Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan

by Mark Twain

KOLMAS KIRJA.

Kuinka Johanna viedään oikeuteen, tuomitaan ja kärsii marttyrikuoleman.

Ensimäinen luku.

En saata paljon kertoa häpeällisistä tapahtumista Johannan vangitsemisen jälkeen. Omasta puolestani en aluksi huolehtinut Johannan tilaa, koska otaksuin, että kuningas — että kiitollinen Ranska ennen pitkää tarjoisi hänestä suuret lunnaat. Sotalakien mukaan olisi hänen oikeastaan siten pitänyt päästä vapaaksi. Hän ei ollut kapinoitsija, vaan rehellinen sotilas, ja kuninkaan nimittämä sotapäällikkö, eikä ollut tehnyt mitään rikosta, vaan tarkasti noudattanut sotalakeja, jonkatähden vihollisten olisi pitänyt hänet vapauttaa lunnaita vastaan, jos sellaisia olisi hänestä tarjottu.

Mutta päivä toisensa jälkeen kului eikä mitään kuulunut! Oliko tuo kavala Tremouille jälleen kuninkaan pahana neuvonantajana, sitä emme tienneet, sen vain tiesimme, ettei kuningas tehnyt mitään tyttö raukan hyväksi, joka kuitenkin hänen puolestaan oli niin paljon toimittanut.

Mutta pahaksi onneksi toimittiin kyllä uutterasti toisella taholla. Uutinen hänen vangitsemisestaan ehti jo toisena päivänä Parisiin ja kaiken päivää sekä seuraavan yön siellä iloittiin, kelloja soitettiin, tykit paukkuivat, ja seuraavana päivänä inkvisitsionin kenraali laittoi sanan Burgundin herttualle pyytäen, että Johanna jätettäisiin kirkon huostaan, jotta hänet noitana ja epäjumalan palvelijana tutkittaisiin ja tuomittaisiin.

Tässä menettelivät englantilaiset valtioviisaasti ja kirkko otettiin vain välikappaleeksi heidän aikeilleen. Kirkon palvelijain kautta he saattoivat syyttää ja tuomita Johannaa ja tällä mahdilla he voivat saada hänet hengiltä, vieläpä julistaa hänet vääräuskoiseksi, epäjumalan palvelijaksi ja noidaksi. Siten oli hänen nimensä menettävä sen tenhon, jolla se tähän asti oli innostuttanut ja suuriin tekoihin kiihottanut ranskalaisia. Johanna d'Arc oli ainoa mahti Ranskassa, jota englantilaiset eivät saaneet masennetuksi, ainoa, jota he pelkäsivät. He toivoivat, että jos saisivat kirkon julistamaan hänet paholaisen palvelijaksi eikä taivaan lähettilääksi, niin olisi englantilaisten ylivalta Ranskassa jälleen ollut taattu.

Burgundin herttua kuunteli heitä, mutta odotti vielä. Hän luuli, että Ranskan kuningas ja Ranskan kansa tarjoisivat hänestä suurempia lunnaita kuin englantilaiset. Hän piti Johannaa tarkasti vartioituna lujassa linnassaan, ja odotti turhaan ranskalaisten lunnaita. Hän oli ranskalainen kuninkaanpoika ja häpesi sydämessään myödä Johannaa englantilaisille.

Sillä välin koetti Johanna karata vankeudestaan, mutta saatiin kiinni ja herttua antoi viedä hänet Beaurevoireen, kuudenkymmenen jalan korkeaan torniin. Täällä täytyi hänen olla puoli neljättä kuukautta ja nyt hän huomasi, että englantilaiset kirkon välityksellä tekivät hänestä kauppaa kuin hevosesta tai orjasta, ja että Ranska oli ääneti, kuningas ääneti ja kaikki hänen ystävänsä samoin. Voi, tuo oli surkeaa!

Ja kun hän vihdoin kuuli, että Compiègne oli voitettu ja antautunut viholliselle ja että englantilaiset olivat julistaneet kaikki sen asukkaat telotettaviksi, ettei armahdettaisi lapsiakaan, niin hänet valtasi sellainen tuska, että hän repi vuodevaatteensa, teki niistä nuoran ja laskeutui sen nojassa yöllä alas tornin akkunasta, mutta nuora katkesi ja hän loukkaantui ja makasi tunnotonna maassa, josta hänet löydettiin. Sen jälkeen hän makasi kolme päivää, ei syönyt eikä juonut.

Mutta Vendômen kreivi tuli Compiègnen avuksi, pääsi voittajaksi ja kaupunki vapautettiin vihollisista. Tämä oli Burgundin herttualle tuntuva tappio. Nyt hän tarvitsi rahaa ja hän rupesi kuuntelemaan englantilaisten tarjousta Johannasta. Nämä lähettivät heti hänen luokseen ranskalaisen piispan — tuon aina halveksittavan Pierre Cauchonin Beauvaisesta. Hänelle oli puoleksi luvattu arkkipiispan istuin Rouenissa ja jos hän näissä kaupoissa onnistui, oli tämän viran saanti hänelle varma. Ja hän piti itseään oikeutettuna tuomarina siinä oikeudenkäynnissä, joka Johannaa vastaan piti pantaman toimeen, koska tämä oli otettu vangiksi hänen hiippakunnassaan.

Siihen aikaan teki lunastushinta kuninkaanpojasta 10,000 livreä kullassa, ja tämä tarjottiin nyt Johannasta, vähempään ei herttua tyytynyt.

Cauchon sai summan englantilaisilta — ja tarjosi tuon kuninkaallisen lunnaan pienestä tyttö raukasta Domrémyn kylästä. Se hyväksyttiin ja näin myötiin vihollisille Johanna d'Arc, Ranskan vapauttaja, vihollisille, jotka kokonaisen vuosisadan olivat tuhonneet, polttaneet ja hävittäneet sitä maata, jonka hyväksi hän oli uhrannut henkensä ja verensä. Ranskalainen piispa ja ranskalainen prinssi möivät hänet viholliselle; ja kuningas ja kansa kiittämättöminä ja toimettomina sallivat tämän tapahtua.

Ja Johanna — mitä sanoi hän? Ei mitään. Ei valitusta kuulunut hänen huuliltaan. Hän oli liian suuri sellaiseen.

Rouen määrättiin oikeudenkäyntipaikaksi. Se oli vielä englantilaisen alueen keskustassa; sen asukkaat olivat olleet englantilaisen ylivallan alla niin monta miespolvea, että he tuskin enää olivatkaan ranskalaisia muuten kuin kieleltään. Paikka oli tarkasti vartioitu. Joulukuun lopulla v. 1430 Johanna tuotiin sinne ja pantiin vankeuteen, vieläpä kahleisiin, tuo vapaa olento!

Ei vieläkään tehnyt Ranska mitään hänen hyväkseen. Kuinka on tämä selitettävä? Luulen, ettei sitä voi selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Muistamme, että kun ei Johanna ollut joukkojen etunenässä, he eivät tehneet mitään; mutta kun he saivat nähdä hänen valkean sotapukunsa tai hänen lippunsa, syöksyivät he ehdottomasti vaikka tuleen. Mutta kun hän haavoittuneena vaipui maahan, valtasi heidät pakokauhu ja he juoksivat kuin lampaat. Tästä päättäen eivät he vielä olleet entisestään paljon muuttuneet. He olivat vielä arkamielisiä, vailla itseluottamusta, johon heitä huono hallitus oli monien miespolvien aikana kasvattanut. Kuninkaat olivat olleet petollisia suurille vasalleilleen ja sotapäälliköilleen, vasallit jälleen heille ja toisilleen. Sotamiehet tunsivat, että Johannan kanssa he olisivat voineet jotakin toimittaa, mutta ilman häntä eivät mitään. Hän oli päivänpaiste, joka voi elvyttää jäätyneet mielet toimintaan. Mutta nyt he jälleen jäätyivät, sotaväki ja koko Ranska oli sama kuin ennen, kuin kuollut ruumis; voimaton ajattelemaan, toivomaan, vailla kunniantuntoa ja toimintahalua.

Toinen luku.

Kun Johanna oli vangittu, täytyi minun oleskella Compiègnen kaupungissa ja parannella haavojani, mutta lokakuun alkupuolella olin jo niin toipunut, että saatoin jälleen käyttää aseita. Olin taas mukana kahdessa taistelussa, mutta minut haavoitettiin uudestaan, niin oli onni minullekin nyt vastainen.

Lokakuun 25 päivää vasten yöllä läksivät viholliset äkkiä matkaansa ja siinä hälinässä pääsi joku heidän vangeistaan pakenemaan ja ontui kalpeana, kuihtuneena minun asuntooni, jolloin ihmeissäni huudahdin:

"Mitä? Vielä elossa? Noel Rainguesson!"

Se oli todellakin hän. Me iloitsimme siitä, että olimme toisemme löytäneet, mutta olimmehan suruissammekin. Johannan nimeä emme voineet mainita, vaikka puhuimme hänestä.

Vanha d'Aulon, joka myös oli haavoittuneena ja vankina, oli vielä Johannan luona ja palveli häntä Burgundin herttuan luvalla. Johannaa kohdeltiin vielä arvonsa mukaisesti, niinkuin ylhäistä sotavankia ja niin tehtiin edelleenkin, kunnes hän joutui tuon paholaisen palvelijan, Cauchonin käsiin.

Kaivaten me myöskin puhuimme uskollisista ystävistämme, jotka olivat kaatuneet onnettomassa taistelussa toukokuun 24 päivänä. Noel lausui ystävällisiä ja ylistäviä sanoja vanhan toverimme, Paladinin muistoksi, joka vaikka oli kehuskeleva, kuitenkin kehittyi todelliseksi aatelismieheksi ja ritariksi, joka osasi hyvin käyttäytyä ja sai vihdoin sankarin kuoleman. Sillä meistä tuntui hänen loppunsa todella sankarilliselta, kun hän viimeiseen hengenvetoonsa asti sai taistella Johannan puolesta ja lippu kädessä kuolla kokematta tappion katkeruutta.

Noel kertoi vielä, että viholliset olivat vieneet Johannan lipun leiriinsä, mutta että hän toisten vangittujen toveriensa kanssa oli henkensä uhalla, salaa, eräänä yönä saanut sen sieltä käsiinsä ja lähettänyt sen uskottujen ystävien avulla Orleansiin, jonka tuomiokirkossa sitä nyt säilytetään.

Olin iloinen tämän tiedon saatuani. Sittemmin olen sen usein nähnyt, kun olen 8 päivänä toukokuuta vanhana vieraana ollut läsnä Orleansissa ja kunniajäsenenä niissä juhlissa ja kulkueissa, joita siellä on pidetty. Siellä se pyhänä muistona ja Ranskan kansan rakkauden esineenä vielä on säilyvä vuosisatoja. [Tuon kuuluisan lipun samoin kuin monen muun esineen, jotka olivat olleet Johannan, poltti eräs roskajoukko Ranskan vallankumouksen aikana.]

Pari kolme viikkoa edelläkerrotun tapauksen jälkeen saapui tuo kammottava uutinen, joka kuin ukkosen isku kohtasi meitä ja sai meidät kalpenemaan — Johanna d'Arc myöty englantilaisille!

Emme olisi voineet ennen aavistaa sellaista, sillä olimme nuoria, emmekä vielä tunteneet ihmisluontoa. Kuninkaalta emme paljon odottaneet, mutta enemmän Ranskan kansalta. Kaikki tiesivät, että kansallismieliset papit muutamissa kaupungeissa olivat pitäneet kulkueita ja kehottaneet kansaa uhraamaan rahaa Johannan vapauttamiseksi.

Mutta nyt oli kaikki mennyttä. Katkeralta tuntui nyt meistä kaikki. Taivas näytti pilviin peittyvän, kaikki ilo oli kadonnut sydämistämme. Tuskin tunsin tuota ennen niin iloista ja aina leikillistä toveriani, Noelia. Tuntui kuin olisi hänen sydämensä murtunut, hän näytti nyt niin surumieliseltä ja oli kuin unissakävijä.

Samoin olin minäkin aina alakuloinen ja ainoastaan toistemme seurasta saimme hiukan lohdutusta. Hän hoiti minua kärsivällisesti noina pitkinä päivinä, jolloin parantelin haavojani, ja vihdoin, tammikuussa olin niin toipunut, että saatoin jälleen liikkua. Silloin eräänä päivänä sanoi Noel:

"Joko me nyt lähdemme?"

"Jo."

Muuta meidän ei tarvinnut selittää. Sydämemme olivat Rouenissa, sinne halusimme viedä muunkin osan itseämme, sillä siellähän oli nyt se olento, jota pidimme kalleimpana maailmassa. Emmehän voineet häntä auttaa, mutta tahdoimmehan kuitenkin olla lähellä sitä paikkaa, johon hän oli suljettu.

Ja niin me läksimme.

Pian huomasimme, että saimme jotenkin vapaasti kulkea eteenpäin, sillä nyt eivät englantilaiset enää peljänneet vihollisia, kun Johanna oli heidän hallussaan. Meistäkään ei nyt kukaan välittänyt eikä kysynyt, millä matkoilla olimme.

Oli mukavampi kulkea veneessä pitkin Seineä, koska siten matka tuli kevyemmäksi ja lyhemmäksi. Niin pääsimme onnellisesti lähelle Rouenia. Täällä me aluksi majailimme erään talonpoikaisperheen luona, jolloin autoimme heidän askareitaan ja niin voitimme heidän luottamuksensa. Huomasimme, että he olivat ranskalaismielisiä ja tahtoivat kaikin tavoin auttaa meitä. Heidän avullaan pääsimmekin kaupunkiin, joka silloin oli tarkasti vartioitu, ajoimme nimittäin eräänä päivänä heidän lammaslaumaansa kaupungin torille. He johdattivat meidät sitten erään tuttavansa, viinikauppias Pierronin perheeseen, jossa taas saimme asunnon ja ystävällistä kohtelua eikä meidän täälläkään tarvinnut pitää salassa matkamme tarkotusta.

Kolmas luku.

Kun Pierron huomasi, että minä osasin lukea ja kirjoittaa ja että tahdoin rehellisellä tavalla ansaita elatukseni itselleni ja toverilleni, niin hän rippi-isänsä kautta sai hankituksi minulle paikan kirjuri ja asianajaja Manchonin luona, joka oli hyvä, rehellinen ja arvossapidetty mies, ja nimitetty Johannan tuomio-oikeuden kirjuriksi. — Tämähän todellakin oli ihmeellinen sallimuksen johdatus, koska siten sain läheltä nähdä ja kuulla kaikki mitä halusin tietää, vaikka pelkäsinkin, että minun tunteeni Johannaa kohtaan pian tulisi ilmi. Mutta tämäkin pelko oli turha, sillä Manchon oli oikeastaan myös Johannan puolella eikä tahtonut minua kenellekään ilmaista.

Manchonilta sain nyt tarkkoja tietoja siitä, mitä Johannaan nähden oli tehty ja aijottiin tehdä. Siitä asti, kun hän oli myöty englantilaisille, oli Cauchon tehnyt ahkerasti työtä valmistaakseen oikeudenkäyntiä Johannaa vastaan. Parisin yliopistosta oli lähetetty hänelle joukko oppineita ja taitavia kirkonmiehiä, sellaisia, joita hän halusi ja muualtakin oli hän koonnut paljon samanlaisia virkailijoita, kunnes oli saatu puoli sataa kuuluisaa nimeä. Nämä olivat kansallisuudeltaan ranskalaisia, vaikka englantilaismielisiä.

Parisista oli myös lähetetty inkvisitsionin asiamies, sillä syytettyä piti tutkittaman inkvisitsionin sääntöjen mukaan. Mutta tämä mies oli rehellinen ja totuutta rakastava ja sanoi suoraan, että oikeudenkäynti oli laiton; ja samoin uskalsi pari kolme muutakin läsnäolijaa todistaa.

Ja niinhän oikeastaan olikin. Sillä olihan Johannaa jo ennen tutkittu Poitiersissä arkkipiispan johdolla ja silloin hänet oli julistettu syyttömäksi. Onhan sitäpaitse Ranskan laeissa selvästi säädetty, ettei vihollinen saa olla tuomarina syytetyn asiassa, olkoon sitten syytös mitä laatua tahansa. Mutta näitä lausunnoita ei otettu kuuleviin korviin. Cauchon hankki itselleen tuomitsemisoikeuden ja siihen täytyi alistua.

Niin siis tuo pieni englannin kuningas, sijaisensa kautta jätti Johannan oikeuden käsiin, kuitenkin ehdolla että: jos ei oikeus häntä tuomitsisi, hän jälleen annettaisiin kuninkaan haltuun.

Kyllä tämä oli kova kohtalo yksinäiselle, turvattomalle tyttö raukalle. Yksinäinen hän todellakin oli tuossa pimeässä vankikomerossaan, jossa häntä yötä päivää vartioi puoli tusinaa raakaa sotamiestä. Ja hän oli täälläkin vielä suljettu rautahäkkiin, käsistään, jaloistaan, vieläpä kaulastaankin kahlittuna vuoteeseensa. Ei yhtään tuttua, eikä naishenkilöä laskettu hänen luokseen. Tämä oli todellakin turvattomuutta.

Eräs vasalli, Jean de Luxemburg, joka oli ollut Johannaa vangitsemassa hänen viimeisessä taistelussaan, tuli kahden englantilaisen miehen, Warwickin ja Staffordin kanssa Johannan luo. Hän sanoi vapauttavansa Johannan, jos tämä lupaisi, ettei enää sotisi englantilaisia vastaan. Johanna vastasi kiivaasti:

"Jumalan nimessä, te olette vain tulleet minua pilkkaamaan. Minä tiedän, että te ette tahdo ettekä voikaan sitä tehdä."

Mutta kuri vasalli yhä väitteli, kohotti Johanna kahleissa olevaa kättänsä ja sanoi:

"Minä tiedän, että englantilaiset surmaavat minut, sillä he luulevat, että kun olen kuollut, saavat he huostaansa Ranskan kuningaskunnan. Mutta vaikka heitä olisi satoja tuhansia, eivät he sittenkään sitä saa."

Nyt Stafford tulistui, veti miekkansa ja aikoi paikalla lävistää tuon turvattoman, kahleissa olevan tytön, mutta Warvick esti sen, sillä hän ymmärsi, että tämä teko olisi ollut heille vahingoksi. Ranskan kansa olisi paikalla julistanut Johannan pyhimykseksi ja marssinut yhtenä miehenä, hänen muistonsa innostamana englantilaisia vastaan ja voittanut. Tällaista onnea toki eivät Johannalle suoneet.

Niin oikeudenkäyntiaika läheni. Cauchon oli kaikin tavoin ja joka taholta koettanut saada todistajia Johannaa vastaan, mutta Johannalla ei ollut ainoatakaan puolustajaa, sillä kaikki hänen ystävänsä olivat ranskalaisia, eivätkä saaneet täällä todistaa.

Kun hän kuuli, että oikeus oli asettanut pelkkiä englantilaismielisiä kirkonmiehiä häntä tutkimaan ja häntä vastaan todistamaan, niin hän pyysi, että yhtä suuri määrä pappeja ranskalaisesta puolueesta saisi ottaa osaa oikeuteen. Mutta Cauchon hylkäsi hänen anomuksensa eikä edes vastannut siihen.

Koska hän vielä oli alaikäinen, olisi hänellä pitänyt olla asianajaja, joka olisi neuvonut häntä, kuinka vastata ja puhua ja tätä hän myös pyysi ja rukoili, vaikk'ei tiennyt, että hänellä oli oikeus sitä vaatia. Mutta ei tuo sydämetön Cauchon tähänkään suostunut.

Cauchon sepitti itse syytekirjan, jossa lueteltiin ne rikokset, joiden tähden hänet oli vedetty oikeuteen ja joista häntä piti tutkittaman, nimittäin kerettiläisyydestä, noituudesta ja yhteydestä pahojen henkien kanssa.

Tämän lisäksi keksi Cauchon vielä erään salakavalan juonen, jolla aikoi syöstä tyttö raukan kokonaan turmioon. Niiden pappien joukossa, joita Parisin yliopistosta oli tänne lähetetty, oli eräs Nicolas Loyseleur niminen vakava ja arvokas mies, jolla oli kaunis ulkonäkö ja miellyttävä käytös sekä oli erinomaisen kaunopuheinen. Eikä siis kukaan olisi voinut aavistaa, että korean ulkokuoren alla piili kaikellaista petosta ja ilkeämielisyyttä. Hän tuli yöllä Johannan luo, sanoi olevansa myös vangittu ranskalaismielinen ja kirkon palvelija. Johanna tietysti ihastui kovin tästä uutisesta, uskoi hänelle ajatuksensa niinkuin rippi-isälle ainakin, varsinkin kun hänen kauvan oli täytynyt olla ilman kirkon armovälikappaleita, joita hän muuten ahkerasti ja lohdutuksekseen nautti.

Joku voi ajatella, mitä hyötyä hänen vihollisillaan tästä tunnustuksesta oli, koska rippi oli salainen eikä pappi sitä saanut ilmaista. Mutta jos toinen ihminen kuulee ripin, ei hänen tarvitse pitää sitä salassa. Cauchon oli ennakolta toimittanut reijän vankilan seinään ja kuunteli salaa Johannan tunnustusta.

Neljäs luku.

Tiistai-iltana, 20 päivänä helmikuuta, kun istuin kirjoittamassa isäntäni työhuoneessa, tuli hän sisälle vakavan ja huolestuneen näköisenä ja ilmoitti minulle, että oikeudenkäynti alkaisi huomenna kello 8 ja että olisin silloin valmis häntä auttamaan.

Olin tietysti jo kauvan odottanut tätä ilmoitusta, mutta kuitenkin oli se minulle kova isku, niin että sydäntäni ahdisti ja jäseneni vapisivat. Selvästi tietämättäni olin itsekseni toivonut, että jotain tapahtuisi, joka estäisi tämän väärän oikeudenkäynnin — että ehkä La Hire joukkoineen äkkiä karkaisi kaupunkiin ja että Jumala antaisi hänelle voiton jonkun ihmeen kautta. Mutta nyt — nyt ei ollut enää toivoa.

Varhain seuraavana aamuna läksin Manchonin kanssa linnan kappeliin, johon jo oli joukko uteliaita kuuntelijoita kokoontunut, mutta kaikkia sisäänkäytäviä vartioivat aseelliset sotamiehet. Me istuimme määrätyille paikoillemme. Tuomari-istuimella oli Cauchon, Beuavaisen piispa komeassa virkapuvussa ja hänen rinnallaan puoliympyrässä istuivat nuo viisikymmentä korkea-arvoista, oppinutta ja sivistynyttä kirkonmiestä. Kun katselin noita puhujataitoisia ja lakitieteeseen perehtyneitä henkilöitä, jotka kaikin keinoin tahtoivat saada Johannaa syytteeseen ja tuomituksi ja ajattelin että hänen yksin täytyi noita vastaan taistella henkensä ja hyvän maineensa puolesta, niin epäilin saattoiko tuo yhdeksäntoistavuotias, kokematon tyttö pitää puoliaan heitä vastaan — ja sydämeni oli levoton. Enkä rauhoittunut, kun jälleen loin silmäni tuomariin, joka lihavana, hekumasta punottavana, katse kylmänä ja kavalana, viekas hymy huulilla enemmän muistutti paholaisen palvelijaa kuin Herran käskyläistä. Ja kun huomasin, että kaikki hänen ympärillään alamaisina ja arkamielisinä silmäilivät häneen, niin viimeinenkin toivo katosi.

Vastapäätä tuomari-istuinta, seinän vieressä, eräällä korokkeella oli vielä tyhjä sija, pieni puupenkki ilman selkänojaa, jonka molemmilla puolilla teräkseen puetut sotamiehet vartijoina seisoivat. Tuo oli minusta kuin pyhä paikka, sillä tiesin kelle se oli varattu; ja sen näkeminen muistutti minua tutkinnosta Poitiersissä, jossa Johanna istui samanlaisella penkillä ja pelottomana taisteli noita oppineita ja hämmästyneitä kirkon miehiä vastaan ja josta hän voittajana kävi tekemään nimensä maan kuuluksi. Voi, kuinka nyt kaikki oli toisin!

Piispa antoi käskyn, että vanki tuotaisiin sisään. Äkkiä syntyi salissa tavaton hiljaisuus, kaikki käänsivät katseensa oveen päin ja uteliaina odottivat nähdäkseen tuota kuuluisaa vankia.

Kaukaa, pitkin kivistä käytävää kuului kahleiden kalinaa — maailma musteni silmissäni, Johanna d'Arc kahleissa!

Mutta selvittyäni näin edessäni Johannan kahden vartijan seuraamana, pää hiukan kumartuneena, hitaasti astuvan eteenpäin. Hänellä oli yllään musta miehen puku, samanlaisesta mustasta kankaasta tehty leveä poimukaulus peitti hartiat ja rinnan, ihotakkinsa hihat olivat väljät kyynäspäihin, mutta siitä alaspäin kapeat ulottuen kahleissa oleviin käsiranteisiin, takin alapuolella kapeat, mustat housut ulottuivat kahleissa oleviin nilkkoihin.

Ennenkun Johanna saapui istuimelleen, kohtasi häntä valojuova eräästä akkunasta ja samassa hän seisahtui kohottaen päätänsä. Hänen lumivalkeat kasvonsa pistivät selvästi esiin tuosta mustiin puetusta, hoikasta vartalosta. Ne olivat suloiset, puhtaat ja naiselliset, ja kun näin hänen rohkeana ja levollisena katselevan tuomareitaan ja kuinka hän reippaasti, urhokkaasti ojensi vartaloaan, niin ilo täytti sydämeni ja minä ajattelin: kaikki on hyvin, he eivät vielä ole häntä murtaneet, eivät vielä voittaneet.

Hän kävi nyt paikoilleen, nousi istumaan, kokosi kahleensa ja laski hiljaa kätensä helmaansa ja levollisena odotti mitä seuraisi. Eräs ahavoittunut englantilainen sotamies, seisoen katselijajoukon eturivissä, kohotti kohteliaasti ja arvokkaasti kätensä ja teki hänelle kunniaa, ja Johanna hymyillen ja ystävällisesti tervehti häntä samoin sotilaan tavalla, jolloin yleisön puolelta kuului suosionosotuksia, mutta jotka oikeus heti kielsi.

Nyt alkoi tuo muistettava tutkinto, jota historia nimittää suureksi oikeudenkäynniksi ja jossa viisikymmentä miestä koetteli voimiaan yksinäistä, kokematonta tyttöä vastaan.

Tuomari luki kanteen, jonka jälkeen hän kehotti Johannaa polvistumaan ja tekemään valan, jossa hänen piti luvata, että todenmukaisesti ja mitään salaamatta vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin.

Johanna aavisti vaaraa, johon häntä tällä valalla tahdottiin kietoa.
Hän vastasi yksinkertaisesti:

"En voi vastata kaikkiin asioihin, koska voisitte kysyä sellaista, johon en saa vastata."

Tämä suututti tuomareita ja he puhkesivat kiivaisiin huudahduksiin. Mutta Johanna ei hätääntynyt. Cauchon korotti äänensä, mutta se vapisi vihasta. Hän sanoi:

"Minä vaadin sinua pyhän Jumalan nimessä ja sielusi pelastukseksi viipymättä evankeliumin kautta vannomaan niinkuin sinua on käsketty!" Näin sanoen hän löi nyrkkinsä pöytään. Mutta ei Johanna nytkään säikähtänyt, vaan sanoi:

"Tahdon mielelläni vastata niihin kysymyksiin, jotka koskevat isääni, äitiäni, sotaa ja mitä olen tehnyt tultuani Ranskan kansan palvelukseen. Mutta muutamia asioita, joita minulle taivaalliset ääneni ovat ilmoittaneet, en saa sanoa muille kuin kuninkaalle." — Nyt syntyi suuri melu ja moni oikeuslautakunnasta nousi seisomaan kiivastuneena hänen itsepäisyydestään. Silloin Johanna nousi, katsoi suoraan oikeusjäseniin, korotti äänensä, jossa entinen sointu kajahti:

"— Enkä minä peruuta sanojani vaikka ottaisitte henkeni!"

Melu ja hälinä kävi yhä kovemmaksi, että toinen ei kuullut toisensa ääntä. Monta tuntia sitten väitettiin, kiistettiin ja kiivastuttiin valankaavasta, mutta kun kaikki rupesivat väsymään ja äänet kävivät käheiksi, täytyi piispan käskeä Johannaa tekemään valan oman mielensä mukaan. Johanna polvistui heti ja kuu hän laski kätensä raamatulle, sanoi tuo äsken mainittu englantilainen sotamies:

"Jumalan nimessä, jos tuo tyttö olisi englantilainen, ei häntä hetkeäkään pidettäisi tuossa asemassa!"

Kun Johanna oli tehnyt valansa, tutkisteli Cauchon hänen nimeänsä, syntymäpaikkaansa, vanhempiansa ja ikäänsä. Saatuaan näihin tiedusteluihin selvät vastaukset hän kysyi mitä Johanna oli oppinut.

"Äitini opetti minulle Isä meidän, Ave Marian ja uskontunnustukset."

Nyt olivat kaikki niin väsyneet, että vaativat istunnon lopettamista. Cauchon varotti vielä Johannaa karkaamisen yrityksistä, koska häntä silloin voitaisiin pitää syypäänä vääräuskoisuuteen — erinomaisen johdonmukaista! Hän vastasi yksinkertaisesti:

"Minun ei tarvitse seurata tätä varotusta. Jos voisin karata, en siitä syyttäisi itseäni, sillä en ole koskaan luvannut olla sitä yrittämättä, enkä vastakaan lupaa. Minusta on jokainen vanki siihen oikeutettu."

Ja sitten hän läksi vartijain saattamana, suuren hiljaisuuden vallitessa, jolloin hänen kahleittensa kalina kuului vieläkin kamalammalta ja viilsi sydäntäni.

Viimeksi ihmettelin, kuinka hän osasi malttaa mieltänsä. Hän huomasi Noelin ja minut kohta istuttuaan penkilleen; ja me kumarruimme alas salataksemme hämmästystämme ja liikutustamme, hänen kasvoistaan ei voinut mitään sellaista huomata. Lukemattomia kertoja hän sinäkin päivänä kiinnitti katseensa meihin, mutta ei kertaakaan kukaan voinut huomata, että hän meitä tunsi. Näin saattoi hän hillitä itsensä meidän tähtemme, jotta ei meille hänen tuttavuudestaan mitään pahaa tapahtuisi.

Hitaasti ja puhumattomina me sitten yhdessä kuljimme kotiin, olimme molemmat vaipuneet omiin, alakuloisiin ajatuksiimme.

Viides luku.

Illalla kertoi Manchon minulle, että piispa oli salaa kätkenyt kaksi kirjuria erääseen akkunakomeroon oikeushuoneessa ja käskenyt heidän esittämään Johannan vastaukset hänelle niin vähän edullisessa valossa kuin mahdollista. Mutta kirjureita olivat Johannan selvät ja yksinkertaiset vastaukset niin liikuttaneet, että he todenmukaisesti kirjoittivat kaikki asiat. Tästä vihastui piispa kovasti ja uhkasi tapansa mukaan hukuttaa heidät, mutta asia tuli yleisön tietoon ja siitä puhuttiin paljon, jonka tähden Cauchon ei enää toista kertaa uskaltanut harjoittaa tuollaista petosta.

Kun me seuraavana aamuna saavuimme linnaan, oli oikeushuoneeksi määrätty avarampi ritarisali ja oikeuslautakunnan jäseniksi oli vielä kutsuttu lisää muutamia kirkon miehiä Rouenista.

Viisi päivää kesti nyt kuulustelua, jolloin Johannan elämä ja teot hänen varhaisemmasta lapsuudestaan asti otettiin tarkan tutkinnon alaiseksi. Kysymyksissä ei useinkaan ollut mitään yhteyttä, mutta ne kaikki tarkottivat kuitenkin tuon viattoman tytön kietomista onnettomuuteen. Hän osasi ihmeellisen hyvin välttää kaikki salakavalat kysymykset ja kielsi jyrkästi vastaamasta niihin asioihin, joita hän oli päättänyt olla ilmaisematta.

Ja näyttipä todella Johannan esiintyminen tuomioistuimen edessä yhtä suurelta ihmeeltä kuin hänen toimensa sotatantereella. Sillä hänen tuomarinsa olivat häntä kohtaan kuin vihaiset verikoirat, jotka ajavat takaa heikkoa ja turvatonta metsänotusta, taikka kuin kissa, joka kauvan ilokseen kiduttaa hiirenpoikaa, ennenkun se tämän tappaa. Tämän mielipiteen on moni hyvin arvossapidetty henkilökin julkilausunut. Eikä kellekään liene nyt tuntematonta, että tutkijakunta julisti Johannan nimen vapaaksi kaikesta häpeästä ja vääryydestä, josta hänen tuomarinsa olivat häntä syyttäneet ja rangaisseet, ja tämä Cauchonin oikeusistuin oli julistettu halpamaisimmaksi mitä maailmassa olla saattaa.

Manchon ja moni, joka oli ollut oikeudessa läsnä, todisti valalla vannoen, kuinka kaikki oli suuressa oikeudenkäynnissä tapahtunut. Manchonin todistus on vieläkin luettavana pöytäkirjassa, jossa muun muassa saa nähdä seuraavaa:

"Kun Johanna puhui näyistään, niin häntä keskeytettiin melkein joka sanalla. He väsyttivät häntä kaikella tavalla. Kuulustelu kesti edelläpuolisen kolme neljä tuntia, jonka jälkeen siitä koottiin pahimmat kohdat ja niitä tutkittiin iltapäivällä uudestaan monta tuntia. Johannan puheet olivat aina selvät ja osoittivat hyvää muistia. Usein hän sanoi tuomarille: 'Mutta siihenhän jo olen vastannut — kysykää kirjurilta' — hän tarkotti minua."

Ja toinen todistaja sanoi:

"He kysyivät häneltä syvällisiä asioita, mutta hän selviytyi niistä sangen hyvin. Toisinaan he äkkiä menivät asiasta toiseen saadakseen häntä puhumaan ristiin, mutta siinä ei onnistuttu. Kuulustelua kesti monta tuntia, niin että tuomarit itse niihin perin väsyivät. Niistä pauloista, joihin häntä tahdottiin kietoa, ei taitavimman lakimiehenkään olisi ollut helppo selviytyä. Mutta Johannan vastaukset olivat niin taitavat, että minä kolmen viikon kuluessa todellakin luulin Jumalan hengen hänen kauttaan puhuvan."

Näin todistivat tasapuoliset arvostelijat eikä sittemmin kukaan ole voinut kumota näitä tosiasioita.

Kun kuulustelu kuudentena päivänä alkoi, saattoi hyvin huomata, että nuo hyvät herrat, jotka istuivat oikeutta, eivät olleet parhaalla tuulella. Johannan kukistaminen, jota nuo korkeasti oppineet hengen miehet olivat pitäneet aivan helppona asiana, kävikin yhä vaikeammaksi. Sen lisäksi he tiesivät, että kaupungissakin alettiin salaa nauraa herrojen tappiolle ja se vielä enemmän ärsytti heitä. Tänä päivänä saattoikin heti huomata, että he nyt olivat päättäneet saada käänteen asiain menossa, kuulustelua ei enää jätetty vain yhden henkilön varaan, vaan kaikki oikeuden jäsenet latelivat Johannalle kysymyksiä, usein puhuen kaikki yht'aikaa, joten hänen kerran täytyi sanoa:

"Minä pyydän teitä, hyvät herrat, puhukaa yksi kerrallaan, että voin vastata teille kaikille!"

Ensi aluksi tehtiin nyt niinkuin jo usein ennenkin ankaroita hyökkäyksiä hänen pukuaan vastaan ja koetettiin todistaa, että hän käyttämällä miehen vaatteita teki raamatun käskyjä vastaan. — Mutta tähän vastasi Johanna:

"Tuota ei ole kannekirjassa." — Ja lisäsi, että hän aina tahtoi noudattaa Jumalan käskyjä.

Sitten ruvettiin puhumaan hänen lipustaan, jota he kaikin tavoin koettivat todistaa noidutuksi, ja sen jälkeen kysyttiin:

"Etkö sanonut sotilaillesi, että sinun lippusi tuottaisi heille onnea?"

"En, mutta minä huusin: 'Ajakaa englantilaiset pakoon!' Ja minä kävin itse etunenässä."

Nämä sanat herättivät taas suurta melua, mutta kun se asettui kysyttiin:

"Eikö sinun kunniaksesi pidetty rukouksia ja messuja ja eikö sinun kuviasi palveltu kuin pyhimyksen kuvia?"

"Jos niin tapahtui, ei se ollut minun tahdostani, mutta jos joku rukoili puolestani, niin siinä ei suinkaan ollut mitään pahaa."

"Luulivatko ranskalaiset sinua Jumalan lähettilääksi?"

"En minä tiedä, mitä he luulivat, mutta sen vain tiedän, että sittenkin olin Jumalan lähettiläs."

"Minkätähden kansa suuteli käsiäsi, jalkojasi ja jäseniäsi?"

"He olivat iloiset nähdessään minut enkä sentähden hennonut kieltää heitä. Köyhät tulivat luokseni, kun en koskaan sortanut heitä, vaan suojelin heitä niin paljon kuin voimani riittivät."

Näin vaatimattomin sanoin Johanna kertoi kansan innostuneista kunnianosoituksista. Mutta nyt tahtoivat tuomarit selittää, että muka Johanna salli kansan osoittaa itsellensä jumalallista kunniaa ja palvelusta.

Sitten tehtiin hänelle monta kysymystä niistä merkeistä ja ihmeistä, joita huhu kertoi hänen tekemikseen, mutta joissa oli paljon liikaa ja valheellista. Johanna puhui suoraan, mitä hän näistä tiesi todeksi, mutta antoi Jumalalle kunnian kaikesta, mitä hän oli toimittanut.

Sitten kysyttiin: "Minkätähden heittäydyit yönaikana alas
Beaurevoiren linnasta ja koetit paeta?"

"Halusin päästä auttamaan Compiègnen asukkaita?"

"Etkö ole sanonut, että tahdoit ennemmin kuolla kuin jäädä englantilaisten käsiin?"

Johanna ei huomannut, että häntä tässä aijottiin syyttää itsemurhan yrityksestä ja vastasi avomielisesti:

"Niin, olenhan sanonut, että olisin ennemmin antanut sieluni Jumalan huomaan kuin englantilaisten käsiin."

Nyt sanottiin hänelle, että kun hän karkaamisyrityksensä jälkeen pudottuaan tornista, tointui, oli hän kiukuissaan pilkannut Jumalaa, kiroillut ja sadatellut. Ja samoin oli hän tehnyt kuullessaan, että Soissonin kaupungin päällikkö oli antautunut englantilaisille.

Johanna vastasi kauhistuen

"Se ei ole totta. En ole koskaan kiroillut, sitä en ole pitänyt tapanani."

Kuudes luku.

Nyt päätettiin pitää loma-aikaa seuraavaan istuntoon. Se olikin hyvin tarpeen, koska Johanna viimeisiin päiviin saakka oli ollut voitolla ja piispa joutunut tappiolle. Moni oikeuden jäsenistäkin oli ruvennut mieltymään Johannan rohkeuteen, maltillisuuteen, hurskauteen, kainouteen, arvokkuuteen ja viisauteen ja avomielisyyteen, joka ilmeni hänen itseään puolustaessaan.

Cauchon ilmoitti oikeuden jäsenille, ettei hän enää aikonut väsyttää heitä kaikkia näillä pitkillä istunnoilla, vaan että hän tahtoi valita vain joitakuita siihen toimeen.

Niin hän tekikin, mutta ne, jotka hän valitsi, olivat kaikkein kovasydämisimmät. Kun hän huomasi, että joku lauhkeampi lammas oli sekaantunut heidän joukkoonsa, niin hän pian vapautti senkin.

Nämä piispan valitsemat jäsenet kokoontuivat hänen yksityiseen asuntoonsa, jossa he tarkastivat oikeuspöytäkirjat, jolloin erottivat nisut ruumenista tai oikeammin, poistivat ne asiat, jotka olivat Johannalle edullisimmat, mutta jättivät ne, jotka häntä voisivat vahingoittaa, ja tämän perustuksella muodostivat uuden kannekirjan. Päätettiin myöskin, että kuulustelut tästä lähin eivät saaneet olla julkisia, koska moni kuulijoista oli ruvennut surkuttelemaan ja ihailemaan Johannaa.

Maaliskuun 10 päivänä alkoi tuo salainen tutkinto. Viikko oli kulunut siitä, kun viimeksi näin Johannan. Hänen ulkomuotonsa minua huolestutti, sillä hän näytti väsyneeltä ja heikolta, ja hänen vastauksensa osoittivat ajatusten epäselvyyttä ja johdonmukaisuuden puutetta, jota niissä ennen ei voitu havaita. Mutta tätä ei oikeudessa otettu huomioon, vaan tuntikausia täytyi hänen kestää tuota väsyttävää kyselyä, jolloin hän tuli ilmaisseeksi sellaisiakin asioita, joista hän ennen ei tahtonut puhua.

Mutta kolmantena päivänä näytti hän jälleen tointuneen ja vastasi entiseen tapaansa varmasti ja selvästi, niin etteivät hänen vihamiehensä voineet häntä kietoa, vaan joutuivat nytkin alakynteen.

"Tiedättekö sanoa, vihaavatko pyhä Katarina ja Margareta englantilaisia?"

"He rakastavat niitä, joita Jumala rakastaa ja vihaavat niitä, joita
Jumala vihaa."

"Sinä siis luulet, että Jumala vihaa englantilaisia?"

"En minä tiedä, vihaako vai rakastaako hän heitä, mutta sen tiedän, että Jumala antaa voiton ranskalaisille ja että englantilaiset ajetaan pois Ranskasta, paitse niitä, jotka sodassa kaatuvat!"

Kun häneltä kysyttiin, eikö hän mielestään rikkonut neljättä käskyä vastaan, kun hän vanhempainsa tietämättä ja heidän luvattaan oli lähtenyt Domrémystä mennäkseen kuninkaan luo, vastasi Johanna, että hän siinä asiassa oli totellut ainoastaan Jumalan käskyä ja lisäsi:

"Vaikka minulla olisi ollut sata isää ja äitiä ja vaikka olisin ollut kuninkaan tytär, olisi minun kuitenkin täytynyt lähteä!" Mutta sittemmin sanoi hän saaneensa vanhempain suostumuksen ja anteeksiannon.

Kävisi kovin pitkäksi kertoa kaikkia, mitä tässä kuulustelussa kysyttiin ja vastattiin, koska moneen kertaan uudistettiin samat asiat, joita jo ennen oli tutkittu.

Johanna kertoi vieläkin, että äänet olivat luvanneet hänelle vapautusta ihanan voiton kautta, ja kieltäneet häntä pelkäämästä ja suremasta marttyri-kärsimystä, joka hänen osakseen sitä ennen oli tuleva. Sitten hän oli pääsevä taivaan valtakuntaan.

Sitten kysyttiin:

"Ovatko äänesi sanoneet, että pääset paratiisiin, ja ettei sinua tuomita helvettiin ja uskotko sen todeksi?"

"Minä uskon ja tiedän, että tulen vapahdetuksi ja saan periä taivaan."

Häneltä kysyttiin vihdoin, tahtoiko hän jättää kaikki sanansa ja tekonsa kirkon tuomion alaiseksi. Tähän vaaralliseen ongelmaan vastasi Johanna rohkeasti, että hän kaikesta sydämestään rakasti pyhää kirkkoa ja että hän henkeen ja vereen asti tahtoi puolustaa kristinuskoa, mutta että hän omat tekonsa jättäisi vain Jumalan tuomittavaksi, koska hän oli käskynkin niihin saanut suorastaan Jumalalta.

Nyt vaadittiin vielä kerran, että hänen tuli alistua kirkon tuomioon, johon Johanna vastasi:

"Minä alistun taivaan Herran tuomioon, koska hän itse on minut kutsunut ja lähettänyt kuninkaani luo. Minun tietääkseni kuuluvat Jumala ja hänen pyhä kirkkonsa yhteen eikä niitä voi erottaa."

Nyt ruvettiin taas kysymään noita usein uudistettuja asioita hänen näyistään, pyhimyksistä, haltijoista ja puvustaan, mutta äkkiä kysyi itse piispa:

"Sinä olet sanonut, että vastaisit kaikkiin kysymyksiin niin suoraan kuin itse pyhän paavin edessä ja nyt et kuitenkaan tahdo vastata kaikkiin kysymyksiin, joita sinulle teemme. Etkö sitten avonaisemmin vastaisi, jos seisoisit hänen edessään, joka on Herran sijaisena maan päällä?"

Tähän Johanna heti arvelematta sanoi: "Viekää minut pyhän paavin luo, niin mielelläni vastaan kaikkeen, mitä hän kysyy."

Tämä oli todellakin oiva vastaus, jolla Johanna, jos hän vain itse olisi sen ymmärtänyt, olisi voinut tehdä tyhjäksi kaikki heidän pahat juonensa. Näin piispan kalpenevan ja huomasin, että toisetkin neuvoston jäsenet hämmästyivät. Hän oli oikeastaan vedonnut pyhään paaviin ja lykännyt asiansa hänen ratkaistavakseen. Se oli hänen vastaansanomaton oikeutensa ja jos hän olisi pysynyt tässä vaatimuksessaan, olisivat Cauchonin viisaat suunnitelmat kerrassaan tyhjiin rauenneet. Mutta tuo kokematon lapsi raukka ei ymmärtänyt käyttää hyväkseen niitä etuja, joita itse sallimus oli hänen käytettäväkseen antanut. Sillä Roomassa olisi hän ollut tasapuolisten arvostelijain tutkittavana, joilla ei olisi ollut mitään etuja hänen tuomitsemisestaan ja he olisivat varmaan huomanneet, että Johanna oli kirkon uskollinen ja kuuliainen tytär, vapauttaneet hänet ja siunanneet häntä.

Mutta tämä ei varmaankaan ollut sallittu. Piispa kiirehti kekseliäästi uusiin kysymyksiin, siten johtaakseen Johannan ajatukset toiseen suuntaan, jonka jälkeen istunto lopetettiin.

Kun Johanna nyt läksi huoneestaan kantaen kahleitaan, täyttyi sydämeni surulla ja silmäni kyyneleillä, sillä nyt huomasin, että hänen loppunsa lähestyi. Piispa oli varmaankin hänen äskeisistä sanoistaan käynyt niin varovaiseksi, että hän oli paneva hänelle kaksinkertaiset vartijat, eikä antaisi kenenkään lähestyä häntä, jotta ei kukaan olisi voinut neuvoa hänelle, kuinka hän helpoimmin olisi vapautunut heidän kahleistaan.

Seitsemäs luku.

Ei piispa tässäkään toisessa tutkinnossa ollut paremmin päässyt aikeittensa perille, koska hän ei nytkään saanut Johannaa sellaiseen syytteeseen, jonka nojalla häntä saattoi rikollisena tuomita. Mutta Cauchon päätti itsepintaisesti millä tavalla tahansa tuomita hänet rikoksentekijänä rangaistavaksi. Sillä se palkka, jota hän tästä työstään odotti, oli hänestä niin edullinen, ettei hän sen rinnalla välittänyt vaikka olisi tuominnut ja polttanut viisikymmentä viatonta, turvatonta, Johannan kaltaista tyttöä, jos vain he olisivat olleet hänen tiellänsä.

Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän jälleen toimeen ja kehui pian saavansa tämän oikeuskäynnin onnellisesti päättymään. Apumiestensä kanssa hän jonkun päivän kuluttua oli Johannan omain sanain ja tunnustusten perustuksella saanut kokoon uuden kannekirjan, joka sisälsi kokonaista kuusikymmentä kuusi pääkohtaa. Tiistaina 27 päivänä maaliskuuta alettiin Johannalle pykälä pykälältä lukea tätä syytekirjaa ja sanottiin, että jos hän johonkin kohtaan kieltäisi vastaamasta suoraan ja rehellisesti, hän niissä pidettäisiin rikokseen ja tuomioon vikapäänä.

Piispa piti ensin puheen, jossa hän Johannalle huomautti, kuinka muka tämän oikeuden jäsenet olivat hurskaita ja totuutta rakastavia miehiä, jotka isällisesti tahtoivat neuvoa ja saattaa hänet oikealle tielle. Hän sanoi myöskin, että Johanna heidän joukostaan saisi neuvonantajakseen valita yhden tahi useampia, jotka asianajajina olisivat hänelle avullisia.

Tätä tarjousta saattaa tosin verrata tarinaan sudesta, joka tarjoutui olemaan lampaalle avullisena, mutta siihen pakotti piispaa erään Rouenissa hyvin arvossa pidetyn, oppineen lakimiehen, tohtori Jean Lohierin mielipide, joka oli sanonut koko oikeudenkäyntiä laittomaksi senkin vuoksi, ettei tuolle alaikäiselle, oppimattomalle tytölle oltu annettu edes asianajajaa, joka olisi häntä neuvonut.

Piispan ulkokullattuun puheeseen sanoi Johanna vain, ettei hän välittänyt neuvonantajasta, koskei hänelle sitä tähänkään asti oltu suotu.

Piispa tyytyi kyllä tähän vastaukseen, koska hän nyt saattoi olla hyvällä omallatunnolla siitä, ettei muka pärjääjillä tässä suhteessa ollut puheen aihetta.

Tuo kannekirja, joka nyt luettiin, oli todellakin merkillisimpiä, mitä maailmassa on kokoonpantu, koska siinä kaikki syytetyn jalot, hurskaat ja ylevät ominaisuudet, joita oikeinajattelevat ja totuutta rakastavat henkilöt ihantelivat ja ylistelivät, esitettiin aivan väärässä ja valheellisessa valossa ja joita lauseita sitten kuin myrkytettyjä nuolia käytettiin Johannan kukistamiseksi. Tässä nimitetään häntä noidaksi ja taikojen tekijäksi, syytetään häntä pahojen henkien kätyriksi, pyhän kirkon tottelemattomaksi jäseneksi, joka on polkenut sen pyhiä sääntöjä, epäjumalan palvelijaksi ja Jumalan pilkkaajaksi, joka on häväissyt Herraa ja hänen pyhimyksiään. Vielä sanotaan siinä, että hän on yllyttänyt kansaa, saanut aikaan verenvuodatuksia ja paljon muuta pahaa, on sen lisäksi unohtaen naisellisen kainoutensa pukeutunut miesten vaatteisiin ja ruvennut sotilastoimeen ja sen ohella noitunut sekä ruhtinaita että ylimyksiä ja sallinut kansan jumaloida itseään, koska on antanut sen suudella käsiään ja jalkojaan.

Niin, Johannan hurskas usko, palava rakkaus Jumalaan, omaan kansaansa ja kaikkiin pyhimyksiin ja ihmisiin, hänen luja rohkeutensa ja itsekkyydestä vapaa innostuksensa isänmaansa pelastukseksi, joka sai pelkureistakin sankareita — väärennettiin irvikuvaksi, jotta voisi luulla itse paholaisen olleen sitä kyhäämässä.

Kannekirjan erityisiin kohtiin vastasi Johanna selvästi ja johdonmukaisesti niinkuin ennenkin, kertoen uudestaan samat asiat, joita ennen oli puhunut, mutta usein myös viitaten edellisen tutkimuksen pöytäkirjoihin, pyytäen niistä lukemaan, taikka sitten sanoi hän suoraan valheeksi pahimpia vääristelyjä.

Kuulustelua kesti kauvan, mutta kun kaikki pykälät oli luettu, eivät tuomarit vieläkään voineet keksiä pätevää syytä, jonka nojalla tuomio olisi voitu langettaa. Cauchon ei nytkään masentunut, vaan viimeksi pidetyn kuulustelun nojalla ja uskollisten ystäväinsä avulla sepitti vielä uuden syytekirjan, jossa oli kaksitoista kohtaa, joiden valheiden perustuksella oikeuden vielä kerran piti kokoontua.

Tällä ajalla Cauchon eräänä päivänä kävi Johannan vankikopissa
Manchonin ja kahden oikeuden jäsenen, Isambard de la Pierren ja
Martin Ladvenuen seurassa. Hän koetti vielä kerran taivuttaa Johannaa
alistumaan pyhän kirkon tuomioon — ja tunnustamaan, ettei hän ollut
Jumalan lähettiläs ja etteivät hänen näkynsä ja äänensä olleet
Jumalasta.

Mutta Johanna kielsi jyrkästi. Isambard de la Pierre sääli Johannaa, sillä hänellä oli sydäntä ja hän rohkeni, huolimatta piispan vihoista, kysyä Johannalta eikö hän tahtoisi vedota asiaansa Baselin kirkonkokouksen ratkaistavaksi ja selitti, että tässä kokouksessa olisi yhtä monta pappia hänen puoltaan kuin englantilaisten.

Johanna huudahti, että hän ilomielin tahtoisi vastata sellaisen tuomioistuimen edessä; mutta ennenkun Isambard ehti puhua, kääntyi Cauchon hänen puoleensa ja ärjäsi.

"Ole vaiti, paholaisen nimessä!"

Manchon uskalsi myös henkensä kaupalla kysyä, eikö hänen pitänyt merkitä pöytäkirjaan Johannan vetoamista Baselin kokoukseen.

"Ei se ole tarpeellista."

Nyt huudahti Johanna tuskallisesti: "Voi, te kirjoitatte kaikki, joka on minua vastaan, vaan ei mitään, joka olisi edukseni."

Nämä sanat olisivat voineet liikuttaa villipedonkin sydäntä, mutta
Cauchon oli tässä asiassa villipetoa pahempi.

Kahdeksas luku.

Huhtikuun alkupäivinä sairastui Johanna kovaan tautiin. Hän oli ollut huonoissa voimissa siitä saakka, kun viimeinen kuulustelu päättyi, ja hänen tilansa oli yhä huonontunut.

Oli päätetty, että nuo kaksitoista kannepykälää oli lähetettävä Parisin yliopiston tarkastettavaksi, jonka jälkeen sen professorit ja jumaluusoppineet saivat lausua ajatuksensa asiasta. Mutta Manchon rohkeni tähänkin kirjaan panna muistutuksen, jossa hän sanoi, että monessa kohden niistä kahdestatoista pykälästä pannaan Johannan suuhun asiat aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli lausunut, mutta tähän hänen vastalauseeseensa ei pantu mitään huomiota.

Viidentenä päivänä huhtikuuta olivat kaupungin asukkaat suuresti kiihottuneet ja paljon kansaa kokoontui kaduille ja linnan läheisyyteen kysyen uutisia, sillä huhu kertoi, että Johanna oli kuolemaisillaan. Englantilaisen puolueen johtomiehet olivat hämmästyksissä, sillä jos Johanna nyt olisi kuollut, ennenkun häntä kirkon tuomio olisi langettanut, niin olisi ollut luultavaa, että kansan rakkaus olisi tehnyt hänestä marttyrin ja hänen kuolemansa olisi ranskalaisten sydämissä tullut suuremmaksi voimaksi kuin hänen elämänsä.

Warwickin kreivi ja Winchesterin kardinaali läksivät heti linnaan ja tuottivat parhaat lääkärit, mitä oli saatavissa, ja Warwickin kreivi, joka oli kova ja kiivas mies, käski heidän kaikin voiminsa parantamaan Johannaa, koska hän oli Englannin kuninkaan vanki, josta oli maksettu suuria lunnaita ja koska ei kuningas toivonut hänen kuolevan, ennenkun hänet saatiin rangaista.

Tauti oli kovaa laatua ja jotenkin pitkällistä. Kun Johanna parin viikon kuluttua oli toipumassa, katsoi piispa sopivaksi muutamien oikeusjäsenten kanssa käydä hänen luonaan vankilassa ja otti mukaansa myöskin Manchonin ja minut muistiin kirjoittamaan, jos siellä jotakin tärkeää olisi sanottu.

Johanna näytti minusta nyt niin heikolta, että se sydäntäni särki. Mutta piispaa hänen tilansa ei tuntunut liikuttavan. Hän sanoi Johannalle, että tämän vastauksissa oli ollut jotakin uskontoa loukkaavaa ja koska Johanna oli oppimaton eikä tuntenut Jumalan sanaa, oli piispa tuonut sinne muutamia hyviä ja viisaita miehiä häntä opettamaan, jos hän siihen suostuisi. Ja vielä hän lisäsi: "Me olemme kirkon miehiä ja tarjoamme sinulle niinkuin jokaiselle ihmiselle sielusi pelastusta, Tässä asiassa me vain seuraamme pyhän kirkon esimerkkiä, joka ei kiellä anteeksiantoa siltä, joka vain tahtoo palata sen turviin."

Johanna kiitti ja sanoi:

"Minä voin kuolla tähän tautiin, jos se on Jumalan hyvä tahto; niin pyydän siis, että te ripitätte minut ja annatte minun nauttia pyhää ehtoollista, ja että minut haudataan siunattuun maahan."

Piispa ajatteli, että tässä heikkouden tilassa, peläten joutuvansa siunaamattomaan maahan ja siitä helvetin vaivaan, tyttö vihdoinkin tunnustaa, mitä he vaativat ja sanoi:

"Niin, jos haluat pyhää sakramenttia, täytyy sinun tehdä niinkuin kaikki hyvät kristityt tekevät ja alistua kirkon vaatimuksiin."

Johanna sanoi, ettei hänellä ollut muuta lisättävää, kuin mitä hän ennen oli puhunut. Mutta kun piispa yhä uudisti vaatimuksensa kirkon sääntöihin alistumisesta, lausui hän:

"Jos kuolisin tässä vankihuoneessa, niin pyytäisin teidän hautaamaan minut siunattuun maahan; mutta jos ette sitä tahdo, niin luotan sittenkin Vapahtajaani."

Piispa ja nuo toiset kirkon miehet varottivat nyt ankarasti Johannaa ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa tuli ja uhkasivat, että ellei hän tunnustaisi ja katuisi niitä suuria erehdyksiä, joihin hän oli syypää, hän Jumalan sanan ja pyhän evankelista Matteuksen todistuksen mukaan erotettaisiin ja hyljättäisiin kirkon yhteydestä ja pidettäisiin pakanaa ja publikaania pahempana, jopa turkkilaisena ja sarasenilaisena, jolla ei enää olisi pelastusta.

Olisi luullut tämmöisten pelotusten ja uhkausten masentavan tuota heikkoa, turvatonta, yksinäistä tyttö raukkaa, mutta hän oli vakaumuksessaan luja ja järkähtämätön ja sanoi, että hän oli kastettu pyhään kristilliseen uskoon ja siinä uskossa hän tahtoi kuolla, ja että hän aina oli tahtonut palvella Jumalaa. Viimeksi hän lausui:

"Minun ääneni eivät salli minun myöntyä teidän vaatimuksiinne, sentähden täytyy minun lujasti kieltää. Minun täytyy ehdottomasti totella niitä, tulkoon mitä hyvänsä."

Sydämeni oli raskas lähdettyäni vankilasta, mutta Johanna oli rauhallinen, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli tehnyt velvollisuutensa eikä muuta tarvittu.

Yhdeksäs luku.

Pari viikkoa kului; oli toinen päivä toukokuuta, kesä oli tullut, kedoilla loistivat jo metsäkukat täydessä kauneudessaan, linnut visertelivät, koko luonto oli täynnä päivänpaistetta, kaikkein mielet olivat kuin uudistuneet ja iloiset, koko maailma oli täynnä toivoa ja hauskuutta. Tasangot Seinen varrella levisivät laajalle pehmeinä ja vihantina, joki oli vesirikas ja elonhaluinen. Roenin kaupunki kuvastui entistä kauniimpana joen kirkkaassa pinnassa.

Mutta tuo kevätkesän ihanuus ei nyt voinut tehdä minun synkkää mieltäni iloiseksi, sillä niin minua alituisesti vaivasi tuo kolkko vankila, jonka sisäpuolella Johannan täytyi kahleissaan kitua, hänen, joka enemmän kuin kukaan olisi voinut iloita ja nauttia luonnon suloudesta. Erotettuna kaikista rakkaistansa, raakain ja sydämettömäin vartijain seurassa täytyi hänen kärsiä vankihuoneen kurjuutta.

Mutta nyt hän jälleen tuotiin oikeuden eteen, jossa hän ei kuitenkaan saanut kuulla niitä kahtatoista pykälää, joita tuo uusi kannekirja sisälsi, vaan oikeuden jäsenet tahtoivat pakottaa häntä tunnustukseen.

Johanna näytti nyt olevan hyvissä voimissa ja kuunteli tarkasti arkkidiakoni Jean de Chastillonia, joka häntä kaiken pyhyyden nimessä pyysi luopumaan entisistä erehdyksistään, tunnustamaan hairahduksensa ja katumaan.

Johanna vastasi:

"Lukekaa kirjanne, niin vastaan teille. Minä vetoon kaikki asiani
Jumalaan, Herraani ja Mestariini, jota kaikesta sydämestäni rakastan."

Arkkidiakoni ei kuitenkaan millään ehdolla tahtonut noudattaa tätä pyyntöä, sillä piispa näki hyväksi pitää Johannalta salassa nuo kannekirjan kaksitoista pykälää, koska hän ei tahtonut Johannan vastauksia niihin, mutta yleisinä viittauksina kosketeltiin vain niitä asioita, joista häntä syytettiin.

Vihdoin sanottiin hänelle, että ellei hän alistunut kirkon vaatimuksiin, tunnustaen ja katuen erhetyksiään, tuomittaisiin hän kerettiläiseksi ja uskon luopioksi ja rangaistukseksi täytyisi hänen polttoroviolla heittää henkensä.

Kun hän tähän vastasi, kaikui hänen äänensä yhtä rohkeana kuin ennen sotakentällä, jossa se oli kiihottanut pelkureita urostekoihin.

"Minä en luovu sanoistani, ja vaikka näkisin tulen edessäni, en sittenkään voisi toisin puhua!"

Oli ylentävää kuulla tuota rohkeata ääntä ja nähdä innostuksen tulen välkähtävän hänen silmissään. Moni siitä hämmästyi, oli hän sitten ystävä tai vihollinen; ja Manchon taas henkensä kaupalla merkitsi pöytäkirjansa laitaan nuo oivalliset sanat: "Superba responsio!" [suomeksi: mainio vastaus], jotka sanat siinä vielä löytyvät tälläkin hetkellä kuudenkymmenen vuoden kuluttua ja tulevat edelleenkin olemaan.

Tietysti käsiteltiin vieläkin kerran kysymystä hänen puvustaan ja luvattiin, että jos hän pukeutuisi tavallisiin naisten vaatteisiin, saisi hän käydä messussa. Mutta Johanna vastasi niinkuin hän usein oli vastannut:

"Minä otan naisen vaatteet, jos vain minun sallitaan käydä kirkossa, mutta kun palaan taas vankeuteen, niin pukeudun miesten vaatteisiin."

Nyt koetettiin vielä kaikin neuvoin kietoa häntä pauloihin ja kysyttiin, että jos hänelle luvattaisiin sitä ja sitä, suostuisiko hän sitten heidän vaatimuksiinsa.

Johanna vastasi vain:

"Kun ensin annatte mitä lupaatte, niin sitten saatte nähdä."

Niin, Johanna oli nyt taas entisissä voimissaan ja selvänä ymmärrykseltään eivätkä he mistään saaneet häntä syytteeseen. Istunto kesti äärettömän kauvan ja kaikki nuo entiset tutkimukset uudistettiin vielä kerran ja sen ohella neuvottiin, nuhdeltiin ja varotettiin, mutta siitä ei tultu muuhun loppupäätökseen, kuin että kuudenkymmenen kahden oppineen miehen oli mahdoton pitää puoliaan yksinäisen, oppimattoman, yhdeksäntoista vuotiaan tytön rinnalla.

Kymmenes luku.

Kaunis vuodenaika vaikutti ihmisissäkin iloisen mielialan ja yleensä olivat he nyt taipuvaisia kaikellaiseen leikinlaskuun ja pilantekoon. Paljon puhuttiin ja naurettiin myöskin sitä, että tuo vangittu, nuori tyttö oli yhä uudestaan pitänyt puoliaan tuolle oppineelle ja arvoisalle piispa Cauchonille, jota melkeinpä joka puolueessa vihattiin. Englantilaismieliset tosin toivoivat Johannaa polttoroviolle, mutta se ei sittenkään estänyt heitä nauramasta piispalle, jota eivät voineet kunnioittaa. Yhtäläisyys Cauchon nimen ja cochon [suomeksi: sika] sanan välillä antoi pilkkakirveille paljon puhumisen ja sukkeluuden aihetta, vieläpä nähtiin arkkipiispan palatsin muureilla piirustuksia, jotka kuvasivat täydessä piispan puvussa olevia sikoja, hiippa päässä ja sauva kädessä ja paljon muuta oikeudenkäyntiä tarkottavaa, joka tietysti kovin ärsytti ja loukkasi piispaa. Hän päätti siis tehdä pikaisen lopun oikeudenkäynnistä, josta hän oli paljon kunniaa ja hyötyä itselleen toivonut, vaan joka tuotti hänelle häpeää ja ylenkatsetta.

Yhdeksäntenä päivänä toukokuuta saimme käskyn tulla linnaan. Tällä kertaa vietiin meidät erääseen etäisimpään torniin, jossa en ennen ollut käynyt ja jossa vahti vei meidät pohjakerroksessa olevaan saliin. Täällä huomasin heti punaisiin puetun pyövelin ja hänen sotamiehensä seisovan kidutuskoneiden vieressä. Läsnä oli myös Cauchon ja muutamia muita oikeuden jäseniä, joiden joukossa tuo petollinen Loyseleur.

Sydämeni kylmeni, kun mielessäni kuvailin Johannaa noissa kidutuskoneissa, joita armottomat sotamiehet käyttäisivät ja joissa musertaisivat hänen hennot jäsenensä. Tuntui kuin olisin kuullut luiden ruskeen ja lihan luskeen, enkä voinut ymmärtää, kuinka nuo Herran palvelijat saattoivat välinpitämättöminä ja kylminä seisoa kaiken tuon kauhistuksen todistajina.

Kohta tuotiin Johannakin sisään ja hänkin huomasi heti pyövelin ja kidutuskoneet. Mutta ei hän ruvennut vapisemaan eikä käynyt kalpeaksi, vaan ojensi itsensä ja huulet osottivat entistä suurempaa päättäväisyyttä, jopa suuttumusta, mutta pelosta ei ollut puhettakaan.

Kun Johanna oli istunut hänelle osotetulle paikalle, luettiin pääkohdat hänen rikoksistaan. Piispa Cauchon sanoi, että koska Johanna edellisissä tutkinnoissa ei ollut vastannut kaikkiin kysymyksiin ja koska hän toisiin oli vastannut valheellisesti, niin hänen nyt piti saada piispalta kuulla täysi tosi. Paljon piispa vielä puhui ja uhkasi, mutta vihdoin hän kovalla äänellä huusi:

"Tuossa ovat kidutuskoneet ja tuossa sen toimeenpanijat! Sinä voit joko joutua niihin taikka päästä niistä vapaaksi. Puhu."

Johanna vastasi jalosti ja arvokkaasti aivan hätäilemättä, niin että se minusta tuntui oikein ihmeeltä:

"Minä en voi teille sanoa muuta kuin mitä jo olen sanonut; en vaikka irrottaisitte jäsenet ruumiistani. Ja vaikka tuskissani jotakin toisin tunnustaisinkin, niin jälkeenpäin sanoisin, että kidutuskoneet puhuivat enkä minä."

Piispa ja moni hänen kanssaan olivat aivan hämmästyksissään tästä vastauksesta, joka ilmaisi enemmän rohkeutta ja viisautta kuin hänen ikäiseltään saattoi odottaa. Moni hänen sijassaan olisi jo pyörtynyt kauhusta, mutta Johanna sitävastoin ymmärsi juuri viitata tällaisen menettelyn heikoimpaan ja luonnottomimpaan kohtaan. Sillä ne tunnustukset, joita heikko ihminen sanomattomissa tuskissa pakotetaan tekemään, eivät saata olla kovin luotettavia eivätkä tosia, vaikka tosin sitä keinoa oli vuosisatoja käytetty ja yhä käytetään. Minäkin olin ennen luullut, että tätä tapaa lain ja kirkon nimessä täytyi viimeisenä rangaistuskeinona käyttää. Nyt tuntui kuin kirkas salama olisi keskiyön pimeydessä valaissut seutua, ja osottanut tien, jota myöten piti kulkea. Manchon loi syrjäkatseen minuun ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomatonta ymmärtämystä; ja näytti kuin olisi monen mieli tullut valaistuksi. Kuulin jonkun lausuvan:

"Tuo on todellakin ihmeellinen olento. Hän on iskenyt erääseen vanhaan, otaksuttuun harhaluuloon ja näyttänyt kuinka pian se kosketuksesta hajoaa. Mutta mistä hänellä mahtaa olla tuo ihmeellinen tieto?"

Oikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään hiljaisella äänellä ja muutamista sanoista, joita kuulin, saatoin päättää, että Cauchon ja Loyseleur vaativat kidutuksen käyttämistä, mutta että useimmat panivat siihen jyrkän vastalauseen.

Vihdoin käski Cauchon kiukkuisella äänellä, että Johanna vietäisiin vankilaan.

Samana iltana kertoi Manchon minulle, minkätähden ei kidutusta pantu toimeen. He pelkäsivät Johannan siitä kuolevan, joka ei englantilaisia olisi ensinkään miellyttänyt; ja sitten arveltiin, ettei kidutus olisi minkään arvoista, koska Johanna heti vaivasta päästyään olisi peruuttanut sanansa.

Nyt saivat Rouenin kaupungin asukkaat jälleen naurun aihetta ja palatsin muureilla nähtiin kuvia, joissa piispan puvussa oleva sika kantoi kidutuskonetta, ja Loyseleur käveli itkien perässä. Kuvaajain kiinniottamisesta luvattiin palkinnoitakin, mutta vartijatkin olivat kuin sokeat eivätkä olleet ketään nähneet.

Yhdestoista luku.

Kymmenen päivän kuluttua toivat erityiset lähettiläät Parisin yliopiston lausunnon kannekirjan kahdestatoista pykälästä. Siinä sanottiin, että Johannan hairahdukset olivat kyllin todistetut ja että hänen tuli valalla tunnustaa erehtyneensä sekä luvata tehdä parannus, muuten tuli oikeuden julistaa hänelle rangaistus.

Muutaman päivän kuluttua kokoontuivat oikeusjäsenet linnaan ja Johanna tuotiin heidän eteensä. Pierre Maurice, Rouenin kanonikus piti hänelle pitkän puheen ja varoitti häntä. Lopuksi hän sanoi, että jos Johanna pysyisi itsepäisenä päätöksessään, oli hänen sielunsa varmasti joutuva kadotukseen ja hänen ruumiinsa hävitettävä. Mutta Johanna pysyi lujana ja sanoi:

"Vaikka olisin jo tuomittu ja näkisin tulen palavan, niin vaikkapa olisin tulen keskellä, en voisi puhua toisin kuin olen puhunut ja tässä pysyn kuolemaani saakka."

Syvä hiljaisuus vallitsi ja kesti jonkun hetken. Sitten Cauchon juhlallisesti kääntyi Pierre Mauricen puoleen. —

"Onko teillä vielä mitään lisättävää?" Pappi kumarsi syvään ja sanoi —

"Ei mitään, herra piispa."

"Entä vanki, onko hänellä mitään sanomista?"

"Ei mitään."

"Sitten on oikeudenkäynti päättynyt. Huomenna päätös on julkiluettava. Viekää vanki takaisin."

Johanna poistui arvokkaasti. Mutta minä en jaksanut enää mitään ajatella, kyyneleet sumensivat silmäni.

* * * * *

Olisi luullut, että piispa vihdoinkin olisi iloinnut siitä voitosta, jonka hän oli saanut, mutta päin vastoin harmitti häntä se tieto, että kansa ei pitänyt hänen tuomiotaan kyllin pätevänä. Hänen tuli mielestään hankkia parempia todistuksia Johannan rikollisuudesta, jotta kansa sen uskoisi. Mutta mistä hän saisi näitä todistuksia. Ei löytynyt koko maailmassa muuta kuin yksi henkilö, joka ne voi antaa — ja se oli Johanna itse. Hänen täytyi julkisesti tunnustaa erehtyneensä — vaikkapa vain näennäisesti.

Mutta kuinka oli tämä tunnustus saatava? Viikkokausia oli häntä jo tutkittu, kidutusta vieläpä polttoroviotakin uhattu. Mitä vielä piti koettaa? Sairautta, väsymystä kuolemaan asti — kenties se keino oli tepsivä?

Piispa ajatteli, että hänet piti heikkouden tilassa saada tekemään puumerkkinsä peruutuskirjan alle. Mutta, koska hän tietysti itse tahtoi sen kuulla, oli hänelle luettava vain joku lyhennys siitä ja sitten annettava hänen tehdä merkkinsä täydellisemmän peruutuskirjan alle.

Mutta vielä oli yksi vaikeus. Jos hän olisi saatu tunnustamaan, niin tämä olisi vapauttanut hänet kuoleman rangaistuksesta, ja häntä olisi edelleen täytynyt pitää vankeudessa. Mutta se oli aina vaarallista.

Tähänkin keksi piispa keinon. Hän päätti tehdä lupauksia Johannalle ja tämän taas piti luvata ottaa naisten vaatteet. Mutta sitten oli tehtävä Johannalle mahdottomaksi lupauksensa pitäminen. Tästä rikoksesta taas piti hänet voida tuomita polttoroviolle.

Sittemmin on saatu selville, että nämä juonet pidettiin tarkasti yleisöltä salassa.

Katalain aikeittensa toteuttamiseen olikin piispalla nyt hyvä tilaisuus, sillä Johannan voimat olivat taas kovassa vankeudessa hyvin paljon heikenneet.

On tavallista, että tuomitun annetaan viettää viimeinen yö rauhassa, mutta Johannalle ei sitäkään suotu. Loyseleur puhutteli muka ystävänä häntä monta tuntia, koettaen taivuttaa häntä alistumaan kirkon vaatimuksiin ja lupasi, että jos hän näin tekisi, hän pääsisi tuosta kauheasta englantilaisesta vankeudesta kirkon vankilaan, jossa hän saisi paremman kohtelun ja naisia vartijoikseen. Pappi ymmärsi, kuinka hänen piti taivuttaa Johannaa ja kuinka nuo raa'at ja julkeat englantilaiset vartijat häntä vaivasivat. Hän tiesi myöskin, että Johannan äänet olivat luvannet vapautusta tästä vankilasta. Jos häntä heikkona yhä vaivattaisiin, eikä annettaisi hänelle hetkeäkään lepoa ja kun hän sitten väsyneenä sekä ruumiin että sielun puolesta huomenaamuna äkkiä näkisi edessään polttorovion, niin hän ei voisi vastustaa. Näin nuo kavalamieliset kirkon vartijat suunnittelivat.

Minun ei tarvitse mainita, etten sinä yönä saanut unta silmiini. Eikä Noelkaan saanut. Hämärissä läksimme kaupungin muurin pääportille ja toivoimme, että vielä viimeisellä hetkellä saisimme nähdä Johannan jonkun ihmeen kautta vapautuvan vankilasta, koska kerran äänet olivat sen luvanneet. Tuo suuri uutinen, että Johanna d'Arc oli vihdoinkin tuomittu ja että hän huomenna elävältä poltettaisiin oli pian laajalti levinnyt; ja sentähden kulki taajoja kansanjoukkoja pitkin katuja ja sotamiehet olivat kieltäneet toisia joukkoja kaupunkiin pääsemästä, koska heillä ei ollut luotettavia todistuksia, mitä väkeä olivat. Me tutkimme noita ihmisiä, mutta emme heissä nähneet merkkiäkään siitä, että olivat meidän vanhoja sotatovereitamme, emme tunteneet ketään. Kun portit vihdoin yöksi suljettiin, käännyimme surumielisinä ja pettyneinä kotiinpäin.

Kulkiessamme pitkin kaupunkia, näimme paljon kansaa kokoontuneen pyhän Ouenin kirkon ympärille ja sen edustalla tehtiin työtä suurella kiireellä tulisoihtujen valossa. Koottiin lankkuja ja polttoaineita, joista kohosi korkea rovio. Kun kysyimme, minkätähden tuota rakennettiin, vastattiin:

"Ettekö tiedä, että ranskalainen noita on huomenna poltettava?"

Me läksimme pois, sillä ei ollut halua nähdä ja kuulla enempää. Meille oli kerrottu, että Jumiegen apotti monen sadan munkin kanssa oli matkalla kaupunkiin näkemään Johannan polttamista. Kuvailimme noissa miehissä näkevämme Johannan vanhoja sotatovereja, La Hiren tai Bastardin tai d'Alençonin, ja me odotimme heidän hyökkäystään, jolloin kansa peljästyneenä pakenisi heidän edestään ja silmät ilokyynelissä me ajattelimme yhtyvämme heihin ja rientävämme Johannaa vapauttamaan. Olimme valmiit uhraamaan henkemme hänen hyväkseen. Kuinka mielettömiä me tuumailimme; mutta olimmehan nuoria ja nuorethan toivovat ja uskovat mahdottomiakin mahdollisiksi.

Kahdestoista luku.

Seuraavana aamuna olin seurannut Manchonia eräälle lavalle, joka oli rakennettu pyhän Ouenin kirkkomaalle ja jossa jo istui joukko pappeja, kaupungin etevimpiä porvareja ja muita ylhäisiä henkilöitä. Lähellä sitä oli toinen katolla varustettu lava, joka oli kauniisti koristettu monivärisillä uutimilla ja matoilla. Tässä oli istuimia vanhalle Winchesterin kardinaalille, Cauchonille, kolmelle piispalle, varainkvisitorille, kahdeksalle apotille ja kaikille oikeudenjäsenille, jotka olivat olleet läsnä Johannan asiaa tutkittaessa.

Kahdenkymmenen askeleen päässä tästä kohosi kivestä tehty, keon muotoinen kumpu, jonka yläosa oli peitetty puilla ja risuilla ja näytti minusta niin korkealta, että milt'ei taivasta tavotti. Polttorovion edessä seisoi pyöveli punaisiin puettuine sotamiehineen ja heidän jalkainsa edessä näkyi hehkuva hiilikasa, josta he eivät antaneet tulen sammua. Vähän syrjempänä siitä oli miehen korkuinen koko risuja, joita sitten aijottiin vielä tuleen heittää.

Nähdessäni polttorovion tuntui minusta kuin tuliset, sanomattomat tuskat olisivat viiltäneet ruumistani, mutta sittenkään en voinut kääntää katseitani siitä, enkä olla ajattelematta tuota kauheata näytelmää.

Tuon avonaisen paikan ympärillä seisoi englantilaisia sotamiehiä vieri vieressä, komeaa väkeä puettuina loistaviin rintahaarniskoihin ja kypäreihin, heidän takanaan seisoi kansaa mustanaan, samoin olivat kaikki portaat, käytävät, parvekkeet ja katot täynnä väkeä.

Ilma oli painostavan kuuma ja ukkonen oli tulossa, mustat pilvet peittivät taivaan ja etäällä sen rannalla välähteli salama. Syvä hiljaisuus vallitsi.

Mutta vihdoin kuului komentosanoja, aseiden kalsketta ja teräkseen puettujen miesten astuntaa katukivillä. Sydämeni sykki ajatellessani, että toivottu pelastus ehkä vieläkin lähestyi. Mutta kohta huomasin taas pettyneeni. Lähestyihän vain kahleita kantava Johanna sotamiesten saattamana. Hän oli sairas ja jaksoi tuskin astua. Ei hänellä ollut pitkää matkaa kuljettavana, mutta hän oli ollut vuoden vangittuna saamatta hengittää ulkoilmaa ja nyt näytti kuin ei hän olisi jaksanut sitä kestää, väsymyksestä menehtymäisillään hän kulki tuossa painostavassa kesähelteessä. Ja kun hän vihdoinkin pääsi perille, oli heti tuo katala Loyseleur hänen vieressään kuiskaillen hänen korvaansa lupauksia, joita ei koskaan aijottu pitää ja kehottaen häntä tunnustamaan erehtyneensä.

Johanna istuttuaan sulki silmänsä, antoi kahleensa painua alas, kädet helmassa, näytti kuin ei hän olisi välittänyt mistään muusta kuin levosta.

Kuinka tarkkaavasti kaikki katselivat tuota heikkoa tyttöä, ja kuinka teeskentelemätön hän siinä oli kaikkein noiden katselijain edessä, jotka niin kauvan olivat odottaneet nähdäkseen häntä, jonka nimi jo oli tunnettu koko Europassa. Aikansa ihmelapsi oli Johanna d'Arc, ja ihmeenä hän on oleva kaikkina aikoina!

Nyt nousi puhujalavalle eräs oppinut, Guillaume Erard, joka oli saanut toimekseen pitää saarnan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana. Tekstin hän otti yliopiston lausunnon kannekirjan kahdestatoista pykälästä ja kuuluisalla puhetaidollaan hän nyt kuvasi kaikkia niitä erehdyksiä, rikoksia, kerettiläisyyttä ja häpeää, johon Johanna oli huomattu syypääksi. Itse hän puhuessaan yhä kiihtyi, kunnes viimein oli aivan kuin vihan vimmassa. Mutta hänen sanansa näyttivät kaikuvan kuuroille korville, sillä Johanna oli kuin unelmiin vaipunut, jotta ei kukaan voinut tietää, ymmärsikö hän mitään tuosta kaikesta. Mutta vihdoin huusi puhuja kovalla äänellä:

"Ranskan kansa, kuinka syvään olet langennut! — Sinun joukossasi on aina ennen ollut tosi kristityltä, mutta nyt Kaarle, joka sanoo olevansa sinun kuninkaasi ja hallitsijasi, kerettiläisenä ja luopiona suosii halpa-arvoista, noituudesta tunnettua naista!" Johanna nosti päätään ja hänen silmänsä säihkyivät. Pappi kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: "Sinulle, Johanna, minä puhun, ja minä sanon, että sinun kuninkaasi on luopio ja kerettiläinen!"

Johannan kuninkaalleen uskollinen mieli loukkaantui tästä kovin, hän kääntyi puhujan puoleen ja sointuvalla äänellään, joka muistutti entistä sotajoukkojen johtajaa huudahti:

"Elkää häväiskö minun kuningastani! Niin totta kuin elän todistan minä, että hän on hyvä kristitty eikä sellainen kuin te sanotte hänen olevan!"

Yleisön puolelta kuului hyvähuutoja, joka kovin harmitti puhujaa, sillä hän ei ensinkään ollut odottanut sellaisia ja päälle päätteeksi tarkottivat nuo hyvähuudot sitä henkilöä, jota hänen saarnansa oli häväissyt.

Hetken aikaa kesti levottomuutta ja hälinää kansanjoukossa tämän odottamattoman keskeytyksen johdosta, mutta järjestys saatiin kuitenkin palautetuksi.

Pappi lopetti nyt puheensa kehoittaen Johannaa alistumaan pyhän kirkon vaatimuksiin. Tähän vastasi Johanna heikolla äänellä:

"Minä olen jo sanonut, että tahdon vedota kaikki entiset sanani ja tekoni pyhään isään, paaviin — vaan ennen kaikkea Jumalaan."

Nyt Johanna jälleen oli lausunut sellaisia sanoja, joiden todellista arvoa hän ei itsekään ymmärtänyt. Kun polttorovio jo oli valmis ja kansanjoukot odottivat, mitä tuleman piti, niin ei tätä vetoamista oltu kuulevinaan, vaikka kirkonmiehet säikähtivät ja Cauchon kiirehti hänelle selittämään, että he jo olivat tehneet kaikki, mitä siinä asiassa saattoi tehdä.

Sitten he päät yhdessä hetken keskustelivat toistensa kanssa ja selittivät, että koska pyhä paavi oli niin kaukana ja paljon aikaa kuluisi, jos asian piti mennä hänen luokseen, niin Johanna saisi nyt näitä läsnäolevia hengen miehiä pitää kirkon edustajina.

Erard näytti nyt Johannalle kirjoituksen, joka edeltäkäsin oli valmistettu ja vaati häntä tekemään luopumisvalan.

"Luopumisvala, mitä se merkitsee?" Massieu selitti nyt tämän sanan merkityksen. Johanna koetti ymmärtää, mutta väsymyksestä hän tuskin tajusi pääajatusta, koska selittäjä vielä puheessaan käytti paljon vieraita sanoja. Vihdoin Johanna ikäänkuin epätoivoissaan huudahti:

"Minä vetoon pyhään yhteiseen kirkkoon, tuleeko minun tehdä luopumisvala vai ei."

Erard selitti:

"Sinun tulee paikalla tehdä luopumisvala taikka muuten sinä nyt heti poltetaan."

Nämä kamalat sanat kuullessaan Johanna katsoi ylös ja nyt hän vasta huomasi polttorovion ja hehkuvat hiilet. Hän säpsähti, nousi seisomaan ja lausui muutamia sekavia sanoja ja tuijotti väkijoukkoon kuin olisi hän ollut houreessa.

Papit kokoontuivat hänen ympärilleen ahdistaen häntä tekemään puumerkkinsä luopumiskirjaan, moni kiirehti ja kiihdytti häntä, ja kansakin melusi, piti ääntä ja kiihtyi joka puolella.

Johannan voimat loppuivat. Hän katsoi hetken ympärilleen kuin mieletön, sitten hän vähitellen vaipui polvilleen ja lausui:

"Minä alistun."

He eivät antaneet hänelle aikaa ajatusten selvittämiseen — he tiesivät, kuinka vaarallista se heidän asialleen olisi ollut. Massieu luki heti paikalla luopumisvalan ja Johanna lausui hänen jälessään konemaisesti sanat ja näytti kuin olisivat hänen ajatuksensa liidelleet kaukana koko tapahtumasta.

Sitten tuo paperi, jossa oli vain muutama lause, asetettiin syrjään ja toinen, johon oli monta sivua kirjoitettu, otettiin esille. Ja sanottiin, ettei Johannan tarvinnut mitään muuta kuin kirjoittaa nimensä tuon alle. Mutta kun hän selitti, ettei osannut kirjoittaa, niin eräs Englannin kuninkaan kirjuri, joka oli läsnä, otti Johannan käden omaansa ja kirjoitti nimen — Jehanne. Tuo vala oli siis tehty. Hän oli antanut nimensä semmoisen kirjoituksen alle, jota ei itsekään tuntenut. Kirjoituksessa häntä syytettiin noituudesta, seurustelusta pahojen henkien kanssa, Jumalan ja hänen enkeliensä pilkkaamisesta ja monesta muusta suuresta rikoksesta, joista kaikista hän lupasi tehdä parannuksen, ja samassa hän lupasi tästälähin aina pitää naisten vaatteita, joista pahahenki oli viekotellut häntä luopumaan.

Sitten Cauchon julisti, että hän nyt jälleen oli otettu siunatun kirkon yhteyteen ja sai nauttia kirkon armovälikappaleita. Nämä sanat kuullessaan loisti kiitollisuus Johannan silmistä.

Mutta, kuinka lyhytaikainen oli tämä ilo, sillä kohta sen jälkeen
Cauchon kylmänä ja jäykkänä lausui:

"Mutta, että hän oikein katuisi ja yksinäisyydessä sovittaisi kaikki nuo suuret rikokset, joihin hän on havaittu syylliseksi, niin hän koko elinkautensa on pidettävä vangittuna ja täytyy hänen syödä surun leipää ja juoda rangaistuksen vettä."

Elinkautisessa vankeudessa! Sitä hän ei ollut ajatellut — ei Loyseleur eikä kukaan ollut hänelle niin sanonut, vaan päin vastoin, oli Loyseleur luvannut, että hänen elämänsä sitten tulisi kaikin puolin paremmaksi, ja Erardkin oli vähän aikaa sitten sanonut, että jos hän tekisi luopumisvalan, niin hän pääsisi vapaaksi vankeudesta.

Hetken Johanna seisoi sanatonna ja hämmästyneenä; mutta sitten hän muisti, että itse Cauchon oli sanonut hänen joutuvan kirkon vangiksi ja saavan naisvartijoita seuralaisikseen. Hän kääntyi pappien puoleen ja sanoi:

"No, kirkon miehet, viekää minut vankeuteenne ja elkää jättäkö minua englantilaisten käsiin." Ja hän kokosi kahleensa ja aikoi lähteä.

Mutta nyt Cauchon sanoi pilkallisesti nauraen:

"Viekää hänet vankilaan, josta hän tuli."

Tyttö raukka! Häntä oli petetty, houkuteltu väärän valan tekoon turhilla lupauksilla, nyt hän sen ymmärsi.

Rummun pärinä keskeytti hiljaisuuden, näytti kuin Johanna hetkisen aikaa olisi odottanut sitä vapautusta, jonka hänen äänensä olivat hänelle luvanneet; sitten hän näki todellisuuden — hänen vartijansa piirittivät hänet eikä hän enää koskaan pääsisi vapaaksi. Ja nyt hänen päänsä kumartui kuin joku sanomaton tuska olisi häntä kohdannut ja kuin olisi hänen sydämensä murtunut, ja sitten hän poistui painaen päätään käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.

Kolmastoista luku.

Mutta kun kansa, joka tietysti ei mitään ymmärtänyt siitä, mitä Johannan ympärillä tapahtui, näki häntä poisvietävän, vimmastui se, kun ei saanut katsella sitä näytelmää, jota se monta tuntia oli odottanut ja samoin tekivät englantilaiset sotilaat. Suuri meteli ja kahakka syntyi, tapeltiin, kiviä heitettiin, moni oikeudenjäsenistäkin oli vähällä menettää henkensä. Sanottiinpa, että Warwickin kreivikin oli suuttunut ja sanonut piispaa petturiksi ja konnaksi, mutta että tämä oli rauhoittanut kreiviä luvaten vielä toimittaa niin, että noita oli poltettava. Kenties annettiin tästä salainen tieto sotamiehillekin, koska he pian tyyntyivät ja kansakin vähitellen hajaantui ja kukin meni kotiinsa.

Päivällä kävi piispa ja muutamia muita ylhäisiä herroja Johannan vankilassa ja onnittelivat häntä luopumisvalan johdosta. Ja piispan palvelijat toivat hänelle naisen puvun, jonka hänen piti heti ottaa yllensä. Varotettuaan Johannaa lankeamasta entisiin hairahduksissa, poistuivat herrat vankilasta. — Johanna oli niin heikko ja uupunut, että antoi heidän puhua ja tehdä itselleen mitä tahtoivat, hän halusi ennen kaikkea lepoa ja rauhaa.

Piispa Cauchon oli nyt kovin hyvillään, kun hänen aikeensa näin oli onnistunut. Johanna oli vastustamatta ottanut naisten vaatteet, hän oli siis alistunut heidän vaatimuksiinsa.

Mutta piispan piti saada Johannan vieläkin luopumaan tästä alistumisesta ja sentähden käski hän vartijain tehdä Johannan olon vankilassa entistään tukalammaksi, ja niin salaa, ettei kukaan saisi siitä tietoa.

Perjantai ja lauvantai kuluivat hiljaisuudessa, jotta Noel ja minä aavistamatta, mitä Johannalle oli tapahtunut, yhä saimme aikaa rakennella ihania tuulentupiamme siitä, kuinka muka ranskalaiset kiirehtisivät Johannan avuksi ja pelastaisivat hänet vielä viimeisellä hetkellä.

Mutta sunnuntai-aamuna alkoi jälleen liikkua huhuja kaupungilla, että ranskalainen noita oli langennut entisiin hairahduksiinsa ja pukeutunut miehen vaatteisiin. Ja päivän kuluessa puhuttiin tästä ihan varmana asiana ja moni iloitsi siitä, että tuo kadotuksen lapsi vihdoinkin saisi kärsiä rangaistuksen. Emmekä mekään, hänen ystävänsä, Manchon ja tuo hurskas veli Isambard, voineet olla uskomatta, että huhuissa oli perää.

Maanantai-aamuna ei kaupungissa puhuttu mistään muusta kuin Johannan lankeamisesta ja vähän myöhempään päivällä kutsutti piispa Manchonin ja minut linnaan, jossa kahdeksan oikeuden jäsentä piispan kanssa taas oli Johannaa tutkimassa.

Huhuissa oli ollut perää. Kun me saavuimme vankilaan, näimme hänen istumassa vuoteellaan niinkuin ennenkin kahlittuna ja miesten vaatteissa, yllä sama lyhyt ihomekko ja vyö ja vartalonmukaiset housut, joita hän koko oikeudenkäyntiajan oli käyttänyt.

Jälkeenpäin pidetyissä tutkinnoissa asiasta on selvinnyt, kuinka Johannaa oli vankilassa kohdeltu. Varhain sunnuntai-aamuna Johannan vielä nukkuessa oli eräs vartijoista vienyt hänen naisvaatteensa ja pannut entiset sijaan. Havaittuaan Johanna oli pyytänyt toisia vaatteita, mutta vartija ei niitä antanut. Johanna muistutti, että häntä oli kielletty pukeutumasta miesten vaatteisiin. Mutta naisen pukua he vain eivät hänelle tuoneet. Ilman vaatteita ei hän häveliäisyyden tähden voinut olla, varsinkin koska hänen julkeat vartijansa hänelle olivat alituisena kiusana, ja hänen täytyi siis pukeutua noihin kiellettyihin vaatteisiin vaikka tiesi, että se tuotti hänelle surman.

Cauchonin voitto oli nyt täydellinen. Hän olikin nyt hyvin itsetyytyväisen näköinen. Leveänä ja mahtavana, puettuna pitkään kaapuunsa asteli hän nyt huoneessa ja seisahtui sitten hajasäärin, kädet selän takana Johannan eteen, ikäänkuin olisi nauttinut nähdessään tuon turvattoman olennon, jonka kautta hänen piti päästä niin korkeaan virkaan ja arvoon armollisen ja rakasmielisen Herran Jeesuksen palveluksessa — nimittäin jos vain englantilaiset pitäisivät sanansa paremmin kuin hän itse lupauksensa.

Nyt alettiin heti tutkia Johannaa. Eräs heistä, nimeltä Marguerie, jolla oli enemmän oikeudentuntoa kuin toisilla tovereillaan, huomautti Johannan pukua ja sanoi:

"Asia näyttää epäilyttävältä, kuinka hän olisi voinut saada tämän puvun ilman toisten välitystä? Kenties on tapahtunut jotakin pahempaakin?"

Mutta piispa keskeytti häntä vihaisella äänellä. Sitten kysyttiin
Johannalta:

"Kuinka olet jälleen pukeutunut miesten vaatteisiin?"

Johanna sanoi, että hän oli sen tehnyt omasta, vapaasta tahdostaan, koska hän ei voinut toisissa olla.

"Mutta sinä olet luvannut ja vannonut, ettet tahdo niitä käyttää."

Pelolla ja vavistuksella odotin Johannan vastausta, mutta sitten se olikin aivan sellainen kuin olin aavistanut. Hän sanoi aivan levollisesti:

"En ole ymmärtänyt enkä luullut vannovani sellaista. Mutta vaikka olisinkin luvannut ja vannonut, nyt ei tämä lupaus enää pitäisi paikkaansa, koska teidän puoleltannekaan ei ole minulle lupauksia pidetty. Minulle luvattiin, että saisin mennä messuun ja Herran ehtoolliselle ja että pääsisin vapaaksi kahleistani — mutta vieläkin olen niihin kytketty niinkuin näette."

"Kyllä sinä olet vannonut, ettet enää milloinkaan pukeudu miesten vaatteisiin."

Sitten Johanna kohotti kahleissa olevaa kättänsä noita vääriä tuomareitaan kohtaan ja virkkoi:

"Tahdon ennemmin kuolla kuin olla tällaisessa tilassa. Mutta jos minut vapautetaan kahleista ja jos saan käydä messussa ja minut muutetaan parempaan vankilaan, jossa on naisvartijoita, niin taivun mielelläni teidän tahtoonne."

Mutta koska lupaustensa pitäminen nyt ei ollut edullista piispa Cauchonin aikeille, ei hän tahtonut tällä hetkellä enempää puhua asiasta, vaan kääntyi äkkiä toiseen ja kysyi, olivatko Johannan äänet puhuneet hänelle viime torstain jälkeen.

"Ovat", sanoi Johanna. "Pyhä Katarina ja pyhä Margareta ovat puhuneet ja varottaneet minua, etten tunnustaisi tehneeni sellaista, jota en ole tehnyt ja etten kieltäisi olevani Jumalan lähettiläs." — Sitten Johanna huokasi ja sanoi yksinkertaisesti: "Mutta minä pelkäsin tulta ja sentähden myönnyin."

Nyt ei Johanna ollut sairas eikä väsynyt ja entinen rohkeuskin oli palannut takaisin ja samassa hänen luonteenomainen totuudenrakkautensa virkosi. Selvästi ja vapaasti hän tunnusti totuuden, vaikka tiesi, että hän sentähden oli joutuva polttoroviolle, joka häntä niin kauhisti.

Hänen vastauksensa oli niin selvä, ettei kenenkään tarvinnut enää epäillä ratkaisevaa päätöstä. Minä huomasin, että hän oli lausunut oman kuolemantuomionsa ja niin teki Manchonkin, sillä hän kirjoitti pöytäkirjansa laitaan —

"Responsio mortifera." [Suomeksi: Kuolemaa tuottava vastaus.]

Jonkun hetken äänettömyyden jälkeen kysyi Cauchon häneltä vielä kerran, vieläkö hän väitti, että ne äänet, jotka hänelle olivat puhuneet, olivat pyhän Margaretan ja Katarinan. Johanna vastasi:

"Heidän ne ovat ja Jumala ne lähetti."

"Mutta olethan sen jo kieltänyt ja valalla vahvistanut."

Hyvin varmasti ja päättävästi totesi Johanna nyt, ettei hän koskaan ollut tahtonut sitä kieltää, mutta jos niin olisi ollut, oli hän tehnyt sen pelosta ja kieltänyt totuuden. Ja sitten hän lopetti tämän tuskallisen keskustelun sanoen surullisella äänellä:

"Minä tahtoisin heti kärsiä rangaistukseni; antakaa minun kuolla. En voi enää kestää vankeutta."

Muutamat läsnäolijoista läksivät vankilasta totisina ja murhemielisinä, toiset taas tyytyväisinä oikeudenkäynnin lopputulokseen. Linnanpihassa seisoi Warwickin kreivi ja toisia ylhäisiä englantilaisia odottaen kiihkeästi tutkinnon päätöstä. Heille huusi Cauchon ilosta hieroen käsiään:

"Voitte olla tyytyväisiä, jalot herrat — nyt hän on käsissämme!"

Neljästoista luku.

Myöhään illalla samana päivänä tuli Manchon kotiin ja sanoi minulle:

"Minä tulen vankilasta ja tuon sinulle terveisiä lapsi raukalta."

Minä hämmästyin niin, etten saattanut salata liikutustani, mutta onneksi oli Manchon niin omissa ajatuksissaan, ettei sitä huomannut.

"Terveisiä minulle, arvoisa herra?" saatoin vain lausua.

"Niin on. Hän sanoi huomanneensa sen nuoren miehen, joka minua auttoi ja että hän oli hyvän näköinen; ja sanoi että tuo nuorukainen varmaankin mielellään tahtoisi tehdä hänelle palveluksen, nimittäin että sinä kirjoittaisit kirjeen hänen äidilleen." Minä sanoin, että luulin kyllä sinun sen mielelläsi tekevän, vaan että minäkin tahtoisin häntä auttaa. Mutta tyttö sanoi, ettei hän tahtonut minua vaivata, koska tiesi minulla olevan paljon muuta tekemistä. Sitten lupasin laittaa sinua hakemaan ja Johanna tuli iloiseksi kuin olisi hän saanut ystävän tavata. Mutta minun ei sallittu tuoda Johannan luo ketään vierasta. Menin takaisin ja ilmoitin sen hänelle ja tyttö kävi taas murheelliseksi. Hän pyysi sinun kirjoittamaan äidilleen ja panemaan kirjeeseen paljon rakkaita terveisiä kaikille omaisille kotona ja lapsuuden ystäville kotikylässä. — Ja sitten piti sanoa, että hän tiesi eronhetkensä tästä elämästä lähestyvän, koska hän kolmannen kerran vuoden kuluessa oli nähnyt Haltijapuun. Näitä sanoja en ymmärtänyt, mutta Johanna virkkoi, että hänen äitinsä tiesi, mitä hän tarkotti.

Ja hetken hän istui äänetönnä haaveissaan, hänen huulensa liikkuivat ja minä kuulin muutamia sanoja, joita hän toisti pari kolme kertaa ja kirjoitin ne muistiin, ne näyttivät tuottavan hänelle rauhaa ja tyydytystä. Luulin, että hän tahtoi niitä kirjeeseensä, mutta sitten huomasin, että ne olivat säkeitä jostakin vanhasta laulusta, jotka muistuivat hänen mieleensä:

"Sun ihanuutes iloittaa
Ja murheessakin lohduttaa,
Kun kaukana
Ja vieraana
On meistä armas kotimaa."

Nämä sanat luin suuresti liikutettuna Manchonin kirjoittamasta paperista ja kyyneleet nousivat silmiini. Minusta tuntui kuin olisi hän täten tahtonut lähettää tervehdyksen myös Noelille ja minulle ja että hän tahtoi lohduttaa meitä ja kehoittaa luopumaan turhista toiveistamme ja alistumaan Jumalan tahtoon. Hän, joka itse oli pohjaan asti juonut kärsimyksen maljan ja nyt jo kulki kuoleman varjon maissa, muisti vielä kärsiviä, tänne jääviä ystäviäänkin lohduttaa.

Minä kirjoitin kirjeen. Kirjoitin sen samalla kynällä, jolla olin piirtänyt ensimäiset lauseet, jotka hän minulle saneli, nimittäin kirjeen Englannin kuninkaalle ja hänen kansalleen, jossa hän kehoitti heitä lähtemään Ranskasta. Siitä oli kulunut kaksi vuotta ja Johanna oli silloin seitsemäntoista vuotias. Kun olin kirjoittanut hänen viimeisen tervehdyksensä, mursin kynän, sillä sitä kynää, joka oli palvellut Johanna d'Arcia, ei saanut käyttää halvempiin tehtäviin.

Tiistaina 29 p. levisi pian sanoma kaupungissa ja laajalti lähitienoolla, että Johanna vihdoinkin oli poltettava. Moni riensi taas katsomaan tätä murhenäytelmää, joka heidän mielestään tuotti englantilaisille voiton ja ranskalaisille tappion. Mutta moni sääli kuitenkin kaikesta sydämestään tyttö raukkaa ja monen kasvot näyttivät hyvin surullisilta.

Aikaisin keskiviikko-aamuna lähetettiin veli Martin Ladvenu ja veli Isambard de la Pierre valmistamaan Johannaa kuolemaan. Manchon ja minä saimme käskyn seurata noiden kahden munkin mukana ja surumielisinä meidän täytyi täyttää tämä tehtävä. Me kuljimme pitkin pimeitä käytäviä, kunnes ehdimme tuon kylmän kivilinnan perimmäiseen soppeen ja vihdoin seisoimme Johannan edessä. Mutta hän ei sitä huomannut. Hän istui kädet helmassaan, pää alaspäin kumartuneena ja oli vaipunut ajatuksiinsa.

Äänettöminä seisoimme siinä hetkisen, mutta kun ei hän vieläkään meitä huomannut, lausui Martin Ladvenu ystävällisesti:

"Johanna."

Hän katsoi ylös hiukan hämmästyneenä, hymyili sitten ja sanoi:

"Puhukaa. Onko teillä minulle sanomia?"

"On lapsi raukka. Mutta voitkohan sitä kestää?"

"Voin" — kuului hyvin hiljaa ja pää vaipui taas alas.

"Minä olen tullut valmistamaan sinua kuolemaan."

Johannan hento ruumis värisi hiukan ja hetken äänettömyyden jälkeen hän lausui hiljaa:

"Milloinka minun tulee kuolla?"

"Tänäpäivänä, aika on käsissä."

Jälleen väristys. — "Niinkö pian, voi niin pian!"

Pitkän aikaa äänettömyyttä. Kaukaisen torninkellon lyönti vain keskeytti hiljaisuuden. Mutta sitten virkkoi Johanna:

"Minkälainen kuolema?"

"Polttoroviolla."

"Voi, minä sen tiesin, minä tiesin sen!" Hän nousi kiivaasti ylös, alkoi itkeä ja valittaa ja väännellä itseään, tuskissaan kääntyen milloin toisen, milloin toisen puoleen ikäänkuin etsien meiltä armahdusta ja turvaa.

"Voi kauheaa, kauheaa, pitääkö minun ruumiini muuttua tuhaksi! Ennen antaisin pääni vaikka seitsemän kertaa telotettaa kuin kärsisin tuon hirmukuoleman. Jos he olisivat pitäneet lupauksensa, ei tätä olisi tapahtunut. Minä vetoon Jumalaan, taivaalliseen tuomariin, joka tietää, että minulle on vääryyttä tehty."

Ei kukaan meistä voinut liikutuksetta tätä kestää. Me käännyimme pois ja kyyneleet valuivat silmistämme. Minä heittäydyin hänen jalkainsa juureen. Silloin hän ajatteli ainoastaan minun vaaranalaisuuttani, kumartui puoleeni ja kuiskasi: "Nouse ylös, elä syökse itseäsi turmioon, hyvä ystävä. Jumala sinua aina siunatkoon!" Ja tunsin kuinka hän puristi minun kättäni. Minun kättäni hän viimeisen kerran elämässään puristi, vaikkei sitä kukaan nähnyt. Nyt huomasi hän Cauchonin tulevan, kääntyi tämän puoleen ja sanoi:

"Teidän tähtenne minun pitää kuolla, piispa! Ja siitä teidän vielä tulee vastata Jumalan edessä!" Mutta piispa lausui vain kylmästi: "Sinä kuolet, koska et ole pitänyt lupaustasi, vaan kääntynyt jälleen syntiisi." — Sitten hän läksi.

Vähitellen Johanna pyyhki silmänsä, nyyhkytykset kuuluivat yhä harvemmin ja hän näytti rauhoittuvan. Vihdoin hän katsoi ylös ja näki Pierre Mauricen, ja sanoi hänelle:

"Missä minä olen tänä yönä?"

"Eikö sinulla ole toivoa Jumalassasi?"

"On ja hänen armostaan pääsen paratiisiin."

Nyt Martin Ladvenu ripitti hänet; sitten Johanna pyysi Herran ehtoollista. Mutta kuinka voitiin hänelle sitä suoda, koska hän oli pakanaa pahempana suljettu kirkon yhteydestä? Lähetettiin pyytämään Cauchonilta lupaa, ja ihmeeksi tämä sen salli, sillä Johannan viimeiset sanat olivat peloittaneet häntä, vaikka hänellä ei sydäntä ollutkaan.

Nyt noudettiin armovälikappaleet hänelle, joka koko kärsimyksensä aikana niitä oli sanomattomasti ikävöinyt. Meidän ollessamme linnassa oli suuri joukko kansaa kokoontunut linnan ulkopuolelle. Ja kun sakramenttia kantava kulkue vahakynttilöineen kävi ohi, niin kaikki kansa lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla hänen edestään ja moni itki; ja kun tuo pyhä toimitus alkoi Johannan vankihuoneessa, kuului sinne asti kansan litania, jonka se kohotti tuon eroavan sielun pelastukseksi.

Hirmukuoleman kauhu ei nyt enää vaivannut Johannaa ja rauha ja rohkeus täytti hänen sielunsa ja sitä kesti loppuun asti.

Viidestoista luku.

Kello 9 aikaan aamulla Johanna, Orleansin neitsyt ja Ranskan vapauttaja nuoruutensa viattomuudessa vietiin polttoroviolle uhraamaan henkensä isänmaansa puolesta, jota hän palavasti rakasti ja kuninkaansa puolesta, joka niin häpeällisesti oli jättänyt hänet vihollisen valtaan. Hän oli vaatetettu kuolemaan tuomittujen pitkään, valkeaan pukuun ja hänen päähänsä oli painettu lakki, johon oli kirjoitettu sanat: Kerettiläinen, Langennut, Luopio, Epäjumalan palvelija. Niin saatettiin Johanna viimeisen kerran alas noita pimeitä torninrappusia linnanpihaan, jossa hän astui ajoneuvoihin ja vietiin polttoroviolle. Hänen kanssaan istuivat kärryihin veli Martin Ladvenu ja veli Jean Massieu.

Kun kansanjoukot kadulla täydessä päivänpaisteessa näkivät tuon valkean, nuorekkaan olennon, lankesivat he maahan rukoillen ja moni vaimoista itki ja jälleen kuului mahtavana säveleenä tuhansien suusta rukouksia kuolemaan tuomitun puolesta: "Kristus armahda, pyhä Margareta armahda! Kaikki pyhät rukoilkaa hänen puolestaan, enkelit ja siunatut marttyrit, rukoilkaa hänen edestänsä! Päästä hänet pahasta, hyvä Jumala! Herra jumala pelasta hänet! Armahda häntä, me rukoillemme sinua, laupias Herra Jumala!"

On tosi mitä eräs historioitsija on sanonut:

"Köyhillä ja voimattomilla ei ollut antaa Johanna d'Arcille muuta kuin rukouksensa; mutta nepä olivatkin hänelle tällä hetkellä kaikkein arvokkaimmat, eikä ole historiassa kerrottu suuremmoisempaa tapahtumaa kuin tämä."

Mutta kansan polvistuessa pitkin käytäviä seisoivat sotamiehet jäykkinä molemmin puolin tietä, jota Johanna kulki. — Äkkiä kuului kansanjoukosta melua ja läpi sotilasaidan tunki esiin eräs henkilö ja lankesi polvilleen Johannan kärryjen viereen, tarttui hänen käteensä ja huusi —

"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi!"

Se oli Loyseleur!

Ja Johanna antoi kaikesta sydämestään hänelle anteeksi, sillä hän ei tuntenut muuta kuin sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Sotamiehet olisivat surmanneet miehen, mutta sen esti Warwickin kreivi. Mihin hän sitten joutui, sitä ei kukaan tiedä, mutta maailmalta hän kätkeytyi johonkin yksinäiseen paikkaan katumaan entisiä syntejään.

Suurella torilla kohosi polttorovio ja nuo kaksi lavaa niinkuin edellä on kerrottu. Toisella lavalla istui Winchesterin kardinaali ja monta ylhäistä englantilaista, toisella Couchon ja joukko oikeusjäseniä, ja siihen oli Johannallekin varattu erityinen paikka.

Ja kun kaikki oli hiljaista, alkoi Cauchonin käskystä pappi Nicholas Midi saarnan viinapuusta ja oksista, ja huomautettiin, että Johanna nyt kuivana oksana oli leikattava pois pyhän kirkon yhteydestä, vaikka hän ennen oli jäsenenä siihen kuulunut ja sentähden oli hänen kuolinhetkensä nyt lähestynyt. Lopuksi kääntyi hän Johannan puoleen ja lausui:

"Kirkko ei siis enää voi sinua suojella, vaan täytyy maallisen oikeuden, jolle olet annettu, täyttää tuomionsa. Mene rauhaan."

Nyt Cauchon vielä kerran nuhteli Johannaa hänen rikoksistaan, käski hänen katumaan ja ajattelemaan sielunsa pelastusta. Sitten hän juhlallisesti julisti Johannan erotetuksi kirkon yhteydestä ja jätetyksi maallisen oikeuden rangaistavaksi.

Johanna polvistui itkien ja alkoi rukoilla kuninkaansa ja isänmaansa puolesta. Hänen äänensä kaikui suloisena ja kirkkaana ja sen innostuttava voima valloitti kaikkein sydämet. Ei hän syyttänyt eikä soimannut kuningastaan mistään, vaan vakuutti, että hän oli kuninkaansa uskollinen alamainen kuolemaansa asti ja että tämän hallitsijan viholliset vain olivat liioitelleet ja suurennelleet hänen vikojaan. Sitten lopuksi hän sydämellisin, liikuttavin sanoin pyysi, että läsnäolijat sekä viholliset että ystävät rukoilisivat hänen puolestaan ja antaisivat hänelle anteeksi, ja säälisivät häntä.

Tuskin löytyi siellä ketään, joihin eivät nämä sanat olisi koskeneet — englantilaiset, jopa tuomaritkin näyttivät liikutetuilta, monen huulet vapisivat ja monen silmät olivat kyyneleissä, jopa Englannin kardinaalikin, jonka valtiollinen sydän oli kivettynyt, vaan jonka inhimillisessä sydämessä löytyi vielä tunteita, vuodatti kyyneleitä.

Tuomari, jonka nyt piti julistaa maallisen oikeuden päätös Johannan asiassa, oli myös niin liikutettu, ettei voinut sitä tehdä. Hän sanoi vain vartijoille:

"Ottakaa hänet", ja pyövelille:

"täyttäkää tehtävänne".

Johanna pyysi ristiä. Ei kukaan ollut sellaista toimittanut mukaan, mutta eräs englantilainen sotamies taittoi kepin ja sitoi molemmat päät yhteen ristiksi ja tämän ristin hän antoi Johannalle ja Johanna suuteli sitä ja painoi rintaansa vastaan. Sitten veli Isambard de la Pierre kiiruhti läheiseen kirkkoon ja toi sieltä siunatun ristin; tätäkin Johanna suuteli ja painoi kiivaasti vasten rintaansa ja sitten yhä uudestaan hän sitä suuteli, kostutti sitä kyyneleillään ja kiitti siitä Jumalaa ja pyhimyksiä.

Ja niin itkien, risti rinnoilla veli Isambardin taluttamana hän astui nuo kauheat askeleet polttoroviolle. Sitten hän sidottiin kiinni paaluun, joka oli kohotettu keskelle roviota. Siihen hän nojautui kaiken kansan häntä tähystellessä. Pyöveli astui alas kauheaa tehtäväänsä toimittamaan ja sinne jäi Johanna yksin, hän, jolla oli ollut niin paljon ystäviä ja joka oli ollut niin rakastettu ja kunnioitettu.

Kaiken tuon minä näin, vaikka kyyneleet sumensivat silmäni, mutta sitten en enää saattanut katsoa. Mitä sitten tapahtui, olen kuullut toisilta ja tahdon kertomukseni täydennykseksi vielä senkin kirjoittaa.

Ei hän viimeisellä hetkelläänkään unohtanut niitä, jotka ehkä vielä saisivat kärsiä hänen tähtensä eikä hän vihollisilleen suonut kostoa. Kun hän kohotti päänsä ja näki tuon kauniin kaupungin katot ja tornit huudahti hän:

"Voi Rouen, Rouen, pitääkö minun kuolla täällä? Ja täälläkö minä surmani sain? Voi, Rouen, Rouen, minä kovin pelkään, että sinä vielä saat kärsiä kuolemani tähden!"

Savupatsaat nousivat samassa vasten hänen kasvojaan, ja hetkeksi valtasi hänet kauhu ja hän huusi: "vettä! Antakaa minulle pyhää vettä!" mutta kohta taas oli pelko kadonnut eikä se sitten enää tuntunut häntä ahdistavan.

Hän kuuli liekkien roihuavan jalkainsa juuressa ja nyt hän huomasi, että veli Isambard, joka yhä vielä seisoi rovion juuressa ja piteli ristiä hänen edessään, oli vaarassa. Nyt huusi Johanna, että hän pakenisi pois, jottei tuli häneen tarttuisi. Veli Isambard siirtyikin syrjään, vaan piteli yhä vielä ristiä, niin että Johanna viimeiseen saakka saattoi sen nähdä.

Tuli ja savupatsaat nousivat nyt korkealle, jotta tuota valkeaa olentoa tuskin saattoi nähdä niiden seasta. Mutta äkkiä kuului tulen keskeltä valtava ylistyshuuto:

"Minun ääneni olivat Jumalasta! — Ne eivät pettäneet minua."

Liekit ja vahva, musta savu kohosivat yhä korkeammalle ja peittivät Johannan näkyvistä, mutta hänen äänensä kuului vieläkin selvänä savun seasta, hän rukoili ja avuksihuusi Herran Jeesuksen nimeä ja kun tuuli hiukan hajoitti savun, nähtiin sen keskeltä ylöspäin käännetyt kasvot ja liikkuvat huulet. Vihdoin suuri, valkea liekki kohosi ylöspäin ja hänen olentonsa katosi näkyvistä, ääni vaikeni.

Niin poistui luotamme Johanna d'Arc! Kuinka lyhyt on tuo nimi, mutta kuinka rikas oli henkilön elämä, joka sen omisti ja kuinka kolkolta ja ilottomalta tuntui nyt maailma.

Johanna d'Arc on aina oleva isänmaanrakkauden perikuva ja sellaisena hänen muistonsa elää kautta aikojen.