VILUSTUMISTA VASTAAN
On ehkä hyvä kirjottaa yleisön huviksikin, mutta paljon ylevämpää ja jalompaa on kirjottaa sen valistamiseksi, sen hyödyksi. Tällä kirjotuksella on ainoastaan viimeksi mainittu tarkotus. Jos se voi parantaa jonkin kärsivän yksilön terveyden kanssaihmisteni seassa, sytyttää toivon ja iloisuuden tulen hänen sammuviin silmiinsä ja jälleen henkiin herättää menneitten päiväin reippaat, jalot tunnelmat hänen kuolleessa sydämessään, niin tulevat vaivani kyllin palkituiksi ja minun sieluni täyttää se onnellinen autuus, jota kristitty tuntee tehtyään hyvän ja omaa etua pyytämättömän työn.
Koska minä olen elänyt puhdasta ja tahratonta elämää, on minulla oikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, tule hylkäämään niitä neuvoja, joita nyt aijon antaa, pelosta että minä muka koettaisin pettää häntä. Lukekoon yleisö seuraavassa esittämäni kokemukset vilustumisen parantamisessa ja seuratkoon sitte minun esimerkkiäni.
Eräässä Virginiassa sattuneessa tulipalossa kadotin minä kotini, onneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta vahingosta ei nyt maksa puhua, sillä kodin ilman äitiä tahi sisarta tahi jotain kaukaista naissukulaista, joka korjaamalla talteen likaiset liinavaatteet tahi edes noutamalla saappaat uuninkomerosta muistuttaisi siitä että on edes joku, joka ajattelee ja rakastaa — sellaisen kodinhan voi helposti hankkia sijaan. Enkä minä paljon piitannut onneni kadottamisestakaan, sillä koska kerran en ollut mikään runoilija, ei alakuloisuus olisi kauvan mieltäni painanut.
Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuoleisen kapsäkin menettäminen oli tuntuvampi kolaus.
Sinä päivänä, jolloin tulipalo sattui, vilustuin minä ankarasti ylenmäärin ponnisteltuani pelastaakseni jotakin. Päälle päätteeksi ei minulla ollut mitään hyötyä suunnitelmastani tulen sammuttamiseksi, sillä se suunnitelma oli niin monimutkainen, etten saanut edes sitä valmiiksi ennenkuin puoli viikkoa perästäpäin.
Kun ensi kerran aloin ryhtyä varokeinoihin vilustumista vastaan, kehotti minua muuan ystäväni pesemään jalkani lämpimällä vedellä ja sitte menemään maata. Minä tein sen. Kohta sen perästä neuvoi minulle eräs toinen ystävä kylmää suihkua. Minä otin senkin. Tunnin perästä sanoi minulle muuan toinen sääntönä olevan, että vilustuessa on syötävä ja kuumeessa sulatettava. Minulla oli kumpaakin. Minä katsoin senvuoksi parhaaksi ahmia vatsani täyteen vilustumisen vuoksi ja olla siitä mitään mainitsematta kuumeelle ja antaa sen sitte sulaa jonkin aikaa.
Sellaisessa tapauksessa kuin tämä en minä tee tavallisesti mitään puolinaista; minä söin oikein vahvasti, tein tuttavuutta erään tuntemattoman herran kanssa, joka juuri samana aamuna oli avannut uuden ravintolansa; hän seisoi hiukan loitompana ja odotti kunnioittavan äänettömänä, kunnes olin lopettanut vilustumissyömiseni, ja kysyi sitte, tokko ihmiset täällä Virginiassa olivat paljon vilustumisen vaarassa? Minä vastasin, että niin luulin olevan.
Hän meni ulos ja irrotti sylttinsä seinältä sulkeakseen koko ravintolaliikkeensä.
Minä läksin konttoriini ja tapasin tiellä muutaman tuttuni, joka selitti, että jos yleensä tahdottiin parantaa vilustumista, niin oli juotava neljänneskannua lämmintä suolavettä. Minä luulin, että sisälleni tuskin enää olisi sopinut, mutta koetin kumminkin. Tulos oli hämmästyttävä. Luulin melkein, että kuolematoin sieluni purkautuu ulos.
Kun minä nyt kerron kokemuksiani ainoastaan niiden hyödyksi, jotka potevat nyt mainitsemaani tautia, niin toivon minä, että he ymmärtävät varotukseni käyttämästä sellaisia parannuskeinoja, jotka minusta tuntuivat tehottomilta, ja sitä näkökohtaa silmällä pitäen varotan minä heitä juomasta lämmintä suolavettä. Se on kenties hyvinkin hyvä lääke, mutta minusta se on ehdottomasti liian voimakasta. Jos kaulani vielä kerran vilustuisi ja minulla olisi valittavana joko maanjäristys tahi neljänneskannua lämmintä suolavettä, niin koettaisin ensiksimainittua.
Sitte kun vatsassani raivonnut myrsky oli asettunut eikä enää ketään laupeita samarialaisia ollut teillä eikä kujilla, lainailin minä edelleenkin nenäliinoja niistääkseni ne rikki pieniksi palasiksi, niinkuin olin tehnyt vilustumisen ensi kautena. Silloin tapasin minä erään naisen, joka juuri oli tullut sisämaasta ja joka sanoi asuneensa sellaisella seudulla, missä lääkäreitä oli harvassa. Välttämättömyyden pakottamana oli hän tottunut parantelemaan yksinkertaisia pikkutauteja. Minä arvelin, että hänellä oli äärettömän suuri kokemus alallaan, sillä hän näytti ainakin sadanviidenkymmenen vuoden vanhalta.
Hän valmisti sekotuksen siirapista, sievedestä, tärpätistä ja muutamista muista aineksista ja kehotti minua juomaan lääkettä viinilasin verran joka viidestoista minuutti. Minä otin sitä vaan yhden annoksen, se riitti; se poisti minulta kaikki moraaliset käsitteet ja sai hereille luontoni huonoimmat taipumukset. Sen huonosta vaikutuksesta hiipi aivoihini kaikenmoisia alentavia ajatuksia, mutta käteni olivat liian heikot voidakseni ryhtyä niitä toteuttamaan; elleivät minun voimani olisi uupuneet vilustumisen vuoksi käyttämistäni luotettavista parannuskeinoista, olen varma siitä että samalla hetkellä olisin voinut ryöstää vaikka kirkkomaan.
Niinkuin useimmilla muillakin ihmisillä, on minullakin usein ollut alhaisia vaikuttimia, mutta en koskaan ennenkun nautin nuo lääkkeet ollut tuntenut nahkassani sellaista yliluonnollista roistomaisuutta ja ollut vielä ylpeä siitä. Parin päivän kuluttua olin taas valmis alottamaan laastaroimisen itseni kanssa. Otin muutamia vaarattomampia lääkkeitä ja onnistuin viimein ajamaan vilustuksen päästä keuhkoihin.
Aloin yskiä lakkaamatta ja ääneni laski nolla-asteen alapuolelle; minä puhuin ukkosen kaltaisella bassoäänellä, kahta oktaavia alemmassa äänilajissa kuin tavallisesti. Unta sain ainoastaan rykimällä itseni lopen väsyksiin, mutta heti kun aloin puhella unissani, heräsin rämisevään ääneeni.
Minun tilani kävi vakavammaksi päivä päivältä. Minulle annettiin puhdasta paloviinaa, join sitä. Sitte paloviinaa ja siirappia; sitä nautin myöskin. Sitte paloviinaa ja valkosipulia; minä panin siirappia joukkoon ja nautin kaikkia kolmea sekasin. En huomannut mitään erityistä tulosta.
Minä katsoin parhaaksi matkustaa terveyteni hoitamista varten. Matkustin Tahoe-järvelle sanomalehtimiestoverini Wilsonin kanssa. On ihan hupaista muistella, miten komeasti me matkustimme. Me ajoimme samoissa kyytivaunuissa kullankaivajain kanssa, ja ystävälläni oli kaikki matkakapineet mukanaan, nimittäin kaksi hienoa, silkkistä nenäliinaa ja äidinäitinsä valokuva. Me purjehdimme ja metsästimme ja kalastimme ja tanssimme kaiket päivät ja minä lääkitsin yskääni kaiket yöt. Mutta sairauteni tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi.
Minulle suositettiin kylmiä kääreitä. En ollut vielä koskaan vastustanut mitään parantamiskeinoa ja minusta tuntui epäjohdonmukaiselta vastustaa nytkään; päätin senvuoksi koettaa kylmiä kääreitä, vaikkei minulla ollut aavistustakaan siitä minkälaista se mahtoi olla.
Niitä annettiin minulle keskiyön aikaan ja ulkona oli hyvin kylmä. Rinta ja selkä riisuttiin paljaaksi ja jääkylmässä vedessä liotettu lakana (se näytti tuhat metriä pitkältä) käärittiin minun ympärilleni, kunnes minä olin sellaisen rasuluudan näköinen, jolla tykkejä puhdistetaan.
Se on julma keino. Kun kylmä lakana sattuu lämpimään ihoon, silloin hypähtää rajusti ylös ja pidättää henkeään, aivan kuin kuolinkamppailussa. Ytimet säärissäni jäätyivät ja sydämeni lakkasi sykkimästä. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.
Älkää koskaan suvaitko kylmiä kääreitä, — älkää koskaan. Lähinnä sitä seikkaa, että tapaat tutun naisen, joka — syistä, jotka hän itse parhaiten tietää — ei näe sinua, vaikka katsoo sinuun, eikä tunne sinua vaikka näkee sinun, on tämä kaikkein kauheinta maailmassa.
Mutta kun kylmät kääreet eivät voineet parantaa minun yskääni, kehotti muuan ystävätär panemaan sinappilaastarin rinnan päälle. Minä luulen, että se tosiaankin olisi minut parantanut, jos nuorta Wilsonia ei olisi ollut. Sänkyyn mennessäni asetin sinappilaastarin — joka oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa — viereeni tuolille, niin että voisin sen ottaa silloin kuin haluaisin. Mutta nuorelle Wilsonille tuli yöllä nälkä ja…
Oltuani viikon verran Tahoe-järven rannalla matkustin Steamboat-Springsiin, ja paitsi höyrykylpyjä nautin inhottavinta lääkettä mitä milloinkaan on valmistettu. Se olisi kyllä parantanut minut, mutta minun täytyi palata Virginiaan, jossa minun, huolimatta päivittäin nauttimistani monista lääkkeistä, onnistui lisätä sairauttani senkautta että en ollenkaan pelännyt ja kävin liian ohuesti puettuna.
Lopuksi päätin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä ollessani neuvoi eräs nainen minua juomaan tuopin whiskyä vuorokaudessa ja muuan ystäväni neuvoi sitä samaa. Jok'ainoa kehotti minua juomaan tuopin; siitä tuli yhteensä kannu. Minä join sen, mutta vieläkin elän.
Mitä ystävällisimmässä tarkotuksessa olen nyt kertonut kaikille sairaille ja kärsiville niistä monista parannuskeinoista, joita minä viime aikoina olen käyttänyt. Koetelkoot hekin niitä; ellei niistä ole heille apua, niin eihän se muuta haittaa kuin ottaa heistä korkeintaan hengen.