkalla. Se ei ole mikään huono neekeri, hyvät herrat; s'on minun ajatukseni."

Joku sanoi:

"Niin, s'on aivan oikein, tohtori."

Silloin ne muutkin vähän pehmenivät, ja min' olin oikein kiitollinen tuolle vanhalle tohtorille siitä, kun hän niin oli puhunut Jimin puolesta; ja se minua myös kovasti ilahutti, että tohtori ajatteli Jimistä mitä minäkin aina olin ajatellut; ja min' olin aina ajatellut, että hän oli valkonen sisältäpäin ja hyvin hyvä sydämmestään. Ja kaikki he jo tunnustivat, että Jim oli käyttänyt itseään varsin hyvin ja ansaitsis palkintoa. Ja tämän mukaisesti siinä nyt hyvästä sydämmestä luvattiin, ett'ei häntä enää niin pirusti sadateltais.

Sitten tulivat he ulos ja lukitsivat hänet sinne sisään. Minä toivoin, että h'olisit päästäneet hänet ainakin raskaimmista kahleista ja antaneet hälle vähän muutakin syötävää kuin vettä ja leipää, mutta sitä ei näkynyt kukaan ajattelevan, ja minä luulin paraaksi, ett'en sekaantuis asiaan, vaan laittaisin niin, että Sally täti sais kuulla mitä tohtori oli sanonut, — niin pian kuin itse pääsisin siitä kuohusta, johon olin joutunut, ja saisin selittää hälle, mistä se tuli, että minä aivan olin unohtanut ilmottaa hälle Sidin ampumisesta kertoessani miten me ajettiin karkuneekeriä takaa.

Mutt' eihän sill' ollut kiirettä. Sally täti hääri sairasvuoteen ympärillä yöt päivät, ja joka kerta kun näin Silas enon tulevan pöpisten, menin häntä piiloon.

Seuraavana aamuna kuulin mä, että Tom oli koko joukon parempi, ja he sanoivat, että Sally täti oli mennyt nukahtamaan hetkeksi. Minä heti kiireimmiten hiipimään Tomin huoneeseen, ja jos hän olis valveilla, kutoisimme me kokoon jutun, joka sietäis pesemistä, jos jokin. Mutta hän nukkui, nukkuipa vielä varsin rauhallisesti; ja hän oli kalpea, eikä tulipunainen kasvoiltaan kuin tullessansa. Minä istuin alas oottamaan. Mutta noin puolen tunnin päästä tuli Sally täti luisuen sisään, ja siinä m'oltiin! Hän käski mun olla hiljaa ja istui viereeni ja alkoi kuiskia ja sanoi, että nyt me kaikki voitais olla iloissamme, sillä kaikki oireet olivat hyvät, sanoi hän, ja "Sid" oli jo nukkunut hyvän aikaa ja ruvennut näyttämään yhä rauhallisemmalta ja lakannut hourailemasta.

Niin istuttiin me siinä vahtimassa, ja miten olikaan, rupes hän vähän liikahtamaan, ja sitten hän avas silmänsä aivan luonnollisesti ja katsahti vähän ympärilleen ja sanoi:

"Mitä? Minähän olen kotona! Mistä se tulee? Miss' on lautta?"

"Kaikki on hyvin", sanoin minä.

"No, mutta Jim?"

"Hyvin on hänenkin", vastasin, mutta vähän vitkalleen. Hän ei kuitenkaan sitä hoksannut, vaan sanoi:

"Oivallista! Silloinhan on kaikki hyvin! Ookko puhunut siitä tädille?"

Minun piti juur sanoa 'olen'; mutta Sally täti tukki väliin ja kysyi:

"Mistä sitten, Sid?"

"No, tietysti siitä, millä kurin me tehtiin ne kaikki."

"Mitkä kaikki?"

"Kaikki, kaikki", sanoi hän, "kaikki ne konstit, joilla me autoimme tuon neekerin karkaamaan - minä ja Tom."

"Mitä Herran tähden?! Autoitte neeke— Mitä sä pöpiset, laps?! —
Ooh, hyvä Jumala, hän rupee hourailemaan taas!"

"Eeei! Minä en ensinkään houraile. Minä tiedän aivan hyvin mitä puhun. Mehän autoimme hänet karkuun — minä ja Tom. Me päätimme sen tehdä, ja sen me teimmekin. Ja me teimme sen turkkasen tyylikkäästi vielä." Nyt oli hän vauhdissa, ja Sally täti ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, vaan istui siinä ääneti, tuijottaen häntä silmiin, ja antoi hänen ammentaa ulos kaikki tyyni; ja minä näin, ett'ei minunkaan kannattanut pistää siihen mitään väliin. "Jaa-a, täti, meill' on ollut aika työ — sit' on kestänyt monta viikkoa — tunnittain joka ilta, teidän mentyänne maata. Ja meidän täytyi varastaa kynttilöitä ja lakana ja paita ja sinun leninkisi ja lusikoita ja tinatalrikkeja ja pöytäveitsiä ja vuoteenlämmittäjä ja tahko ja jauhoja ja loppumaton kasa tavaraa, ja sin' et voi ees aatella mit' ankaraa työtä meill' oli tehdessämme nuo sahat ja kynät ja kirjotukset ja kaikki ne muut tarpeet, mutta hauskaa se oli! Ja sitten täytyi meidän tehdä nuo taulut ruumisarkkuineen ja muine juttuineen ja nuo nimettömät kirjeet ryöväreiltä ja jumala ties mitä kaikkia, ja me kavuttiin ylös alas pitkin ukonsyöttiä, ja me kaivoimme reiän sinne suojan alle, ja köysitikkaat teimme me myös ja lähetimme ne sinne leivottuna piirakkaan, ja lusikoita ja muita työkaluja pantiin me menemään sinun vyöliinantaskussas — —"

"No, mutta taivas nähköön!"

— — "ja me pyydystettiin rottia ja käärmeitä ja kaikenlaisia itikoita seuraksi Jimille; ja sittenhän sinä pidätit Tomia niin kauvan, kun hällä oli voita hatussaan, ett' olit läheltä pilata koko afäärimme, siks' että miehet tulivat sinne ennenkun me oltiin ennätetty pötkiä tiehemme; ja meidän täytyi juosta täyttä kynttä, ja he juoksit perästä ja ampuivat, ja minä sain osani, ja koirat eivät välittäneet meistä, ja sitten juostiin me veneellemme ja soudettiin lautalle ja oltiin kaikki turvissa, ja Jim oli vapaa mies; ja kaikki me tehtiin itse omasta päästämme — eikö s'ollut potrasti tehty, täti?"

"No, mutt' en viel' eläissäni oo sen vertaista kuullut! Vai tekö, tekö n'olitta, te pikku rosvot, ku tämän kaiken kiusan ja kauhun saatoitta aikaan ja olitta pelättää meidät kuoliaaks kaikki koko talossa! Herra hallikkoon sentään! Kun aattelen, että minä täällä ilta toisensa perästä — ooh, te senki poika viikarit, minun tekis totta maarian mieleni — jaa, ootappa vain kunnes paranet, sinä pikku junkkari, kyllä te saatte nähdä, molemmat."

Mutta Tom hän oli niin ylpeä ja ilonen, ett'ei voinut pitää suutaan, ja hänen kielensä kävi kuin harakan, ja Sally täti puolestaan tukki siihen aina jotakin väliin; ja viimein he huusivat kähisivät molemmat yhtä haavaa kuin pari kiistelevää kissaa. Täti sanoi lopuksi:

Niin no, kai nyt ootta huvitelleet kylliksenne, te kanaljat, ja jos minä vielä tapaan teidät kujeilemasta hänen kanssaan, niin — -"

"Kenen kanssa?" kysyi Tom, hyvin hämmästyneenä.

"Kenenkö kanssa? Tuon karkuneekerin tietysti. Kenenkäs sitten?"

Tom katsoi minuun hyvin vakavasti ja sanoi:

"Tom, sinähän justiin sanoit, että hänen oli hyvin? Eikö hän päässyt tiehensä?"

"Hänkö?" sanoi Sally täti; "tuo karkuneekerikö? Ee-i, hui, hai, hyvä herraseni. Kyllä n'on ottanut hänet kiinni jälleen, ja nyt hän istuu veellä ja leivällä ja lujissa kahleissa mökissään, kunnes hänen isäntänsä tulee tai me myydään hänet."

Tom nousi istumaan supisuoraksi sängyssään, ja hänen silmänsä oikein säkenöi, ja sieramet kävivät kuin kalan kidukset, ja hän huusi mulle:

"Heill' ei ole mitään oikeutta pitää häntä vangittuna. Joudu! Älä hukkaa hetkeäkään! Päästä hänet irti! Hän ei ole mikään orja. Hän on yhtä vapaa kuin kuka hyvänsä!"

"Mutta mitä meinaa lapsi?"

"Minä meinaan mitä sanon, Sally täti, ja jos ei kukaan muu mene, niin menen minä. Min' oon tuntenut hänet koko ikäni, ja niin on Tom myös. Vanha fröökynä Watson kuoli kaks kuukautta sitten, ja häntä hävetti että hän koskaan oli tuumannutkaan myydä Jimiä eteläänpäin, ja testamentissaan antoi hän hälle vapauden."

"Mutta mitä herran nimessä sinä sitten rehkit niin hirveästi saadakses häntä vapaaksi, kun hän jo oli vapaa?"

"No, on maar siinäkin kysymys mukamas! Niin, niin, tuommosia ovat naiset! Minä tietysti tein sen sentähden, että s'oli seikkailua! ja min' olisin kahlannut veressä polvia myöten voidakseni — mutta — hyvä jumala — Polly täti!"

Ja totta totisesti seisoikin siinä ovella Polly täti, niin lempeänä ja ystävällisenä kuin enkeli täynnään piirakkaa!

Ja Sally täti ryntäsi hänen päällensä ja oli suudella hältä niskat nurin ja itki kuin hupsu, ja minä katsoin paraaksi ryömiä sängyn alle, sillä minusta tuntui kuin meidän olis ollut vähän hullusti asiat. Ja hetken päästä kurkistin mä salavihkaa pikkusen ulospäin, ja siinä seisoi Tomin Polly täti ja tuijotti häneen lasisilmäinsä ylitse kuin olis tahtonut painaa hänet maan sisään. Ja sitten hän sanoi:

"Niin, kyllä s'onkin paras, kun käännät päätäs seinään päin — niin minäkin tekisin sinun sijassas, Tom."

"Voi, voi!" sanoi Sally täti; "onko hän todellakin niin muuttunut?
Tämähän ei ole Tom, s'on Sid; Tom on — Tom on — mutta missä nyt on
Tom sitten? Hän oli tässä vastikään."

"Missä on Huck Finn — sinä kai tarkotat? Luulekko että min' olisin vuosikausia kasvattanut semmosta vintiötä kuin Tomia, tuntematta häntä nähdessäni junkkarin? Sehän justiin olis kaunista. Kas niin, tule pois sängyn alta, Huck Finn!"

Minä tein niin. Mutta minusta tuntui olo vähän ilkeältä.

En koskaan ole nähnyt ihmistä, jonka pää olis ollut niin pyörällä kuin Sally tädin tällä hetkellä; pait yhtä, nimittäin eno Silasta, kun hän tuli sisään ja he kertoivat hälle kaikki. Hän tuli siitä ikääskuin vähä humalaan eikä sitten koko päivänä näkynyt tietävän mistään, ja illalla piti hän rukoushuoneessaan saarnan, joka saattoi hänet kuuluisaksi koko maassa, sillä vanhinkaan ihminen maailmassa ei olis voinut sitä ymmärtää. No, Polly täti kertoi heille kuka minä olin ja mistä olin kotosin; ja minun täytyi kertoa missä pulassa min' olin, kun rouva Phelps luuli minua Tom Sawyeriksi — hän keskeytti minut siinä sanoen: "ooh, sano sinä minua vain täti Sallyksi, rakas laps, siihenhän oon tottunut jo" — kun Sally täti luuli minua Tom Sawyeriksi, ja etten minä muuta neuvoa tiennyt kuin olla Tomina, koska varsin hyvin tiesin, ett'ei Tom sitä paheksuis, vaan päin vastoin tykkäis siitä, kun s'oli niin salaperäistä ja oikeaa seikkailua hänen tyyliinsä. Ja sitten kerroin, miten Tom oli olevinaan Sid, ja niin edespäin, kuten jo olen tässä kirjottanut.

Ja Polly täti sanoi, että s'oli aivan totta mitä Tom oli kertonut, että nimittäin fröökynä Watson oli testamentissaan antanut vapauden Jimille; ja Tom Sawyer koiruudessaan oli pannut toimeen kaikki nuo joutavat metkut ainoastaan vapauttaakseen neekerin, joka jo ennastaan oli vapaa!

No, ja sitten sanoi vielä Polly täti, että kun Sally täti kirjotti hälle, että Tom ja Sid olivat tulleet terveinä perille, hän arveli itsekseen:

"Kas niin! Semmosta siitä tuli, kun annoin hänen lähteä matkaan ilman ketään, jok' olis pitänyt häntä silmällä. Nyt täytyi minun lähteä retustamaan jokea alas toistatuhatta virstaa nähdäkseni, mitä kujeita tuo parantumaton poika vekkuli tällä kertaa harjottelis; enkä minä tietysti koskaan saanut mitään vastausta kirjeisiinikään."

"Mutt' enhän min' oo saanut mitään kirjeitä sulta", sanoi Sally täti.

"Mitä! Minähän kirjotin sulle kaks kertaa kysyäkseni, mitä Herran nimessä sinä tarkotit sillä, että Sid oli täällä."

"Soo, mutta min' en ole kirjeitäs saanut, rakas sisar."

Silloin kääntyi Polly täti ja sanoi vitkalleen ja hyvin ankarasti:

"Kuules sinä, Tom!"

"No — mitä nyt taas?" sanoi Tom, ikääskuin suutuksissaan.

"Ja sitä sinä kysyt, sinä nenäkäs poika nulikka — tänne kirjeet!"

"Mitkä kirjeet?"

"Kirjeet, sanon minä. Ja jos et heti paikalla anna niitä, niin kyllä mä — —"

"N'ovat minun kapsäkissäni — usko, jos tahdot. Ja n'on ihan samallaiset kuin silloin, kun otin ne ulos postista. Min' en oo niihin katsonut, en oo niihin koskenut. Mutta minä tiesin, että niist' olis vain harmia, ja aattelin, ett' eihän niill' ollut mitään kiirettä."

"Jaa-a, kyllä sinä tarvitset semmosen selkäsaunan, että — — Ja minä kirjotin myös että olin lähdössä tänne; luultavasti on hän — —"

"Ei, se kirje tuli eilen; en ole sitä vielä lukenut, mutta mulla on se kuitenkin."

Olisin pannut vetoa kaks dollaria, ett'ei hällä ollut sitä, mutta tykkäsimpä paraaksi pitää leukaläpeni. Ja siks en hiiskunut mitään.

Viimeinen luku.

Tultuani kahden kesken Tomin kanssa, kysyin hältä, mikä oikeastaan oli hänen tuumanaan karkauksen jälkeen — mitä m'olis tehty, jos karkaus olis käynyt niinkuin me aateltiin ja hän olis saanut vapaalle jalalle neekerin, joka jo ennastaan oli vapaa? Ja hän sanoi tuumanneensa päässään, että me, saatuamme Jimin turvaan, oltais kulettu pitkin jokea lautalla ja jouduttu kaikellaisiin seikkailuihin, kunnes viimein olis tultu joen suuhun asti. Vasta siellä olis Tom ilmottanut Jimille, että hän ilman meitäkin oli vapaa mies, ja sitten oltais me matkustettu kotiin höyrylaivassa ja eletty herroiksi, kaikki kolme; ja Tom olis maksanut Jimille ajanhukasta ja kirjottanut kotiin ennakolta ja tilannut kaikki seudun neekerit vastaanottamaan Jimiä soihtukululla ja musiikilla, ja Jim olis ollut oikeana sankarina ja me myös. Mutta minun mielestäni olit asiamme varsin hyvät nyt tämmösinäänkin.

No, Jim hän pääsi kahleistaan kuin tuulessa, ja kun Polly täti ja Silas eno ja Sally täti kuulivat, kuinka hyvä hän oli ollut Tomille ja miten hän oli auttanut tohtoria haavotetun pojan hoitamisessa, niin he hyörivät hänen ympärillään kuin mitkäkin passaajat ja pitivät häntä aivan liiankin hyvänä ja antoivat hänen syödä kaikellaisia tarpeettomia herkkuja ja jättivät hänet loikomaan ja laiskottelemaan. Ja me otettiin hänet huoneeseemme, ja sielläkös vasta pakina syntyi; ja Tom antoi Jimille neljäkymmentä dollaria siitä hyvästä, kun oli ollut niin kilttinä vankina meille, ja Jim hän tuli niin iloihinsa, ett'ei tiennyt miten olla kuten elää. Hän sanoi:

"Kattos ny, Huck, mitä mä sanoin? — mitä mä sanoin siellä Jacksonin saarella? Enkö mä sanonu, että mull' oli karvanen rinta, ja mitä se merkittee? Se merkittee, että minä vielä tuun rikkaaks maailmassa, sanoin mä. Ja eikö s'oo käyny toteen ny? hä? Jaa, jaa, vanahat merkit eivät petä, eiväppä piru vie petäkkään. Minä tiesin, että minusta vielä tulis rikas mies, kunhan saisin elää, ja ny oon mä rikas! Voi, voi sentään!"

Ja Tom hän jutteli ja jutteli myös ja esitteli viimein, että me kaikki kolme karattais täältä, jonakin yönä nyt pian, ja ostettais matkatarpeet ja lähdettäis hakemaan seikkailuja Indiaanien Alueelle, noin pariks viikoks; ja minä sanoin: "olkoon menneeks, mutta mull' ei ole mitään rahoja matkatarpeisiin enkä luule saavani kotoakaan, sillä isä ukko kai aikoja sitten on tullut takasin ja ottanut ne kaikki tyyni laamanni Thatcherilta ja juonut ne viimeiseen penniin asti."

"Älä luulekkaan", sanoi Tom; "kaikki rahas on tallella — kuus tuhatta dollaria ja siitä yli; ja isääs ei ole kuulunut pitkiin aikoihin."

Silloin sanoi Jim, hyvin vakavasti:

"Sinun isäs ei tuu koskaan takasin ennään, Huck!"

"Mistä sen tiet, Jim?"

"Yhyrentekevää, Huck — mutta hän ei tuu takasin ennää."

Minä en kuitenkaan päästänyt häntä; ja viimein hän sanoi:

"No, muistakko tuota tuppaa, ku kerran tuli ajelehtien jokkee alaspäin, ja muistakko, miten siinä makas kuolleena muuan mies, jonka minä peitin vaaterievulla; ja min' en antanu sinun kattoa häntä. Muistakko sen? No, sinä saat olla huoleti rahoistas, sillä tuo kuollu mies oli isä ukkos eikä kukkaan muu."

Tomin jalka on nyt kohta reilassa taas, ja tuota pyssynkuulaa, joka kiskottiin siitä pois, kantaa hän kellonperissä oikean kellon sijasta ja vetää sen alinomaa framille liivintaskustaan, katsoakseen mitä mukamas kello on; ja nyt ei ole mulla enään mitään kirjottamista, ja s'on turkkasen hyvä asia, se, sillä jos min' olisin tietänyt, mitä vaivaa kirjan kokoon-rapsiminen ihmiselle tuottaa, niin minä totta maarian en olis siihen hommaan ryhtynyt, ja kyllä tämä on niinhyvin ensimmäinen kuin viimeinenkin kerta, olkaa siitä huoleti. Mutta minä luulen, että minun täytyy luiskahtaa täältä Indiaanien Alueelle ennen muita, sillä Sally täti uhkaa ottaa minut "omaksi pojakseen", niinkuin se mukamas olis mahdollista, ja ruveta minua sievistämään, ja mitään semmosta minä en kestä. Olen saanut siitä kyllikseni ennen.

Loppu.

Kunnioittamalla, Huck Finn.

Viiteselitykset:

[1] Huck tarkoittaa abolitionist'ia (sanasta abolition, lakkauttaminen), jolla nimellä merkittiin neekeriorjuuden lakkauttamisen harrastajia. Suomentajan muist.

[2] Tapettu kansan-raivossa. Suomentaja.

[3] The dolphin. Huck tarkoittaa dauphin, jolla nimityksellä merkittiin Ranskan perintöprinssejä. Suoment.

[4] Parlez-vous français? = Puhutteko ranskaa? Suoment.

[5] Suomalaiselle lukijalle tulee kenties tässä erittäin huomauttaa leikillisen tekijän joteskin pistävää pippuria, joka tajuttomasti ja kieltoperäisesti tipahtelee Huck'in suusta neekeriorjuuden kannattajaan maistettavaksi ja vielä räikeämpänä ilmenee edempänä kirjassa. Huck on syntynyt ja kasvanut orjavaltioissa, vallitsevien lakien ja yleisen mielipiteen kasvattina, lakien, mielipiteen, uskonnon ja hurskaiden pappien, jotka kaikki leimasivat varkaaksi jokaista, joka auttoi rääkättyä mustaa orja parkaa karkaamaan. Rehellisen Huckin rinnassa piilee kuitenkin, syvälle kätkettynä, parempi laki, mielipide, uskonto ja pappi, mutta niitä hän uskollisena kansalaisena pitää väärinä ja taistelee kovasti niin sanoaksemme virallista "syntiänsä" vastaan. Tekijän mestarillinen kuvaus hänen "paatumuksestaan" ja jäämisestään "synnin tielle" edempänä tekstissä tekee erinomattain hauskan vaikutuksen. Suoment. muist.

[6] Washington ja ranskalainen Lafayette, Amerikan vapaussodan pääsankarit, ovat joka Amerikalaisen suussa, ja Huck pitää nähtävästi heidän nimejään yleiskäsitteinä, aivankuin joka koskea sanottaisiin Imatraksi. Suoment. muist.

[7] Bilgewater (väännös sanasta Bridgewater) = kölivesi, talkavesi, pyörrevesi.

[8] Dauphin. [ransk. = kruununperillinen]

[9] David Garrick, kuuluisa englantilainen näyttelijä, k. v. 1779. Suoment.

[10] Kujakauppala. A little onehorse town = pieni kaupunki, joss' on ainoastaan yksi hevonen; ykshevos-kaupunki. Suoment.

[11] Amerikalainen puhuu englanninkieltä omituisella tavallaan, joka äänenpainossa ja muutenkin huomattavasti eroaa Englannin puhetavasta, melkein niinkuin Suomen ruotsi Ruotsin ruotsista. Suoment. muist.

[12] "Kuningas" ajaa takaa lainasanaa "obsequies" (= hautaus-menot eli -seremoniat), mutta kompastuu kuulemaansa "orgies", jonka merkitystä hän ei oikein tunne. Orgiat = hurjat juomingit. Suoment. muist.

[13] Alkutekstissä: obseqvies. Suoment.

[14] Heinäkuun 4:s on Yhdysvaltain kansallispäivä, muistoksi Vapauden julistamisesta sinä päivänä v. 1776. Suoment.

[15] The Mayflower; sen laivan nimi, jossa "Pyhät vaeltajat", joukko sorrettuja puritaaneja Englannista, v. 1620 tulivat Pohjois-Amerikan itärannalle ja laskivat perustuksen uudelle vapaalle yhteiskunnalle. Suoment.