Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan

by Mark Twain

TOINEN KIRJA.

Sodassa ja taistelussa.

Ensimmäinen luku.

Tammikuun viimeisenä päivänä 1429 tuli Johanna enonsa Laxartin seurassa luokseni ja sanoi:

"Aika on tullut. Ääneni puhuvat minulle selvää kieltä ja sanovat, mitä pitää tehdä. Ennen kahden kuukauden kuluttua täytyy minun olla Dauphinin luona."

Hän oli iloisen ja rohkean näköinen. Tuo hänen reippautensa vaikutti taas minuun, jotta sydämmeni alkoi sykkiä nopeammin ja olin kuulevinani rumpujen pärinää ja aseellisten miesten astuntaa.

"Minä uskon sen", sanoin.

"Minäkin sen uskon", sanoi vanha Laxart. "Tähän asti olen epäillyt, kun hän puhui, kuinka Jumala on lähettänyt hänet sotaan pelastamaan maatamme. Mutta nähtyäni hänen seisovan levollisena ja rohkeana kaikkien noiden ylhäisten valtamiesten edessä ja kuultuani hänen puhuvan heille, uskon, ettei hän sitä olisi voinut tehdä, ellei Jumala olisi ollut hänen kanssaan. Olen siis valmis kaikessa nöyryydessä tottelemaan ja seuraamaan häntä, mihin hän vain käskee."

"Enoni on hyvin hyvä minulle", sanoi Johanna. "Pyysin häntä tulemaan ja puhumaan äidilleni, että tämä sallisi minun mennä hoitamaan hänen vaimoaan, joka on heikko. Kaikki on valmiina ja me lähdemme huomenaamuna. Enon luota menen ennen pitkää Vaucouleursiin ja odotan siellä, kunnes pyyntööni suostutaan. Keitä olivat ne nuoret aatelismiehet, jotka istuivat sinun vasemmalla puolellasi linnanherran päivällisillä?"

"Toinen oli jalosukuinen herra Jean de Novelonpont eli de Metz — toinen oli herra Bertrand de Poulengy."

"Molemmat hyviä miehiä ja jaloja ritareja — panin sen merkille — niistä saan auttajia. — — Mitä näen kasvoistasi? — epäilystä."

Olin päättänyt aina sanoa hänelle totuuden enkä salata mitään.
Sentähden vastasin:

"He luulivat sinua mielipuoleksi ja surkuttelivat onnettomuuttasi — niin he todellakin luulivat."

"Viisas luopuu tuumistaan, kun huomaa olevansa väärässä", sanoi hän levollisesti. — "He saavat nähdä erehtyneensä ja kun lähden täältä, tulevat he mukaani. Tapaan heidät varmaankin kohta — näytät sinäkin epäilevän, etkö usko minua?"

"E-en. — Muistin vain, että sinä näit heidät vuosi takaperin ja etteivät asu siellä, olivat vain käymässä."

"He tulevat takaisin. Mutta nyt asiaan. Tulin antamaan sinulle muutamia käskyjä. Sinun pitää seurata minua jonkun päivän kuluttua. Toimita asiasi, sillä sinä et niin pian palaa takaisin."

"Lähtevätkö Jean ja Pierre myöskin?"

"Eivät — eivät vielä. Myöhemmin he tulevat ja tuovat vanhempaini siunauksen ja suostumuksen, että saan noudattaa kutsumustani. Silloin tulen rohkeammaksi — sillä heidän vastustuksensa heikontaa minua." Hän oli hetken ääneti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sitten hän lisäsi: "Tahtoisin sanoa jäähyväiset pikku Mengettelle. Saata hän huomenaamuna aikaiseen kylän ulkopuolelle — hänen pitää seurata minua kappale matkaa."

"Entä Haumette?"

Nyt hänen mielensä masentui; hän rupesi itkemään ja sanoi:

"Ei, ei, — hän on minulle liian rakas — en voisi sitä kestää, koska tiedän, etten enää koskaan saa häntä maailmassa nähdä."

Seuraavana aamuna noudin Mengetten ja me neljä kuljimme aamukylmässä pitkin kylätietä, kunnes kotikylä oli kaukana takanamme; sitten molemmat tytöt sanoivat jäähyväiset syleillen toisiaan ja valittivat eron ikävyyttä kyyneleitä vuodattaen. Ja Johanna silmäili kauvan kaukaista kyläänsä ja Haltijapuuta ja tammimetsää ja kukoistavaa kenttää ja jokea, ikäänkuin olisi tahtonut ijäksi painaa muistiinsa nuo tutut paikat, sillä hänestä tuntui kuin ei hän enää milloinkaan saisi niitä nähdä. Sitten hän kääntyi ja läksi luotamme katkerasti itkien. Sinä päivänä hän täytti seitsemäntoista vuotta ja minä yhdeksäntoista.

Toinen luku.

Muutaman päivän kuluttua vei Laxart Johannan Vaucouleursiin ja sai hänelle asunnon Catherine Royerin, erään pyöräntekijän vaimon luona, joka oli kunniallinen ja hyvä ihminen. Johanna kävi messussa säännöllisesti, hän auttoi taloustoimissa, ja jos joku halusi kuulla hänen kutsumuksestaan, niin hän puhui siitä vapaasti eikä enää pitänyt asiaa salassa. Olin saanut asunnon lähellä ja voin siis saada tietää, mitä hänestä tuumattiin. Pian levisi huhu, että Jumala oli lähettänyt nuoren tytön pelastamaan Ranskaa. Yhteinen kansa kokoontui joukottain häntä katsomaan ja kuulemaan, ja hänen raitis kauneutensa ja nuori viehkeytensä vaikutti, että moni uskoi häntä ja toiset luottivat hänen vakavuuteensa ja innostukseensa. Ylhäisemmät henkilöt pysyivät poissa ja pilkkasivat häntä, niinkuin tavallista on.

Nyt johtui myös mieleen satoja vuosia vanha sana, joka ennusti, että Ranska kerran naisen kautta joutuisi perikatonsa partaalle, mutta että nainen sen jälleen pelastaisi. Nyt olikin maa perikatonsa partaalle joutunut kelvottoman kuningattarensa, Bayerin Isabellan kautta; epäilemättä oli Jumala lähettänyt tämän kauniin ja puhtaan nuoren tytön tuota ennustusta toteuttamaan.

Tuo puhe antoi uutta mielenvirikettä, innostus kohosi yhä korkeammalle, toivo ja rohkeus elpyivät ja tämä mieliala levisi kauvas ympäristöön. Kansaa tuli etäisimmistäkin kylistä itse nähdäkseen ja kuullakseen; ja ihmiset näkivät, kuulivat ja uskoivat. Koko kaupunki täyttyi matkustavaisista, niin etteivät kaikki mahtuneet majataloihin, vaan toisten täytyi viettää yönsä taivasalla, vaikka oli talvi.

Johannan kotikyläläiset Domrémyssä kuulivat kaiken tämän ja kummastelivat, kuinka heidän keskuudessaan oli semmoinen ihmelapsi kasvanut heidän huomaamattaan. Pierre ja Jean, Johannan veljetkin lähtivät Vaucouleursiin, ja joka paikassa, minne tulivat, kokoontui kansaa katsomaan tuon tytön veljiäkin, hänen, joka oli enkelien kanssa puhunut ja jonka Jumala oli valinnut pelastamaan onnetonta Ranskanmaata.

Veljet toivat Johannalle vanhempain terveiset ja siunauksen ja nämä lupasivat itse tulla häntä tervehtimään. Johanna meni sydän täynnä toivoa ja innostusta jälleen linnanherran puheille. Mutta tämä ei ollut taipuvaisempi nyt kuin ennenkään, eikä luvannut lähettää häntä kuninkaan luo. Johanna ei kuitenkaan lannistunut vaan sanoi:

"Minun täytyy tulla yhä uudestaan, kunnes täytätte pyyntöni ja annatte minulle aseellisia miehiä, sillä niin on käsketty enkä uskalla olla tottelematon. Minun täytyy vaikkapa polvillani ryömien päästä Dauphinin luo."

Olimme veljien kanssa joka päivä Johannan luona ja näimme ja kuulimme, mitä kansa puhui. Eräänä päivänä tuli sinne herra Jean de Metz. Hän puhutteli Johannaa leikillisellä tavalla niinkuin lapsia puhutellaan:

"Mitä teet täällä, tyttönen? Karkottavatko he kuninkaan Ranskasta ja täytyykö meistä tulla englantilaisia?"

Hän vastasi levollisella, yksinkertaisella tavallaan:

"Olen tullut pyytämään, että Robert de Baudricourt lähettäisi minut kuninkaan luo, mutta hän ei kuule sanojani."

"Oletpa ihmeteltävän lujatuumainen; vuosi on kulunut etkä ole vielä peräytynyt. Näin sinut käydessäsi täällä ensi kerralla."

Johanna sanoi yhtä levollisesti kuin ennenkin:

"Kyllä hän vielä suostuu. Jaksan odottaa."

"On ehkä parasta, ettet niin varmaan luota häneen. Linnanherra on jäykkä mies. Ja jos hän yhä edelleen pysyy päätöksessään —"

"Hänen täytyy suostua; hänellä ei ole valtaa toisin tehdä."

Nuoren aatelismiehen mieli rupesi muuttumaan. Johannan vakavuus oli häneen vaikuttanut. Niin kävi aina, että ihmiset, jotka leikillisesti alkoivat häntä puhutella, kävivät lopulta vakaviksi. He alkoivat pian luottaa häneen, kun näkivät hänen rehellisyytensä ja lujan uskonsa tehtäväänsä. Herra de Metz vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän alkoi ystävällisesti:

"Onko sitten niin tärkeää, että pian pääset kuninkaan luo? — Vai mitä —?"

"Keskipaaston aikana minun täytyy olla hänen luonaan, vaikka jalkani kuluisivat polviin asti!"

Hän sanoi nuo sanat niin vakuuttavan innokkaasti, että ne ilmaisivat koko hänen harrastuksensa ja tahtonsa. Ja sanat herättivät vastakaikua nuoren miehen mielessä. Hänen silmänsä välkähtivät ja hän sanoi vakavasti:

"Jumalan nimessä, tuli mitä tuli, niin sinun pitäisi saada joukko aseellisia miehiä. Mitä toivot? Mikä on aikeesi?"

"Pelastaa Ranska. Ja niin on säädetty, että minun pitää se tehdä. Sillä ei kukaan koko maailmassa, ei kuninkaat, ei herttuat eivätkä ketkään voi sitä pelastaa, vaan minä yksin." Ääni oli selvä ja juhlallinen ja se liikutti tuota hyvää aatelismiestä. Johanna sanoi sitten hiljaisesti: "Tahtoisin todellakin ennemmin olla kotona kehräämässä äitini kanssa, sillä se sopisi minulle paljon paremmin; mutta minun täytyy sittenkin niin tehdä, sillä se on Herrani tahto."

"Kuka on Herrasi?"

"Jumala."

Sitten herra de Metz vanhan vasallitavan mukaan polvistui ja antoi kätensä Johannalle uskollisuuden merkiksi ja vannoi, että hän itse Jumalan avulla saattaisi Johannan kuninkaan luo.

Seuraavana päivänä tuli sieur Bertrand de Poulengy ja hänkin vannoi kunniasanallaan auttavansa Johannaa ja seuraavansa häntä minne tahansa.

Saman päivän iltapuolella levisi huhu kaupungissa, että itse linnanherra aikoi käydä tytön luona hänen yksinkertaisessa asunnossaan. Ja seuraavana aamuna kaikki kadut olivat täynnä uteliasta kansaa, joka tahtoi nähdä sitä ihmettä. Linnanherra tuli todellakin suuren seurueensa kanssa ja sanoma tästä levisi joka paikkaan, tehden Johannan nimen entistä kuuluisammaksi. Linnanherra oli tullut siihen päätökseen, että Johanna oli joko noita taikka pyhimys ja että hänen piti tutkia, kuinka asianlaita oikeastaan oli. Hän toi papin mukanaan ajamaan ulos paholaista, jos sitä tytössä olisi. Pappi teki tehtävänsä, mutta ei löytänyt paholaista. Siitä hänellä jo ennestään olisi pitänyt olla selvä vakaumus, koska Johanna oli jo hänelle ripittänyt itsensä ja koska hän epäilemättä tiesi, että kaikki pahat henget pelkäävät rippituolia kuin kuolemaa ja huutaen ja sadatellen pakenevat tuota pyhää toimitusta.

Linnanherra palasi takaisin huolestuneena ja ajatuksissaan eikä tiennyt mitä tehdä. Ja hänen epäillessään kului aika ja helmikuun 14 päivä oli käsissä. Silloin Johanna meni linnaan ja sanoi:

"Jumalan nimessä, Robert de Baudricourt, sinä olet suuren vastuun alainen ja tuotat itsepäisyydelläsi paljon vahinkoa. Tänäpäivänä on kuningas kärsinyt suuren tappion taistelussa Orleansin luona ja pahempaa saattaa tapahtua, ellet nyt heti lähetä minua hänen luokseen."

Linnanherra hämmästyi tästä ilmoituksesta ja sanoi:

"Tänäpäivänä, lapsi, tänäpäivänä? Mistä sinä tiedät, mitä siellä on tänäpäivänä tapahtunut? Sieltä ei tule sanaa ennen kahdeksaa tai kymmentä päivää."

"Ääneni ovat tuoneet minulle sanan ja se on tosi. Tänäpäivänä on siellä kärsitty tappio ja sinun syysi se on, kun olet minua niin kauvan viivyttänyt."

Linnanherra käveli edes takaisin lattialla puhuen itsekseen, ja toisinaan kuului kiroussana hänen huuliltaan ja vihdoin hän sanoi: "Hiisi vieköön, jos on tosi, mitä sanot, annan sinulle kirjeen ja lähetän sinut kuninkaan luo, mutta en muutoin. Mene ja odota siksi."

Johanna sanoi: "Jumalan kiitos, nyt päättyvät odotuksen päivät.
Yhdeksän päivän kuluttua on tieto täällä."

Kansa oli jo lahjoittanut hänelle hevosen ja muita tarpeellisia varustuksia pitkälle matkalle ja puettanut hänet sotamieheksi.

Helmikuun 20 päivänä kutsui Johanna kokoon pienen joukkonsa — molemmat nuoret ritarit, veljensä ja minut — salaiseen sotaneuvotteluun, vaikka oikeastaan hän ei ensinkään neuvotellut kanssamme, vaan antoi käskyjä. Lyhyesti selitti hän meille, mitä tietä hän aikoi mennä kuninkaan luo, kuinka kauvas päivässä piti ehdittämän ja mitä seutuja oli kuljettava, että vältettäisiin niitä paikkoja, jotka olivat vihollisten vallassa. Ihmettelin itsekseni kuinka hän, joka ei koskaan ollut maantietoa lukenut, niin tarkkaan tiesi tuon kaiken, mutta päätin, että nuo taivaalliset äänet olivat hänelle sen ilmoittaneet. Sittemmin huomasin kuitenkin, että hän oli näitä seikkoja tarkkaan kysellyt monilta vierailta, jotka sekä läheltä että kaukaa siihen aikaan kävivät hänen luonaan, ja että hän heiltä viisaasti ja kärsivällisesti tutkien oli saanut nuo arvokkaat ja hyödylliset tiedot. Nuo kaksi aatelismiestä ihmettelivät suuresti hänen hyvää ymmärrystään.

Hän sanoi meille, että matkustaisimme etupäässä yönaikana ja lepäisimme päivällä, koska suurimmaksi osaksi oli kuljettava vihollisen alueella.

Hän käski meidän myös varustautua matkalle kenenkään tietämättä, koska hän aikoi huomaamatta lähteä kaupungista, — hän nimittäin pelkäsi, että huhu lähdöstämme tulisi vihollisten korville, jolloin me varmaankin olisimme joutuneet kiinni.

"Nyt on vain päätettävä, minä päivänä lähdemme täältä, jotta tiedätte ajoissa varustautua matkaan. Kolmen päivän kuluttua on meidän lähteminen — kahdentenakolmatta päivänä."

Niin pääsimme lähtemään. Nuo kaksi aatelismiestä näyttivät levottomilta ja masentuneilta ja ritari Bertrand sanoi:

"Kuinka hän tietää, että linnanherra silloin antaa hänelle saattojoukon ja kirjeen kuninkaalle? — Minusta päivän ja hetken edeltäkäsin määrääminen on turhaa, kun kaikki näyttää niin epävarmalta."

"Koska hän on määrännyt lähtöpäivämme, niin voimme olla tyytyväisiä", minä sanoin. "Äänet ovat häntä varmaankin neuvoneet. Meidän on vain totteleminen."

Ja me tottelimme. Johannan vanhemmille lähetettiin sana, että tulisivat kaupunkiin niinä päivinä, vaikk'ei mainittu syytä tähän kiireeseen.

Koko sen päivän näin Johannan levottomana tarkastavan jokaista uutta tulokasta, mutta ne, joita hän odotti, eivät kuitenkaan saapuneet. Mutta pimeän tullen hänen toivonsa katosi ja kyyneleet nousivat silmiin. Kohta hän ne kuitenkin kuivasi ja sanoi:

"Niin se kaiketi on sallittu — minun täytyy taipua Herran tahtoon."

De Metz lohdutti häntä ja sanoi:

"Ei linnanherra vielä ole laittanut sanaa — he tulevat ehkä huomenna — ja —"

"Ei siitä tule mitään", keskeytti Johanna. "Yöllä me lähdemme."

Ja niin kävi. Myöhään illalla tuli linnanherra vahtineen ja miehineen, jotka pitelivät tulisoihtuja ja jätti hänelle pienen joukon aseellisia miehiä ja kirjoituksen kuninkaalle. Viimeksi otti hän oman miekkansa ja pani sen omin käsin Johannan vyölle, sanoen:

"Olit oikeassa, lapseni. Tappio kärsittiin sinä päivänä kuin sanoit.
Pysyn sanassani. Mene nyt Herran nimessä — tulkoon mitä tulee."

Johanna lausui linnanherralle kiitoksensa ja tämä lähti pois.

Kohta sammuivat tulet kaikista taloista ja sitten kuljimme me pitkin hiljaisia katuja, kunnes kaupungin läntisen portin kautta katosimme pimeyteen.

Kolmas luku.

Meitä oli viisikolmatta-henkinen, hyvin varustettu joukko. Ratsastimme kaksittain, Johanna veljineen keskellä, Jean de Metz etupäässä ja ritari Bertrand viimeisenä, jotta ei kukaan olisi voinut karata. Parin kolmen tunnin kuluttua piti meidän olla vihollisen alueella ja silloin ei varmaankaan kukaan uskaltanut poistua seurueesta. Vähitellen alkoi kuulua kirouksia, valituksia ja voivotuksia eri tahoilta pitkin linjaa ja kysyttäessä saatiin tietää, että monet miehistä olivat talonpoikia, jotka eivät koskaan ennen olleet istuneet hevosen selässä ja nyt pitivät ratsastamista varsin vaivaloisena. Linnanherra oli väkivallalla ja uhkauksilla pakottanut heidät lähtemään, koska hänellä itsellään ei ollut kyllin väkeä. Nämä pakkosotilaat oli hän asettanut vanhan, kokeneen soturin valvonnan alaiseksi, ja tällä oli käsky armotta tappaa se, joka aikoi karata.

Nuo miehet olivat olleet ääneti niin kauvan kuin suinkin, mutta heidän kärsimyksensä kävivät ennen pitkää niin tukaloiksi, etteivät voineet pidättää itseään. Mutta koska nyt olimme vihollisen maassa, täytyi heidän jatkaa matkaa, vaikka Johanna antoi heille vapaan vallan lähteä tai seurata mukana.

Päivän koittaessa tulimme suureen metsään, jossa pysähdyimme lepäämään. Ennen pitkää olivat kaikki muut, paitse vahdit, vaipuneet syvään uneen huolimatta vilusta ja jäätyneestä maasta, jolla lepäsimme.

Vasta puolenpäivän aikana heräsin syvästä unesta, enkä ensimmältä tiennyt, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Vähitellen selvisivät kuitenkin ajatukseni ja siinä maatessani johtui mieleeni, että kaksi Johannan ennustusta ei ollutkaan toteutunut. Missä olivat Noel Rainguesson ja Paladin, joiden piti hänen sanainsa mukaan lähteä kanssamme, joskin viimeisellä hetkellä? — Olin niin tottunut luottamaan hänen sanoihinsa, että nyt kävin oikein levottomaksi ja rupesin epäilemään hänen toisia tärkeämpiäkin ennustuksiaan. Samassa avasin silmäni ja — siinähän seisoikin Paladin nojautuen puuta vastaan ja katsellen minua. Tulin niin iloiseksi hänet nähdessäni, että hyppäsin ylös ja pudistin hänen kättänsä, vein hänet erilleen, pyysin häntä istumaan ja sanoin:

"No, kuinka olet tullut tänne? Ja kuinka löysit tämän paikan?"

"Ratsastin teidän kanssanne eilen illalla", hän sanoi.

"Et suinkaan", huudahdin minä ja muistin, että Johannan ennustus oli kumminkin puoleksi tosi.

"Tosi se on. Kiiruhdin Domrémystä ehtiäkseni teidän joukkoonne ja olinkin tulla liian myöhään — niin tulinkin myöhään, mutta rukoukseni ja innostukseni isänmaani puolustuksesta liikuttivat linnanherraa — ja hän antoi minullekin luvan lähtöön."

Itsekseni ajattelin, että hän valehteli ja että hän ehkä oli niitä, joita linnanherra oli väkivallalla pakottanut mukaan, sillä olihan Johannakin ennustanut, että hän lähtisi viimeisellä hetkellä, vaan ei omasta tahdostaan. Sitten sanoin:

"Olen iloinen tulostasi. Jalo on asiamme, eikä kukaan saa istua kotonaan tämmöisinä aikoina."

"Istua kotona! En voisi sitä tehdä yhtä vähän kuin salama saattaa pysyä pilvissä ukkosen käydessä."

"Varmaankin olet kunnostava itsesi sodassa."

Hän ihastui tästä puheesta ja suurentelihe kuin sammakko:

"Niin, olisin minä vain oikealla paikallani eikä tavallinen sotamies. Olisin noiden suurten sotaherrain vertainen, niin silloin — niin, enpä ole niitä, jotka suotta suurin sanoin kehuvat itseään niinkuin Noel Rainguesson ja sellaiset — mutta tahdon kuitenkin toimittaa jotakin suurta tässä maailmassa ja kohottaa alhaisen sotamiehen nimen kunniaan ja maineeseen, jonka loiste himmentää suurimpainkin sankarien nimet."

"Puhut Noel Rainguessonista, milloin näit hänet viimeksi?"

"Puoli tuntia sitten. Hän makaa tuolla. Hänkin tuli mukaan yöllä."

Sydämmeni sykki ilosta ja päätin itsekseni: "nyt olen rauhallinen ja tyytyväinen; en enää koskaan epäile Johannan ennustuksia." Sitten sanoin:

"Olen oikein iloinen! Koko kylällemme on kunniaa siitä, että kaikki reippaat poikamme ovat valmiit lähtemään sotaan, kun isänmaa kutsuu."

"Reippaat pojat! — Noelistako puhut? — hän, joka itki kuin lapsi ja rukoili polvillaan, että pääsisi vapaaksi ja saisi olla äitinsä luona."

"Hyvänen aika! Luulin että hän vapaaehtoisesti lähti."

"Hän vapaaehtoisesti? — Niinkuin joku lähtee telotuspaikalle. Kun olin päättänyt lähteä mukaan, pyysi hän päästä kanssani katsomaan kaupunkia ja ihmisiä. Niin tulimme ja näimme linnanväen tulisoihdut ja kun lähestyimme paikkaa, otatti linnanherra Noelin ja pari muuta miestä kiinni pistääkseen heidät miesten joukkoon. Noel itki ja rukoili ja minä pyysin päästä hänen sijalleen, johon linnanherra suostuikin, mutta ei kuitenkaan laskenut Noelia vapaaksi, vaan soimasi häntä raukkamaiseksi pelkuriksi."

"On mielestäni oikein ikävää kuulla hänestä moisia uutisia. Luulin hänen olevan miehekkään pojan."

"Miehekäs poika! Olisit kuullut eilen, kuinka hän kiroili ja voivotti sitä, että satula häntä vaivasi. Minä taas istuin niinkuin olisin siinä ikäni istunut. Kaikki vanhat sotamiehet sitä ihmettelivät. Mutta häntä heidän täytyi pidellä kiinni koko ajan."

Samassa levisi maukas ruuanhaju leiristä luoksemme ja Paladin veti halukkaasti sitä nenäänsä, sitten hän kankein jäsenin lähti pois sanoen katsovansa hevostaan.

Hän oli kuitenkin hyväsydämminen nuorukainen, vaikka hän liian paljon kehui ja ylisteli itseään. Hän oli niin tottunut kehumisiinsa eikä voinut hallita mielikuvitustaan, että hän itsekin uskoi puheitaan eikä tiennyt, olivatko ne tosia vai valheita.

Pian tapasin Noelin ja lausuin hänet tervetulleeksi seuraamme sanoen:

"Oli hyvä, että tulit, Noel."

Hän iski silmää ja sanoi:

"Niin, luulen, että se oli hyvä, vaikka se ei ole oma ansioni."

"Kenenkä sitten?"

"Linnanherran. Kun tulimme Paladinin kanssa kaupunkiin, niin ritari näki meidät tulisoihtujen valossa ja pakotti meidät hevosen selkään, koska hänellä ei ollut kyllin väkeä. Mutta lopulta en välittänyt mitään, kun ajattelin, kuinka ikäväksi elämä kylässä olisi käynyt ilman Paladinia."

"Kuinka hän yöllä tuli toimeen hevosen selässä? — Ja lähtikö hän matkalle mielellään?"

"Kyllähän hän sanoi mielellään lähtevänsä, kun näki, ettei vastustaminen auttanut. Hevosen selässä hän pysyi yhtä hyvin kuin minäkin; jos hän piti pahempaa elämää, johtui se siitä, että hän on suurempi. Me emme pudonneet hevosen selästä, sillä meitä pidettiin kiinni. Olemme tänään molemmat yhtä jäykkiä — jäsenemme ovat niin kankeita, ettei minun tee mieli istumaankaan."

Neljäs luku.

Meidät kutsuttiin koolle ja Johanna tarkasti meitä kiireestä kantapäähän. Sitten hän piti lyhyen puheen, jossa sanoi, että sotaakin saattoi käydä ilman kirouksia ja muita siveettömiä sanoja ja että hän vakavasti vaati meitä pitämään sen mielessämme ja noudattamaan sitä. Sitten hän käski jonkun sotavanhuksista antaa nuorille ratsutaidon opetusta puolen tuntia. Hän itse ei ottanut siihen osaa, vaan istui hevosensa selässä niinkuin ratsastaja-patsas ja katsoi toimitusta. Se oli hänelle kylläksi. Hän painoi mieleen opetuksen ja käytti sitä sitten hyväkseen yhtä varmasti ja taitavasti kuin olisi ollut tottunut ratsastaja.

Kuljimme nyt kolmena yönä kaksitoista, kolmetoista peninkulmaa kerrallaan, eikä kukaan meitä hätyyttänyt eikä pidättänyt, koska meitä pidettiin jonakin kiertelevänä sissijoukkona. Maalaisväestö oli iloinen nähdessään semmoisen joukon menevän ohi pysähtymättä. Mutta matka oli kuitenkin hyvin vaivaloinen, sillä siltoja oli harvassa ja jokia paljon; kun meidän piti niiden yli kahlata, tuntui vesi kylmältä, ja sen jälkeen täytyi meidän levätä jäätyneellä tai lumisella maalla ja lämmitellä itseämme kuinka hyvänsä sekä nukkua jos saimme unta, sillä valkean tekeminen olisi ollut vaarallista. Usein siis rohkeutemme lannistui näissä koettelemuksissa, jolloin olimme aivan uuvuksissa, mutta Johannan oli toisin. Hän oli aina kirkassilmäinen ja hyvissä voimissa. Me emme sitä ymmärtäneet, vaan ihmettelimme suuresti.

Mutta jos matkamme tähän asti oli ollut vaivaloinen, kävi se seuraavan viiden yön kuluessa yhä tukalammaksi, sillä kulku oli vielä uuvuttavampaa, ja meitä ahdistettiin useampia kertoja, jolloin eri kahakoissa menetimme viisi miestä. Huhu, että tuo innostunut, ihmeellinen tyttö Domrémystä oli sotajoukon kanssa lähtenyt kuningasta auttamaan, oli jo levinnyt vihollistenkin keskuuteen, ja nyt oli vartijoita kaikilla teillä.

Kävimme kaikesta tästä vielä entistä alakuloisemmiksi. Ja siihen lisäksi tuli eräs asia, jonka Noel oli keksinyt ja jonka hän heti ilmaisi päämajassa. Muutamat miehistä olivat turhaan koettaneet saada selville, kuinka Johanna yhä pysyi reippaana, uupumattomana ja hyvällä mielellä, vaikka voimakkaimmatkin miehet tunsivat väsymystä kovasta marssista ja kävivät masentuneiksi ja alakuloisiksi. Mutta miehillä saattaa olla silmät eivätkä kuitenkaan näe. Koko elinaikansa olivat nuo miehet nähneet, kuinka vaimot lehmän kanssa olivat vetäneet auraa miesten ollessa ohjaksissa. Olivat he myöskin nähneet, että naisilla on paljon enemmän kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kuin miehillä — mutta tämä ei heihin mitään vaikuttanut. He ihmettelivät nähdessään seitsentoistavuotisen tytön kestävän sodan vaivoja paremmin kuin vanhat sotilaat. He eivät ymmärtäneet, että suuri sielu suurine päämäärilleen saattaa tehdä heikon ruumiin lujaksi, ja tässä oli maailman suurin sielu. Mutta tätä he eivät ymmärtäneet. He päättivät, että Johanna oli noita ja että hän oli saanut voimansa paholaiselta, ja aikoivat salaa ottaa hänet hengiltä.

Tuommoinen salaliitto oli meistä hyvin vaarallinen ja ritarit pyysivät Johannalta luvan, että saisivat hirttää moiset miehet. Mutta hän kielsi sen kohta ja sanoi:

"Eivät he eikä kukaan voi ottaa henkeäni, ennenkun tehtäväni on täytetty, miksi siis tahraisin käteni heidän verellään? Tahdon tutkia heitä ja ilmoittaa sen heille. Kutsukaa heidät tänne."

Kun he tulivat, sanoi hän heille selvään, ettei hänen henkeään voitu ottaa, ennenkun hän oli tehtävänsä toimittanut. Miehet hämmästyivät kuullessaan hänen lausuvan tämän niin varmalla ja vakuuttavalla tavalla, mutta vielä enemmän he peljästyivät hänen viimeisistä sanoistaan, sillä eräälle näistä miehistä hän lausui surullisella äänellä:

"On ikävää, että sinä väijyt toisen henkeä, vaikka oma kuolemasi on aivan lähellä."

Samana iltana kompastui sen miehen hevonen meidän ratsastaessamme erään salmen poikki ja mies putosi hevosen selästä ja hukkui, ennenkun kukaan pimeässä ehti hänen avukseen. Sitten ei enää joukossamme tehty salaliittoja.

Vielä oli matkustettava yksi yö, ennenkun pääsimme vihollisen alueelta, mutta levottomina olimme siitä, mitä ennen sitä saisimme kokea. Olimme kaikki kiihkeitä pääsemään eteenpäin, vaikka kyllä tiesimme, että nämä viimeiset peninkulmat olivat vaikeimmat kulkea. Sitäpaitse olimme kuulleet, että meidän sinä yönä piti kulkea leveän ja virtaisen joen poikki, jonka yli vievä ainoa silta oli vanha ja lahonnut, ja kun rupesi vielä lisäksi satamaan kylmää lumiräntää, niin pelkäsimme, että tulvavesi virrassa saattaisi kokonaan viedä pois sillan ja silloin olisi meidän melkein mahdoton päästä pakoon vihollisen käsistä.

Pimeän tultua läksimme metsästä ja Johanna ratsasti etupäässä, niinkuin hänen oli tapana aina siitä asti, kun viholliset rupesivat meitä ahdistamaan. Ennenkun olimme ehtineet puoltakaan peninkulmaa, muuttui sade rakeiksi ja lumeksi ja pieksi kasvojamme, jotta tuskin saatoimme pitää silmiämme auki. Äkkiä kuului pimeästä ääni:

"Seis!"

Me tottelimme. Erotimme mustan joukon edessämme, joka minusta näytti ratsujoukolta, mutta ei kukaan saattanut selvään nähdä mitään. Eräs mies huusi Johannalle nuhtelevalla äänellä:

"Olette ollut kauvan matkalla, herra kapteeni. No, mitä olette keksinyt? — Onko tyttö vielä takanamme vai onko ehtinyt edelle?"

"Hän on takananne —" vastasi Johanna levollisesti.

Tämä vastaus näytti lepyttävän toista.

"Jos tämä on totta, ette ole turhaan viipynyt, kapteeni. Mutta mistä sen tiedätte?"

"Olen hänet nähnyt."

"Nähnyt hänet! — nähnyt itse noidan."

"Niin, olen ollut hänen leirissään."

"Todellakin, kapteeni Raymond, pyydän anteeksi äskeiset sanani.
Olette tehnyt rohkean, kunnon palveluksen. Missä hän oli?"

"Metsässä — ei puoltakaan peninkulmaa täältä."

"Hyvä, pelkäsin, että hän oli ehtinyt meidän ohitsemme, mutta nyt on vielä kaikki pelastettavissa. Nyt voimme hänet hirttää, te itse saatte sen tehdä. Ei kukaan ole kelvollisempi hirttämään tuota paholaisen lasta kuin te."

"En tiedä, kuinka teitä kiittäisin. Jos hänet saavutamme, niin —"

"'Jos!' sitä ei tarvitse epäillä. Tahtoisin juuri tietää, minkälainen se noita on, joka on saanut tuommoista elämää aikaan. Kuinka monta miestä hänellä on?"

"Minä luin kahdeksantoista, mutta hänellä saattoi olla enemmän."

"Siinäkö kaikki. Sittenhän me hänet otamme kiinni aivan paikalla.
Onko totta, että hän on vain tyttölapsi?"

"Ei hän ole kuin kahdeksannellatoista."

"Kaikkea sitä kuulee! Onko hän vahva vai hoikka kasvultaan?"

"Hoikka."

"Mitä hän teki?"

"Hän puhui levollisesti erään upseerin kanssa."

"Levollisesti, ei antanut käskyjä?"

"Ei, hän puhui levollisesti kuin me nyt."

"Hyvä. Tässä ilmassa hänen ei taida tehdä mieli lähteä. Sitten mekin voimme pysähtyä tuonnemmaksi."

"Mutta hänellä on kaksi ritaria mukanaan. He ehkä pakottavat hänet marssimaan eteenpäin."

"Siinä tapauksessa tulee hän meitä vastaan ja hän tuskin pääsee pakoon."

"Niin, elleivät lähetä edellänsä vakoilijoita tutkimaan teidän asemaanne. Sitten he pian menevät toista tietä sillalle. Onko viisasta, että silta jätetään vartioimatta."

Hänen sanansa värisyttivät minua, niin rohkeilta ne tuntuivat.

Vihollisjoukon päällikkö mietti hetken ja sanoi: "Viisainta todellakin olisi sillan hävittäminen ja aijoinkin sen tehdä, mutta" — Johanna sanoi levollisesti: "Teidän luvallanne hävitän sen itse."

"Kiitän teitä, kapteeni. Kun te sen teette, niin voin olla varma, että se tulee hyvin tehdyksi."

He tervehtivät ja me läksimme jälleen liikkeelle. Hengitin vapaammin. Heidän puhuessaan olin kuulevinani todellisen kapteeni Raymondin tulevan takanamme. Mutta en nytkään ollut levollinen, sillä Johannan komento kuului vain "eteenpäin!" ja me ajoimme hiljaista juoksua pitkin vihollisen mustia rivejä, jotka tuntuivat ulottuvan loppumattomiin meidän kulkiessamme ohi. Ne olivat tuskallisia hetkiä, mutta sitten antoi vihollisen torvensoittaja lähtömerkin. Johanna komensi —"ravia" ja me kiirehdimme kulkua. Huomasin, että Johanna jälleen oli ollut viisaampi kuin me kaikki. Jos olisimme heti kiirehtineet heidän ohitsensa, olisi ehkä joku vaatinut tunnussanaa, mutta nyt pääsimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Mutta vihollisjoukon liikkeelle lähtiessä ei kukaan meitä epäillyt, vaikka ajoimmekin kovemmin. Vihollisten miesluku oli ehkä noin sata tai vähän enemmän, vaikka se meistä tuntui tuhatlukuiselle. Kun vihdoin pääsimme ohi, kiitin sydämmestäni Jumalaa ja kaikkia pyhiä ja kohta ehdimmekin sillalle, joka vielä oli ehjä. Kuljimme sen yli onnellisesti ja sitten hajoitimme sen. Vasta tämän tehtyämme tunsimme olevamme turvassa.

Myöhemmin yöllä hiljeni myrsky ja lumituisku, mutta tiet olivat pehmeät ja hevosten täytyi käyden kulkea. Nyt olimme perin väsyneet ja miltei makasimme satuloissamme. Uhkaava vaarakaan ei voinut pitää meitä hereillä.

Vihdoin, kun aamu koitti, näimme leveän virran edessämme, ja huomasimme, että se oli Loire; tulimme sitten Gienen kaupunkiin ja nyt olimme ystäväin luona ja kaikki vastukset voitettuina. Se oli meille iloinen aamuhetki.

Olimme kaikki väsyneitä ja huonossa kunnossa, mutta kuitenkin oli Johanna meistä kaikista reippain sekä ruumiin että sielun puolesta. Olimme joka yö kulkeneet noin kolmetoista peninkulmaa huonoja mutkaisia teitä. Tästä nähdään, mitä ihmiset saavat aikaan, kun heillä on johtaja, jonka rohkeus, päättäväisyys ja into eivät koskaan lannistu.

Viides luku.

Me lepäsimme ja virkistimme itseämme muutamia tunteja Gienessä, mutta ennen pitkää levisi huhu, että nuori tyttö, jonka Jumala oli valinnut pelastamaan Ranskanmaata, oli tullut, jonka tähden ihmisiä kokoontui laumoittain meidän asunnollemme häntä katsomaan ja meidän täytyi etsiä rauhallisempi paikka, joten läksimme taas matkaan ja tulimme pieneen Fierbois nimiseen kaupunkiin.

Olimme nyt kuuden peninkulman päässä kuninkaasta, sillä hän oleskeli nyt Chinonin linnassa. Johanna saneli heti hänelle kirjeen ja minä kirjoitin sen. Siinä hän sanoi tulleensa sadan viidenkymmenen ranskalaisen peninkulman päästä tuomaan hänelle hyviä uutisia ja pyysi, että hän armosta sallisi Johannan itsensä saattaa perille nämä tiedot. Johanna lisäsi, että vaikkei hän ollut kuningasta nähnyt, hän kuitenkin tuntisi hänet missä tahansa.

Nuo kaksi ritaria ratsastivat heti viemään tätä kirjettä; toiset lepäsivät vaivoistaan ja nukkuivat melkein koko iltapäivän.

Seuraavana päivänä me käännyimme Chinonia kohti. Orleans oli takanamme englantilaisten piirittämänä ja me toivoimme pian Jumalan avulla pääsevämme sitä auttamaan. Gienestä oli uutinen levinnyt Orleansiin, että tuo ihmeellinen tyttö Vaucouleursistä oli Jumalan lähettiläänä tullut lopettamaan piirityksen ja karkottamaan viholliset; ja nämä sanomat olivat herättäneet suurta levottomuutta kaupunkilaisissa, jotka nyt viisi viikkoa piiritystä kestettyään kiihkeästi toivoivat pelastusta. He lähettivät salaa kuninkaan luo lähetystön, joka rukoili häntä kuulemaan tytön sanoja, ja tämä lähetystö oli jo ehtinyt ennen meitä Chinoniin.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin ja asetuimme erääseen majataloon ja tännekin kokoontui paljo väkeä katsomaan Domrémyn tyttöä.

Kauvan aikaa kului, ennenkun nuo kaksi nuorta ritaria palasivat takaisin. He näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta ja ritari de Metz sanoi Johannalle:

"Kuningas on saanut kirjeemme, mutta he eivät päästäneet meitä hänen puheilleen."

"Kuka sen kielsi?"

"Ei kukaan kieltänyt, mutta pari kolme kuninkaan uskottua neuvonantajaa ja hovimiestä — jotka eivät taida olla pettureja parempia, koettavat kaikin tavoin estää meitä keksien valheita ja juonia, jotta saisivat meidät menettämään aikaa. Pahimmat heistä ovat George de la Tremouille ja Reimsin arkkipiispa. Niin kauvan kuin voivat kuningasta pidättää toimettomuudessa taikka kokonaan kietoa hänen ajatuksensa juhliin ja turhiin huvituksiin, ovat he itse vallassa. Jos hän heräisi välinpitämättömyydestään ja itse miehen tavalla ryhtyisi taistelemaan kruununsa ja valtakunnan puolesta, niin heidän mahtinsa olisi mennyttä. Mitä he välittävät maansa perikadosta, kun vain itse pääsevät valtaan."

"Puhuitteko muiden kuin heidän kanssaan?"

"Emme hoviväen kanssa — he ovat kaikki noiden herrain nöyrimpiä palvelijoita ja orjia, jotka puhuvat vain heidän mielikseen ja tekevät heidän tahtonsa. He kohtelivat meitä halveksivasti, kääntyivät ja poistuivat, kun vain lähestyimme heitä. Mutta me puhuimme Orleansin lähettiläiden kanssa, ja he sanoivat vihastuneina ja pahoillaan, että kuningas on kuin noiduttu, eikä välitä muusta kuin huvituksistaan. Jokaisen täytyi heidän mielestään kummeksia sitä, että kuningas mitään tekemättä antaa maansa joutua vihollisten kynsiin. Hän on täällä kaukaisessa valtakuntansa sopukassa kuin hiiri satimessaan. Linna, jossa hän oleskelee, on kuin hauta, eikä kuin kuninkaallinen asunto, huonekalut ovat vanhat ja koinsyömät, samoin seinäverhot. Joka paikassa on vain hävityksen kauhistusta ja tämän kaiken kurjuuden keskellä ovat kuningas ja hänen suosikkinsa puettuina kultaan, samettiin ja silkkiin, niin loistokkaasti, että tuskin missään maailman hovissa saa nähdä sen vertaa. Hän kyllä tietää, että meidän kurja kaupunkimme taistelee nälkää, ruttoa ja vihollisen ylivaltaa vastaan ja että kun se lannistuu, on koko Ranska menetetty, mutta hän ei sittenkään tee mitään meitä pelastaakseen, hän ei tahdo edes meitä nähdä eikä rukouksiamme kuulla. Näin puhuivat Orleansin lähettiläät epätoivon vallassa."

Johanna sanoi ystävällisesti:

"Se on surkeaa, mutta heidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Kohta on
Dauphin heitä kuuleva, sanokaa se heille."

Hän nimitti kuningasta yhä vielä Dauphiniksi eli perintöprinssiksi, sillä Johannan mielestä hän ei vielä ollut kuningas, koska ei ollut kruunattu.

"Kyllä me sanomme heille kaikki ja se heitä rauhoittaa, sillä he uskovat, että sinä olet Jumalan lähettiläs. Mutta arkkipiispa ja hänen liittolaisensa ovat uskotelleet erästä sotavanhusta, Raoul de Gaucourtia, jolla on korkea virka hovissa ja muuten rehellinen mies vaikka ei mikään teräväpäinen — ettei saata ymmärtää, kuinka alhaista sukua oleva, kaikkeen sotataitoon oppimaton tyttö, voi heikolla kädellään saada voittoja, kun vanhat sotauroot turhaan viidenkymmenen vuoden aikana ovat taistelleet vihollista vastaan. Ei hänkään siis tahtonut meitä kuunnella, vaan pilkkasi meitä."

"Kun Herra itse taistelee, on yhdentekevää, onko se käsi, joka hänen miekkaansa käyttää, heikko vai vahva. Sen hän aikanaan kyllä saa nähdä. — Eikö koko linnassa sitten ole ketään, joka meitä suosisi?"

"On tosiaankin — kuninkaan anoppi, Sicilian kuningatar, Yolande, joka on viisas ja hyvä. Hän puhui sieur Bertrandin kanssa."

"Hän meitä suosii ja vihaa kuninkaan viettelijöitä", sanoi Bertrand. "Hän kyseli minulta tarkasti kaikkia asioita ja kun olin lopettanut puheeni, istui hän niin kauvan ääneti, että luulin hänen melkein nukkuneen. Mutta vihdoin hän sanoi hitaasti ikäänkuin olisi itsekseen puhunut: 'Lapsi, vasta seitsemäntoista vuotias — heikko neito — kasvanut maalla — tottumaton sotatapoihin ja aseiden käyttöön — ujo, vaatimaton ja nöyrä — hän heittää paimensauvansa, pukeutuu rautaan ja taistellen kulkee läpi vihollisen alueen, pelkäämättä ja epäilemättä — ja tulee tänne — hän, jolle kuninkaan pelkkä näkeminen mahtaa olla juhlallista ja pelottavaa — aikoo rohkeasti käydä kuninkaan eteen ja sanoa: Elä pelkää, Jumala on lähettänyt minut pelastamaan sinut! — Mistä olisi hän saanut tuon uskon ja rohkeuden, ellei itse Jumalalta!' Kuningatar vanhus oli jälleen ääneti syviin ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin hän lausui: — 'Olkoon hän Jumalan lähettämä tai ei, niin hän epäilemättä on kuitenkin etevämpi tavallisia ihmisiä — sillä hänessä on salainen voima, joka tekee pelkureista sankareita ja saa masentuneet, epätoivoiset joukot uudelleen koolle, jotta tulisin katsein laulut huulilla käyvät sotaan ja rajuilman tavoin karkottavat vihollisen! — Tuommoinen henki nyt voi pelastaa Ranskan, mutta ei mikään muu. Jumalan Henki on varmaankin tuossa lapsessa — kuinka hän muuten olisi voinut sankarin tavoin päästä tänne näinä vaarallisina aikoina? — Kuninkaan täytyy saada hänet nähdä ja puhutella häntä!' — Näin hyvästi puhuen hän antoi minun lähteä ja tiedän, että hän pitää lupauksensa, vaikka häntä vastaan kuinkakin juoniteltaisiin."

"Olisi tuo nainen kuninkaana hänen sijassaan!" sanoi toinen ritareista. "Sillä kuningasta tuskin saa virkoamaan siitä toimettomuudesta, johon hän on vaipunut. Sanotaan, että hän on menettänyt kaiken toivon ja haluaa vain paeta pois johonkin kaukaiseen maahan ja kätkeytyä sinne. Hän kuuluu olevan kuin noiduttu — on kuin joku paino häntä rasittaisi ja riistäisi häneltä kaiken voiman — ei kukaan tiedä, mikä häntä painaa."

"Minä tiedän sen", sanoi Johanna hiljaisesti, mutta varmasti. "Minä tiedän sen salaisuuden, joka häntä painaa, mutta sitä ei tiedä muut kuin Jumala. Kun saan nähdä hänet, ilmoitan hänelle jotakin, joka poistaa kaiken hänen epäilyksensä ja tekee hänestä kuin uuden ihmisen."

Olimme menehtyä uteliaisuudesta, mutta ei kukaan uskaltanut tiedustaa häneltä ja jos kohta olisimme niin tehneet, ei se olisi mitään auttanut, koska hän kaiken lapsellisen avomielisyytensä ohella aina osasi säilyttää salaisuuksia, joita hänellä ei ollut lupa ilmoittaa.

Seuraavana päivänä sai kuningatar Yolande todellakin tahtonsa täytetyksi, sillä huolimatta kaikista hoviväen estelemisistä, sai hän kuninkaan vastaanottamaan nuo kaksi ritaria ja kuulemaan, mitä heillä oli sanottavana. He kertoivat kuninkaalle, kuinka puhdas ja tahraton Johannan luonne oli ja kuinka suuri ja jalo henki häntä innosti ja he rukoilivat kuningasta uskomaan ja luottamaan siihen, että Johanna oli lähetetty Ranskan pelastajaksi ja että hän sallisi tytön tulla puheilleen. Kuningas kuunteli heitä liikutettuna ja lupasi pitää asian mielessään sekä kuulustella neuvonantajainsa mielipidettä. He palasivat iloisina majataloon.

Vähän myöhemmin samana päivänä syntyi majatalossa suuri hälinä ja isäntä itse juoksi luoksemme ja ilmoitti, että kuningas itse oli lähettänyt joukon korkea-arvoisia pappeja ja hurskaita hengen miehiä puhumaan tuon kuuluisan tytön kanssa. Sitten hän kiiruhti takaisin, mutta pian palasi hän jälleen syvään kumarrellen, tuoden muassaan neljä komeaa piispaa sekä suuren joukon pappeja ja maallikoita huoneeseen, jossa Johanna istui.

Johanna nousi seisomaan ja me samoin. Piispat asettuivat istumaan eikä pitkään aikaan sanottu mitään, sillä heidän tuli puhua ensin, mutta he olivat niin hämmästyneinä nähdessään, minkälainen lapsi oli saanut niin paljon melua aikaan, etteivät aluksi voineet puhua mitään. Vihdoin eräs heistä lausui Johannalle, että koska he olivat kuulleet hänellä olevan asiaa kuninkaalle, olivat he nyt saaneet käskyn tulla sitä kuulemaan, ja pyysivät hänen suoraan ja viipymättä ilmoittamaan heille asiansa.

Tämän kuultuamme tulimme hyvin iloisiksi ja olen varma siitä, että kaikki samoin kuin minä rukoilimme Jumalaa armossaan antamaan Johannalle voimaa ja taitoa oikein asiansa esittämään, jotta nämä mahtavat ja ylhäiset miehet olisivat uskoneet hänen kutsumustaan.

Mutta kuinka hämmästyimme kuullessamme Johannan vastauksen. Hän seisoi heidän edessään nöyränä, pää kumarruksissa ja kädet ristissä tarkkaavasti kuunnellen heidän puhettansa. Mutta heti, kun he vaikenivat, nosti hän päänsä ja katsoi heihin niin levollisesti ja vakavasti kuin olisi hän ollut kuninkaan tytär ja vastasi yksinkertaisella äänellään ja tavallaan:

"Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutta minun tulee ilmoittaa asiani kuninkaalle itselleen."

Kaikki hämmästyivät ja vaikenivat hetkeksi ja heidän kasvoillensa lensi puna, sitten sanoi jälleen ensimmäinen puhuja:

"Uskallatko halveksia kuninkaan käskyä, kun et puhu asiaasi hänen lähettiläilleen?"

"Jumala itse on käskenyt minun ilmoittaa sanoman ainoastaan kuninkaalle, enkä minä uskalla muita kuulla kuin häntä. Pyydän, viekää minut Dauphinin luo."

"Elä ole mieletön, vaan puhu nyt asiasi! Eläkä menetä turhaan aikaa."

"Te erehdytte, arvoisat Herran palvelijat, ei asia niin ole. En ole tullut tänne puhumaan teidän kanssanne, vaan pelastamaan Orleansia, ja viemään Dauphinin hänen kaupunkiinsa Rheimsiin ja siellä kruunaamaan hänet."

"Onko tämä se sanoma, jonka viet kuninkaalle?"

"Pyydän anteeksi, mutta vielä huomautan, ettei minulla ole teille sanomia."

Silloin nousivat kuninkaan lähettiläät suuresti vihastuneina ja poistuivat huoneesta, me ja Johanna lankesimme polvillemme heidän mentyään.

Olimme synkän näköisiä ja pahat aavistukset painoivat sydämmiämme. Kallis hetki oli turhaan rauvennut — ei kukaan meistä ymmärtänyt eikä hyväksynyt sillä hetkellä Johannan käytöstä, vaikka hän muutoin näytti niin viisaalle. Vihdoin rohkeni sieur Bertrand kysyä, miksi hän ei nyt käyttänyt hyväkseen tätä kallista tilaisuutta, jolloin olisi saanut asiansa kuninkaalle esitetyksi.

"Kuka heidät tänne lähetti?" kysyi hän vastauksen asemesta.

"Kuningas."

"Kuka sai kuninkaan heidät tänne lähettämään?"

Ei kukaan vastannut, vaikka me kaikki rupesimme aavistamaan mitä hän tarkoitti. Sitten hän jatkoi:

"Dauphinin neuvonantajat ne olivat, jotka saivat hänen lähettämään tänne nuo miehet. — Ovatkohan ne minun ystäviäni vai vihollisiani, — ja harrastavatko Dauphinin parasta?"

"Sitä eivät tee."

"Jos joku tahtoo väärentämättömänä saada jonkun asian perille — niin valitseeko hän silloin kavaltajia ja pettureita sanansaattajikseen?"

Me emme voineet tähän mitään vastata ja hän jatkoi:

"He olivat asettaneet satimen tielleni, mutta se oli liian selvä. He luulivat saavansa minulta kuulla tietoni, voidakseen sitten mielensä mukaan sitä väärennellä ja siten ainaiseksi saada Dauphinin sulkemaan silmänsä ja korvansa minulta. Mutta se päivä ei ole kaukana, jolloin hän minua kuulee. Olkaa hyvässä turvassa."

Sieur Jean de Metz nyökäytti päätään ja puhui itsekseen:

"Hän on meitä kaikkia viisaampi — nyt niinkuin aina."

Johannan kielto ei jäänyt seurauksia vaille. Kuningas rupesi kunnioittamaan nuoren tytön rohkeutta, tämä kun uskalsi pitää oman päänsä, ja hänkin päätti tällä kertaa seurata omaa tahtoaan vasten kaikkia vääriä neuvonantajia. Hän pyysi Johannan muuttamaan tuosta yksinkertaisesta majatalosta Coudrayn linnaan, jossa hänet uskottiin hovimestari Raoul de Gaucourtin vaimon äidilliseen huostaan. Kun uutinen siitä armosta, jonka kuningas oli suvainnut hänelle osoittaa, levisi kaupunkiin, kiiruhtivat kaikki hovin ylhäiset herrat ja naiset häntä tapaamaan ja jokainen tahtoi nähdä ja kuulla tuota ihmeellistä tyttöä, jonka nimi nyt oli kaikkein huulilla ja joka oli kieltäytynyt kuulemasta kuninkaan lähettiläitä.

Johanna miellytti heitä kaikkia rakastettavalla, teeskentelemättömällä olennollaan ja itse aavistamattomalla kaunopuheisuudellaan, ja parhaimmat, jaloimmat heistä tunnustivat, että hän tuntui tavallisia ihmisiä ylevämmältä ja arvokkaammalta. Ei ylhäinen eikä alhainen voinut nähdä hänen kasvojaan taikka kuulla hänen ääntään ja olla hänestä välinpitämätön.

Kuudes luku.

Kuninkaan neuvonantajat koettivat kuitenkin kaikin tavoin viivyttää aikaa ja pyysivät häntä tarkkaan miettimään niin tärkeää asiaa ja varomaan seurauksia. Sitä varten lähetettiin nyt Johannan luo joukko pappeja tarkkaan tutkimaan hänen mainettaan ja elämätään aina lapsuudesta asti. Tähän tietysti oli kuluva monta viikkoa ja minusta tuntui melkein siltä kuin joku, jonka talo oli tulessa, olisi kieltänyt toisen sitä sammuttamasta, kunnes hän olisi hankkinut todistuksen siitä, että tämä aina tunnollisesti oli pitänyt pyhäpäivän säännöt.

Nämä viivytykset tuntuivat meistä nuorista äärettömän pitkiltä; mutta vihdoin tuli tieto, että kuningas oli suostunut Yolande kuningattaren ja ritareimme pyyntöihin ja todellakin päättänyt vastaanottaa Johannan.

Johanna kuuli tämän uutisen kiitollisena ja levollisena, mutta me toiset olimme siitä melkein hämmentyneet, koska emme milloinkaan olleet nähneet kuningasta ja kuvailimme mielissämme aivan satumaiseksi kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä häntä ympäröisi.

Mutta molemmat ritarimme taas olivat levottomia Johannan puolesta, koska vastaanotto tapahtuisi illalla ja he pelkäsivät kovasti, että Johanna viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan aivan hämmästyisi nähdessään häikäisevän valon pitkistä tulisoihturiveistä ja tuon komean ihmisjoukon loistavissa puvuissaan, että hän, tuo yksinkertainen maalaistyttö joutuisi aivan ymmälle, eikä saattaisi mitään puhua. Itsekseni ajattelin, että kyllä olisin voinut heitä rauhoittaa, jos olisin uskaltanut puhua, mitä tiesin. Hämmästyisikö Johanna tuota turhaa, katoovaista, kuninkaallista komeutta ja loistoa, hän, joka kasvoista kasvoihin oli katsellut taivaan sotajoukkoja, ruhtinaita ja valtoja, Jumalan pyhiä enkeleitä ja ylienkeleitä äärettömiin asti — ja puhunut Herran pyhien kanssa ja nähnyt taivaat avoinna sellaisen kirkkauden loisteessa, johon ei mitään maallista valkeutta saata verrata? —

Yolande kuningatar toivoi, että kuningas ja hoviväki mieltyisivät Johannaan ja tahtoi sentähden vaatettaa hänet kalliiseen pukuun ja loistaviin koreuksiin, joita hän olisi omasta varastostaan tytölle antanut. Mutta siihen ei Johanna suostunut, vaan pyysi hartaasti, että hän saisi esiintyä yksinkertaisessa vaatetuksessa, joka paremmin sopi Herran nöyrälle palvelijalle ja valitulle aseelle. Silloin tuo hyvä kuningatar teetti hänelle valkean, hopeakoristeisen puvun, josta usein olen teille kertonut ja jota en vielä vanhoilla päivillänikään saata mielenliikutuksetta muistella, niinkuin sydän sykähtää kuullessaan suloista soittoa tai laulua. Niin, hän oli siinä puvussa kuin laulu, kuin unelma, kuin korkeampi olento.

Hänellä oli tämä vaatetus sitten usein juhlatilaisuuksissa ja sitä säilytetään vieläkin Orleansin kaupungin aarreaitassa, jossa myöskin on hänen miekkansa ja hänen lippunsa ja muita pyhiä tavaroita, jotka ovat olleet hänen omiansa.

Määrätyllä ajalla eräs ylhäinen kreivi suuren seurueen mukana tuli saattamaan Johannaa kuninkaan luo ja nuo kaksi aatelismiestä ja minä saimme häntä seurata, koska kuuluimme hänen julkiseen virkakuntaansa.

Kun tulimme vastaanottosaliin, kohtasi meitä kaikkia tuo komeus ja loisto, jota jo mielessämme olimme kuvailleet, vaikka tosin emme olleet voineet aavistaa kaikkea sitä, mitä nyt näimme. Kuninkaalliset vahdit kirkkaine aseineen ja keihäineen seisoivat ovella, ja salin molemmat sivut helottivat kuin kukkasarakkeet ja loistivat taivaankaaren värisinä, niin komeita ja kalliita olivat ne puvut, jotka sekä herroja että naisia verhosivat, ja kulta- ja jalokivikoristeet säteilivät satojen tulisoihtujen valossa. Ovelta salin perälle oli käytävä, joka johti suoraan korotetulle, katetulle valtaistuimelle, jossa istui majesteettinen olento kruunu päässä ja vaippa hartioilla.

Oven luona seisoi neljä torvensoittajaa kullalla kirjatuissa sotilaspuvuissa käsissä pitkät torvet ja niistä riippuivat neliskulmaiset liput, joihin Ranskan vaakuna oli ommeltu. Kun Johanna kreivin taluttamana astui sisään, kohottivat he torvet huulilleen ja puhalsivat pitkän, voimakkaan säveleen ja meidän kulkiessamme eteenpäin kaarevan, maalatun katoksen alla, uudistui tämä kuusi kertaa. Molemmat nuoret ritarimme oikasivat itsensä suoriksi ja astuivat vakavina ja sotilasmaisina, ylpeinä siitä kunniasta, jota näin osoitettiin tuolle talonpoikaistytölle.

Johanna kulki kreivin kanssa edellä ja toiset seurasivat vähän matkan päässä. Ylhäinen kreivi kumartui maahan asti, mainitsi Johannan nimen, kumartui jälleen ja vetäytyi sitten lähellä olevain korkeain herrain joukkoon.

Kaikkein silmät olivat kiintyneet Johannaan ja kaikki näkyivät ihmettelevän hänen sulouttaan ja nöyrää kainouttaan. Kaikkein huulet olivat liikkumattomat, merkkinä siitä, että ihmiset, jotka harvoin unohtivat itsensä, nyt sen tekivät ja etteivät ajatelleet muuta kuin mitä sillä hetkellä näkivät.

Mutta vähitellen he jälleen tointuivat ja toiset vetivät suutaan pilkalliseen hymyyn. Nyt he uudestaan kiinnittivät katseensa Johannaan ja näyttivät hyvin uteliailta, mitä hänen piti tehdä — heillä olikin erityinen ja salainen syy tähän uteliaisuuteen.

Mutta he näkivät, ettei Johanna kumartunut eikä edes painanut päätään alas nöyryyden merkiksi, vaan seisoi äänettömänä tuijottaen valtaistuinta.

Minä silmäilin De Metziä ja hämmästyin hänen kalpeuttaan ja kuiskasin hänelle: "Mitä tämä merkitsee, mitä?"

Hän vastasi niin hiljaa, että tuskin saatoin häntä kuulla: "He tahtovat koetella häntä ja tehdä hänestä pilkkaa hänen kirjeensä johdosta. Tuo ei ole kuningas, hän on toisten joukossa."

Sitten katsoin jälleen Johannaan. Hän käänsi samassa päätään ja hänen silmänsä kiitivät pitkin ritarien ja jalosukuisten naisten loistavaa riviä. Äkkiä hän huomasi heidän joukossaan aivan nuoren miehen toisia yksinkertaisemmassa puvussa; sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän juoksi ja lankesi hänen jalkainsa juureen, syleillen hänen polviansa ja huudahti suloisella, soinnukkaalla äänellään, joka nyt vapisi syvien tunteiden liikuttamana:

"Jumala armossaan suokoon teille, jalo Dauphin, pitkän ja onnellisen elinajan!"

"Herran nimessä, tuo on todellakin ihmeellistä —" kuiskasi De Metz minulle, puristaen kovasti kättäni.

"Sinä erehdyt, lapseni — minä en ole kuningas", sanoi tuo nuori mies samassa Johannalle. "Kuningas istuu tuolla!"

Mutta Johanna ei liikkunut paikaltaan, vaan katseli yhä häntä loistavilla silmillään ja sanoi:

"Ei, armollinen herra — ei — te olette kuningas eikä kukaan muu."
Sitten kysyi kuningas:

"Mutta sano minulle, kuka olet ja mitä tahdot?" Johanna nousi seisaalleen ja sanoi: "Minä olen Johanna Domrémystä, ja taivaan Herra ja kuningasten kuningas on lähettänyt minut sanomaan teille, että pian olette kruunattava ja voideltava hänen käskynsä haltijaksi Rheimsin hyvässä kaupungissa. Ja hän tahtoo myöskin, että sallitte minun toimittaa sen työn, jonka hän on määrännyt minun tehtäväkseni, ja annatte minulle sotamiehiä." Hetken perästä hän lisäsi loistavin silmin säestäen oman äänensä kaikua: — "sillä hänen avullaan tahdon auttaa Orleansia ja murtaa Englannin vallan!"

Nuoren kuninkaan hymyilevät kasvot synkkenivät kuullessaan nämä sotaisat sanat, jotka raittiin pohjatuulen tavoin tunkivat häntä ympäröivään, ummehtuneeseen ilmaan. Hän näytti vakavalta ja miettivältä, sitten hän hetken epäiltyään viittasi hoviväelleen, että se poistuisi syrjäpuolelle. Kaikki jättivät kuninkaan ja Johannan puhumaan kahden kesken.

Läsnäolijat ihmettelivät suuresti sitä, että tyttö oli kestänyt koetuksen, josta hän kirjeessään oli puhunut, ja he olivat yhtä ihmeissään siitä, ettei häntä kuninkaallisen hovin loisto ollut häikäissyt, ja että hän oli levollinen ja varma asiastaan.

Keskustelu kuninkaan ja Johannan välillä kesti kauvan ja he puhuivat hiljaisella äänellä ja vakavasti. Kukaan ei sitä silloin kuullut, mutta me näimme heidät ja aavistimme heidän kasvoistaan ja liikkeistään, mitä puhe koski. Ja varmaa on, että se mitä nyt näimme, oli mieleen pantavaa ja ihmeellistä, ja sentähden moni sen on kirjoittanut historioihin ja muistikirjoihin ja moni, joka silloin oli läsnä, on sen valalla todistanut Johannan maineen puhdistusoikeudessa. Sillä äkkiä näimme kuninkaan vavahtavan takaperin, ikäänkuin olisi kuullut jotakin äärettömän hämmästyttävää ja samassa hän ikäänkuin virkosi välinpitämättömyydestään, kävi miehekkäämmäksi ja suuremmaksi ja näytti kuin olisi joku raskas taakka hänen hartioiltaan pudonnut.

Kauvan aikaa kului, ennenkun saimme tietää, mitä he keskustelivat, mutta nyt on kuitenkin salaisuus tullut ilmi ja koko maailma sen tietää. Hämmästynyt kuningas pyysi Johannalta merkkiä, joka antaisi hänelle täyden varmuuden siitä, että Jumala todellakin oli hänet lähettänyt ja että ne äänet, jotka hänelle puhuivat, olivat yliluonnollisia ja että niillä oli tavallisia kuolevia korkeampi tieto. Johanna vastasi siihen:

"Minä annan teille sen merkin ja sitten ette enää epäile. Sydämessänne on salainen epäilys, josta ette saata kenenkään kanssa puhua — epäilys, joka ryöstää teiltä rohkeuden ja viettelee teitä jättämään kaikki ja pakenemaan vieraille maille. Vähän aikaa sitten rukoilitte sydämmessänne, että Jumala armossaan vapauttaisi teidät tästä epäilyksestä, vaikka sitten saisittekin tietää, ettei kuninkaan kruunu kuulukaan teille."

Tästä kuningas hämmästyi, sillä Johanna oli sanonut oikein: hän oli todellakin sitä rukoillut eikä sitä tiennyt muut kuin Jumala. Kuningas sanoi:

"Merkki on riittävä. Nyt tiedän, että nuo äänet ovat Jumalasta. Ne ovat puhuneet totta tässä asiassa, jos ovat puhuneet enemmän, niin kerro minulle — minä sen uskon."

"Ne ovat sanoneet, että te olette isänne kuninkaan laillinen perillinen ja Ranskan oikea perintöprinssi. Jumala on sen puhunut. Nostakaa päänne pystyyn, elkää epäilkö enää, mutta antakaa minulle sotamiehiä ja antakaa minun toimittaa tehtäväni."

Kun kuningas kuuli, että hän oli laillinen perillinen, niin hän heti olisi suostunut Johannan pyyntöön, jos vaan olisi ollut vapaana petollisista neuvonantajistaan. Mutta he saivat vielä aikaa viivytetyksi.

Tämän keskustelun perästä saattoi kuningas itse Johannan ovelle, jolloin kaikki ritarit ja naiset kumartuivat maahan ja soittajat puhalsivat jälleen torviinsa. Sitten hän lausui monta armollista sanaa tytölle jäähyväisiksi, kumartui ja suuteli hänen kättänsä. Kaikkialla — sekä ylhäisestä että alhaisesta seurasta erotessaan — Johanna palasi entistä enemmän kunnioitettuna ja arvossapidettynä.

Kuningas käski sitten oman vartijajoukkonsa tulisoihtujen valossa saattamaan meitä takaisin Coudrayn linnaan, ja se oli komeaa joukkoa, vaikka sanottiin, ettei se vuosikausiin ollut saanut palkkaansa.

Maine Johannan käynnistä kuninkaan luona ja hänen tekemistään ihmeistä siellä oli nyt levinnyt, ja kansa kokoontui ympärillemme saadakseen nähdä häntä, jotta töin tuskin pääsimme eteenpäin läpi joukkojen, jotka riemuiten huusivat hänelle: "eläköön Ranskan pelastaja!"

Seitsemäs luku.

Siitä hetkestä, jolloin Johanna oli kuninkaalle ilmoittanut sen salaisuuden, joka hänen sydäntänsä painoi, uskoi tämä, että tyttö oli Jumalan lähettämä, ja jos hän olisi ollut yksin, olisi hän heti suostunut Johannan pyyntöön. Mutta hän ei saanut vapaasti seurata omaa tahtoaan. George de la Tremouille ja tuo ulkokullattu kettu, Rheimsin arkkipiispa, tiesivät, miten kuninkaan kanssa piti menetellä. He sanoivat vain:

"Te, kuninkaallinen korkeus, sanotte, että taivaalliset äänet ovat hänelle ilmoittaneet salaisuuden, jota eivät tiedä muut kuin Jumala ja te itse. Mutta kuinka tiedätte, eikö hän ole saatanan välikappale — sillä eikö saatanakin tiedä ihmisten salaisuuksia ja käytä tietoansa heidän sieluinsa kadotukseksi? Tässä saattaa olla suuri vaara ja teidän, kuninkaallinen korkeus, olisi ensin asia tarkkaan tutkittava."

Tämä oli kylläksi saattamaan kuninkaan horjuvan, mielen jälleen epäilyksiin, ja heti hän asetti joukon piispoja tarkkaan tutkimaan ja kyselemään Johannalta, olivatko hänen äänensä Jumalasta vai paholaisesta.

Samaan aikaan oli Alençonin herttua, kuninkaan sukulainen, joka kolme vuotta oli ollut englantilaisten sotavankina, nyt päästetty vapaaksi suuria lunnaita vastaan; ja koska sanoma tuosta ihmeellisestä neitseestä oli hänenkin korvilleen tullut — sillä tytön nimi oli nyt joka miehen huulilla — tuli hän itse omin silmin näkemään, mitä lajia ihmisiä Johanna oli. Kuningas kutsutti tytön luokseen ja esitti hänet herttualle. Johanna sanoi yksinkertaisella tavallaan:

"Olette tervetullut, jalo herra; jota useampi Ranskan kuninkaan heimolainen meihin liittyy, sitä parempi asiallemme ja maallemme." Heidän erotessaan oli herttua hänen ystävänsä ja liittolaisensa.

Seuraavana päivänä Johanna oli läsnä kuninkaan messussa ja sitten hänet kutsuttiin puoliselle kuninkaan ja herttuan pöytään. Kuningas näytti yhä enemmän panevan arvoa hänen seuraansa ja hänen puheisiinsa, jota ei saata ihmetellä, koska hän niinkuin monet muut kuninkaat ja ruhtinaat oli liehakoitsevien silmäinpalvelijain ympäröimänä, jotka eivät koskaan hänelle puhuneet suoraan ja rehellisesti, vaan koettivat häntä kaikin tavoin mielistellä. Mutta Johannan puhe oli; raitista ja vapaata, yksinkertaista ja nöyrää, ja hän sanoi aina suoraan ajatuksensa. Hänen puheensa oli varmaan kuninkaan mielestä kuin raitis virvottava vesi, joka juoksee vuorilta ja antaa uusia voimia sille, joka kauvan on saanut janoansa sammuttaa laakson mutaisista seisovista lammikoista.

Päivällisen jälkeen pidettiin ratsastus- ja miekkailuharjoituksia eräällä kentällä kuninkaallisen linnan edustalla, ja herttua ihastui niin Johannan taitavuuteen tässä urheilussa, että hän lahjoitti hänelle komean mustan sotaratsun.

Joka päivä kuulustelivat ja kyselivät piispat Johannaa ja kertoivat sitten kuninkaalle, mitä olivat saaneet tietää. Mutta tästä he eivät kovin viisastuneet. Hän puhui heille niin paljon kuin huomasi tarpeelliseksi ja piti loput tietonsa omanaan. Heidän viekkautensa ja uhkauksensa eivät häneen mitään vaikuttaneet. Hän oli avomielinen ja viaton kuin lapsi ja vaikka hän tiesi, että häntä kuninkaan tahdosta näin tutkittiin, sanoi hän suoraan kuninkaalle eräänä päivänä, että hän vastasi kysymyksiin silloin, kun sen hyväksi näki.

Piispojen täytyi vihdoin tunnustaa, etteivät voineet päättää, oliko Johanna Jumalan lähettämä, vai ei. Nyt he menettelivät kuin varovat kokeneet hovimiehet, koska hovissa oli kaksi puoluetta, Sicilian kuningattaren ja arkkipiispan, joista toinen puolusti Johannaa, toinen kaikin tavoin häntä vastusti. Piispat eivät tahtoneet loukata kumpaakaan puoluetta, jonkatähden he koettivat siirtää päätösvallan toisille ja selittivät asian olevan niin tärkeän, että se oli annettava Poitiersin yliopiston kuuluisain jumaluusoppineiden tutkittavaksi. He antoivat Johannasta vain sen lausunnon, että hän oli "lempeä ja kaino paimentyttö, hyvin suora, mutta ei paljonpuhuvainen".

Niin me sitten ratsastimme Johannan kanssa Poitiersiin, missä viivyimme vielä kolme pitkää viikkoa, jolloin lapsi raukkaa uudestaan joka päivä tutkittiin — ja sitä eivät tehneet sotilaat, niinkuin voisi päättää siitä, että hän pyysi sotajoukkoa viedäkseen sitä Ranskan vihollisia vastaan — vaan papit ja munkit ja jumaluusoppineet ja kuuluisan yliopiston professorit tutkivat, oliko hänen kristillisyytensä oikeaa ja eikö hänellä ollut kerettiläisiä mielipiteitä.

Johanna oli tämän kunnianarvoisen ja pelottavan tuomioistuimen edessä niin levollinen ja rohkea kuin olisi hän ollut vain syrjästä katselija. Hän istui penkillään yksin, mutta turvallisena ja rohkeana, eikä koskaan hämmentynyt heidän viisaasti asetetuista kysymyksistään, ja hänen pyhä viattomuutensa ja yksinkertaisuutensa saattoi heidän oppinsa häpeään. Kaikki viisaustieteen ja puhetaidon nuolet olivat voimattomat horjuttamaan hänen lujaa uskoansa ja lämmintä innostustaan suureen tehtäväänsä.

Hän vastasi avonaisesti ja vapaasti kaikkiin kysymyksiin, kertoi näyistään ja enkelein ilmestyksistä ja mitä nämä olivat hänelle sanoneet. Ja hän kertoi kaikki niin teeskentelemättömästi ja vakuuttavasti ja todesti, jotta nuo hänen ankarat tuomarinsa istuivat kuin lumottuina, ihmetellen ja mielenkiinnolla kuunnellen jokaista hänen sanaansa. Mutta jos ei joku tätä usko, niin katsokoon asiakirjoihin, ja siellä hän löytää valalla vannotun todistuksen siitä, että hänen puheensa oli "jaloa ja yksinkertaista", niinkuin pöytäkirjat hänen maineensa puhdistusoikeudesta osoittavat. Silloin hän oli vain seitsemäntoista vuoden vanha, ja ilman kenenkään apua, oppimattomana ja kokemattomana, hän piti puoliaan noiden oppineiden ja korkeiden herrain rinnalla. Mutta sydämmensä ja luontonsa jalot ominaisuudet ja hänen äänensä pehmeys ja soinnukkuus vaikuttivat niin jokaiseen, ettei niitä hevillä unohtanut.

Niinkuin olen sanonut, ei hän osannut lukea. Eräänä päivänä he laajasti puhuivat, kuinka se ja se viisaustieteilijä ja jumaluusoppinut oli kirjoittanut siitä ja siitä asiasta, kunnes vihdoin Johannan kärsivällisyys loppui ja hän kääntyi heidän puoleensa, sanoen kiivaasti:

"Minä en erota a-ta enkä o-ta, mutta sen tiedän, että Taivaan Herran käskystä olen tullut vapauttamaan Orleansin Englannin vallasta ja kruunaamaan kuninkaan Rheimsissä, mutta nuo asiat, joista te puhutte, eivät kuulu tähän."

Nämä olivat hänelle koettelemuksen aikoja, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt väsyneeltä ruumiin eikä sielun puolesta ja harvoin hän osotti kärsimättömyyttä.

Eräänä päivänä teki eräs dominikanimunkki, isä Aymer, hänelle salakavalan kysymyksen, joka sai kaikki tarkkaamaan vastausta, ja me, hänen ystävänsä, vapisimme pelosta, ettei hän suoriutuisi tästä pulmasta.

"Sinä vakuutat siis, että Jumala tahtoo pelastaa Ranskan Englannin ikeestä", hän sanoi välinpitämättömästi ikäänkuin ei asia olisi ollut niinkään tärkeä.

"Niin, se on hänen tahtonsa."

"Ja sinä pyydät aseellisia miehiä, jotta heidän kanssaan saisit lähteä Orleansiin kaupungin avuksi."

"Niin, ja jota pikemmin sitä parempi."

"Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä, mitä hän tahtoo, eikö niin?"

"Niin totisesti!"

Sitten munkki nosti äkkiä päänsä ja lausui hyvin painavasti seuraavat sanat:

"Jos Jumala tahtoo pelastaa Ranskan, niin koska hän on kaikkivaltias, ei hän siihen tarvitse sotamiehiä."

Salissa syntyi nyt yleistä hälinää ja munkin teräväjärkisyyttä ihmeteltiin. Mutta Johanna seisoi levollisena ja rohkeana ja vastasi vain:

"Hän tahtoo auttaa niitä, jotka itseään auttavat. Ranskalaisten tulee taistella, mutta hän antaa voiton."

Tämän vastauksen kuultuaan levisi kuin päivänpaiste kaikkein kasvoille, sillä jokaisen täytyi myöntää, että hän vastasi oikein, ja eräs kunnianarvoinen piispa lausui kaikkein kuullen: "Jumalan nimessä, lapsi puhuu totta. Herran tahto oli, että Goliatin piti kaatua ja hän valitsi lapsen, tuommoisen kuin tuo, aseekseen siihen työhön."

Toisena päivänä, kun kuulustelu oli kestänyt niin kauvan, että kaikki olivat siihen väsyneet, rupesi veli Seguin, Poitiersin korkeakoulun professori, tekemään hänelle kaikenlaisia kysymyksiä ja tiedusteli häneltä silloin muun muassa, kuinka hän ymmärsi taivaallisia enkeleitä, puhuivatko he ranskaa? —

"Paremmin kuin te", hän vastasi vähän kärsimättömänä, mutta tämä vastaus sai monen vetämään suutaan nauruun, koska veli Seguin, niinkuin hän itsekin sitten myönsi, puhui kotipuolensa murretta, joka paljon erosi yleisestä kielestä.

Veli Seguin kävi hämilleen ja kiiruhti toiseen asiaan ja sanoi:

"No, sinä, joka niin vahvasti uskot Jumalaan, sinun pitää myös todistaa uskosi merkkein kautta. Mikä sinun merkkisi on?"

Nyt nousi Johanna seisomaan ja vastasi innosta vavisten:

"En ole tullut Poitiersiin teille merkkiä antamaan. Viekää minut
Orleansiin, niin saatte kylliksenne nähdä merkkejä ja ihmeitä.
Antakaa minulle sotaväkeä — vaikkapa vain pieni joukko — ja
päästäkää meidät menemään!"

Tuli leimusi tuon pienen sankarin silmistä ja puna oli noussut hänen poskillensa, kun hän jälleen istuutui. Ja ihmiset puhkesivat hyvähuutoihin.

Koko kuulustelun aikana asui Johanna vieraana erään kaupungin arvossapidetyn raatimiehen rouvan luona ja tänne tulivat kaikki kaupungin arvokkaimmat naiset joka ilta katsomaan ja puhuttelemaan häntä.

Mutta moni mieskin, raatimies ja vanha, kuuluisa lainoppinut yliopistosta tuli sinne joka ilta kyselemään ja tutkimaan häntä, ensiksi epäillen, mutta sitten mieltyen tuohon ihmeelliseen, suloiseen lapseen, johon sekä ylhäiset että alhaiset ihastuivat; ja jokainen alkoi vihdoin uskoa, että hän oli Jumalan lähettiläs.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin jumaluusoppineet julistivat lopullisen päätöksensä. Tutkintosali oli tungokseen asti täynnä väkeä ja kaikki odottivat kiihkeästi, mitä saisivat kuulla. Kun tämmöisten tilaisuuksien tavalliset juhlamenot olivat toimitetut ja oikeuden jäsenet istuneet paikoilleen, nousi puheenjohtaja ja lausui kauvaskuuluvalla äänellä.

"Olemme huomanneet ja täten julistamme, että tämä neitsyt, Johanna d'Arc, on hyvä kristitty ja hyvä katolilainen eikä ole hänessä ja hänen sanoissaan mitään villitystä ja että kuningas saattaa vastaanottaa sen avun, jonka hän tarjoo, koska hän siihen suostumatta voisi tehdä syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja näin ansaita Jumalan vihan ja rangaistuksen."

Tämän oikeuspäätöksen kuultuaan puhkesi yleisö suureen riemuun, josta ei loppua tahtonut tullakaan, ja pitkään aikaan en ensinkään nähnyt Johannaa, sillä ihmiset tunkeutuivat niin joka taholta hänen ympärilleen onnittelemaan ja siunaamaan häntä, jonka heikkoon apuun Ranskan kohtalo nyt oli uskottu.

Kahdeksas luku.

Sanoma jumaluusoppineiden julistuksesta levisi kuin kulovalkea ja se herätti joka paikassa erinomaista riemua. Kuollut Ranska heräsi äkkiä eloon, rohkeana ja taistelunhaluisena kiiruhti kansa sotimaan Johannan lipun johdolla ja aseiden kalske ja rumpujen pärinä täytti ilman ja kulki kuin ukkosen ääni läpi maan ja sai veren kaikkein suonissa kiivaammin virtaamaan.

Sanotaan, että onnettomuus harvoin tulee yksin, mutta saman voi onnestakin sanoa. Niin kävi nytkin. Moni hurskas kirkonpalvelija oli vakavasti epäillyt, oliko naisella laillista oikeutta esiintyä miehen vaatteissa, ja Johannaa oli siitä varotettu, vaikk'ei hän sitä tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa. Mutta nyt oli pari kolme kuuluisaa jumaluusoppinutta, joista yksi oli itse Parisin yliopiston kansleri, antanut siihen suostumuksensa. He päättivät, että "koska Johannan täytyi toimittaa miehen ja sotilaan tehtäviä, niin on oikeus ja kohtuus, että hän käyttää siihen soveliasta pukua".

Airueet lähetettiin heti viemään kuninkaalle tietoa oikeuden lopullisesta päätöksestä. Jo varhain seuraavana aamuna heräsimme torventoitotuksiin, ja äkkiä kiiruhdimme vuoteistamme kadulle, sillä tuo ilmoitustapa oli kuninkaan, ja sitä käytettiin vain silloin kuin kuninkaan oma airut julisti kansalle tärkeitä kuulutuksia. Kaikki kaupungin asukkaat olivatkin jo liikkeellä ja joka talosta kiirehti miehiä, vaimoja ja lapsia, osaksi vielä puolipukeissaan ja uni silmissä, yhtenä miehenä isolle torille, jossa airut loistavassa puvussa ja hovipoikain ja palvelijain ympäröimänä jo oli asettunut korokkeelle tien risteykseen, keskelle toria. Hetken perästä hän voimakkaalla ja kuuluvalla äänellä luki seuraavan julistuksen:

"Olkoon täten kaikille tiettävä, että kaikkein voimallisin ja kunniakas herra, Kaarle, Jumalan armosta Ranskan kuningas, suvaitsee kutsua ja nimittää rakkahimman alamaisensa ja palvelijansa, Johanna d'Arcin, jota sanotaan Domrémyn neitsyeksi, Ranskan sotajoukon ylipäälliköksi, ja olkoon hänellä kaikki edut, oikeudet ja arvonimet, jotka tämmöistä nimitystä seuraavat." —

Nyt kaikki päät paljastuivat ja kuului loppumattomia riemuhuutoja; mutta vihdoinkin airut sai uudelleen äänensä kuuluville:

— — "jonka ohella hän kenraaliluutnantiksi ja alipäälliköksi suvaitsee määrätä erään prinssin kuninkaallisesta huoneesta, armollisen herran, Alençonin herttuan."

Nyt puhkesi riemu uudestaan ilmoille ja rajutuulen tavalla kiiti se pitkin katuja ja kujia yli koko kaupungin. Nyt oli Johanna Ranskan sotajoukkojen johtaja, hänen käskynsä alaisina olivat prinssit ja vanhat kuuluisat sotasankarit, niinkuin La Hire, Saintrailles, Orleansin Bastardi y.m. semmoiset. Nämä suuret ihmeet täyttivät mieleni tällä hetkellä.

Sitten ajatukseni kääntyivät kuluneisiin aikoihin ja äkkiä johtui mieleeni eräs kuva kotikylästäni, joka tapahtuma vielä oli tuoreessa muistissani, koska siitä ei ollut pitkiä aikoja kulunut. Kaukaisessa kylässä näin nuoren, ei vielä seitsemäätoista vuotta täyttäneen tytön, joka oli maailmalle niin tuntematon kuin olisi hän elänyt toisessa maailmassa. Tuo tyttö oli kävellessään pitkin kylätietä tavannut pienen, harmaan kissanpojan, laihan, nälkiintyneen ja perin kurjassa tilassa. Hän oli ottanut eläinraukan kotiinsa, syöttänyt ja hoidellut sitä ja nyt se kiemurassa makasi hänen sylissään niin turvallisesti ja hän itse neule kädessä istui mietteissään — haaveksien — kaikille tuntemattomia asioita. Tuo koditon eläin oli tuskin ehtinyt kasvaa suureksi, kun tyttö jo oli Ranskan armeijan päällikkönä ja hänen nimensä kaikui tuhansien huulilta maan äärestä toiseen. — Tosiaankin, pyhäintarut ja vanhat aikakirjat eivät ole koskaan kertoneet suurempia ihmeitä!

Yhdeksäs luku.

Poitiersistä lähti Johanna Toursiin, siellä järjestääkseen valloitusretkeä Orleansiin. Ennen sitä hän antoi minun kirjoittaa kirjeen englantilaiselle sotapäällikölle Orleansin edustalla, kehottaen häntä luopumaan piirityksestä ja poistumaan Ranskasta. Hän oli varmaankin jo ennen miettinyt kirjeen, niin luonnollisesti ja varmasti hän sitä saneli. Tämä kirje lähetettiin sitten Bloisista. Mutta nyt oli tullut kylliksi ruokavaroja ja rahaa, ja Johanna määräsi, että sekä sotamiehet että varastot koottaisiin viimeksimainittuun kaupunkiin ja että La Hire ryhtyisi siellä järjestämään joukkoja. Orleansin kuvernööri, Dunois, jota myöskin sanottiin Bastardiksi, koska hänkin oli sukua kuninkaalle, oli jo kauvan pyytänyt, että Johanna viipymättä lähetettäisiin hänen avukseen. Ja nyt tuli jälleen sanansaattaja, vanha d'Aulon, jalo ritari ja tottunut sotasankari. Hänet kuningas määräsi Johannan huoneenhaltijaksi ja sitten antoi hän Johannalle vallan mielensä mukaan valita muut virkailijansa ja apulaisensa ja samalla hän käski, että nämä henkilöt parhaimmalla tavalla varustettaisiin ja hankittaisiin heille aseet, vaatteet ja hevoset.

Kuningas teetätti myöskin Johannalle täydellisen sota-asun hienoimmasta teräksestä koristettuna hopealla ja kuvapiirroksilla ja se välkkyi kuin kuvastin.

Johannan äänet olivat sanoneet hänelle, että Fierboissa, jossakin pyhän Katarinan kirkon alttarin takana, olisi vanha miekka, ja hän lähetti de Metzin sitä hakemaan. Papit eivät tienneet mitään siitä miekasta, mutta sitä etsittiin ja se löytyi todellakin lattian alta maahan kaivettuna. Papit antoivat puhdistaa ja kirkastaa tuon ruostuneen aseen ja lähettivät sen Johannalle. Yleisesti luultiin, että miekka entisinä aikoina oli ollut Kaarle Suuren, mutta sitä ei kukaan varmasti tiedä. Olisin mielelläni sen terottanut, mutta Johanna sanoi, ettei sitä tarvinnut tehdä, koska hän ei milloinkaan aikonut sillä ketään tappaa, vaan pitää sitä ainoastaan sotamerkkinä.

Toursissa eräs skotlantilainen taiteilija, nimeltä James Power valmisti hänelle myöskin sotalipun. Se oli kaunista, valkeata liinavaatetta ja välkkyi kuin silkki. Siihen oli kuvattuna Isä Jumala istumassa pilvien keskellä miekka kädessä, kaksi enkeliä polvistuen hänen jalkainsa juuressa, käsissään valkoisia liljoja. Kirjoituksena oli Jesus, Maria, jonka yläpuolella kaksi enkeliä piteli Ranskan kruunua. Hän teetätti myös pienemmän lipun, ja siihen oli kuvattu pyhä neitsyt, jolle eräs enkeli tarjosi liljaa.

Nyt oli elämää ja liikettä Toursissa; rumpujen pärinää, torvien toitotusta ja aseiden kalsketta kuului kaduilta, kaikki majatalot olivat täynnä, kiirettä ja hommaa oli joka paikassa ja kaikkien kasvoilla loisti iloinen toivo, sillä ihmeellisellä tavallaan Johanna osasi kaikille jakaa omasta sankarimielestään rohkeutta ja uskoa, eikä kukaan nyt enää epäillyt, ettei hän veisi Ranskan armeijaa voittoon.

Hänen päämajansa ympärillä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä uutta kenraalia, mutta siihen heillä vain harvoin oli tilaisuutta, sillä hänellä oli monenlaista tehtävää lähestyvää sotaretkeä varten. Mekin, hänen vanhat ystävänsä ja seuraajansa näimme hänet ani harvoin.

Me olimme milloin iloisia, milloin taas huolissamme. Hän ei ollut vielä virkailijoitansa valinnut, ja siitä meillä oli huolta. Hänen suosiotaan ja virkojaan hakivat nyt maan ylhäisimmät miehet, ja kuinka me saatoimme heidän kanssaan kilpailla? Mutta meistä tuntui ikävälle, että me, jotka häntä alusta asti olimme seuranneet ja jotka olisimme hänen tähtensä veremme ja henkemme uhranneet, nyt saisimme häntä vain etäältä seurata. Usein tästä asiasta keskustelimme ja koetimme kääntää kaikki asiat parhain päin. Paladin oli meistä kaikista toivottomin, sillä hänellä oli pahoja syitä pelkoon.

Eräänä päivänä sanoi hänelle Noel Rainguesson:

"Ole hyvällä mielellä, Paladin, minä näin viime yönä unta, että sinä sait jonkun hyvin korkean ja kunniakkaan viran."

Paladin näytti ensin iloiselta, sillä hän uskoi unia. Mutta sitten hän rupesi käymään edes takaisin lattialla niin vakavan ja juhlallisen näköisenä, että tuskin häntä enää tunsimme. Sitten ilo katosi hänen kasvoiltaan, hän näytti surulliselta ja sanoi:

"Voi, hyvä ystävä, se on kaikki erehdystä, se ei koskaan saata olla totta. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan tuhmasti. Olen sanonut, että hän lapsena oli luvannut tulla vaimokseni ja se on tullut hänen korviinsa ja hän on siitä minuun suuttunut. Olen näinä viikkoina koettanut välttää häntä, toivoen että hän unohtaisi asian ja antaisi anteeksi — mutta luulen, ettei hän sitä milloinkaan tee." Poika raukka rupesi nyt itkemään, sitten hän sanoi katuvalla äänellä: "Tämä kerta on ainoa, jolloin olen valehdellut."

Samassa astui eräs d'Aulonin palvelijoista luoksemme ja sanoi, että
Johanna oli kutsunut meitä päämajaan. Me nousimme ja Noel lausui:

"No, mitä sanoin, minussa on ennustuksen henki. Hän antaa sinulle viran ja me kaikki tulemme todistajiksi. Tule nyt!"

Mutta Paladin ei uskaltanut lähteä mukaan, ja me jätimme hänet.

Kohta seisoimme Johannan edessä loistavissa puvuissa olevien sotilaiden joukossa, ja Johanna tervehti meitä suloisesti hymyillen ja sanoi, että hän halusi asettaa meidät lähimpäin hovimiestensä joukkoon, sillä hän tahtoi läheisyydessään nähdä vanhat ystävänsä. Meille tuo sanoma oli iloinen, hämmästyttävä uutinen, koska hän näin tahtoi meitä korottaa, vaikka hän olisi saanut ylhäisiä ja kuninkaallisiakin henkilöitä näihin paikkoihin, mutta me emme voineet puhua mitään, hän näytti meistä niin suurelta ja ylevältä sillä hetkellä. Nyt ojensi päällikkömme d'Aulon meille virkanimityksemme. Molemmat nuoret ritarimme, Jean de Metz ja Bertrand de Poulengy, saivat korkeimmat virat ja heidän jälkeensä Johannan molemmat veljet Jaques ja Pierre d'Arc. Minä, Louis de Conte, sain hovimiehen ja kirjurin toimen; Noel nimitettiin sanansaattajaksi; Johannalla oli sitäpaitse kaksi sota-airutta sekä myöskin saarnaaja ja almujen jakaja, isä Jean Pasquerel. Hovimestareita ja palvelijoita oli hän d'Aulonin kanssa jo edeltäkäsin ottanut palvelukseensa. Nyt hän katseli ympärilleen ja kysyi:

"Mutta missä on Paladin?"

Ritari Bertrand sanoi:

"Hän luuli, ettei häntä oltu kutsuttu, korkea kenraali."

"Ei se ollut tarkotukseni, kutsukaa hänet tänne."

Niin kävi, ja Paladin tuli hyvin nöyränä ja jäi ovensuuhun seisomaan ja näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta. Sitten Johanna puhui ystävällisesti ja sanoi:

"Minä pidin sinua huomiossani matkalla. Sinä alotit huonosti, mutta vähitellen olet parantunut. Sinä et ole oppinut hallitsemaan kieltäsi — mutta kuitenkin aijon tehdä sinusta miehen. Tahdotko seurata minua?"

"Vaikka tuleen!" hän sanoi — ja hänen äänestänsä päättäen ajattelin itsekseni: "Tosiaankin, Johanna on tehnyt itsensäkehujasta sankarin. Siinä taas uusi ihmetyö!"

"Minä uskon sinua", sanoi Johanna. "Tässä, ota lippuni. Saat seurata minua taisteluihin ja kun Ranska on pelastettu, niin annat sen minulle takaisin."

Hän otti lipun, jota nyt säilytetään pyhänä muistona Johanna d'Arcista, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kun hän sanoi:

"Minä vannon, että suojelen hengelläni tätä ja jos rikon valani, niin pyydän, että nämä ystäväni toimittavat minulle sen rangaistuksen, jonka pelkuri ansaitsee! —"

Kymmenes luku.

Eräänä kirkkaana, kauniina aamuna huhtikuussa läksimme Toursista Bloisiin. Meidän joukkomme näytti komealta, ratsastimme kaksittain, Johanna ja Alençonin herttua etupäässä ja sitten d'Aulon ja Paladin, joka kantoi ylipäällikön lippua, jonka jälkeen kaikki nuo toiset seurasivat kukin järjestyksessään. Kaikki kadut olivat täynnä väkeä, ja kun me kuljimme tungoksen läpi, kumarsi Johanna ystävällisesti päätään joka taholle ja auringonsäteet välkkyivät hänen hopeakoristeisella haarniskallaan. Silloin hän todellakin monen mielestä näytti taivaalliselta olennolta ja monen valtasi vavistus ajatellessaan, että nyt elettiin sankaritarua, jommoista ei vielä milloinkaan oltu maailmassa kuultu. Riemuhuudot täyttivät ilman, johon yhtyi rumpujen pärinä, pillien ja torvien toitotus. Kaupungin ulkopuolella yhtyi meihin kuninkaan lähettämä vartijajoukko ratsuväkeä, heidän keihäänsä kimaltelivat auringon valossa, ja meidän sydämmemme sykkivät iloisista tunteista, sillä nythän alkoi ensimmäinen todellinen sotaretkemme, josta niin kauvan olimme uneksineet.

Pari kolme päivää viivyimme Bloissa. Sotaväki, joka siellä majaili La Hiren komennon alaisena, näytti minusta melkein rosvo- ja sissijoukolta. Järjestystä ja sotakuria ei ollut nimeksikään, mutta kaikellaisia paheita julkisesti harjotettiin. Siellä huudettiin, tapeltiin ja kirottiin sekä juotiin, pelattiin ja harjotettiin siveettömyyttä. Kaikellaisia kulkijoita ja irstaita naisia oleskeli sotaväen joukossa ja eli sen kustannuksella.

Tuommoisen raa'an joukon keskellä Noel ja minä ensi kerran näimme La Hiren. Hänen ulkomuotonsa oli sen sankarin kaltainen, jota jo lapsuudessamme olimme mielessämme kuvailleet. Hän oli päätänsä pitempi kaikkea muuta kansaa ja kooltaan vahva ja voimakas, kiireestä kantapäähän rautaan puettuna, kypärissä höyhentöyhtö ja kupeella jättiläismiekka.

Hän oli nyt menossa kunniatervehdykselle Johannan luo ja kulkiessaan leirin läpi antoi hän käskyjä ja julisti, että neitsyt oli tullut ja että hänen, läsnäollessaan piti sotajoukossa vallita hyvä järjestys. Tätä järjestystä hän opetti omalla tavallaan, suurten nyrkkiensä avulla. Kulkiessaan eteenpäin kiroten ja uhaten, löi hän oikeaan ja vasempaan taikka suoraan eteensä ja se, johon hänen kätensä sattui, kaatui maahan.

"Kirottu joukko!" hän sanoi, "täällä te noidutte ja juotte itsenne juovuksiin ja ylikenraali on leirissä! Katso ylös siinä!" ja taas hän kaatoi miehen. Eikä kukaan ymmärtänyt, miksi hänen piti katsoa ylös.

Me seurasimme sotaurosta päämajaan kuunnellen, katsellen, ihmetellen — kun vihdoin saimme nähdä sen miehen, jota jo lapsesta olimme kuulleet ylistettävän kaikista urhokkaimmaksi.

Johannan uskottuina palvelijoina pääsimme siihen saliin, missä hän, sotajoukon korkeimpien johtajien, komeiden ja arvokkaiden miesten ympäröimänä vastaanotti odotetun vieraan. Kun La Hire astui sisään, näytti hän hämmästyvän Johannan nuoruutta ja kaunista ulkomuotoa ja tämä taas hymyili, iloisesti tervehtiessään lapsuutensa sankaria. La Hire kumarsi syvään hänelle ja Johanna tervehti häntä kunnioittavasti. Kohta huomasi, että heidän välillään syntyi ystävyyssuhde, joka sitten kesti sodan monissa vaiheissa.

Hetken perästä Johanna antoi toisten poistua, mutta pyysi La Hiren vielä viipymään ja he maistelivat viiniä ja puhuivat ja nauroivat toistensa kanssa kuin vanhat ystävät. Mutta sitten hän antoi vieraalleen muutamia neuvoja järjestyksen ylläpidosta leirissä ja tuntui kuin kenraali olisi hämmästyksestä henkeään pidättänyt. Ensiksi sanoi hän vakavasti tahtovansa, että kaikki irstaat naiset poistettaisiin leiristä. Sitten hän käski, että kaikki juopumus olisi ankarasti rangaistava. Järjestystä ja kuria oli ylläpidettävä ja kaikki vallattomuus kiellettävä. Vihdoin hän sanoi tahtonsa olevan, että jokaisen, joka oli ruvennut hänen lippuansa seuraamaan, piti ripittää itsensä niinkuin oikean kristityn tulee, ja ottaa synninpäästö, jonka ohella koko sotajoukon piti kahdesti päivässä kuunnella messua.

La Hire istui hyvän aikaa ikäänkuin salaman lyömänä, vihdoin hän sanoi huolestuneella äänellä:

"Voi, hyvä lapsi, sinä et tunne minun miesraukkojani! — Ne ovat helvetin sikiöitä! — kuunnella messua! — Ennemmin antaisivat meidät paholaiselle! sydänkäpyni."

Näin hän pitkitti vielä hetken aikaa vuoroon kiroten, vuoroon siunaten, jotta Johanna vihdoin purskahti nauruun, enkä ollut hänen kuullut niin sydämmellisesti nauravan, sittenkun lapsena kotikylän leikkikentällä.

Mutta kuitenkin hän oli luja päätöksessään, kunnes La Hire selitti, että koska Johanna niin tahtoi, ei hänen ollut muuta kuin totteleminen, jolloin hän vahvasti vannoi, että hän kyllä kurittaisi jokaista, joka ei kääntyisi ja eläisi kristillisesti; — hän katkaisisi hänen kaulansa. Mutta tämä taas pelotti Johannaa; ei hän tahtonut semmoiseen menettelyyn suostua.

Hän sanoi, että paheista luopumisen piti olla vapaaehtoista.

La Hire arveli, ettei hän aikonut tappaa niitä, jotka vapaaehtoisesti kääntyivät, vaan nuo toiset.

Ei, ei ketään saanut tappaa — Johanna ei siihen suostunut. Jos itse päällikkö olisi heille hyvänä esimerkkinä ja kävisi ahkerasti ripillä ja messussa, niin hän tiesi varmaan, että kansa, jonka sankari ja epäjumala hän epäilemättä oli, ei myöskään olisi käyttämättä näitä armon välikappaleita.

"Minäkö — minä kävisin ripillä ja messussa?" huudahti hän hyvin hämmästyneenä. "Sinä et tiedä mitä sanot!"

"Kyllä minä tiedän ja tiedän senkin, että te, jalo herra, jo huomenaamuna tulette messuun ja sitten jatkatte siellä käyntiä, niinkuin oikean ritarin ja Herran Jumalan taistelijan tulee. Minun täytyy myös pyytää, että ette niin paljon kiroilisi, koska Jumalan nimen turhaanlausuminen taikka paholaisen avuksihuutaminen on kielletty."

"Mahdotonta, kenraalini", huudahti hän. "Vaadi jotakin muuta vanhalta sotilaalta. Kaikkea paitse tuota. Sinä kai et tahdo minulta tavattomia, lapsi!"

Hän pyysi kauvan ja hartaasti, ja Johanna vihdoin ehdotti, että hän kiroilisi sotasauvansa kautta, jota hän kantoi virkamerkkinään.

Vanha sotauros lupasi koettaa, ja tuo jalopeura lähti hänen luotaan paljon kesympänä ja taipuvaisempana kuin tullessaan, ja siitä hetkestä hän todellakin oli muuttunut mies. Aikaiseen seuraavana aamuna oli hän kaikkein ihmeeksi messussa, vaikka hänen tuima ja ankara katseensa osotti, että hän oli paljon taistellut itsensä voittamiseksi. Mutta tästä päivästä alkaen ei hän koskaan laiminlyönyt aamurukousta eikä iltamessua ja noudatti muutenkin tarkkaan pyhän kirkon sääntöjä ja tapoja.

Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään, ja paholainen karkotettiin leiristä. Johanna ratsasti sitä pitkin, ja missä tuo nuori kaunis olento kirkkaassa sotapuvussa näyttäytyi, niin kansa tuijotti häneen kuin olisi se nähnyt sodan hengettären tulevan alas taivaan pilvistä. Ensin he ihmettelivät ja sitten jumaloivat häntä. Lopuksi hän sai heidät tekemään, mitä vain tahtoi.

Nyt tehtiin leirissä puhdistustyötä ja karkotettiin kaikki huonot, raa'at tavat ja irstaat naiset. La Hire oli hämmästynyt, hän ei ymmärtänyt näitä ihmeitä. Hän poistui leiristä, kun halusi kirota. Hän oli luonteeltaan ja tavoiltaan raaka, mutta hän kunnioitti pyhiä asioita. Hän ihmetteli myöskin sitä innostusta, joka nyt oli vallannut sotajoukot. Vielä viikko sitten olisi vaikka lammaslauma saattanut niitä pelottaa, nyt voitiin niillä vastustaa itse paholaista.

Hän ja Johanna olivat nyt miltei erottamattomat, vaikka olivatkin luonteiltaan jyrkästi vastakkaiset. Sotilas oli iso ja Johanna pieni, edellinen oli karkea ja sotaisa, jälkimmäinen nuori ja viaton; tämä oli niin notkea ja hoikka, mutta tuo vanha sotilas niin jäykkä; hänen kasvonsa niin ahavoittuneet ja arpiset, Johannan nuorekkaat ja hienot, hänen olivat intohimoiset, mutta tytön puhtaat ja viattomat. Tämän silmät loistivat rakkautta ja hellyyttä ja hänen katseensa näytti tuottavan siunausta ja Jumalan rauhaa, mutta vanhan sotauroon katse oli tulinen ja taistelunhaluinen.

He ratsastivat monta kertaa päivässä leirin läpi, tarkastaen sen joka kolkan, pitäen huolta kaikesta, ja missä he vain näyttäytyivät, ei riemuhuudoista tahtonut loppua tulla. He ratsastivat toistensa rinnalla, tuo suuri, kuin raudasta valettu jättiläisuros ja tuo hoikka, kuin taiteilijan valama hopeapatsas. Ja kun nuo raa'at sotilaat ja junkkarit näkivät heidät, niin he kunnioittavasti tervehtien heitä sanoivat:

"Tuolla tulevat paholainen ja Kristuksen hovipoika!"

Tähän aikaan koetti Johanna vakavasti ja väsymättä kääntää tuon kuuluisan taistelijan mielen Jumalan puoleen ja johtaa häntä synnin tieltä, jotta hänen levoton sydämmensä olisi uskonnon voimasta puhdistunut ja saanut levon ja rauhan. Hän pyysi, hän vaati häntä kyynelsilmin rukoilemaan. Sotilas pysyi niinä kolmena päivänä, joina vielä olimme leirissä, taipumattomana; hän tahtoi ennen kaikkea päästä juuri siitä asiasta, se oli hänelle aivan mahdotonta. — Hän tahtoi tehdä kaikkea muuta, mitä Johanna käski, hän olisi mennyt vaikka tuleen hänen tähtensä — mutta rukoilla hän ei voinut, hän ei ollut koskaan sitä tehnyt, hän ei löytänyt siihen sanoja.

Mutta kuitenkin — kuka olisi uskonut? — vihdoin Johanna tässäkin asiassa voitti. Hän sai sotilaan rukoilemaan. Niin, tämä seisoi siinä Johannan edessä ja taivutti kätensä rukoukseen. Ja hän rukoili omalla tavallaan sanoen:

"Jalo Herra Jumala, minä rukoilen sinua, menettele La Hiren kanssa, niinkuin hän menettelisi sinun kanssasi, jos nimittäin sinä olisit La Hire ja hän olisi Jumala, amen."

Sitten hän painoi päähänsä kypärin ja lähti Johannan luota tyytyväisenä itseensä niinkuin se, joka on kaikkein mieliksi täyttänyt vaikean ja hämmästyttävän tehtävän.

Jos olisin tiennyt, että hän oli rukoillut, niin olisin ymmärtänyt, miksi hän näytti niin juhlalliselta, mutta sitä tietysti en tiennyt.

Tulin sillä hetkellä telttaan ja näin hänen lähtevän sieltä. Hän oli todellakin komea ja ylevä nähdä. Mutta kun menin teltan ovelle, seisahduin siihen, sillä kuulin Johannan itkevän, itkevän, niinkuin luulin, oikein sydämmensä pohjasta. Mutta niin ei ollut, hän nauroi vain La Hiren rukoukselle.

Yhdestoista luku.

Vihdoin läksimme suurella melulla ja komeudella Orleansia kohti. Johanna itse ratsasti joukon etupäässä ja etevimmät sotapäälliköt ympäröivät häntä. Edellä kulki hänen lipunkantajansa ja sen jälkeen pappeja, munkkeja ja kuoripoikia, jotka kantoivat ristiä ja kaikki yhteensä laulaen Veni Creator, jotta kirkkoveisun vakavat säveleet sekaantuivat aseiden kalskeeseen ja torvien toitotukseen. Sitten seurasivat eri osastot, joiden aseet loistivat ilmassa, nuo kuuluisat ranskalaispuolueen kenraalit, La Hire, marsalkka de Boussac, sieur de Retz, Florent d'Illiers ja Poton de Saintrailles johtivat eri osastoja.

Vaikka nämä kaikki olivat rohkeita ja taitavia päälliköitä, eivät he kuitenkaan olleet tottuneet hyvään järjestykseen, vaan jokainen tahtoi tehdä oman mielensä mukaan.

Kuninkaan selvä käsky oli ollut: Totelkaa ylimmäistä päällikköä kaikessa, elkää tehkö mitään hänen tietämättään ja ilman hänen käskyään.

Mutta nuo vallattomat uroot eivät huolineet laista. Harvoin he tottelivat kuningasta; he eivät häntä ensinkään totelleet, jos hänen käskynsä olivat heistä vastenmielisiä. Kuulisivatko ensinkään Johannaa? He luulivat itse paljon paremmin ymmärtävänsä sotataitoa kuin tuo seitsentoistavuotinen maalaistyttö ja lammaspaimen, joka ei koskaan ollut nähnyt sotatappelua eikä ollut siihen harjaantunut. Siitä huolimatta he kyllä häntä kunnioittivat ja uskoivat hänet Jumalan lähettilääksi, josta hänellä itsellään näytti olevan niin varma vakaumus ja josta hän oli antanut niin monta ihmeellistä todistusta. He huomasivat ja pitivät arvossa hänen vaikutustaan kansaan, se oli kuin auringon vaikutus hedelmälliseen maahan, he täysin uskoivat, että hän voi puhaltaa henkeä ja elämää kuolleeseen ruumiiseen ja välinpitämättömistä sotureista tehdä sankareita. Mutta että hän itse todellakin johtaisi sotajoukkoja ja ottaisi osaa taisteluun, se oli heistä mahdotonta.

He eivät siis aikoneetkaan ehdottomasti häntä kuulla ja totella. Hän oli tehnyt tarkan sotasuunnitelman ja aikoi suoraan kulkea vihollisen sotarintaa vastaan Orleansiin, Loiren pohjoista rantaa myöten. Hän antoi käskyn siitä päälliköilleen, mutta nuo kokeneet sotilaat pitivät sitä lapsellisena ymmärtämättömyytenä ja lähettivät salaa sanan Dunois'n kreiville, jolla oli ylikomento Orleansissa, että he aikoivat lähestyä kaupunkia virran etelänpuoliselta rannalta, jonne Johannan huomaamatta johtivat sotajoukon. Hänen tarkotuksensa oli heti hyökätä englantilaisten kimppuun ja karkottaa heidät piiritysasennosta, mutta kenraalit sitävastoin päättivät piirittää vihollisjoukot ja estämällä heille kaiken elintarpeiden tuonnin lannistaa heidät ja tehdä tyhjäksi heidän vastustuksensa.

Englantilaiset olivat rakentaneet hyvin varustettuja torneja ympäri kaupungin ja niistä heidän miehensä ampuivat kaupunkia ja olivat siten saaneet haltuunsa kaupunkiin vievät sillat ja portit, paitse yhtä ainoaa. Ranskalaisten päällikköjen mielestä olisi ollut mahdotonta hyökätä näiden varustuksien läpi kaupunkiin, he luulivat, että tämä yritys olisi tuhonnut koko sotajoukon ja tähän luuloonsa heillä kyllä oli pätevät syynsä. Mutta he eivät olleet ottaneet lukuun sitä, että englantilaiset sotamiehet olivat menettäneet rohkeutensa, sillä nämä luulivat, että neitsyt oli liitossa paholaisen kanssa ja että heidän aseensa olivat voimattomat tämän taikakeinoja vastaan. Johannan sotilaat taas olivat täynnä rohkeutta ja innostusta.

Sinä yönä makasi Johanna itse ja kaikki hänen väkensä varustuksissaan pelkällä maalla ja varhain seuraavana aamuna läksimme jälleen matkaan. Yö oli ollut kylmä ja aamukin samoin, eikä rautainen puku juuri anna lämpöä pakkasta vastaan, mutta hän oli iloinen siitä, että hän kohta saavuttaisi sen päämaalin, johon hän niin kauvan oli pyrkinyt.

Hänen intonsa ja maltittomuutensa eneni joka peninkulmalta; mutta kun pääsimme Olivetiin, joka on kylä Loiren etelärannalla vastapäätä Orleansia, muuttui hänen mielialansa äkkiä suuttumukseksi. Hän huomasi nyt, kuinka häntä oli petetty, joki oli meidän ja Orleansin välillä.

Ensi hetkellä hän aikoi hyökätä erään tornin kimppuun, jollaisia oli kolme etelänpuolisella rannalla, siten saadakseen haltuunsa läheisen sillan ja päästäkseen sitä tietä kaupungin avuksi, mutta juurtunut pelko englantilaisia kohtaan valtasi nytkin ranskalaiset sotapäälliköt ja he rukoilivat Johannaa luopumaan tästä aikeestaan. Sotamiehet tahtoivat taistella, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin ja jatkaa matkaa Chesyyn, kuusi englannin peninkulmaa Orleansista.

Tänne tuli Dunois'n kreivi, mukana pieni seurue ritareita ja porvareita, lausumaan Johannalle tervetuliaiset. Tämä oli vielä suutuksissaan äskeisestä pettymyksestään, eikä hänen mielensä tehnyt koreuksia lausumalla tervehtiä lapsuutensa ihailtua sotaurostakaan.

"Oletteko Orleansin ylipäällikkö?"

"Olen sama mies ja olen hyvin iloinen tulostanne."

"Ja oletteko te neuvonut sotapäälliköitä johtamaan minua tälle puolelle jokea sen sijaan, että olisin suoraan mennyt sotimaan Talbotia ja englantilaisia vastaan?"

Johannan varmuus hämmästytti häntä ja Dunois ei voinut itseään puolustaa, vaan epävarmana ja puoleksi anteeksi pyytäen hän selitti, että sekä hän että kokeneimmat sotapäälliköt Johannan sotajoukosta olivat tarkan harkinnan jälkeen huomanneet tämän tien parhaimmaksi.

"Jumalan nimessä", virkkoi Johanna, "Herran neuvot ovat viisaammat ja luotettavammat kuin teidän ja hän voi ilman teitäkin toteuttaa tahtonsa. Meillä on ruokavaroja, viljaa ja karjaa nälkäisten kaupunkilaisten auttamiseksi. Virta on kova, veneet ovat kaupungin alapuolella ja on vastatuuli. Teidän tulee neuvoa, kuinka nyt parhaiten menetellä, koska me teidän neuvostanne olemme joutuneet tänne virran toiselle rannalle."

Dunois ja hänen seuralaisensa koettivat löytää jotakin puolustuksen aihetta, mutta vihdoin täytyi heidän tunnustaa, että olivat erehtyneet.

"Niin todellakin, erehdys on tässä tapahtunut", sanoi Johanna, "ja te saisitte siitä paljon kärsiä, ellei Jumala armossaan tule avuksemme ja käännä tuulta, että saadaan kaikki korjatuksi."

Hänen vielä puhuessaan kääntyikin tuuli ja veneet saatiin vastavirtaa luoksemme ja palasivat takaisin vieden mukanaan ruokatavaroita nälkäisille kaupunkilaisille, jotka peljäten niitä odottivat, koska arvelivat niiden joutuvan vihollisten käsiin. Mutta kaikkein suureksi ihmeeksi ei niin kuitenkaan käynyt.

Nyt pidettiin sotaneuvottelu ja päätettiin, että pääarmeija palaisi takaisin Bloisiin tullakseen sieltä pohjoista rannikkoa myöten Orleansiin, niinkuin Johanna alusta oli suunnitellut. Niin suurta sotajoukkoa ei saatu virran yli eikä se etelänpuolisella rannikolla voinut mitään hyödyttää.

Johanna valitti hukkaan mennyttä aikaa eikä mielellään olisi eronnut sotajoukostaan, mutta hänen täytyi mukaantua asianhaaroihin ja jäädä paikalle, lähteäkseen kohta Dunois'n ja La Hiren, sekä tuhannen miehen kanssa Orleansiin, jossa koko kaupunki kiihkeästi odotti neitsyen tuloa. Kello oli kahdeksan illalla, kun tuo pieni joukko kulki Burgundin portista kaupunkiin. Paladin lippuineen ratsasti edellä, Johannalla oli valkea hevonen ja valkea sotapuku sekä kädessään pyhä miekka Fierboista. Olisittepa nyt nähneet Orleansia! Kansaa kulki mustanaan kaduilla, keihäät välkkyivät ilmassa, tervetulohuutoja, kellojen soittoa ja kanunain pauketta! Oli kuin maailman loppu. Joka paikassa, tulisoihtujen valossa, nähtiin uteliaiden ihmisten katselevan Johannaa ja kyyneleet vuotivat silmistä; Johanna tunkeutui hiljalleen joukkojen läpi ja hänen solakka vartalonsa yleni kuin hopeapatsas tuon mustan ihmisjonon keskellä. Ihmiset luulivat näkevänsä pyhimyksen ja suutelivat kiitollisina hänen jalkojansa, ja ne, jotka eivät niin likelle päässeet, koskettivat hänen hevostaan ja suutelivat sitten sormiaan.

Johannan liehuva, pitkä lippu lennähti erääseen tulisoihtuun ja syttyi palamaan. Hän kumartui eteenpäin ja sammutti tulen käsissään.

"Tuo ei pelkää tulta, ei mitään!" huusivat ihmiset ja riemuitsivat. Johanna ratsasti kirkkoa kohti, johon meni kiittämään Jumalaa. Sitten hän taas ihmisjoukkojen saattamana ja ystävällisesti heille puhellen ratsasti Orleansin herttuan rahavartijan, Jaques Boucherin, talolle, jonka vieraana hänen piti olla Orleansissa ja jonka vaimo ja tytär ystävällisesti ja kunnioittavasti hänet ottivat vastaan. Tämä tytär oli sitten Johannan huonetoverina hänen Orleansissa ollessaan.

Hänen lähimmät seuralaisensa, Jean d'Aulon, Bertrand de Poulengy, Jean de Metz, hänen uskolliset ritarinsa ja hyvät ystävänsä, jotka häntä olivat seuranneet kaikissa vaiheissa, sekä Pierre d'Arc, minä ja vielä pari uskottua, saimme asua samassa talossa kuin Johanna.

Kahdestoista luku.

Johanna oli valmis taisteluun, mutta hänen täytyi kärsivällisesti odottaa, kunnes sai sotajoukon johtaakseen.

Seuraavana aamuna, lauvantaina 30 päivänä huhtikuuta vuonna 1429 kuulusteli hän sitä sanansaattajaa, joka oli vienyt hänen julistuksensa englantilaisille Bloista, vaan josta hän sitten ei ollut kuullut. Merkillinen on tuo asiakirja, siinä käydään suoraan asiaan, siinä on innostusta ja voimaa ja lapsellista luottamusta suureen tehtävään, joka hänelle oli uskottu. Joka rivillä saattaa siinä kuulla sodan melskettä ja rumpujen pärinää. Siinä kuvastuu Johannan sotaisa sielu ja hetkeksi on tuo pieni suloinen paimentyttö kadonnut näkyvistä. Tuo oppimaton maalaistyttö, joka ei ollut tottunut mitään kirjallista kyhäämään, saatikka sellaista, joka enimmästi on kuninkaiden ja kenraalien tehtäviä, saneli nyt tätä niin helposti ja tarkasti kuin olisi hän siihen lapsuudestaan harjaantunut.

"Jeesus Maria.

"Englannin kuningas ja te Bedfordin herttua, joka nimitätte itseänne Ranskan hallitsijaksi, te William de la Pole, Suffolkin kreivi; ja te Thomas Scalesin lordi, te kaikki jotka nimitätte itseänne edellämainitun Bedfordin sota-ylimyksiksi ja sijaisiksi — tehkää oikeutta taivaan Kuninkaan nimessä. Lähettäkää Jumalan valitulle neitsyelle kaikkein niiden hyväin kaupunkein avaimet, jotka olette väkivallalla Ranskalta anastaneet. Neitsyt on Jumalan lähettiläs asettamaan laillisen kuninkaan jälleen valtaistuimelleen. Hän tahtoisi heti tehdä rauhan, jos te suostutte noudattamaan oikeutta Ranskassa ja korvaamaan sen, minkä olette saaneet. Ja te sotilaat, asetoverit, ylimykset ja kaikki te, jotka nyt olette Orleansin edustalla, menkää Jumalan nimessä omaan maahanne, sillä muutoin on neitsyt lähettävä teille toisellaisia sanomia ja suureksi vahingoksenne saatte häntä sitten tavata. Englannin kuningas, minä olen Ranskan sotapäällikkö, ja milloin vain täällä tapaan teidän väkeänne, karkotan sen hyvällä tai pahalla; ja jos sotamiehenne eivät tottele, lyön heidät kaikki, mutta jos tottelevat, armahdan heitä. Jumala, taivaan Kuningas on minut tänne lähettänyt, maksoi mitä maksoi, karkottamaan teidät Ranskasta, vaikka täällä onkin monta viekastelijaa ja juonittelijaa, jotka tahtovat hävittää valtakunnan. Elkää luulko, kuningas, että taivaan Jumala, pyhän Marian Poika, sallii teidän omistaa Kaarle kuninkaan laillista kruunua, sillä Herra ei sitä salli, jonka tosiasian teitä vastaan hän neitsyen kautta täten teille julistaa. Jos ette usko näitä sanomia, niin meidän täytyy taistella ja nostaa sellainen mellakka, ettei moista ole tässä maassa kuultu tuhanteen vuoteen. Se tietäkää, että Jumala voi neitsyelle antaa niin paljon voimaa, että te ette voi vastustaa häntä, ettekä hänen hyviä sotilaitaan, ja sitten saamme nähdä, kenen puolella on oikeus, taivaan Jumalan vai teidän. Bedfordin herttua, rukoilen teitä, elkää syöskö itseänne turmioon. Jos kuulette sanani, niin saatte seurata ranskalaisia, kun nämä ryhtyvät kauneimpaan urostyöhönsä, sellaiseen, mitä ei kristikunnassa vielä ole toimeen saatu. [Hän haaveksi voivansa Ranskan vapauttamisen jälkeen panna toimeen ristiretken Jerusalemiin siellä vallottaakseen pyhän haudan.] Mutta jos ette sitä tee, niin pian saatte katua suurta vääryyttänne."

Tähän kirjeeseen ei tullut vastausta, eikä sanansaattajakaan palannut takaisin. Johanna lähetti vielä kaksi eri kertaa sanansaattajia taivuttamaan englantilaisten päälliköitä sovintoon, mutta he vain uhkasivat polttaa Johannan, jos ei hän heti pakenisi sotakentältä karjaansa paimentamaan.

Sunnuntai-aamuna Johannan äänet taikka joku aavistus antoivat hänelle varotuksen ja hän lähetti Dunois'n Bloisiin komentamaan sotajoukot Orleansiin. Tämä toimenpide oli hyvä, sillä siellä olivat kuninkaan viekkaat suosikit koettaneet kaikin voiminsa saada sotajoukkoja hajoamaan ja johtajia luopumaan Orleansin auttamisesta. Mutta Dunois oli nyt lujasti päättänyt pysyä Johannan puolella eikä suostunut kuuntelemaan noita juonittelijoita. Hän sai pian sotajoukot liikkeelle.

Kolmastoista luku.

Tiistai-iltana, klo 10 aikana, pyysi Paladin puhutella Johannaa kahden kesken, sillä hän sanoi tietävänsä tärkeitä uutisia. Ennen pitkää tulikin Johanna vastaanottohuoneeseen. Nyt ilmotti Paladin, että hän, joka liikkuvana, puheliaana ja kehuskelevana pian tutustui erisäätyisiin ihmisiin, oli päivän kuluessa tavannut muutamia kalastajia, jotka kertoivat, että suuri liike oli vallinnut joen toisella puolen olevissa linnoituksissa, ja näytti siellä jotain erikoista olevan tekeillä. Sitten oli hän vielä illemmällä mennyt tapaamaan erästä sotavankia, joka oli päässyt karkaamaan Augustins nimisestä linnoituksesta, ja tämä oli kertonut hänelle, että englantilaiset yön aikana aikoivat viedä jonkun osan sotaväestään meidän puolisille linnoituksille ja siten yllättää Dunois'n pääsotajoukkoa, ennenkun se ehtisi kaupunkiin ja siten hajoittaa sen perinpohjin. Tämä olisi heidän mielestään helppoa, sillä he arvelivat, ettei ranskalainen noita silloin olisi joukon mukana ja ettei se siis voinut vastustaa voimakkaampaa vihollista enempää kuin ennenkään. Tämän kuultuaan sanoi Johanna:

"Sinä olet tehnyt viisaasti ja minä kiitän sinua siitä. Ehkä saamme suuren onnettomuuden estetyksi. Sinä saat palkinnon ansiosi mukaan."

Paladin kumartui syvään ja kun hän jälleen ojentui, oli hän monta tuumaa pitempi, siten hän pöyhistelihe ylpeänä saamistaan kiitoslauseista. Kun hän lähti huoneesta, oli hänen nenänsä niin pystyssä, että tuskin huomasi minua.

Johanna lähetti minut heti herättämään Jean de Metziä ja kohta sen jälkeen oli hän menossa La Hiren luo ilmottamaan, että tämä Villarsin kreivin ja Florent d'Illiersin sekä viidensadan valitun ratsumiehen kanssa päivänkoitossa kiiruhtaisi Johannan luo.

Määräaikana läksimme matkaan ja meidän onnistui vaaratta päästä kaupungista vihollisen vahtipaikkojen ohi ja me tapasimme sotaväen etujoukot jonkun matkan päässä kaupungista. Dunois tervehti meitä ja iloitsi suuresti, sillä kansa oli lähestyessään Orleansia ja noita pelottavia linnoituksia ruvennut pelkäämään ja masentumaan. Sanoma neitsyen tulosta levisi nopeasti kuin salama riveistä riveihin ja sitä seurasi sanomaton riemuhuuto. Dunois pyysi, että hän pysähtyisi pienelle kukkulalle tien varrelle ja antaisi sotamiesten kulkea ohi, jotta kaikki hänet näkisivät. Sen hän tekikin ja sotamiehet tervehtivät häntä kohottaen korvia huumaavia ilohuutoja, joihin hän loistavin silmin ja punottavin poskin ystävällisesti vastasi. Hän oli täysissä sotavaruksissa ilman kypärää, sen sijaan oli hänen päässään pieni samettilakki, jota valkeat kamelikurjen höyhenet koristivat. Niin on hän kuvattu eräässä taulussa, joka on Rouenin raatihuoneen seinällä.

Eräillä kuormavaunuilla makasi mies kädet ja jalat sidottuina. Johanna viittasi sen osaston päällikölle ja kysyi, mitä pahaa mies oli tehnyt.

"Karkulainen, kenraali."

"Mitä hänelle aijotte tehdä?"

"Hän on hirtettävä, mutta siihen ei ollut aikaa, kun sotajoukko lähti matkaan."

"Mitä muuta hänestä tiedätte?"

"Hän on urhoollinen sotilas, mutta hän pyysi päästä tervehtimään kuolevaa vaimoansa. Se häneltä kiellettiin ja hän lähti luvatta leiristä. Eilen illalla hän taas tuli takaisin."

"Ja tuota miestä te sanotte karkulaiseksi! — Jumalan nimessä — tuokaa hänet tänne."

Miehen jalat päästettiin siteistä ja hän vietiin Johannan luo. Hän oli oikea sotilas, lähes seitsemän jalkaa korkea ja muutenkin harteva. Kasvot olivat karkeapiirteiset ja tukka harjaamattomana hatun alla; vyöllä oli hänellä aika sotakirves. Sen lisäksi oli hänen ulkomuotonsa hyvin surunvoittoinen, ikäänkuin kaikki tässä maailmassa olisi ollut hänelle aivan yhdentekevää.

"Ojenna tänne kätesi", sanoi Johanna.

Mies seisoi pää kumarassa. Tuon lempeän ja ystävällisen äänen kuultuaan, hän katsoi ihmeissään ylös ja ikäänkuin tietämättään nosti kätensä. Johanna katkaisi miekallaan siteet. Ne olivat tehneet syviä uurteita käsiranteeseen, niin että siitä vuoti verta.

"Voi", sanoi hän säälien, "he ovat tehneet sinulle pahaa — — verta! — minä en saata nähdä verta!" — Hetkeksi hän kääntyi pois, mutta sanoi sitten: "Antakaa tänne jotakin, millä sidon haavan."

Johannalle annettiin side, jolloin joku huomautti, ettei se työ ollut hänelle sopivaa.

"Ei ole sopivaa. — Saatte kauvan etsiä löytääksenne sopivampaa — olen siihen hyvin harjaantunut, sillä olen hoidellut sekä ihmisiä että eläimiä".

Mies seisoi hiljaa hänen toimittaessaan tehtäväänsä, salaa katsellen häntä. Miehen raskasmieliset ja kummastelevat silmät muistuttivat haavoitetun, mutta kärsivällisen eläimen silmiä.

Sidottuaan haavan sanoi Johanna: "Puhu nyt, mitä olet tehnyt, sano vapaasti ja pelkäämättä."

"Sen teen, sinä taivaan enkeli! — Vanha äitini kuoli ja kolme pientä lastani toinen toisensa perästä, kaikki yhtenä vuonna. He kuolivat nälkään, niinkuin moni tähän aikaan. Niin oli Jumalan tahto. Minä näin heidän kuolevan; se armo minulle suotiin — sain haudata heidät näillä käsilläni. Sitten tuli vaimoni vuoro; he lähettivät minulle sanan, että hän oli kuolemaisillaan. Hän oli minulle rakas, hän oli minulle kaikki kaikessa. Pyysin ja rukoilin polvillani lupaa päästä hänen luokseen. He eivät minua kuulleet. Saatoinko antaa hänen kuolla, yksin ja hyljättynä — hänen, joka olisi tullut luokseni, vaikka henkensä kaupalla? — Karkasin leiristä. Hän kuoli sylissäni. Minä hautasin hänet. Kun tulin takaisin, oli sotajoukko lähtenyt. Seurasin sen jälkiä. Siihen kului aikaa, mutta minulla on pitkät sääret ja päivässä on monta tuntia. Eilen illalla saavutin sen."

Mies oli vaiti ja Johanna sanoi ikäänkuin itsekseen: Minusta näyttää kuin puhuisi hän totta. — "Katso minua silmiin" — hän sitten kehotti. Mies katsoi suoraan häntä silmästä silmään. Sitten hän sanoi päällikölle: "Mies on vapaa. Te voitte mennä." Sotamiehelle hän sanoi: "tiesitkö, että sinua kuolema uhkasi, jos palaisit takaisin sotaväkeen?"

"Sen tiesin."

"Miksi siis tulit?"

"Juuri sentähden, että halusin kuolla", hän sanoi. "Vaimoni oli minulle kaikki kaikessa. Minulla ei ollut enää ketään, jonka hyväksi olisin elänyt".

"Sinun pitää elää Ranskan hyväksi. Mikä on nimesi?"

"Kääpiöksihän ne minua sanovat, mutta vain leikillä. Ristimänimeni on
Mikko."

"Tahdotko kuulua minun henkivartioväkeeni?"

"Minä tahdon antaa vaikka henkeni sinun tähtesi."

Näin tuli Kääpiö Johannan palvelukseen, eikä kukaan sitten ollut uskollisempi ja luotettavampi sotilas. Hänelle olivat Ranska ja Johanna kuin yksi, ja hän oli valmis milloin tahansa uhraamaan henkensä näiden puolesta. Ja kun tarkoin ajattelen, niin samoin teki moni muukin. Nähdessään Johannan, he eivät nähneet yksin häntä, vaan näkivät isänmaansa, ihanan Ranskan.

Kun joukot olivat kulkeneet Johannan ohi, niin hän tapansa mukaan asettui armeijan etunenään. Täytyy tunnustaa, että tottumattomana ja kokemattomana sotapalvelukseen vapisin meidän lähestyessämme noita synkkiä linnoituksia, joiden muurien takana vihollisjoukot väijyivät, uhaten syöstä meidän rivejämme surman suuhun. Enkä minä ollut ainoa, joka tunsin pelkoa, sillä avonaisella kentällä ja oikeassa taistelussa lienee helpompi kohdata vihollista, kuin kulkea hiljaa ja hitaasti hänen varustuksiensa ohi. Me kaikki odotimme vihollisen ankaraa hyökkäystä.

Mutta vaikka englantilaiset olivat täysissä varustuksissa valmiina taistelemaan, eivät kuitenkaan suureksi ihmeeksemme tehneet meille mitään, vaan antoivat meidän rauhassa kulkea ohi. Sittemmin kuulimme, että kun heidän sotamiehensä näkivät tuon suloisen neitseen ratsastavan joukon etunenässä, niin heidän rohkeutensa lannistui kokonaan, he luulivat, ettei hän ollut tavallinen ihminen, vaan paholaisen liittolainen; ja tämä luulo tarttui johtajiin ja päällikköihinkin, jotka eivät uskaltaneet komentaa taisteluun. Tosi on, ettei kukaan tehnyt meille mitään pahaa ja että me sillä kertaa ikäänkuin ihmeen kautta pelastuimme.

Koko kaupunki oli meitä vastassa kaduilla, ja ääretön oli ilo ja riemu tulostamme, ja ihmisjoukot saattoivat meidät eri puolille kaupunkia asuntoihimme. Nyt kelpasikin uni jokaiselle, sillä kaikki olivat uuvuksissa päivän marsseista ja yön jännityksestä.

Neljästoista luku.

Ratsastaessaan Orleansiin oli Dunois, niinkuin sanotaan, ilmoittanut Johannalle, että englantilaiset hänen kuulemansa mukaan pian odottivat lisää sotaväkeä sir John Falstaffin johdolla. Tämän tiedon kuultuaan oli Johanna miettivän näköinen, sillä hän oli kahden vaiheilla, pitikö hänen heti hyökätä linnoituksia vastaan, niinkuin hän ensin aikoi, vai lähtisikö englantilaista apujoukkoa ahdistamaan ja hävittämään. Mutta väsyneenä huolista ja päivän vaivoista oli hän vetäytynyt huoneeseensa ja nukkunut.

Istuimme vielä valveilla puhellen emäntämme kanssa, mutta muutoin oli kaikki hiljaista, kun äkkiä emännän tytär tuli sisään ja sanoi:

"Joutuun, herra, joutuun!" Neitsyt havahti äkkiä unestaan ja huusi: "ranskalaista verta vuotaa! — aseeni, antakaa minulle aseeni!" Hänen jättiläisensä oli ovella vahdissa ja tämä meni kutsumaan D'Aulonia, joka sitten rupesi pukemaan Johannaa aseisiin ja minä jättiläisen kanssa satuloitsimme hänen hevosensa.

Täysissä aseissa kiiruhti Johanna portaita alas ja mennessään minun ohitseni hän sanoi:

"Voi, ranskalaista verta on vuotanut, ettekä ole ilmoittanut minulle!"

"En todellakaan ole sitä kuullut", sanoin, "eihän täällä ole sodasta tietoakaan, kaikki on hiljaista, ylhäinen kenraalimme."

"Kohta saatte kuulla sotamelua kylläksi", hän sanoi ja meni.

Tämä toteutui pian. Ennen pitkää rupesi kuulumaan melua, miesten ja hevosten astuntaa, jota komennushuudot säestivät; ja etäisyydestä jyriseviä kanunain ääniä, ja tämä hälinä lähestyi taloa kuin tuulispää.

Johanna nousi satulaan ja ratsasti pois —

"Antakaa tietä — tietä Orléansin neitsyelle!" Ensi kerran lausuttiin nyt tämä kuolematon nimi. Kansajoukko jakaantui nyt kuin Punaisen meren vesi ja hän kulki edelleen huutaen: "Eteenpäin, ranskalaiset — seuratkaa minua!" Ja me seurasimme hänen lippuansa ja tie sulkeutui jälleen meidän jälkeemme.

Tämä oli toista kuin tuo hirvittävä kulku vihollisten linnoitusten ohi. Nyt ei kukaan tuntenut pelkoa, vaan jokainen oli innostunut. Syynä tähän oli se, että osa miehistöä päällikköineen ihastuneena Johannan tulosta, ei voinut enää pidättäytyä kauvan toivotusta sotahyökkäyksestä, vaan ilman ylikomentajan käskyä läksi viisisataa sotamiestä ja kaupunkilaista valloittamaan erästä lordi Talbotin kovinta, St. Loup nimistä, Burgundin portin luona olevaa linnoitusta. Mutta tämä hyökkäys ei onnistunutkaan, niinkuin innoissaan olivat kuvailleet, sillä englantilaiset, nähdessään heidän aikeensa, olivat tulleet heitä vastaan avonaiselle kentälle ja saaneet apuväkeä toisesta linnoituksesta, ja kun me lähestyimme ranskalaisia, olivat he jo pakomatkalla. Mutta kun Johanna liehuvine lippuineen saapui ja huusi: "Eteenpäin, miehet — seuratkaa minua!" niin ranskalaiset kääntyivät takaisin ja hyökkäsivät eteenpäin kuin valtava meren laine ja ajoivat englantilaisia lyöden ja surmaten ja joutuivat samoin itsekin englantilaisten iskujen alaisiksi.

Kääpiö, samoin kuin useimmat meistä, oli alati lähellä Johannaa ja teki ikäänkuin tietä hänelle. Ja mihin hän vain mahtavan sotakirveensä iski, siinä murtui kypäri ja mies kaatui maahan. Johanna oli aina kuumimmassa taistelussa ja hänen ystävänsä seurasivat häntä uskollisesti. Olisittepa vain nähneet Paladiniakin, ei hänessä nyt näkynyt pelkoa, vaan hän näytti unhottaneen kokonaan itsensä katsellessaan vaaraa suoraan silmiin ja antaessaan iskuja oikeaan ja vasempaan.

Englantilaisten täytyi ennen pitkää peräytyä, mutta sen he tekivät hyvässä järjestyksessä, ja me ajoimme heitä askel askeleelta linnoitukseensa takaisin, heidän vastustaessaan meitä kaiken aikaa.

Vihollisjoukot vetäytyivät sitten linnoituksensa suojaan, jättäen ulkopuolelle meidät sekä suuren joukon kuolleita ja haavoitettuja.

Nyt ajoi Dunois Johannan luo iloisesti tervehtien ja kiittäen häntä voitosta. Mutta Johanna ei vielä tahtonut kuulla voitosta puhuttavan, vaan sanoi, että heidän piti ensin valloittaa linnoitus. Dunois'n estelemiset eivät auttaneet, vaan hänen täytyi antaa merkki hyökkäykseen.

Kolme tuntia riehui taistelu taukoamatta ja usein näytti voitto epävarmalta. Mutta vihdoin La Hire, joka oli tullut avuksi, teki viimeisen valtavan rynnäkön ja Pyhän Loupin linnoitus oli meidän. Me tyhjensimme sen ja otimme kaikki aseet ja elintarpeet ja vihdoin hävitimme koko varustuksen.

Sitten koko meidän sotajoukkomme puhkesi riemuhuutoihin, se tahtoi siten voitosta ylistää ja kunnioittaa kenraaliaan, mutta silloin oli Johanna kadonnut kaikkein näkyvistä. Ja kun löysimme hänet, istui hän kaatuneiden joukossa, painaen päätään käsiinsä ja itkien katkerasti, sillä hän oli nuori tyttö ja hänen sankarisydämmensä oli myöskin hellä ja myötätuntoinen. Hän ajatteli noiden kuolleiden ystävien ja vihamiesten äitejä.

Vangittujen joukossa oli moniaita pappeja ja Johanna otti heidät suojelukseensa ja vihdoin vapautti heidät, sillä hän sanoi heidän olevan Jumalan palvelijoita.

Me marssimme kaupunkiin sotasaaliinemme, vankeinemme, ja rikkirevittyine lippuinemme. Tämä oli ensimmäinen kaupunkilaisten näkemä taistelu ja voitto piirityksen aikana, jota oli kestänyt seitsemän kuukautta. Siitä he tietysti kovin iloitsivat. Kelloja soitettiin ja Johannan ympärille tunkeutuivat ihmisjoukot, jotta me tuskin pääsimme kulkemaan niiden läpi pitkin katuja. Hänen uusi nimensä oli jokaisen huulilla. Vaucouleursin Pyhä neitsyt oli nyt unhotettu, sillä kaupunkilaiset tahtoivat omistaa hänet itselleen ja hän oli nyt Orleansin neitsyt. Minäkin olen onnellinen, kun sain olla mukana sinä hetkenä, jolloin tämä nimi ensi kerran mainittiin. Voi, ajatelkaa, kuinka monta ihmispolvea on elänyt ja kuollut sen jälkeen, kun tämä nimi ensi kerran mainittiin ja kuinka monta ihmispolvea vielä elää ja kuolee ennenkun se viimeisen kerran mainitaan!

Hänen isäntäväkensä otti hänet vastaan suurella ilolla ikäänkuin oman lapsensa, joka oli jonkun ihmeen kautta pelastunut kuoleman hädästä. He nuhtelivat häntä siitä, että hän oli mennyt pahimpaan sotarintaan, he eivät ymmärtäneet, että hän oli sen tehnyt vapaasta tahdostaan, vaan luulivat, että joukot olivat hänet temmanneet mukaansa yleisessä tungoksessa. He varottivat häntä sentähden toisella kertaa menemästä niin lähelle taistelupaikkaa, mutta tämä hyvä neuvo kaikui kuuroille korville.

Viidestoista luku.

Seuraavana päivänä, joka oli helatorstai, saivat aseet olla alallaan, mutta sotaherrat päättivät Johannan tietämättä pitää salaisen sotaneuvottelun. Aivan heidän aavistamattaan sai hän sen kuitenkin tietää ja lähti heti heidän kokouspaikkaansa. Hän kysyi heiltä, mitä olivat neuvotelleet ja päättäneet. Kokoontuneet päälliköt olivat kaikki olleet sitä mieltä, että nyt, kun kaupunki oli hyvästi saanut ruokavaroja ja lisää linnaväkeä, ei pitänyt hätäillä eikä siten ehkä menettää suurta määrää sotamiehiä ja niitä etuja, joita jo oli voitettu, vaan ennemmin tehdä pieniä hyökkäyksiä ja kahakoita ja siten koettaa heikentää vihollisen voimaa. Kun Johanna oli jonkun aikaa heitä kuunnellut, huudahti hän:

"Jumalan nimessä! — Seitsemän kuukauden piiritystila ei ole teille kylläksi. Te tahdotte pysyä siinä vuosikauden. Mutta moiset haaveilut ovat vain haitaksi. Kolmen päivän kuluttua me karkotamme englantilaiset täältä."

He rukoilivat ja uhkailivat ja koettivat siten saada häntä luopumaan näin uhkarohkeasta yrityksestä, mutta hän ei kallistanut korviaankaan heidän sanoilleen, vaan lausui:

"Tässä ei ole kellään muilla kuin minulla valtaa antaa käskyjä kuninkaan nimessä. Huomenna päivän koitossa me hyökkäämme etelärannalla oleville linnoituksille ja valloitamme ne väkirynnäköllä."

La Hire tuli nyt vasta rymisten sisään ja huusi:

"Par mon baton, [sotasauvani kautta] tämä musiikki on minulle mieluista! Niin sitä pitää puhua, nuo ovat kauniita sanoja, kenraalini, me valloitamme heidät väkirynnäköllä!" — Kun Johanna kohta sen jälkeen lähti huoneesta, niin hän lisäsi:

"Tuo lapsi ymmärtää sotataitoa paremmin kuin me kaikki, hyvät herrat, ja jos tahdotte kuulla vanhan sotilaan neuvoa, niin sanon teille: Elkää tehkö mitään ilman hänen tahtoaan ja suostumustaan — sillä kun hän ratsastaa edellä, niin voitto rientää kantapäillä."

Kaupungissa levisi pian uutinen, että kaikkein nöyryytysten jälkeen Ranska kerrankin ryhtyisi taisteluun, että Ranska, joskin tottunut peräytymään, nyt kerrankin marssisi eteenpäin, että tuo pelkurimainen Ranska nyt kerrankin näyttäisi olevansa rohkea. Kansan riemu oli ääretön. Väkeä kiehui mustanaan sotajoukkojen ympärillä, kun nämä seuraavana aamuna marssivat englantilaisia vastaan. Ja innostus oli suuri, kun Johanna lippuineen ratsasti sotarivien etunenässä.

Hetken aikaa kului, ennenkun pääsimme joen yli, sillä veneet olivat pienet ja vähälukuiset niin suuren väkijoukon kuljettamiseksi, mutta hyvässä järjestyksessä me kuitenkin saavuimme toiselle rannalle ja marssimme "les Augustinsin" linnoitusta kohti, joka sillä rannalla oli ensimmäinen ja vahvin englantilaisten varustuksista, koska he siitä tahtoivat vartioida siltaa.

Nyt puhallettiin rynnäkköön ulkovarustuksia vastaan, mutta englantilaiset puolustautuivat hyvin rohkeasti ja kun pääarmeija ei vielä ollut ehtinyt perille, niin, meidän täytyi peräytyä. Ennenkun olimme ehtineet järjestyä uuteen hyökkäykseen, saivat englantilaiset lisäväkeä S:t Privéstä, jolloin linnanväki teki äkkirynnäkön ja puhdisti kerrassaan kaikki. Ranskalaiset pakenivat kuin akanat tuuleen ja kiirehtivät veneisiinsä, ja saivat Johannan hetkeksi mukaansa, kun eivät kuunnelleet hänen huutojaan ja kehotuksiaan. Vihdoin hän innostui, käänsi hevosensa ja komensi soittajia puhaltamaan hyökkäykseen ja huusi korkealla äänellä:

"Jos täällä on tusinakaan rohkeita miehiä pelkurien joukossa, niin seuratkaa minua!"

Ja hän riensi eteenpäin, jolloin pieni joukko miehiä seurasi häntä. Takaa-ajajat pelkäsivät ja vapisivat nyt vuorostaan, kun hän vain muutaman miehen kanssa hyökkäsi heitä vastaan ja arvelivat, että hän varmaankin oli noita ja paholaisen sikiö. Ja hämmästyksissään pakenivat he seisahtumatta Johannan seuratessa heitä kintereillä, kunnes sai lippunsa pystytetyksi sen vallihaudan reunalle, joka ympäröi linnoitusta.

Meidän oma pakeneva joukkomme, kuultuaan hyökkäysmerkin, kääntyi katsomaan taakseen; ja kun se näki neitsyen lipun kiitävän vastakkaiseen suuntaan ja vihollisen epäjärjestyksessä pakenevan, niin miesten rohkeus palasi ja he kiiruhtivat meidän jälkeemme.

La Hire kuuli myös tämän ja riensi avuksemme, ja nyt olimme kyllin voimakkaita. Meillä oli pitkällinen ja kova työ, mutta me saimme sen suoritetuksi ennen yön tuloa Johannan ja La Hiren meitä kiihottaessa. Englantilaiset taistelivat yhtä urhoollisesti. Savussa ja tulessa me useampia kertoja hyökkäsimme vihollista vastaan ja kanunat paukkuivat, ja vihdoin auringon laskiessa me väkirynnäköllä valloitimme linnoituksen ja pystytimme lippumme sen valleille.

Nyt oli les Augustins meidän, mutta Tourelles oli vielä valloitettava, ennenkun silta oli vapaa ja voitto meidän. Olimme lopettaneet suuren päivätyön, Johanna oli päättänyt jatkaa valloitusta. Meidän täytyi levätä varustuksissamme siinä, missä olimme, ja aamulla varhain olimme jälleen valmiit taisteluun. Johanna ei antanut miesten harjoittaa ryöstöä eikä siveettömyyttä, linnoitus poltettiin kaikkine ruokavaroineen, sotatarpeet vain pelastettiin.

Kaikki olivat väsyneet pitkästä päivätyöstä ja Johanna tietysti myös. Hän tahtoi kuitenkin jäädä joukkojensa mukana Tourellesin edustalle ryhtyäkseen seuraavana aamuna hyökkäykseen. Mutta päälliköt kehottivat, että hän lähtisi kaupunkiin, jossa saisi paremmin levätä ja sidotuttaa jalassa olevaa haavaansa. Me hänen lähimmät ystävänsä seurasimme häntä kaupunkiin ja saimme taas nähdä, kuinka kansa riemuiten ylisti Johannaa.

Kauvan ei hän kuitenkaan saanut levätä, sillä koossa olevat sotapäälliköt olivat lähettäneet hänelle sanan, että he hänen poistuttuaan leiristä, olivat pitämässään neuvottelussa päättäneet, etteivät nyt enää tekisi äkkinäisiä hyökkäyksiä, joten voisivat menettää entisetkin voittonsa. Seuraavana päivänä, jolloin miehet olivat väsyneitä edellisen päivän taisteluista ei heidän mielestään saanut alkaa rynnäkköä, vaan piti odottaa apujoukkoja, jotka eivät varmaankaan kovin kauvan viipyisi ja sitten vasta ryhtyä hyökkäykseen.

"Parantumattomat pelkurit!" huudahti Johanna sanansaattajalle. "Senkötähden tahtoivat minun poistumaan leiristä ja olivat pitävinään huolta voimistumisestani? Tuollaisille akkamaisille sankareille ei teidän tarvitse viedä minulta vastausta — mutta viekää minulta sana Orleansin Bastardille ja La Hirelle, jotka ovat miehiä — että huomen aamuna komennamme hyökkäykseen. Saatte mennä, hyvä herra."

Sitten hän sanoi rippi-isälleen: "Nouskaa huomenna aikaiseen ja olkaa kaiken päivää luonani. Minulla on paljon työtä, ja minä tulen haavoitetuksi tähän, niskan ja olkapään välille."

Kuudestoista luku.

Varhain seuraavana aamuna messun jälkeen me läksimme. Pihassa tapasimme isäntämme, joka ei millään tavalla tahtonut antaa Johannan lähteä ilman aamiaista ja kertoi, että hän oli saanut hyvää kalaa, joka oli harvinaista kaupungissa ja jota hän nyt kaikin mokomin tahtoi tarjota Johannalle. Mutta tämä sanoi vain:

"Säästäkää se illalliseksi — minä tuon muutamia englantilaisia mukanani ja tulen takaisin siltaa myöten."

Huomattava on, että silta oikeastaan oli hävitetty, eikä sitä myöten ensinkään olisi voinut tulla, ellei olisi päässyt tunkeutumaan Tourellesin linnoituksen ja sen ulkovarustuksen läpi, jotka nyt olivat englantilaisten hallussa.

Me läksimme. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta kaikki näyttivät hyvin alakuloisilta. Me sitä ihmettelimme, sillä emme olleet sellaiseen tottuneet, mutta kun näkivät Johannan, virkosivat kaikki, ja suusta suuhun kulki kysymys:

"Mihin hän menee?"

Johanna kuuli sen ja sanoi:

"Menen valloittamaan Tourellesia."

Sanoin ei saata kuvailla, kuinka tämä lause tenhosi kaikkein mielet. Sotamiehiä riensi joukkoihimme ja kaupunkilaisiakin yhtyi ase kädessä meihin, jotta rivimme yhä laajenivat.

Kun tulimme Burgundin portille, oli se suljettu ja vahdissa seisoi muutamia sotamiehiä ritari Raoul de Gaucourtin johdolla, joka sanoi saaneensa neuvostolta käskyn, ettei portista saisi laskea ketään, sillä kukaan ei saisi poistua kaupungista.

Tähän vastasi Johanna:

"Täällä ei ole ketään lähinnä kuningasta minua korkeampaa käskynhaltijaa. Jos teillä on kuninkaan kielto, niin näyttäkää se."

"En voi sitä tehdä, kenraali."

"Avatkaa sitten portit ja antakaa tietä!"

Nyt piti ritari — joka niinkuin kaikki nuo toiset paremmin soti sanoin kuin miekoin — pitkän puheen siitä, minkätähden hän ei voinut eikä tahtonut avata portteja ilman esimiestensä lupaa. Johanna kuunteli hetken kärsimättömänä, sitten hän kääntyi meihin päin ja sanoi vain:

"Eteenpäin!"

Me ryntäsimme ja avasimme portit ja pääsimme vahtien suureksi hämmästykseksi pitemmittä mutkitta eteenpäin.

Iloisina ja leikkisästi meluten ratsastimme Tourellesia kohti. Ennenkun itse päälinnoitus voitiin valloittaa, oli meidän saatava haltuumme pienempi, mutta hyvin luja torni, josta nostosilta johti päälinnaan ja sillan alla virtasi syvä joki.

Linnoitus oli luja ja Dunois rupesi epäilemään sen valloittamista, mutta Johanna ei epäillyt. Kun kaiken edelläpuolisen olimme pommittaneet tornia, antoi hän itse hyökkäysmerkin. Nyt meidän miehet hyvin rohkeasti menivät tuleen ja huolimatta savusta ja vihollisten nuolista hyökkäsivät vallihautaan ja Johanna sotilaitaan joka paikassa rohkaisten ensimmäisenä alkoi kiivetä rynnäkköportaita ylös. Mutta juuri sillä hetkellä toteutui hänen ennustuksensa, hänet saavutti nuoli, joka sattui rintaan olkaluun alapuolelle. Tuskissaan ja peloissaan, nähdessään veren virtaavan, vaipui hän maahan katkerasti valittaen.

Englantilaiset päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat alas häntä ottamaan. Hänen ympärillään riehui nyt tulisen tuima taistelu. Tässäpä miltei ratkaistiin Ranskan tuleva kohtalo. Jos Johanna sillä hetkellä olisi kuollut tai jos hän olisi joutunut vihollisten vangiksi, olisi kuningas heti karannut maasta, sotajoukko hajonnut, Troyesin liitto vahvistettu ja Ranska ikuisiksi ajoiksi antautunut Englannin vallan alle. Sentähden ei saa unohtaa niiden miesten nimiä, jotka panivat henkensä alttiiksi hänen tähtensä ja etenkin Kääpiön nimi on säilyvä jälkeentuleville, sillä hän seisoi kuin kallio Johannan edessä, molemmin käsin heiluttaen suurta kirvestään, niin että kypärit murtuivat ja miehiä kaatui maahan, mihin se vain sattui. Vihdoin, kun vihollinen oli vetäytynyt takaisin ja maassa hänen edessään oli joukko kuolleita, joiden suojassa olisi voinut taistella kuin rintavarustuksen takana, hän voimakkaille käsivarsilleen nosti Johannan niinkuin lapsen ja kantoi hänet taistelusta saamaan sitä hoitoa ja lepoa, jota hän nyt tarvitsi.

Sanotaan, että Johanna itse veti nuolen haavastaan ja sitten se sidottiin öljyyn kastetuilla kääreillä. Väsyneenä ja kärsivänä makasi hän sitten maassa monta tuntia, vaan vieläkin seuraten taistelun kulkua.

Hänen läsnäollessaan taistelivat miehet kuin sankarit, mutta kun eivät häntä nähneet, lannistui heidän intonsa. Illan tullessa rupesivat voimat uupumaan ja Johanna kuuli, että Dunois antoi peräytymismerkin.

Hänen haavansa unohtui samassa silmänräpäyksessä. Hän lähetti sanan päälliköille, että jatkaisivat taistelua, nostatti itsensä sotaratsun selkään ja kiiruhti jälleen sotakentälle. Hän kehotti kaikkia vielä ponnistamaan voimiaan ja vakuutti, että torni pian olisi heidän käsissään.

Sitten hän riensi suoraa päätä sille paikalle, jossa oli haavoittunut, ja seisoen siinä nuolituiskussa käski hän Paladinin pitämään lippua korkealla ilmassa ja panemaan merkille, milloin sen lieve koskisi muuria.

Kohta sanoikin tämä:

"Nyt se koski."

"No, nyt", huusi Johanna odottaville sotajoukoille, "nyt on aika hyökätä linnaan! Sotatorvet soimaan! Nyt — kaikki miehet! — Eteenpäin!"

Ja kaikki tottelivat. En koskaan ole moista nähnyt. Me kiipesimme rynnäkköportaita myöten muurille ja paikka oli meidän. Käsi kädessä me taistelimme kuin metsän pedot, ja englantilaisia kaatui kuin heinää, sillä ei kukaan nyt ajatellut peräytymistä.

Meillä oli täysi työ ja tuskin kuulimme viittä kanunan laukausta, jotka paukkuivat rannalla, jonne tykkiväki oli sijoitettu, mutta ne olivat Johannan ja La Hiren välillä suostuttuna merkkinä. La Hire oli meidän tietämättämme pienemmän joukon kanssa palannut kaupunkiin ja aikoi siltä puolen kaikessa kiireessä kyhättyä siltaa myöten hyökätä Tourellesia vastaan. Nyt oli vihollinen kahden tulen välissä, sillä meidän ahdistellessamme ulkovarustuksia, karkasi toinen joukko Orleansin puolelta pääjoukon kimppuun.

Vene, joka oli täynnä palavia aineita, vietiin laskusillan alle, joka yhdisti Tourellesin meidän ahdistamaamme ulkovarustukseen, ja siten sytytettiin silta tuleen. Ja kun englantilaiset meidän ajaminamme koettivat paeta siltaa myöten päälinnaan, hukkuivat he siinä surkeasti, kun palavat hirret murtuivat heidän allaan ja he raskaissa sotapuvuissaan syöksyivät virtaan. Oli sääli nähdä urhoollisten miesten saavan sellaisen lopun.

"Jumala heitä armahtakoon!" sanoi Johanna ja itki nähdessään tuon surullisen näytelmän. Häntä liikutti varsinkin heidän päällikkönsä, William Gladsdalen kohtalo, vaikka tämä muutamia päiviä ennen oli pilkannut häntä ja antanut hänelle kaikellaisia häväistysnimiä, kun Johanna oli lähettänyt hänelle sanan ja pyytänyt häntä antautumaan.

Ennen pitkää panimme taas laskusillan jotakuinkin kuntoon, jotta saimme hyökätä vihollisen viimeistä varustusta vastaan, joka virran tällä puolen sulki tien Orleansiin. Ennen auringon laskua oli Johannan muistettava toimi päättynyt, hänen lippunsa liehui Tourellesin linnan huipulla, hänen lupauksensa oli täytetty, hän oli voittanut Orleansin taistelussa!

Seitsenkuukautinen piiritysaika oli päättynyt, voitto, jota Ranskan parhaimmat sotapäälliköt olivat pitäneet mahdottomana, oli saatu. Vaikka kuninkaan ministerit ja neuvonantajat kaikin tavoin olivat koettaneet estää valloitusta, oli tämä seitsemännellätoista oleva maalaistyttö täyttänyt aikeensa, vieläpä vain muutamassa päivässä.

Hyvät sanomat leviävät yhtä pian kuin huonot. Kun me käännyimme Orleansiin, oli se ilotulituksesta yhtenä punaisena liekkinä ja ilma kajahteli kanunain paukkeesta ja kellojen soitosta.

Ja kaupunkiin tuloamme ei voi sanoin kuvailla. Kyyneleet vuotivat ihmisten silmistä ja he suutelivat Johannan kantapäitäkin. "Terve! terve, Orleansin neitsyt", näin huusivat sadat tuhannet. "Terve meidän neitsyemme! lausuivat toiset."

Ei ole missään historiassa kerrottu tytöstä, joka olisi saanut osakseen enemmän kunniaa kuin Johanna sinä päivänä. Mutta, joka luulee, että hän tästä huumautuneena tahtoi nauttia ihmiskiitoksesta ja ylistysvirsistä, hän suuresti erehtyy. Johanna oli niin ylevämielinen, ettei hän siitä ylvästynyt. Hän meni suoraa päätä vuoteeseensa ja tahtoi nukkua kuin väsynyt lapsi; ja kun ihmiset kuulivat, että hän oli haavoittunut ja tahtoi levätä, niin he kielsivät kaiken liikkeen siinä kaupunginosassa ja seisoivat kaiken yötä vahdissa, jotta ei mikään Johannan unta häiritsisi. He sanoivat: "Hän on toimittanut meille rauhan, hänen tulee itsekin saada olla rauhassa."

Kaikki tietävät, että englantilaiset seuraavana päivänä läksivät paikkakunnalta ja kaikki sanoivat, että kaupungin sekä nykyiset asukkaat että vastaiset sukupolvet tulevat aina pyhittämään tämän päivän Johanna d'Arcin muistoksi. Nämä sanat ovat toteutuneet jo seitsemättäkymmentä vuotta ja niin on oleva vastaisuudessakin. Orleans ei koskaan unohda toukokuun 8 päivää, Johanna d'Arcin päivää. [Sitä vietetään vieläkin joka vuosi, jolloin pidetään kirkollisia juhlallisuuksia ja sotilasparaateja. Mark Twain.]

Seitsemästoista luku.

Varhain seuraavana aamuna läksi Talbot joukkoineen linnoituksiltaan. Hän ei kaikkein ihmeeksi polttanut, hävittänyt eikä vienyt pois mitään, vaan jätti ruokavaroja, aseita ja varustuksia, joita olivat sinne hankkineet pitkällistä piiritystä varten. Orleansin asukkaat tämän nähdessään tuskin uskoivat silmiään, sillä he olivat aivan hämmästyneet, kun tuo hirmuinen Talbot, Ranskan vitsaus, todellakin nyt oli voitettu ja kun hänet oli ajanut pakosalle neitsyt, joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä.

Johannan levättyä pari päivää, jolloin haava jotakuinkin parani, läksimme me viemään sanaa kuninkaalle Toursiin. Joka paikassa matkan varrella tervehdittiin meitä riemuhuutojen kaikuessa ja kansajoukot kokoontuivat Johannan ympärille, suutelivat hänen jalkojansa, hänen hevostaan, aseitaan, vieläpä maatakin, jota hän oli kulkenut.

Koko maassa ylistettiin Johannaa. Monta kirkon ylhäistä miestä kirjoitti kuninkaalle onnitellen häntä voitosta. Ylistellen vertasivat he neitsyttä raamatun pyhimyksiin ja sankareihin. He varottivat myös kuningasta, ettei hän antaisi "epäuskon, kiittämättömyyden tai muun pahuuden" estää itseään vastaanottamasta sitä Jumalan apua, jota hän Johannan kautta tarjosi kuninkaalle. Näissä miehissä oli varmaankin ennustuksen henki, mutta minä luulen myös, että he tunsivat kuninkaan heikon ja horjuvan luonteen ja että he sen johdosta tahtoivat häntä varottaa.

Kuningas oli tullut Toursiin Johannaa vastaan. Viime aikoina on tälle hallitsijalle annettu nimi Kaarle Voittoisa, mutta siihen aikaan häntä moni kahden kesken nimitti Kaarle Mitättömäksi. Hän otti meidät vastaan istuen valtaistuimella, jonka molemmille puolille jalosukuiset ylimykset ja naiset olivat asettuneet. Hän itse oli puettuna aivan vartalonmukaisiin vaatteisiin, jotka olivat hänelle kuin valetut. Jalassa oli hänellä niin pitkäkärkiset kengät, että niiden päät olivat kiinnitetyt polviin, jotta hän ei niihin olisi kompastunut, hartioilla oli tulipunainen samettiviitta, joka ulottui vain kyynärpäihin, päässä jäykkä, sormustimen muotoinen huopahattu ja siihen kiinnitettyyn, jalokivillä koristettuun nauhaan oli pistetty sulka kuin kynä mustetolppoon. Lakin alta riippui hartioille asti hänen käherretty, karkea, paksu, musta tukkansa. Koko puku oli kallisarvoisesta kankaasta ja loistavan värikäs. Polvellaan piti hän rakkikoiraa, joka tyytymättömänä murisi ja näytti valkeita hampaitaan, kun joku liikkeillään häiritsi sen rauhaa. Kuninkaan hoviväen puvut olivat samaa kuosia kuin hänen omansa. Johanna oli kerran verrannut kuninkaan ylimyksiä kamarineitsyeihin ja sen näköisiä he nyt todellakin olivat.

Johanna polvistui Ranskan hallitsijan eteen, mutta luo kävi minun sydämmelleni, koska mielestäni kuninkaalla nyt olisi ollut enemmän syytä polvistua Johannan eteen. Sillä mitä oli todellakaan tämä mies tehnyt maansa tai kenenkään hyväksi, mutta Johanna — hän oli sydänvertaan vuodattamalla hankkinut kuninkaalle jälleen valtakunnan ja kuninkaanarvon, jonka tämä muuten olisi menettänyt.

Mutta myöntää täytyy, että kuningas tällä kertaa käyttäytyi kuninkaan tavalla ja moni asia olisi ollut toisin, jos hän olisi pitkittänyt niinkuin oli alkanut. Hän nousi jalosti ja arvokkaasti, astui Johannaa kohti, ojensi hänelle kätensä, nosti hänet ylös, hymyili hänelle ystävällisesti ja kiittäen häntä sanoi:

"Teidän ei todellakaan tarvitse polvistua minun edessäni, urhokas kenraalini! Jalosti olette täyttänyt lupauksenne ja kuninkaallisesti olette vastaanotettava. Mutta olette kalpea — olette, niinkuin olen kuullut, vuodattanut verenne maamme hyväksi — eikä haavanne ole vielä parantunut — tarvitsette lepoa." Hän talutti Johannan istumaan ja istui itse hänen viereensä. "Puhukaa nyt vapaasti ja suoraan kuninkaallenne, joka tämän hoviväkensä kuullen tunnustaa olevansa teille kiitollisuuden velassa. Pyytäkää mitä palkintoa itse haluatte — se teille suodaan."

Minä näin, kuinka kalpeus katosi Johannan kasvoilta ja puna nousi poskille, ja huomasin myös, että hoviväki kiihkeänä ja kateellisin katsein odotti Johannan vastausta. Mutta kun hän vihdoin sai puhutuksi, hämmästyivät he suuresti, sillä ei kukaan odottanut sellaista pyyntöä. Hän sanoi vain:

"Minä pyytäisin ainoastaan yhtä asiaa, jalo, armollinen herrani — vain sitä —"

"Elkää peljätkö, lapseni — sanokaa suoraan."

"Että ette hukkaisi yhtään aikaa. Sotajoukko on voimakas, urhoollinen ja uskollinen — ja tahtoisi päättää alkamansa työn. Lähtekää kanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne!"

Kuninkaan kasvot synkistyivät.

"Reimsiin? — vaikka englantilaiset pitävät kaikki tiet hallussaan — mahdotonta, kenraalini!"

Minä näin hoviväen kuiskailevan toisilleen ja ymmärsin kasvojen ilmeistä, kuinka vastenmielinen tämä ehdotus oli heille, ja että he olivat kuninkaan kanssa yhtä mieltä. Ei kukaan heistä tahtonut luopua tuosta mukavasta, turhanaikaisesta hovielämästä.

"Voi, minä rukoilen Teitä, kuninkaani, elkää antako tämän oivallisen tilaisuuden liukua käsistänne, kaikki olisi nyt valmiina lähtöön. Meidän sotajoukkomme on voitosta innostunut, mutta englantilaiset masennuksissa tappioistaan. Viivytteleminen haihduttaa tämän mielialan. Kun meidän joukkomme huomaa, että epäilemme aikeemme toteuttamista, niin hekin menettävät rohkeutensa ja tarmonsa, mutta englantilaiset taas kokoovat voimansa ja terästyvät jälleen meitä vastaan. — Nyt on oikea aika — lähtekäämme siis matkaan!"

Näin rukoili ja pyysi Johanna moneen kertaan kyynelsilmin, ja minusta näytti kuin hänen intonsa ja kaunopuheisuutensa olisi tehnyt jonkun vaikutuksen kuninkaaseen, mutta hänen kavala neuvonantajansa, la Tremouille, mielistelevänä ja liukaskielisenä ehätti sanomaan:

"Olisi epäilemättä hyvin varomatonta näin asettaa teidän jaloa personaanne, majesteetti, vaaranalaiseksi. Englantilaisilla on vielä huostassaan kaikki varustukset pitkin Loire jokea — ja matka on pitkä tästä Reimsiin!"

Tämän kuultuaan näytti kuin kuningas olisi hengähtänyt helpotuksesta ja hän sanoi:

"Kuulettehan, lapseni, aikaa myöten, kun tie on avoin ja vaaraton, tahdomme ottaa asian tarkemman harkinnan alaiseksi. Eihän tässä ole niin kiirettä."

"Onhan toki tässä kiire, jalo herra ja kuningas", lausui Johanna innostuneena. "Minä vannotan Teitä, että nyt annatte minun toimia niin kauvan, kun on aikaa. — Minun aikani ei ole pitkä. Herra on suonut minulle vain vuoden."

"Vain vuoden!" huudahti kuningas ihmeissään.

"Tehän olette parhaassa kukoistuksessanne ja teillä on vielä varmaankin viisikymmentä vuotta toimimisen aikaa."

"Erehdytte totisesti, kuninkaani, vuoden kuluttua loppuni lähestyy. Aika on niin lyhyt, niin lyhyt; hetket kiitävät ohi, ja niin paljon olisi tekemistä. Käyttäkää minua ja pian — elämä tai kuolema Ranskan hyväksi!"

Nämä sanat liikuttivat kuningasta. Hän näytti hyvin vakavalta ja miettivältä. Hänen katseensa kävi äkkiä loistavaksi ja henkeväksi ja hän nousi, veti miekkansa huotrastaan, kohotti sen ylös, laski sen jälleen hiljaa Johannan olkapäälle ja lausui:

"Ah, te olette niin suora, niin uskollinen, niin suuri ja jalo, tulen aikanani täyttämään pyyntönne, mutta nyt tällä ritarilyönnillä tahdon suoda teille sijan Ranskan vapaasukuisten joukossa. Ja minä korotan teidät sekä kaikki teidän sukulaisenne, ja teidän ja heidän jälkeläisensä ja perillisensä sekä miehen että vaimonpuoliset ikuisiksi ajoiksi aatelissäätyyn ja on heillä polvi polvelta oikeus omistaa kaikki aatelisen säädyn oikeudet ja edut. Tämän lisäksi minä osottaakseni erinomaista, historiassa ennen kuulumatonta kunniaa ja suosiota teidän suvullenne säädän, että te ja kaikki sen naispuoliset jäsenet saavat antaa miehilleenkin, jos nimittäin ovat alhaisempaa säätyä, samat aateliset edut ja oikeudet kuin heillä itsellään on. Ja tästälähin olkoon sukunimenänne Du Lis, [suomeksi: Liljoista] kiitolliseksi muistoksi siitä voitosta, jonka taistelussa olette tuottanut Ranskan liljoille, ja liljat, kuninkaallinen kruunu sekä teidän miekkanne olkoot teidän vaakunamerkkinne ja pysykööt ainaisena muistona teidän jaloudestanne."

Johanna nousi, jolloin hoviväki kokoontui hänen ympärilleen ja onnitteli häntä sen arvon johdosta, johon hän oli korotettu ja kaikki nimittivät häntä tuolla uudella nimellä; mutta hän itse ei näyttänyt siitä iloitsevan, vaan sanoi, että sellainen kunnia oli hänelle liian suuri ja sanoi omasta puolestaan aina tyytyvänsä entiseen nimeensä, Johanna d'Arc'iin, eikä haluavansa sen parempaa.

Sen parempaa! Löytyisikö maailmassa sen parempaa, sen korkeampaa ja suurempaa nimeä? Sitä ei voinut mikään maallinen kuningas hänelle antaa.

Kahdeksastoista luku.

Päivät kuluivat — ei mitään toimitettu, ei mitään tehty. Sotajoukko oli innostunut, mutta sen tuli nälkä, sillä elintarpeet alkoivat kulua loppuun — ja kuninkaan varastot olivat tyhjät. Sotamiehet kyllästyneinä elämäänsä hajaantuivat ja läksivät kotiinsa, — Sitähän tuo veltostunut kuninkaallinen hoviväki oli toivonutkin. Oli sydäntä särkevää nähdä Johannan surua ja huolta, täytyihän hänen toimetonna katsella, kuinka hänen urhoollinen sotajoukkonsa päivä päivältä hajaantui, kunnes siitä oli vain varjo jälellä.

Vihdoin hän läksi kuninkaan luo Lochesin linnaan ja tahtoi vielä kerran päästä hänen puheilleen ja herättää häntä ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopi. Kuningas oli juuri koonnut muutamia neuvonantajia luokseen ja niiden joukossa oli Orleansin Bastardikin ja häneltä olemme saaneet tietää, mitä siellä tapahtui. Johanna polvistui kuninkaan eteen, syleili hänen polviaan ja sanoi:

"Jalo Dauphin, minä rukoilen, elkää enää pitäkö noita pitkiä neuvotteluja, mutta tulkaa ja tulkaa pian kanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne."

Piispa Christophe d'Harcourt kysyi:

"Ovatko teidän äänenne käskeneet sanomaan tätä kuninkaalle?"

"Ovat ja viipymättä."

"No, tahdotteko sitten tässä kuninkaan läsnäollessa kertoa, kuinka ne äänet puhuvat."

Piispa tahtoi tällä tavoin saada Johannaa hämmästymään ja sekaantumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Johanna vastasi suoraan ja peittelemättä eikä tuo juonikas piispa löytänyt siinä mitään moitteen syytä. Johanna sanoi, että kun hän tapaa ihmisiä, jotka epäilevät hänen sanojansa ja hänen tehtäväänsä, niin hän menee erilleen yksinäisyyteen ja rukoilee ja valittaa Jumalalle hätäänsä, silloin nuo lohduttavat äänet kuiskaavat hänen korvaansa ja sanovat: "Mene, sinä Jumalan tytär, ja minä olen kanssasi!" Vielä hän lisäsi: "Silloin täyttyy sydämmeni sanomattomalla ilolla!"

Näin sanoessaan hän kohotti katseensa korkeuteen ja näytti oikein kirkastuneelta.

Mutta vielä täytyi Johannan kauvan puhua, rukoilla, todistella ja väitellä heidän kanssaan, kunnes kuningas vihdoin lupasi lähteä Reimsiin, jos vain Johanna ajaisi englantilaiset pois niistä varustuksista, jotka olivat Loiren varrella ja joihin englantilaiset joukot Orleansista olivat paenneet. Johanna ihastui kovin tästä lupauksesta.

Hänen piti nyt jälleen koota sotajoukot, mutta siihen hän ei tarvinnut paljon aikaa. Sota-airuet lähetettiin ympäri maata miehiä kutsumaan, leiri sijoitettiin nyt Sellesiin ja sekä talonpoikia että aatelismiehiä alkoi taas uudelleen innostuneina kokoontua joukkoihin.

Melkein kuukausi oli kulunut toimettomuudessa, mutta 6 päivänä kesäkuuta oli uusi armeija valmiina marssimaan sotaan. Kahdeksantuhatta miestä oli koolla ja ne olivat enimmästi karaistuja, kokeneita sotilaita ja Johannalle sekä isänmaalle kuolemaan saakka uskollisia. He olivat kyllä ennen tottuneet pakenemaan vihollista, mutta nyt, kun heillä oli sellainen johtaja kuin Johanna d'Arc, niin he tottuivat pian urhoollisesti marssimaan vaikka tuleen.

Niin, Johanna oli nyt aivan haltioissaan. Hän oli mukana joka paikassa, yötä päivää hän toimiskeli. Ja kaikkialla, mihin hän tuli, ratsastaen pitkin miesten rivejä, siellä häntä tervehdittiin raikuvin eläköön huudoin. Ja jokaisen täytyikin mieltyä häneen, sillä hän oli kukoistuksen, kauneuden ja nuoruuden ihannekuva ja hänessä oli iloa, elämää ja raittiutta. Päivä päivältä kävi hän yhä suloisemmaksi ja sentähden eivät ihmiset voineet häntä vastustaa, vaan kaikki kiintyivät häneen.

Eräänä päivänä tuli kaksi korkeasukuista nuorukaista, kreivit Guy de Laval, jotka olivat veljeksiä ja Ranskan kuuluisinta aatelissäätyä, Bertrand de Quesclinin jälkeläisiä; he eivät saaneet rauhaa, ennenkun olivat nähneet Johannan. Kuningas kutsutti heidät luokseen ja esitti heidät Johannalle ja nuorukaiset eivät pettyneet toiveissaan. Kun he kuulivat hänen soinnukkaan äänensä, oli se heistä kuin soittoa; ja kun näkivät hänen syvät silmänsä ja hänen henkevät kasvonsa, niin se vaikutti heihin kuin runoelma, kuin ylevä puhe, kuin valtava soitanto. Toinen heistä kirjoitti kotiinsa seuraavasti: "Tuntuu kuin hänen äänessään olisi jotakin jumalallista ja pyhää."

Ja nähtyään Johannan sotarinnassa, lähdössä taisteluun, hän kirjoitti:

"Hän oli puettuna vaaleaan teräsasuun ilman kypärää, kädessä pieni sotakirves. Ja kun hänen piti nousta pienen, mustan sotaratsunsa selkään, niin tämä oli levoton eikä tahtonut antaa Johannan astua satulaansa. Silloin hän sanoi: 'Taluttakaa se kirkon ristin eteen, joka on tuossa lähellä.' Ja kun se siihen talutettiin, ei se liikkunut paikaltaan ja kun Johanna istui sen selässä, kääntyi hän kirkon ovea kohti ja sanoi suloisella naisekkaalla äänellään: 'Te papit ja kirkon palvelijat, toimittakaa juhlakulkueita ja rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme!' Sitten hän läksi sotalippu liehuen ilmassa, kädessä sotakirves ja huusi: 'Eteenpäin — mars!' Häntä seurasi sota-asussa eräs hänen veljistään, joka kahdeksan päivää sitten oli tullut leiriin."

Lähdettyämme 6 päivänä Sellesistä, tulimme ensin Romorantiniin ja sieltä 9 päivänä kesäkuuta Orleansiin, jossa hänet vielä kerran vastaanotettiin riemumielin ja kanunoita laukaisten. Hänen kanssaan ratsasti loistavissa sotapuvuissaan valiojoukko jaloja ritareita, d'Alençonin herttua, Orleansin Bastardi, marsalkka de Boussac, Ranskan amiraali de Culan, Ambroise de Lore, La Hire, Gautier de Brusac ja monta muuta kuuluisaa miestä. Johanna asui nytkin entisen isäntäväkensä luona, jossa kaikki sen jäsenet oikein sydämmellisesti hänet ottivat vastaan.

Yhdeksästoista luku.

Varhain seuraavana aamuna me liehuvine lippuinemme läksimme Orleansista ja riensimme Jargeauta vastaan, johon kaupunkiin Suffolkin herttua oli siirtynyt Orleansin piirityksen jälkeen. Kaupunki oli vahvasti varustettu ja miehistö lukuisa ja sotataitoon tottunut. Seitsemän tuhatta miestä oli urhoollisen ja ritarillisen Suffolkin herttuan komennon alaisena, jonkatähden moni meidän sotapäälliköistämme epäili, kun Johanna ehdotti, että varustus oli otettava väkirynnäköllä. Mutta tällä kertaa Johannaa kannattivat sellaiset kokeneet sotasankarit kuin d'Alençon, La Hire, Orleansin Bastardi, amiraali y.m. ja kaupungin valloitus oli kiireellinen senkin vuoksi, että oli kuultu John Falstaffin viiden tuhannen miehen kanssa olevan matkalla englantilaisia auttamaan.

Jargeauhon saavuttuamme lähetti Johanna heti vahvan etujoukon valloittamaan ulkovarustuksia. Kovan taistelun jälkeen lyötiin meidän miehet ja he alkoivat peräytyä, mutta tämän nähtyään Johanna korotti sotahuutonsa ja johti miehensä uudestaan tuleen. Paladin haavoittuneena kaatui maahan hänen viereltään, mutta Johanna tempasi lipun hänen kädestään, piti sitä ylhäällä savun ja tulen keskellä; kehotti miehiään rohkasevin huudoin. Oli siinä melskettä, kanunain ja aseiden pauketta ja savua niin vahvasti, että tuskin saattoi erottaa ystävää vihollisesta, mutta kun se vähänkin hälveni, nähtiin keskellä tulisinta taistelua tuo valkea olento, joka oli ikäänkuin toiveittemme, toimiemme keskipisteenä ja sieluna ja kun näimme hänen kasvonsa kääntyneenä meitä ja taistelua kohti, niin tunsimme, että kaikki kävi hyvin. Vihdoin kuului suurta ryskettä — iloista ampumista ja se merkitsi, että olimme voitolla.

Niin, ulkovarustus oli meidän; vihollinen oli ajettu muurien sisäpuolelle. Siihen paikkaan, minkä Johanna oli valloittanut, me leiriydyimme, sillä ilta oli myöhä ja tarvitsimme lepoa. Mutta Johanna lähetti sanansaattajan englantilaisten luo luvaten, että jos he nyt lähtisivät kaupungista, hän antaisi heidän hevosineen ja aseineen mennä rauhassa. Ei kukaan varmasti tiennyt, että Johanna voisi valloittaa tuon vahvasti varustetun kaupungin, mutta hän itse sen tiesi — ja sentähden on tämä armonosoitus pidettävä erinomaisena vihollista kohtaan, sillä siihen aikaan oli tapana, että vihollinen ryösti ja surmasi valloitetun kaupungin asukkaat.

Englantilaiset pyysivät aselepoa viideksitoista päiväksi, jotta olisivat tarkemmin miettineet asiaa, mutta kun Johanna tiesi, että Falstaff viidentuhannen miehen kanssa oli tulossa heidän avukseen, ei hän voinut siihen suostua.

Seuraavana aamuna oli Johanna jälleen ratsunsa selässä ja tutki tarkasti asemaa ja valitsi paikat, mihin aikoi sijoittaa tykkiväkensä — ja tässä hän osoitti niin suurta taitoa ja ymmärrystä, että ne kokeneet sotapäälliköt, jotka silloin häntä seurasivat, eivät sitä eläissään unohtaneet ja puhuivat siitä vielä kauvan jälkeenpäin. He ihmettelivät, että oppimaton maalaistyttö ymmärsi sellaisia asioita, joita vanhemmat sotapäälliköt vasta pitkällisen oppimisen ja kokemuksen kautta olivat käsittäneet.

Kello kahdeksan olivat kaikki valmistukset päättyneet, sotajoukot taisteluasennossa ja valmiina hyökkäykseen. Kaikki oli tällä hetkellä hämmästyttävän hiljaista. Oli kuin jokainen olisi odottanut jotakin erinomaista. Johanna d'Arc kohotti miekkansa. Samassa hiljaisuus muuttui myrskyksi; kanuunat jyskyivät, liekit leimahtelivat ja savupatsaat tuprusivat ilmaan ja kuului kauheaa pauketta ja ryskettä. Tulta ja savua tuli myöskin kaupungin puolelta ja hävitystä ja kuolemaa näkyi joka puolella. Tuon pienen kaupungin hävitys oli suuri. Kanuunankuulat murskasivat nuo pienet rakennukset ja tulipatsaita kohosi niiden raunioista.

Osa kaupungin muuria oli myös murtunut ja sitä vastaan Johanna nyt suuntasi hyökkäyksen. Tässä oli nyt tulisin taistelu ja voitto näytti meille epävarmalta. Johanna miehineen kiiruhti pystyttämään rynnäkköportaita muuria vasten, mutta samassa sattui häneen vihollisen heittämä kivi ja hän horjui tunnotonna hetkeksi maahan; mutta ennen pitkää hän jälleen oli pystyssä ja huusi:

"Rynnäkköön miehet, rynnäkköön! — Kaupunki on meidän. — Nyt on otollinen hetki!"

Me ryntäsimme kuin vimmatut muurin yli ja vihollisen täytyi väistyä, me ajoimme sitä takaa ja pian oli kaupunki käsissämme.

Suffolkin hertuakin piiritettiin ja otettiin vangiksi, jolloin Alençonin herttua ja Dunois'n kreivi vaativat häntä antautumaan. Mutta hän sanoi tahtovansa antaa aseensa yksin neitsyelle, joka oli heistä kaikista urhokkain. Johanna kohteli häntä arvokkaasti ja antoi hänelle kaiken kunnian.

Herttuan kaksi veljeä peräytyi taistellen joka askeleella ja saapui sillalle ja me ahdistimme heitä joka taholta. Alexander de la Pole syöksyi suin päin sillalta jokeen ja hukkui. Yksitoista sataa miestä oli kaatunut; John de la Pole antautui, mutta samoin kuin veljensä, Suffolkin herttua, ei hänkään tahtonut antautua kenelle tahansa. Ranskalainen Guillaume Renault ahdisti häntä viimeiseksi. John de la Pole sanoi hänelle:

"Oletteko aatelismies?"

"Olen."

"Entä ritari?"

"En vielä."

Silloin vihollinen kylmäverisesti ja levollisesti kuin englantilainen ainakin antoi hänelle ritarilyönnin keskellä taistelua ja kuolemaa ja voittaja polvistui voitetun edessä ja tämä kosketti miekallaan hänen olkapäätään, ja ojensi sitten syvään kumartaen miekkansa ranskalaiselle ritarille. Ja on sanottu, että tällainen teko hyvin kuvaa de la Polen jaloa ja sotaista sukua.

Kahdeskymmenes luku.

Me palasimme vankeinemme ja sotasaaliinemme Orleansiin lepäämään, mutta jo kolmantena päivänä, aamulla varhain piti meidän jälleen lähteä sodan veriselle taipaleelle.

Marssittiin suorastaan Meungiin, jossa väkirynnäköllä valloitettiin linnoitettu silta sekä jätettiin pienempi joukko sitä vartioimaan. Toinen osa armeijaa riensi eteenpäin Beaugencyyn, jossa itse Talbot, Englannin jalopeura ja Ranskan vitsaus oli sotajoukon johdossa. Kun sinne saavuimme, kuulimme, että englantilaiset olivat peräytyneet vahvaan linnoitukseen, jonkatähden me rupesimme kaupungista ampumaan varustusta.

Talbot ei silloin ollut saapuvilla, sillä hän oli lähtenyt Falstaffea vastaan ja sitten he palasivat, mukana viisituhatta miestä lisäväkeä.

Johanna asetti tykistönsä taistelukuntoon ja alkoi yön aikana pommittaa linnoitusta. Silloin saapui odottamaton sanoma: Richemontin kreivi, Ranskan sotapäällikkö oli suuren sotavoiman kanssa tulossa meidän avuksemme. Tämä mies oli kauvan ollut kuninkaan epäsuosiossa, johon tuo juonikas La Tremouille oli syypää. Richemont aikoi jo meidän lähtiessämme Orleansia valloittamaan tulla avuksemme, mutta tuo typerä kuningas oli sen estänyt.

Mutta vaikka Johanna, samoin kuin moni hänen sotapäälliköistään, otti tämän tiedon ilolla vastaan, niin Alençonin herttua ilmoitti, että hän ei millään ehdolla voinut toimia yhdessä Richemontin kreivin kanssa, sillä hän oli saanut sellaisen kiellon itse kuninkaalta. Ja hän sanoi, että jos tämä mies otettaisiin armeijaan, täytyisi hänen jättää toimensa ja erota sotajoukosta. Nyt oli tarkka harkitseminen ja valtioviisaus tarpeen ja Johannan ymmärrystä pitää tässäkin ihmetellä, sillä hän menetteli kuin vanha, kokenut valtiomies. Hän käytti kaiken kaunopuheisuutensa ja ymmärryksensä vakuuttaakseen Alençonin herttuaa, että isänmaan onni tällä hetkellä oli katsottava kuninkaankin käskyä tärkeämmäksi ja että hänen sentähden piti hyvällä mielellä ottaa vastaan Richemontin kreivin avuntarjous, joka tällä hetkellä oli heille niin tärkeä ja tarpeellinen.

Varhain aamulla 17 päivänä kesäkuuta ilmoittivat meidän vakoilijamme, että Talbot ja Falstaff lisäjoukkoineen olivat tulossa. Heti lyötiin rumpua ja me läksimme heitä vastaan, mutta Richemont miehineen jäi vartioimaan Beaugencyn linnaa. Ennen pitkää saimmekin nähdä vihollisten etujoukot. Falstaff oli koettanut estää Talbotia avoimella kentällä kohtaamasta ranskalaisia ja neuvoa häntä Loire virran varsilla olevissa linnoituksissa odottamaan Parisista lisäväkeä, jonka avulla sitten olisi ollut helpompi voittaa ranskalaiset, jotka pienemmissä kahakoissa olisivat heikontaneet voimiansa. Tämä oli varmaankin viisas neuvo, sillä Falstaff oli vanha kokenut sotapäällikkö. Mutta tuo tulinen Talbot ei tahtonut kuulla puhuttavan viivytyksestä. Hän oli raivostunut siitä tappiosta, jonka hän Orleansissa oli kärsinyt ja vannoi Jumalan ja pyhän Yrjön kautta kostavansa neitsyelle sen häpeän, vaikkapa hänen yksin olisi täytynyt käydä vihollista vastaan. Falstaff, vaikka vastenmielisesti, myöntyi hänen tahtoonsa, mutta sanoi, että tällä tavoin pantiin alttiiksi kaikki englantilaisten edelliset voitot, joita he monen vuoden kuluessa kovissa otteluissa olivat saaneet.

Vihollinen oli varustanut itselleen vahvan aseman ja sotajoukot seisoivat valmiina taisteluun, joutsimiehet eturivissä. Ilta oli jo myöhä, vaan he lähettivät sota-airueen Johannan luo vaatien taistelua. Tämä laittoi sanan takaisin, että hän vasta aamulla, heti päivän koitossa Jumalan ja pyhän Maarian nimessä oli valmis sotimaan.

Yö oli pimeä ja sateinen. Puolen yön aikana ilmoittivat vakoojat, että englantilaisten leirissä oli oltu hyvin levottomia ja liikkuvia ja että olivat nähneet joukkoja, jotka kulkivat Meungiin päin. Ja pian tuli toisia sanansaattajia, jotka todistivat, että koko englantilaisten armeija oli peräytymismatkalla. Talbot oli tullut järkiinsä ja oli nähnyt hyväksi seurata Falstaffen neuvoa.

Johanna piti heti sotaneuvottelun ja silloin päätettiin, että d'Alençon joukkoineen seuraisi englantilaisia Meungiin, jossa he aivan varmasti aikoivat ottaa sillan haltuunsa ja sitten päästä menemään joen toiselle puolelle. Johannan piti lähteä toisen osaston kanssa Beaugencyyn, joka nyt oli helppo valloittaa, kun Talbotkin oli lähtenyt linnoituksesta. Sitten piti molempain joukkojen yhtyä ja taistella vaikka avoimella kentällä vihollisen kanssa ja siten estää heiltä peräytymisen Parisiin.

Niin kävikin. Johanna läksi ainoastaan pienen ratsujoukon kanssa Beaugencyyn, jossa oli vain viisisataa miestä linnoitusta vartioimassa ja näiden päällikkö arveli — turhaksi ruveta panemaan heidän henkeään alttiiksi voimakkaampaa vihollista vastaan, jonkatähden hän antautui, kun oli Johannalta saanut luvan lähteä vapaasti hevosineen ja aseineen linnoituksesta, vaikka heidän kumminkin piti luvata, etteivät kymmeneen päivään sotisi ranskalaisia vastaan.

Jo ennen päivän koittoa olimme saavuttaneet pääarmeijan ja olimme tuoneet mukanamme Richemontin sekä suurimman osan hänen armeijastaan, koska emme pitäneet tarpeellisena jättää Beaugencyyn muuta kuin pienemmän joukon. Matkalla kuulimme kanuunain pauketta ja huomasimme, että Talbot jo oli alkanut hyökkäyksensä siltaa vastaan, mutta tuo kumina taukosi pian ja me saimme kuulla, että Beaugencyn päällikkö oli salaa lähettänyt sanan Talbotille ja ilmoittanut antautumisestaan. Tämän sanoman saatuaan oli tuo englantilainen ylipäällikkö nähnyt parhaaksi jättää sikseen sillan takaisin valloittamisen ja alkanut peräytyä Parisia kohti. Päivän koittaessa oli koko englantilaisten armeija kadonnut näkyvistä ja kaikki varustukset, jotka jo kauvan sillä tienoolla olivat olleet heidän käsissään, joutuivat jälleen meikäläisten haltuun.

Yhdeskolmatta luku.

Nyt piti lähteä vihollista takaa ajamaan, mutta se ei ollut niin helppoa, sillä seutu oli tietöntä ja metsäistä ja täynnä tiheätä viidakkoa, jossa koko armeija saattoi pitemmänkin aikaa piiloutua. Meidän täytyi siis olla hyvin varovaisia, jotta emme aivan odottamatta olisi joutuneet vihollisten käsiin.

Johanna lähetti sentähden luotettavia ratsujoukkoja La Hiren ja Saintraillesin johdolla tutkimaan seutua. Toiset päälliköt kävivät levottomiksi ja alakuloisiksi ja vaativat, että kääntyisimme takaisin, koska heidän mielestään jo olivat saaneet kyllin voittoja, eivätkä tahtoneet panna sotajoukkoja alttiiksi suurille vaaroille. Mutta Johannan kärsivällisyys alkoi loppua ja hän huusi:

"Jumalan nimessä, mitä te tahdotte? Meidän tulee voittaa nuo englantilaiset ja etsiä ne vaikka olisivat nousseet pilviin. Ja kun me ne kerran lyömme, niin eivät tuhanteen vuoteen ahdista meitä!"

Nyt olimme lähellä Patayn kaupunkia, vaikka emme oikeastaan itsekään tietäneet, missä kuljimme, sillä seutu oli synkkää salomaata ja täynnä tiheikköjä. Emme vieläkään olleet kuulleet, emmekä nähneet mitään vihollisista. Äkkiä huomasivat meidän etujoukkomme saksanhirviparven, joka nopeasti kuin tuuli kiiti näkyvistämme kaupunkiin päin. Sitten kuului kiväärin laukauksia ja huutoja samalta taholta. Englantilaiset eivät voineet olla ajamatta ja pyytämättä noita mieluisia otuksia, varsinkin, kun olivat kauvan saaneet olla ilman tällaista herkkua. Mutta he eivät aavistaneet, että tämä oli heille vaarallista leikkiä, koska vihollinen näin lähellä väijyi heitä.

La Hire pysähtyi heti ja laittoi Johannalle sanan vihollisen olinpaikasta. Johanna tuli kovin iloiseksi. Alençonin herttua sanoi hänelle:

"Hyvä, me olemme heidän kintereillään, ryhdymmekö taisteluun?"

"Onko teillä hyvät kannukset, herttua?"

"Kuinka, tahdotteko meitä pakenemaan?"

"En suinkaan, Jumala nähköön! — Hän on antanut heidät meidän käsiimme. — He eivät sodi, mutta lähtevät pakoon, ja me tarvitsemme hyvät kannukset, pysyäksemme heidän kintereillään. Siis eteenpäin!"

Kun olimme saavuttaneet La Hiren, olivat englantilaisetkin keksineet läsnäolomme.

Talbot oli jakanut miehensä kolmeen osastoon, ensin etujoukko, sitten tykkiväki ja vihdoin jonkun matkan päässä pääarmeija Falstaffen johdolla. He olivat nyt tulleet tiheiköstä jotenkin avonaiselle kentälle. Talbot järjesti tykistönsä, etujoukkonsa ja viisisataa joutsimiestä pitkin erästä vallitusta, jonka ohi ranskalaisten oli pakko kulkea ja toivoivat voivansa pitää tämän aseman, kunnes pääjoukot ennättäisivät paikalle. John Falstaff kiirehti joukkojansa pikamarssiin, mutta Johanna huomasi heidän tarkotuksensa ja komensi La Hireä vihollista vastaan — ja tämä tapansa mukaan riensikin kuin rajuilma eteenpäin.

Herttua ja Dunois tahtoivat seurata häntä, mutta Johanna sanoi:

"Ei vielä — odottakaa."

He odottivat kärsimättöminä satuloissaan. Mutta Johanna ei liikahtanut paikaltaan — katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin punniten ja laskien joka minuutin ja sekunnin. — Ja koko hänen suuri sielunsa kuvastui hänen silmissään, hänen päänsä ja jalon vartalonsa asennossa. Hän oli niin levollinen ja luja, oman itsensä valtijas — ja kaiken toiminnan hallitsija.

Mutta tuolla etäämpänä hyökkäsi La Hire rajusti Falstaffen joukkoja vastaan, hän ahdisti heitä takaapäin ja hänen edessänsä kaatui vihollisia kuin heinää.

"Lempo vieköön, kas nyt he pakenevat!" huudahti joku ihmeissään.

Ja todellakin, Falstaffen urhoolliset joukot läksivät liikkeelle, he kääntyivät Talbotin etujoukkoja kohti ja nämä taas luulivat, että Johanna ajoi heitä takaa, jolloin heidät valtasi suuri kauhu ja he kiiruhtivat pakosalle Talbotin heitä ajaessa.

Nyt oli aika. Johanna kohotti miekkansa ja huusi: "Seuratkaa minua!" painoi päänsä hevosen kaulaa kohti ja kiiti kuin tuuli eteenpäin.

Me seurasimme häntä ajaen takaa vihollisia. Kolme pitkää tuntia kesti tätä ajoa, jolloin me ampumalla, lyömällä ja pistämällä kaasimme maahan vihollisiamme. Paljon saimme myös vankeja, niiden joukossa itse tuon raivostuneen Talbotinkin, joka nyt oli aivan masentunut tappiostaan ja häviöstään. Vihdoin annettiin lakkautusmerkki. Patayn taistelu oli päättynyt. Johanna d'Arc astui satulasta ja seisoi silmäillen pitkin tuota kauheata sotakenttää ja vaipui ajatuksiinsa.

Sitten hän sanoi:

"Jumala olkoon kiitetty! Hän on tänäpäivänä kovasti lyönyt vihollisiamme." Hetken perästä hän kohotti katseensa ja silmäillen kauvas eteensä hän lausui kuin ajatuksissaan: "Ei tuhanteen vuoteen — ei tuhanteen vuoteen Englannin sotavoima Ranskassa ota takaisin tätä tappiota." Hän seisoi jälleen hetken äänetönnä, sitten hän kääntyi kokoontuneiden kenraalien puoleen, riemun loiste kasvoilla ja jalo kirkkaus silmissä hän lausui:

"Oi ystävät, ystävät, tiedättekö? — ymmärrättekö? Ranska on kohta vapaa!"

"Eikä olisi koskaan vapautunut ilman Johanna d'Arcia!" sanoi La Hire kumartaen syvään häntä, toiset seurasivat ja tekivät samoin. Sitten sotamiehet osasto osastolta kulkivat hänen ohitsensa ja huusivat: "Eläköön, kauvan eläköön Orleansin neitsyt!" Ja Johanna seisoi miekka kädessä hymyillen heidän tervehdykseensä.

Mutta samana päivänä iltapuolella Johanna vielä liikkui sotakentällä kuolleiden ja haavoitettujen joukossa. Meidän miehemme olivat pahasti haavoittaneet erästä englantilaista vankia, joka oli niin köyhä, ettei voinut maksaa lunnaita. Johanna oli etäältä nähnyt tämän ilkityön ja oli rientänyt paikalle, haettanut papin kuolevalle soturille ja pidellen nyt vihollisen päätä helmassaan, koetti helpottaa hänen viimeisiä hetkiään lausuen hänelle lohduttavia sanoja aivan kuin olisi ollut hänen sisarensa, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia.

Niin tosiaankin, vaikka Johannan tehtävä oli sotainen ja vaikka näillä retkillä vuodatettiin paljon verta, saattaa häntä verrata rauhan enkeliin, sillä hän tahtoi kaikesta huolimatta lopulta tuottaa vain rauhaa ja rakkautta kansallensa. Tarkottivathan oikeastaan kaikki hänen sotaiset työnsä tuon onnettoman ja tuhoa tuottavan sodan lopettamista, sodan, joka sata vuotta oli kestänyt ja hävittänyt Ranskan kauniit kylät autioiksi ja jonka kuluessa satoja tuhansia ranskalaisia oli kaatunut sotatantereelle. Ja olivathan sen ohessa lukemattomat viattomat naiset ja lapset saaneet kärsiä julmaa väkivaltaa, rääkkäystä, kaikellaista hätää ja ahdistusta; monta oli murhattu, moni oli kuollut nälkään, viluun ja puutteeseen. Tätä sotaa saattaa verrata julmaan jättiläiseen, joka sata vuotta oli verta himoten käynyt ympäri, etsien kenen se sai niellä. Mutta vihdoin tuli tuo seitsentoista vuotias impi ja lennätti sen kiven, joka vihdoinkin antoi tuolle jättiläiselle kuoliniskun, niinkuin David ennen voitti Goliathin. Patayn taistelu mursi Englannin vallan ja antoi Ranskan kansalle vapauden, jonkatähden tuo päivä, kahdeksastoista päivä kesäkuuta aina on pidettävä pyhänä ja sitä on muistettava maailman loppuun asti.

Kahdeskolmatta luku.

On kerrottu, että sanoma siitä suuresta voitosta, jonka Herra Patayn luona soi Ranskalle, levisi kahdessakymmenessä tunnissa ympäri koko maan. Tätä kuitenkaan ei kukaan voi todeksi sanoa, mutta tosi vain on, että se, joka kuuli nämä uutiset, heti kiirehti ilmoittamaan niitä naapurilleen, joka taas vei sanan toiseen taloon tai kylään ja niin kulki tieto edelleen miehestä mieheen, kunnes kaikki maan etäisimmässä sopukassakin sen tiesivät. Ja joka paikassa iloittiin uutisista aivan niinkuin valosta iloitaan, kun se auringon pimennyksen jälkeen taas ilmaantuu täydessä loistossaan. Sillä olihan Ranska kauvan huokaillut toivottomana ja ahdistettuna sellaisessa pimennyksessä, mutta tuo kaikki oli nyt äkkiä poistunut päivän kirkkaan valon ja auringon säteiden esiintyessä.

Huhu saapui Yeuvilleen pikemmin kuin nuo pakenevat englantilaiset. Kaupunkilaiset nousivat yhtenä miehenä vastustamaan heitä, jotka niin pitkän aikaa olivat olleet heidän herroinaan ja sulkivat porttinsa aivan heidän nenänsä edessä. Sanoma lensi kuin kulovalkea Mont Pipeauhon, Saint-Simoniin ja moneen muuhun linnoitettuun kaupunkiin, joita englantilaiset olivat pitäneet huostassaan — ja joka paikasta läksi sotaväki suin päin pakosalle peljästyneenä niistä huhuista, joita heille kerrottiin.

Johanna oli pitänyt lupauksensa, näinä muutamina päivinä oli hän karkottanut englantilaiset Loiren rannoilta, murtanut heidän voimansa ja avannut tien Rheimsiin, sillä vaikka vielä monta linnoitettua paikkaa oli vihollisten hallussa, niin voitiin pitää varmana, että ne ilman miekanlyöntiä antautuisivat Ranskan armeijan paikalle saapuessa. Nyt oli siis sopiva aika kuninkaan lähteä Rheimsiin kruunattavaksi, koska se oli viisainta ja enin vahvisti hänen valtaansa. Ei olisi luullut, että kukaan enää olisi voinut vastustaa tätä Johannan vaatimusta ja harrasta toivoa.

Mutta vieläkin estelivät La Tremouille ja arkkipiispa, sillä he kovin pelkäsivät oman valtansa menettämistä kuninkaan kruunauksen jälkeen. Ja kuningas itse kuunteli vielä näitä neuvonantajiaan, sillä vaikka hän tosin iloitsi saaduista voitoista, tahtoi hän itse ennen kaikkea pysyä rauhassa suosikkeineen ja huvituksineen. Tahdottiinhan tosin lähteä Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen, mutta arveltiin, että piti vieläkin odottaa sopivampaa aikaa, jolloin kaikki tärkeimmät asiat oli toimitettu.

Johanna sai kuitenkin kuninkaan jälleen sopimaan Richemontin kreivin kanssa ja kuuntelemaan hänen sanojaan, jotka osoittivat suurta sotataitoa ja valtioviisautta, jota juuri nyt Ranskassa tarvittiin. Kuningas rupesi seuraamaan tämän luotettavan ja hallitsijalleen uskollisen päällikön neuvoja ja tämän miehen vaikutuksen alaisena hän sittemmin kehittyi maansa kuninkaaksi.

Näin täytyi vähitellen kuninkaan vääräin neuvonantajain myöntyä myöskin kruunausvaatimukseen, joka koko Ranskan kansan silmissä oli aivan välttämätön, sillä ilman tätä toimitusta ei hän sen silmissä ollut täysivaltainen kuningas. Kaikellaiset valmistukset kuninkaan lähtöön toimitettiin kiireellisesti. Kesäkuun 29 päivänä me läksimme Gienestä, jossa sotajoukot olivat leiriytyneet ja kuningas seurueineen oli siihen liittynyt. Moni maan ylhäisimpiä ritareita ja sotapäälliköitä seurasi kuningasta, kolme tai neljä kuninkaan läheistä sukulaista, arkkipiispa, suuramiraali y.m.

Kolme päivää me levähdimme Auxerren edustalla, joka kaupunki ennen oli kuulunut burgundilaiseen puolueeseen, vaan nyt näytti olevan ystävällinen kuningasta kohtaan, sillä kaupungin porvarit hankkivat sotaväelle ruokavaroja ja lähetystö kävi hänen luonaan kunniatervehdyksellä. Samoin avasi Saint Florentin porttinsa kuninkaalle.

Heinäkuun 4 päivänä olimme lähellä Troyesin kaupunkia. — Tämän nimen me pojat hyvin muistimme, sillä eihän ollut kulunut kuin seitsemän vuotta siitä, kun kotikylässämme, Domrémyssä "Auringonruusu" mustine lippuineen juoksi luoksemme ja kertoi meille häpeällisen uutisen Troyesin sopimuksesta — jossa Ranska lahjoitettiin Englannille, ja meidän kuninkaan tytär naitettiin Agincourtin Teurastajalle. Nämä muistot meitä kovin kiihottivat ja me toivoimme, ettei kaupunkilaisten kanssa ruvettaisi mihinkään keskusteluihin, sillä tahdoimme heti hyökätä kaupunkiin ja polttaa sen. Se oli huolellisesti varustettu ja siinä oli sekä englantilaista että burgundilaista sotaväkeä ja vielä lisäväkeä odotettiin Parisista.

Johanna kehotti sotaväen päällikköä antautumaan, mutta tämä nähtyään, ettei ranskalaisilla ollut tykkiväkeä antoi pilkallisen vastauksen. Viisi päivää kesti neuvottelua. Kuningas aikoi jo heittää kaikki sikseen ja kääntyä takaisin, sillä hän pelkäsi taistelua. Mutta La Hire otti sananvallan kuninkaan neuvonantajilta ja lausui:

"Koska Orleansin neitsyt ensiksi ja innokkaimmin on vaatinut Rheimsiin lähtöä, niin minun mielestäni tässä tulee etupäässä kuunnella hänen mielipidettään, eikä kenenkään muiden neuvoja."

Tämä oli kaikkein mielestä suoraan sanottu. Ja kuningas kutsutti Johannan puheilleen ja kysyi, kuinka kauvan hän luuli kaupungin valloituksen kestävän.

"Kolmen päivän kuluttua kaupunki on meidän."

Silloin lausui kansleri:

"Jos voisimme siihen luottaa, niin odottaisimme vaikka kuusi päivää."

"Jumalan nimessä! — kuutta päivää meidän ei tarvitse odottaa, vaan jo huomenna käymme kaupunkiin."

Sitten hän nousi hevosen selkään ja ratsasti leiriin, huutaen:

"Aseisiin, ystävät — aseisiin! Kiiruhtakaamme kaupunkia valloittamaan!"

Sinä yönä hän itse teki työtä kuin halvin sotamies. Hän määräsi, että vallihauta oli täytettävä risuilla, lankuilla, laudoilla ja mitä vain käsiin saatiin ja siten kyhättävä silta sotaväelle.

Päivän koitteessa Johanna asettui hyökkäävien joukkojensa etunenään ja sotatorvet käskivät rynnäkköön. Mutta samassa hetkessä nostettiin valkea lippu vallille ja Troyesin kaupunki antautui, ennenkun laukaustakaan kuului.

Päivällä ratsasti kuningas Johannan rinnalla ja Paladin kantaen lippua sotajoukkojen etunenässä juhlallisesti kaupunkiin. Ja joukot olivat sangen suuret, sillä joka päivä niihin oli tullut lisäväkeä. Englantilainen sotaväki oli saanut luvan vapaasti lähteä kaupungista ja ottaa mukaansa kaikki tavaransa.

Troyesista kuljimme Châlonsiin, joka kaupunki ilman vastustusta avasi porttinsa kuninkaalle, jonka matkaa todella saattoi verrata juhlakulkueeseen. Kaikki tärkeimmät kaupungit sillä välillä, jota olimme kulkeneet, olivat nyt kuninkaan käsissä, eikä mikään enää estänyt hänen pääsöänsä Rheimsiin, jossa tuo pyhä kruunaustoimitus oli tapahtuva.

Kolmaskolmatta luku.

Heinäkuun 16 päivänä näimme vihdoinkin nuo kauvan kaivatut Rheimsin tuomiokirkon tornit, jotka jo kaukaa kuvastuivat taivaan rannalla. Tätä näkyä koko sotajoukko tervehti korvia huumaavilla ilohuudoilla, mutta Johanna valkeassa sotapuvussaan istui ääneti ratsunsa selässä, kyynelsilmin katsellen eteensä, kasvot ikäänkuin kirkastuneet ja niistä loisti sanomaton yliluonnollinen ilo, ikäänkuin olisi hän ollut kirkastunut henki, eikä enää ihminen. Hänen suuri tehtävänsä oli päättynyt ja hän oli saanut voiton. Huomenna hän saattoi sanoa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään."

Me leiriydyimme kaupungin ulkopuolelle, ja nyt alkoivat kiireelliset valmistukset juhlallista kaupunkiin kulkua varten. Arkkipiispa ja suuri lähetystö läksivät ensin; ja heidän jälkeensä tuli joukko joukon perästä, ryhmä ryhmältä kaupunkilaisia, maakansaa, liput liehuivat ja soitto kaikui yli koko tienoon, iloa ja riemua oli ilmassa, toivo täytti jokaisen mielen. Kaiken yötä puuhattiin Rheimsissä, koristettiin kaupunkia, rakennettiin kunniaportteja, ja vanha tuomiokirkko kaunistettiin sekä sisältä että ulkoa erinomaisen juhlalliseksi.

Aamulla varhain me läksimme kaupunkiin: kruunaus oli alkava klo 9 samana päivänä. Aamu oli erittäin kaunis, kirkas auringon loiste valaisi kaikki, mutta ilma oli raitis ja viileä. Sotajoukot kulkivat juhlamarssissa ja olivat kauniit katsella, kun he vapaasti astuivat tuolle rauhalliselle kruunauspaikalle.

Johanna istui mustalla ratsullaan kaikkein sotapäällikköjen keskellä, ja tuntui kuin olisi hän viimeisen kerran ratsastanut joukkojensa kanssa, sillä hän oli sanonut, ettei enää tahtoisi jatkaa sotilaana olemista. Sotamiehet tiesivät tämän ja näytti kuin joku surumielinen tunnelma olisi vallannut heidät kaiken ilonkin keskellä. Kun he kulkivat tuomiokirkon ohi, kohottivat he oikean kätensä tervehdykseksi, mutta käänsivät samalla katseensa Johannaa kohti ikäänkuin sanoakseen: "Jumala sinua siunatkoon, jää hyvästi!" Johanna näytti liikutetulta ja pyyhkäisi tuon tuostakin silmiään nenäliinallaan.

Me ratsastimme nyt kuninkaan asunnolle, arkkipiispan kesäpalatsiin; pian oli hän saatettu ja me palasimme jälleen sotaväen luo. Nyt virtasi joka taholta maalaiskansaa kaupunkiin ja kokoontui mustanaan molemmille puolille tietä, sillä jokainen tahtoi, niinkuin usein ennenkin, nähdä Johannaa. Nuoret tytöt ja vaimot olivat juhlan kunniaksi pukeutuneet valkeisiin vaatteisiin, punainen vyö vyöllä. He ojensivat kyynelsilmin valkeita liljoja ja kukkavihkoja Johannalle, kukkia he levittivät hänen tielleenkin ja kaikki miehet paljastivat päänsä hänelle.

Kaupunki oli nyt juhlallisessa asussa, kansaa kulki mustanaan juhlapuvuissa, akkunatkin olivat täynnä uteliaita katselijoita, joista moni oli kaukaakin kiiruhtanut tähän suureen juhlaan. Kaikki talot olivat kaunistetut, jokainen perheen emäntä oli etsinyt kirstuistaan kauneimmat, punaiset ja kullalla kirjaillut vaippansa, tapettinsa ja liinansa, joilla oli kaunistanut akkunansa, seinänsä ja ulkoparvekkeensa, eikä kukaan tahtonut näyttää toistaan huonommalta.

Varhain aamulla oli komea juhlakulkue lähtenyt arkkipiispan palatsista noutamaan St. Remin kirkosta pyhää öljyastiaa, joka tarun mukaan oli kuningas Clovisin kruunauksessa lähetetty suorastaan taivaasta, josta eräs valkea kyyhkynen sen oli nokassaan tuonut merkiksi siitä, että kuningas oli tullut kristityksi. Sen jälkeen oli sitä käytetty kaikissa kuninkaan kruunauksissa Ranskassa. Tästä olin jo lapsena kuullut puhuttavan, tarun oli tuo hurskas isä Fronte Domrémystä kertonut, jonkatähden hyvin hartaana ja pyhä pelko mielessä nyt valmistauduin katselemaan tuota pyhää, taivaasta tullutta esinettä, jota itse Herra Jumala ja pyhimykset olivat käsissään pidelleet.

Kulkueeseen kuului itse arkkipiispa täydessä virkapuvussaan, kädessä paimensauva, päässä piispan hiippa, häntä seurasi muita ylhäisiä hengen miehiä ja saattojoukkona ratsain viisi kuninkaan valitsemaa aatelismiestä täydessä asussa kantaen vaakunakilvillä koristettuja lippujaan. Nämä jalot herrat olivat tehneet valan ja siinä luvanneet tuoda tämän pyhän öljyastian takaisin talletuspaikkaansa.

Kun kulkue oli saapunut pyhän Remin kirkolle, pysähdyttiin portille, joka oli avattu selki selälleen, ja kirkosta kuului urkujen soittoa ja juhlallisen virren veisuuta, ja sitten nähtiin pitkä jono tulen valoja pimeästä kirkosta lähestyvän heitä. Nyt tuli apotti seurueineen kantaen pyhää öljyastiaa ja ojensi sen hyvin juhlallisesti arkkipiispalle, joka saattojoukkoineen jälleen kääntyi tuomiokirkolle ja heidän kummallakin puolellaan kumartui väkijoukko maahan hartaasti rukoillen.

Seurue kulki tuomiokirkon vasemmasta juhlaportista sisään ja kun he astuivat kirkonovesta, kaikui urkulehteriltä ihana ylistysvirsi, jonka säveleet täyttivät kirkon mahtavat holvit. Kansaa oli tuhatlukuisena kokoontunut kirkkoon, mutta pääkäytävä vain oli jätetty tyhjäksi. Tätä käytävää myöten kulki nyt arkkipiispa, sekä kaikki tuomiokirkon papit ja palvelijat ja heitä seurasi ratsastaen nuo viisi loistokkaasti puettua aatelismiestä lippuineen. — Se oli komeaa nähdä eikä sitä aivan helposti unohda.

He ratsastivat hiljaa askel askeleelta aina kuoriin asti, ainakin neljäsataa askelta sisäänkäytävästä niinkuin sanottiin. Tässä arkkipiispa seisahtui ja kääntyi juhlallisesti siunaten heitä, jolloin he kumartuivat niin syvään, että kypäritöyhdöt melkein koskettivat hevosten harjoja, jonka jälkeen he niin taitavasti ohjasivat ratsujaan, että nämä takaperin käyden kulkivat jälleen pitkin käytävää ovelle asti, jonka jälkeen he uljaasti, hevoset takajaloilleen nousten kääntyivät ja karauttivat pois, joka kaikki oli sangen hauskaa ja komeaa katsella.

Nyt oli kaikki hiljaista, niin että saattoi kuulla kärpäsen surisevan ja tuntui kuin olisi jotakin odotettu. Ennen pitkää kuului voimakkaita rummunlyöntejä ja holvikäytävässä, läntisellä ovella nähtiin Johanna ja kuningas. Hitaasti ja arvokkaasti he lähestyivät kuoria kansan ilohuutojen kaikuessa ja urkujen ja kuorilaulujen säveleet täyttivät ukkosen pauhuna korkeat holvit. Kuninkaan ja Johannan jälessä kulki Paladin, kantaen pyhää ja kuuluisaa lippua, joka oli johtanut meitä niin moneen taisteluun ja voittoon. Hän oli uljas mies ja hyvin juhlallisen ja tyytyväisen näköinen, sillä hän tiesi herättävänsä huomiota loistavassa puvussaan.

Hänen jälessään kulkivat kukin arvonsa jälkeen, ensin prinssit, sitten ylimykset, Laonin, Châlonsin ja Orléansin piispat, hoviherroja, aatelismiehiä ja ritareja loppumattomiin, kaikki loistavissa, komeissa puvuissa. Heidän joukossaan ennen muita huomattiin ne sotapäälliköt, jotka olivat seuranneet Johannaa hänen voittoretkellään ja heidät nähdessään kaikuivat riemuhuudot vieläkin voimakkaampana, kansa nimitti heitä sankareikseen, La Hireä, Orleansin Bastardia he mainitsivat nimeltä ja toivottivat heille pitkää ikää ja menestystä.

Kun juhlakulkue oli kokoontunut kuoriin ja kaikki asettuneet paikoilleen, alkoivat nuo juhlalliset kruunausmenot sen kirkkokaavan mukaan, jota vanhastaan oli käytetty semmoisissa tilaisuuksissa ja kestivät monta tuntia. Johanna seisoi kaiken aikaa kuninkaan rinnalla lippu kädessä. Vihdoin tuli se hetki, jolloin kuningas valan tehtyään voideltiin pyhällä öljyllä, jonka jälkeen eräs valtakunnan ylimyksistä polvistuen ojensi hänelle samettipatjalla olevaa kruunua. Kuningas näytti kaikkein ihmeeksi hetken epäilevän, sillä vaikka hän jo oli ojentanut kätensä, ei hän heti siihen tarttunut. Jumala vain yksin tietää, mitä hän ajatteli, mutta varmaa vain on, että hänen katseensa sillä hetkellä kohtasi Johannan katsetta, joka nyt loisti ilosta ja kiitollisuudesta, ja silloin hänkin oli kuin muuttunut ja tarttui hymyillen kruunuun ja kohotti sen rohkeasti, kuninkaallisen arvokkaasti päähänsä.

Nyt puhkesi ääretön, korvia huumaava ilo valloilleen, kansa riemuitsi, rummut pärisivät, urut soivat, kirkonkellot kumisivat ja kanuunat paukkuivat. Kaikki Johannan unelmat ja toiveet olivat nyt toteutuneet, Ranskalla oli nyt kruunattu kuningas ja vihollisen valta oli murrettu. Hän oli kuin henkiolento, yliluonnollinen riemu loisti hänen silmistään, kun hän polvistui kuninkaan eteen ja kyynelsilmin, vapisevin huulin lausui:

"Nyt, armollinen kuningas, on Jumalan tahto tapahtunut, joka armossaan käski minua johdattamaan teidät Rheimsiin, jotta siellä saisitte vastaanottaa esi-isäinne kruunun, joka oikeastaan kuuluukin teille eikä kellekään muille. Olen täyttänyt sen toimen, johon minut oli valittu ja rukoilen nyt nöyrästi, että saisin palata takaisin kotipuoleeni, äitini luokse, joka on köyhä ja vanha ja tarvitsee minua!"

Kuningas nosti hänet ylös, ylisti jalosti hänen urhoollisuuttaan ja hänen suuria tekojaan, vahvisti juhlallisin sanoin hänen korotuksensa kreivilliseen arvoon ja oikeuksiin. Sitten hän lisäsi:

"Te olette pelastanut valtakunnan ja kruunun suurimmasta hädästä. Puhukaa suoraan — pyytäkää mitä tahdotte ja se suodaan teille, vaikka se koituisi koko valtakuntaan."

Tämä oli kaikkein mielestä jalomielistä, kuninkaallista puhetta.
Johanna polvistui jälleen ja sanoi:

"Jalo herra kuningas, minä pyydän, että Te armollisesti säätäisitte minun köyhän, sodan tähden kovin kärsineen kotikyläni asukkaat vapaiksi kaikista veronmaksuista."

"Olkoon sanainne mukaan. Mitä vielä?"

"Ei mitään muuta."

"Eikö todellakaan muuta."

"Ei minulla ole muita toiveita."

"Mutta ettekö todellakaan toivoisi vielä jotakin. — Sanokaa vapaasti, elkää peljätkö."

"En, armollinen kuningas, minä en toivo enää mitään muuta."

Kuningas oli hetken vaiti, ikäänkuin mielessään punniten tätä harvinaista vaatimattomuutta ja itsekkäisyydestä vapaata mieltä. Sitten hän kohotti päätänsä ja sanoi:

"Hän on voittanut kuningaskunnan ja kruunannut sen kuninkaan; ja hän ei pyydä eikä tahdo vastaanottaa muuta kuin tuon vähäpätöisen palkinnon — eikä sekään tuota etua hänelle itselleen, vaan muille. Mutta vaikka hänelle ei saatakaan millään lahjoilla palkita sitä hyvää, mitä hän on koko kansallemme toimittanut, niin olkoon edes hänen pyyntönsä täytetty. Nyt, tästä hetkestä, olkoon Johanna d'Arcin, Ranskan pelastajan, Orleansin neitsyen syntymäseutu ja kylä ainiaaksi vapaana kaikista veronmaksuista, ulosotoista ja taksoituksista."

Näin toteutuivat Johannan sanat, kun hän vielä lapsena kodissa ollessaan meille lapsille sanoi pyytävänsä kotikyläänsä veroista vapaaksi, jos se armo hänelle suotaisiin. Ja nyt ajattelin, että kaikesta maailman kunniasta ja loistosta huolimatta, hän yhä oli tuo sama, vaatimaton, jalo olento kuin silloinkin.

Kuninkaiden sanat ja lupaukset eivät useinkaan pidä paikkaansa, mutta kaikille uskollisille ranskalaisille on aina mieluista muistaa, että tämä kuninkaan lupaus, jonka hän nyt kiitollisuudesta Johannaa kohtaan antoi, on pysynyt voimassa näihin päiviin asti. Kolme seitsemättäkymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, kolme seitsemättäkymmentä kertaa ovat veronkantajat käyneet naapurikylissä, mutta Domrémy on aina ollut niistä herroista vapaana. Kolme seitsemättäkymmentä verolistaa on siitä ajasta täytetty, jotka listat kaikki ovat talletetut kuninkaan arkistossa. Näissä listoissa on joka sivulla päällekirjoituksena jonkun kaupungin, pitäjän tai kylän nimi, jonka jälkeen on tarkka luettelo veronmaksajien nimistä, säädyistä ja verosummasta sen järjestyksen mukaan kuin vanhastaan on ollut tapana. Mutta sillä sivulla, jonka päällekirjoituksena on "Domrémy", on tyhjä paikka, siihen on vain kirjoitettu muutama sana, näin:

Domrémy
Rien — á cause de La Pucelle.

"Ei mitään, neitsyen tähden." Tätä lyhyttä ja yksinkertaista lausetta ei varmaankaan kukaan oikea ranskalainen voi lukea liikutuksetta ja vuodattamatta kyyneleitä kiitollisena muistaessaan jalointa kansalaistaan, josta historian aikakirjat tietävät kertoa. [Lupaus pidettiin rikkomatta ja Domrémyn kylä sai nauttia yllämainittuja etuja kolmesataa neljäkymmentä vuotta. Vasta vallankumouksen aikana ne unhoitettiin eikä niitä sitten enää ole uudistettu, vaikka kyllä paljon muuta, jota hän ei pyytänyt, on tehty Johannan muiston säilyttämiseksi. — Kääntäjä, Mark Twain.]

Neljäskolmatta luku.

Kello kahden aikana iltapäivällä olivat kruunausjuhlallisuudet lopussa ja loistava juhlakulkue läksi kirkosta äärettömän riemun raikuessa. Kuningas ja Johanna kävivät nytkin etupäässä ja joka paikassa kaduilla kumartui kansa maahan heidän molemmilla puolillaan, siten kunnioittaen laillista hallitsijaansa ja Ranskan vapauttajaa. Mutta kun tulimme lähelle arkkipiispan palatsia, Zebra nimisen majatalon kohdalle, huomasimme ihmeeksemme kaksi talonpoikaispukuun vaatetettua miestä, jotka seisoivat suorina ja hämmästyneinä tuijottaen eteensä, ikäänkuin olisivat äsken unesta havahtuneet. Kaksi aseenkantajaa lähestyi heitä ja aikoi noille moukille opettaa kohteliaampaa käytöstapaa, mutta samassa huudahti Johanna ilosta, hyppäsi satulasta ja kiiruhti miesten luo, syleili itkien vanhempaa heistä, puhutteli heitä hellästi ja iloisesti. Nämä miehet olivat hänen isänsä ja enonsa Laxart.

Uutinen levisi nopeasti ja kaikki tahtoivat nyt nähdä ja tervehtiä molempia vanhuksia, jotka äkkiä huomasivat olevansa ylistysten ja kiitosten esineenä. Kuningaskin käski armollisesti, että he tuotaisiin hänen luokseen ja salli heidän suudella hänen kättään ja sanoi Jacques d'Arcille:

"Kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, joka on antanut sinulle tuollaisen tyttären."

Sitten hän kutsutti Rheimsin pormestarin luokseen ja käski hänen pitämään huolta, että nämä Johannan sukulaiset pidettäisiin hänen ja valtakunnan vieraina; ja myöhemmin hän lahjoitti kummallekin komean, satuloidun ratsuhevosen sekä muita kuninkaallisia antimia.

Kaupungin puolesta pidettiin sinä päivänä suuret juhlapidot kuninkaan ja Johannan kunniaksi, johonka hoviväki ja kaikki kaupungin ylhäisimmät ottivat osaa. Johannan isä ja enokin kutsuttiin niihin, mutta nämä pyysivät, että heille suotaisiin anteeksi, jos eivät tulisi mukaan, vaan että heidän annettaisiin juhlasalin lehteriltä katsella kaikkea sitä loistoa ja komeutta, jota eivät voineet mielessäänkään kuvailla. Ja niin he sitten tekivätkin ja heitä liikutti niin, että kyyneleet valuivat pitkin kasvoja nähdessään kaikkea sitä kunniaa, jota osoitettiin heidän lemmikilleen ja kuinka lapsellisen viattomana ja pelottomana hän istui kaiken loiston keskellä.

Kohta Johannan levollinen mieliala kuitenkin muuttui. Nuo kuuluisat sotaherrat istuivat kuninkaan läheisyydessä ja keskustelivat jotenkin äänekkäästi, kun kuningas viittasi hiljaisuutta, kunnes syvä äänettömyys vallitsi. Sitten kuului kaunis, sointuisa laulunääni ja meidän vanha, yksinkertainen laulumme "L'Arbre Fée de Bourlemont" kaikui juhlasalissa. Johanna kumartui, painoi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hänestä tuntui kuin kaikki loisto ja komeus olisi kadonnut hänen ympäriltään ja hän olisi jälleen lapsena paimentamassa lampaitaan kotikylässään.

Tämä suloinen yllätys oli kuninkaan keksimä ja osoitti, että hänen luonteessaan oli hienotunteisuutta ja hellyyttä.

Juhlapäivällisten jälkeen, myöhemmin illalla läksimme me, Johannan veljet, Paladin, Noel Rainguesson ja minä Zebra nimiseen majataloon, siellä viettääksemme iltaa molempain vanhusten kanssa Domrémyn kylästä. Tahdoimme heidän mukanaan lähettää rakkaita terveisiä kaikille kotonaolijoille ja kuulla myös uutisia sieltä.

Emme olleet siellä kauvan istuneet, ennenkun Johanna itse saapui sinne erään palvelijan seuraamana, joka kantoi lahjoja vietäväksi hänen äidilleen ja kaikille vanhoille lapsuuden ystäville. Ystävällisesti tervehti Johanna meitä kaikkia ja käski meidän jälleen istua, sillä olimmehan tietysti hänen ylhäisen asemansa ja säätynsä tähden jääneet seisomaan hänen läsnäollessaan. Itse istui hän molempain vanhusten viereen, otti heidän kätensä omiinsa ja puhutteli heitä hellästi ja rakkaasti ja sanoi, ettei hän toivonut suurempaa onnea kuin saada palata kotiin heidän kanssaan ja siellä elää loput päivänsä. Mielellään sanoi hän luopuvansa sotilaselämästä, joka hänestä oli varsin vastenmielistä ja täynnä suurinta kärsimystä, sillä hän ei saattanut kylmäverisesti nähdä ihmisten tuskia, ja jos vain kuningas, hänen herransa, sallisi, ei hän enää päivääkään viipyisi sotakentällä. Hän sanoi nyt toimittaneensa sen tehtävän, johon hänen äänensä olivat häntä käskeneet ja arveli, että Jumala varmaankin valitsisi toisia välikappaleita, joiden kautta hän johtaisi sodan onnelliseen loppuun, jos niin olisi hänen hyvä tahtonsa.

Mutta siitä hän nyt ei tahtonut enempää puhua, vaan hän halusi kuulla jotakin äidistään ja rakkaista kotonaolijoista. Ja nyt otti isä Jacques esille ne lahjat, jotka äiti ja isä Fronte olivat Johannalle lähettäneet. Vaikka ne eivät olleet mitään kallisarvoisia kappaleita, ainoastaan palanen taivaansinistä silkkinauhaa ja lyijyinen mitali, johon oli piirretty pyhän neitsyt Maarian kuva, niin hän otti ne vastaan iloiten ja kyyneliä vuodattaen ja suuteli niitä moneen kertaan, ikäänkuin olisivat ne olleet hänelle rakkaampia kuin kaiken maailman aarteet. Sitten hän ripusti mitalin kaulaansa ja kiinnitti nauhan kypäriinsä, ja sanoi, että ne aivan varmasti antaisivat hänelle lohdutusta ja siunausta, jos hänen vielä piti sotaan lähteä.

Ennenkun Johanna ehti rauhoittua liikutuksestaan, saapui kuninkaan sanansaattaja tuoden Johannalle kirjeen, jonka minä luin hänelle. Tässä sanoi kuningas, neuvoteltuaan sotapäällikköjensä kanssa, tulleensa siihen päätökseen, että Johannan piti pysyä sodan ylipäällikkönä ja pyysi häntä peruuttamaan erohakemuksensa ja viipymättä saapumaan sotaneuvotteluun. Nyt kuului aseiden kalsketta, komennussanoja ja teräkseen puettujen miesten astuntaa. Johannan kunniavartio seisoi talon edustalla.

Syvä surumielisyys ilmeni hetkeksi hänen kasvoilleen, mutta pian oli tuo kotiinikävöivä tyttö jälleen voittanut mielialansa ja hän oli taas sodan ylipäällikkö, Johanna d'Arc.

Viideskolmatta luku.

Johannan käskyläisenä ja kirjurina seurasin häntä neuvotteluun. Nyt, niinkuin usein ennenkin, täytyi minun ihmetellä Johannan arvokasta, ylevää käytöstä, joten hän ujoudestaan ja halvasta säädystään huolimatta saattoi olla ylimysten seuralaisena, jotka myöskin käyttäytyivät häntä kohtaan niin kunnioittavasti, etteivät olisi voineet kuningatarta tai ruhtinatarta sen arvokkaammin kohdella.

Kun hän nyt astui saliin, johon kuningas ja hänen etevimmät sotapäällikkönsä ja neuvonantajansa olivat kokoontuneet, meni hän kohteliaasti ja ritarillisesti heitä tervehtien sen pöydän luo, jonka ympärillä he istuivat ja jäi siihen seisomaan, tarkastellen jokaisen kasvoja, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia heidän sisimpiä ajatuksiaan. Ja minusta tuntui kuin hänen katseensa olisi toisiin vaikuttanut sytyttävän soihdun tavoin, toisiin taas kuin kuluttava tuli. Sitten hän lausui hyvin vakavasti, vaikka hänen äänessään oli jaloa suuttumustakin, joka nostatti veren joidenkuiden kasvoille, joskaan he muuten eivät hevillä punehtuneet:

"Kuningas on itse kutsunut minut sotaneuvotteluun. Mutta minun mielestäni ei tässä tarvita pitkiä neuvotteluja, koska te, hyvät herrat ja ritarit, niinkuin minä ja kaikki kuninkaan uskotut ja rehelliset palvelijat, jotka todellakin tahdomme hänen ja valtakunnan parasta, varmaankin olemme yhtä mieltä siinä, että meidän on valittava ainoastaan yksi tie: tie Parisiin!"

Nyt löi La Hire hyväksyvästi nyrkkinsä pöytään ja toiset sotapäälliköt näyttivät olevan samaa mieltä. Mutta La Tremouille kalpeni suuttumuksesta ja tuo ulkokullattu kettu, arkkipiispa, Ranskan kansleri, lausui mielistelevästä hieroen hitaasti käsiään, joissa sormukset välkkyivät:

"Ylhäinen kenraalimme ei taida tietää, että me äskettäin olemme neuvotelleet Burgundin herttuan kanssa neljäntoista päivän aselevosta, jonka jälkeen hän näyttää olevan taipuvainen antamaan Parisin kuninkaan käsiin ilman miekan lyöntiä. Asiain näin ollen on kenties viisainta ja kohteliaampaakin odottaa ylhäisen herttuan vastausta, ennenkun meidän puoleltamme mihinkään toimiin ryhdytään."

Johanna vastasi varmasti häneen kiinnittäen katseensa:

"Tämä asia ei ole minulle tuntematon, vaikka olette koettaneet sitä minulta salata. Luulin toki, että te, herra kansleri, ette niin avonaisesti tahtoisi puhua tuosta häpeällisestä asiasta tällaisessa seurassa, jossa urhoolliset ja rehelliset miehet ovat neuvottelemassa valtakunnan ja kuninkaan todellisesta onnesta. Teidän neuvottelunne ja sopimuksenne perustusta voi nimittää vain kahdella sanalla."

"Ja mitkä ne olisivat, armollinen kenraali?"

"Pelkuruus ja kavaluus — ei muuta."

Nyt löi La Hire jälleen nyrkkinsä pöytään ja näytti kuin kuninkaankin silmissä olisi joku tyytyväisyyden ilme väikkynyt. Mutta kansleri nousi vihastuneena istualtaan ja sanoi:

"— Ylhäinen kenraali — minä vetoon kuninkaaseen."

Kuningas pyysi viitaten kädellään häntä jälleen istumaan ja lausui:

"Rauhoittukaa, jalo herra. Hän on oikeassa — hänen mielipidettään olisi pitänyt kuulla, ennenkun mihinkään toimiin tässä asiassa olisi ryhdytty. Puhukoon hän nyt vapaasti."

Johanna puhui, vaikka arkkipiispa ja La Tremouille kiinnittivät häneen vihaiset ja pahansuovat katseensa: "Teidän luvallanne, jalo herra kuningas, tahdon vielä kerran toistaa äsken lausumani sanat. Se, joka nyt neuvoo viivyttelemisiin ja sopimukseen, on Jumalan nimessä, pelkuri tai kavaltaja, joka ei katso kuninkaan eikä kansan parasta. Nyt on jo liian paljon aikaa kulutettu turhissa puheissa ja keskusteluissa, joista ei ole mitään hyötyä ollut. Niiden aikana ovat englantilaiset vain ehtineet hankkia uusia sotavoimia, joita on paljon vaikeampi voittaa, kuin jos olisi nopeasti ryhdytty valloitukseen. Minä vannotan sentähden teitä, jalo herra kuningas, esi-isäinne pyhän kruunun nimessä, joka tänäpäivänä on teidän päähänne asetettu, että te jo huomenna käskisitte meitä viipymättä lähtemään Parisia kohti. Kahdessakymmenessä päivässä on se meidän käsissämme, ja kuudessa kuukaudessa olemme me ajaneet englantilaiset maasta. Ei puolta vuottakaan tarvita näihin toimenpiteisiin — mutta jos tässä menetetään aikaa, niin tuskin kaksikymmentä vuottakaan riittää vihollisen maasta karkoittamiseen. Sanokaa vain sana, herra kuningas, ja minä, samoinkuin kaikki nämä jalot herrat ja ritarit, jotka jo ovat urhoollisuuttaan osoittaneet teidän palveluksessanne, olemme valmiit —"

Tässä hänet keskeytti arkkipiispa, joka vihasta väristen huudahti:

"Mutta sopimus! — sopimus! — Minä pyydän, majesteetti, ajatelkaa, kuinka loukkaisimme ylhäistä Burgundin herttuaa, jos nyt ryhtyisimme sotatoimiin odottamatta hänen vastaustaan. Tämä sopimus saattaa olla hyvinkin —"

"Sopimus, sanotte te, arvoisa herra? — Tuo sopimus, jossa Burgundin herttua ilman miekan lyöntiä suostuisi luovuttamaan Parisin kuninkaalle? — Ymmärtäähän sen lapsikin, ettei hän kaikista kauniista sanoista huolimatta voi eikä saa luvata mitään sellaista. Hän nyt voisi antaa Parisia kuninkaan käsiin! — Tuota nyt todellakin suuri Bedford pilkallisesti nauraisi. Pitäisi sokeankin nähdä, ettei tässä ole muusta puhetta kuin halpamaisesta sotajuonesta, jotta Bedford saisi enemmän aikaa kokoomaan sotavoimiaan ja varustautumaan meidän hyökkäystämme vastaan. Sentähden sanonkin nyt suoraan kaikkein kuullen sitä miestä kavaltajaksi, joka sellaista ehdottaa ja puoltaa. Vielä kerran rukoilen, minä vannotan teitä kaiken pyhän nimessä — elkää kuunnelko sellaisia, vaikkapa ylhäisiäkin neuvonantajia, vaan kuunnelkaa ennemmin niitä uskollisia palvelijoitanne, jotka minä hetkenä tahansa tahtovat uhrata henkensä ja verensä teidän ja valtakunnan hyväksi. Sanokaa ainoastaan sana — —"

"Tuo on mielettömyyttä, herra kuningas!" huudahti arkkipiispa. "Me emme uskalla emmekä voi mitään tehdä, ennenkun olemme kuulleet Burgundin herttuan vastauksen. Meidän täytyy neuvotella —"

"Niin — miekalla", sanoi Johanna rohkeasti.

Kaikki sotaherrat nousivat nyt kuin yksi mies ja hyvä huutoja kuului ja La Hire toisti vielä karkealla äänellään: "Niin miekalla! Jumalan nimessä, tuo on musiikkia." Kuningaskin veti miekkansa, ojensi sen Johannalle, sanoen:

"Kuningas antautuu. Viekää tuo Parisiin." Ja nyt kaikuivat jälleen hyvähuudot, ja päättynyt oli tuo kuuluisa, historiallinen sotaneuvottelu, josta sittemmin on niin monta tarinaa kerrottu.

Kuudeskolmatta luku.

Yö oli jo puolessa ja päivä oli ollut pitkä ja rasittava useimmille, mutta Johanna ei muistanut väsymystä eikä ajatellut lepoa. Sotapäälliköt seurasivat häntä hänen asuntoonsa ja siellä hän joutuisasti ja päättävästi antoi heille käskynsä. Sanansaattajat ratsastivat edes takaisin hiljaisia katuja ja ennen pitkää kuului rumpujen pärinää ja torvien toitotusta; sillä etujoukot olivat saaneet käskyn lähteä matkaan jo aamun koitteessa.

Varhain aamulla läksi Johanna majataloon, jossa hänen isänsä ja enonsa oleskelivat, ja kyyneleitä vuodattaen lausui heille jäähyväiset. Nämä läksivät sitten komeine, kuninkaan lahjoittamme hevosineen ajamaan kotikyläänsä, sillä he tahtoivat ensimäisinä tuoda Domrémyn asukkaille sen ihmeellisen uutisen, että he kaikiksi ajoiksi olivat vapautetut veronmaksuista, jotka tähän asti olivat olleet heille niin suureksi rasitukseksi.

Päivän koitossa läksi etujoukko liikkeelle; vähän myöhemmin seurasi vielä osasto miehiä ja toiset olivat valmiina lähtöön. Mutta nyt saapui Burgundin herttuan lähettiläs ja meidän täytyi jäädä vielä seuraavaan päivään. Mutta Johanna oli varuillaan ja hän sai sillä kertaa asioihin niin paljon vaikutetuksi, että lähettiläs sai mennä tyhjin toimin takaisin. Heinäkuun 1 päivänä me vihdoinkin läksimme ja kaksi päivää sen jälkeen eteni kuningas ilman vastusta Soissonsiin, jossa hän sitten toimettomana viivytteli kuusi päivää. Hänen muka piti tehdä toivioretki pyhän Marcoulin kirkkoon. Näin menetettiin aikaa Bedfordin hyväksi, joka tiesi mitä tehdä sillä välin.

Kun vihdoinkin taas saimme käskyn lähtöön, huomasimme selvästi, että Johannan viholliset olivat salaa saaneet toimeen juonia häntä vastaan. Kuningas ilmoitti, että tuo aijottu aselepo Burgundin herttuan kanssa nyt oli tehty, jonkatähden Rheimsissä päätetty valloitusretki oli lakkautettava ja hovi ja sotajoukot palautettavat Gieniin, jossa piti odottaa, milloin herttua näkisi hyväksi jättää Parisin kuninkaan käsiin. Meidän täytyi siis suru ja suuttumus mielissä kääntyä etelää kohti, mutta emme ennättäneet etemmäksi kuin Braihin, jossa englantilaiset pitivät linnaa hallussaan, niin kuningas jälleen muutti mielensä ja käski taas kääntymään Parisiin.

Johanna saneli kirjeen Rheimsin asukkaille, jotka olivat kirjoittaneet ja kysyneet häneltä syytä sotatointen viivyttelemiseen. Hän kertoi, että kuningas oli tehnyt aselevon Burgundin herttuan kanssa, mutta ettei hän ollut siihen tyytyväinen eikä tiennyt, tulisiko hän sitä pitämään. Jos hän sen pitäisi, niin olisi se vain kuninkaan kunnian tähden. [De cette trève, qui a été faite, je ne suis pas contente et je ne sais si je la tiendrai. Si je la tiens, ce sera seulement pour garder l'honneur du roi. Kääntäjä, Mark Twain.]

Lapsi parka, hänen täytyi yhtaikaa taistella Englantia, Burgundia ja ranskalaisia salajuonia vastaan — se oli liikaa. Kahta ensimäistä hän ei olisi peljännyt, mutta salaliittoa, sitä vastaan ei voi kukaan taistella, ja se haavoittaa syvästi hellätunteista uhriaan. Niinpä Johannaakin suretti tuo viivytteleminen ja päätösten alituinen muutteleminen ja hän oli alakuloinen ja kyyneleet nousivat herkästi silmiin. Kerran sanoi hän vanhalle, hyvälle ystävälleen, Orleansin Bastardille:

"Voi, jos saisin heittää tämän sotapuvun ja mennä takaisin isäni ja äitini luo ja paimentaa jälleen lampaitani sisareni ja veljieni kanssa, jotka tulisivat niin iloisiksi nähdessään minut!"

Elokuun 12 päivänä me leiriydyimme Dampmartinin lähellä. Myöhemmin oli meillä kahakka Bedfordin etujoukkojen kanssa ja huomenna toivoimme suurta taistelua, mutta Bedford kaikkine joukkoineen oli yöllä lähtenyt pois ja kääntynyt Parisia kohti.

Compicgne antautui ja Englannin lippu vedettiin alas. Neljäntenätoista päivänä olimme Senlisin luona. Bedford oli asettunut vastarintaan, lujaan asemaan. Me menimme häntä vastaan, mutta emme saaneet häntä taisteluun avonaisella kentällä, vaikka hän oli sen luvannut. Hän tahtoi odottaa huomiseen, mutta yöllä hän jälleen oli lähtenyt tiehensä. Nyt olimme sen alueen herroina.

Elokuun 23 päivänä Johanna komensi Parisin piiritykseen. Kuningas neuvonantajineen ei ollut siihen tyytyväinen, vaan kääntyi Senlisiin, joka myös oli antautunut. Muutamassa päivässä valloitettiin moni vahva varustus. Englantilaisten valta kukistui kukistumistaan. Mutta yhä vieläkin kuningas horjui ja epäili, ja pelkäsi, kun lähestyimme pääkaupunkia.

Elokuun 26 päivänä 1429 Johanna leiriytyi St. Denisiin ja aikoi ennen pitkää hyökätä Parisiin.

Mutta kuningas yhä viivytteli ja pelkäsi. Jos hän vain olisi ollut mukanamme ja olisimme voineet käyttää hänen käskyvaltaansa! Bedford oli hajoittanut voimansa ja lähettänyt suuren osan joukostaan Normandiaan. Jospa vain kuningas olisi jouduttanut ja saapunut luoksemme tällä otollisella hetkellä!

Seitsemäskolmatta luku.

Sana sanan jälkeen lähetettiin kuninkaalle, ja hän lupasi tulla, mutta ei tullut. Vihdoin läksi Alençonin herttua häntä puhuttelemaan ja kuningas lupasi jälleen saapua, vaan ei hän sitäkään lupausta pitänyt. Näin kului yhdeksän päivää; vihdoin syyskuun 7 päivänä hän saapui St. Denisiin.

Mutta tällä ajalla olivat viholliset jälleen rohkaisseet mielensä, sillä senhän kuninkaan horjuva käytös vaikutti. Englantilaiset olivat myös ehtineet vahvistaa kaupungin puolustusasemia. Mutta Johanna ja hänen sotapäällikkönsä eivät kuitenkaan epäilleet kaupungin valloittamista. Johanna komensi hyökkäykseen kello 8 seuraavana aamuna. Hän oli järjestänyt tykistön hyvään asentoon ja se alkoi pommittaa ulkovarustusta St. Honoren portilla. Kun se oli kylliksi ruhjottu, toitotettiin väkirynnäkköön ja ulkovarustus otettiin ensi hyökkäyksessä. Sitten me siirryimme eteenpäin itse porttia valloittamaan ja ryntäsimme yhä uudestaan sitä vastaan, Johanna lippuineen etunenässä, savupatsaat ympäröivät meitä ja nuolia sateli joka puolella.

Mutta viimeisessä hyökkäyksessä, jossa toivoimme varmasti saavamme portin valloitetuksi, kaatoi vihollisen joutsimiehen nuoli Johannan, ja samassa meidän miehet joutuivat pakokauhun valtaan, sillä mitä ymmärsivät he ilman häntä?

Johanna ei kuitenkaan suostunut peräytymään, vaan pyysi, että komennettaisiin uuteen hyökkäykseen, sanoen, että nyt täytyy voittaa; ja lisäsi taistelun tuli silmissä: "minä tahdon nyt joko valloittaa Parisin tai kuolla!" Gancourt ja Alençonin herttua kantoivat hänet pois väkivallalla.

Mutta Johanna ei ollut vielä masentunut, hänen mielensä paloi sotaan. Hän pyysi, että hänet varhain seuraavana aamuna kannettaisiin taisteluun ja sanoi, että puolessa tunnissa olisi Parisi heidän hallussaan, ja olisi hän voinut pitää sanansa, sitä ei tarvitse epäillä. Mutta hän ei ottanut lukuun — kuningasta ja tämän juonikasta neuvonantajaa, La Tremouillea. Kuningas kielsi valloituksen.

Uusi lähetystö oli juuri saapunut Burgundin herttuan luota ja jälleen oli uusi häpeällinen sopimus aselevosta tekeillä.

Sanomattakin saattaa ymmärtää, että Johannan sydän oli murtua tuskasta. Sinä yönä hän ei voinut nukkua haavakuumeen ja sydänsurujensa tähden. Yövahti kuuli useampia kertoja äänekkäitä nyyhkytyksiä hänen pimeästä huoneestaan St. Denisin luona ja valittaen hän lausui: "olisi se voitu valloittaa — olisi se voitu valloittaa!" muuta hän ei saattanut sanoa.

Seuraavana päivänä hän hoippui ylös vuoteesta, sillä uusi toivo elähytti häntä. D'Alençon oli hävittänyt erään Seinen yli vievän sillan St. Denisin luona. Eikö hän voisi sitä myöten valloittaa Parisia? Mutta kuningas teki sen turhaksi, sillä hän oli itse hävityttänyt sillan! Ja vielä päälliseksi — hän kielsi valloituksen! Ja hän oli tehnyt sopimuksen, jossa oli luvannut lähteä kaupungista takaisin Loiren varrelle, josta oli tullutkin!

Johanna d'Arcia ei koskaan ollut vihollinen pettänyt, mutta hänen oma kuninkaansa hänet petti. Hän oli kerran sanonut, ettei hän mitään niin peljännyt kuin petosta. Nyt sen ensimäinen isku oli häntä kohdannut. Hän ripusti valkean teräspukunsa kuninkaalliseen kirkonkuoriin St. Denisissä, ja läksi pyytämään kuninkaalta vapautusta sotatoimesta ja pääsöä kotiin. Hän menetteli viisaasti nyt niinkuin aina, sillä hän ymmärsi, että nuo suuret taistelut ja sotasuunnitelmat nyt olivat päättyneet ja vastaisuudessa oli sotaa käytävä pienissä kahakoissa ja tyhjänpäiväisissä hyökkäyksissä, jotka eivät tyydyttäisi suurta sotajohtajaa. Mutta kuningas ei antanut hänen erota. Olihan hänellä linnoituksia, joita piti vartioida, hän tarvitsi Johannaa. Mutta oikeastaan Tremouille tahtoi pitää häntä silmällä ja estää häntä sotatoimiin ryhtymästä.

Nyt Johannan äänetkin jälleen puhuivat ja neuvoivat häntä jäämään St. Denisiin. Ne lausuivat niin selvästi Jumalan tahdon, että sitä ei tarvinnut epäillä; ja tuo käsky oli kuninkaankin käskyä pyhempi. Johanna päätti jäädä sinne. Mutta tuo taas suututti La Tremouillea, sillä hän tiesi, että Johanna oli kyllin voimakas panemaan päätöksensä toimeen. Hän neuvoi kuningasta käyttämään pakkokeinoa, ja Johannan täytyi taipua, sillä hän oli haavoittunut ja avuton. Suuressa oikeudessa, jossa häntä sittemmin tutkittiin, sanoi hän, että hänet kannettiin pois vasten tahtoaan, ja että, jos hän ei olisi ollut haavoittunut, ei se olisi saanut tapahtua. Ei kukaan nyt enää voi tietää eikä arvata, miten olisi käynyt, jos hän olisi saanut jäädä sinne; mutta varmaankin olisi Ranskan historia tullut toisenlaiseksi kuin se nyt on.

Syyskuun 13 p. kääntyivät sotajoukot masentuneina ja suruissaan Loirea kohti ja marssivat ilman soittoa. Tätä peräytymistä saattaakin verrata hautaussaattoon, sillä niin synkkinä kulkivat kaikki ja moni vuodatti kyyneleitä, mutta viholliset nauroivat. Vihdoin saavuimme Gieniin, josta kolme kuukautta sitten olimme liehuvin lipuin ja soitoin, ilomielin ja voitonvarmoina lähteneet Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen. Nyt oli taivas synkkä, satoi, ihmisiä ei ollut vastassamme, vaan ne, jotka meidät näkivät, katselivat meitä äänettöminä.

Kuningas antoi tuon jalon, urhokkaan armeijan hajota ja sotilaiden lähteä kotiinsa. Ranskan häpeä oli täydellinen, La Tremouille oli voittanut, Johanna d'Arc voittamaton oli nyt voitettu.

Kahdeksaskolmatta luku.

Niinhän nyt kävi: Johanna oli voittamaisillaan Parisin ja samalla koko Ranskan, ja satavuotinen sota oli päättymäisillään, mutta kuningas tempasi pois hänen kätensä tästä saaliista.

Nyt seurasi kahdeksan kuukautinen toimettomuuden aika, jolloin kuningas piti alituisia, turhanpäiväisiä neuvotteluja, mutta samalla myös pani toimeen kaikenlaisia huvituksia ja hoviseurue kulki kaupungista kaupunkiin, linnasta linnaan etsien aina jotakin uutta ja huvittavampaa. Tämä elämä kyllä aikansa viehätti meitä nuoria, mutta ei Johannaa. Hän sitä katseli, vaan ei ottanut osaa siihen. Kuningas koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan ja ystävyyttään. Kaikkien toisten täytyi tarkasti noudattaa hovisääntöjä, mutta hän oli niistä vapaa. Kaiket päivät hän omassa asunnossaan mietti surullisia ajatuksiaan ja teki sotasuunnitelmia, joita ei kuitenkaan saanut panna toimeen. Ei hän valittanut kenellekään, vaan kätki surunsa sydämeensä. Mutta hän oli kuin häkkiin suljettu kotka ja ikävöi vapaata ilmaa, korkeita vuoria ja myrskyn pauhua.

Ranska oli täynnä rosvojoukkoja, palveluksesta vapaiksi päässeitä sotilaita valmiina mihin seikkailuihin hyvänsä. Toisinaan, kun Johannasta toimettomuus kävi sietämättömäksi, sai hän luvan pienen ratsujoukon mukana lähteä virkistävälle retkelle vihollista vastaan.

Oli kuin entisinä aikoina. Niinpä hän le Moutierin luona olevaan Saint-Pierreen teki useampia kertoja hyökkäyksiä, vaan karkotettiin takaisin, mutta yhä hän kokosi voimansa ja innolla ja ilolla ryntäsi uudestaan, kunnes vihdoin luodit satelivat niin tuimasti, että vanha d'Aulon, joka oli haavoittunut, antoi peräytymismerkin (sillä kuningas oli valalla vannottanut häntä, ettei hän sallisi Johannalle mitään pahaa tapahtua); ja hänen perässään pakeni jokainen; mutta kun hän kääntyi ja katsoi taakseen, niin olimme me vielä paikalla yhä vihollista vastustaen. D'Aulon ratsasti nyt takaisin ja pyysi Johannaa kääntymään ja sanoi, että hänen luokseen jäisi vain tusina miehiä. Mutta Johannan silmät loistivat ilosta ja hän vastasi:

"Tusina miehiä! Jumalan nimessä, minulla on viisikymmentä tuhatta enkä tahdo peräytyä, ennenkun paikka on meidän. Käskekää hyökkäykseen!"

Niin hän teki ja me kiipesimme yli muurin ja linnoitus oli meidän.
Vanha d'Aulon ajatteli, että Johanna oli järkensä menettänyt, mutta
Johanna sanoi, että hän tunsi viidenkymmenen tuhannen miehen voiman
ympärillänsä.

Toisen kerran olimme avonaisella kentällä ottelussa burgundilais-joukon kanssa ja voitimme heidän johtajansa, joka nyt oli koko paikkakunnan kauhuna väkivaltaisten tekojensa tähden.

Toukokuun lopulla vuonna 1430 olimme Compiègnen läheisyydessä ja Johanna päätti lähteä tämän kaupungin avuksi, jota Burgundin herttua oli alkanut valloittaa.

Olin haavoittunut enkä voinut ratsastaa ilman apua, mutta tuo hyvä Kääpiö otti minut taaksensa satulaan ja minä pitelin hänestä kiinni. Keskiyön aikana me läksimme matkaan ja lämmin sade valui pilvistä, hiljaisesti ja äänettöminä me etenimme, sillä meidän piti tunkeutua vihollisten ohitse. Meitä vaadittiin taisteluun vähän väliä, vaan me emme vastanneet mitään ja pääsimme esteettömästi eteenpäin. Kellon käydessä neljättä me saavuimme Compiègneen juuri päivän noustessa idästä.

Johanna ryhtyi heti toimeen ja teki suunnitelman Guillaume de Flavyn, kaupungin päällikön kanssa. He päättivät illalla hyökätä vihollista vastaan, joka oli sijoittunut kolmeen joukkoon Oise virran toiselle tasaiselle rannalle. Meidän puoleltamme johti silta virran yli eräälle kaupungin kadulle. Sillan toisessa päässä virran tuolla puolen oli linnoitettu torni ja tästä pidettiin silmällä myöskin erästä tietä, joka vei tasangon poikki Margny nimiseen kylään. Eräs burgundilainen sotajoukko piti tämän kylän hallussaan; toinen joukko oli asettunut Clairoixiin, eräs englantilainen osasto Venetteen, jotka paikat olivat oikealla ja vasemmalla puolen tietä.

Johanna aikoi ensin väkirynnäköllä valloittaa Margnyn, sitten hyökätä Clairoixiin, jonka jälkeen hän päätti kohdata pääarmeijaa, jota Burgundin herttua itse johti, Aronde laaksossa Clairoixin takana. Sillä välin piti Flavyn joutsimiesten kanssa pitää tie hallussaan ja hänellä oli veneitä varalla, jotta ranskalaiset olisivat voineet peräytyä, jos nimittäin englantilaiset olisivat tulleet burgundilaisten avuksi. Kaikki oli siis hyvin ennakolta harkittu ja järjestetty.

Kello oli noin neljän tienoissa jälkeen puolenpäivän 24 p. toukokuuta, kun Johanna kuudensadan miehen etupäässä läksi viimeiselle sotaretkelleen.

Sydäntäni särkee muistellessani, mitä nyt tapahtui. Minut oli saatettu ja nostettu kaupungin muurille ja sieltä voin katsella sodan kulkua ja jälkeenpäin ovat pari sotamiestä ja toiset läsnäolijat kertoneet, mitä en itse nähnyt. Johanna ratsasti joukkoineen sillan yli ja sitten pitkin tietä. Hänellä oli hohtava, hopeakoristeinen viitta sotapukunsa päällä, ja minä näin sen liehuvan, nousevan ja laskevan kuin valkea liekki ilmassa.

Johanna hyökkäsi burgundilaisten kimppuun Margnyn luona ja voitto oli pian saavutettu. Sitten näimme toisen burgundilaisen joukon Clairoixista rientävän avuksi. Näiden ja ranskalaisten välillä taisteltiin nyt ja onni vaihteli vuorotellen toisen ja toisen sotajoukon välillä. Nyt saapui joukko englantilaisia Venettestä vihollisten avuksi, vaikka joutsimiehet tiellä ja tykkituli kaupungista estivät heidän etenemistään. Mutta äkkiä, syystä jota ei koskaan täysin ole voitu selittää, valtasi pakokauhu meidän jälkijoukkomme ja suuressa epäjärjestyksessä he pakenivat veneille ja kaupungin portille. Tykkimiesten täytyi nyt heretä ampumasta, jotta eivät olisi vahingoittaneet omia miehiään, joutsimiehet kääntyivät myös pakosalle ja englantilaiset anastivat tien haltuunsa, ja ajoivat takaa ranskalaisia niin läheltä, että heidän hevosensa tallasivat jalkainsa alle monta meidän ahtaasti sullotuissa joukoissamme, jotka nyt eivät ajatelleet muuta kuin omaa pelastustaan. Johanna koetti rohkaista ja palauttaa heitä huutaen heille, että voitto oli varma, mutta se ei auttanut. Vanha d'Aulon pyysi häntä kääntymään takaisin, koska hänellä vielä olisi ollut siihen tilaisuutta, mutta hän ei siihen suostunut. Silloin sotapäällikkö käänsi hänen hevosensa ja veti hänet vasten tahtoaan takaisin. Pako tuli nyt yleiseksi; burgundilaiset ajoivat takaa, englantilaisten keihäät välkkyivät hämärässä kaupungin portin ja pakenevain joukkojen välillä. Ja tuossa yleisessä sekasorrossa tuskin saatettiin erottaa ystävää vihollisesta. Johanna urhoollisen joukkonsa kanssa olisi ehkä vielä voinut pelastua; mutta samassa antoi de Flavy kaupungin puolelta käskyn, että kaupungin portit olivat suljettavat ja laskusilta nostettava, joten pako estettiin ja pakenijain joukot syöksyivät takaisin englantilaisten keihäitä kohti.

Näin oli nyt Johannan tie suljettu, mutta tuo pieni valiojoukko hänen uskollisimpia ystäviään ja ritarejaan taisteli vimmatusti hänen ympärillään viimeiseen mieheen asti. Johannan molemmat veljet kaatuivat haavoittuneina ja samoin Noel Rainguesson koettaessaan suojella Johannaa vihollisen iskuilta. Viimeiseksi jäivät Kääpiö ja Paladin, jotka vaikka haavoittuneina ja verisinä antoivat voimakkaita iskuja ja kaasivat vihollisen toisensa perästä maahan, kunnes he vihdoin itse vaipuivat ylivoiman edessä ja saivat sankarin kunniakkaan kuoleman. Rauha heidän muistolleen! He olivat minulle hyvin rakkaat.

Sitten kokoontuivat viholliset suuresti meluten ja — ryskien Johannan ympärille, joka yhä miekallaan koetti puolustautua, kunnes hän vedettiin hevosen selästä ja kannettiin pois Burgundin herttuan vankina, jolloin tuo voittoisa vihollisjoukko seurasi riemuiten perässä.

Tuo kamala uutinen kulki silmänräpäyksessä suusta suuhun; ja joka paikassa se aivan kuin lamautti ihmiset; ja yhä uudestaan he sekä valveillaan että unissaan sopersivat: "Orleansin neitsyt vangittu! — Johanna d'Arc vihollisten vallassa! — — Ranskan pelastaja meiltä mennyt!" — eivätkä raukat voineet ymmärtää, kuinka tuo oli mahdollista taikka, kuinka Jumala sen oli sallinut!

Ei saata sanoin kuvailla, kuinka haikeasti koko Ranskan kansa suri tätä seikkaa. Moni kaupunki oli aivan kuin mustaan harsoon verhottu, saattaapa sanoa, että koko kansa oli kuin surupuvussa.

Niin päättyi 24 päivä toukokuuta v. 1430, jolloin tuo erinomainen, suuremmoinen ja ihmeellinen sotanäytelmä oli loppuun suoritettu ja jonka eteen nyt esirippu laskeutuu. Johanna d'Arc ei sillä näyttämöllä enää esiinny.