Nimensä pilannut kaupunki

by Mark Twain

III.

Kaupungintaloa ei ollut konsanaan nähty upeammassa asussa. Suojaman päässä sijaitsevan lavan tausta oli prameasti verhottu lipuilla; seiniä koristelivat viirikiehkurat, lehterien edustat olivat liputetut, pilarit oli kääritty lippuihin. Tämä kaikki teho oli tähdätty toispaikkakuntalaisia varten, joita arvattiin lukuisasti saapuvan, suureksi osaksi sanomalehtien edustajia. Tilat olivat täynnä. Vakinaiset 412 istumasijaa olivat tilatut, välikäytäviin ahdatut 68 ylimääräistä tuolia anastettiin heti, lavan portaille sulloutui väkeä mikäli mahtui, muutamat huomattavat vieraat saivat sijansa lavalla, ja tämän edustalle ja sivuille hevosenkengän muotoon asetettujen pöytien ääreen kasautui aimo parvi joka taholta ilmestyneitä erityiskirjeenvaihtajia. Yleisö oli parhaiten puettu mitä kaupunki vielä oli aikaan saanut. Oli nähtävissä moniakin kutakuinkin kalliita pukuja, ja useat niihin somistautuneet naiset olivat näköjään tottumattomia sellaisiin vaatetuksiin. Sen havainnon olivat ainakin kaupunkilaiset tekevinään, mutta se käsitys saattoi johtua pelkästään siitä tiedosta, että nuo naiset eivät koskaan ennen olleet moisia pukuja käyttäneet.

Kultasäkki oli nostettu pienelle pöydälle lavan etualalle koko yleisön nähtäviin. Suuri enemmistö tuijotteli sitä hehkuvalla innolla, suuta vettävällä, kaihoisella ja mielenkuohuisella innolla; yhdeksäntoista pariskunnan vähemmistö silmäili sitä hellästi, rakastavasti, holhoovasti, ja tämän vähemmistön miespuolisko hoki itsekseen liikuttavia, valmistamattomia pikku puheita kiitollisuutensa ilmaisuksi kuulijakunnan suosionosoituksista ja onnitteluista; pianhan piti heidän nousta sellaisia sanoja lausumaan. Tuon tuostakin joku näistä kaivoi paperilapun liivintaskustaan ja salavihkaa vilkaisi sitä muistinsa virkistämiseksi.

Suojamassa hälisi vilkas puheen sorina — kuten aina; mutta kun viimein pastori Burgess nousi ja laski kätensä säkille, kuuli hän mikrobiensa jyrsivän, niin hiljaista oli. Hän selosti säkin omituisen historian ja siirtyi sitten lämpimin sanoin puhumaan Hadleyburgin tahrattoman rehellisyyden vanhasta ja hyvin ansaitusta maineesta, josta kaupunki täydellä syyllä oli ylpeä. Hän sanoi tätä mainetta arvaamattoman suureksi aarteeksi; Kaitselmuksen johdannolla oli sen arvo nyt suunnattomasti noussut, sillä äskeinen tapaus oli sen maineen levittänyt laajalti, kohdistanut amerikkalaisen maailman katseet tähän kaupunkiin ja hänen toivoakseen ja uskoakseen tehnyt kaikiksi ajoiksi sen nimen omaa etua pyytämättömän lahjomattomuuden vastikkeeksi. (Kätten taputusta.) — Ja kenestä koituu tämän ylvään maineen turva — yhteiskunnastako kokonaisuudessaan? Ei! Vastuu on yksilöllinen, ei yhteiskunnallinen. Tästä päivästä lähtien on jokainen ja itsekukin teistä omakohtaisesti sen erityinen vartia ja yksilöllisesti vastuussa siitä, ettei sitä mikään vahinko kohtaa. Otatteko — ottaako kukin teistä — vastaan tämän suuren luottamustehtävän? — (Myrskyistä suostumusta.) — Kaikki siis hyvin. Siirtäkää se lapsillenne ja lastenne lapsille. Tänään on puhtautenne nuhteeton — pitäkää huolta siitä, että se säilyy samana. Tänään ei yhteiskunnassanne ole yhtäkään henkilöä, jota voitaisiin saada vietellyksi kajoomaan ainoaankaan vieraaseen penniin — pitäkää varanne, että pysyttekin tässä vaelluksessa. — (— Pidämme, pidämme!—) — Tässä ei ole paikallaan tehdä vertailuja meidän ja muiden yhteiskuntien kesken — joista muutamat ovat meitä kohtaan nurjamielisiä; heillä on tapansa, meillä omamme; olkaamme tyytyväisiä. — (Suosionosoituksia.) — Minä lopetan. Käteni alla, hyvät ystävät, on muukalaisen kaunopuheinen tunnustus siitä, mitä me olemme; hänen myötävaikutuksensa perusteella maailma tästedes ainiaan tietää, mitä me olemme. Hän on meille tuntematon, mutta teidän nimessänne lausun julki kiitollisuutenne ja pyydän teitä korottamaan äänenne sen vahvistukseksi.

Yleisö nousi yhtenä miehenä ja sai seinät huojumaan kiitollisuutensa jyrinällä pitkän minuutin ajaksi. Kaikki istuutuivat sitten, ja mr. Burgess otti taskustaan kirjekuoren. Yleisö pidätteli hengitystään hänen reväistessään auki kuoren ja vetäessään siitä paperilapun. Hän luki sen sisällön — verkalleen ja painavasti — kuulijakunnan tarkatessa haltioittuneella huomiolla tätä taikakirjelmää, jonka jokainen sana vastasi kultaharkkoa:

— Pulaan joutuneelle muukalaiselle lausumani huomautus oli tämä: "Sinä et suinkaan ole mikään huono mies; mene ja tee parannus." — Sitten hän jatkoi: — Saamme hetimiten tietää, pitääkö tässä mainittu huomautus yhtä säkissä olevan kanssa; ja jos asia siksi osottautuu — mikä onkin epäilemätöntä —, niin tämä kultasäkki kuuluu eräälle kansalaisellemme, joka tästälähtein seisoo kansakunnan edessä sen erityisen hyveen esikuvana, joka on saattanut kaupunkimme kuuluisaksi kautta maan — mr. Billsonille!

Yleisö oli varustautunut valmiiksi puhkeamaan asianmukaiseen suosion myrskyyn; mutta tämän sijasta sen näyttikin halvaus herpaannuttaneen. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus, sitten kohahti yli suojaman sorisevana supinan aalto — tämänlaisena kuiskeena: — Billson! huh, pentele, tämä on liian paksua! Kaksikymmentä dollaria kulkurille — tai kellekään — Billsonko! Jo nyt jotakin! — Ja samassa salpasi kuulijakunnalta hengityksen uusi yllätys, sillä se keksi, että kun toisella kulmalla suojamaa diakoni Billson seisoi pää nöyrästi kumarassa, teki toisaalla asianajaja Wilson samaten. Ihmettelevä vaitiolo syntyi tuokioksi. Jokainen oli ymmällä, ja yhdeksäntoista pariskuntaa oli sekä ymmällä että kiukuissaan.

Billson ja Wilson kääntyivät tuijottamaan toinen toistansa. Billson kysäisi purevasti:

— Miksi te nousette, mr. Wilson?

— Siksi että minulla on siihen oikeus. Kenties te suostutte ystävällisesti selittämään yleisölle, miksi te nousette.

— Mielelläni. Siksi että kirjotin tuon ilmoituksen.

— Se on hävytöntä petosta. Minä sen kirjotin itse.

Oli Burgessin vuoro tyrmistyä. Hän seisoi ilmeettömänä katsellen kumpaistakin vuorotellen eikä näyttänyt tietävän mitä tehdä. Väkijoukko oli tyhmistynyt. Asianajaja Wilson sai nyt sanoiksi:

— Pyydän puheenjohtajaa lukemaan tuon tiedonannon allekirjotuksen.

Se herätti puheenjohtajan ja hän julisti nimen:

— John Wharton Billson!

— Kas niin! — huusi Billson, — mitä on teillä nyt sanottavana puolestanne? Ja millaisen anteeksipyynnön aijotte tehdä minulle ja tälle loukatulle yleisölle siitä petoksesta, jota olette täällä yrittänyt?

— Mitään anteeksipyyntöä ei tarvita, sir; ja mitä asiaan muuten tulee, niin syytän julkisesti teitä kirjelmäni näpistämisestä mr. Burgessilta ja omassa nimessänne laaditun jäljennöksen toimittamisesta sijalle. Ei ole mitään muuta keinoa, millä olisitte voinut saada tietoonne koetushuomautuksen; minä yksinäni kaikista elävistä ihmisistä tiesin sen sanamuodon salaisuuden.

Näytti sukeutuvan suuri häväistysjuttu, jos asia jatkuisi tätä menoansa. Jokainen huomasi huolestuksekseen, että pikakirjoittajat sohivat papereilleen kuin vimmatut. Monet äänet huutelivat: — Puheenjohtaja, puheenjohtaja! Järjestykseen! järjestykseen! — Burgess nakutteli vasarallaan ja sanoi:

— Älkäämme unohtako säädyllisyyden vaatimuksia. Ilmeisesti on jokin erehdys tapahtunut, mutta ei sen enempää. Jos mr. Wilson antoi minulle kirjelmän — ja nyt sen muistankin —, niin minulla on se vielä.

Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, silmäsi kirjelippua, näytti kummastuneelta ja kiusaantuneelta, ja seisoi hetkisen ääneti. Sitten hän heilutti kättään hajamielisesti ja koneellisesti ja yritteli virkkaa jotakin, mutta heitti toivottomana sikseen. Useat äänet kehoittelivat:

— Lukekaa se! lukekaa! Mitä siinä on?

Hän alkoi sanella pökerryksissään kuin unissakävijä:

— Hädänalaiselle muukalaiselle huomautin: "Sinä et suinkaan ole huono mies. (Ihmispaljous ällisteli häntä sanattomana.) Mene ja tee parannus." (Jupinaa: — Voi ihmettä! mitä tämä merkitsee?) — Tämän, — selitti puheenjohtaja, — on nimikirjotuksellaan vahvistanut Thurlow G. Wilson.

— Kas siinä! — huusi Wilson; — se kaiketi ratkaisee asian! Tiesinhän varsin hyvin, että kirjelmäni sisältö oli siepattu.

— Vai siepattu! — kivahti Billson. — Kyllä minä näytän, ettette te eikä kukaan teidänlaisenne mokoma saa —

Puheenjohtaja: — Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen! Istukaa, molemmat, minä pyydän.

He tottelivat päätänsä pudistellen ja suuttuneesti mutisten. Yleisö oli tavattomasti ihmeissään; se ei tiennyt miten menetellä tähän outoon ilmiöön nähden. Pian nousi seisaalleen Thompson, hatuntekijä. Hän olisi mielellään ollut yhdeksäntoistalainen; mutta sepä ei ollut hänelle sallittua, sillä hänen hattuvarastonsa ei suuruudeltaan vastannut sitä asemaa. Hän sanoi:

— Hra puheenjohtaja, voivatko nämä molemmat herrasmiehet olla oikeassa, jos saan kysyä? Esitän teidän harkittavaksenne, sir, onko saattanut sattua, että kumpainenkin on osunut lausumaan ihan samat sanat muukalaiselle? Minusta tuntuu —

Nahkuri kavahti jaloilleen ja keskeytti hänet. Nahkuri oli kärmehtivä mies; hän uskoi olevansa oikeutettu yhdeksäntoistalaiseksi, muttei pystynyt saamaan vaatimustansa tunnustetuksi. Se ärsytti hänet hiukan ilkeäksi tavoissaan ja puheissaan. Hän tokaisi nyt:

— Hyh, siitä ei ole kysymys! Sitä voisi sattua — kahdesti sadassa vuodessa —, mutta ei toista seikkaa. Kumpikaan heistä ei kahtakymmentä dollaria antanut! — (Ripeätä taputusta.)

Billson. — Minä annoin!

Wilson. — Minä annoin!

Sitten kumpainenkin syytti toistansa näpistyksestä.

Puheenjohtaja. — Järjestykseen! Istuutukaahan — molemmat. Kirjelmistä ei kumpainenkaan ole hetkeäkään ollut hallustani poissa.

Ääni. — Hyvä — se siis on selvillä!

Nahkuri. — Hra puheenjohtaja, selvää on nyt, että toinen näistä miehistä on piileksinyt toisen vuoteen alla perhesalaisuuksia kärkkyen. Ellei ole epäparlamenttaarista sitä vihjata, niin huomautan, että kyllä sitä voipi uskoa kumpaisestakin. (Puheenjohtaja. — Järjestykseen! järjestykseen! —) Minä peruutan huomautukseni, sir, ja rajotun vihjaamaan, että jos toinen heistä on kuullut toisen ilmaisevan koetushuomautuksen vaimolleen, niin saamme hänet nyt kiinni.

Ääni. — Millä tavalla?

Nahkuri. — Helposti. Nämä kaksi eivät ole maininneet huomautusta ihan samoilla sanoilla. Sen olisitte havainnut, jollei molempien lukemisen välillä olisi ollut kiihdyttävää kiistaa.

Ääni. — Mikä on erotuksena?

Nahkuri. — Sana mikään on Billsonin lapussa eikä toisessa.

Monta ääntä. — Totta — hän on oikeassa.

Nahkuri. — Ja siis, jos puheenjohtaja tarkastaa säkissä olevaa koetushuomautusta, saamme tietää, kumpi näistä kahdesta huijarista — (Puheenjohtaja. "Järjestykseen!") — kumpi kahdesta onnenonkijasta — (Puheenjohtaja. "Järjestykseen! järjestykseen!") — kumpi näistä kahdesta esikuvasta — (naurua ja suosionosotuksia) — on oikeutettu loistamaan ensimäisenä kunniattomana ryökäleenä mitä konsanaan on syntynyt tässä kaupungissa — jonka hän on häväissyt ja tehnyt itselleen tästälähtein hyvin helteiseksi paikaksi! — (Voimakasta hyväksymistä.)

Monta ääntä. — Avatkaa! — avatkaa säkki!

Burgess sivalsi säkkiin vihleen, sujautti sisälle kätensä ja veti esille kirjekuoren. Siinä oli kaksi taipeille käännettyä kirjelmää. Hän selitti:

— Toiseen näistä on merkitty: "Tarkastettava vasta sitten kun kaikki puheenjohtajalle osotetut kirjelmät — jos niitä tulee — on luettu." Toiseen on merkitty: Koetuslause. — Minä luen. Se kuuluu näin:

"En vaadi, että hyväntekijäni minulle lausuman huomautuksen edellinen puolisko kerrataan sananmukaisesti, sillä se ei ollut niin merkillinen, ettei voisi unohtua. Mutta sen viimeiset viisitoista sanaa ovat varsin huomattavia ja pysyvät luullakseni helposti muistissa; ellei näitä esitetä tarkoin, niin pidettäköön hakijaa petturina. Hyväntekijäni sanoi aluksi, että hän harvoin neuvoi ketään, mutta milloin hän jonkun neuvon antoi, oli sillä aina täysipainoisuuden leima. Sitten hän virkahti — eikä se ole koskaan häipynyt mielestäni: 'Sinä et suinkaan ole huono mies' —"

Viisikymmentä ääntä. — Se ratkaisee — rahat ovat Wilsonin! Wilson! Wilson! Puhe! Puhe!

Ihmisiä hypähti seisaalleen ja tunkeusi Wilsonin ympärille, puristellen hänen kättänsä ja onnitellen lämpimästi — sillaikaa kun puheenjohtaja takoi vasarallaan ja karjui:

— Järjestykseen, hyvät herrat! Järjestykseen! Järjestykseen! Antakaa minun lukea toki loppuun. — Hiljaisuuden palattua jatkui lukeminen seuraavasti:

"Mene ja tee parannus — taikka, muista minun se sanoneeni — jonakuna päivänä sinä syntiesi tähden kuolet ja joudut helvettiin tai hadleyburgilaisten pariin — koeta edes saada edellinen vaihtoehto."

Aavemainen hiljaisuus seurasi tiedonantoa. Ensin alkoi suuttumuksen pilvi synkkänä laskeutua kansalaiskunnan kasvoille; tovin kuluttua pilvi jälleen kohousi ja kutkuileva ilme pyrki sijalle, pyrki niin voimakkaasti, että se oli hillittävissä vain tuskallisen työläästi. Sanomalehtien selostajat, brixtonilaiset ja muut vieraat painoivat päänsä alas ja kätkivät kasvonsa käsiinsä, saaden pidätellyksi purkautumistansa pelkällä pinnistyksellä ja sankarillisella kohteliaisuudella. Tällä mitä tukalimmalla hetkellä kajahti hiljaisuuteen yksinäisen äänen jyrähdys — Jack Hallidayn:

— Tuolla se on täysipainoisuuden leima!

Silloin yleisö ratkesi, vieraat ja kaikki. Pian sortui mr. Burgessinkin totisuus; silloin kuulijakunta katsoi itsensä virallisesti vapautetuksi kaikesta pidätyksestä ja käytti erikoisoikeuttansa perinpohjin. Raikasta, pitkällistä naurun remakkaa se oli, ja myrskyisän avosydämistä, mutta taukosi sekin viimein. Mr. Burgess yritti jälleen saada sanoiksi, ihmisten kuivaillessa silmiään, mutta honotus ja hihitys puhkesi taas valloilleen ja jälkeenpäin vielä kerran. Lopulta Burgess sai lausutuksi nämä vakavat sanat:

— On hyödytöntä yrittää salata tosiseikkaa — meitä on kohdannut kaikkea harrastustamme kysyvä ongelma. Se panee alttiiksi kaupunkinne kunnian — se uhkaa kaupungin hyvää nimeä. Yhden ainoan sanan eroavaisuus mr. Wilsonin ja mr. Billsonin koetushuomautuksissa oli jo itsessään vakava seikka, se kun ilmaisi, että jompikumpi näistä herrasmiehistä oli tehnyt varkauden —

Molemmat miehet istuivat hervottomina, älyttöminä, lannistuneina, mutta nuo sanat vavahduttivat kumpaistakin sähkötäräyksenä, ja he alkoivat nousta.

— Istukaa! — käski puheenjohtaja terävästi, ja he tottelivat. — Se oli vakava seikka, kuten sanottu. Mutta se koski heistä vain toista. Nyt on asia käynyt vakavammaksi, sillä nyt on molempien kunnia pelottavassa vaarassa. Pitääkö minun mennä pitemmällekin ja sanoa sen olevan väistämättömässä vaarassa? Molemmat jättivät pois nuo viisitoista ratkaisevaa sanaa. — Hän pysähtyi. Pitkän tovin hän antoi hiljaisuuden kerätä yhä voimallisempaa tehoa ja lisäsi sitten: — Tämä näyttää mahdolliselta vain yhdellä tavalla. Kysyn näiltä herrasmiehiltä — oliko tässä yhteistä vehkeilyä? — salaista sopimusta?

Hiljainen sorina solui pitkin suojamaa; sen sisältönä oli: — Hän on pannut kiikkiin heidät molemmat.

Billson ei ollut tottunut äkkikäänteisiin; hän istui auttamattomasti nujertuneena. Mutta Wilson oli asianajaja. Hän ponnistausi jaloilleen, kalpeana ja tuskastuneena, ja sanoi:

— Pyydän yleisön suosiollista kärsivällisyyttä, selittääkseni tämän mitä tukalimman asian. Pahoilla mielin sanon sanottavani, koska sen täytyy tuottaa korjautumatonta vahinkoa Billsonille, jota olen aina pitänyt arvossa ja kunnioittanut tähän päivään asti, ehdottomasti luottaen hänen horjumattomuuteensa kiusauksissa — niinkuin te kaikki olette luottaneet. Mutta oman kunniani varjelemiseksi on minun puhuttava — ja suoraan. Tunnustan häpeillen — ja pyydän teiltä nyt anteeksi —-, että lausuin häviöön joutuneelle muukalaiselle kaikki koetushuomautuksessa mainitut sanat, nuo viisitoista häpäisevää sanaa myöskin. (Hämmästelyä.) Julistuksen nähdessäni muistin ne ja päätin vaatia palkintosummaa, sillä siihen oli minulla kaikin puolin täysi oikeus. Nyt pyydän teitä harkitsemaan tätä kohtaa, ja punnitsemaan sitä tarkoin: Tuon muukalaisen kiitollisuus minua kohtaan sinä yönä oli ylenpalttinen; hän sanoi itse, ettei hän kyennyt sitä sanoilla ilmaisemaan, ja vakuutti tuhatkertaisesti minulle palkitsevansa, jos vain konsanaan saisi tilaisuuden. No niin, kysynpä nyt teiltä: saatoinko odottaa — saatoinko uskoa — saatoinko hämärästikään uumoilla —, että hän näin ollen kiittämättömästi lisäsi nuo ihan tarpeettomat viisitoista sanaa koettimeensa? —- viritti minulle ansan? — paljasti minut oman kaupunkini solvaisijaksi julkiseen paikkaan kokoutuneiden kansalaisten kuullen? Se oli järjetöntä; se oli mahdotonta. Minulla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että hänen koetukseensa kuului ainoastaan huomautukseni ystävällinen alkulauselma. Te olisitte minun sijassani ajatelleet samaten. Te ette olisi aavistelleet kehnoa kavallusta miehen taholta, jota olitte avittaneet, häntä pienimmälläkään sanalla loukkaamatta. Niinpä minä täydessä luottamuksessa, viattomassa vakuutuksessa, kirjotin paperilapulle alkusanat — viimeisiksi "Mene ja tee parannus" —, ja kirjoitin alle nimeni. Ollessani panemaisillani sen kirjekuoreen kutsuttiin minut toimistoni takahuoneeseen, ja ajattelemattani jätin paperilapun avoimeksi kirjotuspöydälleni. — Hän pysähtyi, käänsi hitaasti päänsä Billsoniin päin, odotti hetkisen ja sitten lisäsi: — Pyydän teitä panemaan merkille, että vähäistä myöhemmin palatessani vilahti mr. Billson ulos etuovesta. (Hämmästelyä.)

Tuossa tuokiossa kavahti Billson seisaalleen ja ärjahti:

— Se on vale! Se on hävytön vale se!

Puheenjohtaja. — Istukaa, sir! Mr. Wilsonilla on puheenvuoro.

Billdonin kiskoivat hänen ystävänsä istualleen ja tyynnyttelivät häntä,
Wilsonin pitkittäessä:

— Ne ovat yksinkertaiset tosiseikat. Kirjeeni oli nyt siirtynyt paikaltaan. Sen huomasin, mutten siitä välittänyt, kun ajattelin ilmanvedon sen siihen puhaltaneen. Ei voinut juolahtaa mieleeni, että mr. Billson lukee yksityisen kirjelmän; hän oli kunniallinen mies ja tuollaisen kehnouden yläpuolella. Jos sallitte minun sanoa, niin on luullakseni hänen liikasanansa "mikään" nyt selitetty: se johtuu puutteellisesta muistista. Minä olin maailmassa ainoa mies, joka kykenin koetushuomautuksesta ainoatakaan sanaa ilmottamaan — rehellisenä tietonani. Muuta ei ole minulla sanottavaa.

Maailmassa ei mikään suostuttelevaa puhetta paremmin hämmennä puhetaidon koukkuihin ja temppuihin tottumattoman kuulijakunnan järjenjuoksua, mullistellen sen vakaumukset ja lumoten sen tunteet. Wilson istuutui voitollisena. Suojama jyrisi pauhaavaa suosiota; ystävät parveilivat hänen luokseen ja pudistelivat häntä kädestä, kiihkeästi onnitellen. Billson kiljuttiin alas eikä päässyt sanaakaan hiiskumaan. Puheenjohtaja takoi takomistansa vasarallaan ja huuteli:

— Mutta jatkakaamme, hyvät herrat, jatkakaamme!

Viimein palautui jonkun verran hiljaisuutta ja hatuntekijä sanoi:

— Mutta mitä jatkamista tässä on, sir, muuta kuin antaa rahat?

Ääniä. — Niin! Oikein! Esille, Wilson!

Hatuntekijä. — Esitän kolme eläköönhuutoa Wilsonille, sen erityisen hyveen esikuvalle, joka —

Hurraus puhkesi ilmoille ennenkuin hän sai lopetetuksi; ja keskellään — keskellä hälinää ja vasaran moiketta myös — jotkut intoilijat nostivat Wilsonin hartioilleen ja aikoivat voittokulkueena viedä hänet lavalle. Puheenjohtajan ääni kajahti nyt yli mellakan:

— Järjestykseen! Paikoillenne! Unohdatte, että on vielä toinen asiakirja lukematta. — Hiljaisuuden palattua hän otti paperin ja aikoi käydä sitä lukemaan, mutta laskikin sen takaisin pöydälle, sanoen: — Vasta muistankin: tähänhän ei saa kajota ennenkuin olen lukenut kaikki minulle annetut kirjalliset ilmotukset. — Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, katsahti kirjelmään — näytti kummastuneelta — ojensi sen etäämmäksi silmistään ja tähysti sitä — tuijotteli sitä. Pari-, kolmekymmentä ääntä huudahteli:

— Mitä siinä on? Lukekaa! lukekaa'.

Ja hän luki — vitkallisesti ja ihmettelevästi:

— Muukalaiselle lausumani huomautus — (Ääniä. — Hei! mitä nyt? —) — kuului: "Sinä et suinkaan ole huono mies. — (Ääniä. — Vie sun hitto!) — Mene ja tee parannus." — (Ääni. — Hoh, sahatkaa minulta koipi! —) — Allekirjottajana on pankkiiri Pinkerton.

Riemastuksen sekamelska räjähti sellaisena riekkunana, että sitä olisi järkensä säilyttänyt ihminen itkenyt. Ne, jotka eivät olleet peliin sotkeutuneet, olivat tikahtua siihen paikkaan; sanomalehtien kertojat naurunsa tempomina sohivat hajallisia koukeroita, joista ei kukaan olisi ikimaailmassa selvää saanut; ja muuan nukkuva koira hypähti suunniltaan säikkyneenä jaloilleen ja haukkui hälyä kuin vimmattu. Kaikenlaisia huudahduksia kajahteli myi läkässä: — Me rikastumme — kaksi lahjomattomuuden esikuvaa! — Billsonia lukuunottamatta! — Kolme — otetaan Pönäkkä mukaan — ei niitä tule koskaan liiaksi! — Billson hyväksytty! — Voi Wilson-parkaa! kahden varkaan uhrina!

Voimakas ääni. — Hiljaa! Puheenjohtaja on vielä jotakin onkinut taskustaan.

Ääniä. —- Hurraa! Onko se uutta? Lukekaa! lukekaa! lukekaa!

Puheenjohtaja (lukee): — Muukalaiselle minä huomautin: "Sinä et suinkaan" j.n.e. Gregory Yates.

Äänten pauhu. — Neljä esikuvaa! — Eläköön Yates! — Onkikaa taas!

Kuulijakunta oli nyt elpynyt mitä parhaalle tuulelle, valmiina heruttelemaan tilaisuudesta kaiken huvin, mitä saatavissa oli. Useat yhdeksäntoistalaiset nousivat kalpeina ja hädissään ja alkoivat raivata tietänsä käytäviä kohden, mutta joukko ääniä epäsi:

— Ovet, ovet — sulkekaa ovet; yksikään lahjomaton ei saa lähteä!
Istukaa, jokainoa!

Käskyä toteltiin.

— Onkikaa taas! Lukekaa! lukekaa!

Puheenjohtaja kopeloitsi taskuaan ja taaskin alkoivat tutut sanat kirpoilla hänen huuliltaan: — "Sinä et suinkaan ole huono mies —"

— Nimi! nimi! Mikä on hänen nimensä?

— L. Ingoldsby Sargent.

— Viisi valittua! Esikuvia lisää! Jatkakaa, jatkakaa!

— "Sinä et suinkaan ole huono —"

— Nimi! nimi!

— Nicholas Whitworth.

— Hurei! hurei! esikuvia, hei!

Joku piipatti sekaan ja alkoi laulaa näitä loppusointuja sillä viehättävällä "Mikadon" säveleellä, jonka alkusanat kuuluvat: "Kun peljätä mies sulo-impeä ties". Kuulijakunta yhtyi riemastuen huikkaamaan, sitten joku parahiksi tekaisi toisen säkeen —

"Se aina muistakaa —"

ja yleisö kertasi sen voimallisesti. Kolmas säe kajahti samaan menoon —

"Hadleyburgihin vie pyhä hurskauden tie —"

joka niinikään veisattiin yhteisvoimin. Viimeisen säveleen häipyessä nousi korkeana ja selkeänä Jack Hallidayn ääni, loppusäkeellä kuormitettuna —

"esikuvia meiltä saa!"

ja tämä toistettiin jymisevällä innostuksella. Onnellinen yleisö alotti sitten uudestaan alusta ja veisasi kaikki neljä säettä kahteen kertaan, suunnattomalla vauhdilla ja ponnella, lopettaen yhdeksänkertaisella huikealla eläköön-huudolla "Lahjomattomalle Hadleyburgille ja kaikille sen lahjomattomuuden esikuville, jotka tänä iltana huomaamme täysipainoisuuden leiman ansaitseviksi".

Sitten alettiin puheenjohtajaa jälleen joka taholta hätistellä:

— Jatkakaa! jatkakaa! Lukekaa! lukekaa lisää! Lukekaa koko saaliinne!

— Oikein — jatkakaa! Me voitamme iankaikkisen kuuluisuuden!

Kymmenkunta miestä kohosi nyt seisaalleen ja alkoi tehdä vastalauseita. He väittivät mokoman ilveilyn olevan jonkun kunnottoman koiruksen työtä ja koko kunnan solvausta. Epäilemättä olivat kaikki nimikirjotukset väärennettyjä —

— Istukaa! alas! Suu kiinni! Te tunnustatte. Tavotamme teidän nimenne kohtsiltään.

— Herra puheenjohtaja, montako kirjettä teillä on?

Puheenjohtaja laski.

— Jo tarkastetut mukaan lukien on kirjeitä kai yhdeksäntoista.

Pilkallinen suosion myrsky puhkesi valloilleen.

— Kenties niissä on kaikissa sama salaisuus. Esitän, että te avaatte ne kaikki ja luette jokaisen nimikirjotuksen sekä kirjelmän ensimäiset kuusi sanaa.

— Kannatan!

Esitys hyväksyttiin suurella kohinalla. Silloin ukko Richards-parka kohosi istuimeltaan, ja hänen vaimonsa nousi seisomaan hänen viereensä. Tämän pää oli kumarassa, jottei kukaan olisi nähnyt hänen kyyneliänsä. Hänen miehensä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja siten aviokumppaniansa tukien alkoi vapisevalla äänellä puhua:

— Ystävät, te olette tunteneet meidät kaksi — Maryn ja minut — koko elämämme ajan, ja luullakseni olette pitäneet meistä ja kunnioittaneet meitä —

Puheenjohtaja keskeytti hänet:

— Sallikaa minun. On ihan totta — tuo mitä sanotte, mr. Richards; tämä kaupunki tuntee teidät kaksi; se pitää teistä; se kunnioittaa teitä; vieläpä rakastaakin teitä —

Hallidayn ääni kajahti:

— Se on täysipainoinen totuus sekin! Jos puheenjohtaja on oikeassa, niin vahvistakoon sen yleisö. Nouskaa! Nyt siis — hip! hip! hip! — kaikki yhtaikaa!

Kuulijakunta nousi yhtenä joukkona, kääntyi innostuneesti päin ijäkästä paria, täytti ilman liehuvien nenäliinojen tuiskulla ja hurrasi sydämensä pohjasta.

Puheenjohtaja jatkoi sitten:

— Minä tarkotin sanoa: Me tunnemme teidän hyväsydämisyytenne, mr. Richards, mutta nyt ei ole hetki sopiva armeliaisuuden osottamiseen pahoin tehneitä kohtaan. — (Huutoja. — Oikein! niin juuri! —) — Näen jalomielisen tarkoituksenne kasvoistanne, mutta minä en voi sallia teidän pyydellä sääliämme näiden miesten hyväksi —

— Mutta minä aijoin —

— Istuutukaahan, mr. Richards. Meidän täytyy tarkastaa loputkin kirjelmät — tätä vaatii selvä kohtuus niitä miehiä kohtaan, jotka jo on paljastettu. Niin pian kuin se on tehty, saatte te puheenvuoron — siitä annan sanani.

Monta ääntä. — Oikein! — puheenjohtaja on oikeassa — ei sovi nyt keskeytellä! Jatkakaa! — nimet! nimet! — hyväksytyn päätöksen mukaan!

Vanha pariskunta istuutui vastahakoisesti ja mies kuiskasi vaimolleen: — On surkean kovaa joutua odottamaan; häpeä koituu suuremmaksi kuin konsanaan, kun he huomaavat, että me aijoimme anoa sääliä vain itsellemme.

Nimien julistaminen sai taas remun puhkeamaan.

— "Sinä et suinkaan ole huono mies —" Nimikirjotus: Robert J.
Titmarsh.

— "Sinä et suinkaan ole huono mies —" Nimikirjotus: Eliphalet Weeks.

— "Sinä et suinkaan ole huono mies —" Nimikirjotus: Oscar B. Wilder.

Tällöin keksi kuulijakunta ottaa nuo kuusi sanaa omaksi huolekseen. Puheenjohtaja oli siitä kylläkin kiitollinen. Siitälähtein hän vuoron jälkeen nosti ilmaan kunkin kirjeen ja odotti. Kuulijakunta honotti nuo kuusi sanaa tahdikkaasti ja pauhaavan juhlallisesti (rohkeasti lähennellen erästä tuttua virren säveltä): — Sinä et su-u-inka-an ole hu-u-ono mies. — Sitten puheenjohtaja julisti: — Nimikirjotus: Archibald Wilcox. — Ja niin edelleen, ja niin edelleen, nimi seulottiin nimen perästä, ja jokainen nautti yhä hurjemmaksi yltyvästä huvista, paitsi nuo yhdeksäntoista poloista. Silloin tällöin, kun joku erityisen loistava nimi kajahti, pani kokous puheenjohtajan odottamaan sen aikaa kuin väkijoukko veisasi koko koetushuomautuksen alusta loppusanoihin asti: — Ja joudut helvettiin tai hadleyburgilaisten pariin — koeta edes saada edellinen vaihtoe-e-hto! — Näissä erityistapauksissa he lisäsivät suurenmoisen, tuskaisen ja vaikuttavan: A-a-a-a-men!

Luettelo hupeni, hupeni, hupeni, ukko Richards-paran pitäessä muistissaan nimien lukumäärää, luimistellen milloin hänen omaansa muistuttava nimi julistettiin ja surkeassa jännityksessä odottaen sitä hetkeä, jolloin hänen nöyryyttäväksi oikeudekseen koituu nousta Maryn kanssa ja lopettaa puolustuksensa, jonka sanoja hän hautoi mielessään: — … sillä tähän asti emme ole koskaan tehneet mitään väärää, vaan nuhteettomina vaeltaneet nöyrää tietämme. Me olemme hyvin köyhiä, me olemme ijäkkäitä; ei ole meillä lasta eikä läheistä apunamme. Kiusaus oli ankara, ja me lankesimme. Aikomuksenani oli äsken noustessani tehdä tunnustus ja anoa, ettei minun nimeäni kuulutettaisi tässä julkisessa paikassa, sillä meistä tuntui siltä kuin emme olisi voineet sitä kestää; mutta minut ehkäistiin. Se oli kohtuullista; meidän tuli kärsiä muiden mukana. Se on ollut meille kovaa. Ensi kertaa olemme konsanaan kuulleet nimemme kenenkään huulilta tahrattuna kirpoavan. Olkaa armeliaita — parempien päivien tähden; tehkää häpeämme niin keveäksi kantaa kuin säälinne sallii. — Tällä kohtaa hänen mietiskelyänsä Mary nyhjäsi häntä, huomatessaan hänen ajatustensa harhailevan. Yleisö veisaili: — Sinä et su-u-inka-an j.n.e.

— Ole valmiina, — kuiskasi Mary. — Sinun nimesi tulee nyt; hän on lukenut kahdeksantoista.

Veisuu taukosi.

— Seuraava! seuraava! seuraava! — hälistiin joka taholta.

Burgess pisti kätensä taskuunsa. Vanha pariskunta alkoi vavisten nousta. Burgess kopeloi hetkisen ja sanoi sitten:

— Huomaan lukeneeni ne kaikki.

Ilosta ja kummastuksesta pyörtymäisillään vaipui pariskunta istumaan ja
Mary kuiskasi:

— Voi, Jumalan kiitos, me olemme pelastetut! — hän on hukannut meidän vastauksemme — en tätä antaisi sadastakaan tuollaisesta säkistä!

Yleisö puhkesi "Mikado"-jääryttelyynsä ja lauloi sen kolmeen kertaan yhä yltyvällä innostuksella, nousten seisaalleen, kun kolmannen kerran jouduttiin loppusäkeeseen —

"esikuvia meiltä saa!"

ja lopettaen eläköön-huudoilla "Hadleyburgin puhtaudelle ja sen kahdeksalletoista edustajalle".

Sitten Wingate, satulaseppä, nousi pystyyn ja esitti hurrattavaksi "kaupungin kunnollisimmalle miehelle, kaupunkikunnan ainoalle huomattavalle jäsenelle, joka ei yrittänyt varastaa noita rahoja — Edward Richardsille".

Yleisö hurrasi voimakkaasti ja liikuttavan sydämellisesti. Sitten joku ehdotti, että "Richards valitaan nyt autuaan Hadleyburg-tarun ainoaksi vartiaksi ja esikuvaksi, vallalla ja oikeudella nousta ja katsoa koko pilkallista maailmaa päin naamaa".

Hyväksyttiin huutoäänestyksellä; sitten he lauloivat "Mikadon" taaskin ja lopettivat säkeellä:

"Yks' esikuva jäädä saa!"

Nyt syntyi tovin pysähdys, sitten:

Ääni. — No, niin, kukas säkin saa?

Nahkuri (katkeralla ivalla): — Sehän on yksinkertaista. Rahat on tasattava noiden kahdeksantoista lahjomattoman kesken. He antoivat pulaan joutuneelle muukalaiselle kaksikymmentä dollaria kukin — ja tuon huomautuksen — vuoronsa jälkeen: kaksikymmentäkaksi minuuttia kesti kulkueen marssia hänen ohitseen. Varustivat muukalaisen pohjapääomalla — koko summa 360 dollaria. Hehän vain tahtovat lainansa takaisin — korkoineen — neljäkymmentätuhatta dollaria kaikkiaan.

Monta ääntä (pilkallisesti). — Niin oikein! Tasanjako! Tasanjako! Olkaa armeliaita köyhille — älkää antako heidän odotella ropojansa!

Puheenjohtaja. — Järjestykseen! Luen nyt muukalaisen toisen kirjelmän. Se kuuluu: "Jos mitään hakijaa ei esiinny (pontevia ähkäisyjä), niin pyydän teitä avaamaan säkin ja luovuttamaan rahat kaupunkinne pääporvareille, heidän talletettavakseen rahastona (Hautoja. — Oi! Hoi! Hei! —) ja käytettäväkseen sellaisin tavoin, jotka heistä näyttävät parhaiten edistävän ja turvaavan kuntanne ylvästä lahjomattoman rehellisyyden mainetta (huudahteluja) — mainetta, jota heidän nimensä ja ponnistuksensa kirkastavat uudella ja kauvas ulottuvalla hohteella." — (Jyrisevää ivallisen suosion ilmaisua.) Siinä näkyykin olevan kaikki. Ei — tässä on jälkilisäys:

"J.K. — Hadleyburgin kansalaiset: Ei ole mitään koetushuomautusta — kukaan ei ole mitään huomauttanut. (Suurta hämmästelyä.) Ei ole ollut köyhää muukalaista, ei kahdenkymmenen dollarin almua eikä sen johdosta lausuttua siunausta ja kohteliaisuutta — keksitty on koko juttu. (Yleistä sorinaa sekä ihmettelyn ja raton hälinää.) Sallikaa minun kertoa tarinani — en siihen montakaan sanaa tarvitse. Kuljin kerran kaupunkinne kautta, ja minua loukattiin syyttäni syvästi. Kuka tahansa muu olisi tyytynyt ampumaan teistä jonkun ja pitämään asian sillä kuitattuna, mutta minusta se olisi ollut mitätön kosto, ja riittämätön, sillä kuolleet eivät kärsi. Sitä paitsi en voinut ampua teitä kaikkia — eikä missään tapauksessa sekään olisi minua tyydyttänyt, sellainen mies olen minä. Tahdoin vahingoittaa jokainoaa asukasta, miestä kuten naistakin — en ruumiin ja rahan puolesta, vaan heidän turhamaisuutensa kannalta, sillä se kohta on heikoissa ja hupsuissa ihmisissä kipein. Niinpä tekeysin toiseen asuun ja tulin teitä tutkiskelemaan. Te olitte helppo saalis. Teillä oli vanha ja korskea rehellisyyden maine, ja luonnollisesti te olitte siitä ylpeitä — se oli teidän aarteittenne aarre, teidän silmäteränne. Heti kun huomasin teidän huolellisesti ja valppaasti varjelevan itseänne ja lapsianne kiusaukselta, tiesin miten menetellä. Te yksinkertaiset sielut, heikkoakin heikompi on hyve, jota ei ole tulessa karaistu. Laadin suunnitelman ja keräsin nimiluettelon. Aikeenani oli lahjoa lahjomaton Hadleyburg. Tarkoituksenani oli saattaa valehtelijoiksi ja varkaiksi lähemmä puolisataa tahratonta miestä ja naista, jotka eivät olleet eläissään virkkaneet valheen sanaa eivätkä penniäkään näpistäneet. Pelkäsin Goodsonia. Hän ei ollut Hadleyburgissa syntynyt eikä kasvanut. Pelkäsin, että jos ryhtyisin toteuttamaan juontani toimittamalla teille kirjeeni, sanoisitte te itseksenne: 'Goodson on täällä ainoa mies, joka on voinut haaskata kaksikymmentä dollaria köyhään raukkaan' — ja silloin ette kenties nappaisi täkyäni. Mutta taivas korjasi Goodsonin; silloin tiesin hankkeeni luistavan, viritin ansani ja asetin siihen syötin. Kenties en saa pyydystetyksi niitä kaikkia, joille lähetän koetushuomautuksen, mutta enimmän osan minä kyllä saan, jos Hadleyburgin luonnetta tunnen. (Ääniä. — Oikein — hän sai niistä jokikisen. —) — Uskon heidän varastavan julkista pelurin rahaakin mieluummin kuin jäävän ilman, poloisten, kiusaukseen joutuneiden ja kaltoin kasvatettujen ihmisten. Toivon ikipäiviksi ja lopen nujertavan teidän turhamaisuutenne ja antavani Hadleyburgille uuden kuuluisuuden — sellaisen joka iskettyy kiinni ja leviää laajalti. Jos olen onnistunut, niin avatkaa säkki ja kutsukaa koolle Hadleyburgin maineen edistämis- ja turvaamiskomitea."

Äänten hirmumyrsky. — Avatkaa se! Avatkaa! Nuo kahdeksantoista esille! Mainevaliokunta lavalle! Esiin! — lahjomattomat!

Puheenjohtaja vihlaisi säkin auki ja keräsi kourallisen kirkkaita, leveitä, keltaisia kolikkoja, helisteli niitä ja sitten rupesi lähemmin tarkastamaan.

— Ystävät, ne ovat vain kullattuja lyijylevyjä.

Tietoa tervehdittiin rähisevällä remulla, ja melun tauottua huikkasi nahkuri:

— Näennäisen vanhemmuuden nojalla tässä hommassa on mr. Wilson mainekomitean puheenjohtaja. Esitän, että hän astukoon esille kumppaniensa puolesta ottamaan rahaston huostaansa.

Sata ääntä. — Wilson! Wilson! Wilson! Puhe! Puhe!

Wilson (vihasta väräjävällä äänellä). — Sallikaa minun lausua, sanojani valitsematta: hiiteen rahat!

Ääni. — Hoo, ja hän on baptisti!

Toinen ääni. — Seitsemäntoista esikuvaa jäljellä! Nouskaat, hyvät herrat, ja ottakaa vastaan luottamustoimenne!

Syntyi pysähdys — ei vastausta.

Satulaseppä. — Hra puheenjohtaja, meillä on äskeisestä ylimystöstämme toki yksi jäljellä; hän tarvitsee rahaa ja ansaitsee sitä saada. Esitän, että määräätte Jack Hallidayn nousemaan sinne lavalle myymään huutokaupalla tuon säkillisen kullattuja kahdenkymmenen dollarin kolikoita ja luovuttamaan tulot oikealle miehelle — sille miehelle, jota Hadleyburg ilomielin kunnioittaa — Edward Richardsille.

Ehdotus saavutti innokasta kannatusta, koiran taaskin lyöttäytyessä mukaan. Satulaseppä pani huudot alkuun dollarilla, brixtonilaiset ja Barnumin edustaja kilpailivat siitä ankarasti, ihmiset hurrasivat jokaista tarjousten nousua, kiihtymys kohosi hetki hetkeltä korkeammalle, tarjoojat sisuuntuivat ja kävivät yhäti rohkeammiksi, yhä päättäväisemmiksi, huudot hypähtelivät dollarista viiteen, sitten kymmeneen, viiteenkymmeneen, sataan —

Huutokaupan alkaessa Richards hätäännyksissään kuiskasi vaimolleen: — Voi, Mary, voimmeko sallia tämän tapahtua? Se — se — katsos, se on kunniapalkinto, todistus luonteen puhtaudesta, ja — ja — voimmeko sitä sallia? Eikö olisi minun parempi nousta ylös ja — Oi, Mary, mitä pitäisi meidän tehdä? — mitä ajattelet meidän — (Hallidayn ääni: — Viisitoista on tarjottu! — viisitoista säkillisestä! — kaksikymmentä! — hei, kiitos! — kolmekymmentä — kiitoksia taaskin! Kolmekymmentä ensimäinen, kolmekymmentä toinen, kol — kuulinko neljäkymmentä? — neljäkymmentä, oikein! Pitäkää puolianne, hyvät herrat, pitäkää! — viisikymmentä! — kiitoksia, uljas kansalainen! — viidessäkymmenessä menee, viisikymmentä ensimäinen kerta! — seitsemänkymmentä! — yhdeksänkymmentä! — oivallista! — sata! — läjätkää lisää, antakaa tulla! — satakaksikymmentä — neljäkymmentä! — juuri parahiksi! — sataviisikymmentä! — KAKSI sataa! — mainiota! Kuulinko kaksi s— kiitos! kaksisataa ja viisikymmentä! —)

— Tässä on toinen kiusaus, Edward — minä ihan vapisen — mutta voi, olemmehan pelastuneet yhdestä kiusauksesta, ja sen pitäisi varottaa meitä ("Kuusiko sanottiin? — kiitos! — kuusiko ja puoli, kuusi ja p— SEITSEMÄN sataa!") Ja kuitenkin, Edward, kun ajattelee — kukaan ei ep— ("Kahdeksansataa dollaria! — hurei! — nostakaa yhdeksään! — Mr. Parsons, joko sanoitte? — kiitos! — yhdeksän! — tämä muhkea säkillinen puhdasta lyijyä on menossa vaivaisista yhdeksästäsadasta dollarista, kultauksinensa kaikkinensa — hei! joko nousi? — tuhannen! — kiitollisin palvelijanne! — lisäsikö joku satasen? — säkillinen, josta koituu kuuluisin koko manter —") Voi, Edward — (alkaen nyyhkiä), — me olemme kovin köyhiä! — mutta — mutta — tee kuten parhaaksi katsot — tee kuten parhaaksi katsot.

Edward lankesi — toisin sanoen, hän istui alallaan, omatunto rauhattomana, mutta olosuhteitten voittamana.

Sillävälin oli eräs vieraspaikkakuntalainen, joka näytti mahdottomaksi englantilaiseksi jaarliksi sonnustautuneelta salapoliisin alokkaalta, seurannut illan tapahtumia ilmeisellä mielenkiinnolla ja tyytyväinen ilme kasvoillaan. Hän oli itsekseen huomautellut yhtä ja toista, jupisten nyt jotakin tähän tapaan: — Noista kahdeksastatoista ei ainoakaan tee tarjouksia. Tämä ei kelpaa; minun on saatava syntymään muutos — näytelmäni sopusuhtaisuus vaatii tätä parannusta. Heidän täytyy ostaa säkillinen, jota yrittivät varastaa; ja huikea hintakin on heidän maksettava — jotkuthan heistä ovat rikkaita. Ja toisekseen, kun tein harhapäätelmän hadleyburgilaisesta luonteesta, on sen erehdykseni aiheuttaja oikeutettu saamaan uhkean palkinnon, ja jonkun on se maksettava. Tuo köyhä Richards-ukko on saattanut arvostelukykyni häpeään; hän on kunnon mies: en sitä ymmärrä, mutta myönnän sen. Niin, hänestä minä en pelissäni saanut otetta, ja oikeutta myöten kuuluu panos hänelle. Ja siitä tehdäänkin kelpo panos, mikäli minusta riippuu. Hän tuotti minulle pettymyksen, mutta olkoon se nyt sillään.

Hän tarkkaili tarjontaa. Tuhannessa laimistui vauhti: korotukset vähenivät joutuin. Hän odotti — ja yhä tarkkaili. Yksi kilpailija luopui; sitten toinen ja kolmas. Hän teki nyt tarjouksen, toisenkin. Korotusten alennuttua kymmeneksi dollariksi hän lisäsi viisi; joku huusi kolme lisää; hän. odotti tuokion, paiskasi sitten viidenkymmenen dollarin nousun, ja säkki oli hänen — 1,282 dollarista. Yleisö puhkesi hurraamaan, mutta vaikeni hänen noustessaan seisaalleen ja kohottaessaan kätensä. Hän alkoi puhua.

— Mieleni tekee lausua pari sanaa, pyytääkseni suosiollista valtuutustanne erääseen toimenpiteeseen. Minä olen harvinaisuuksien välittäjä, ja olen paljon tekemisissä eri maiden rahatieteilijäin kanssa. Hyödyn tästä ostoksestani ihan sellaisenaankin; mutta jos hyväksytte keksimäni menetelmän, niin saan jokainoan näistä kahdenkymmenen dollarin lyijylanteista vastaamaan nimellisarvoansa kullassa ja ehkäpä enempääkin. Myöntäkää minulle siihen valtuutuksenne, niin luovutan osan voitostani mr. Richardsillenne, jonka horjumattomalle rehellisyydelle olette tänä iltana niin täydellä syyllä ja sydämellisesti antaneet tunnustuksenne; hänen osuutensa olkoon kymmenentuhatta dollaria, ja rahat toimitan hänelle huomenna. (Suurta suosion hälinää yleisön taholta. Mutta "horjumaton rehellisyys" sai Richardsin sievästi punehtumaan; vaatimattomuudesta käyden ei se sentään haitannut.) Jos hyväksytte ehdotukseni kelpo enemmistöllä — soisin saavani kaksi kolmasosaa äänimäärästä puolelleni —, niin pidän sitä kaupungin suostumuksena, enkä muuta pyydä. Harvinaisuudet saavat aina lisää arvoa, jos niissä on jokin tunnuslause, joka herättää uteliaisuutta ja huomautteluja. Jos siis luvallanne saan leimauttaa kuhunkin lanttiin niiden kahdeksantoista herrasmiehen nimet, jotka —

Yhdeksän kymmenesosaa kuulijakunnasta oli tuossa tuokiossa seisaallaan — koira ja kaikki — ja esitys hyväksyttiin huikealla raton ja suosion remakalla.

He istuutuivat jälleen, ja kaikki esikuvat, paitsi "t:ri" Clay Harkness, nousivat vimmastuneina vastustamaan aiottua ilkeyttä, uhaten —

— Älkää uhkailko, — huomautti muukalainen tyynesti. — Minä tiedän lailliset oikeuteni enkä ole tottunut öykkäilyjä arastelemaan. — (Kätten taputusta.)

Hän istuutui paikalleen. "T:ri" Harkness oivalsi tässä sopivan tilaisuuden. Hän oli paikkakunnan kahdesta hyvin rikkaasta miehestä toinen; Pinkerton oli toinen. Harkness oli rahapajan omistaja: hän nimittäin valmisti suosittua patenttilääkettä. Hän oli edustajakamariin pyrkimässä, Pinkerton oli vastaehdokas. Vaalitaistelu oli täpärä ja kiihkeä, käyden päivä päivältä kuumemmaksi. Molemmat olivat rahanahneita; kumpainenkin oli keinottelutarkotuksessa ostanut ison maa-alan. Hommailtiin uutta rautatietä, ja kumpainenkin tahtoi päästä edustajakamariin ohjailemaan radan suuntaa omaksi edukseen. Yksi ainoakin ääni saattoi ratkaista suuret rahalliset mahdollisuudet. Panos oli iso, ja Harkness oli uskalias keinottelija. Hän istui lähellä muukalaista. Hän ojentausi tätä puhuttelemaan, muiden esikuvien kilvan hauskutellessa yleisöä vetoamisillaan ja vastalauseillaan, ja kysyi kuiskaten:

— Mikä on hintanne säkille?

— Neljäkymmentätuhatta dollaria.

— Annan kaksikymmentä.

— Ei.

— Olkoon menneeksi kolmekymmentä.

— Hinta on neljäkymmentätuhatta dollaria; en penniäkään huojista.

— Hyvä, maksan sen. Tulen hotelliin kello kymmeneltä aamulla. En tahdo kauppaa julkiseksi; tapaan teidät kahden kesken.

— Sovittu. — Sitten vieras nousi ja huomautti yleisölle:

— Aika alkaa olla myöhä. Noiden herrasmiesten puheet ovat kylläkin ansiokkaita, mielenkiintoisia, vilkkaita; kuitenkin lausun jo hyvästini, jos sallitte. Kiitän teitä anomukseni suosiollisesta hyväksymisestä. Pyydän puheenjohtajaa säilyttämään säkin minun puolestani huomiseen asti, ja antamaan nämä kolme viidensadan dollarin seteliä mr. Richardsille. — Rahasumma toimitettiin puheenjohtajalle.

— Kello yhdeksältä perin säkin ja yhdeltätoista toimitan loput kymmenestätuhannesta dollarista mr. Richardsille itse hänen kotiinsa. Hyvää yötä.

Hän pujahti ulos, jättäen väkijoukon remuamaan suunnattomassa hälinässä, jossa sekaisin kajahteli eläköön-huutoja, "Mikado"-laulua, koiran haukuntaa ja veisausta: — Sinä et su-u-inka-an ole hu-u-ono mies — a-a-a-a-men!