XXI LUKU.
Omituinen entisyyden jäännös — Maailman vanhin "ensimmäinen perhe"
— Vanhin käsikirjoitus — Joosefin oikea hauta — Jaakobin kaivo —
Shiloh — Leiriytyneinä arabialaisten keralla — Jaakobin tikapuut —
Lisää autioita maita — Ramah, Beroth, Samuelin hauta, Beiran lähde
— Kärsimättömyyttä — Lähestyessämme Jerusalemia — Pyhä kaupunki
näkyvissä — Erottelemme sen tärkeimpiä rakennuksia ja paikkoja —
Majautuneina pyhäin muurien sisäpuolelle.
Se kapea rotkolaakso, jossa Nablus eli Sikem on, on hyvin viljelty, ja maaperä on erinomaisen musta ja viljava. Vettä on runsaasti ja sen rehevä kasvullisuus vaikuttaa vielä voimallisemmin vastakohdan vuoksi, jona se on molemmilla puolilla kohoaville karuille kukkuloille. Yksi näistä kukkuloista on vanha Siunausten vuori, toinen Kirouksien vuori. Ja viisaat ihmiset, jotka tutkivat ennustuksien toteutumista, luulevat tässä näkevänsä tämänkaltaisen ihmeen — että nimittäin Siunausten vuori on omituisen hedelmällinen ja se toinen omituisen hedelmätön. Me emme kuitenkaan voineet huomata, että niiden välillä siinä suhteessa oli suurtakaan eroa.
Sikem on kuulu siitäkin, että se oli yksi patriarkka Jaakobin asuinpaikkoja ja niiden heimojen keskustoja, jotka erosivat israelilaisista veljistään ja tunnustivat oppeja, jotka eivät käyneet yhteen juutalaisten alkuperäisen uskonnon kanssa. Tuhansia vuosia on tämä heimo asunut Sikemissä ankaran "tabun" alaisena ja karttaen kauppaa tai muuta yhteyttä muitten ihmisten kanssa, kuuluivatpa nämä mihin uskontoon tai kansallisuuteen tahansa. Moneen sukupolveen ei heitä ole ollut kaiken kaikkiaan muuta kuin sadasta pariinsataan henkeen, mutta yhä he vain pitävät kiinni vanhasta uskostaan ja noudattavat vanhoja menojaan ja tapojaan. Puhukaa sitten vanhoista suvuistanne! Ruhtinaat ja ylimykset ylpeilevät sukujuuristaan, joita voidaan seurata joku satakunta vuotta taapäin. Mitä se merkitsee näiden muutamain Sikemin sukujen rinnalla, jotka voivat ilman ainoatakaan hyppäystä luetella esi-isänsä taapäin tuhansia vuosia — suoraan taapäin niin etäiseen aikaan, että semmoisen maan lapset, jossa jo kahden vuosisadan takaista aikaa pidetään vanhana, aivan hämmästyvät ja käyvät päästään pyörälle yrittäessään sitä käsittää! Tässä teille on ikäarvoisuutta — tässä "sukua" — tässä jaloa rotua, josta kannattaa puhua. Tämä surkea, ylpeä jäännös ennen mahtavasta yhdyskunnasta pysyttäytyy yhä vieläkin kaikesta maailmasta erillään. He elävät yhä samoin kuin elivät heidän esi-isänsä, työskentelevät samoin kuin heidän esi-isänsä työskentelivät, ajattelevat samoin kuin he, tuntevat kuin he, palvelevat Jumalaa samassa paikassa, samat maanpaikat ympärillään ja samalla omituisella patriarkallisella tavalla kuin heidän esivanhempansa enemmän kuin kolmekymmentä vuosisataa takaperin. Yllätin itseni siinä kun töllistelin jotakuta tämän kumman rodun kuljeskelevaa vesaa lumouksen tenhoamana, melkein samalla tavalla kuin katselisi elävää mastodonia tai megatheriumia, joka on elänyt luomisen harmaan aamuvalkeaman aikana ja nähnyt sen salaperäisen maailman ihmeet, joka eli ennen vedenpaisumusta.
Tämän omituisen yhteiskunnan pyhissä arkistoissa säilytetään huolellisesti käsikirjoitusjäljennöstä juutalaisten vanhasta laista ja tätä väitetään vanhimmaksi asiakirjaksi, mitä on maan päällä. Se on pergamentille kirjoitettu ja on neljää tai viittätuhatta vuotta vanha. Mahdoton saada bakshiishitta nähdäkseen. Sen maine on näinä viime aikoina jonkun verran himmennyt monen monen Palestiinaa kuvailevan matkustajan lausuttua mielestään oikeutettuja epäilyksiä sen alkuperäisyydestä.
Joosua antoi Sikemissä Israelin lapsille viimeisen säädöksensä ja samaan aikaan hautasi sinne tammen alle arvokkaan aarteen. Taikauskoiset samarialaiset eivät ole milloinkaan uskaltaneet sitä etsiä. He luulevat julmain, ihmiselle näkymättömäin henkien sitä vartioivan.
Puolentoista mailin päässä Sikemistä levähdimme Ebal vuoren juurella pienen nelikulmaisen alan kohdalla, jota piiritti soma valkaistu muuri. Tämän suljetun paikan toisessa päässä on muhammedilaisten tapaan rakennettu hauta. Se on Joosefin hauta. Ei mikään tosiasia ole paremmin todettu.
Kuolemaisillaan ollessaan Joosef ennusti Israelin lasten Egyptistä lähdön, joka neljäsataa vuotta myöhemmin tapahtui. Samalla hän kansaltaan vaati valan, että he Kanaanin maahan lähtiessään ottaisivat kanssaan hänen luunsa ja hautaisivat ne hänen isäinsä vanhaan perintö maahan. Vala pidettiin.
"Ja Joosefin luut, jotka Israelin lapset toivat Egyptistä, he hautasivat Sikemiin palstaan, jonka Jaakob osti Sikemin pojan Hamorin pojilta sadalla hopearahalla."
Harvaa hautaa maan päällä kunnioittavat niin monet eri uskontoa tunnustavat rodut ja ihmiset kuin tätä Joosefin hautaa. "Sitä pitävät yhtä suuressa kunniassa samarialaiset ja juutalaiset, moslemit ja kristityt, ja kaikki he käyvät sille hartauttaan osoittamassa. Se on kaikille sen Joosefin hauta, joka oli niin nöyrä poika, rakastava, anteeksi antava veli, siveä ihminen, viisas ruhtinas ja hallitsija. Egypti koki hänen vaikutuksensa — maailma hänen historiansa."
Tässä samassa maakappaleessa, jonka Jaakob osti Hamorin pojilta sadalla hopearahalla, on Jaakobin kuulu kaivo. Se on hakattu kovaan kallioon ja se on kolmea jalkaa ristiin ja yhdeksääkymmentä jalkaa syvä. Tällä vaatimattomalla syvennyksellä, jonka ohi helposti saattaisi kulkea sitä huomaamattakaan, on nimi, jonka lapsetkin ja talonpojat tuntevat mitä etäisimmissä maissa. Se on kuulumpi kuin Parthenon, vanhempi pyramidejakin.
Tämän kaivon vieressä Jeesus istui ja keskusteli tuohon omituiseen, vanhanaikaiseen, jo mainitsemaani samarialaiseen yhteiskuntaan kuuluvan vaimon kanssa ja puhui hänelle elämän salaperäisestä vedestä. Samoin kuin vanhain englantilaisten ylimysten jälkeläiset yhä rakkaassa, muistossa säilyttävät milloin minkin esi-isänsä seurustelua kuninkaan kanssa kolmesataa vuotta takaperin, samoin samarialaisen vaimon jälkeläiset Sikemissä epäilemättä yhä anteeksiannettavalla turhamaisuudella kertovat tästä esivanhempansa keskustelusta joku vähä aikaa takaperin kristittyjen Messiaksen kanssa. Ei ole luultavaa, että he tämänkaltaista kunniaa pitävät halpana. Samarialaiset ovat ihmisiä ja ihmisille ominaista on, että he aina muistavat seurustelunsa kuuluisuuksien kanssa.
Perheensä kunnian häväisemisestä Jaakobin pojat kerran surmasivat kaikki Sikemin asukkaat.
Lähdimme Jaakobin kaivolta ja teimme taivalta kahdeksaan illalla, vaikka verraten hitaasti, sillä olimme olleet satulassa yhdeksäntoista tuntia ja hevoset olivat julmasti väsyneet. Kuljimme niin kauas edelle teltoista, että meidän täytyi leiriytyä arabialaiseen kylään ja nukkua maassa. Olisimme tosin päässeet suurimpaan taloon nukkumaan, mutta sillä oli pienet haittansa: siinä asui ennestään paljon syöpäläisiä, permannolla oli lantaa, se ei missään suhteessa ollut puhdas ja makuuhuoneessa oli vuohiperhe ja arkihuoneessa kaksi aasia. Ulkopuolella ei ollut minkäänlaisia haittoja, paitsi että tummia, repaleisia, totisina töllisteleviä kyläläisiä molempaa sukupuolta ja kaiken ikäisiä asettui joka puolelle ympärillemme kyykkimään ja puhui meistä ja arvosteli meitä meluavasti puoliyöhön saakka. Melusta emme välittäneet, kun olimme uupuneet, mutta epäilemättä lukija tietää, että on melkein mahdoton saada unen päästä kiinni, kun tietää ihmisten katselevan. Kymmenen aikaan kävimme levolle ja nousimme jälleen kahden aikaan ja lähdimme uudelleen liikkeelle. Näin vainoavat ihmisiä dragomaanit, joiden ainoa päämäärä tässä elämässä on päästä toinen toisensa edelle.
Aamun valjetessa kuljimme Shilohin ohi, jossa liiton-arkki oli kolmesataa vuotta ja jonka portilla hyvä Eli vanhus kaatui maahan ja "katkaisi kaulansa" taistelusta tulleen tuimasti ratsastaneen airuen hänelle kertoessa hänen kansansa häviöstä, hänen poikainsa kuolemasta ja ennen kaikkea vanhan arkin menetyksestä, israelin ylpeyden, toivon ja turvan, jonka sen esi-isät olivat tuoneet kerallaan Egyptistä. Ei ole ihmettelemistä, että hän semmoisissa olosuhteissa kaatui maahan ja katkaisi kaulansa. Mutta Shiloh ei meitä lumonnut. Meidän vilumme oli niin ankara, että vain liikunto saattoi tuottaa lohdutusta, ja meidän oli niin uni, että tuskin pysyimme pystyssä.
Jonkun ajan kuluttua saavuimme muodottomalle rauniokasalle, jota vielä sanotaan Beteliksi. Täällä Jaakob nukkui ja näki kauniin unensa, kuinka enkelit liitelivät edestakaisin maasta pilviin ulottuvia portaita, ja taivaan avoimista porteista näki vilaukselta heidän siunatut asuntonsa.
Pyhiinvaeltajat ottivat, mitä pyhistä raunioista oli jäänyt, kiiruhtivat sitten kohti ristiretkemme päämäärää, pyhää Jerusalemia.
Kuta kauemmin teimme taivalta, sitä polttavammaksi tuli aurinko, sitä kivisemmäksi ja paljaammaksi, luotaan torjuvammaksi ja kurjemmaksi maisema. Tässä maailman osassa ei olisi voinut olla enemmän kiviä ylt'yleensä hajallaan, vaikka kullakin kymmenen neliöjalan maa-alalla olisi toiminut oma kivenhakkuuverstaansa monta ihmisikää. Tuskin missään näkyi puuta tai pensasta. Yksin öljypuu ja kaktuskin, nuo arvottoman maan ensi ystävät, olivat melkein kokonaan hylänneet tämän maan. Ei ole toista maisemaa, joka olisi silmälle väsyttävämpi kuin Jerusalemin ulkoääriä ympäröivä. Ainoa ero teiden ja muun maan välillä on se, että tiellä on vielä enemmän kiviä kuin niitä paartavalla maalla.
Kuljimme Raman ja Berotin ohi ja näimme oikealla puolella korkealla vallitsevalla mäellä profeetta Samuelin haudan. Jerusalemia ei vain alkanut näkyä. Kiiruhdimme edelleen kärsimättöminä. Hetkisen viivähdimme Beiran vanhalla lähteellä, mutta sen kivet, joihin janoiset, jo vuosisatoja sitten kuolleet eläimet olivat leuoillaan kuluttaneet syviä koloja, eivät tarjonneet meille mielenkiintoa — me kaihosimme Jerusalemia. Karautimme ylös mäen toisensa jälkeen ja tavallisesti aloimme kurkottaa kaulaamme jo minuutteja ennen kuin olimme mäen päälle päässeet mutta aina seurasi pettymys — takana yhä toisia tuhmia mäkiä — yhä lisää, aaltoilevaa maata — eikä vain Pyhää kaupunkia.
Vihdoin päiväsydämen seuduilla alkoi tien kahden puolen olla vanhoja muurinpätkiä ja hajoavia holvikaaria — ponnistelimme vielä yhden mäen päälle, ja joka pyhiinvaeltaja ja jokainen syntinen lennätti hattunsa korkealle! Jerusalem!
Muistelmiinsa vaipuneena iäisellä kukkulallaan, valkoisena, kupukattoisena, vankkana, yhteen tungettuna ja muurien korkeitten harmaitten vanteitten ympäröimänä ikäarvoinen kaupunki loisti auringonpaisteessa. Niin pieni! Niin, se ei ollut suurempi amerikkalaista nelituhantista kaupunkia eikä laajempi tavallista Syyrian kaupunkia, jossa on kolmekymmentätuhatta asukasta. Jerusalemin asukasluku on vain neljätoistatuhatta.
Laskeusimme satulasta ja katselimme, kymmenkuntaakaan lausetta puhumatta, välissä olevan laakson poikki tunnin tai enemmänkin ja panimme merkille semmoisia huomattavia kaupungin kohtia, jotka ovat kuvista joka miehelle tuttuja koulusta pitäen hamaan kuolemaan. Tunsimme Hippikoksen tornin, Omarin moskeijan, Damaskon portin, Öljymäen, Josafatin laakson, Daavidin tornin ja Getsemanen puutarhan — ja näistä maanmerkeistä lähtien saatoimme osapuilleen arvata monen toisen paikan, joita emme voineet nähdä.
Totean tässä sen huomattavan, vaikkei suinkaan häpeäksi luettavan tosiasian, etteivät edes meidän pyhiinvaeltajamme itkeneet. En luule joukossamme olleen ainoatakaan henkeä, jonka mielessä eivät olisi kuohuneet ne ajatukset ja kuvat ja muistot, joita edessämme olevan ikäarvoisen kaupungin suuri historia herätti, mutta silti ei kuulunut heidän keskuudestaan ensinkään "niiden ääntä, jotka itkivät".
Ei ollut mitään aihetta kyyneliin. Kyynelet olisivat olleet pois paikaltaan. Ne ajatukset, joita Jerusalem synnyttää, ovat täynnään runoutta, ylevyyttä ja ennen kaikkea arvontuntoa. Tämmöisille ajatuksille eivät lasten kamarin mielenliikutukset ole sovelias ilmaisu.
Heti puolenpäivän jälkeen ratsastimme näille kapeille ja väärille kaduille vanhasta ja kuulusta Damaskon portista, ja nyt olen koettanut tuntikausia alkaa ymmärtää, että todella olen siinä kuulussa vanhassa kaupungissa, jossa Salomo eli, jossa Abraham seurusteli Jumaluuden kanssa ja jossa vielä on pystyssä ristiinnaulitsemisen nähneitä seiniä.