XXVIII LUKU.
Maalauksellista hirmua — Tuomas veljen legenda — Suru tieteellisesti esitettynä — Kuolleiden juhlaseura — Vatikaanin suuret mestarit — Paavi taiteen suojelijana — Korkeita hintoja vanhoista mestareista — Raamatun korjaus — Rooman pyhimysten arvojärjestys — Heille osoitetun kunnioituksen järjestys — Lähestymme Napolia.
Pyhän inkvisition verinäytelmistä, Colosseumin teurastuksista ja Katakombian kammottavista haudoista tuntuu sangen luontevalta siirtyä kapusiiniluostarin maalauksellisiin kauhuihin. Pysähdyimme hetkeksi kirkossa olevaan pieneen kappeliin ihailemaan taulua, joka kuvaa Pyhän Mikaelin voittoa saatanasta — taulua, joka on niin kaunis, että minun täytyy uskoa senkin kuuluvan tuohon halveksittuun "renessanssiin", vaikka taisivathan ne mainita, että se oli jonkun vanhan mestarin maalaama — ja sitten astuimme alla olevaan laajaan holvistoon.
Täällä sitten oli näkö herkille hermoille! Ilmeisestikin olivat vanhat mestarit olleet täällä työssä. Huoneessa oli kuusi osastoa ja joka osasto oli omaan erikoiseen malliinsa koristettu — ja kaikki nämä koristukset olivat ihmisluista muodostetut! Oli komeita kaaria, jotka olivat kauttaaltaan reisiluista rakennetut, oli peloittavia pyramideja, jotka olivat kokonaan irvistävistä pääkalloista rakennetut, oli monenlaisia omituisia rakennustaiteellisia sommitelmia, joihin rakennusaineiksi oli käytetty sääriluita ja kyynärluita. Seinillä oli taidokkaita freskoja, joiden kiemurtelevat köynnökset olivat tehdyt solmuihin taivutetuista ihmisen selkärangoista, joiden hienot karhit olivat suonista ja lihaksista, kukat lumpion luista ja varpaan kynsistä. Jokainen ihmisruumiin pysyvä osa oli edustettuna näissä monimutkaisissa sommitelmissa (luultavasti Michelangelon käsialaa), ja nämä taideteokset olivat sangen huolellisesti viimeistellyt ja yksityisseikoille omistettu tarkkuus osoitti taiteilijan sekä työtään rakastaneen että olleen taitavan ja kouluutetun. Kysyin meitä saattavalta hyväluontoiselta munkilta, ken oli tämän tehnyt? Ja hän vastasi: "Me olemme tämän tehneet" — tarkoittaen itseään ja yläkertaan jääneitä veljiään. Saatoin huomata, että vanha munkki oli hyvin ylpeä tästä kummasta näyttelystä. Saimme hänet puheliaalle tuulelle osoittamalla mielenkiintoa, jota emme koskaan oppaille osoittaneet.
"Keitä nämä ihmiset ovat olleet?"
"Meitä — jotka asumme tuolla ylhäällä — Kapusiinien munkkikunnan jäseniä — veljiäni."
"Kuinka monta elämästä eronnutta munkkia on tarvittu näiden kuuden kammion koristamiseen?"
"Tässä on neljäntuhannen luut."
"Tarvittiin varmaankin paljon aikaa niiden kokoamiseen?"
"Monta, monta vuosisataa."
"Niiden eri osat ovat kauttaaltaan erotetut — kalloja yhdessä huoneessa, sääriluita toisessa, kylkiluita kolmannessa — täällä tulisi varmaan kova kiire vähäksi aikaa, jos tuomiopasuuna soisi. Jotkut veljistä voisivat sekamelskassa saada väärän jalan tai väärän kallon ja lähteä matkaan ontuen tai katsellen maailmaa silmillä, jotka ovat kauempana toisistaan tai lähempänä toisiaan kuin alkuaan. Luultavasti ette tunne näistä erikseen ainoatakaan?"
"Kyllä, tunnen heistä montakin."
Hän kosketti sormellaan erästä kalloa. "Tämä oli veli Anselmo — kuoli kolmesataa vuotta takaperin — hyvä mies."
Hän kosketti toista. "Tämä oli veli Aleksanteri - ollut vainajana kaksisataakahdeksankymmentä vuotta. Tämä oli veli Carlo — kuoli samaan aikaan."
Sitten hän otti erään kallon ja piti sitä kädessään ja katseli sitä miettiväisenä, samaan tapaan kuin haudankaivaja Yorickista puhuessaan.
"Tämä", hän sanoi, "oli veli Tuomas. Hän oli nuori prinssi, kuului ylpeään sukuun, jonka juuret olivat hamassa vanhan Rooman ajassa, ulottuen pari tuhatta vuotta taapäin. Hän rakasti halvempaan säätyyn kuuluvaa. Suku siitä vainosi häntä ja vainosi neitoakin. He ajoivat neidon pois Roomasta; hän meni perässä, etsi kadonnutta läheltä ja kaukaa, eikä löytänyt. Hän palasi takaisin ja uhrasi murtuneen sydämensä alttarillemme ja väsyneen henkensä Jumalan palvelukseen. Mutta nähkääs, miehen isä pian sen jälkeen kuoli ja äiti niinikään. Neitonen palasi iloiten takaisin. Kaikkialta hän etsi sitä nuorukaista, jonka silmät olivat hellästi katsoneet hänen silmiinsä tästä kurjasta pääkallosta, mutta ei löytänyt häntä. Lopulta hän näki nuorukaisen kadulla — puettuna tähän meidän karkeaan pukuumme. Nuorukainen tunsi immen. Se oli liian myöhään. Hän kaatui siihen missä seisoi. Ihmiset nostivat hänet ylös ja toivat tänne. Hän ei sen koommin milloinkaan puhunut. Ennen viikon päättymistä hän kuoli. Näette hänen hiustensa värin — hieman haalistuneena — tästä ohuesta tupsusta, joka vielä on ohimoissa kiinni. Tämä" (ottaen käteensä reisiluun) "on hänen. Siinä koristuksessa, joka on päänne päällä, näkyy suonia, jotka olivat hänen käsiniveliään sataviisikymmentä vuotta sitten."
Tämä koruton tapa kuvata liikuttavaa sydämen tarinaa panemalla eteemme rakastajan maallisia jäännöksiä sieltä täältä ja nimittelemällä ne tuntui niin nurinkuriselta ja kaamealta, että harvoin olen samanlaista kokenut. Tuskin tiesin, pitikö minun hymyillä, vaiko kauhistua. Ruumiissamme on hermoja ja lihaksia, joiden tehtävien ja toimintatapojen selostaminen kylmillä fysiologisilla nimityksillä ja haavurin teknillisillä sanoilla tuntuu kuin pyhyyden loukkaamiselta, ja jotain tämäntapaista munkin puhe minussa vaikutti. Kuvitelkaa, että haavalääkäri nipistimillään nostaa näkyviin suonia, lihaksia ja muita senkaltaisia ruumiin monimutkaisesta koneistosta ja huomauttaa: "Nyt tämä pieni hermo värisee — värinä kulkee tähän lihakseen — tästä se kulkee tähän säieaineeseen; tässä sen aineosat veren kemiallisen vaikutuksen johdosta hajaantuvat — osa menee sydämeen ja sykäyttää sitä sillä, mitä yleistajuisella sanalla sanotaan tunteeksi, osa kulkee tätä hermoa pitkin aivoihin ja vie sinne hälyyttävän luontoisia tietoja — kolmas osa luistaa tätä tiehyettä pitkin ja koskettaa jousta, joka hallitsee silmän takana olevia nestesäiliöitä. Tämän yksinkertaisen ja kauniin toiminnan kautta asianomainen saa tietää, että hänen äitinsä on kuollut, ja itkee." Hirveää!
Kysyin munkilta, aikoivatko kaikki päällä asuvat munkit kuoltuaan päästä tähän paikkaan. Hän vastasi rauhallisesti:
"Meidän täytyy kaikkien lopulta tulla tänne."
Kas vaan, mihin sitä voi tottua. Se aate, että hänet jonain päivänä hajoitetaan kappaleiksi kuin joku kone tai kello, taikka talo, joka on menettänyt omistajansa, ja kootaan uudelleen holvikaariksi ja pyramideiksi ja kamaliksi freskoiksi, ei vähintäkään huolestuttanut tätä munkkia. Minusta päinvastoin tuntui siltä kuin olisi hän itsetyytyväisellä turhamaisuudella ajatellut, että hänen oma kallonsa näyttäisi hyvältä keon ylimpänä ja hänen omat kylkiluunsa lisäisivät freskoihin viehätyksen, joka niiltä nyt puuttui.
Siellä täällä makasi koristeellisissa alkooveissa luuvuoteilla kuolleita ja kuivuneita munkkeja, hinterät vartalot käärittyinä mustiin kaapuihin, joihin tavallisesti papit pukeutuvat. Tutkimme erästä tarkemminkin. Nahistuneet kädet olivat rinnan päällä ristissä; kallossa oli kiinni kaksi sameata hiustukkoa; iho oli ruskea ja kuopalle painunut; poskipäillä se oli kireällä, niin että ne terävinä pistivät esiin; syvällä kuopissaan olivat tuikeat kuolleet silmät; sieraimet olivat tuskallisen silmäänpistävät, nenän pää kun oli kadonnut; huulet olivat keltaisista hampaista käpertyneet pois; ja vierivien vuosien takaa, niiden kivettämänä, tervehti meitä vuosisataa vanha nauru!
Se oli hyvätuulisin ja samalla hirvittävin nauru, mitä ajatella saattaa. Varmaankin, niin ajattelin, oli se mitä erinomaisin sukkeluus, jonka tämä veteraani lausui viimeisen kerran hengähtäessään, kun hän sitä nauraa vielä tänäpäivänä.
Päätäni pyörryttää, kun ajattelen Vatikaania — sen kuvapatsaitten, maalauksien ja kaikenlaisten ja kaiken ikäisten muitten ihmeitten rannattomuutta. "Vanhoja mestareita" (etenkin kuvanveistäjiä) oikein vilisee siellä. En voi kirjoittaa Vatikaanista. Luullakseni en koskaan ole selvään muistava siitä mitä siellä näin muuta kuin muumiot ja Rafaelin "Kristuksen kirkastuksen" ja muutamia muita seikkoja, joita on tarpeeton nyt mainita. "Kristuksen kirkastuksen" muistan osaksi siitä syystä, että se oli asetettu melkein yksinään omaan huoneeseensa ja osaksi koska kaikki tunnustavat sen maailman ensimmäiseksi öljymaalaukseksi ja osaksi siitä, että se oli kaunis. Värit ovat tuoreet ja mehevät, "ilme" on oiva, niin sanotaan, "tunne" vilkas, "sävy" hyvä, "syvyys" syvä ja leveys noin neljä ja puoli jalkaa minun arvioni mukaan. Se on taulu, joka virittää mielenkiintoa; sen kauneus on lumoava. Se oli kyllin kaunis ollakseen vaikka "renessanssia". Huomautus, jonka lausuin joku aika takaperin, johtaa erääseen ajatukseen — ja toivoon. Eikö ole mahdollista, että syy, miksi tässä taulussa näen niin paljon viehättävää, on sen yksinäisyys, se että se on eristetty galleriain hurjasta kaaoksesta? Jos joitakuita muitakin eristettäisiin itsekseen, niin eivätkö nekin olisi kauniita? Jos tämä asetettaisiin keskelle sitä taulujen erämaata, jonka Rooman gallerioissa tapaamme, niin näyttäisikö se minusta yhtä kauniilta? Jos tähän saakka olisin joka palatsissa nähnyt vain yhden "vanhan mestarin", enkä eekerikaupalla seiniä ja kattoja aivan paperoituina niillä, niin eiköpähän minulla olisi vanhoista mestareista sivistyneempi käsitys kuin tämä nykyiseni? Melkeinpä luulen. Kun olin koulupoika ja minun piti ostaa uusi puukko, en voinut muodostaa itselleni mielipidettä siitä, mikä näytelaatikossa olevista oli sievin, eivätkä ne mielestäni ainoakaan olleet erikoisen sieviä. Tein senvuoksi vaalini raskaalla sydämellä. Mutta kun katselin ostostani kotona, jossa ei ollut muita kiiltäviä teriä sen kanssa kilpailemassa, niin aivan hämmästyin sen kauneutta. Aivan tähän päivään saakka ovat uudet hattuni aina näyttäneet kauniimmilta puodista päästyään kuin puodissa muitten uusien hattujen seurassa. Minulle alkaa nyt hämärtää, että se, mitä kokoelmissa olen pitänyt yleisenä rumuutena, ehkä oikeastaan onkin yleistä kauneutta. Minä toivon vilpittömästi, että se olisi sitä muille, mutta minulle se ei ainakaan sitä ole. Ehkä oli syynä siihen, että tapani oli niin mielelläni käydä New Yorkin taideakatemiassa, se, ettei siellä ollut kuin muutamia satoja maalauksia, minkä vuoksi niihin kaikkiin tutustuminen ei käynyt yli voimaini. Akatemia oli kai kuin papuruoka ja läski neljänkymmenen mailin erämaassa, eurooppalainen galleria taas juhla-ateria, johon kuuluu kolmetoista ruokalajia. Yhdestä ruokalajista ei jää pienintäkään näkyväistä merkkiä, mutta kolmetoista ruokalajia karkoittaa pois ruokahalun tuottamatta mitään tyydytystä.
On kuitenkin yksi asia, josta olen aivan varma. Kaikista Michelangeloista, Rafaeleista, Guidoista ja muista vanhoista mestareista huolimatta Rooman suurenmoinen historia on jäänyt maalaamatta! Neitsyitä kyllä ja paaveja ja pyhiä variksenpelättimiä maalattiin niin paljon, että niillä melkein olisi voinut kansoittaa paratiisin, mutta muuta he eivät maalanneetkaan. "Nero soittaa Rooman palaessa", Caesarin murha, taikka semmoinen järkyttävä kohtaus, kun satatuhatta ihmistä Colosseumissa hurmauksen kiihkossa kumartui eteenpäin nähdäkseen kahden taitavan gladiaattorin kolhivan toisiaan murhamielellä, tiikerin hyppäävän polvistuvan marttyyrin kimppuun — näitä ja tuhansia muita aiheita, joista luemme elävällä mielenkiinnolla, täytyy meidän tyytyä etsimään vain kirjoista — emme vanhain mestarien jättämästä romusta — mestarien, joita ei enää ole olemassa, kuten mielihyvällä muistan.
He maalasivat ja veistivät marmoriin vain yhtä historiallista kohtausta (joka on jossain määrin kuulu), yhtä ainoata. No mikähän se sitten oli ja minkä vuoksi he erikoisesti sen valitsivat? Se oli "Sabiinitarten ryöstö" ja rintain ja säärien vuoksi he sen valitsivat. Minun täytyy punastua heidän tähtensä.
Minä kuitenkin katselen mielelläni kuvapatsaita ja katselen mielelläni taulujakin — yksinpä pyhässä haltioitumisessa taivasta kohti katselevia munkkejakin ja munkkeja, jotka mietiskelyssä katsovat alaspäin, ja munkkeja, jotka nuuskivat, mistä saisivat jotain syödäkseen — ja sen vuoksi minä heitän mielestäni kaiken kaunan ja kiitän paavillista hallitusta siitä, että se niin kateellisesti vaalii näitä esineitä ja niin uutteraan niitä kokoo; ja että se sallii minun, muukalaisen, joka en edes ole aivan ystävällinen, liikkua niiden kesken mielin määrin ja häiritsemättä, ottamatta minulta mitään maksua, vaatien ainoastaan sen, että käyttäydyn niin hyvin kuin minun tulee käyttäytyä kenen toisen talossa tahansa. Kiitän Pyhää isää oikein sydämellisesti ja toivotan hänelle pitkää ikää ja yllinkyllin onnea.
Paavit ovat kauan olleet taiteen suojelijoita ja säilyttäjiä aivan samalla tavalla kuin uusi käytännöllinen tasavaltamme on tekniikan edistyksen ja menestyksen suojelija. Heidän Vatikaaniinsa on koottu säilöön kaikki, mitä taiteen alalla on omituista ja kaunista, meidän patenttivirastomme säilyttää kaikki, mitä mekaniikan alalla on kummaa ja hyödyllistä. Kun joku keksii uuden mallisen riimun tai uuden entistä etevämmän sähkölennätysmenetelmän, antaa hallituksemme hänelle patentin, joka on suuren omaisuuden arvoinen; kun taas joku Campagnalla kaivaa maasta vanhan kuvapatsaan, antaa paavi hänelle suuren omaisuuden verran kultakolikolta. Voimme johonkin määrään arvata ihmisen luonteen siitä, minkälainen nenä hänellä on naamassaan. Vatikaani ja patenttivirasto ovat hallinnollisia neniä ja niissä on koko lailla luonnetta.
Opas näytti meille Vatikaanissa valtavaa Jupiterin patsasta, jonka hän sanoi näyttävän näin vahingoittuneelta ja kuluneelta — niin kulkuripoikain jumalalta — siitä syystä, että se aivan hiljakkoin oli kaivettu esiin Campagnan mullasta. Hän kysyi, paljonko arvoiseksi tämän Jupiterin otaksuimme? Minä vastasin, oikopäätä kuin älymies ainakin, että sen arvo oli noin neljä dollaria — ehkä puoliviidettä. "Satatuhatta dollaria!" sanoi Ferguson. Ferguson lisäksi sanoi, ettei paavi salli viedä tämänkaltaisia muinaistuotteita alueeltaan pois. Hän asettaa komissionin tutkimaan tämänkaltaisia löytöjä ja antamaan lausuntonsa niiden arvosta. Paavi sitten maksaa löytäjälle puolet arvioidusta määrästä ja ottaa kuvapatsaan. Hän sanoi, että tämä Jupiter oli löydetty vainiosta, jonka joku vast'ikään oli ostanut kolmellakymmenellä dollarilla, ja oli ensimmäinen sato uudelle viljelijälle siis ollut sangen tyydyttävä. En tiedä, puhuuko Ferguson aina totta vai eikö, mutta otaksun hänen puhuvan. Tiedän, että kaikille vanhain mestarien maalaamille tauluille on pantu suunnaton vientitulli, jottei niitä yksityisistä kokoelmista myytäisi. Olen myös tullut vakuutetuksi siitä, ettei oikeita vanhain mestarien tauluja ole Amerikassa juuri nimeksikään, koska halvimmistakin ja vähäpätöisimmistä vaaditaan hyvänlaisen maatalon hinta. Aioin vähin itsekin ostaa erään pienen vähäpätöisyyden, Rafaelin käsialaa, mutta hinta oli kahdeksankymmentätuhatta dollaria, vientitullin kanssa se olisi noussut joukon toisellesadalletuhannelle, jonka vuoksi vain tutkiskelin sitä vähän aikaa ja sitten päätin, etten huolikaan.
Tekee mieleni tässä mainita näkemäni kirjoitus, ennenkuin unhotan sen:
"'Kunnia Jumalalle korkeudessa, rauha maassa ihmisille, joilla on hyvä tahto!' Se ei ehkä ole hyvää Jumalan sanaa, mutta se on väärentämätöntä katolilaisuutta ja ihmisluontoa." [Verratessani tätä rovasti Alfordin Uuden Testamentin käännökseen huomaan kuitenkin nöyryytettynä, että se on hyvää Jumalan sanaa. No niin, ehkä olen tietämätön, mutta paha en ole. — M. T.]
Tämä on kultakirjaimilla kirjoitettu erään mosaiikkiryhmän ympäri, joka on "Scala santan" sivulla Pyhän Johanneksen Lateraanikirkossa; tämä taas on maailman kaikkien katolisten kirkkojen äiti ja valtiatar. Ryhmä esittää Vapahtajaa, Pyhää Pietaria, paavi Leoa, Pyhää Silvesteriä, Constantinusta ja Kaarle Suurta. Pietari antaa palliumin paaville ja lipun Kaarle Suurelle. Vapahtaja antaa avaimet Pyhälle Silvesterille ja lipun Constantinukselle. Vapahtajaan ei kohdistu rukouksia — hänen tärkeytensä ei yleensä näytä Roomassa olevan suuri; vaan alla olevassa kirjoituksessa seisoo: "Siunattu Pietari, anna paavi Leolle ikää ja Kaarle kuninkaalle voitto." Siinä ei sanota: "Välitä meidän puolestamme Vapahtajan kautta tämä pyyntö Isälle", vaan suoraan sanotaan "Siunattu Pietari, anna se meille."
Kaikessa vakavuudessa — tahtomatta olla pilkallinen — tahtomatta olla epähurskas ja varsinkin tahtomatta olla pyhyyttä häväisevä — voin siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, pyhäin henkilöiden arvojärjestykseen nähden Roomassa tehdä seuraavat johtopäätökset:
Ensimmäinen on "Jumalan äiti", toisella nimellä Neitsyt Maaria.
Toinen Jumaluus.
Kolmas Pietari.
Neljäs sija kuuluu kahdelle- tai viidelletoista kanonisoidulle paaville ja marttyyrille.
Viides Jeesukselle Kristukselle Vapahtajalle (aina kuitenkin sylilapsena).
Voin ehkä olla väärässä — päätelmäni usein käyvät harhaan, kuten muittenkin ihmisten — mutta tämä on päätelmäni, olipa tuo sitten hyvä tai paha.
Tässä juuri tahdon mainita erään seikan, joka minusta näyttää omituiselta. Roomassa ei ole ensinkään "Kristuksen kirkkoja", sen enempää kuin "Pyhän hengenkään" kirkkoja, mikäli minä olen huomannut. Siellä on kaikkiaan nelisensataa kirkkoa, mutta noin neljäs osa näyttää saaneen nimensä madonnasta ja Pyhästä Pietarista. Maarian mukaan on nimitetty niin monta, että niitä on täytynyt erotella toisistaan kaikenlaisilla lisäkkeillä, jos oikein käsitän. Siten on kirkkonsa Pyhällä Ludvigilla, Pyhällä Augustinuksella, Pyhällä Agneksella, Pyhällä Calixtuksella, Lucinan Pyhällä Laurentiuksella, Damason Pyhällä Laurentiuksella, Pyhällä Cecilialla, Pyhällä Athanasiuksella, Pyhällä Filippus Nerillä, Pyhällä Catharinalla, Pyhällä Dominicuksella ja monen monella pienemmällä pyhällä, joiden nimi ei ole kautta maailman tuttu — ja kaukana jälkipäässä, kerrassaan kirkkojen luvun ulkopuolella, tulee pari sairashuonetta: toinen niistä on saanut Vapahtajan, toinen Pyhän hengen nimen!
Päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen olemme vaeltaneet Rooman sortuvain ihmeitten keskellä; päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen olemme ahmineet viidenkolmatta vuosisadan tomuja ja tähteitä — olemme niitä päivät miettineet, niistä yöt unta nähneet, kunnes joskus mielestämme tunsimme itsekin lahoavamme ja muuttuvamme silvotuiksi ja kulmattomiksi, joka hetki joutuvamme jonkun muinaistutkijan saaliiksi, saavamme sääremme paikatuiksi, tulevamme "ennalleen korjatuiksi" kömpelöllä uudella nenällä, saavamme väärät nimilaput ja väärät aikamäärät ja joutuvamme lopulta Vatikaanin kokoelmiin, jotta runoilijat meistä loruilisivat ja kaikennäköiset vandaalit yhä ja ikuisesti kirjoittelisivat meihin nimiään. Mutta joutomme on nyt täällä päättynyt ja huomenna lähdemme matkaan.