VIII
Sittenkun minä pari vuotta tai vähän yli olin kokenut kovaa luotsioppilaana ja sen ohessa myös ajoittain palvellut vähemmänkin inhimillisten oppimestarien kuin mr. Bixbyn johdolla ja kokenut monta vaihtelevaa kohtaloa, joiden kuvaaminen kävisi liian pitkäksi, pääsin vihdoin niin pitkälle, että voin suorittaa tutkinnon ja lunastaa täysinoppineen luotsin todistuksen. Aluksi täytyi minun tyytyä tilapäisiin, vähemmän tuottaviin toimiin, mutta kun kaikki meni onnellisesti eikä mitään onnettomuustapauksia sattunut, sain vähitellen kiinteän jalansijan ja arvon ammatissani. Minun onneni näytti olevan ratkaistu, elämänurani selväksi suunniteltu eteeni, ja pidin päätettynä asiana, että viettäisin jälellä olevat elonpäiväni joella tai kuolisin paikallani kuin ruorin uskollinen ritari, kun hetkeni oli tullut. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Sota syttyi, kaikki yhteiskunnalliset siteet heltisivät, kauppa ja liikenne lakkasi, ja samalla päättyi minunkin toimintani ja toiveeni etenemisestä uralla, jonka olin valinnut.
Minun täytyi ansaita elatukseni muulla tavoin. Läksin aluksi Nevadan hopeakaivoksille; sitten yritin sanomalehtikirjeenvaihtajana; sitte kullankaivajana Californiassa; sitte taasen erään San Franciscon sanomalehden "reportterina"; — sittemmin erikoiskirjeenvaihtajana Sandwich-saarilla; — myöhemmin koetin onneani kiertelevänä Europan ja Itämaiden kirjeenvaihtajana; senjälkeen valistuksen tulisoihdun kantajana luentokateederissa; ja lopuksi olen joutunut kirjailijaksi Uuden Englannin muitten kirjailijain joukkoon.
Tällä tavoin oli kulunut kaksikymmentäyksi pitkää vuotta siitä kun viimeksi katselin ulos läpi ohjaushytin ikkunan, kun minut eräänä päivänä valtasi voimakas halu saada taasen nähdä jokea, höyrylaivoja ja niin monta vanhaa "poikaa" kuin mahdollisesti vielä oli jälellä. Voitin puheillani seuraksi pari ystävääni ja me läksimme iloisina matkalle länteenpäin huhtikuun alussa. Erinäisistä syistä olimme päättäneet kulkea tekaistuilla nimillä. Ajatus sinänsä oli hyvä, mutta se aiheutti meille loppumattomia huolia; sillä vaikka Smith, Jones ja Johnson ovat nimiä, jotka helposti muistaa, kun ei ole välttämätöntä, on kuitenkin, merkillistä kyllä, melkein mahdoton pitää niitä mielessä, kun niitä tarvitsee. Kuinka rikolliset voivat muistaa ihka uusia tekonimiään, on minulle arvotus. Olin viaton kuin vastasyntynyt lapsi — ja kuitenkin voin harvoin tai koskaan saada uutta nimeäni yli huulteni, kun sitä parhaiten tarvittiin. Minusta tuntui, että jos minun omallatunnollani sitäpaitsi olisi ollut joku rikos, olisin todennäköisesti ollut liian suunniltani muistaakseni edes oikeaa nimeäni.
Me ostimme liput "Gold Dust "-höyrylaivaan. Kello oli kahdeksan illalla, kun peräydyimme laiturista mennäksemme yli joen. Kun pilkkosen pimeässä aloimme lähetä rantaa, tuli äkkiä näkyviin loistava sähkövalo peräkannella ja valaisi veden ja pakkahuoneen niin kirkkaasti kuin olisi ollut päivä. Tämä oli suuri muutos: heiluvien, savuavien, häkääsynnyttävien merkkilyhtyjen aika oli ohi. Ja sen sijaan, että olisi touhulla ja melulla huudettu tusinan verta miehiä laittamaan maihinmenosiltaa paikoilleen, suoritti kaksi miestä vähän höyryn ja hissitelan avulla tämän toimituksen niin kevyesti ja vaivattomasti, että kaikki oli jo kunnossa ja paikoillaan lyhyemmässä ajassa kuin perämies vanhaan aikaan tarvitsi noiden valmistavien kirousten laskettelemiseen. Ettei tätä käytännöllistä ja yksinkertaista maihinmenosiltojen hoitamisen keinoa oltu keksitty samalla kun ensimäinen höyrylaiva rakennettiin, osottaa joka tapauksessa, mikä hitaasti edistyvä hyönteinen inhimillinen ymmärrys on.
Kello kahdeksan korvissa läksimme me vihdoin matkalle. Kello kuusi seuraavana aamuna nousin kannelle. Kuljimme juuri erään kallioniemen ohi, jolla näkyi vanha pakkahuone — eli oikeammin — sen rauniot. Katselin ihmetellen ympärilleni — kaikki näytti minusta aivan oudolta ja vieraalta. Oliko mahdollista, että minä kahdessakymmenessäyhdessä vuodessa olin voinut unhottaa tutut rannat? — Itse joen muoto näytti minusta uudelta, ja silmäni ei keksinyt ainoatakaan kohtaa, joka olisi sille ollut tuttu. Tunsin itseni vastenmielisesti yllätetyksi, alakuloiseksi ja kiukkuiseksi.
Sanotussa niemessä laskimme maihin hyvin puetun herrasmiehen sekä kolme siroa naista ynnä useita ryssännahkaisia matkalaukkuja. Merkillinen palkka tuollaisille matkustajille, ajattelin minä. Vaunuja ei näkynyt. Seurue ei näyttänyt myöskään odottavan mitään sellaista, vaan käyskeli tyynesti edelleen kaartelevaa polkua pitkin ja katosi pian näkyvistä.
Mutta salaisuus sai selityksensä, kun me uudelleen pääsimme liikkeelle. Matkustajat aikoivat selvästikin suureen kaupunkiin, joka sijaitsi äskenmuodostuneen saaren piilossa. En voinut muistaa sellaista kaupunkia. Koko seutu oli minulle aivan outo. Aloin todella tulla huonolle tuulelle. Sitten osottautui, että kaupunki oli S:t Genevieve. Oikullinen joki oli eräänä päivänä puhkaissut niemen ja sijoittanut suuren, tarpeettoman saaren sen eteen, katkaisten sen yhteyden veden kanssa ja muuttaen sen täydelliseksi sisämaankaupungiksi. Se on komea vanha kaupunki, joka todella olisi ansainnut paremman kohtalon. Sen perustivat alkuaan ranskalaiset, ja se on jäännös kauan sitten menneestä ajasta, jolloin voitiin kulkea Mississipin suulta Quebeciin ja koko ajan olla Ranskan alueella ja Ranskan lakien alaisena.
Vähän sen jälkeen nousin myrskykannelle ja heitin pitkän, kaihoisan silmäyksen ohjaushyttiin päin.
Tarkkaan tutkittuani vartiovuorossa olevan luotsin kasvoja tulin siihen tyydyttävään vakaumukseen, etten koskaan ennen ollut nähnyt häntä; rohkaisin siis itseni ja astuin portaita ylös. Luotsi katseli tarkkaan minua enkä minäkään vähemmin tarkasti häntä. Kun nämä valmistavat toimenpiteet oli saatu pois tieltä, istahdin korkealle penkille, ja hän kääntyi kokonaan ympäri, sekä alkoi uudelleen hoitaa tointaan. Minä katsahdin ympärilleni. Kaikki ohjaushytin yksityiskohdat näyttivät niin ihmeen tutuilta — paitsi yhtä ainoata poikkeusta: isoa torvea, jonka päässä oli leveä suppilo, lähellä ruoria. Minä mietin hetken, mitä tuo mahtoi olla; vihdoin kysyin sitä luotsilta.
"Konekellojen kuuntelemista varten."
Taas järkevä keksintö, jonka olisi pitänyt olla keksitty puolen vuosisataa sitten. Ajattelin juuri tätä, kun luotsi äkkiä kysyi:
"Tiedättekö te, mihin tätä köyttä käytetään?"
Minun onnistui kiertää kysymys, antamatta ilmi itseäni.
"Herra on kai ensi kertaa ohjaushytissä?"
Sen kysymyksen alitse minä konttasin.
"Mistä herra on kotoisin?"
"Uudesta Englannista."
"Ensi kerranko herra on matkalla länteenpäin?"
Sen kysymyksen yli minä kiipesin.
"Jos herraa miellyttää tämä, niin sanon herralle mielelläni, mihin näitä kaikkia kojeita tarvitaan."
Minä kiitin nöyrimmästi.
"Tämä" — hän laski kätensä sille kellolle, jolla annettiin merkki "takaperin" — "on hälytyskello, jos tuli sattuisi pääsemään irti; tämä" — merkkikello "täyttä vauhtia" — "on tarjoilijan kutsumista varten; tämä" — höyryvihellin — "on kapteenin kutsumista varten" — ja niin jatkoi hän esineen esittämistä toisensa jälkeen, tyynesti ja tasaisesti lasketellessaan pitkän jonon mitä hirvittävimpiä valheita. Minä tunsin hyvin tuon; muistin vanhastaan, mikä erinomainen nautinto oli höyrylaivan väellä syöttää pajuköyttä vieraille vatsan täydeltä mitä uskomattomimpien ryövärihistoriain muodossa. Koskaan en ole tuntenut itseäni suuremmassa määrässä matkustajaksi kuin tässä silmänräpäyksessä. Kiitin häntä teeskennellyn liikutettuna tiedonannoistaan ja merkitsin mieltäkiinnittävimmät uutiset muistikirjaani. Yhä innostuneempana alkoi hän nyt valehdella minulle vanhaan hyvään tapaan. Toisinaan pelkäsin melkein, että hänen keksimiskykynsä räjähtäisi sen pelottavan korkeapaineen alla, millä hän ne esitti; mutta se piti. Niin jouduimme vähitellen joen moniin omituisuuksiin ja oikkuihin — ja tässä sai hänen mielikuvituksensa vasta oikean näytöspaikan. Ne olivat jättiläismäisiä ja hämmästyttäviä tapauksia, joilla hän kuvitti kertomuksensa. Esimerkiksi:
"— Näkeekö herra tuota pientä luotoa tuolla, joka nipin napin ulottuu vedenpintaan? — Niin, kun minä ensi kertaa tulin tänne, oli se runsaasti kuusikymmentä jalkaa korkea ja kaksi penikulmaa pitkä vankka vuori. Kaiken muun on joki syönyt, paitsi tuota hiukkaa." (Syvä huokaus.)
Tunsin voimakkaan halun iskeä hänet kuoliaaksi, mutta hillitsin itseni.
Kun jonkun alkaa myöhemmin tapasimme omituisen aluksen eli oikeammin lotjan, joka oli varustettu hissilaitoksella ja nostovivulla tuntematonta tarkoitusta varten, viittasi hän välinpitämättömästi ja ohimennen — ikäänkuin se olisi ollut liian tavallinen esine ansaitakseen erikoista huomiota — "alligaattorilaivaan".
"Alligaattorilaiva! — Mitä lajia ne ovat?"
"Alligaattorien pyydystämistä varten, luonnollisestikin."
"Onko niitä nyt niin monta, että ne ovat vaivaksi?"
"Oh, ei juuri niin paljoa enää nykyään, kun hallitus on alkanut rajoittaa niiden lukua. Mutta ennen oli toisin. Ei nyt aivan joka paikassa, tiettävästikään — mutta niillä oli lempipaikkansa, siellä täällä, missä joki oli leveä ja vesi matala — esimerkiksi Plum Pointin, Stack Islandln ja muutamain muitten paikkain läheisyydessä — niitä sanotaan vielä tänä päivänä Alligaattori-särkiksi!"
"Hyvät ihmiset! — voivatko ne todella olla haitaksi laivakululle?"
"Oo-ja, kyllä ne sitä olivat, siihen aikaan. Matalalla vedellä luonnollisestikin. Oli tuskin ainoatakaan matkaa, jolla ei olisi tartuttu karille alligaattoreihin."
Minusta tuntui kuin minun nyt olisi pitänyt ottaa tomahawki esille.
Mutta hillitsin itseni vielä vähän ja sanoin:
"Se mahtoi olla hirvittävää."
"Kyllä, luulisipa kylläkin. Se oli suurimpia luotsausvaikeuksia. Olihan aivan mahdoton laskea etukäteen; ne tuhannen pahuukset eivät olleet paikallaan koskaan viittä minuuttia. Karinhan voi nähdä, hiekkasärkän voi nähdä, sehän ei ole mikään taito — mutta alligaattorimatalikkoa ei voi koskaan nähdä — ei siitä puhettakaan. Ei voi koskaan tietää, kuinka on ohjattava sen ympäri, kun sattuu, että ne kanaljat muuttavat paikkaa taas, tuossa tuokiossa, niin ettei pääse kulkemaan. Tietystikin oli myös sellaisia, joilla oli erikoinen silmä alligaattorivesiä varten — mutta luonto oli sen heille lahjottanut — se oli heillä syntyään, nähkääs, herra; sellaista ei voi oppia, ei — siinä tarvitaan vainua. Malttakaas, — minä voisin mainita heistä muutamia vielä — niitä oli Ben Thornburgy, ja Beck Jolly, ja Horace Bixby, ja Georg Ealer, ja Billy Youngblood — kaikki parhaita ensiluokan alligaattoriluotseja. Ne miehet osasivat haistaa alligaattoriveden pitkän matkan päähän, niinkuin joku muu voi haistaa whiskyn. Hyvä Jumala! — olisipa minulla totta vie dollari jokaiselta penikulmalta, jonka päästä ne miehet voivat tuntea alligaattorimatalikon! — Ja ne miehet maksoivat, sen saa herra uskoa. Hyvällä alligaattoriluotsilla oli selvät viisitoistasatasensa rahaa kuukaudessa. Niin, niin! — väitettiin että heillä oli oikein alligaattorivainu, vieläpä yölläkin — niin, sanon nyt vain niinkuin olen kuullut kerrottavan. On kyllä semmoisia, jotka voivat syöttää ihmisille pajuköyttä eivätkä ole siitä millään, varjelkoon, kunhan vain saavat ihmisten silmät tuijottamaan. Mutta kas, sellaista vikaa ei ole Robert Stylesissä, ei, — hän ohjaa aina selvää suuntaa, hän."
Herra Jumala! — tämä oli Rob Styles? — tämä viiksiniekka ja komea herra? — Pieni, laiha, hintelä "penikka" siihen aikaan kun minä hänet tunsin. Hän oli huomattavasti pulskistunut edukseen ulkonaisen ihmisensä puolesta niiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jotka olivat kuluneet viime tapaamisestamme — puhumattakaan siitä, miten hän oli pulskistunut taidossa "kirjailla".
Hetken mietittyäni sanoin:
"Minusta näyttää kuin ei kannattaisi juuri naarata alligaattoreja — nehän tulevat kuitenkin takaisin taas."
"Oi, jospa herra tuntisi alligaattorit yhtä hyvin kuin minä, ei herra sanoisi niin. Jos alligaattori sattuu joutumaan kerrankin alttiiksi naaraukselle, on se saanut tarpeeksi. Te ette saa enää koskaan kuulla puhuttavan hänestä. Hän ei tule takaisin, ei, vaikka tarjoisitte hänelle omenapasteijaa. Jos alligaattori karttaa maailmassa mitään enemmän kuin muuta, niin se karttaa joutumista naaratuksi. Eivätkä ne peijakkaat muuten pääsekään paljaalla hätyyttämisellä — useimmat otetaan laivaan ja lasketaan lastiruumaan — ja kun lasti on täysi, viedään ne alas Orleansiin hallituksen tehtaisiin."
"Minkä takia sitten?"
"Kenkien valmistamista varten sotaväelle. Alligaattorinnahkaa parempaa ei ole. Ne kengät kestävät viisi vuotta ja ovat vedenpitäviä. Alligaattorinpyydystys kuuluu hallitukselle. Jos tapatte alligaattorin, voitte kiittää Jumalaa, jos ette tule hirtetyksi siihen paikkaan. Alligaattori on etelävaltioiden pyhä lintu — sitä ei saa koskea."
"No, vieläkö nytkin on tapana törmätä alligaattorikarille?"
"Ei, sitä ei ole tapahtunut vuosikausiin."
"No, miksi vielä pidetään alligaattorilaivoja tällä joella?"
"Oo, vain jonkinlaisena poliisikuntana. Ne kulkevat nyt vain ylös ja alas, silloin tällöin. Alligaattorit tuntevat ne yhtä hyvin kuin murtovaras poliisikonstaapelin, ja kohta kun ne näkevät niiden tulevan, pistävät ne pillit pussiin ja lähtevät käpälämäkeen."
Tämän alligaattorihistorian sopivan lopun, ellen sanoisi pyöristyksen jälkeen, siirryimme muihin läheisiin aineisiin, ja ystäväni Styles kertoi hiuksia nostavia juttuja kuuluisain laivain urotöistä entisaikaan. Hän pysytteli erityisellä innolla eräässä näistä laivoista ja lisäsi sitten:
"Se laiva — se oli 'Cyclone' — ja se oli sen viimeinen matka — se upposi samalla matkalla — kapteenin nimi oli Tom Ballons, pahin peijakas valehtelemaan, mitä minä koskaan olen tavannut. Se mies ei osannut puhua totta — se oli hänelle suorastaan mahdotonta, oli sitte ilma mikä tahansa. Niin, kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, kun häntä kuunteli. Minun täytyi jättää hänet lopuksi — en jaksanut enää kestää kauempaa. Sananlasku sanoo: 'Minkälainen herra, sellainen renki' — ja kun aina elää sellaisen ihmisen kanssa, tulee itse epäillyksi. Rehellisyys ennen kaikkea, sanon minä. Hänellä oli useampia huonoja ominaisuuksia kuin seitsemällä muulla miehellä. Kaikki ne olivat sälytetyt hänen pääkallonsa takapäähän ja painoivat suorastaan hänen päätään taaksepäin, niin että hän aina kulki nenä pystyssä. Ihmiset luulivat, että se oli ylpeyttä, mutta ei, se oli pelkkää ilkeyttä. Jospa vain olisitte nähnyt hänen jalkansa, olisitte luullut häntä yhdeksäntoista jalan pituiseksi, mutta sitä hän ei ollut, hän oli vain viisi. Jaloissa vain oli vika. Jos hänestä olisi ottanut kaikki valheet, siitä miehestä, olisi hän varmaan kutistunut kokoon, niin ettei hän olisi ollut herran hattua suurempi; ja jos sitten olisi ottanut hänestä ilkeyden, olisi hän samassa kadonnut. 'Cyclone' oli koko peto kulkemaan ja hienoin laiva ohjattavaksi, mikä koskaan on uinut vedessä. Ei tarvinnut muuta kuin panna ruori suoraan ja antaa mennä, niin se selviytyi itsestään suunnista. Eräänä aamuna — se oli juuri viimeinen matka, minkä se koskaan teki — otettiin ruori kannelle korjattavaksi. Minä en tiennyt siitä mitään, minä, vaan peräydyin laiturista ja laskin alas jokea, sangen iloisena ja tyytyväisenä. Olin kulkenut varmaankin kaksikymmentäkolme penikulmaa hyvin vaikeassa väylässä —"
"Ilman ruoria?"
"Aivan niin — — kun kapteeni tulee ylös kannelle ja alkaa torua minua, kun minä ajan täyttä vauhtia, vaikka on pilkkosen pimeä yö —"
"Yö —? — mutta tehän sanoitte —"
"Älkää välittäkö siitä mitä minä sanoin — pimeä silloin vain oli kuin säkissä, se on varma, mutta hetken päästä tuli esiin kuu, ja —"
"Te kai tarkotatte aurinkoa — sillä tehän sanoitte — kuulkaahan — oliko tuo ennenkuin te jätitte kapteenin sen takia että hän niin valehteli, vai —"
"Oi, aikoja ennen — aikoja ennen — No, kuten sanoin, minä —"
"Mutta tälläkö matkalla sitten laiva upposi —"
"Hyvät ihmiset, ei! — se oli paljon jälkeenpäin — useita kuukausia.
No kapteeni, hän —"
"Hän siis teki kaksi viimeistä matkaa, sillä tehän sanoitte selvästi —"
Hän astui takaperin ruorin luota, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sanoi:
— — "Kuulehan, sinä —" (hän mainitsi minut nimeltä) — "nyt voit kernaasti ottaa ruorin hetkeksi ja valehdella minun asemastani. Sinä olet paremmin niissä asioissa perillä. Vai niin, sinä aioit näytellä vieraan ja matkustajan osaa, varjelkoon! — — Hyvä Jumala, minä tunsin sinut ennenkuin olit ehtinyt sanoa seitsemää sanaa — ja niin minä päätin koetella hiukan suonenlyöntiäsi. Vai niin, sinä tahdoit saada minut kertomaan. No, toivoakseni olet tyytyväinen. Kas niin, tule nyt kauniisti tänne, ota ruori ja päätä vartiovuoroni, toveri. Äläkä purjehdi toista kertaa väärän lipun alla, muuten pääset tekemästä työtä elatukseksesi!"
Niin päättyi matkani tuntemattomana; tuskin kuuden tunnin päässä S:t Louisista! — Mutta minä voitin kuitenkin kaupassa, sillä kaiken aikaa olivat sormeni syhyneet päästä käsiksi ruoriin. Näytti kuin olisin unohtanut itse virran — mutta laivan ohjaamistaitoa en ollut unohtanut, enkä myöskään ollut kadottanut kykyä nauttia siitä!
End of Project Gutenberg's Luotsina Mississippi-joella, by Mark Twain