PARTURIT
Kaikki muu voi muuttua, mutta ei parturit, ei heidän käytöstapansa eikä heidän ympäristönsä. Ne eivät muutu koskaan. Mitä kokee käydessään ensimäistä kertaa parturituvassa, sitä samaa kokee aina kaikissa parturituvissa elämänsä viimeiseen päivään asti. Minä ajatin partani tänäkin aamuna tavallisuuden mukaan. Eräs herra lähestyi parturin ovea Jones Streetiltä juuri samaan aikaan kuin minä lähestyin sitä Main Streetiltä — sehän on niin tavallista. Minä koetin kiiruhtaa, mutta se ei auttanut; hän pujahti ovesta sisälle muutamaa askelta ennen minua, minä seurasin hänen kintereillään ja näin hänen istuvan sille ainoalle vapaalle tuolille, joka oli parhaan parturin hoidossa. Niinhän se aina käy. Minä istahdin toivoen saavani sen tuolin, jota hoiti etevämpi niistä toisista partureista, sillä hän oli jo alkanut kammata kerittävänsä tukkaa, kun hänen toverinsa ei vielä ollut ehtinyt edes öljytä oman miehensä hiuksia. Minä odottelin jännityksellä. Kun näin, että numero 2 alkoi voittaa numero 1:htä, muuttui jännitykseni levottomuudeksi. Kun n:o 1 keskeytti hetkeksi työnsä ottaakseen eräältä äsken tulleelta maksua päänpuhdistuspiletistä ja päästi siten toverinsa menemään edelle, muuttui levottomuuteni tuskaksi. Kun n:o 1 ryhtyi jälleen työhönsä ja kun he molemmat yht'aikaa ottivat pois liinan ja puhdistivat pois liian puuderin ajelluilta poskilta, niin riippui hiuskarvasta, kumpiko ehtisi ennemmin sanoa: "Olkaa niin hyvä!" ja sydämeni ihan sytkytti jännityksestä. Mutta kun n:o 1 viimeisessä silmänräpäyksessä pysähtyi suoriakseen pari kertaa kundinsa kulmakarvoja, näin minä, että hän oli hävinnyt, ja minä nousin ylös harmistuneena ja läksin ulos pelastuakseni joutumasta n:o 2:den käsiin, sillä minulla ei ole niin suurta luonnonlujuutta, että tyynesti voisin katsella odottavaa parturia silmiin ja sanoa hänelle odottavansa niin kauvan kuin hänen toverinsa tuoli joutuu vapaaksi.
Olin neljännestunnin ulkona ja tulin sitte takaisin toivoen onnistuvani paremmin. Nyt olivat tietysti kaikki tuolit ylösotetut ja lisäksi istui neljä miestä vuoroaan odottamassa äänettöminä, miettiväisinä, tuskastuneina, ilman seuraa, niinkuin tavallisesti aina odotellessaan vuoroaan parturituvassa. Minä istahdin muutamalle vanhalle rautaselkäiselle sohvalle ja kulutin aikaani tutkimalla seinille kiinnitettyjä ilmotuksia kaikemmoisista hiustenvärjäysvoiteista. Sitte luin rasvaiset nimet yksityisten henkilöiden hiuskonjakkipulloista; luin yksityisten parranajokuppien nimet ja numerot; tutkin seinillä olevia, kärpästen tahrimia ja rikkinäisiä painokuvia, jotka esittivät tappeluita, entisiä presidenttejä, huolettomasti loikoilevia sultaanin vaimoja ja tuota ijankaiken inhottavaa nuorta tyttöä, joka panee nenälleen isoisänsä silmälasit; vannoin sydämessäni kirousta ja kuolemaa isoisälle kanarialinnulle ja inhottavan äreälle papukaijalle, joita on melkein kaikissa parturituvissa. Viimein sain käsiini erään eheämmän viimevuotisen kuvalehden, joka oli muutamalla likaisella pöydällä keskellä huonetta, ja katselin sen vääristettyjä esityksiä vanhoista, jo unohtuneista tapahtumista.
Lopuksi tuli minun vuoroni. Muuan ääni lausui: "olkaa niin hyvä!" ja minä istahdin tuolille — tietysti numero 2. Sanoin kohteliaasti, että minulla oli kiire, ja se teki häneen niin syvän vaikutuksen kuin olisi hän kuullut ensi kerran elämässään. Hän tuuppasi pääni syrjään ja kiersi liinan kaulaani. Hän kopeloi hiuksiani kynsillään ja selitti, että ne olisivat leikattavat. Minä sanoin, etten sitä halunnut. Hän pöyhötteli uudelleen ja sanoi, että ne olivat liian pitkät nykyisen muodin mukaisiksi — sopisi niitä hiukan lyhentää, varsinkin takapuolelta. Minä sanoin, että olin ne leikkuuttanut vasta viikko sitten. Hän seisoi hetkisen vaiti ja katseli luultavasti tukkaani ja kysyi sitte ylenkatseellisella äänellä, kuka ne oli leikannut. Minä riensin vastaamaan:
— Te itse!
Olin saanut hänet kiinni. Hän alkoi nyt sotkea saippuakuohustaan ja katsella peiliin, silloin tällöin kokonaan pysähtyen ja asettuen ihan peilin eteen tarkasti tutkimaan leukaansa tahi pusertamaan poskestaan jotain näppylää. Sitte saippuoi hän toisen puolen kasvojani perinpohjin ja aikoi juuri ryhtyä saippuoimaan toista puolta, kun kadulla tappelevat koirat kiinnittivät hänen huomiotaan, ja hän juoksi akkunan luo ja seisoi siinä ja katseli niin kauvan kun tappelu oli loppunut ja hän menettänyt tappelun tuloksesta lyömässään vedossa kaksi shillinkiä tovereilleen — seikka, joka minua suuresti huvitti. Hän lopetti saippuoimisen eikä pistänyt saippuaharjaa suuhuni kuin kaksi kertaa. Sitte alkoi hän hieroa saippuoitua leukaani kädellään ja puhellessaan samalla toisten parturien kanssa koirain tappelusta ajoi tietysti suuhuni koko joukon saippuakuohusta tietämättään, mutta minä sen tiesin.
Nyt alkoi hän hangata partaveistään vanhaan remmiin ja viivähti kotvasen keskustellessaan eräistä naamiohuveista, joissa hän edellisenä iltana oli ollut punaseen kaapuun ja kärpännahkalta näyttävään viittaan puettuna — esittäen jonkillaista kuningasta. Hän ihastui siitä että toverinsa laskivat leikkiä hänestä ja eräästä neitosesta, jota hän oli mielistellyt. Hän halusi kaikin keinoin jatkaa keskustelua teeskennellen suuttuvansa toisten pilasta. Tuosta tarinasta sai hän aiheen katsella uudestaan peiliin: hän pani pois partaveitsen ja suki hiuksiaan sangen huolellisesti, veti pienen kiehkuran otsalle ja suori sivuilta tukkansa korvilleen turhantarkasti. Sillävälin kuivui kuohus kasvoilleni ja imeytyi nähtävästi hikihuokosiin.
Nyt alkoi hän parranajamisen, iski sormensa minun kasvoihini, piteli nenästäni kuin ovenrivasta, tyrkki ja tuuppi päätäni sinne tänne, aina sen mukaan kuin mukavuutensa sitä vaati, ja koko ajan ryki ja syleksi sydämensä pohjasta. Niin kauvan kun hän ajeli kasvojeni karkeampia osia, en tuntenut mitään, mutta kun hän alkoi nypistellä ja raappia kaulanahkaani, tuli minulle kyyneleet silmiin. Minä en välittänyt siitä että hän tuli minua kovin lähelle, en välittänyt hänen valkosipulinhajustaankaan, sillä luulen kaikkien parturien syövän valkosipulia, mutta eräs muu seikka saattoi minut luulemaan, että hän oli ruvennut happanemaan sisäpuolelta jo elossa ollessaan, ja se teki minut ylen levottomaksi. Nyt työnsi hän sormensa minun suuhuni, saadakseen ylähuulen paremmin ajelluksi ja silloin tein minä sen havainnon, että hänen toimenaan parturituvassa oli fotogeenilamppujen täyttäminen. Olen usein ajatellut, mahtoiko se olla parturien tehtävä vaiko siivoojattaren.
Nyt koetin minä huvikseni arvailla, mistä paikasta hän mahtaisi sillä kertaa leikata, mutta hän ehtikin raapaista leukaani ennenkuin arveluni oli johtanut mihinkään tulokseen. Heti terotti hän partaveistään — sen olisi voinut tehdä jo ennemmin. Minä en halua tulla ajelluksi liian sileäksi ja sanoin senvuoksi, ettei tarvitse ajella toistamiseen. Koetin saada hänen panemaan pois veitsensä, sillä pelkäsin, että hän iskee sen kaulaani juuri siihen missä on kaikkein arin kohta ja jota partaveitsi ei voi kahta kertaa sivellä saamatta aikaan onnettomuutta. Mutta hän selitti silittävänsä vaan pienen epätasaisen jäljen, ja samassa hipasi partaveitsi kiellettyä paikkaa ja verenvuoto oli itsestään selvä. Hän kastoi pyyhinliinansa kulman rohdosliuokseen ja hosui sillä kasvojani ylen kummallisesti, niin ettei kukaan muu ihminen tee samalla tavalla pestessään toisen kasvoja. Sitte kuivasi hän kaulani ja kasvoni hosuen pyyhinliinan kuivalla osalla, ikäänkuin sillä tavalla ei koskaan kuivattaisi; mutta parturi ei juuri koskaan kohtele kundiaan niinkuin kristittyä ihmistä. Sitte pani hän pyyheliinallaan haavaan rohdosliuosta, senperästä jotain pulveria, sitte taaskin liuosta ja olisi kai jatkanut sitä peliä iankaikkisesti ellen minä olisi pyytänyt hänen lopettamaan… Nyt puuteroi hän koko kasvoni ja alkoi miettiväisenä sukia minun tukkaani ja tutkia sormiaan. Sitte sanoi hän, että hiukseni olisivat välttämättä pestävät. Minä huomautin, että olin pessyt ne perinpohjin kylpiessäni eilen. Olin taas saanut hänet kiinni. Sitte suositteli hän Smithin hiusvoidetta ja tahtoi myydä sitä minulle yhden pullon. Minä kieltäysin ostamasta. Hän ylisteli uutta "Jonesin hajuvettä" ja pyysi minun ostamaan sitä. En siihenkään suostunut. Hän tarjosi jotain keksimäänsä hammaspulveria, ja kun minä en siitä huolinut, halusi hän myydä minulle partaveitsiä.
Kun nämä kaupanhieromiset olivat menneet myttyyn, ryhtyi hän taas työhönsä, kasteli minut aivan märäksi, yksin jalkanikin, öljysi hiukseni vasten tahtoani, hieroi ja hankasi siitä harjalla ison tukon irti ja kampasi sen, mitä jäi jälelle, pystyyn, pyöräytti ikimuistettavan rakkaussuortuvan otsalle, ja suoriessaan harvoja kulmakarvojani ja tahriessaan niitä voiteilla piti hän pitkän esitelmän kaikista niistä tempuista, joita oli opettanut foxterrier-koirilleen; silloin kuulin minä kellon lyövän kahtatoista ja tiesin, että junani oli lähtenyt viisi minuuttia sitte. Silloin irrotti hän liinan, pyyhki sillä kasvojani, suori vielä kerran kulmakarvoja ja huusi iloisena vuoroaan odottavalle vieraalle vanhan tunnussanansa: "Olkaa niin hyvä!"
Se sama parturi kompastui ja kuoli halvaukseen pari tuntia senjälkeen. Minä jään tänne yhdeksi päiväksi saadakseni kostaa — aijon pitää puheen hänen hautajaisissaan.