XXIX LUKU.
Napoli — Vihdoinkin karanteenissa — Annunziata.— Vesuviolle nousu — Kahden sentin yhteiskunta — Napolilaisten luonteen mustia puolia — Pyhän Januariuksen veri — Vesuviolle nousua jatketaan — Vieras ja ajuri — Napoli yöllä vuoren rinteeltä nähden — Vesuviolle nousua jatketaan.
Laivamme lojuu täällä Napolin satamassa — karanteenissa. Se on ollut täällä monta päivää ja viipyy vielä monta päivää tämän jälkeenkin. Me, jotka tulimme Roomasta junalla, olemme tämän onnettomuuden välttäneet. Tietysti ei kenenkään ole lupa lähteä laivaan, eikä tulla siitä maalle. Vankila se nyt on. Matkustajat luultavasti viettävät pitkät hehkuvan helteiset päivät siten, että telttakattojen alta katselevat Vesuviota ja kaunista kaupunkia — ja kiroilevat. Ajatelkaahan, kymmenen päivää tätä huvia! — Me soudamme sinne joka päivä veneellä ja pyydämme heitä tulemaan maihin. Se lohduttaa heitä. Me jäämme kymmenen askeleen päähän laivasta ja kerromme heille, kuinka mainio kaupunki tämä on ja kuinka paljon parempi ruoka täkäläisissä hotelleissa on kuin missään muualla Euroopassa; ja kuinka viileätä niissä on; ja kuinka täällä on jäähyytelöä kuin napajäätiköitä; ja kuinka sanomattoman hauskaa on ollut laukata pitkin maata ja purjehtia lahden saariin. Tämä rauhoittaa heitä.
Vesuviolle nousu.
Vesuvio-retkemme ei tule hevillä unohtumaan mielestäni — osaksi ovat siihen syynä maisemakokemukset, mutta pääasiassa kuitenkin matkan rasitukset. Pari kolme meistä oli käynyt lepäilemässä Ischian saaren tyynten ja kauniitten näköalain keskellä, kahdeksantoista mailin päässä ulkona satamassa; olimme olleet siellä pari päivää. Sanomme sitä "lepäämiseksi", mutta en nyt muista, mikä siinä oli lepäämistä, sillä palatessamme Napoliin emme olleet nukkuneet neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Olimme juuri yöpuulle asettumaisillamme varhain illalla, saadaksemme vähän takaisin menettämiämme unia, kun saimme kuulla tästä Vesuvion retkestä. Retkikuntaan piti kuulua kahdeksan henkeä, ja Napolista oli lähdettävä puolenyön aikaan. Varustimme matkalle jonkun verran eväitä, tilasimme ajoneuvoja viemään meidät Annunziataan ja kuljeskelimme sitten kaupungilla pysyäksemme kahteentoista valveilla. Matkaan lähdettiin täsmälleen, ja puolentoista tunnin kuluttua saavuttiin Annunziatan kaupunkiin. Annunziata on se vihoviimeinen paikka, mitä on auringon alla. Italian muissa kaupungeissa ihmiset makailevat alallaan rauhallisesti ja odottavat, että kysytte heiltä jotain, taikka teette jonkun julkisen teon, josta voi vaatia maksua — mutta Annunziatassa he ovat tämänkin hienotunteisuuden rippeen menettäneet. He ottavat tuolista naisen saalin ja antavat sen takaisin ja vaativat siitä lantin. Avaavat vaunujen oven ja vaativat maksun — sulkevat sen, kun olette ulos päässyt, ja vaativat maksun. Auttavat teitä ottamaan esiin vaateharjan — kaksi senttiä. Harjaavat vaatteenne ja pölyyttävät ne pahemmiksi kuin ne olivatkaan — kaksi senttiä. Hymyilevät teille — kaksi senttiä. Kumartavat, mielistelevästi irvistäen, hattu kädessä — kaksi senttiä. He kysymättä antavat kaikki tiedot, esimerkiksi että muulit tulevat paikalla — kaksi senttiä — lämmin päivä, hyvä herra — kaksi senttiä — neljä tuntia tarvitsette vuorelle päästäksenne — kaksi senttiä. Ja tähän suuntaan sitä jatkuu. He ahdistavat teitä — vaivaavat teitä, hyörivät ympärillänne ja hikoilevat ja haisevat pahalta. Ei ole niin alentavaa tointa, etteivätkö he sitä tekisi rahasta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta omain havaintojeni perustuksella tutustua ylempiin luokkiin, mutta sen mukaan mitä olen niistä kuullut, olen päätellyt, että jos heiltä puuttuukin yksi tai pari hirtehisten huonoista piirteistä, korvaavat he ne yhdellä tai parilla toisella, jotka ovat vielä huonommat. Kuinka nämä ihmiset kerjäävät! — vaikka monikin heistä on hyvin puettu.
Minä sanoin, etten omain havaintojeni perustuksella tiennyt mitään ylemmistä luokista. En sattunut muistamaan. Se mitä näin heidän urhoollisimpain ja kauniimpain tekevän eilisiltana, oli semmoista, että lauhkeammissa maissa halvimmatkin sitä punastuisivat. Heitä oli kokoontunut sadoittain ja tuhansittainkin San Carlon suureen teatteriin — mitä tekemään? Mitäkö? Ilveilemään vanhan naisen kustannuksella — nauramaan, viheltämään, pilkkaamaan vanhaa näyttelijätärtä, jota he ovat aikanaan jumaloineet, mutta jonka kauneus nyt on lakastunut ja jonka ääni on entisen sointunsa menettänyt. Jokainen puhui siitä, mikä harvinainen urheilu odotti. Sanoivat teatterin täyttyvän reunojaan myöden Frezzolinia kuulemaan. Sanottiin, ettei hänen laulunsa enää ollut täysipätöistä, mutta että ihmiset ainakin tahtoivat nähdä hänet. Ja niinpä lähdimme mekin. Ja joka kerta kuin tämä nainen lauloi, he sihittivät ja nauroivat — koko suurenmoinen huone — ja heti kun hän poistui näyttämöltä, he taas kättentaputuksilla kutsuivat hänet esiin. Kerran tai pari hänet vaadittiin toistamaan viisi tai kuusi kertaa yhteen mittaan ja vastaanotettiin sihinällä esiintyessään ja laskettiin sihinällä ja naurulla menemään, kun oli lopettanut — sitten paikalla vaadittiin toistamaan ja joutumaan uudelleen samain solvausten alaiseksi! Ja kuinka jalosyntyiset nauttivat siitä! Valkohansikkaiset herrat ja naiset nauroivat, niin että kyynelet juoksivat, ja paukuttivat käsiään aivan haltioissaan joka kerta, kun tuo onneton vanha vaimo nöyränä astui esiin kuudennen kerran kärsivällisenä ja valittamatta — vastaanottamaan sihinän myrskyn! Se oli verrattoman julmaa menoa — riettainta ja tunnottominta, mitä ajatella saattaa. Laulajatar olisi kerrassaan voittanut puolelleen amerikkalaiset hampuusitkin urhealla, vääjäämättömällä tyyneydellään (sillä hän toisti ja toisti jos kuinka moneen kertaan ja nauroi ja kumarteli herttaisesti ja lauloi niin hyvin kuin suinkin taisi ja poistui kumarrellen keskellä ilkkunaa ja sihinää, menettämättä malttiaan tai ryhtiään). Ja varmaan missä muussa maassa tahansa kuin Italiassa hänen sukupuolensa ja avuttomuutensa olisi runsaasti riittänyt häntä suojelemaan — hän ei olisi muuta suojelusta kaivannut. Ajatelkaahan, mikä paljous pieniä sieluja eilen illalla tungokseen saakka täytti tuon teatterin. Jos johtaja olisi voinut teatterinsa täyttää vain napolilaisilla sieluilla, ilman niihin kuuluvia ruumiita, olisi hänen täytynyt saada kokoon ainakin yhdeksänkymmentä miljoonaa dollaria. Mitä luonteenpiirteitä täytyykään olla miehellä, kun ne saavat hänet tarjoamaan kolmelletuhannelle heittiölle tilaisuuden sihistä, ilkkua ja nauraa vanhalle ystävättömälle naiselle ja häpeällisesti nöyryyttää häntä? Hänellä täytyy olla kaikki halpamaiset piirteet mitä yleensä on. Havaintoni minulle vakuuttavat (en mielelläni vakuuta yli omain henkilöllisten havaintojeni), että Napolin ylemmillä luokilla on nuo luonteenpiirteet. Muutoin voivat olla sangen hyvää väkeä. Mene tiedä.
Vesuviolle nousua jatketaan.
Tässä Napolin kaupungissa uskotaan yhteen kaikkein kehnoimmista uskonnollisista petoksista, mitä Italiassa voi tavata — Pyhän Januariuksen veren ihmeelliseen nesteeksi muuttumiseen. Kahdesti vuodessa papit kokoavat kaiken kansan katedraaliin ja ottavat ulos tämän maksoittunutta verta sisältävän pullon ja antavat rahvaan nähdä, kuinka se hitaasti sulaa ja liukenee nesteeksi — ja kahdeksan päivää tätä kehnoa narripeliä jatketaan antamalla veren joka päivä uudelleen liueta, ja samalla papit kulkevat rahvaan kesken ja kokoavat maksuksi rahaa. Ensimmäisenä päivänä veri sulaa neljässäkymmenessä seitsemässä minuutissa — kirkko on silloin täysi ja kolehdin kerääjät tarvitsevat aikaa ennättääkseen kerätä rahat. Seuraavina päivinä se päivä päivältä sulaa aina vähän sukkelammin, sitä mukaa kuin "huoneetkin" vähenevät, kunnes se kahdeksantena päivänä, jolloin saapuvilla on vain muutama kymmenkunta, sulaa neljässä minuutissa.
Ja täällä oli myös tapana panna toimeen suuri juhlakulkue, johon otti osaa pappeja, kansalaisia, sotamiehiä, merimiehiä ja kaupunginhallituksen korkeimpia virkamiehiä, keritsemään hiukset tekemällä tehdyn madonnan päästä — täytetyn ja maalatun kuvan, joka oli kuin muotikauppiaitten nukke — sillä tämän nuken hiukset kasvoivat uudestaan ihmeen kautta aina kahdentoista kuukauden kuluttua. Vielä neljä tai viisi vuotta takaperin tätä keritsemisjuhlaa juhlittiin. Se tuotti suuria tuloja sille kirkolle, joka tämän merkillisen kuvan omisti, ja tuo julkinen tukan keritseminen toimitettiin aina mitä suurimmalla loistolla ja juhlallisimmilla menoilla — kuta juhlallisemmin, sitä parempi, sillä kuta suurempi oli komeus, sitä enemmän kokoontui väkeä ja sitä runsaammin meno tuotti rahaa — mutta viimein koitti se päivä, että Napolissakin paavi ja hänen palvelijansa menettivät suosionsa ja kaupungin hallitus lakkautti tämän vuotuisen keritsemisjuhlan.
Tässä meillä on kaksi kuvaavaa piirrettä näistä napolilaisista — kaksi tyhmintä petosta, mitä ajatella saattaa, mutta joita siitä huolimatta toinen puoli kansasta hartaasti ja uskollisesti uskoi ja toinenkin puoli joko uskoi taikka sitä vaieten suvaitsi, tukien siten tätä petosta. Minä puolestani mielelläni uskon, että koko väestö uskoi näihin surkeihin, halpoihin ihmeihin — ihmiset, jotka vaativat kaksi senttiä joka kerran kuin teille kumartavat ja julkisesti pitävät naista pilkkanaan, semmoiset ihmiset luullakseni siihen kykenevät.
Vesuviolle nousua jatketaan.
Nämä napolilaiset pyytävät aina neljä kertaa enemmän hintaa, kuin mihin he aikovat tyytyä, mutta jos annatte heille sen, mitä he ensiksi pyysivät, häpeävät he, kun pyysivät niin vähän, ja pyytävät paikalla enemmän. Kun rahaa on maksettava ja vastaanotettava, väitellään siitä aina rajusti ja huhdotaan käsillä ja liikkeillä. Mahdotonta ostaa ja maksaa kahden sentin arvosta simpukankuoria ilman toraa ja ikävyyksiä. Yksi ajurinmatka kahden hevosen vetämissä vaunuissa maksaa frangin — se on halpaa — mutta ajuri pyytää aina enemmän, milloin milläkin tekosyyllä, ja jos hän saa, pyytää hän uudelleen. Sanotaan erään ulkomaalaisen kerran ajaneen yhdellä hevosella erään matkan, jolta taksa oli puoli frangia. Hän antoi ajurille kokeeksi viisi frangia. Tämä pyysi lisää, ja sai vielä yhden frangin. Vielä sittenkin hän pyysi lisää ja sai frangin — pyysi lisää, mutta nyt tuli kieltoa Hän kiivastui — ja toisen yhä kieltäessä alkoi pitää pahaa ääntä. Ulkomaalainen sanoi: "No hyvä, antakaa minulle takaisin ne seitsemän frangia, niin katson, mitä voin tehdä" — ja saatuaan ne hän antoi ajurille puoli frangia, ja tämä paikalla pyysi kaksi senttiä juomarahoja. Voidaan ehkä luulla minua ennakkoluuloiseksi. Ehkäpä olenkin. Häpeäisin itseäni, ellen olisi.
Vesuviolle nousua jatketaan.
No niin, kuten minun piti sanoa, saimme muulimme ja hevosemme tingittyämme tunnin, puolentoista Annunziatan asukkaitten kanssa, ja lähdimme unisina nousemaan vuorta, joka muulin hännässä heittiö, joka oli muulia muka hoputtamassa, vaikka hän todellisuudessa pitikin kiinni ja antoikin elukan kiskoa itseään ylös. Alussa edistyi matkani hitaasti, mutta sitten minua alkoi kaduttaa tuo kauppa … pitikö minun maksaa heitukalleni viisi frangia siitä hyvästä että hän kiskoi muuliani hännästä taapäin ja esti sitä mäkeä nousemasta? Annoin hänelle lähtöpassit. Matka alkoi nyt sujua sukkelammin.
Eräältä korkealta kohdalta näimme vuoren rinteeltä Napolin suurenmoisena kuvana edessämme. Emme tietenkään nähneet mitään muuta kuin kaasulamput — kaksi kolmannesta ympyrän kehästä suuren lahden ympärillä — timanttisen kaulakoristeen, joka kaukaisesta etäisyydestä kimalsi läpi pimeyden — ei yhtä säteilevänä kuin tähdet päämme päällä, mutta vienompana, sävyrikkaampana, kauniimpana — ja kautta koko suuren kaupungin kiiteli valoja ristiin rastiin, muodostaen jos miten monta kimaltelevaa viivaa ja käyrää. Ja kaupungin takana, kautta tasaisen campagnan, penikulmia laajalta ympäriinsä, oli siroteltuna valorivejä, ympyröitä ja rypäleitä, jotka kaikki kiilsivät kuin jalokivet ja ilmaisivat kymmenet unta ottavat kylät. Juuri tähän aikaan se heittiö, joka riippui edelläni kulkevan hevosen hännästä ja hevosta kohtaan harjoitti kaikenlaista tarpeetonta julmuutta, sai semmoisen potkun, että hän lensi noin neljäntoista sylen päähän, ja tämä seikka yhdessä etäisyyden satumaisten valojen kanssa herätti minussa autuaallista iloa ja minä olin hyvilläni, että olin lähtenyt Vesuviolle.
Vesuviolle nousua jatketaan.
Tästä aiheesta tulee oiva luku ja huomenna tai ylihuomenna minä sen kirjoitan.