IV.
Kotonaan oli Richardsien kestettävä onnitteluja ja ylistelyjä puoliyöhön asti. Sitten he jäivät rauhaan. He näyttivät hiukan murheellisilta ja istuivat äänettöminä mietteissään. Lopulta Mary huokasi ja sanoi:
— Luuletko, että me olemme moitittavia, Edward — kovin moitittavia? — ja hänen katseensa suuntausi syyttävään setelikolmikkoon, jonka onnittelijat olivat jättäneet pöydälle, niitä hartaasti tarkasteltuaan ja kunnioittavasti hypisteltyään.
Edward ei vastannut heti; sitten huokasi hänkin ja puhui epäröiden:
— Me — me emme voineet sitä auttaa, Mary. Se — no, se oli sallittua. Kaikki on.
Mary vilkaisi ylös ja silmäili häntä vakaasti, mutta toinen ei hänen katseeseensa vastannut. Tovin kuluttua sanoi hän:
— Luulin onnittelujen ja kiitosten aina tuntuvan hyvältä. Mutta — nyt on minusta kuin — Edward?
— Niin?
— Aiotko jäädä pankkiin?
— E-en.
— Eroat?
— Aamulla — kirjallisesti.
— Se näyttää parhaalta.
Richards painoi päänsä käsien varaan ja mutisi:
— Ennen ei minua pelottanut isompienkaan, vieraitten rahasummien soluminen käsieni kautta, mutta — Mary, minä olen niin väsynyt, niin väsynyt —
— Menemme levolle.
Kello yhdeksältä aamulla vieras kävi perimässä säkkinsä ja vei sen ajurilla hotelliin. Kello kymmeneltä oli mr. Harknessilla hänen kanssaan kahdenkeskinen puhelu. Vieras pyysi ja sai viisi suurkaupunkilaisen maksettavaksi asetettua osotusta — "näyttäjälle" suoritettavia —, neljä 1,500 dollarin summalle kunkin ja yhden 34,000 dollarille. Edellisistä hän yhden pisti lompakkoonsa, loput 38,500 dollaria hän pani kirjekuoreen, johon lisäsi Harknessin mentyä kyhäämänsä kirjelmän. Kello yksitoista hän saapui Richardsin asunnolle ja koputti. Mrs. Richards pilkisteli sälekaihtimen takaa, meni sitten ovelle ja sai kirjekuoren; vieras katosi sanaakaan hiiskumatta. Hän palasi punehtuneena ja horjuen, henkäisten:
— Minä varmasti tunsin hänet! Jo eilis-iltana tuntui minusta, että olin jossakin hänet nähnyt ennen.
— Hän on kai se mies, joka tänne säkin toikin?
— Olen siitä melkein varma.
— Hän se siis on myöskin se Stephenson, joka sai ansaansa kaupunkimme kaikki huomattavat asukkaat tekaistulla salaisuudellaan. Jos hän nyt rahan asemesta on lähettänyt maksuosotuksia, niin mekin olemme hukassa, luultuamme pelastuneemme. Aloin jo tuntea oltavani jokseenkin siedettäväksi, yön levättyäni, mutta tuon kirjekuoren muoto synkistää mieleni. Se ei ole kyllin paksu; isoimpinakin pankkiseteleinä on 8.500 dollaria tukevampi tukku kuin tuo.
— Edward, mitä sinulla on maksuosotuksia vastaan?
— Stephensonin siirtämiä maksuosotuksia! Olen alistunut ottamaan nuo 8,500 dollaria, jos ne tulevat pankinseteleinä — sillä se näyttää olevan salliman lahja, Mary —, mutta minulla ei ole koskaan ollut paljoa rohkeutta, eikä ole minulla kovapintaisuutta yrittääkseni muuttaa rahaksi tuolla onnettomalla nimellä merkittyä määräystä. Se olisi sadin. Tuo mies yritti pyydystää minua; me pelastuimme jotenkuten, ja nyt hän yrittelee uutta keinoa. Jos ne ovat maksuosotuksia —
— Voi Edward, tämähän on surkeata! — Ja Mary veti maksuosotukset näkyviin ja hyrähti itkuun.
— Heitä ne tuleen! pian! emme saa antautua kiusaukseen. Se on juoni, jolla tahdotaan saada maailma nauramaan meitä, noiden muiden mukana, ja — Anna ne minulle, koska sinä et sitä saa tehdyksi! — Hän sieppasi ne ja yritti pitää kouraisunsa kunnes ehtisi avaamaan uunin oven; mutta hän oli inhimillinen, hän oli pankin rahastonhoitaja, ja hän pysähtyi silmänräpäykseksi vilkaisemaan nimikirjoitusta. Sitten hän oli pyörtyä.
— Tue minua, Mary, tue minua! Ne ovat yhtä hyvät kuin kulta!
— Oi, miten hauskaa, Edward! Miksi?
— Nimikirjoitus on Harknessin. Mikähän salaisuus siinä piillee, Mary?
— Edward, luuletko —
— Hei — katsopas tätä! Viisitoista — viisitoista — viisitoista — kolmekymmentäneljä. Kolmekymmentäkahdeksantuhatta viisisataa! Mary, säkillinen ei ole kahdentoista dollarin arvoinen ja Harkness — nähtävästi — on maksanut siitä jokseenkin nimellisarvon.
— Ja saanemmekohan me pitää sen kokonaan — noiden kymmenentuhannen sijasta?
— Ka, siltä näyttää. Ja maksuosotukset vielä ovat asetettuja "näyttäjälle" suoritettaviksi.
— Onko se hyvä, Edward? Mitä varten ne on sellaisiksi laadittu?
— Varmaankin vihjaamaan, että ne olisi muutettava rahaksi jossakin etäisessä pankissa. Kenties Harkness ei halua asiaa tietyksi. Mikä se on — kirjekö?
— Niin. Se oli maksuosotusten mukana.
Se oli "Stephensonin" käsialaa, mutta allekirjoitusta vailla. Sanat kuuluivat:
"Olen pettynyt mies. Teidän rehellisyytenne on kiusauksen tapaamattomissa. Minulla oli siitä toisenlainen käsitys, mutta siinä tein teille vääryyttä, ja minä pyydän anteeksi, sydämeni pohjasta. Kunnioitan teitä — vilpittömästi. Tämä kaupunki ei ole ansiollinen suutelemaan teidän vaatteenne palletta. Hyvä herra, minä löin hurjan veikan itsekseni, että teidän itsehurskaassa kunnassanne oli yhdeksäntoista vieteltävää miestä. Olen hävinnyt. Ottakaa koko panos, se on oikeutta myöten teidän."
Richards huokasi syvään ja sanoi: — Se tuntuu tulella kirjoitetulta — se kipottelee kovasti. Mary — oloni on taas onneton.
— Niin minunkin. Voi, rakkaani, soisin —
— Ajatellakin, Mary — hän uskoo minuun.
— Voi, älä, Edward — en voi sitä kestää.
— Jos nuo kauniit sanat olisivat ansaittuja, Mary — ja Jumala tietää, että olen aikoinani uskonut sellaisia ansaitsevani —, niin luulisin voivani antaa koko neljänkymmenentuhannen dollarin palkkion niistä. Ja minä panisin tuon paperin tallelle, enempää kuin kultaa ja jalokiviä merkitsevänä, ja säilyttäisin sitä aina. Mutta nyt — Me emme voisi elää sen syyttävän likeisyyden varjossa, Mary.
Hän pani sen tuleen.
Juoksupoika toi kirjeen. Richards avasi sen; lähettäjä oli Burgess:
"Te pelastitte minut tukalana hetkenä. Minä pelastin teidät eilis-iltana. Se maksoi minulle valeen, mutta sen uhrauksen tein kernaasti ja kiitollisella sydämellä. Tässä kaupungissa ei yksikään tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hyvä ja urhea ja jalo mies te olette. Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen mukaan mitä tiedätte asiasta, josta olen syytettynä ja yleiseen tuomittuna, mutta pyydän, että ainakin uskotte minut kiitolliseksi mieheksi; se auttaa minua kantamaan taakkani.
Burgess."
— Jälleenkin pelastettu. Ja sellaisilla ehdoilla!
— Hän pani kirjelmän tuleen. — Soisin — soisin olevani kuollut,
Mary, poissa tästä kaikesta!
— Voi, katkeran katkeria ovat nämä päiviä, Edward. Juuri heidän jalomielisyytensä ja luottamuksensa tekevät pistokset syviksi — ja niitä tulee yhtämittaa!
Kolmea päivää ennen vaalia sai kahdestatuhannesta äänestäjästä kukin kallisarvoisen muistolahjan — yhden noita kuuluisia tekaistuja kaksoiskotkia. Pitkin toisen sivun reunaa oli leimattu sanat: "HUOMAUTUKSENI KÖYHÄLLE MUUKALAISELLE KUULUI: —" Toisen sivun ympärykseen oli leimattu: "MENE JA TEE PARANNUS. (SINETTI.) PINKERTON". Kuuluisan pilan kaikki rippeet syydettiin siten yhden ainoan miehen niskaan, ja tulos oli tuhoisa. Se elvytti äskeisen jättiläisnaurun ja kohdisti sen Pinkertoniin; Harkness voitti vaalissa loistavasti.
Ensimäisen vuorokauden lopulla maksuosotustensa saamisen jälkeen alkoivat Richardsit saada omantuntonsa lannistuneena tyynnytellyksi. Vanha pariskunta opiskeli tottumaan tekemäänsä syntiin. Mutta saivatpa he vielä kokea, että synti herättää uusia ja todellisia kauhuja, milloin näyttää mahdolliselta, että se tulee ilmi. Tämä teki heidän elämässään kerrassaan käänteen. Kirkossa oli aamusaarna tavallisen kaavan mukainen: samat vanhat asiat lausuttiin samoin vanhoin sanoin. He olivat ne kuulleet tuhanteen kertaan ja havainneet ne haitattomiksi, melkein merkityksettömiksi, ja mukaviksi torkahduksen avittajiksi. Mutta nyt oli toista: saarna tuntui tulvivan syytöksiä; se kuulosti suoraan ja erityisesti tähdätyltä ihmisiin, jotka salailevat kuolemansyntejä. Kirkonmenojen jälkeen he irtausivat onnittelijain liudasta niin väleen kuin pääsivät, rientäen kotia kohti, epämääräisten, varjomaisten, hämärien pelkäilyjen jähmetyttäminä. Ja sattuivatpa he vilahdukselta näkemään mr. Burgessin tämän kääntyessä kulmasta. Hän ei ollut tietääkseenkään heidän tervehtävästä nyökkäyksestään! Hän ei ollut sitä nähnyt; mutta sitä eivät he tienneet. Mitä merkitsikään hänen käyttäytymisensä? Se saattoi merkitä — se saattoi — merkitä — oi, monen monituisia kamaluuksia. Tiesikö hän mahdollisesti, että Richards olisi takavuosina voinut puhdistaa hänet syytöksestä, ja oliko hän ääneti odotellut tilaisuutta maksaakseen samalla mitalla takaisin? Kotona he hädissään johtuivat kuvittelemaan, että heidän palvelijattarensa oli kenties ollut viereisessä huoneessa kuuntelemassa, kun Richards ilmaisi vaimolleen sen salaisuuden, että hän tiesi Burgessin viattomaksi. Jopa oli Richards muistelevinaan kuulleensa sieltä silloin hameen kahinaa; piankin oli hän varma siitä. He kutsuivat Saraa kamariinsa milloin milläkin verukkeella ja pitivät silmällä hänen kasvojaan; jos hän oli heidät kavaltanut mr. Burgessille, niin se ilmenisi hänen sävyssään. He tekivät hänelle kysymyksiä — kysymyksiä niin umpimähkäisiä, sekavia ja näköjään turhanaikaisia, että tyttö varmasti uskoi äkillisen onnen saaneen vanhukset päästään pyörälle. Heidän terävä ja tiukka tuijotuksensa säikytti häntä, ja se ratkaisi asian. Hän punasteli, hän hermostui ja hämmentyi, ja vanhuksille nämä olivat selviä syyllisyyden merkkejä — jonkin kamalan syyllisyyden — ehdottomasti oli hän urkkija ja kavaltaja. Taas kahden kesken jäätyään he alkoivat liitellä monia toisiinsa kuulumattomia seikkoja yhteen ja saivat hirveitä tuloksia yhdistelystään. Asiain jo ollessa jokseenkin pahimmillaan ähkäisi Richards äkkiä, ja hänen vaimonsa kysyi:
— Voi, mikä nyt? — mitä nyt?
— Kirje — Burgessin kirje! Sen sanamuoto oli ivallinen, nyt sen huomaan: "Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen mukaan mitä tiedätte siitä asiasta, josta olen syytettynä" — voi, kaikki on nyt ihan selvää, Jumala minua auttakoon! Hän tietää, että minä tiedän! Ajatteles, kuinka taidokkaasti hän on sanansa sommitellut. Se oli ansa — ja hupelona minä tartuin siihen. Ja, Mary —!
— Oi, tämä on hirveätä — tiedän mitä aiot sanoa — hän ei palauttanut sinun jäljentämääsi koetushuomautusta.
— Ei — hän säilytti sen tuhoksemme. Mary, hän on jo paljastanut meidät joillekuille. Minä tiedän sen — hyvinkin tiedän. Näin sen useistakin kasvoista jumalanpalveluksen jälkeen. Haa, hän ei vastannut tervehdykseemme — hän tiesi mitä oli tehnyt!
Yöllä haettiin lääkäri. Aamulla levisi viesti, että vanha pariskunta oli pahanlaisesti sairastunut — heidät oli voivuttanut kiihtymyksen jännitys, jota oli tuottanut heidän suuri onnenpotkauksensa, onnittelut ja iltavalvonta, sanoi lääkäri. Kaupunkilaiset olivat vilpittömästi pahoillaan, sillä nämä vanhukset olivat nyt jokseenkin kaikkena, mitä heille oli ylpeiltäväkseen jäänyt.
Kahta päivää myöhemmin olivat viestit huolestuttavampia. Vanha pari houraili ja käyttäysi kummallisesti. Hoitajattarien nähden oli Richards näytellyt maksuosotuksia — 8,500 dollarilleko? Ei — ne vastasivat hämmästyttävää summaa — 38,500! Miten oli näin tavaton onnen anti selitettävä?
Seuraavana päivänä oli hoitajattarilla lisää tietoja kerrottavana — ja ihmeellisiä. He olivat päättäneet kätkeä maksuosotukset, jottei niitä mikään vahinko kohtaisi; mutta heidän etsiessään olivatkin ne kadonneet potilaan pieluksen alta — hävinneet jäljettömiin.
Sairas oli sanonut:
— Antakaa pieluksen olla; mitä te tahdotte?
— Arvelimme parhaaksi, että maksuosotukset —
— Niitä ette enää koskaan näe — ne ovat hävitetyt. Ne tulivat Kiusaajalta. Näin niissä helvetin leiman, ja tiesin niiden olevan lähetettyjä viettelemään minut syntiin. — Sitten hän rupesi loruilemaan kummallisia ja kamalia asioita, joita ei voitu oikein ymmärtää; lääkäri kehotti heitä pitämään ne omana tietonaan.
Richards oli oikeassa; maksuosotuksia ei enää sen koommin nähty.
Joku hoitajatar oli kai puhunut unissaan, sillä kahden päivän kuluessa levisivät kielletyt lörpötykset kautta koko kaupungin; ja ne olivat hämmästyttäviä. Ne näyttivät ilmaisevan, että Richards oli itse tavotellut säkkiä ja että Burgess oli asian salannut, sitten ilkeyksissään sen antaen ilmi.
Burgessia kovisteltiin, mutta hän vankasti kielsi kaiken. Ja hän sanoi, ettei ollut kohtuullista antaa mitään merkitystä sekapäisen, sairaan vanhuksen jaarituksille. Mutta epäluulo oli virinnyt, ja asiasta puheltiin ahkerasti.
Parin päivän kuluttua kerrottiin, että mrs. Richardsin hourailut muodostuivat samanlaisiksi kuin hänen miehensäkin. Epäluulo leimahti nyt vakuutukseksi, ja kaupungin ylpeys ainoan häpeästä säästyneen arvokkaan kansalaisensa puhtaudesta alkoi himmentyä ja lepattaa sammumaisillaan.
Kului kuusi vuorokautta; sitten saatiin uusia tietoja. Vanha pariskunta teki kuolemaa. Richards selvisi täydelle tajulleen viimeisellä hetkellään ja lähetti noutamaan Burgessia. Burgess sanoi:
— Kaikki poistukoot huoneesta. Luullakseni hän haluaa sanoa jotakin kahden kesken.
— Ei! — epäsi Richards; — minä tarvitsen todistajia. Tahdon, että te kaikki kuulette tunnustukseni, jotta voin kuolla ihmisenä enkä koirana. Minä olin nuhteeton — keinotekoisesti — kuten muutkin; ja muiden tavoin minä lankesin kiusauksen kohdatessani. Vahvistin nimelläni valheen ja tavottelin tuota kurjaa säkkiä. Mr. Burgess muisti, että minä oli osottanut hänelle erään palveluksen ja kiitollisuudesta (ja tietämättömyydestä) hän salasi hakemukseni ja pelasti minut. Te tiedätte rikkomuksen, josta Burgessia aikoinaan syytettiin. Minun todistukseni, yksistään minun olisi voinut hänet puhdistaa, ja minä olin pelkuri ja jätin hänet kärsimään häpeää.
— Ei — ei — mr. Richards, te —
— Tämän salaisuuden kavalsi hänelle palvelijattareni —
— Kukaan ei ole minulle mitään kavaltanut —
— Ja silloin hän menetteli luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti; hän katui pelastavaa ystävällisyyttään ja paljasti minut — kuten ansaitsin —
— En ikinä! — Minä vannon —
— Kaikesta sydämestäni annan hänelle anteeksi.
Burgessin kiihkeät vastaväitteet kaikuivat kuuroille korville; kuoleva mies vaipui ikuiseen uneensa, tietämättä jälleenkin tehneensä Burgess-paralle vääryyttä. Seuraavana yönä kuoli vanha rouva.
Yhdeksästätoista pyhästä oli viimeinenkin sortunut kirotun säkin uhriksi; kaupungilta oli riistetty viimeinenkin riekale entistä loistonlippuansa. Sen suru ei ollut näkyisä, mutta se oli syvä.
Rukouksilla ja anomuksilla saatiin lainlaatijakunnaita lupa muuttaa Hadleyburgin nimi — enpä sanokaan miksi — ja jättää sana pois tunnuslauseesta, joka oli monien sukupolvien ajan somistanut kaupungin virallista sinettiä.
Se on jälleenkin rehellinen kaupunki, ja varhain on sen miehen noustava, joka sen toistamiseen torkahtamasta tapaa.