XXIV LUKU.
Kapina leirissä — Paimentolaiselämän viehätyksiä — Kaameita huhuja — Matkalla Jerikoon ja Kuolleelle merelle — Pyhiinvaeltajain sotatemppuja — Betania ja Lasaruksen talo — "Beduiineja!" — Vanha Jeriko — Kurjuutta — Yömarssi — Kuollut meri — Mitä palestiinalainen "erämaa" on — Mar Saban pyhät erakot — Hyvä Pyhä Saba — Naisilta pääsy kielletty — Maailmalta haudatut kaikiksi ajoiksi — Epäitsekästä katolilaista hyväntahtoisuutta — Gaselleja — Paimenten lakeus — Betlehem, Vapahtajan syntymäpaikka — Syntymisen kirkko — Sen sata pyhää paikkaa — Kuulu "maitoluola" — Perimätietoja — Paluu Jerusalemiin — Uupumusta.
Teimme tilin. Tulos oli sangen tyydyttävä. Jerusalemissa ei enää ollut mitään nähtävää, paitsi vertauksen "rikkaan miehen ja Lasaruksen" talot, mikäli muistetaan, kuninkaitten haudat ja tuomarien haudat, paikka, jossa yksi opetuslapsista kivitettiin kuoliaaksi ja toinen mestattiin, huone ja pöytä, jotka ovat Herran ehtoollisesta kuulut, viikunapuu, jonka Jeesus kuihdutti, joukko historiallisia paikkoja Getsemanen ja Öljymäen ympärillä ja viisitoista tai parikymmentä muuta paikkaa itse kaupungissa eri osissa siitä.
Loppu alkoi lähestyä. Ihmisluonto alkoi nyt vaatia oikeuksiaan. Liikarasitukset ja niiden aikaansaama uupumus alkoivat vaikuttaa luonnollisella tavallaan. Ne alkoivat viedä voiton seuramme tarmosta ja masentaa sen intoa. Ollessamme nyt ehdottomasti varmat siitä, ettei mikään osa pyhiinvaelluksesta enää jäisi suorittamatta, aloimme ikäänkuin ennakolta kuluttaa lepoa, joka pian oli oleva meidän palkkamme. Kävimme hieman laiskoiksi. Tulimme myöhään aamiaiselle ja olimme hitaat nousemaan päivällispöydästä. Laivasta oli lyhyitä reittejä tullut kolme- tai neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa ja puheen aihetta oli paljon. Ja helteisinä iltapäivinä osoitimme suurta halua loikoilla hotellin viileillä divaaneilla ja poltella ja puhella hauskoista tapauksista, joita oli sattunut kuukausi takaperin — sillä jo näin varhain alkoivat matkaepisodit, milloin harmilliset, milloin aivan tuskastuttavat ja yhtä usein lopun lopuksi aivan merkityksettömätkin, kohoilla yksitoikkoisten muistelmien tasapinnasta ja muodostua mielessä muhkeiksi maanmerkeiksi. Sumupilli hukkuu kaupungissa miljooniin pieniin ääniin, niin että sitä tuskin huomaa kortteria kauempana, mutta merimies kuulee sen merellä, jonne nuo tuhannet vähäpätöiset äänet eivät kanna, sangen kauas. Roomassa ovat kaikki tuomiokirkot samanlaisia, mutta kun on poistunut siitä kymmenkunnan mailin päähän, katoaa kaupunki kokonaan näkyvistä ja vain Pyhän Pietarin kirkko kumpuaa tasaisesta lakeudesta kuin ankkuroitu ilmapallo. Kun matkustaa Euroopassa, tuntuvat joka päivän tapaukset kaikki samanlaisilta. Mutta kun ne ovat jääneet selän taa kahden kuukauden ja kahdentuhannen mailin päähän, esiintyvät muita huomattavimpina ne, jotka ansaitsevat muistamista, ja ne ovat kadonneet, jotka todenteolla olivatkin vähäpätöiset. Tämä taipumus tupakoimiseen, loikoilemiseen ja juttelemiseen ei ollut hyvä. Itsestään selvää oli, että sitä oli estettävä leviämästä. Oli koetettava jotain mielenvirkistystä, ettei turmelus saisi valtaa. Ehdotettiin Jordania, Jerikoa ja Kuollutta merta. Loput Jerusalemista oli jätettävä vähäksi aikaa katsomatta. Tämä matka paikalla hyväksyttiin. Joka suoni alkoi taas sykkiä vilkkaammin. Satulaan — pois lakeuksille — makaamaan vuoteissa, joita vain taivaanranta rajoitti — mielikuvitus alkoi paikalla pohtia näitä asioita. Kiusallista oli todeta, kuinka helposti nämä kaupungissa kasvaneet miehet olivat suostuneet leirin ja erämaan vapaaseen elämään. Paimentolaisvaisto on inhimillinen vaisto. Se syntyi Aatamissa ja kulki perintönä patriarkkain kautta, eikä sivistys kolmekymmentä vuosisataa vakaasti ponnisteltuaan ole saanut sitä meistä kokonaan pois. Sillä on viehätys, joka saa jokaisen, joka on sitä koettanut, uudelleen sitä kaipaamaan. Paimentolaisvaistoa ei intiaanista saa kasvatuksellakaan mitenkään häviämään.
Kun Jordanin matka näin oli päätetty, annettiin asioista paikalla tieto dragomaanillemme.
Yhdeksän aikaan aamulla oli karavaani hotellin oven edessä ja me aamiaisella. Oli tavallista enemmän liikettä. Kaikkialla risteili huhuja sodasta ja verenvuodatuksesta. Jordanin laakson ja Kuolleen meren erämaitten rosvoilevat beduiinit olivat tarttuneet aseihin ja aikoivat tuhota kaikki tulijat. He olivat tapelleet turkkilaisen ratsumiesjoukon kanssa ja voittaneet sen. Monta miestä oli kaatunut. He olivat ajaneet erään kylän asukkaat ja turkkilaisen linnaväen lähellä Jerikoa vanhaan linnaan ja piirittivät sitä nyt. Jordanin luona he olivat marssineet erään meidän retkeilijäjoukkomme leiriä vastaan ja pyhiinvaeltajat olivat nahkansa pelastaneet vain siten, että olivat hiipineet pois ja yön pimeässä piiskain ja kannusten voimalla paenneet Jerusalemiin. Erästä toista joukkoamme oli ammuttu väijytyksestä, jonka jälkeen sen kimppuun oli käyty keskipäivällä. Kummaltakin puolelta oli ammuttu laukauksia. Onneksi ei kuitenkaan ollut vuotanut verta. Puhuttelimme sitä samaista pyhiinvaeltajaa, joka oli ampunut yhden laukauksista, ja kuulimme hänen omilta huuliltaan, kuinka tässä välittömässä hengenvaarassa vain pyhiinvaeltajani kylmäverinen rohkeus, heidän suuri lukunsa ja vaikuttava sotavälineiden näytteleminen oli heidät pelastanut perinpohjaisesta tuhosta. Ilmoitettiin konsulin pyytäneen, ettei pyhiinvaeltajistamme lähtisi toisia joukkoja Jordanille, niin kauan kuin asiat olivat tällä kannalla, ja vielä, että hän ei mielellään suonut niitä lähtevän ollenkaan, ei ainakaan ilman tavallista voimallisempaa sotilassuojaa. Tämä oli paha pykälä. Mutta kun hevoset olivat porraspäässä ja jokainen tiesi, mitä varten ne oli tuotu, niin mitä olisitte tehneet? Tunnustaneet pelkäävänne ja häpeällä peräytyneet? Tuskinpa. Se olisi ollut vasten ihmisluontoa, kun saapuvilla oli niin paljon naisia. Olisitte tehneet niinkuin mekin: sanoneet, ettette pelänneet, vaikka tulisi miljoona beduiinia — tehneet testamenttinne ja hiljaisuudessa itseksenne luvanneet asettua jonon jälkipäähän vaatimattomaan paikkaan.
Luulen melkein meidän kaikkien päättäneen noudattaa samaa taktiikkaa, sillä näytti siltä, kuin emme koskaan pääsisi Jerikoon. Minulla oli oikein tunnetusti hidaskulkuinen hevonen, mutta syystä tai toisesta en voinut saada sitä häntäpäässä pysymään, jotta olisin pääni pelastanut. Se aina vain tunkeutui etupäähän. Taisin vähän vavista semmoisina hetkinä ja laskeutua maahan kiristämään satulavöitä. Mutta se oli aivan suotta. Kaikki muutkin laskeutuivat maahan satulaansa kiinnittämään. En ole koskaan nähnyt semmoista huolenpitoa satuloista. Se oli ensi kerta, kun ainoakaan niistä oli kolmeen viikkoon joutunut epäkuntoon, mutta nyt ne olivat joutuneet epäkuntoon kaikki samalla haavaa. Koetin kävellä, saadakseni ruumiinliikuntoa — en ollut saanut kävellä kyllikseni Jerusalemissa hakiessani pyhiä paikkoja. Mutta sekään ei vedellyt. Koko joukko kärsi ruumiinliikunnon puutetta, eikä kulunut viittätoista minuuttiakaan, ennenkuin kaikki olivat maassa ja minun täytyi jälleen johtaa. Se oli sangen masentavaa.
Tämä kaikki sen jälkeen kun olimme päässeet Betanian tuolle puolelle. Pysähdyimme Betanian kylään, jonne Jerusalemista oli tunnin verta. Meille näytettiin Lasaruksen hauta. Melkein asuisin mieluummin siinä kuin ainoassakaan kaupungin taloista. Ja meille niinikään näytettiin suuri "Lasaruksen lähde", ja kylän keskustassa Lasaruksen vanha asunto. Lasarus näyttää olleen varakas mies. Pyhäkoululegendat tekevät hänelle, suurta vääryyttä; niistä saa sen vaikutuksen, ikäänkuin hän olisi ollut köyhä. Se on siitä syystä, että hänet on sekoitettu siihen Lasarukseen, jolla ei ollut muuta ansiota kuin kuntonsa, eikä kunto koskaan ole ollut niin suuressa arvossa kuin raha. Lasaruksen talo on kolmenkertainen rakennus, kivestä muurattu, mutta aikain kuluessa on kaikki hautaantunut kasaantuneiden ruuhkain alle, ylintä kerrosta lukuunottamatta. Otimme kynttilät ja laskeuduimme kolkkoihin, vankikoppeja muistuttaviin kammioihin, joissa Jeesus aterioitsi Martan ja Marian kanssa ja keskusteli heidän kanssaan heidän veljestään. Emmepä muuta voineet kuin tavallista suuremmalla mielenkiinnolla katsella näitä vanhoja mustuneita huoneita.
Olimme erään vuoren kukkulalta vilaukselta nähneet Kuolleen meren, joka päilyi Jordanin lakeudella kuin sininen kilpi, ja nyt kuljimme alas ahdasta, palavaa, rosoista, kuollutta laaksoa, jossa ei mikään elävä olento olisi voinut elää ja viihtyä, ellei ehkä salamanteri. Se oli niin karua, kammottavaa, kauheata erämaata! Se oli se "erämaa", jossa Johannes saarnasi, kameelinkarvavaate lanteillaan — vaatetta siinä oli kylläkin — mutta mahdotonta hänen olisi ollut saada täältä heinäsirkkojaan ja kesyttömäin mehiläisten hunajaa — sen enempää kuin luullakseni seurakuntaakaan. Kompuroimme alas tämän kamalan seudun kautta, häntäpäässä joka mies. Suojavartijamme — kaksi muhkeasti puettua arabialaista sheikkiä, täydet kuormat miekkoja, pyssyjä, pistooleja ja tikareita mukanaan — kulkivat jouten etupäässä.
"BEDUIINEJA!"
Joka mies hätkähti ja katosi vaatteihinsa kuin liejukilpikonna. Minun ensimmäinen mielijohteeni oli hyökätä eteenpäin ja tuhota nuo beduiinit. Toinen mielijohteeni oli hyökätä takapäähän katsomaan, tuliko niitä sieltäkin päin. Viimeksimainittua impulssia seurasin. Niin tekivät kaikki muutkin. Jos sillä hetkellä olisi siltä ilmansuunnalta tullut beduiineja, olisivat ne saaneet kalliisti maksaa varomattomuutensa. Kaikki huomasimme tämän, perästäpäin. Olisi seurannut melske ja verilöyly, jota ei mikään kynä kykenisi kuvaamaan. Tiedän sen, koska joka mies kertoi, mitä erikoisesti hän olisi tehnyt, ja mahdoton olisi teidän ollut kuvitellakaan niin kummia ja ennen kuulemattomia julmuuksia, kuin nämä olivat keksineet. Yksi sanoi, että hän oli tyynesti päättänyt kuolla siihen paikkaan, missä seisoi, jos se kävisi tarpeelliseksi, väistynyt hän ei olisi tuumaakaan. Hän olisi katkeran kärsivällisenä odottanut, kunnes olisi voinut lukea ensimmäisen beduiinin takista raidat, ja sitten lukenut ne ja antanut paukahtaa. Eräs toinen oli aikonut istua hiljaa, kunnes ensimmäinen keihäs olisi tullut tuuman päähän hänen rinnastaan, sitten väistää ja hairata sen käteensä. Minä en uskalla sanoakaan, mitä hän aikoi tehdä sille beduiinille, jonka keihäs oli. Vereni hyytyy, kun ajattelenkin. Eräs toinen aikoi nylkeä päänahkan joka beduiinilta, joka hänen osalleen tulisi, ja ottaa erämaan paljaspäät pojat mukaansa elävinä voitonmerkkeinä. Mutta se raivosilmäinen pyhiinvaeltaja, joka sepitti virsiä, vaikeni. Hänen näköelimissään paloi hurja tuli, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet. Alettiin huolestua ja häneltä kysyttiin. Jos hänen kimppuunsa olisi käynyt beduiini, niin mitä olisi hän tälle tehnyt — ehkä ampunut? Hän hymyili julman halveksumisen hymyn ja ravisti päätään. Ehkä pistänyt puukollaan kuoliaaksi? Uusi päänravistus. Ehkä leikellyt hänet kappaleiksi — nylkenyt? Yhä uusia päänravistuksia. Voi! hirmun nimessä, mitä olisi hän tehnyt?
"Syönyt hänet!"
Semmoisen kamalan lauseen hän singautti huuliltaan. Iloitsin sydämessäni, että olin säästynyt näiltä julman verenvuodatuksen näyiltä. Ei ainoakaan beduiini hyökännyt pelättävän jälkijoukkomme kimppuun. Ei ainoakaan hyökännyt etujoukonkaan päälle. Uudet tulokkaat olivat vain apujoukko paidallisia, paljassäärisiä arabialaishylkyjä, jotka oli lähetetty kauas edellemme ravistelemaan ruostuneita pyssyjään, huutamaan ja kerskumaan ja elämöimään kuin mielipuolet, peloittaakseen siten pois kaikki rosvoilevat beduiinijoukot, joita ehkä väijyi matkamme varressa. Mikä häpeä, että asestettujen valkoisten kristittyjen täytyy matkustaa tämmöisten lasten suojassa, suojassa erämaan kuljeskelevia rosvoja vastaan — noita verisiä pahantekijöitä vastaan, jotka aina muka ovat valmiina tihutöihin, mutta eivät tee koskaan mitään. Voin tässä jo mainita, ettemme koko matkallamme nähneet ainoatakaan beduiinia ja ettemme arabialaista vartiota tarvinneet enempää kuin olisimme tarvinneet kiiltokenkiä ja valkeita hansikkaitakaan. Ne beduiinit, jotka niin rajusti kävivät toisten pyhiinvaeltajaosastojen kimppuun, olivat näihin tilaisuuksiin kunkin osaston arabialaisten vartijain hankkimat ja Jerusalemista varta vasten lähetetyt virkailemaan tilapäisesti beduiineina. Taistelun jälkeen ne pyhiinvaeltajain nähden yhtyivät ja söivät yhdessä aamiaista, jakoivat vaaran hetkinä kiristetyt juomarahat ja sitten seurasivat retkikunnan perässä kotia kaupunkiin! Nämä harmilliset arabialaiset vartijat johtuvat sheikkien ja beduiinien yhteisestä sopimuksesta, joka on tehty, niin sanotaan, heidän molemmanpuoliseksi hyödykseen, ja epäilemättä tässä on paljon perää.
Kävimme sillä lähteellä, jonka profeetta Elisha muutti suolattomaksi (se on suolaton vieläkin) ja jonka luona hän oleskeli jonkun aikaa korppien ruokkimana.
Vanha Jeriko ei raunioina ole hyvinkään maalauksellinen. Marssiessaan kolmisentuhatta vuotta sitten sen ympäri seitsemään kertaan ja puhaltaessaan sen torvillaan sortumaan Joosua teki työnsä niin hyvin ja perusteellisesti, että kaupungista tuskin jäi jäljelle mitään, joka olisi varjoa luonut. Kirousta, joka julistettiin sen jälleenrakentamista vastaan, ei ole koskaan peruutettu. Muuan kuningas, joka piti kirousta mitättömänä, teki yrityksen, mutta se kävi hänelle kovin kalliiksi. Jerikon paikka on aina pysyvä asumattomana. Ja kuitenkin se on yksi kaikkein parhaita kaupungin paikkoja, mitä olemme Palestiinassa nähneet.
Ajoivat meidät vuoteestamme kahden aikaan aamulla — taas tuota anteeksiantamatonta julmuutta — taas dragomaanimme koettaa päästä jonkun kilpailijansa edelle. Jordanille ei ollut kahdenkaan tunnin matka. Me olimme kuitenkin pukeutuneet ja lähteneet matkaan ennenkuin kenenkään päähän pälkähti katsoa, mitä kello oli, ja näin ratsastimme torkkuen vilussa yöilmassa ja uneksimme leiritulista, lämpimistä vuoteista ja muusta mieluisasta.
Keskusteltu ei ollenkaan. Ihmisten ei ole tapana jutella, kun heitä viluttaa ja unettaa ja kaikki tuntuu niin kurjalta. Me toisin ajoin torkuimme satulassa ja hätkähtäen taas havahduimme huomataksemme, että matkue oli hävinnyt pimeyteen. Sitten seurasi tarmon puuska ja ankara toimen puuska, kunnes sen hämärät ulkopiirteet jälleen tulivat näkyviin. Silloin tällöin kulki jonon kautta matalaääninen käsky:
"Sulkekaa rivi — sulkekaa rivi! Beduiineja väijyy täällä kaikkialla!"
Saavuimme kuuluisalle joelle ennen kello neljää, ja yö oli niin pimeä, että olisimme voineet hyvin ratsastaa siihen näkemättä sitä. Toiset meistä olivat sangen pahalla päällä. Me odotimme ja odotimme päivänvaloa, mutta sitä ei kuulunut. Lopulta lähdimme pimeihin pensaihin ja makasimme tuntikauden maassa ja vilustuimme. Se oli sen puolesta sangen kallista unta, mutta muutoin se oli sangen kannattava pääomansijoitus, koska se sai unohtamaan näiden minuuttien surkeuden ja sai meidät vähän sopivampaan mielentilaan siksi hetkeksi, jolloin ensiksi näkisimme pyhän joen.
Aamuvalkeaman ensi henkäyksellä pyhiinvaeltajat riisuuntuivat alasti joka mies ja kahlasivat pimeään vuolaaseen virtaan laulaen:
"Ma rannalla Jordanin myrskyisen
Nyt seison ja kaiholla katselen
Kanaanin maata kaunoista
Ja muistain Herran lupausta…"
Mutta kauan he eivät laulaneet. Vesi oli niin kylmää että heidän täytyi lakata laulamasta ja hyökätä takaisin maalle. Sitten he seisoivat rannalla värjöttäen ja niin myrtyneinä ja murheellisina, että he ansaitsivat rehellistä sääliä. Sillä olihan taas pettänyt muuan unelma, rakas toivo. He olivat kaiken aikaa itselleen lupailleet, että he kulkisivat Jordanin poikki samalla kohdalla kuin Israelin lapsetkin tullessaan Kanaanin maahan erämaasta, pitkältä pyhiinvaellukseltaan. Heidän aikomuksensa oli kulkea poikki siltä kohdalta, johon oli pantu kaksitoista kiveä tämän suuren tapauksen muistoksi. Marssiessaan joen poikki he aikoivat mielessään kuvitella tuota valtavaa pyhiinvaeltaja-armeijaa, joka jakautuneen veden poikki kulkien kantoi pyhää liiton arkkia huutaen hosiannaa ja laulaen kiitos- ja ylistyslauluja. Jokainen oli itselleen luvannut, että hän ennen muita menisi joen poikki. Vihdoinkin he nyt olivat saavuttaneet toiveittensa päämäärän, mutta virta oli liian kova ja vesi liian kylmää!
Nyt Jackista tuli heille suuri apu. Osoittaen tuota viehättävää välinpitämättömyyttä seurauksista, joka on nuorisolle ominaista ja joka sille niin hyvin sopii ja on sen kaunistus, hän lähti jokeen ja kulki edellä Jordanin yli ja taas oli kaikki iloa ja riemua. Itsekukin kaalasi nyt yli ja seisoi tuota pikaa toisella rannalla. Vettä ei millään kohdalla ollut aivan rintaan saakka. Jos sitä olisi ollut enemmän, niin tuskin olisimmekaan yli päässeet, väkevä virta kun olisi vienyt meidät mukanaan ja me olisimme uupuneet ja hukkuneet ennenkuin olisimme päässeet semmoiseen paikkaan mistä olisimme voineet kulkea yli. Kun päätarkoitus näin oli saavutettu, istahti vettä valuva, kurjan näköinen retkikunta rannalle odottamaan aurinkoa, sillä kaikki tahtoivat nähdäkin veden, ei vain tuntea. Mutta se oli liian vilua huvia. Muutamiin kannuihin otettiin pyhästä joesta vettä, sen rannoilta leikattiin ruokoja ja sitten nousimme hevosen selkään ja ratsastimme vastahakoisesti pois, koska muutoin olisimme voineet paleltua kuoliaaksi. Jordanin näimme siis sangen hämärästi. Pensastiheiköt, jotka paartoivat sen rantoja, loivat varjonsa sen matalalle, pyörteiselle vedelle (hymni sanoo niitä "myrskyisiksi", mutta se on vain imarteleva kuvitelma), emmekä silmänäön mukaan voineet arvata sen leveyttä. Tiesimme kuitenkin kahlauskokemuksistamme, että Amerikassa on paljon katuja, jotka ovat kahta vertaa leveämmät kuin Jordan.
Päivä valkeni pian sen jälkeen, kun olimme matkaan lähteneet, ja tunnin tai parin kuluttua saavuimme Kuolleelle merelle. Lakeassa, palavassa erämaassa, joka sitä paartaa, ei kasva mitään muuta kuin rikkaruohoja ja Kuolleen meren omenaa, jonka runoilijat sanovat olevan silmälle kauniin, mutta murenevan tuhaksi ja tomuksi, kun murratte sen. Ne mitä me löysimme, eivät olleet kauniita ja maultaan ne olivat karvaita. Niistä ei lähtenyt tomua. Ehkä oli se sen vuoksi, etteivät ne vielä olleet kypsiä!
Erämaa ja paljaat kalliot Kuolleen meren ympärillä helottavat päivänpaisteessa, niin että kipeätä tekee, eikä sen pinnalla eikä partailla ole ainoatakaan miellyttävää esinettä eikä elävää olentoa, joka silmää ilahuttaisi. Se on paahtavaa, kuivaa, kammottavaa erämaata. Maisemista huokuu hiljaisuus, joka masentaa mieltä. Se saa ajattelemaan hautajaisia ja kuolemaa.
Kuollut meri on pieni. Sen vesi on sangen kirkasta ja pohja on soraista ja matalaa jonkun matkan päähän rannasta. Se sisältää suuret määrät asfalttia. Kaikkialla rannoilla on kappaleita. Tästä aineesta paikka haisee koko lailla ilkeältä.
Kaikki mitä olimme lukeneet, oli saanut meidät odottamaan, että ensimmäisestä hyppäyksestä Kuolleeseen mereen olisi huonot seuraukset — ruumiissa tuntuisi kuin pistettäisiin siihen yht'äkkiä miljoonia punahehkuvia neuloja, tätä kamalaa kirvelyä kestäisi tuntikausia, jopa voisimme odottaa ihomme nousevan rakkoihin kiireestä kantapäähän ja saavamme kestää monta päivää kamalaa kurjuutta. Koimme pettymyksen. Me kahdeksan hyppäsimme veteen samalla kertaa kuin eräs toinenkin pyhiinvaeltajajoukkue, eikä kukaan kertaakaan edes kiljaissut. Ei kukaan valittanut muuta kuin pientä pistelyä niillä kohdilla, joilta nahka oli lähtenyt, ja sekin pian lakkasi. Kasvojani kirveli pari tuntia, mutta osaksi oli siihen syynä se, että aurinko pääsi ne pahoin polttamaan sillä aikaa kuin uin, minä kun olin vedessä niin kauan, että sain ruumiini kauttaaltaan suolalla silatuksi.
Ei, vesi ei nostanut rakkoja ihoomme. Se ei verhonnut meitä limaisella lietteellä eikä antanut meille minkäänlaista ilkeää tuoksua. Enkä minä voinut huomata, että me todella olisimme tuoksuneet pahemmalta kuin me olemme tuoksuneet aina siitä pitäen, kun Palestiinaan tulimme. Se on vain erilainen tuoksu, mutta ei aivan huomiota herättävä senkään vuoksi, sillä siihen nähden meillä on ollut koko lailla vaihtelua. Me emme tuoksuneet siellä Jordanilla samalta kuin tuoksuimme Jerusalemissa, emmekä me tuoksu Jerusalemissa aivan samalta kuin Nasaretissa tai Tiberiaassa tai Kesarea Filippissä taikka Galilean muissa vanhoissa rauniokaupungeissa. Ei, me kaiken aikaa vaihtelemme ja tavallisesti huonompaan päin. Vaatteemme pesemme itse.
Se oli lystikästä uimista. Mahdoton painua. Saattoi oikaista itsensä selälleen pitkäkseen ja laskea kätensä rinnalleen ja koko ruumis pysyi vedenpinnan yläpuolella viivaa myöden, joka kulki leuan kolkasta keskikylkeä ja keskireittä nilkkaan. Päänsä saattoi nostaa aivan ylös vedestä, jos halutti. Ei missään asennossa ollut mahdollinen pysyä kauan. Menetit tasapainosi ja pyörähdit ympäri, ensin selällesi ja sitten suullesi ja niin edespäin. Voitte maata vedessä mukavasti pää aivan yläällä, sääret polvesta saakka veden alla, kun tuette itseänne käsillänne. Voitte istua siten, että koukistatte polvenne leuan alle ja syleilette niitä käsivarsillanne, mutta pian teidän täytyy mukeltaa ympäri, koska olette yläpainoinen tässä asennossa. Voitte seisoa suorana vedessä, jossa jalka ei pohjaa, ja rintakehänne puolitiestä pysytte kuivana. Mutta ette voi pysyä siinä asennossa. Vesi piankin kohottaa jalkanne pinnalle. Jos koetatte uida selällänne, niin ette pääse paljon mihinkään, koska jalkanne temppuilevat pinnalla ja vain kantapäät työntyvät eteenpäin. Jos taas uitte suullanne, niin potkitte ylös vettä kuin peräsiipilaiva. Eteenpäin ette pääse. Hevonen on niin yläpainoinen, ettei se Kuolleessa meressä voi uida eikä seisoa. Se kääntyy paikalla kyljelleen. Jotkut meistä uivat toista tuntia ja kun sitten nousimme vedestä, oli suola meidät silannut, niin että kiilsimme kuin jääpuikot. Hankasimme suolan pois karkealla pyyhinliinalla ja kun ratsastimme pois, olimme saaneet ihka uuden löyhkän, vaikka ei se ollut sen ilkeämpi kuin ne muutkaan, joita nyt olemme saaneet monta viikkoa nauttia. Vaihtelun vuoksi sen kataluus ja uutuus viehätti meitä. Järven rannoilla kimaltelee suolakiteitä auringonpaisteessa. Toisin paikoin ne verhoavat maata kuin hohtava jääkuori.
Kun olin poika, syntyi minussa syystä tai toisesta se käsitys, että Jordan oli neljäätuhatta mailia pitkä ja kolmeakymmentä viittä mailia leveä. Sen pituus on vain yhdeksänkymmentä mailia ja se mutkittelee niin kovasti, ettei kulkija likimainkaan aina tiedä, kummalla rannalla hän oikeastaan on. Virtaamalla yhdeksänkymmentä mailia se ei pääse eteenpäin kuin viisikymmentä mailia. Se ei ole vähääkään leveämpi kuin New Yorkin Broadway katu. Yläpäässä on Galilean meri ja tässä Kuollut meri — ei kumpainenkaan niistä kahtakymmentä mailia pitkä tai kolmeatoista leveä. Ja kuitenkin minä pyhäkoulua käydessäni luulin, että ne olivat kuuttakymmentätuhatta mailia rannasta rantaan.
Matkustelu ja kokemus turmelevat uljaimmatkin kuvittelut ja riistävät meiltä poikaikämme rakkaimmat käsitykset. Hyvä, menkööt. Olen jo nähnyt kuningas Salomon valtakunnan kutistuvan Pennsylvanian valtion kokoiseksi. Luullakseni kestän senkin, että täytyy tinkiä merien ja jokien koosta.
Matkaa tehdessämme kurkistelimme joka puolelle, mutta emme ainoatakaan raetta tai kidettä nähneet Lotin vaimosta. Se oli suuri pettymys. Monen monet vuodet oli hänen surullinen historiansa ollut meille tunnettu ja se oli herättänyt meissä mielenkiintoa, kuten kova onni aina tekee. Mutta hän oli kadonnut. Hänen maalauksellinen hahmonsa ei enää kohoa korkealle yli Kuolleen meren erämaitten muistutellen tuhoutuneitten kaupunkien kärsimää rangaistusta.
En kykene kuvaamaan kamalaa iltapäiväretkeämme Kuolleelta mereltä Mar Sabaan. Tunnen vieläkin ahdistusta, kun sitä ajattelen. Aurinko kuritti meitä niin kiukkuisesti, että kerran tai pari kyyneleet valuivat pitkin poskiamme. Aavemaiset, puuttomat, ruohottomat, tuulen henkäyksettömät rotkot olivat niin tukehuttavat kuin jos olisimme olleet uunissa. Me kerrassaan tunsimme, kuinka aurinko painoi. Ei ainoakaan kyennyt istumaan suorassa sen painon alla. Kaikki kyyristyivät satulassaan sangen syvään. Johannes saarnasi tässä "erämaassa!" Se mahtoi olla uuvuttavaa työtä. Kuinka kerrassaan taivaallisilta meistä näyttivät Mar Saban jykevät tornit ja muurit, kun ne ensin välähtivät silmiimme!
Viivyimme koko yön tässä suuressa luostarissa vieraanvaraisten pappien luona. Mar Saba, jota laellaan kannattaa kallionpolveke, on kuin inhimillinen linnunpesä äkkijyrkkään vuorenseinämään kiinnitettynä. Se on kokonainen maailma valtavaa muurausta, joka pengermä pengermältä kohoo korkeuteen, samoin kuin pengermittäin kohoavat pylväskartanot, joita näkee Belsasarin pitoja ja vanhain faaraoitten palatseja esittävissä mielikuvituksellisissa tauluissa. Ei ainoatakaan toista ihmisasuntoa ole läheisyydessä. Sen joskus ennen vanhaan perusti pyhä erakko, joka aluksi asui kalliossa olevassa luolassa — luolassa, joka nykyään on luostarin muurien sisäpuolella ja jota papit hurskasmielisinä meille näyttivät. Tämä erakko, joka ankarasti kidutti lihaansa, ravinnokseen nautti vain leipää ja vettä, joka kokonaan erottautui kaikesta seuraelämästä ja maailman turhuuksista, joka herkeämättä rukoili ja pyhäisesti katseli pääkalloa, sai herätetyksi liikkeen, joka hänen luokseen toi paljon opetuslapsia. Rotkolaakson vastakkaisella puolella olevassa kalliossa on paljon pieniä komeroita, joita he ovat kallioon louhineet niissä elääkseen. Mar Saban nykyiset asukkaat, joita on seitsemänkymmenen vaiheille, ovat kaikki erakkoja. He käyttävät karkeaa kaapua, rumaa lieritöntä hattua, joka on kuin uuninpiippu, ja käyvät kengättöminä. He eivät syö mitään muuta kuin leipää ja suolaa, eivät juo muuta kuin vettä. Heidän ei ole lupa elinaikanaan poistua luostarin muurien ulkopuolelle, eikä katsoa naiseen — ainoakaan nainen ei pääse Mar Sabaan millään syyllä.
Jotkut näistä miehistä ovat olleet tänne suljettuina kolmekymmentä vuotta. Koko tämän yksitoikkoisen ajan kuluessa he eivät ole kuulleet lapsen naurua eivätkä naisen siunattua ääntä. He eivät ole nähneet ihmiskyyneliä, eivät ihmishymyä. He eivät ole tunteneet ihmis-iloja, eivät rakentavia ihmissuruja. Heidän sydämessään ei ole mitään muistoja menneisyydestä, eikä heidän mielessään tulevaisuuden unelmia. Kaiken mikä on rakastettavaa, kaunista, arvokasta, he ovat sysänneet kauas luotaan. Kaikkia esineitä vastaan, jotka ovat kauniit katsella, kaikkia ääniä vastaan, jotka ovat korvalle soitantoa, he ovat ainaiseksi sulkeneet jykevät ovensa ja kohottaneet armottomat kivimuurinsa. He ovat kironneet elämän hellän sulouden ja jättäneet vain tyhjiin juosseen näivettyneen ilkkunan. Heidän huulensa ovat huulia, jotka eivät koskaan suutele, eivätkä koskaan laula. Heidän sydämensä ovat sydämiä, jotka eivät koskaan vihaa eivätkä koskaan rakasta. Heidän rintansa ovat rintoja, joita ei koskaan paisuta tuo tunne "minulla on maa ja lippu". He ovat käveleviä ruumiita.
Kirjoitan muistoon nämä ensimmäiset ajatukset, koska ne ovat luonnollisia — en sen vuoksi, että ne muka osuisivat oikeaan tai että edes olisi oikein niitä kirjoittaa. Kirjantekijän on helppo sanoa, "minä ajattelen niin ja niin katsellessani sitä ja sitä" — vaikka totuus onkin, että he ajattelivatkin kaikki nämä mainiot ajatuksensa vasta jälestäpäin. Ensi ajatus ei yleensä tahdo olla aivan tarkkaan oikea, mutta ei siltä ole rikos ajatella sitä eikä kirjoittaa sitä, aikomuksella muutella sitä myöhemmän kokemuksen mukaisesti. Nämä erakot ovat kuolleita monessa suhteessa, mutta eivät kaikissa, eikä ole kohtuullista, että ajateltuani heistä alussa pahaa ajattelisin edelleenkin, taikka että heistä pahaa puhuttuani yhä toistaisin sanojani ja pitäisin niistä kiinni. Ei, siksi herttaisesti he meitä kohtelivat. Heissä piilee jossain kipinä inhimillisyyttäkin. He tiesivät, että olimme ulkomaalaisia ja protestantteja ja ettemme luultavasti heitä ihailleet emmekä tunteneet heitä kohtaan sanottavaa ystävällisyyttäkään. Mutta heidän laajamielinen armeliaisuutensa oli liian ylevää ottaakseen lukuun semmoisia asioita. He vain näkivät meissä ihmisiä, jotka olimme nälissämme ja janoiset ja uupuneet, ja se riitti. He avasivat ovensa ja lausuivat meidät tervetulleiksi. He eivät kysyneet kysymyksiä eivätkä osoittaneet vieraanvaraisuutta omaksi kunniakseen. He eivät pyydystelleet kiitosta. Rauhallisina he liikkuivat askareissaan, kantoivat eteemme pöydät, tekivät vuoteet ja toivat vettä, jolla saatoimme pestä itsemme, eivätkä vähääkään välittäneet siitä, kun sanoimme, ettei käynyt laatuun, että he tekivät sen, kun meillä kerran oli miehet, joiden tehtäviin semmoiset toimet kuuluivat. Meidän oli sangen hyvä olla ja istuimme pitkään päivällispöydässä. Perästäpäin kävimme erakkojen kanssa rakennuksen kaikki paikat ja istuimme sitten sen korkeilla muureilla ja tupakoimme nauttiessamme ilman viileydestä, jylhästä maisemasta ja auringonlaskusta. Yksi tai pari valitsi kodikkaat makuuhuoneet nukkuakseen, mutta paimentolaisvaisto sai muut viettämään yönsä suuren hallin ympäri kulkevalla leveällä divaanilla, koska se oli kuin ulkona nukkumista ja sen kautta hauskempaa ja rattoisempaa. Ruhtinaallisen saimme levon.
Noustessamme seuraavana aamuna syömään olimme uusia miehiä. Kaikesta tästä vieraanvaraisuudesta ei vaadittu varsinaista maksua. Saimme antaa jonkun verran, jos halusimme, mutta meidän ei tarvinnut antaa mitään, jos olimme köyhiä tai kitupiikkejä. Köyhät ja avuttomat saavat tulla Palestiinan katolisiin luostareihin yhtä vapaasti kuin kuka muu tahansa. Minut on kasvatettu vihamielisyyteen kaikkea katolilaista vastaan ja sen vuoksi on minun toisinaan paljon helpompi keksiä katolilaisten vikoja kuin katolilaisten ansioita. Mutta on eräs seikka, jota en tahdo syrjäyttää enkä unhottaa: sitä rehellistä kiitollisuutta nimittäin, jonka minä ja kaikki pyhiinvaeltajat olemme velkaa Palestiinan luostari-isille. Heidän ovensa ovat aina avoimet, ja jokainen arvollinen mies on heidän luo tervetullut, olipa hän puettu ryysyihin tai purppuraan. Katolilaiset luostarit ovat köyhille verraton siunaus. Rahaton pyhiinvaeltaja, olipa hän protestantti tai katolilainen, voi matkustaa kautta Palestiinan ja näissä rakennuksissa aina saada terveellistä ruokaa ja puhtaan vuoteen. Parempiosaiset pyhiinvaeltajat usein sortuvat tautivuoteille kuumuuden tai maassa vallitsevain kuumeitten vaikutuksesta ja luostarit tarjoavat heille silloin suojan. Ilman näitä vieraanvaraisia tyyssijoja olisi matkustus Palestiinassa huvia, johon vain voimakkaimmat miehet voisivat antautua. Meidän seurueemme, pyhiinvaeltajat ja kaikki, on aina mielihyvällä tyhjentävä lasinsa Palestiinan luostari-isäin terveydeksi, menestykseksi ja pitkäksi iäksi.
Lepäytyneinä ja virkistyneinä me siis asetuimme jonoon ja jonossa kuljimme yli Judean paljaitten vuorien, pitkin kallionharjanteita ja kautta karujen kurujen, joissa vallitsi iäinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Täältä puuttuivat ne hajanaiset asestetut paimenryhmätkin, joita olimme edellisinä päivinä iltapuoleen nähneet pitkäkarvaisia vuohilaumojaan paimentamassa. Näimme vain kaksi elävää olentoa. Ne olivat gaselleja, vienoista silmistään maineessa. Ne näyttivät hyvin nuorilta vohlilta, mutta etäisyyttä ne tuhosivat kuin pikajuna. En ole koskaan nähnyt eläimen nopeammin kulkevan, ellei ehkä omain suurten lakeuksiemme antilooppien.
Yhdeksän tai kymmenen aikaan aamulla saavuimme Paimenten lakealle ja seisoimme muureilla ympäröidyssä öljypuistossa, jossa paimenet kahdeksantoista vuosisataa takaperin vartioivat laumojaan enkelijoukkojen tuodessa heille tiedon, että Vapahtaja oli syntynyt. Neljännesmailin päässä oli Judean Betlehem, ja pyhiinvaeltajat ottivat osan kivimuurista mukaansa ja kiiruhtivat edelleen.
Paimenten lakea on erämaata, irtonaisilla kivillä kivettyä, vailla kasvullisuutta, julmassa auringonpaisteessa hehkuen. Vain enkelien soitanto, jonka se kerran kuuli, voisi lumota, sen pensaat ja kukat jälleen eloon ja palauttaa sen kadonneen kauneuden. Ei mikään vähempi taika kykenisi tätä ihmettä aikaan saamaan.
Betlehemin valtavassa Syntymisen kirkossa, jonka itsepäinen Pyhä Helena rakennutti tuhatviisisataa vuotta takaperin, meidät vietiin maan alle, kovaan kallioon louhittuun luolaan. Tämä oli "seimi", jossa Kristus syntyi. Permannossa on hopeinen tähti, jonka latinalainen kirjoitus mainitsee tämän seikan. Monen sukupolven kuluessa ovat hartaat pyhiinvaeltajat sen suudelmillaan silittäneet. Rotko oli koristettu siihen tavanmukaiseen epäaistikkaaseen tapaan, joka on huomattava kaikissa Palestiinan pyhissä paikoissa. Samoin kuin Pyhän haudan kirkossa, samoin esiintyi täälläkin kateutta ja tylyyttä. Kreikkalaisten ja latinalaisten kirkkojen papit ja jäsenet eivät voi kulkea saman käytävän kautta polvistumaan Vapahtajan syntymäpaikalla, vaan niiden on pakko lähestyä ja poistua eri teitä, ettei syntyisi toraa ja tappelua tällä maailman pyhimmällä paikalla.
Minulla ei ole mitään mietelmiä tämän paikan johdosta, jossa ensi kerran maailmassa "iloista joulua!" lausuttiin ja josta Santta Klau, lapsuuteni ystävä, lähti ensimmäiselle matkalleen ilahuttamaan ja yhä vieläkin talviaamuina ilahuttamaan hulmuavan liesitulen piiriä monessa etäisessä maassa. Kosketan kunnioittavin sormin sitä samaista paikkaa, jossa Jeesus lapsi lepäsi, mutta minä en ajattele — mitään.
Ette voi ajatella tässä paikassa sen enempää kuin missään muussakaan paikassa Palestiinassa, jonka luulisi antavan mietteihin aihetta. Kerjäläiset, raajarikot ja munkit ympäröivät teitä ja saavat teidät ajattelemaan vain bakshiishia, kun mieluummin ajattelisitte jotain muuta, paikan luonteen mukaista.
Olin iloinen, kun pääsin lähtemään, ja iloinen, kun olimme kulkeneet niiden luolain läpi, joissa Eusebius kirjoitti ja Hieronymus paastosi ja Joosef valmistautui pakenemaan Egyptiin, ja nähneet paritoistakymmentä muuta kunnioitettua luolaa, ja tiesin, että nyt olimme valmiit. Jeesuksen Syntymisen kirkko on melkein yhtä täyteen sullottu erinomaisen pyhiä paikkoja kuin itse Pyhän haudan kirkko. On siinä luolakin, jossa kaksikymmentätuhatta lasta teurastettiin Herodeksen käskystä, kun hän yritti murhauttaa Jeesus-lapsen.
Kävimme tietysti Maitoluolassa — siinä Maria jonkun aikaa piili, ennenkuin pakeni Egyptiin. Luolan seinät olivat mustat, ennenkuin hän siihen tuli, mutta kun hän imetti lastaan, putosi permannolle pisara hänen maitoaan ja se muutti paikalla luolan mustat seinät yhtä lumivalkeiksi kuin se itsekin oli. Otimme täältä monta pientä kiven sirua, sillä kaikkialla Itämailla tiedetään hyvin, ettei hedelmättömän vaimon tarvitse muuta kuin niitä huulillaan koskettaa, kun hän paikalla pääsee viastaan. Otimme paljon siruja siinä mielessä, että voisimme tuoda onnen eräille tuttaville perheille.
Lähdimme iltapäivällä Betlehemistä ja jätimme sen kerjäläislaumat ja pyhäinjäännöskaupustelijat ja vietettyämme vähän aikaa Raakelin haudalla kiiruhdimme Jerusalemiin niin nopeaan kuin suinkin. En koskaan ole tuntenut itseäni niin iloiseksi taas kotia päästessäni. En koskaan ole nauttinut levosta niinkuin näinä muutamina viimeisinä tunteina. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Betlehemiin oli lyhyt, mutta se oli väsyttävä. Semmoista kärventävää kuumuutta, painostavaa autiutta ja semmoista kaameata karuutta ei varmaankaan voi olla missään muualla maailmassa. Ja semmoista väsymystä!
Yksinkertaisinkin ymmärrys varoittaa minua, että minun pitäisi kirjoittaa tuo tavanmukainen mieluisa vale ja sanoa, että minä vastahakoisesti irtauduin jokaisesta tunnetusta Palestiinan paikasta. Niin sanoo jokainen, mutta minä hiljaisuudessa epäilen jokaisen sanoja, joka sen sanoo. Voisin vannoa hirmuisen valan, etten ole kuullut ainoankaan neljästäkymmenestä pyhiinvaeltajastamme kertaakaan lausuneen mitään semmoista, ja he ovat yhtä hyviä ihmisiä ja yhtä vilpittömästi hartaita kuin kukaan, joka on käynyt täällä ennen. Kotiin tultuaan he kylläkin pian sanovat sen, ja miks'eivät sanoisikin? Heillä ei ole halua nousta sotaan kaikkia maailman Lamartineja ja Grimesejä vastaan. Ei olisi järjenmukaista, että kukaan olisi vastahakoinen luopumaan paikoista, joissa tungeskelevat kerjäläis- ja kaupustelijalaumat melkein puristavat hengen matkamiehestä, riippuen roikkina hänen hihoistaan ja takinliepeistään ja kirkuen ja huutaen hänen korviinsa ja raadellen hänen näköään kauheilla mätähaavoillaan ja epämuodostumillaan, joita he näyttelevät. Iloinen sitä on, kun pääsee lähtemään. Olen kuullut häpeämättömäin ihmisten kiittävän onneaan, kun pääsivät pois rouvain iltamasta, joissa nuoret suloiset neidot parvittain kiusasivat heitä ostamaan. Muuttakaa nämä sulottaret tummiksi akoiksi ja repaleisiksi villi-ihmisiksi ja pankaa heidän pyöristettyjen muotojensa sijaan kuihtuneet mukuraiset känttyrät ja pehmeitten kätten sijaan arpiset rumat epämuodostumat ja ajatelkaa heidän äänensä vakuuttelevan musiikin sijasta vihatun kielen soraäänistä rääkynää ja katsokaamme sitten, kuinka paljon vastahakoista viivyttelyä lähdön hetkellä teistä saisi puristetuksi. Ei, onhan somaa sanoa, että olitte vastahakoinen, ja jättää toisiin aikoihin ne syvät ajatukset, jotka aivoissanne "taistelivat sanoja löytääkseen." Mutta totuus on, että te ette ollut vastahakoinen ja että huomasitte mahdottomaksi ajatella ensinkään — vaikka myöntää täytyy, ettei pidetä arvon mukaisena sanoa sitä eikä runollisenakaan.
Pyhillä paikoilla me emme ajattele; me ajattelemme jälkeenpäin vuoteessamme, kun päivän häikäisevä polte, melu ja elämä ovat hälvenneet, ja vasta mielikuvituksessamme lähdemme yksin menneisyyden muistopaikoille ja herätämme uudelleen eloon muinaisaikain haamut.