MITÄ ON OLLA SANOMALEHTIMIEHENÄ TENNESSEESSÄ
Eräs lääkäri sanoi minulle, että eteläinen ilmanala vaikuttaisi edullisesti minun terveyteeni, ja minä matkustin senvuoksi Tennesseehen ja sain aputoimittajan paikan Johnson Covnty'n omistamassa Sotahuudossa. Kun tulin toimitukseen ryhtyäkseni uuteen virkaani, lekotteli päätoimittaja kolmijalkaisessa tuolissa jalat edessään olevalla kuusisella pöydällä. Huoneessa oli toinenkin pöytä ja särkynyt tuoli ja ne kumpikin olivat puolittain hautautuneet sanomalehtien ja lehtileikkausten ja käsikirjotuspinkkojen alle. Siellä oli vielä sannoitettu puulaatikko täynnä sikarinpätkiä ja sylettyjä tupakkimällejä; olipa huoneessa uunikin, jonka luukku riippui vaan yhdestä ylimäisestä saranastaan. Päätoimittajalla oli yllään pitkä musta takki ja jalassaan valkoset palttinahousut. Saappaansa olivat sirot ja hyvin kiillotetut. Hänellä oli kurttuinen paita päällään, iso sinettisormus sormessaan, kaulassaan pystykaulus vanhentunutta kuosia ja rintataskussaan ruudukas nenäliina, jonka päät riippua lerpottivat ulkona. Puku oli ollut muodissa vuonna 1848. Hän poltteli sikaria ja mietti jotain sanasutkausta ja kynsiessään päätään oli hän sotkenut hiuksensa pörröisiksi. Hänen silmänsä mulkoilivat ihan pelottavasti ja minä tein sen johtopäätöksen, että hän parastaikaa keitti kokoon tavallista tuimempaa pääkirjotusta! Hän pyysi minun silmäilemään toisia lehtiä ja kirjottamaan "Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä" ja siihen artikkeliin sovittamaan kaiken sen mikä niissä oli ottamisen arvoista.
Minä kirjoitin seuraavasti:
"Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä.
"Kaksi kertaa viikossa ilmestyvän Maanjäristyksen toimitus on nähtävästi saanut väärinkäsityksen mitä tulee Ballyhack-rautatiehen. Yhtiön tarkotus ei ole mennä Buzzardvillen nenän ohitse, se päinvastoin pitää tuota paikkaa mitä tärkeimpänä radalla eikä sillä niinollen ole aikomus sitä syrjäyttää. Maanjäristyksen toimitus luonnollisesti mielihyvällä ottaa vastaan tämän oikaisun.
"John V. Blosson, Higginsvillen äänenkannattajan Vapauden ukonnuolen ansiokas toimittaja saapui kaupunkiimme eilen. Hän asuu Van Burenin hotellissa.
"Olemme huomanneet, että arvoisa aikalaisemme, Springin Aamunparku, on sattunut erehtymään otaksuessaan, ettei Van Vertenin vaali vielä ole täydellinen tosiasia, mutta hän on jo varmaankin huomannut erehdyksensä ennekuin tämä saapuu hänen käsiinsä. Hän on nähtävästi johtunut harhaan epätäydellisen vaalireferaatin vuoksi.
"Meitä ilahuttaa kuulla, että Blathersvillen kaupunki koettaa hieroa sopimusta erään newyorkilaisen herran kanssa sen miltei ilman liikettä olevien katujen laskemisesta Nicholsonin betonilla. Mutta sellaista toivoa on vaikea saada toteutetuksi sen perästä kun Memphis narrasi muutamain newyorkilaisten tekemään samallaisen työn eikä sitte tahtonut maksaa. Eläköönhuuto puuhailee kuitenkin taitavasti sen toimenpiteen puolesta ja näyttää lopuksi toivovan menestystä.
"Ikävällä kuulemme, että eversti Bascom, Vapauden kuolinhuokauksen päätoimittaja, kaatui kadulla joku ilta sitten ja taittoi jalkansa. Hän on viime aikoina ollut heikko ylenmääräisistä ponnistuksista ja levottomuudesta perheessään sattuneen sairauden takia, ja otaksutaan hänen pyörtyneen syystä että rasitti itseään kävelemällä liian paljon auringonpaisteessa".
Minä jätin käsikirjotuksen päätoimittajalle, hänen joko hyväksyttäväkseen, korjattavakseen tahi revittäväkseen. Hän vilkasi siihen ja kasvonsa synkistyivät. Hän silmäili sen läpi ja kasvonsa tulivat uhkaaviksi. Saattoi helposti huomata, että jotain oli hullusti. Nyt hyökkäsi hän ylös ja sanoi:
— Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon puhua noista eläimistä tähän äänilajiin. Arveletteko että minun tilaajani pitävät tuollaisesta maitovellistä? Antakaa minulle kynä!
En koskaan ole nähnyt kynän niin säälimättömästi karsivan ja korjailevan toisen verbejä ja adjektiiveja. Hänen päästessään vauhtiin ampui häntä joku avonaisesta akkunasta ja himmensi sopusointuisuutta hänen korvissaan.
— Ahaa, sanoi hän, se on Smithin lurjus Viisaudentulivuoresta — häntä minä odotin jo eilen.
Ja hän tempasi revolverin vyöstään ja ampui. Smith kaatui; kuula oli sattunut pohkeeseen. Laukaus johti väärään Smithin oman tähtäyksen, sillä hän aikoi juuri laukaista toisen kerran, ja hän haavotti tuntematonta. Se olin minä. Minulta ammuttiin ainoastaan yksi sormi.
Sitte jatkoi päätoimittaja pyyhkimistään ja lisäilemistään. Juuri kun hän oli lopettanut korjailemisen, tuli käsipommi alas uuninpiipusta ja räjäytti tuhansiksi palasiksi koko uunin. Se ei kuitenkaan saanut aikaan mitään muuta vahinkoa kuin että muuan uuninsirpale katkasi minulta pari hammasta.
— Tuo uuni on nyt vallan kelvoton, sanoi päätoimittaja.
Minä sanoin, että hän oli oikeassa.
— No, se on samantekevä — sitä ei tarvita tällaisella ilmalla. Minä tunnen miehen, joka sen teon teki ja kuittaan sen kyllä hänelle. Kas niin, näin on kirjotettava sellaisesta aineesta…
Minä otin käsikirjotuksen. Se oli niin tuhrittu, pyyhitty ja korjailtu, ettei sen äiti olisi tuntenut sitä omaksi lapsekseen, jos sillä äitiä olisi ollut. Nyt kuului se näin:
"Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä."
Kaksi kertaa viikossa ilmestyvän Maanjäristyksen piiskatut valehtelijat koettavat selvästi vieläkin syöttää jalolle ja ritarilliselle kansalle halpamaisia ja kurjia valheitaan yhdeksännentoista vuosisadan kunniakkaimpaan yritykseen, Ballyhack-rautatiehen nähden. Keksintö, että se aikoisi mennä Buzzardvillen nenän ohi, on syntynyt heidän omissa siivottomissa aivoissaan — tai paremmin sanoen siinä ravassa, jota he pitävät aivoinaan. He menettelevät viisaammin nielemällä tämän valheen, jos tahtovat pelastaa haisevat matelijarunkonsa hyvin ansaitusta kylvystä.
Se aasi Blossom Vapauden ukonnuolesta on taaskin täällä ja oleksii kuokkavieraana Van Burenin hotellissa.
Olemme kuulleet, että Mud Springin Aamunparun patajuoppo rantajätkä tavallisuuden mukaan valehdellen on levittänyt huhun, ettei Van Werter olisi valittu. Sanomalehdistön jumalallinen tehtävä on levittää totuutta ja karsia hairahduksia, kasvattaa sievistää ja kohottaa julkisen moraalin ja säädyllisyyden ääntä ja tehdä kaikki ihmiset ystävällisemmiksi, siveämmiksi, armeliaisemmiksi ja kaikin puolin paremmiksi ja hurskaammiksi ja onnellisemmiksi; mutta kuitenkin halventaa tämä kurja, tämä musta sielu, edelleenkin korkeata kutsumustaan valehtelemalla, panettelemalla kunniaa loukkaamalla ja menettelemällä alentavan yksinkertaisesti.
Blathersville katuaa Nicholsonin betonia — se tahtoo saada yhden vankilan ja vaivaistalon entisten lisäksi. Ajatellappa betonikatuja kaupungissa, joissa on ainoastaan yksi hevonen, kaksi puuvillanpuhdistuslaitosta ja yksi paja… entä sitte sellainen sinappilaastari sanomalehdeksi kuin on Eläköönhuuto; Silloin on parempi lainata betonia Memphistä, joka niin halvalla on saanut sitä tavaraa. Ryömivä itikka Buchner, joka julkaisee Eläköönhuutoa, määkii siitä asiasta tavalliseen tyhmyrintapaansa ja luulee puhuvansa kuin viisas ihminen.
* * * * *
— Niin, tuolla tavalla on kirjotettava — pistettävä joukkoon pippuria ja käytävä suoraan asiaan. Minä saan pahoinvoinnin maitovellikirjotuksista.
Samassa lensi tiilikivi akkunasta sisään kamalalla ryskeellä ja minä sain kunnon täräyksen selkääni. Minä vetäysin syrjään — se alkoi tuntua minusta viisaammalta.
Päätoimittaja sanoi:
— Se oli nähtävästi eversti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt tulee hän varmaankin pian.
Hän oli oikeassa. Eversti näyttäytyi samassa ovella revolveri kädessään.
Hän sanoi:
— Hyvä herra, onko minulla kunnia puhua sen pelkurin kanssa, joka julkaisee tätä roskalehteä?
— Kyllä, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, sillä siitä on yksi jalka poikki. Minulla kai on kunnia puhua sen mylvivän lurjuksen, eversti Blatherskite Tecumsehin kanssa?
— Kyllä minä olen se. Minulla on pieni asia selvittämättä kanssanne.
Jos teillä on siihen tilaisuus, niin voimme alkaa.
— Minun täytyy lopettaa artikkeli "ilahduttavasta edistyksestä Amerikan moraalisessa ja tiedollisessa kehityksessä", mutta siellä ei ole niin kiire. Alottakaa.
Molemmat pistoolit pamahtivat yht'aikaa. Päätoimittajalta hipasi everstin kuula hiukan hiuksia ja upposi sitte minun reisilihaksiini. Toimittajan kuula nipisti vähän everstin vasenta olkaa. He ampuivat uudestaan. Tällä kertaa ampuivat he kumpikin harhaan, mutta minä sain kuitenkin osani, nimittäin kuulan käsivarteeni. Kolmannella kerralla haavottuivat kumpikin lievästi ja toinen kuula tasotteli minun rystyitäni. Sitte sanoin minä, että katsoin parhaaksi mennä hieman kävelemään, koska tämä oli yksityinen keskustelu ja minusta tuntui tunkeilevalta viipyä kauvemmin läsnä. Mutta herrat pyysivät minun istumaan tuolillani ja vakuuttivat, etten minä ollenkaan ollut heidän tiellään. Minulla oli ollut toinen käsitys tähän asti…
Senjälkeen puhelivat he hetkisen vaaleista ja vuodentulontoiveista ja minä aloin sitoa haavojani. Mutta nyt he alkoivat ampua yhtäpainoa, ja jok'ainoa kuula sattui — mutta saanen kenties huomauttaa, että kuudesta kuulasta tuli viisi minun osalleni. Seitsemäs haavotti everstiä hengenvaarallisesti ja hän huomautti leikillisesti, että hänen täytyi nyt sanoa hyvästit, sillä hänellä oli asioita toimitettavana kaupungilla. Sitte kysyi hän, missä hautausurakoitsija asui, ja meni tiehensä.
Päätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
— Odotan vieraita päivälliselle ja minun täytyy laittautua kuntoon. Tahdotte olla ystävällinen ja lukea korehtuurin ja ottaa vastaan ne henkilöt, jotka tänne mahdollisesti saapuvat.
Minua vähän pöyristytti ajatellessani vieraiden vastaanottamista, mutta pääni oli vielä niin sekasin pamauksista, jotka yhä soivat korvissani, etten voinut mitään vastata.
Hän jatkoi:
— Jones tulee kello kolme — antakaa hänelle selkään. Gillespie tulee ehkä ennemmin — heittäkää hänet ulos akkunasta. Ferguson saapuu neljän seudussa — tappakaa hänet. Siinä kaikki, mitä meille on tänäpäivänä tekemistä. Jos teillä on aikaa, niin kirjottakaa sointuva artikkeli poliiseista — ja antakaa ylikomisariukselle hänen lämmin annoksensa. Nahkapiiska on pöydällä, aseita on laatikossa — ampumatarpeita tuolla nurkassa — liinannukkia ja siteitä noissa laatikoissa. Jos jotain ikävyyksiä sattuu, menkää välskäri Lancet'in luo, joka asuu rappua alempana. Hän ilmoittaa lehdessämme — hän korvaa ilmotusmaksut työllään.
Hän meni. Minä värisin. Kolmen tunnin kuluttua olin kulkenut niin kauheitten vaarojen halki, että olin kadottanut kaiken mielentyyneyteni ja iloni. Gillespie oli tullut ja heittänyt minut ulos akkunasta. Jones saapui täsmälleen, ja kun minä tartuin piiskaan antaakseni hänelle selkään, olikin se hän, joka antoi selkäsaunan, enkä minä. Keskustellessani muutaman tuntemattoman herran kanssa, jota ei oltu merkitty päiväjärjestykseeni, olin menettänyt päänahkani. Muuan toinen vieras, nimeltään Thompson, ei jättänyt minusta muuta jälelle kuin kasan sotkettuja ryysyjä. Ja lopuksi pakenin minä erääseen nurkkaan hurjan joukkueen ahdistamana, jossa oli toimittajia, ammattipelaajia, politikoitsijoita ja hurjistelijoita ja jotka kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat aseitaan minun pääni päällä, kunnes teräs jo salamoi silmissäni. Silloin juuri aijoin sanoa itseni irti sanomalehdestä, kun päätoimittaja saapui samassa, mukanaan joukko hurmaantuneita ja innokkaita ystäviä. Nyt alkoi niin hurja mellakka, semmoinen verilöyly, ettei mikään inhimillinen kynä voi sitä kuvailla, ei teräksenkään. Ihmisiä ammuttiin, hakattiin säpäleiksi, silvottiin, räjäytettiin ilmaan, heitettiin ulos akkunasta. Seurasi synkkä kiroustulva, joka muistutti sekavaa ja hurjaa sotatanssia, sitte istuimme verentahraama toimittaja ja minä kahdenkesken ja katselimme verisiä jätteitä, joita virui siellä täällä ympäri lattiaa.
Hän sanoi:
— Te tulette pitämään tästä toimesta, kun totutte siihen.
Minä sanoin:
— Te kai suonette minulle vikani anteeksi, kenties tulen jonkun aikaa kirjoittamaan teidän makunne mukaan; kunhan vaan opin vähän kieltä ja saan hieman kokemusta, niin luulen varmasti, että voin sen tehdä. Mutta sanoakseni totuuden on tuollaisella suorasukaisella kielellä myöskin haittansa ja rahvas tahtoo niin mielellään päästä erilleen yhdestä. Sen näette itsekin. Voimakas kirjoitustapa on kyllä omiansa innostamaan yleisöä, mutta minä en halua tulla niin huomatuksi, kuin mikä siitä on seurauksena. Minä en voi kirjottaa levollisena, jos minua häiritään niin paljon kuin tänään. Minä pidän jotenkin paljon tästä toimesta, mutta minä en pidä siitä että toimekseni jätetään vieraiden vastaanottaminen. Mitä täällä olen nähnyt ja kokenut, on jotain aivan uutta, ja minun täytyy myöntää, että se on tavallaan huvittavaakin, mutta se ei ole tullut jaetuksi oikeudenmukaisesti meidän kesken. Eräs herra ampuu teitä akkunasta ja haavoittaa minua; pommi tulee alas uuninpiipusta teitä tapaamaan ja lennättää uuninluukun minun kasvoilleni; muuan ystävä katsahtaa sisälle vaihtaakseen kohteliaisuuksia teidän kanssanne ja ampuu minut täyteen kuulia, niin ettei nahkani ole enää sopusoinnussa periaatteitteni kanssa; te menette syömään päivällistä ja Jones tulee nahkapiiskoineen; Gillespie heittää minut ulos akkunasta, Thompson repii siekaleiksi kaikki vaatteeni ja muuan aivan tuntematon ihminen kiskoo minua tukasta aivan kursailematta, niinkuin olisimme vanhoja tuttuja; ja ennenkuin viisi minuuttia on ehtinyt kulua saapuvat seudun kaikki rosvot täysissä sotatamineissa ja säikäyttävät tomahavkoillaan senkin lopun mitä minusta enää oli jälellä. Kun kaikki nämä lasketaan yhteen, niin enpä totisesti ole koskaan vielä elänyt niin vilkasta päivää kuin tänään. En, mutta minä pidän teistä ja minä pidän teidän tyynestä, kursailemattomasta tavastanne selitellä asioita ja tapahtumia vieraillenne, mutta niinkuin näette, en minä ole siihen tottunut. Etelämaalaisten sydämet ovat syttyviä, etelämaalaisten vierasvaraisuus on liian hurja outoja kohtaan. Ne rivit, jotka minä tänään kirjoitin ja joiden kylmään sisältöön mestarinkäsi valoi Tennesseen sanomalehdistön tulista henkeä, synnyttävät kyllä vielä uuden ampiaispesän. Koko tuo toimittajaliuta on tuleva tänne — ja ne tulevat päälle päätteeksi nälkäisinä ja tahtovat jonkin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa teille jäähyväiset. Minä kieltäydyn olemasta mukana niissä kesteissä. Minä matkustin tänne etelään terveyteni takia, nyt matkustan takaisin samasta syystä ja aivan heti. Olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä on minusta liian hermostuttavaa.
Jonkajälkeen me erosimme, tuntien kaipausta molemmin puolin, ja minä kirjotutin itseni muutamaan sairashuoneeseen.