VII
Edellisissä luvuissa olen parhaan kykyni mukaan koettanut antaa lukijoille käsitystä luotsitaidon laadusta ja merkityksestä, sekä osottaa, että tämä merkillinen taito kyllä ansaitsee huomionsa. Jos lukija siitä, mitä olen sanonut, on päätellyt käsitelleeni ainettani con amore, niin on hän tosiaan arvannut oikein; sillä minä myönnän mielelläni, että tämä ammatti oli minulle rakkaampi kuin mikään niistä monista, joille sittemmin olen omistautunut vaiherikkaan elämäni aikana, ja olin luotsina ylpeämpi ja tyytyväisempi asemaani kuin koskaan sittemmin. Syy tähän on helposti havaittavissa: siihen aikaan, josta puhun, voitiin luotsin kirjaimellisesti sanoa olevan ainoa täydellisesti vapaa ja riippumattomin olento koko maailmassa. Kuninkaat ovat riippuvaisia lakiasäätävistä kokouksistaan ja ministereistään — eduskunnan jäsenet tottelevat valitsijoitaan — sanomalehdenjulkaisijain käsiä sitovat tuhannet sopimukset, joita ei saa laiminlyödä — mikään pappi ei uskalla ajatella vapaasti, tai lausua täyttä vakaumustaan, jottei hän loukkaisi seurakuntalaisiaan — ja kaikkien kirjailijain voidaan sanoa jossain määrin olevan yleisön orjia. Totuus on, että tuskin on yhtään miestä, naista tai lasta, jolla ei olisi herraansa — joka ei hiljaisuudessa huokaisi jonkin painavan ikeen alla. Mutta vanhaan, hyvään aikaan, josta kirjoitan, voitiin todella sanoa, ettei Mississippi-luotsilla ollut ylempäänsä. Hänen vapautensa oli rajaton ja hänen tahtonsa laki. Kapteeni seisoi myrskykannella, jaellen muutamia käskyjä niinä viitenä tai kuutena minuuttina, jotka laiva tarvitsi perääntyäkseen laiturista; — mutta siihen loppui hänen hallituksensa.
Samassa silmänräpäyksessä, jolloin alus tuli joelle, oli se luotsin välittömän ja eittämättömän herruuden alainen. Hän voi ryhtyä mihin halutti, ohjata minne ja miten näki hyväksi, ja pysäyttää milloin ja kuinka kauan hänestä näytti tarkoituksenmukaiselta. Hän ei kysynyt keltään neuvoa, ei vastaanottanut keltään käskyjä ja otti kovin pahakseen, jos joku uskalsi sekaantua hänen asioihinsa. Niin, Yhdysvaltojen laki kielsi häntä suorastaan kuulemastakaan kenenkään, olkoonpa sitten kuka tahansa, neuvoja tai käskyjä, sillä yleensä täysin oikealla edellytyksellä, että luotsin varmaankin paremmin kuin kenenkään muun laivalla olijan tuli tietää, kuinka laivaa piti ohjata. Olen omin silmin nähnyt kahdeksantoistavuotiaan pojan levollisesti ohjaavan suurta höyrylaivaa, mikäli näytti, varmaan perikatoon, vanhan kapteenin seisoessa hänen vieressään, levottomuudesta värisevänä, mutta uskaltamatta virkkaa sanaakaan. On helppo huomata, että luotsi näissä olosuhteissa, katsoen hänen rajattomaan valtuuteensa, oli ylhäinen ja tärkeä henkilö. Häntä kohtelivat erityisen huomaavasti kapteeni ja miehistö, kuten myös matkustajat. Luotsit ovatkin ainoat ihmiset, mikäli minä muistan, jotka ovat näyttäneet täysin tyyniltä ja huolettomilta vieraiden, matkustavien ruhtinaitten ja valtaherrain läsnäollessa. He pitivät niitä ylipäänsä ylhäisyydessään vertaisinaan.
Pitkäaikainen tottumus oli tehnyt luonnolliseksi seikaksi luotsille lausua kaikki toivomuksensa käskyn muodossa. Minä tunnustan, että vielä tänä päivänä tuntuu minusta happamalta esittää tahtoni kehoituksen heikossa muodossa, sensijaan että voimakkaasti sinkauttaisin sen määräyksinä.
Ajatus luotsin poikkeusasemasta yksinvaltiaana joella muistuttaa mieleeni Stephen W:n erikoisen henkilöllisyyden. Hän oli taitava luotsi, hyvä toveri, väsymätön juttelija, jotapaitsi hän oli saanut lahjaksi hyvän annoksen sukkeluutta ja hyväntuulisuutta. Sitäpaitsi oli hän kuulumattoman itsenäinen ja esiintyi mitä uskomattomimman suorasti ja häikäilemättömästi koko maailmaa kohtaan, sallimatta vähintäkään vaikuttaa itseensä sellaisen pikkuseikan kuin ijän, yhteiskunnallisen aseman tai rikkauden. Hän oli aina kiintynyt toimeensa, ei pannut koskaan mitään säästöön, lainaili yhtä taitavasti kaikilta ihmisiltä ja olikin veloissa korviaan myöten joen jokaikiselle luotsille ja suurimmalle osalle kapteeneja. Oli jotain hurjaa, uskomatonta "tuhannentulimaista" hänen ohjaamistavassaan, joka todellakin oli suorastaan kiehtovaa — joskaan ei kaikille. Hän teki kerran matkan yhdessä rauhallisen, hiljaisen vanhan kapteeni Y:n kanssa, mutta sai "kauniit kiitokset", kun saapui New-Orleansiin. Joku lausui ihmettelynsä tämän johdosta. Kapteeni Y. värisi ajatellessaankin Stepheniä. Sen jälkeen antoi hän vanhalla piipittävällä äänellään seuraavan selityksen:
"En, Jumala varjelkoon! — Minä en tahtoisi sellaista villieläintä laivaani mistään hinnasta! — Hän kiroo, hän laulaa, hän viheltää, hän ulvoo, — niin, pahemmin kuin pahin intiaani — yöt läpeensä, kun hän on sillä päällä; kaikki ajat ovat hänelle samantekeviä. Hän alkaa ulvoa tuolla tavalla, kesken kaiken — ei sen vuoksi, että hän tahtoisi jotakin, ei, vaan ainoastaan sen takia, että se huvittaa häntä, senkin pahuusta! — Milloinkaan en saanut hiventäkään unta silmiini hänen saattamattansa minua kylmään hikeen noilla hirveillä sotahuudoillaan. Merkillinen mies — hyvin merkillinen! Hän ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä. Joskus suvaitsi hän sanoa minua 'Janneksi'. Ja sitte hänellä oli viulu ja kissa. Soitti merkillisesti. Se suututti kissaa, ja niin alkoi se naukua. Kukaan ihminen ei voinut nukkua siellä missä se mies — ja hänen perheensä — oli. Ja uhkarohkea sitten, sanokaapas muuta. Jos herrat uskovat tai ei, niin on päivänselvä totuus, että se mies voi antaa aluksensa kulkea täyttä vauhtia suoraan kaikkien noiden ilkeitten karien yli Chicotin luona myrskyssä, jonka vertaa en ole koskaan nähnyt! — Niin, minun perämieheni voivat puhua siitä herroille — he näkivät sen itse. Ja, hyvät herrat, juuri kun hän porhaltaa mennä keskelle kareja, ja minä seison siinä ja vapisen kuin haavanlehti ja rukoilen Herraamme varjelemaan meitä, niin jaa, niin totta kuin olen rehellinen ihminen — niin voivatko herrat ajatella, että hän alkaa viheltää — niin, hyvät herrat — viheltää: 'Hei tytöt pienet Buffalon, iltana tänä tanssit on' — tyynesti ja huolettomasti kuin olisi hän ollut hautajaisissa eikä ruumis olisi hänelle tuttu. Ja kun uskalsin tehdä hänelle muutamia huomautuksia, hymyili se peto vain minulle, niinkuin olisin ollut lapsi, ja käski minun mennä sisään ja koettaa olla kiltti eikä sekaantua siihen, mikä kuului esimiehelleni."
Tapahtui kerran New-Orleansissa, että kapteeni joka oli saituudestaan kuuluisa, tapasi Stephenin, jolla sattumalta ei ollut mitään tointa, ja, kuten tavallista, ei myöskään rahoja. Kapteeni tarrasi Stepheniin kaikin voimin, ja tämä, joka oli tavallista ankarammassa pulassa, suostui vihdoin tekemään sopimuksen hänen kanssaan sadastakahdestakymmenestäviidestä dollarista kuukaudessa, mikä on tasan puolet tavallisesta palkasta. Kapteeni lupasi pyhästi olla ilmaisematta tätä pelottavaa salaisuutta, jottei Stephen joutuisi ammattitoverien halveksumiselle alttiiksi. Mutta laiva ei ollut tehnyt muuta kuin päivän matkan New-Orleansista, ennenkuin Stephen sattumalta keksi, että kapteeni kaikkea muuta kuin vaieten kerskasi liikesalaisuudestaan ja että perämiehetkin tiesivät asian laidan. Stephen ei puhunut mitään, vaan oli omissa ajatuksissaan. Iltapuolella tuli kapteeni myrskykannelle, katsahti ympärilleen ja näytti saaneen jotenkin vastenmielisen yllätyksen. Hän katsahti kysyvästi Stepheniin, mutta tämä vihelteli tyynesti eikä ollut tietääkseenkään. Kapteeni hyppeli levottomana ympäri hetken ja näytti pari kertaa olevan aikeissa sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä ja vaikeni, sekä vetäytyi hetken päästä takaisin hyttiinsä. Pian tuli hän kuitenkin taas ja näköjään yhä huolestuneempana. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja huomautti kunnioittavasti:
"Vesi on aika korkealla, vai kuinka, sir?"
"Luulisinpä kylläkin, sir! — Kun joki on äyräitään myöten täysi, voi sitä todellakin sanoa aika hyväksi."
"Tässä näyttää olevan kova virta?"
"Kova ei ole oikea sana. Se on pahempi kuin myllyjuovassa."
"Eiköhän virta olisi heikompi lähempänä maata kuin keskellä jokea?"
"Kyllä, se on kyllä luultavaa, se; mutta ei voi koskaan olla liian varovainen — täällä keskellä voitte uskoa, ettemme törmää karille, sir."
Kapteeni poistui ankara epäilyksen ilme kasvoillaan. Tällä tavoin oli varsin todennäköistä, että hän kuolisi vanhuuttaan, ennenkuin ehtisi S:t Louisiin.
Seuraavana aamuna tuli hän uudelleen kannelle ja huomasi Stephenin yhä edelleen uskollisesti ohjaavan keskellä virtaa, parhaan kykynsä mukaan kamppaillen koko Mississipin vesijoukkoja vastaan ja yhä vain viheltäen samaa rauhallista säveltä. Asia näytti tulevan vakavammaksi. Lähempänä maata höyrysi paljon hitaammin laiva tyvenemmässä vedessä ja pääsi joka minuutti yhä enemmän edelle; nyt alkoi se ohjautua "solaa" kohti Stephenin yhä edelleen pysyessä keski-uomassa. Kapteeni ei voinut vaieta kauemmin:
"Mr W. — tuo sola tuossa — — eikö se lyhentäisi tietä melkoisesti?"
"Kyllä tuulen niin, mutta en tiedä."
"Ette tiedä! — Eikö ole tarpeeksi vettä, jotta pääsisi läpitse?"
"Luulen kyllä — mutta en ole aivan varma siitä."
"No, onpa se merkillistä. Anteeksi, mutta tuon aluksen luotsit näyttävät aikovan koettaa sitä. Tahdotteko todellakin väittää, ettette tiedä yhtä paljon kuin he?"
"Nuo luotsit! — Hyvät ihmiset, nehän ovatkin kahdensadanviidenkymmenen dollarin luotseja, nuo! — Mutta kapteenin ei tarvitse olla levoton — kyllä minä tiedän niin paljon kuin voi vaatia sadallakahdellakymmenelläviidellä, uskokaa pois."
Kapteeni luovutti aseensa. Viisi minuuttia myöhemmin höyrysi Stephen läpi solan ja näytti kilpailijalleen parin kahdensadanviidenkymmenen dollarin anturoita.
Melkein jokaisella kapteenilla oli useampia tai harvempia todisteita Stephenin lainaamista summista, aina sadastaviidestäkymmenestä dollarista korkeampiin summiin. Hän ei maksanut koskaan, mutta oli ylen ahkera ja tarkkaavainen, kun oli kysymys todisteen uudistamisesta joka kahdestoista kuukausi.
Luonnollisestihan valkeni vihdoin sekin päivä, jolloin Stephenillä ei enää ollut mitään toiveita saada lainata enempää vanhoilta velkojiltaan; hänen täytyi etsiä uusia uhreja, jotka eivät vielä tunteneet häntä. Sellaisen uhrin keksi hän rehellisessä, hyväsydämisessä nuoressa Yatesissa, joka oli omia tovereitani. Yates oli juuri ollut konttorissa ja iloisesti nostanut ensimäisen kuukauden palkan, kun hän tapasi Stephenin ja hurmaantui siihen määrin tämän viettelijän hopeakielestä, että komeat, ihka uudet setelit, kaksisataa viisikymmentä dollaria, olivat muuttaneet muutamassa silmänräpäyksessä Stephenin taskuun, Tapaus tuli pian tunnetuksi ja herätti suurta hilpeyttä ja tyytyväisyyttä vanhoissa luotonantajissa. Viaton Yates ei epäillyt silmänräpäystäkään, että Stephenin lupaus maksaa rahat viikon lopulla oli täysin arvoton. Määrättynä aikana tuli hän hakemaan rahojaan; Stephen lausui hänelle monta suloista sanaa, mutta pyysi vielä viikon maksuajan pitennystä. Yates saapui taasen sopimuksen mukaan, tuli kohdelluksi taasen hunajanmakealla kohteliaisuudella, sekä päätti vielä kerran myöntää viikon lykkäyksen. Ja tällä tavoin jatkui sitä. Yates ajoi takaa Stepheniä viikon toisensa jälkeen ilman vähintäkään tulosta, ja vihdoin heitti hän kaikki sikseen. Mutta nyt alkoi vuorostaan Stephen ajaa takaa Yatesta! — Missä tahansa Yates näyttäytyi, ilmestyi Stephenkin viipymättä näyttämölle. Eikä siinä ollut kyllin, että hän oli saapuvilla; hän oli lisäksi nöyrääkin nöyrempi ja uhkui anteeksipyyntöjä sen johdosta, ettei hänellä ollut mahdollisuutta maksaa tuota pikku summaa vielä. Lopulta meni tämä niin pitkälle, että Yates-parka lähti pakoon, kun hän vain pitkän matkan päästä näki vilahduksenkaan Stephenistä; mutta se ei auttanut — hänen velallisensa saavutti hänet aina lopulta ja ajoi hänet johonkin nurkkaan, josta hän ei voinut päästä pakoon. Ähkyen ja kasvot tulipunaisina ohjasi Stephen kulkunsa suoraan surkuteltavaa hyväntekijäänsä kohden, syöksyi esiin säihkyvin silmin ja ojennetuin käsin, sekaantui heti keskusteluun, jos Yates oli muitten seurassa, tarttui nuorta miestä molempiin käsiin, ravisti ne melkein sijoiltaan ja alkoi puhua kielevästi:
"Hyvät ihmiset, miten olen saanut juosta! — Näin, että sinä et tuntenut minua ja sentähden lähdin kulkemaan täydellä höyryllä, jotta et pääsisi kokonaan käsistäni. Ja tässä sinä nyt sitte olet! — Tässä on minulla nyt sinut, kunnon veli! — Oi, seisoppa hiljaa hetkinen, että saan nähdä sinut! — Aina samat, jalot kasvonpiirteet —" (Yatesin ystävälle:) "Mutta katsoppas häntä! — Eikö tunnukin oikein hyvältä katsella häntä? — Eikö se ole vahvistavaa, häh? — Mitäs sanot? — Eikö se ole täydellinen taulu — öljymaalaus? — Mitä minä sanonkaan — Öljymaalaus? — Minä sanon häntä panoraamaksi — täydelliseksi panoraamaksi! — Juuri sitä hän on, sitä. Ja — tuhat tulimaista — nyt minä muistankin — etten minä sentään tavannut sinua tunti sitten! — Onpa se sentään moninkertaisin onnettomuus, josta koskaan olen kuullut puhuttavan. Tässä nyt olen käynyt kaksikymmentäneljä tuntia ja kantanut noita siunattuja kahtasataaviittäkymmentä dollaria, tiedäthän. Hakenut sinua ylhäältä ja alhaalta! — Kuljin ja odotin sinua Planterin luona kello kuudesta eilen illalla kello kahteen yöllä, sekä nukkumatta että syömättä. Vaimoni sanoo, kun tulen kotia: 'Missä sinä olet asunut koko yön?' Minä vastaan: — 'Tuo siunattu Yatesin velka se painaa minua!' Silloin sanoo hän: 'Koskaan en ole nähnyt miestä, joka ottaa itseensä tuolla tavoin tuollaisesta pikkusummasta', sanoo hän. 'Niin, näetkös', sanon minä, 'sellainen nyt on kerta kaikkiaan minun luontoni, en voi sitä muuttaa!' 'Mene ja laskeudu levolle', sanoo hän, 'ja levähdä hiukkasen!' 'En eläissäni', sanon minä, 'ennen kuin tuo jaloluontoinen nuori miesparka on saanut rahansa!' Niin istuin minä valveilla päivänsarastukseen asti — ja niin lähdin uudelleen kiertämään. Mutta silloin ei käy paremmin kuin että ensimäinen ihminen, jonka tapaan, kertoo minulle, että sinä olet ottanut pestin 'Suur-Turkkiin' ja matkustanut New-Orleansiin. Se koski minuun niin, hyvät herrat, että minun, jos uskotte tai ette, oli pakko nojautua seinää vasten ja itkeä. Mies, jonka talo oli, tuli ulos kuivausriepu kädessä ja sanoi, ettei hän kärsinyt ihmisten kastelevan hänen seiniään, ja silloin tuntui minusta suoraan sanoen kuin koko maailma olisi ollut minua vastaan eikä minulla olisi ollut mitään, minkä vuoksi elää. Sitte tulen vaeltaen ylös katua tunti sitten, kaikki helvetin tuskat rinnassani, ja tapaan Jim Wilsonin ja annan hänelle nuo rahat maksuksi vanhasta velasta, ja ajatteles — ajatteles, että minä nyt tapaan sinut, kunnon poika, ilman penniäkään taskussa! Mutta niin totta kuin seison tässä tämän ijankaikkisen pilkun päällä — kas tuohon, nyt minä vedän merkin tuohon tiilikiveen muistaakseni paremmin — sitten minä menen tuossa tuokiossa lainaamaan nuo rahat jostain — ja huomispäivänä — huomenna päivällä kahdentoista lyönnillä olet sinä ne saapa! — Oi — seisoppas noin silmänräpäys vielä, että saan oikein katsella sinua."
Ja niin edespäin. Yatesille kävi elämä raskaaksi. Hän ei voinut paeta velallistaan ja tämän hirveitä sieluntuskia, koska velka ei ollut tullut maksetuksi. Hän tohti tuskin näyttäytyä kadulla pelosta että Stephen olisi vaanimassa häntä jossain kulman takana.
Bogartin biljardisali oli luotsien tavallinen kokouspaikka. He kokoontuivat sinne yhtä paljon kuulemaan uutisia kuin pelaamaan. Eräänä aamupäivänä tuli Yates sinne; Stephen oli siellä jo entuudestaan, mutta pysytteli toistaiseksi poissa kintereiltä. Mutta hetken kuluttua, kun melkein kaikki luotsit, jotka silloin olivat kaupungissa, olivat ehtineet kokoontua, hyökkäsi Stephen äkkiä esiin sekä heittäytyi tavallisine ihastuksineen pahaa aavistamattoman Yatesin kimppuun ikäänkuin olisi hänessä tavannut kauan kaipaamansa ja ikävöimänsä veljen.
"Suuri Jumala", huudahti hän liikutettuna. "Kuinka minua ilahduttaakaan tavata sinut, kunnon veli! — Jumala siunatkoon sinua — sydämmelleni on todellinen nautinto katsella sinua! Hyvät herrat — olen, paha kyllä, velkaa teille kaikille; — kaikki yhteenlaskettuna pitäisi sitä olla ainakin neljäkymmentätuhatta dollaria, tai niille maille. Minä en pyydä parempaa kuin saada maksaa — minä olen maksava — viimeiseen penniin! — Herrat tietävät kaikkityyni, minun tarvitsemattani kerrata sitä, kuinka kauheasti olen kärsinyt siitä, että minun on täytynyt vasten tahtoani olla niin suurissa velkasitoumuksissa niin kärsivällisille ja jalomielisille ystäville; mutta karvaimman vaivan, hyvät herrat, kaikkein karvaimman, on minulle aiheuttanut — minä sanon sen suoraan — se velka, joka minulla on tälle jalolle nuorelle miehelle; ja olen tullut tänne tänä päivänä siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että tiedoksi antaisin vihdoinkin keksineeni keinon kaikkien velkojeni maksamiseksi! — Ja minä toivoin erityisesti, että veli Yates olisi läsnä, kun teen tämän ilmoituksen. Niin, uskolliset ystäväni, hyväntekijäni — vihdoinkin olen keksinyt keinon! — Kaikki minun sitoumukseni tulevat suoritetuiksi ja Te tulette saamaan rahanne takaisin!" Toivon säde alkoi pilkottaa Yatesin silmästä; Stephen hymyili isällisen hyväntahtoisesti, laski kätensä Yatesin pään päälle ja lisäsi:
"Minä aion maksaa ne aakkosellisessa järjestyksessä!!"
Sen jälkeen hän kääntyi kantapäillään ympäri ja meni. Kesti muutaman minuutin ennenkuin joukko käsitti Stephenin uuden maksujärjestelmän koko laajuuden ja oivallisuuden; sen jälkeen veti Yates syvän henkäyksen ja mumisi:
"No, niin muodoin on Y:illä loistavia toiveita. Hän ei ehdi koskaan edemmäksi kuin C:hen tässä maailmassa, ja minä luulen, että me molemmat ehdimme kuluttaa hyvän annoksen ijankaikkisuuttakin ennenkuin ne siellä ylhäällä lakkaavat puhumasta minusta, rutiköyhästä luotsi raukasta, joka tuli tänne ylös S:t Louisista aikojen alussa!"